Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen 2020. WSOY. 351 s. Oma ostos.

Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.

Kolmen laadukkaan romaanin jälkeen Kinnusen tuotanto on ainakin minulle jo sitä, että kun uusi teos ilmestyy, tietää saavansa hyvää luettavaa. Luottamus kirjailijaan on suuri ja se vaikuttaa lukemiseen. Olen nimittäin huomannut, että uuden luku-urakan aloittamiseen liittyy usein pientä tunnustelua ja makustelua ennen kuin luottamus romaania kohtaan syntyy. Kinnusen teosten kanssa tunnusteluvaihetta ei ole Neljäntienristeyksen jälkeen ollut, vaan olen antanut itseni uppoutua lukemiseen heti ensimmäiseltä sivulta.

Pidän toki itseäni myös hieman puolueellisena, sillä entisenä kuusamolaisena tunnen Kinnusen romaaneissa esiintyviä maisemia - selkosten kylää - kohtaan pientä kaipuuta ja hellyyttä. Ei kertonut katuvansa suuntaa samoin selkosia kohti. Viiden naisen matka alkaa Norjan rajalta Lapin sodan päätyttyä. He kävelevät kotejansa kohti läpi poltetun ja tuhotun Lapin. Mitä kotona odottaa, sitä kukaan ei tiedä, mutta ainakaan he eivät päädy leirille. Heidän elämänsä ei tule enää olemaan entisenlaista, sillä saksalaisten mukaan lähteneitä ei katsota hyvällä.

Toivo oli kuin kylmän alkukevään päivä, jolloin auringon lämmön ensi kertaa tunsi poskellaan. Se oli erottunut haaleana ja hetkittäisenä, eikä se olemassaoloon ensin tahtonut edes uskoa, mutta sen katoamisen oli havainnut heti.

Kinnusen romaani antaa äänen niille naisille, joiden tarinat on useimmiten vaiettu kuoliaaksi. Saksalaisia oli pohjoisessa paljon ja heidän mukaansa lähti naisia monista eri syistä, olivathan olosuhteet kotirintamalla tai muuten köyhissä oloissa niukat. Irene, Veera, Katri, Siiri ja Aili kantavat vähät tavaransa läpi satojen kilometrien kevääseen heräävässä pohjoisessa. Heillä on aikaa keskustella kokemuksistaan, pohtia mennyttä ja tulevaa, miettiä omaa asemaansa sodassa ja siihen liittyvässä syyllisyydessä. Jokainen on menettänyt ja joutunut luopumaan paljosta.

Syyllisyys kasvoi Irenen sisällä. Yhä useammin hän huomasi ajatuksiensa palaavan siihen, kuinka paljon hän itse oli vastuussa siitä, että nämä seudut olivat muuttuneet tuhkaksi. Hänhän oli tarjoillut korviketta ja kauniita hymyjä niille, jotka toivat pohjoiseen pahuuden, Siiri jylhiä runoja, Veera itseään.

Vaellusromaanissa on tietysti luonto läsnä, useimmiten kauniina mutta myös karuja oloja peilaavana. Sitä vahvemmin jää kuitenkin mieleen se vahvuus, mitä vaellus edellyttää. Naiset näkevät nälkää, kohtaavat epäystävällisyyttä ja räjähteitä, menettävät hiuksensa, kengät kuluvat ja iho hiertyy. Yksi heistä on jätettävä jälkeen ja sekin kalvaa omaatuntoa pitkään. Naisista keskiöön nousee Irene, jonka menneisyys ja pohjoisessa kokemat kuukaudet tulevat muita lähemmäksi. Irenen kokema menetys tuntui kaikkein pahimmalta ja hänen lähtönsä syihin pystyi suorastaan samaistumaan.

Jos oikein ymmärsin, Irenen päästyä selkosille hänen tiensä risteää hetkeksi erään Neljäntienristeyksen hahmon kanssa, vahva nainen hänkin. Ihana yksityiskohta, jos sen tulkitsin oikein. Oman lapsuudenkotini ainakin löysin eräältä riviltä! Nenäliinan paikka siinäkin.

Kinnunen nostaa romaaneissaan esille useimmiten naisia tai miehiä, jotka eivät ole tähän asti historiaa kirjoittaneet. Ei kertonut katuvansa avaa sotaan näkökulman, josta ei ole puhuttu. Miksi nainen on joutunut kokemaan häpeää ja halveksuntaa, kun mies on ollut sotasankari? Teoksen voima onkin tutun, luotettavan kerronnan lisäksi sen vahvassa feminismissä. Onneksi historiankirjoitus on vähitellen muuttumassa, kirjailijat uskaltavat penkoa totuutta, ja monille tärkeät mikrotason tarinat pääsevät unohduksista päivänvaloon. 

Myös näissä blogeissa: Tuijata, Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Kulttuuri kukoistaa.