Oli kiva lukea pitkästä aikaa Jean-Baptiste Adamsbergin ja hänen tiiminsä tutkimuksia. Jos olen oikein laskenut ja pysynyt perässä, olen lukenut sarjan kaikki osat, joskaan en julkaisujärjestyksessä. Se ei kuitenkaan ole haitannut, vaan olen päässyt hyvin tutuksi Adamsbergin työskentelytapojen ja tiimin omaperäisten jäsenten kanssa.
Olivatpa tutkimukset sitten Pariisissa tai muualla Ranskassa, niihin liittyy vanhoja uskomuksia, kaunoja ja tietysti murhia. Tällä kertaa Adamsberg pyydetään Bretagneen paikallispoliisin avuksi. Pienen kaupungin kaduilla joku kolkuttelee mukulakivikaduilla öisin ja taikauskoiset asukkaat pelkäävät varjojensa päälle astuvia häiriköitä. Onko näillä jotain tekemistä murhien kanssa? Adamsberg saa selville, että murhaaja käyttää tarkoituksella vasenta kättä, jättää jälkeensä kirppuja ja murskatun, raa'an kananmunan.
Tarvitaan tuttu tiimi, paikallistuntemusta, bistron maukasta ruokaa ja muinaisen kirjailijan kaksoisolento, jotta tapausten motiivit ja tekijät alkavat selvitä. Combourgin kaupunki on Googlen mukaan oikeastikin olemassa. Sen asukkaista ei romaanin perusteella ehkä kovin ylevää kuvaa saa, sillä taikauskoisuuden lisäksi he kyttäävät toisiaan, levittävät perättömiä huhuja ja kiusaavat toisiaan lapsesta saakka. Adamsbergin menetelmät eivät herätä aina luottamusta johdossa, mutta koska johtolangat viittaavat kaupungin kannalta merkittävään hahmoon, Adamsberg saa ministeriöstä saakka valtuudet ja laajan tuen oikean syyllisen löytymiseksi.
Varsin paljon mitä erilaisimpia hahmoja ja melko mutkainen juoni ennen loppuratkaisua, johon rikoskomisariomme tarvitsee pinnan alta nousevia ajatuskuplia ja rauhallisia kävelyretkiä. Merkittävä rooli on myös paikallispoliisin päälliköllä, joka onneksi luottaa ystäväänsä. Kun tarvitaan nopeaa tietojen etsijää, mukana on Mercadet, jonka kuitenkin täytyy saada nukkua tarpeeksi usein. Kun rikollisen pelätään juoksevan karkuun, perään hyökkää ihastuttava Retancourt, joka saa bistron gourmeekokin sydämen läikähtämään. Kotiin Pariisiin on tällä kertaa jäänyt muu tiimi, kuten kaiken muistava Danglard.
Ihan parasta Vargasia tämä dekkari ei ollut, sillä en ihan pysynyt kärryillä, miten loputtomat yksityiskohdat ja erikoisuudet liittyivät toisiinsa. Osa on tietysti hämäystä, mutta sitä lajia taisi olla nyt hieman liikaa. 1700-luvulla eläneen kirjailijan kaksoisolento oli kokonaisuuden kannalta turha, mutta sopi tyyliin. Vaikka jossakin välissä arvasin murhaajan, hänen motiivinsa oli täysin mahdotonta arvata etukäteen, niin omituinen salaisuus hänellä oli selässään. Mukaan mahtui soppaa hämmentämään myös vuosikymmeniä yhdessä toiminut rikollisporukka. Suomentaja Marja Luoma teki jälleen upeaa työtä tunnelman ja hurmaavien yksityiskohtien kääntämisessä.
