Asko Sahlberg: Tammilehto

Asko Sahlberg. Tammilehto. WSOY. 2004. 388 sivua.

"Omituinen tämä ihmisen tarve takertua ohi viivähtäviin hetkiin, palata pettymystensä lähteille kuin haaskalle, piehtaroida kohdalle osuneiden vääryyksien tomussa. Ihminen oli totisesti oma rangaistuksensa."

Tammilehto osoittautui minulle jotenkin niin suureksi, että en tiedä, miten kertoa siitä. Mutta yritän jotenkin lähestyä sitä vaikkapa päähenkilöiden avulla. Tammilehto ei nimittäin ole helppo. Se vaatii lukijalta keskittymistä. Samaan aikaan perinteinen, karu, filosofinen, kaunis ja ajaton. Tammilehto on todellista kaunokirjallisuutta.

Kansalaissota, punaisten ja valkoisten yhteenotto ja keskinäinen vihanpito tulevat voimakkaasti esille, mutta ne ovat kuitenkin vain tarinan raamit. Ajattomuudessaan Tammilehto on hyvin yksityinen. Se, mitä päähenkilöiden välillä tapahtuu, ei johdu sodasta.

Martin. Ankaran isänsä väheksymä, avioliitossaan epäonnistunut, pahasti alkoholisoitunut kartanonherra. Omaisuudenvaalijana surkea, jäljellä vain kuoleva kartano vailla perillisiä, nyt myös vailla palkollisia. Karkea ja tympeä mies, mutta samaan aikaan herkkä vanhus, joka rypee pahassa olossa ja itsesäälissä. Rakastuu Emmaan. Hienosti kuvattu hahmo, joka tuli kirjan henkilöistä kaikkein lähimmäksi.

Emma. Rohkea, älykäs, itsenäinen nainen, muonamiehen köyhä tytär Martinin pihapiiristä. Tienaa elantonsa epäedullisin keinoin juoruista välittämättä. Väkevän seksuaalinen olento. Auttaa veljeään kostamaan Martinille vanhan vääryyden, sillä/vaikka omakin vääryys on käsittelemättä. Päätyy
viettämään varsin sopuisaa rinnakkaiseloa köyhän kartanonherran kanssa. Ronskista Emmasta ei voi olla pitämättä.

Aarne. Muonamiehen poika, Emman veli. Hiljainen, arvoituksellinen nuorukainen, joka lähtee sotimaan punaisten puolelle koska niin kuuluu tehdä. Pärjää hyvin ja nousee arvostettuun asemaan, mutta piilottelusta huolimatta myös vankileirille ja sieltä pakoon. Tulipunaisen Martan aviomies, joka sotii ilman vakaumusta. Kantaa kaunaa Martinille ja pääsee kostamaankin. Aarnen kautta sota tulee hyvin lähelle, vaikkei se häntä kiinnostakaan. Aarne jäi minulle melko etäiseksi, mutta hän on hahmoista se, jonka avulla historialliset vuodet ja yhteisöllinen katkeruus sidotaan päähenkilöiden yksityisiin traumoihin ja kaunaan.

"Kuuma tunne heräsi hänessä. Ensin sillä ei ollut muotoa, mutta se kehittyi nopeasti polttavaksi ja kuluttavaksi kostonhimoksi, aidoksi kostonhimoksi, jolla ei ollut mitään tekemistä luokkavihan tai sorron uhriksi joutumisen tai edes sodassa katkeroitumisen kanssa. Se oli vanhaa vihaa, jota hän oli raahaillut ympäriinsä monta pitkää vuotta."

Sahlbergin kieli on kaunistelemattomuudestaan huolimatta hirveän kaunista! Lukija saa nauttia käsinkosketeltavan hienosta luonnosta tuoksuineen, lehtineen ja havuineen. Toki myös arkisista hajuista, liasta ja suorastaan eläimellisistä haluista. Taidolla asetellut sanat, harkitut asetelmat ja täyteläiset lauseet ovat paikoitellen suorastaan nerokkaita (välillä ne menivät ehkä jopa överiksi, mutta olkaamme välittämättä siitä).

"Puiden lehdet kiilsivät usvan helmittäminä. Viileä, veden tuoksuinen henkäys sormeili hänen kasvojaan ja koskematon ruoho taipui pehmeästi kahisten hänen jalkojensa alla. Hän eteni hitaasti ja takertui kivääriin kuin tankoon, jota seuraamalla hän pääsisi pimeässä tuntemattoman tilan halki, eivätkä hänen liikkeistään kertoneet niinkään askeleet kuin keuhkojen pakahtuneet vingahdukset."

Lukupiirissämme luettu  ja ihasteltu Tammilehto on varsin vähän blogattu, mutta ainakin Ilselä on sen lukenut. Ehkäpä lukupiirikaverini kirjoittavat siitä myös jonain päivänä.