Viime vuosien aikana on tapahtunut niin paljon sekä arkea ravisuttavaa että maailmanpoliittisesti historiallista, että aineksia kirjan syntyyn ei periaatteessa tarvitsisi hakea kaukaa. Kaikki tuo on koskettavalla tavalla läsnä Elina Hirvosen tuoreimmassa teoksessa, mutta lähtökohtana taitaa kuitenkin olla kertoja, joka pelkää uppoavansa masennukseen vuonna 2019. Hän kirjoittaa itselleen listan asioista, joita kannattaa tehdä alakulon voittamiseksi, ja alkaa kirjata muistiin kohtaamisiaan ja keskusteluitaan ihmisten kanssa eri puolilla maailmaa.
En voinut olla ajattelematta, että kertoja on yhtä kuin Elina Hirvonen, vaikka teos onkin fiktiivinen ja luokiteltu romaaniksi. Yhtymäkohtia on kuitenkin paljon, ammateista ja kirjoittamisesta alkaen kansainvälisiin kokemuksiin ja haluun pelastaa maailma. Kohtaamisia erilaisten, silti hyvin samanhenkisten ihmisten kanssa löytyy esimerkiksi Madridista, Irakista, Sambiasta kuin myös Helsingistä. Kertoja palaa useissa kohdin nuoruusvuosien iltoihin ja öihin ystävien kanssa, heidän keittiöihinsä, baareihin ja mielenosoituksiin.
Ehkä tarina, jota olen kertonut suhteestani rakkauteen, ei olekaan aivan totta.
Keskusteluista on tähän teokseen poimittu ne, jotka koskevat tai sivuavat rakkautta. Rakastumista, parisuhteita, perheenjäsenten välistä sidettä, yhden yön suhteita tai elämän mittaista rakkautta, seksuaalisuutta ja monenlaisia valintoja nuoruudesta aikuisuuteen. Keskustelut ympäri maailman ovat lohdullisen universaaleja kulttuureista huolimatta niin helsinkiläisessä keittiössä kuin arabimiesten kanssa Irakissa. Vaikuttavinta on ehkä rakkaus kirjoittamiseen ja kirjallisuuden voimaan, kuten irakilainen Mutanabbi-katu. Kertoja pohtii myös väkivaltaisen lapsuutensa vaikutusta omiin rakastumisiin ja valintoihin, äitinsä ja isoäitinsä elämää, avioliittoaan sekä varsinkin kykyään pelastaa veljeään sairaudelta.
Vuotta 2020 leimaa tietysti pandemia, joka lukitsee ihmiset koteihin ja eristää heidät läheisistä. Tapa viettää aikaa rakkaiden kanssa ja tavat pitää yhteyttä kauempana asuviin rakkaisiin muuttuu peruuttamattomalla tavalla. Seuraava kertojaa ravisuttava hetki on se, kun hänen afganistanilainen, jo Suomeen aiemmin muuttanut, ystävänsä pelkää jäävänsä Afganistaniin jumiin sen jälkeen kun Taleban on saanut vallan takaisin. Tämä oli minullekin kaikkein koskettavin osa teosta. Olen aina reagoinut voimakkaasti Afganistanin naisten ja hazara-vähemmistön tilanteeseen ja aika rikki olen jälleen siitä luettuani. Romaani loppuu päivään jolloin Putin hyökkää Ukrainaan.
Paikoitellen ajattelin teoksessa olevan ärsyttävän paljon nuoruuden nostalgiaa ja pienen kuplan keskinäisiä keskusteluja, mutta toisaalta ne oli taitavasti poimittuja ja linkittyivät aina johonkin poliittisesti, uskonnollisesti, yhteiskunnallisesti tai henkilökohtaisesti mielenkiintoiseen. Kertojalla (Hirvosella?) on kadehdittavan laaja kokemus eri kulttuureista ja melkoinen kattaus ystäviä eri puolilta maailmaa, joiden kautta avautuu henkilökohtainen kosketus maailman tilaan. Kiehtovimmat kohdat olivat silti ne lyhyet hetket joissa kertoja pohti perheensä naisia ja näiden mahdollisuuksia (mahdollisuuksien vähyyttä) luokkayhteiskunnassa, jota meillä ei muka ole.
Laitoin kirjan Helmetin haastekohtaan 37: Kirja herättää voimakkaita tunteita. Luin kansiliepeestä että Rakkauksien lokikirja aloittaa romaanitrilogian - hienoa! Pidin kovasti sen intertekstuaalisuudesta, viittauksista ajatuksiin maailmankirjallisuudessa tai feministisissä kirjoituksissa, ja siitä miten en ole ainoa maailman ihminen, jonka laukussa on usein kirja mukana ihan vain siksi, että sen läsnäolo lohduttaa. Tämän kirjan voisin ostaa itselleni ja kantaa sitä välillä repussani.
Ajattelen, että lukeminen on vastarintaa. Vaikka kirjailija ei enää kirjoittaisi mitään, vaikka häneltä vietäisiin kaikki muu, kukaan ei voi viedä sanoja, jotka hän on kirjoittanut jo. Hänen maansa vallanneet miehet, jotka kivittävät kovaan ääneen puhuvat naiset ja pahoinpitelevät tai teloittavat ne, jotka kielloista huolimatta menevät kouluun tai töihin, eivät voi estää kirjailijan sanoja soimasta eri puolella maailmaa. Jos hän ei enää voi kirjoittaa, meidän muiden tehtävä on lukea ja muistaa se, mikä säilyy silloin, kun häntä ei enää ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti