Sama huoli ja levottomuus, samat sisäiset myrskyt, samat, ehkä entistäkin kehnommat ulkonaiset olosuhteet. Voi, ei vilvoitusta, ei lepoa!
Päätin lähteä mukaan Kirjaluotsin lanseeraamaan Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen, sillä luen elämäkertoja ja omaelämäkertoja hyvin vähän. Alkuvuodesta Anna Kortelaisen kirjoittama Hyvä Sara! teki vaikutuksen ja olin lukiessani vaikuttunut myös siitä, miten innoissani luen teosta elämäkerran ohessa historiankirjana. Samanlainen lukuinto kehkeytyi nyt myös tätä Teemu Keskisarjan Aleksis Kivi -teosta kohtaan. Ei niin etteikö Kiven elämä olisi mielenkiintoista luettavaa - päinvastoin! - mutta aivan yhtä innolla luin eteenpäin siitä Suomesta ja yhteiskunnasta, joka tarinoiden taustalta paljastuu. En vielä tiedä, mikä olisi seuraava elämäkerta, mutta uskon että tämän vuoden kestävän haasteen aikana luen kolmannenkin.
Aleksis Stenvallin elämä ei ollut helppo eikä hän ollut kovin helppo ihmisenäkään. Tällaisen kuvan sain. Monimutkainen ja monitasoinen persoonallisuus, joka uppoutui ensin opintoihinsa ja sen jälkeen kirjoittamiseen. Kovin kummoisia tuloja ei miehellä koskaan ollut. Kivi rapsutti sen vähän mitä irtosi--- lusikoi juuri ja juuri riittävästi elintoimintojen ylläpitoon ja kirjoittamiseen. Häntä auttoivat koulutetut ja paremmin toimeentulevat ystävät Helsingissä, perheenjäsenet maalla ja ennen kaikkea Siuntion Fanjurskarsin torpan topakka, itsellinen Charlotta Lönnqvist - merkittävä taidemesenaatti tietämättään -, jonka luona Kivi asui pisimpään.
Aleksis rakasti luontoa ja rauhoittui maalla, metsästi silloin kuin jaksoi ja pysähtyi ihailemaan yksityiskohtia. Hän jututti mielellään kyläläisiä ja painoi mieleensä näiden tarinoita. Helsinkiin oli kova into lähteä juhlimaan aina välillä, mutta pidemmän päälle pääkaupunkireissut raunioittivat mieleltään heikkoa miestä entisestään. Yliopistovuosilta hänellä säilyi merkittäviä tuttavuuksia ja pitkäaikaisia ystäviä, huomattavia kulttuurivaikuttajia, kuten Fredrik Cygnaeus, Bergbomin sisarukset ja itse J. V. Snellman. Merkillepantavaa olikin se, että siinä missä Kollegat olivat mennen tullen opettajia, tiedemiehiä, kääntäjiä, lehtimiehiä ja virkamiehiä, mutta hän roikkui vain ja ainoastaan kaunokirjallisuudessa. --- Hän ei eläessään haaskannut tuntiakaan ansiotyöhön.
Kuten tiedämme, Kiven tuotanto sai arvostusta vasta hieman hänen kuolemansa jälkeen, kun nuorempi sukupolvi ymmärsi sen merkityksen kansalliselle itsetunnolle. Elinaikanaan hänet teilasi ehkä ankarimmin niinkin merkittävä nimi kuin August Ahlqvist. Ei kiva. Seitsemän veljestä ei ollut Suomeen singahtanut maailmankirjallisuuden sirpale vaan kotoperäistä peruskalliota. Kivi oli pystymetsän äidinkielinero ja harjaantunut konstiniekka. --- Pohjavire oli usko, toivo ja rakkaus suomalaisuuteen. Ahkera kirjoittaja kärsi vakavista mielenterveysongelmista viimeiset vuodet ja oli osan ajasta laitoshoidossakin. Ongelmien syyt olivat moninaiset. Jos Kiven tapa vieroksua ansiotyötä ja kerätä velkoja aiheutti lukiessa hieman ärsytystä, vastakkaisia tuntemuksia herättivät hänen lukuisat vastoinkäymisensä.
Teemu Keskisarjan tekstiä on riemullista lukea. Kirjoittaja ei turhaan kaunistele kaanonien tai merkkimiesten kohdalla, vaan toteaa asiat omalla hieman anarkistisella tyylillään. Kerrontaa rikastavat Kivi-sitaatit, vallaton sanasto ja virkerytmi, sekä rinnastus nykyajan ilmiöihin. Tekstiä maustavat lähteet, joista Kiven omat kirjeet ystäville ovat kai arvokkaimpia. Ne ovat mielenkiintosia jo pelkästään kielensä vuoksi, mutta niistä voi tulkita paljon Aleksiksen olotilasta ja olosuhteista, joissa hän on elänyt. Lähteitä on ollut runsaasti ja niitä alettiinkin kerätä talteen hyvin pian Kiven kuoleman jälkeen.
Elämänkertomuksesta ovat bloganneet myös Amman lukuhetki ja Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 34: Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia. Kirjankansibingossa tällä ruksaa ruudun Mies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti