Yhdysvalloissa suitsutettu esikoisromaani Matkalla kotiin on pitänyt minua otteessaan pari viime päivää. Veikkaan että kirja on yksi minuun eniten vaikutuksen tehneistä kirjoista tänä vuonna. Sen lukeminen oli vangitsevaa, tarinat toinen toistaan kiehtovampia, se opetti ja teki historiasta elävää - voiko kirjalta paljon muuta toivoa?
Matkalla kotiin on sukutarina, tai itse asiassa kaksi, jotka saavat alkunsa kun toisilleen tuntemattomat siskopuolet päätyvät Cape Coastin orjalinnoitukseen, toinen brittivirkamiehen vaimoksi, toinen myytäväksi. Näin sukutarina haarautuu kahtia, Yhdysvaltoihin ja Ghanaan. Romaani koostuu noin viidestätoista luvusta tai tarinasta, jotka vuorottelevat Atlantin molemmin puolin ja esittelevät kustakin sukupolvesta yhden jäsenen.
Länsiafrikkalaisella alueella, joka myöhemmin opitaan tuntemaan Ghanana, on keskenään taistelevia heimoja ja britit, jotka katsovat oikeudekseen myydä afrikkalaisia Yhdysvaltoihin. Eletään 1700-lukua ja orjakaupassa ovat mukana kaikki ihon väriin katsomatta. Heimosotien vankeja, yöllä saalistettuja ihmisiä tai muista syitä kaapattuja mustia lastataan laivoihin tuhansittain. Orjalinnoituksen yläpuolella elää vauras väestönosa palvelijoineen, jotka ovat joko kaupoista vastuussa tai vain ummistavat silmänsä siltä.
Tarinat Ghanan puolelta ovat vahvasti vanhojen uskomusten ja ikiaikaisten tapojen värittämiä. Arkielämä heimoyhteisöissä pysyy sukupolvien ajan lähes muuttumattomana. Hyvät ja huonot satovuodet seuraavat toisiaan, miehillä on useita vaimoja - monilta osin tarinat muistuttavat mm. Chinua Acheben romaania Kaikki hajoaa. Moni asia hajoaa ja muuttuu myös fantien ja ašantien elämässä, kun lähestytään 1900-lukua. Viimeisen tarinan Marjorie Agyekumilla on jo ollut mahdollisuus kouluttautua ja elää ulkomailla, mutta vielä hänen isoäitinsä Akua eli savimajassa pitkien kävelymatkojen päässä rannikosta. Akuan äiti Abena joutui panemaan kampoihin lähetyssaarnaajien parissa, Abenan isä James puolestaan valitsi rohkeasti rauhallisen maalaiselämän, vaikka olisi valkoisen isoisänsä vuoksi voinut jäädä vauraaksi orjakauppiaaksi. Tuon isoisän vaimolta Effialta on peräisin musta koru, jota Marjorie kantaa kaulassaan 1980-luvulla Yhdysvalloissa.
Kun laiva saapuu Yhdysvaltojen puolelle, vastassa on Helvetti ja isäntänä Piru. Esi Asare on kokenut kuitenkin pahempaakin maatessaan kasan pohjimmaisena ensin linnoituksessa Cape Coastilla, sitten laivamatkalla. Hänen tyttärensä Ness kantaa selässään niin järkyttävän näköisiä ruoskan jälkiä, ettei häntä oteta siistiin sisäorjan työhön. Pelto-orjan elämä on jatkuvaa raatamista, hakkaamista ja janoa. Nessin poika Jo pääsee pakenemaan pohjoisemmaksi, mutta vaikka Jon poika "Kahden Lapion H" onkin jo vapaa mies, on tämän ainoa keino elättää itsensä Pratt Cityn hiilikaivoksissa, onkaloissa jonne sadat mustat ovat kuolleet. Hiilikaivosvuosien aikaan, pian sisällissodan jälkeen, alkavat mustat taistella oikeuksistaan. Orjuuden vaikutukset näkyvät silti vielä pitkään. H:n tytär Willie omaa uskomattoman kauniin äänen, muttei kelpaa Harlemin jazzklubeille esiintymään liian tumman ihonvärinsä vuoksi. New Yorkissa on tarkka värierottelu ja alueen työttömyys ajaa 1960-luvulta eteenpäin monet huumeluoliin. Willien pojanpoika Marcus on onneksi yltänyt pidemmälle. Opiskelijabileissä hän tapaa Marjorien ja kiinnostuu historiastaan.
Yaa Gyasin kunnianhimoinen katsaus Afrikan ja Amerikan orjahistoriaan on siis hyvinkin monipuolista luettavaa. Uskomatonta, mutta kaiken yllämainitun ja paljon enemmän kirjailija on saanut mahtumaan alle 400 sivuun. Lukukokemus on sivumääriä huomattavasti suurempi. Jos teos kumartaa Acheben suuntaan ja palauttaa mieleen niinikään nuoren kirjailijan Chigozie Obioman, muistuttaa se osin myös Chimamanda Ngozi Adichien teoksia, joissa tosin muutto Afrikasta sijoittuu paljon myöhempään ja johtuu muista syistä. Sivuliepeessä mainitaan tietysti myös Toni Morrisonin jalanjäljet. Romaani onkin tärkeä muistutus siitä, kenen suulla historiasta kerrotaan ja kenellä on oikeus omaan ääneen.
Vaikka romaanin kohtalot sisältävät paljon julmuutta, surua ja menetyksiä, katkeruutta ja sortoa, ei lukeminen tunnu kovin raskaalta. Useimmiten päinvastoin, sillä useimmat hahmot kantavat sisällään vahvuutta ja optimismia. Kai lukukokemukseen vaikuttaa sekin, ettei yksittäisen suvun jäsenen menetystä jäädä vatvomaan, vaan sukutarina etenee vääjämättä kohti nykyaikaa, eikä katkea vaikeuksista huolimatta. Ja koska Yaa Gyasi nyt vain kirjoittaa niin hyvin. Kertakaikkisen vaikuttava teos. Matkalla kotiin, vapauteen ja Afrikkaan.
Kirjasta lisää blogeissa Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kirjojen keskellä ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin haasteessa se sopii mainiosti kohtaan 26: Sukutarina.
Kuuntelin tästä kirjasta hiljattain Sivumennen-podcastin jakson, ja kirja kuulostaa todella mielenkiintoiselta. Ilmeisesti tässä on hankala muistaa suuren henkilömäärän takia, kuka on kuka? Tai oliko sinusta? Toivotattavasti saisin tämän luettavaksi vielä tänä vuonna. Ihana kansikin!
VastaaPoistaEi minusta ollut ollenkaan vaikea muistaa hahmoja. Kirjassa on sukupuu joka auttaa pysymään kärryillä :)
Poista