Silloin en tiennyt enkä ymmärtänyt, että mekin kuolimme sinä päivänä. Olimme kaksikymmenvuotiaita, mutta elämämme oli monin tavoin tullut päätökseen. Kaikki myöhemmin tapahtunut - lapsemme syntymä, pako, kaikki minun työvuoroni, kaikki ne tunnit töissä, kaikki - oli vain kömpelöä yritystä korvata se mitä menetimme silloin, sinä päivänä.
Kolmekymmentä vuotta sitten nuori Nahid antautui mukaan vastarintaliikkeen toimintaan, kun islamilainen vallankumous jyräsi Iranin ja vainot alkoivat. Läheisten kuolema, petosten ja paljastumisten pelko, ja erityisesti vastasyntynyt lapsi saivat nuoren parin lähtemään kotimaastaan kohti lumen, meren ja vihreiden metsien Ruotsia. Nyt kun Nahidin mies on kuollut ja tytär Aram elää jo omaan aikuisuuttaan, saa Nahid tietää sairastavansa syöpää. Hänelle annetaan puoli vuotta elinaikaa, mutta on mahdollista että aikaa on vain joitakin viikkoja tai jopa vuosia.
Sairastuminen saa naisessa aikaan tunteiden vuoristoradan. Nahid käy läpi menneisyyttään, suhdetta äitiinsä ja siskoihinsa, omaan mieheensä, väkivaltaa joka varjosti naisten elämää avioliitoissa, myös hänen omassaan. Sitä voimakkaampaa tuntuu kuitenkin olleen rakkaus, jota on riittänyt niin äitien ja tyttärien, kuin siskostenkin välillä ja väkivallasta huolimatta myös avioliitossa. Monimutkaisimmalta tuntuu hänen suhteensa Aramiin, tyttäreen jolle Nahid antoi elämän Ruotsissa ja jolta tämä nyt toivoisi niin paljon, kun elämää ei ole enää kovin paljon jäljellä.
Nahid kokee syyllisyyttä perhettä kohdanneesta menetyksestä silloin ennen pakoa ja tietysti siitä, että hän itse jätti äitinsä. Suhteessaan Aramiin hän yrittää laastaroida niin syyllisyyttään kuin pettymyksiä ja pelkojakin, eikä se tietenkään tee äidin ja tyttären välisestä suhteesta helppoa. Kuka on ketäkin varten? Oletko loukkaantunut? Oikein todella? Paskat minä siitä, sillä sinä minä kuolen pian. Minä kuolen, mutta sinä saat elää, tuliko selväksi? Saan tehdä sinulle mitä tahdon. Nahid on itsekeskeinen, katkera ja liian suorasanainen potilas, joka rakastaa mutta jota ei ole helppo hoitaa. Uskoa tulevaan ja halun elää tuo kuitenkin yllättävä uutinen.
Olimme kerran on monitasoinen ja vahva pieni romaani. Se on maahanmuuttajan tarina ja muistuttaa paikoin Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvaromaaneja, ei tyyliltään vaan Iranin lähihistorian vuoksi. Tämä romaani olisi aiheen lukea niiden, joiden on vaikea hahmottaa pakolaisten syitä muuttaa kauas kotoaan, maahanmuuttajan kokemaa ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunnetta tai sitä ikävää, joka ei hellitä. Niiden, jotka väittävät pakolaisuudesta jotain muuta kuin mitä se yleensä on.
Syöpä ja sairastminen on tietysti romaanissa läsnä koko ajan ja niinpä sitä kautta kumpuavat muut teemat ovat teoksessa lähes yhtä suuressa roolissa kuin pakolaisuus. Golnaz Hashemzadeh Bonde kirjoittaa rehellistä tekstiä, jossa ei kaunistella eikä vähätellä mitään. Nahidin kerronta suorastaan paukkuu ja poksuu totuuksia päin naamaa. Samaan aikaan, tai juuri siksi, Olimme kerran on yksi tämän kesän tunteita herättävimmistä romaaneista. Nenäliinapaketti on tarpeen pitää vieressä tätä lukiessa!
Kirjasta lisää blogeissa Leena Lumi, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön!
Tämä oli hieno. Kirjailija ei silotellut yhtään vaan antoi tulla. Ja kyllä Nahid päästelikin!
VastaaPoistaSe Nahidin päästely oli todella hyvä, muuten teema olisi ollut kovin raskas.
PoistaKiitos mielenkiintoisesta kirjan esittelystä. Laitan tämän ehdottomasti lukulistalle.
VastaaPoistaOlepas hyvä! :)
Poista