Onko mahdollista, että kirjaa on lähes mahdotonta laskea käsistään, mutta samaan aikaan huomaa ajattelevansa, että tässä kirjassa on jotain hyvin vastenmielistä, miksi edes luen tätä? Kyllä se näköjään on. Leïla Slimanin Kehtolaulu on palkittu ranskalainen teos, joka on saanut hurjasti lukijoita ilmestyttyään. Taitavasti rakennettuja jännäreitä julkaistaan varsin paljon, mutta tämän teoksen kuvauksessa oli WSOY:n katalogissa jotain sellaista, ehkä klassikkomaista, joka kiinnitti huomioni. Mieleeni tuli heti elokuva Käsi joka kehtoa keinuttaa vuodelta 1992.
Tarinan verinen tragedia paljastetaan jo ensimmäisten lauseiden aikana, joten varsinaisia juonipaljastuksia ei tarvitse pelätä. Romaanin rakenne nojaa surmatyön sijaan siihen, miten tähän on päädytty. Mitä tapahtuu Louiselle, niin täydelliselle lastenhoitajalle?
Kahden pienen lapsen jälkeen Myriamilla on halu päästä takaisin työelämään. Myriam ja Paul valitsevat keski-ikäisen, huolitellun ja kokeneen Louisen, jonka suositukset ovat erinomaiset. Nainen erottuu pariisilaisten lastenhoitajien joukossa, jossa kielet ja kulttuurit sekoittuvat iloisesti hiekkalaatikon reunalla. Moni lastenhoitaja on paperiton, paennut kotimaastaan ja elää työnantajiensa ehdoilla. Louisen tausta on erilainen, sitä avataan lukijalle vähitellen, mutta nykytilanne on suorastaan toivoton. Nainen ei viihdy vuokraamassaan yksiössä eikä hänellä ole kykyä huolehtia kasvavasta laskupinosta.
Myriamin ja Paulin kotona Louise sen sijaan viihtyy hyvin. Hän on säntillinen kasvattaja, joka tekee paljon muutakin kuin mitä pyydetään. Louise huolehtii niin siisteydestä kuin pyykeistäkin ja ulottaa lakatut kyntensä pian liiankin pitkälle. Lasten vanhemmat tekevät pitkää päivää ja ovat alkuun vain ihastuneita naiseen, joka on valmis kaikkeen. Vähitellen asetelma alkaa kuitenkin muuttua. Louise puuttuu Myriamin tapaan kasvattaa, poimii liian aikaisin pois heitetyt elintarvikkeet roskiksesta ja pelkää, milloin koittaa se päivä, jolloin hänet todetaan tarpeettomaksi.
Kehtolaulussa panostetaan tunnelmaan ja niihin psyykkisiin repeämiin jotka edeltävät surmatöitä. Kirja ei ole varsinaisesti jännittävä, ennemminkin sanoisin sitä karmeaksi ja jopa vastenmieliseksi. Suloisten lasten, herttaisten päivärutiinien ja leikkien lomaan alkaa vähitellen hiipiä katkeruutta, epätoivoa, menneisyyden haamuja ja painetta. Epämukava olo tulee myös siitä, että vanhemmat todellakin tekevät järkyttävän pitkää päivää, käyvät kotona vain nukkumassa, eivätkä varsinaisesti edes sovi, mitä lastenhoitajan tehtävänkuvaan kuuluu. Louise joustaa mielellään ja lapsetkin ovat tasapainoisia, mutta asetelmassa on silti jotain hyvin väärin.
Romaani tuo esille juuri tällaisen riiston mahdollisuuden maailmassa, jossa yhteiskunta ei toimi ihan niin kuin meillä Pohjoismaissa. Ranskassakin eriarvoistuminen, kansan kahtiajakautuminen on ilmeisen selvää. Tämä on Kehtolaulussa esillä ja olemassa, mutta sekään ei täysin selitä Louisen käytöstä. Taitavan tunnelman ohessa hieman heppoisa on mielestäni kuvaus Louisen menneisyydestä. Syyt ovat siellä, mutta mietin jatkuvasti sitä, mikä olisi estänyt häntä sanomasta vastaan tai vaikuttamasta omiin asioihinsa enemmän? Missä kohtaa asiat lähtivät menemään peruuttamattoman huonosti? Kirjassa on loppujen lopuksi (ainakin minulle) pieniä elementtejä, jotka jättävät vaivaamaan ja jotka hieman ärsyttävätkin.
Slimanin tapa kirjoittaa on lakonisen vähäeleinen, suorastaan töksähtelevän suora. On jännä miten hän saakin aikaan kaiken sen hermostuttavan ilmapiirin niin näennäisesti vähin aineksin. Tässä tapauksessa vähän on paljon. Ihailen myös sitä, millä tavalla romaani loppuu. Siitäkin on jätetty paljon elementtejä sivuun ja hyvä niin. Louise-keskeisyys säilyy alusta loppuun.
Kirjasta lisää blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjarouvan elämää.
Tämä on hyytävä kirja, hienoa kerrontaa. Jokin kuitenkin vähän hiersi, kuitenkin. En osaa sanoa mikä.
VastaaPoistaMä en ihan pitänyt siitä millaiseksi henkilöt oli rakennettu. Perustelut heidän käyttäytymiselleen ei ihan mennyt läpi.
Poista