Siitä onkin näköjään jo yli neljä vuotta, kun luin Shafakin romaanin Eevan kolme tytärtä. Näiden välissä on ilmestynyt teos 10 minuuttia ja 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa, joka näkyi somessa ja lukulistoilla pari vuotta sitten melko usein. Ehkä luen senkin jonain päivänä. Turkkilaissyntyisen kirjailijan seitsemäs suomennettu romaani Kadotettujen puiden saari sijoittuu kahden kansan jakamalle saarelle, Kyprokselle.
Tarinan alku on vuodessa 1974, jolloin juuri ennen saaren kohtalokasta sisällissotaa kyproksenkreikkalainen Kostas ja kyproksenturkkilainen Defne rakastuvat toisiinsa. Heidän täytyy pitää suhde salassa, sillä sitä eivät kummankaan perheet hyväksyisi. Nuoret tapaavat iltaisin salaa Iloisen Viikunapuun tavernassa, jonka omistajapariskunta ymmärtää millaista on salata elämänsä rakkaus. Kun Kostas joutuu muuttamaan sodan jaloista Lontooseen, rakastavaisten tiet erkanevat eivätkä he pidä yhteyttä vuosikymmeniin.
Tarinan toinen aikataso on lähivuosissa, kun Kostaksen ja Defnen 16-vuotias tytär Ada yrittää selvitä äitinsä kuoleman aiheuttamista haavoista. Isä on kadonnut hiljaisuuteensa ja rakkaiden puidensa pariin. Yllättäen heille tulee kylään äidin sisko Meryem, joka ei ole koskaan tavannut Adaa, ja palaa nyt innosta opettaa tälle kaiken heidän yhteisistä juuristaan. Vähitellen kerronta siirtyy myös vuosituhannen vaihteeseen ja paljastaa lukijalle, miten Kostas löysi rakkaansa uudelleen.
Kadotettujen puiden saari on aistillisen kirjava kertomus rakkaudesta, juurista ja kahdesta kulttuurista, joiden rinnakkaiselo on 1900-luvulla epäonnistunut. Kiehtovaa teoksessa on erityisesti Kyproksen lähihistorian vaikeat vaiheet, brittimiehitys, yhteenotot, kahden kielen sekamelska ja turismin rantautuminen. Minulla kesti melko pitkään ihastua teokseen, mutta puolenvälinen jälkeen huomasin jo kaipaavani tietoa Kostaksen ja Defnen elämänvaiheista ja yhteisistä kohtaloista. Ei siis ihan lempikirjallisuuttani, mutta paljon hyvää tässä oli.
Shafakin kerronnassa on paljon koristeellisuutta, joka tekee sen pinnasta kauniin ja värikkään, mutta jonka alla sykkii kipeitä haavoja, katkenneita juuria, yksinäisyyttä ja suurta surua. Kaikkitietävän kertojan lisäksi tarinaa vie eteenpäin viikunapuu, jonka näkökulmasta lukija saa lisätietoa tavernan tapahtumista, kadonneista saarelaisista, kuin myös saaren monipuolisesta kasvi- ja eläinkunnasta. Välillä kasvit, eläimet, tuoksut ja ruoat ovat runsaudessaan liiankin listamaisia, mutta niiden herkullisuus ja viattomuus on kieltämättä lohdullista ja rauhoittavaa. Kasvien, etenkin puiden sekä esimerkiksi mehiläisten kautta avautuu päähenkilöiden rakkaus luontoa kohtaan. Teos myös opettaa, miten viikunapuun talvehtiminen maakuopassa onnistuu!
Meryemin hahmossa oli jotain karikatyyrista ja viikunapuun kerronnassa suorastaan lapsekasta, mutta kun pintaa rapsuttaa, viisauksien ja suloisuuden alta todellakin löytyy arvokasta tietoa. Arvostan kovasti tässä romaanissa sitä miten paljon opin taas maailmasta, tällä kertaa Kyproksen saaresta ja sen asukkaista (sain uuden maapisteen!!). Kahden pitkään rinnakkain eläneen kansan väliset yhteenotot ovat tänäkin päivänä raastavaa todellisuutta uutisissa, joten kirja tavoittaa jotain hyvin ikiaikaista ja alati toistuvaa ihmiskunnasta. Historiaa ja kulttuuria tihkuvan tarinan kiinnittää nykypäivään suosittu teema, rakkaus puihin, mutta myös Adan tapa reagoida suruun ja sen leviäminen videoina ympäri maailman.
Outo ja mystinen puu. Voi että minä pidän Safakin kirjoista. Tämä oli ensimmäinen lukemani kirja Kyprokselta.
VastaaPoistaSamoin, sain tästä uuden maapisteen. Pidin kovasti historiankuvauksesta ja saaren ristiriitaisuuksista.
Poista