Asko Sahlberg: Irinan kuolemat

Asko Sahlberg 2015. Like. Pokkarissa 154. Äidin hyllystä. 

Olen lukenut Sahlbergin teoksista aikaisemmin vain Amandan maailmat ja Tammilehdon. Molemmat tekivät vaikutuksen, ja mietinkin Irinaa aloittaessani, miksen ole lukenut Sahlbergia enemmän. Erittäin vaikuttava oli myös tämä pienoisromaani, jossa sotalapselta viedään kaikki.

Irina elää Lönnrotinkadulla vanhempiensa kanssa, kun Helsinkiä aletaan pommittaa. Sadat lapset lähetetään junalla pohjoisen kautta Ruotsiin, jossa odottavat uudet vanhemmat ja turvallisempi elämä. Irinan lyhyt elämä olisi voinut päättyä jo junamatkan traagiseen onnettomuuteen, mutta tyttö pääsee perille Göteborgin lähelle.

Valkoinen lakana oli alkanut levittyä pojan ylle. Pojan kasvoissa oli iso reikä, hänen pieni kätensä ojentui kuin halutakseen tarttua Irinan käteen. Poika oli kelvannut enkeleille.

Isossa vauraassa talossa ei kaikki ole kuitenkaan kohdillaan. Sota möyryää jossain kaukana, mutta uudessa perheessä on omat sotansa. Kansakuntia piinava painajainen vaihtuu yksityiseen painajaiseen. Irinan sotavuosiin mahtuu suomalaislasten kohtaamaa väheksyntää ja jopa armotonta väkivaltaa; kotona hän kohtaa itsetuhoisuutta, masennusta, alkoholismia ja katkeruutta. Ainoat lämmönsäteet ovat vain hetkiä. Sinnikkään tytön uteliaisuus aiheuttaa vaaratilanteita, mutta hänellä on keinonsa selviytyä.

Sahlbergin romaani on tavallaan hyvin rankkaa luettavaa, mutta toteava ja nopeasti etenevä kerronta helpottaa. Irina ottaa kohtaamansa asiat vastaan niihin pahemmin pysähtymättä. Kerronta ei jämähdä säälimään eikä kauhistelemaan, vaikka tapahtumat olisivat kuinka yllättäviä tai karmeita. Näin tämän ikään kuin Irinan selviytymiskeinona, mutta eiväthän tapahtumat tietenkään voi olla vaikuttamatta hänen elämäänsä. Lapsi unohtaa vähitellen vanhempansa, kirjeet lakkaavat kulkemasta, muttei hän pysty myöskään kiintymään uusiin aikuisiin. Oppiiko hän koskaan rakastamaan? 

Menneisyys oli siellä, vuosien hämärässä, mutta vääristyneenä kuin isojen kivien painon murjoma luuranko. 

Sahlberg käyttää kuvailussaan paljon metaforia ja rinnastuksia. Pidemmässä teoksessa niiden runsaus olisi saattanut jopa ärsyttää, mutta Irinan pienessä maailmassa ne lunastavat paikkansa. Teoksessa on myös paljon rujoja yksityiskohtia, kuten likaisen miehen pesemättömät hampaat, piian vääntynyt kampurajalka tai insuliinin pöhöttämä naama vedessä. Onneksi maailmaan mahtuu muutakin, kuten naapureiden huvittava sisäsiittoisuus tai keittiön lämpö. Realistisen rumat yksityiskohdat muistan myös Tammilehdosta. Siinäkin ankeudesta ja köyhyydestä huolimatta eteenpäin vievänä voimana oli jonkinlainen toivo.

Yö pakkasen puremassa tallissa on viedä lapsen hengen toisen kerran. Irina ei kuitenkaan ole tässä romaanissa se joka kuolee. Vaikkei sota kosketa Ruotsia, kuolema käy lähellä monta kertaa. Tarina päättyy Helsinkiin, jossa jo iäkäs Irina piipahtaa päiväseltään katsomassa lapsuutensa Lönnrotinkatua. Hän on valmis kuolemaan kolmannen, lopullisen kerran. 

Irinan kuolemista myös blogeissa Marjan kirjat ja mietteet sekä Kaisa Reetta T. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 17: Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi. Seinäjoen haasteen hahmoista kuittaan vanhemman. Goodreadsin ATY-haaste: 51. A book related to "the end".