Delia Owensin esikoisromaani on ollut valtava menestys ja siitä on jo tekeillä elokuva. Olinkin yllättynyt, miten nopeasti sain sen kirjaston varausjonosta. Kirja liittyy viimeaikaisten, luonnon monimuotoisuudesta muistuttavien ja sitä ylistävien romaanien upeaan jatkumoon. Mieleeni tulevat muun muassa tänä vuonna lukemani Maja Lunden teokset Mehiläisten historia ja Sininen, kuin myös kotimainen Selja Ahavan uutuus, Nainen joka rakasti hyönteisiä. Myös naisilla on näissä romaaneissa merkittävä rooli.
Kyan äiti lähtee väkivaltaisesta suhteesta ja jättää lapsensa juopon isän hoteisiin. Vanhemmat sisarukset lähtevät yksi kerrallaan, kunnes pieni Kya on yksin. Isä on pitkiä aikoja poissa ja lapsen on keksittävä keinot selviytyä. Pian isäkin lähtee, eikä Kyalla ole seuranaan muuta kuin rämealueen moninainen eläimistö, tuoksut, äänet ja laguuni. Neuvokas tyttö selviää, mutta rähjäisen rannikon "Rämelikasta" alkaa liikkua kaikenlaisia huhuja. Tyttö oppii pärjäämään yksinäisyyden kanssa, sillä häntä ei auta juuri kukaan, eikä Kya oikein opi luottamaan ihmisiin.
Kya palasi sammakonpoikasten tuttujen vaiheiden ja tanssivien tulikärpästen ääreen, yhä syvemmälle sanattoman erämaan syvyyksiin. Luontoon, joka tuntui tarjoavan ainoan vakaana säilyvän perustan.
Kya elää symbioosissa lähiympäristön ja luonnon kanssa. Hän kerää sulkia ja simpukankuoria, maalaa taitavia yksityiskohtia ja tallentaa oppimansa rähjäiseen mökkiinsä. Teini-iässä hän tutustuu lähellä asuvaan Tateen, poikaan joka on seurannut hänen kasvuaan läpi vuosien. Tate opettaa Kyan lukemaan ja laskemaan, eikä tytön oppimisella ole sen jälkeen mitään rajaa. Vuosia myöhemmin Kyan tarkoista maalauksista ja selonteoista kootaan kirjoja, joiden merkitys rämeen ja rannikon eläimistön tuntemiseksi on mittaamattoman arvokas.
Yksinäisiin vuosiin mahtuu myös ihastumista ja kohtaamisia miesten kanssa, mutta erot ja hylkäämiset satuttavat liikaa, eikä Kyasta olisi muutenkaan elämään ihmisten ilmoilla. Kun toinen Kyan miehistä löytyy kuolleena, kohdistuvat epäilyt omituiseen Rämelikkaan, jota kyläläiset eivät ole koskaan oppineet tuntemaan.
Suon villi laulu on uskomattoman koukuttava ja kaunis romaani. Kyan tarina ja kohtalo on sydäntäsärkevän surullinen. Eristyneisyys, pettymykset ja jatkuvat hylkäämiset ovat raastavaa luettavaa vielä senkin jälkeen kun pikkutytöstä on kasvanut uljas, aikuinen nainen. Kohtaamiset ihmisten kanssa ovat täynnä epäluuloa ja piilottelua, mutta sisimmässään tyttö haluaa läheisyyttä ja hyväksyntää. Tarinassa on paikoitellen siirappisuutta ja rämeikön laidalla asuvan lapsen neuvokkuus on ehkä jopa epäuskottavaakin, mutta en antanut sen haitata, sillä kirjaa oli pakko ahmia eteenpäin.
Osa koukuttumisesta liittyy tietysti murhatutkintaan, jota leimaa paikallisten puolueellisuus, 1960-luvun asenteet ja nurkkakuntaisuus. Romaani onkin paitsi Kyan kasvutarina, myös mielenkiintoinen sukellus vanhaan, syrjäiseen kolkkaan Yhdysvaltain itärannikolla. Rotuerottelu ja muukin eriarvoisuus on arkea. Tietysti myös Kyan selviytymistarina vetää puoleensa. Merkittävä, ellei jopa merkittävin, rooli romaanissa on kuitenkin luonnolla. Kyan havaitsemat luonnon yksityiskohdat tekevät tekstistä uskomattoman kauniin ja saavat katsomaan omaakin lähiluontoa uusin silmin. Tämän monipuolisen romaanin lukemiseen kannattaa varautua nenäliinoin.
Kirjasta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Leena Lumi.
Ihana, ihana, ihana... tässä kirjassa on kaikki elementit mistä pidän kirjallisuudessa. Vahvaa draamaa ja koukuttavat juonet. Kaunis teksti ja huikeat luontokuvaukset. Paras lukemani käännöskirja tälle vuodelle.
VastaaPoistaTämä oli tosiaan aika huikea ja luontokuvaukset etenkin!
Poista