Sillä hetkellä iski auringonsäde lasi-ikkunan läpi ja koko kirkko syttyi sädehtimään, loistamaan ja häikäisemään. Seinät, pylväät ja katto olivat täynnä kuvien kirjoitusta, joka kertoi maailman alkamisen ja miten se oli päättyvä. Kuvissa ihmiset kärsivät, kiduttivat ja tappoivat toisiaan, mutta myös rakastivat, antoivat toisilleen leipää ja söivät yhdessä, saivat lapsia, iloitsivat ja tunsivat onnea.
Anneli Kannon teokset Veriruusut ja Lahtarit tekivät molemmat minuun suuren vaikutuksen aikoinaan, joten ei ollut vaikea tarttua Rottien pyhimykseen, jota oli toki kehuttu jo hyvinkin paljon. Kävin pari vuotta sitten Hattulan kirkossa, mutta vain parin minuutin ajan, sillä melkein myöhästyimme. Kirkko oli menossa kiinni, mutta onneksi kirkon työntekijä päästi meidät sisään hetkeksi. Niinpä en ehtinyt kuin vilkaista noita 1500-luvulla tehtyjä maalauksia. Hattulaan pitää päästä ensi kesänä uudelleen ja hyvissä ajoin ennen sulkemisaikaa!
Eletään 1500-luvun alkupuolta ja kirkkoa on tilattu koristelemaan kaksi mainetta niittänyttä maalaria, Andreas Pictor ja Martinus. Heidän mukanaan saapuu länsirannikolta nuori Vilppu, apupoika, jonka tavoitteena on oppia ala ja seurata mestareita heidän matkoillaan. Työtä valvovat kirkonisäntä Klemetti Mikonpoika ja Hattulassa ristiriitaista mainetta kerännyt kirkkoherra Petrus Herckepaeus. Pian joukkoon liittyy myös omituinen nuori nainen, Pelliina, joka on kasvatti-isältään oppinut kädentaidot.
Jos maalari osaa ammattinsa, kuva näyttää, millainen kuvan ihminen on, eikä ainoastaan, onko vanha tai nuori, mies tai nainen, köyhä tai rikas. Taitava maalari osaa paljastaa, onko kuvan ihminen hyvä vai paha, ylpeä vai nöyrä, rohkea vai pelkuri, huijari vai rehellinen.
Naisen palkkaaminen kirkolliseen työhön herättää tietysti pahennusta, mutta vaihtoehtoja ei ole, sillä Vilppu tippuu tikkailta ja loukkaa toisen kätensä pahasti. Aikataulusta ei sovi tinkiä, mutta onneksi Pelliina osoittautuu taitavaksi ja oppii nopeasti maalaustekniikat. Yllättäen maalauspuuhien keskellä syntyy romanssi joka ei näe kuitenkaan päivänvaloa. Loppukesäinen tragedia päättää roihuavan rakkauden ja syöksee Pelliinan alakuloon. Miten käy tiukan aikataulun, ehtiikö mittava työ valmistua ennen kuin syksyn päivät lyhenevät liikaa?
Anneli Kannon romaani esittelee ihailtavan yksityiskohtaisesti kalkkimaalauksen tekniikkaa ja Raamatun tapahtumien kuvittamisen tapoja. Kirjailija on panostanut jälleen kerran tiedonhankintaan ja saa viisisataa vuotta vanhat kesäpäivät tuntumaan läheisiltä, eläviltä ja todentuntuisilta. Andreas perehdyttää Pelliinan Raamatun sanomaan, tapahtumiin ja henkilöihin, kun taas Martinus neuvoo kädestä pitäen, miten nämä taiotaan kuviksi niin että kyläläiset ymmärtävät, mitä ne esittävät.
Tätä ihmettä ihmiset katsovat ja liikuttuvat vielä sadan ja kahdensadan ja viidensadan vuoden kuluttua. Kirkko seisoo pystyssä kun kaikki sortuu viimeisellä tuomiolla ja sinun kästesi jälki pysyy kirkon seinissä.
Romaani esittelee tietysti samalla keskiaikaista elämää, arkea, juhlia Hämeen linnassa ja etenkin sosiaalisia sääntöjä, joiden mukaan ihmisten on elettävä. Vaikka naisten asema on ollut tuohon aikaan virallisesti hyvin vaatimaton, on Kanto antanut heidän tässä romaanissa vaikuttaa kulisseissa, miestensä kautta. Etenkin silmäätekevien tavat, pokkurointi ja maineen menettämisen pelko aiheuttavat herkullisia tilanteita.
Maalariryhmä on tietysti tarinan keskiössä, heidän väliset suhteet kehittyvät monella tapaa kesän kuluessa ja moni lukija on varmasti tyytyväinen, kun syrjässä pidetyn Pelliinan itsetunto alkaa vähitellen kohota. Kannolla on useita hyvin rakennettuja hahmoja, joille on välillä pakko naureskella. Petrus Herckepaeus on näistä se kaikkein naurettavin, kun taas kirkonisännän suoraselkäisyys tai Vilpun mustasukkaisuus herättävät myötätuntoa. Martinus yllättää ja aiheuttaa pettymyksen, ja Andreaksen on pakko kasvaa jurottavasta taiteilijasta isälliseksi mentoriksi.
Rottien pyhimyksen juoni on vetävä ja sen kepeys tuli minulle pienenä yllätyksenä. Se kuitenkin keventää tekstiä juuri sopivalla tavalla, sillä teksti on muuten hyvin tiedolla ja yksityiskohdilla ladattu. Alkuun jopa pelkäsin, että asiaa on liikaa, mutta vähitellen tasapaino löytyy ja sekä maalaamisesta että monista raamatullisista tai historiallisista yksityiskohdista alkaa nauttia toden teolla. Hahmoihin kiintyy huomaamattaan, eikä millään haluaisi maalausurakan päättyvän. Jospa kovia kokenut Pelliina saisi elämänsyrjästä nyt kiinni eikä jäisi yksin!
Olen vähän kiinnostunut tästä, muttam mietityttää, että tuntuuko sitten nuo kuvailut mahdollisesti tylsiltä. No, kokeilemallahan se sitten selviää. :)
VastaaPoistaEi ne tylsiä ole, vaikka niitä onkin paljon. Äkkiä niihin pääsee sisään.
Poista