Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Tommi Kinnunen 2022. WSOY. 284 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Viime aikoina ovat naisvaltaisten alojen epäkohdat olleet tiuhaan esillä ja syystä. Opettajat ja hoitohenkilökunta väsyy ja uusia päteviä työntekijöitä saattaa olla pian vaikea löytää. Tommi Kinnusen viidennen romaanin päähenkilö Elna elää sodanjälkeisiä vuosia, mutta aikahyppy seitsemänkymmenenviiden vuoden takaiseen aikaan ei muuta tilannetta miksikään. Opettajan oletetaan hoitavan monipuolista työtään kutsumuksella, resurssit ovat säälittävän pienet, asenteet vähättelevät ja työtaakka melkoinen.

Elna on luopunut ennen sotia virastaan opettajana ja kiertää nyt pitäjästä toiseen opettamassa lapsia vuoden kerrallaan. Elokuussa 1947 hänet soudetaan järvenselän taakse syrjäiselle kylälle, jonka homeelta haisevassa parakissa hänen odotetaan huolehtivan kuudesta ikäluokasta yhdessä ahtaassa luokassa. Luokan vieressä on hänelle pieni huone, jossa mahtuu hädintuskin kääntymään. Jo 60 vuotta täyttänyt Elna ei ole kovin hyvässä kunnossa ja toivoo pääsevänsä lukuvuoden päätyttyä eläkkeelle.

Pimeä valuu minuun. Vaikka ikkunan takana jo valkenee, hämärä imeytyy ihoni lävitse. Se kiertää suonieni sisällä ja saavuttaa pian sydämeni. Istahdan sängylle ja käännän herätyskellon niin, etten näe viisareita. Kuorma on käynyt liian raskaaksi vetää, eikä minusta riitä enempään.

Ankeista olosuhteista huolimatta Elna osaa kuitenkin opettaa, hän on siinä taitava ja luottaa itseensä. Luottamuksellinen ja lämmin suhde lapsiin kehittyy vähitellen, ja vähitellen hän myöskin tottuu rähjäiseen parakkiinsa puutteellisissa olosuhteissa. Opettaja huolehtii opetuksesta, kasvatuksesta, yhteydenpidosta koteihin, raporteista koulutarkastajille ja materiaalitilauksista. Hän osallistuu koulun johtokunnan kokouksiin, neuvottelee asemastaan ja resursseista, tekee ilmoituksia lasten kotiolosuhteista ja majoittaa kovalla pakkasella lapsia luokkahuoneeseensa.

Opettaja-kirjailija Kinnunen tietää mistä kirjoittaa, kun teemana on työ ja siihen uupuminen. Elnan työ muistuttaa kovasti opettajan työstä nykypäivänä, mutta kuten muutkin Kinnusen romaanit, tämäkin on historiallinen. Sota näkyy vielä lasten peloissa ja puheissa, he säikkyvät ääniä ja pelkäävät desantteja, heidän silmissään heijastuu kotien köyhyys ja isien traumat. Niemen kylä muistaa vielä hyvin evakkomatkat, partisaanien väkivaltaiset iskut, pommikoneiden äänet ja kaatuneet miehet. Siinä missä Kinnunen kirjoittaa opettajan työstä, hän muistuttaa myös, että sodasta eivät kärsi pelkästään sinne lähetyt miehet, vaan myös sitä kotoa seuranneet lapset.

Lasten peloista suurin on se, etteivät äiti ja isä enää jaksa. Että isä ei pystykään ottamaan takaisin sitä vastuuta, jonka lähtiessään lasten harteille laski, tai että äidin väsymys ei koskaan laannu vaan syvenee ja tihenee, polttaa pysyviksi mustat silmänaluset ja tiukentuneet suupielet. Sitä taitavat pelätä vanhemmat itsekin.

Romaani rakentuu kivasti kouluvuoden ja vuoden kiertoon. Parakkikoulua ympäröivä luonto avautuu Elnalle vähitellen talven taittuessa kevääksi. Kuukausi kerrallaan rytmittää kerrontaa ja vie Elnaa onneksi väsymyksestä kohti valoa ja uusia suunnitelmia. Tuttuun Kinnusen tyyliin ääneen on päässyt jälleen nainen, jonka ääni ei kuulu historiankirjoissa, mutta onneksi romaaneissa yhä useammin. Eläkeikää lähestyvä, naimaton, lapseton, työlleen realistisella otteella antautunut päähenkilö on raihnaisuudessaan raikas tapaus. Hänellä on kokemuksen tuomaa itsevarmuutta ja sinnikkyyttä, hän pärjää loistavasti yksin ja lasten kanssa, mutta hän ei kuvittele liikoja eikä ole täysin vailla henkilökohtaisia menetyksiä. Tietyt uraan liittyvät päätökset harmittavat, ja suhde siskoon on vähintäänkin vaikea. Kuka on Niilo, jolle Elna välillä puhuu? Mihin hän palaa, kun hän pääsee Niemen kylältä vihdoin kesäloman viettoon?