Tämä romaani oli minulle jo lähtökohtaisesti rakas, sillä se on Maja Lunden ilmastokvartetin viimeinen osa, ja pidin hurjasti kolmesta ensimmäisestä, Mehiläisten historia, Sininen ja Viimeiset. Niinpä yllätyin kovasti, miten tahmealta tämän lukeminen tuntuikin. Pitkä ja hieman puuduttavakin lukukokemus alkoi jo tammikuussa, mutta en päässyt sen imuun missään vaiheessa.
Huippuvuorille sijoittuvassa teoksessa on yhtymäkohtia edellisiin teoksiin ja se ikään kuin nivoo kokonaisuuden yhteen, mutta toimii varmasti hyvin myös itsenäisenä teoksena. Tommy on vasta 18-vuotias, mutta vastuussa niin nuoremmista veljistään kuin arvokkaasta siemenvarastosta, joka on säilötty turvaan Huippuvuorten sisään. Tarinassa kulkee rinnakkain Tommyn nykyaika, vuosi 2110, ja kuukaudet ennen sitä. Alkuun Tommylla on vielä rinnallaan isoäiti, joka on tullut saarille suuren romahduksen myötä. Isoäiti opettaa hänelle kaiken siemenistä ja kasvien viljelemisestä, mutta myös pärjäämisestä ja elämästä ylipäätään.
Kun nopeasti tarttuva tauti pyyhkii läpi Longyearbyenin, Tommy ja tämän kaksi pikkuveljeä jäävät yksin maailmaan. Heidän seuranaan ovat vain Tommyn ikäinen Rakel ja tämän pikkusisar Runa. Viisikko tietää miten pysyä hengissä, ja vaikka yhteys mahdolliseen muuhun maailmaankin on mahdollinen, yhteydenpidosta ollaan erimielisiä. Lukija tietää, että Kiinasta saapuu laiva hakemaan lapsia ja siemenvarastoa, mutta kuka heidät kutsuu ja mikä on saapujien varsinainen motiivi? Onko isoäidin opettama Tommy valmis luovuttamaan siemenet maailmalle, joka niiden avulla pystyisi jälleen ruokkimaan väestönsä?
Geneettinen moninaisuus, rikkaus, uuden elämän yltäkylläisyys. Näiden siementen avulla voisi tapahtua kaikkea ihmisten hyväksi, tämän aarteen avulla he voisivat nousta, kasvaa lajina, levitä taas. Viljaa voisi kylvää kaikkialle, vehnää, kauraa, maissia erikoistuneita lajeja, jotka soveltuivat maapallon jokaiseen kolkkaan. Geneettisiä mahdollisuuksia aivan uusille lajeille, uusille mukautumisille. Raikuvat hyvästit generalisteille. Ja ainutlaatuinen turva ihmisille. --- Ei, sillä nykyihmiset olivat kaiken tuhonneiden ihmisten jälkeläisiä.
Romaanissa on koskettavia yksityiskohtia, etenkin pienen Henry-veljen ja Tommyn välinen side, lapsen viattomuus ja luottamus, isoveljen vastuullisuus ja rakkaus. Tommy tekee töitä äärirajoille saakka turvatakseen veljiensä elämän, mutta myös turvatakseen maailman siitä näkökulmasta, jonka isoäiti on hänelle jättänyt perinnöksi. Tommyn ja Rakelin välinen kitka tuo tarinaan säröä, mutta myös inhimillisyyttä - ilman sitä Tommy olisi hahmona liiankin pystyvä ja sitkeä. Rinnalla kulkevat myös muistot perheestä, vanhemmista ja vuosista ennen kaiken katoamista.
Romaani itse asiassa alkaa siitä, kun Tommy löydetään pienenä halaamasta rantaan ajautunutta puuta, harvinaisuutta, joka saa pojan unelmoimaan puista ja metsistä. Niitä ei ole Huippuvuorilla eikä hän ole sellaisia nähnyt koskaan. Ainoat puut kasvavat valtavassa kasvihuoneessa. Huippuvuorten pitkä, pimeä kaamos ja kevään vähitellen lisääntyvä valo ovat oiva miljöö apokalyptiselle tarinalle, jossa luminen ympäristö ja haastava talvi ovat jatkuva uhka. Lunden aikaisemmista romaaneista tuttu huoli luontokadosta, puhtaan veden loppumisesta ja ihmiskunnan teoista on hyvin läsnä tässäkin osassa - tai no, ei pelkkä huoli, vaan tässähän ne ovat jo todellisuutta. En osaa tarkemmin analysoida, miksi lukeminen oli niin puisevaa, mutta hieman harmittaa se, etten pystynyt nauttimaan tästä yhtä paljon kuin edellisistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti