Erpenbeckin teos Mennä, meni, mennyt oli minulle - ja monelle muullekin - yksi vuoden 2019 parhaista romaaneista. Niinpä kun kirjakauppaan ilmestyi vuonna 2012 Saksassa julkaistun Päivien lopun suomennos, ostin sen epäröimättä itselleni. Kävi kuitenkin ilmi, että Erpenbeck on monipuolinen kirjailija, jonka yhdestä teoksesta ei voi päätellä mitään. Enkä sano tätä pahalla, vaan yllättyneenä. Mutta ensin itse tarinaan.
... tai niihin mahdollisiin
tarinoihin, joita romaanissa esitellään. Vuonna
1902 Itavalta-Unkarin itäosissa syntyy tyttövauva, joka kuolee kahdeksan
kuukauden iässä. Paitsi ettei välttämättä. Erpenbeck käyttää romaanissa
mahdollisia elämiä rinta rinnan, eikä tyttövauvan pelastuminen ole
ainoa rinnakkaiselämä. Vaihtoehtoiset polut vievät perheen ensin
Wieniin, sitten päähenkilömme Moskovaan, lopuksi Berliiniin. Juutalaisperheen arki, valinnat, kohtalo ja mahdollisuudet ovat teoksen ensimmäisen osan suola. Nautin kovasti sukupolvien välisistä suhteista, kriiseistä, tyttöjen taipaleista tai isoäidin opeista. Naiset ovat romaanissa keskiössä. Kun perheen vanhempi tytär löytää ideologisen perheen kommunismista ja muuttaa Neuvostoliittoon, romaanin tyyli muuttuu.
Mutta mitä osaisin sanoa kirjan tyylistä... en edes tiedä, miten sen kerrontaa kuvailisin. Romaani jakautuu kolmeen osaan (joita kirjailija kutsuu kirjoiksi), joista jokainen on omanlaisensa. Viihdyin hienosti ensimmäisen ja kolmannen kirjan parissa, joita ymmärsin, joiden juonen- tai ylipäätään ajatuksenkulussa pysyin perässä. Mutta toinen kirja, Moskovan osio - voi että, se koostuu ajatuksenvirrasta, vaikeaselkoisesta dialogista ja muistoista, kerroksista joita on vaikea erottaa toisistaan. Useimmiten en tiennyt kuka on äänessä. Aatemaailma ja toisen maailmansodan aikainen palo ja pelko, läheisten menettäminen tulevat kuitenkin hyvin ilmi. Kun päähenkilö muuttaa Berliiniin, alkaa romaanin kolmas kirja ja helpotuksekseni kerrontatyyli muuttuu jälleen "tavallisemmaksi". Viimeinen osio muistuttaa elämän sattumanvaraisuudesta ja sukupolvien välisistä siteistä, ja ympyrä sulkeutuu kauniilla tavalla.
Päivien lopussa on jännä tunnelma, jonka saavat aikaan toisaalta vaihtoehtoisten elämien mahdollisuus ja Erpenbeckin käyttämä tekniikka. Tunnelmaa luo toisaalta myös ajankohta ja taitava ajankuva, vuosisadan alun köyhyys, sotien runtelema arki ja niiden toisteisuus, ideologien yhteentörmäys - melkeinpä mikä vaan, mitä Eurooppa on 1900-luvulla kohdannut. Juutalaisuus ja keskieurooppalaisuus tuovat mieleeni Katja Petrovskajan teoksen Ehkä Esther. Siinäkin pidin kovasti eräänlaisesta yleisestä, valtioiden rajat ylittävästä eurooppalaisuudesta. Miten mielivaltaiselta ne tämänkin perheen näkökulmasta ovat saattaneet tuntua.
Romaanista myös näissä blogeissa: Kirja vieköön!, Tuijata ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa tämä pääsee kohtaan 3. Historiallinen romaani. Goodreadsin Around the year in 52 books -haasteessa tämä olisi hyvä joko ykkösen "The Beginning" tai viimeiseen "The End" -kohtaan. Ja Vahvojen naisten haasteeseen tämä sopii loistavasti.
Minä pidin tästä paljon, mutta en osaa nyt lyhyesti sanoa mikä se jokin oli tai...: Tämä on minun kieltäni, nämä viileät lauseet, joissa hellyys ja lempeys pitää imeä rivien väleistä. Ei mitään siirappia, vaan faktaa, jossa historian kipupisteitä tuodaan esille yksilön kautta. Näin historia läväistyy heilläkin, joita ei muuten kiinnostaisi
VastaaPoistaJenny Erbenbeck on huikea kertoja, joten huis, huis miinuksen varjotkin, kirja on napakymppi! Antakaa tälle tarinalle aikaa, lukekaa hitaasti nauttien...ja ennen kuin huomaattekaan hengitätte tarinan tempossa, maailman historian ja yksilön historian viemänä.
♥♥