Voi miten niiden kaikkein tärkeimpien asioiden kertominen onkin aina kaikkein vaikeinta, oli kyse sitten rakkaudesta tai murheista. Tämä on ollut monissa romaaneissa ja autofiktiossa teemana viime vuosina, ja tuntuu että sitä työstetään etenkin kotimaisessa ja pohjoismaisessa kirjallisuudessa. Puhumisen vaikeutta kuvaa myös Ella-Maria Nutin pieni romaani äidistä ja tyttärestä.
Kertoja vie tarinaa eteenpäin kahden päähenkilön näkökulmasta. On viittäkymmentä lähestyvä Agneta, joka on sairastunut ärhäkkään syöpään. Hän tietää kuolevansa pian, mutta ei ole raaskinut kertoa asiasta tyttärelleen Tildalle. Läheiset ystävät tietävät, myös Tildan lapsuuden paras ystävä, mutta kaukana Tukholmassa asuva muuan tytär ajattelee äidin vain olevan yhtä etäinen kuin ennenkin.
Tuntuu kuin Tilda olisi pitkän tunnelin päässä ja vaikka Agneta kuinka juoksisi, hän ei koskaan pääsisi tyttären luo. Kun juna jarruttaa ja ovet avautuvat kuuluu ääni, joka kehottaa varomaan junan astinlaudan ja laiturin välistä rakoa. Agneta katsoo Tildan polvia, jotka melkein koskettavat hänen omiaan. Ajattele välimatkaa. Eihän Agneta mitään muuta ajattelekaan.
Pohjoisessa asuvalla Agnetalla on saamelaistausta ja Tilda on halunnut sieltä pois mahdollisimman pian koulujen päätyttyä. Isoisän rakentama talokaan ei saa tytärtä kiinnittymään eikä palaamaan pohjoiseen, päinvastoin, tuntuu että tytär lipeää otteesta täysin. Niinpä Agneta lähtee viikonlopuksi Tukholmaan Tildan pieneen yksiöön aikeenaan kertoa syövästä ja kuolemasta. Mutta tehtävä ei olekaan kovin helppo. Äidin olo on huono, hän on laihtunut ja yskii paljon, ja Tilda tuntuu kuin väistelevän totuutta joka olisi niin helppo huomata, jos vain antaisi itsensä katsoa. Äidin ja tyttären välinen kitka kilpistyy pieniin huomautuksiin, kritiikkiin ja ärtymykseen puolin ja toisin. Välillä on myös helliä hymyn hetkiä, joista Agneta pitää kynsin hampain kiinni ja lykkää siksi asiaansa.
Nutti tavoittaa todella hyvin sen pienistä eleistä, sanoista ja puhumattomuudesta koostuvan kommunikaation, joka mahdollistaa väärinymmärryksen, kasvattaa railoja ja pahoittaa mieliä. Onneksi äidillä ja tyttärellä on vielä ohuen ohut side, joka välillä pelastaa. Tunteista pitäisi uskaltaa puhua, muuten molemmat kuvittelevat, ettei niitä ole lainkaan. Tekojen avulla kun on niin vaikea osoittaa mitään, kun välimatka on niin pitkä. Samankaltaista tematiikkaa ja mielensisäistä myllerrystä on myös Alex Schulmanin teoksissa, etenkin äitisuhteesta kertovassa Unohda minut -romaanissa. Nutti riisuu romaaninsa kuitenkin vielä vähäeleisemmäksi ja vielä paljaammaksi. Lyhyet luvut, jotka lyhenevät loppua kohti, ovat dramaattinen keino lisätä kierroksia, ja tarinan rajaaminen muutamaan päivään on tehokas ratkaisu. Tämä romaani raastaa sydäntä ja riisuu aseista; se tavoittaa jotain niin tunnistettavaa, ettei uskoisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti