Saara Kesävuori: Askeleen edellä

Saara Kesävuori. 2017. Askeleen edellä. Tammi. 271 sivua.

Kirjan takakansi lupaa, että Askeleen edellä on vetävä päätösosa Anni Eloranta -trilogiaan. Ja niin se todellakin oli, ehkäpä jopa paras näistä kolmesta. En hirveästi innostunut Kesävuoren edellisestä Holma-jännitystrilogiasta, mutta tämä Tampereelle sijoittuva sarja on ollut mieleeni.

Anni on entinen nyrkkeilijä, nykyinen uimahallivalvoja, joka pohtii, pitäisikö hänen vielä opiskella kunnon ammatti, vakiintua ja asettua aloilleen kuten niin moni kolmikymppinen tekee. Suhde Arttuun, poliisiin, on kestänyt jo pidempään ja miehellä olisi kova halu etsiä pariskunnalle yhteinen asunto. Äitinsä viimevuotisen kuoleman jälkeen Anni on seurannut toisaalta isänsä Saarisen surutyötä ja muuttoa, toisaalta huumeiden vuoksi mielenterveyden kanssa tasapainoilevan veljensä Santun tasapainoisempaa elämää hevostilalla. Kun Annin ystävän pyörittämästä perhekodista Kattilasta kidnapataan viiden kuukauden ikäinen lapsi, ei Anni voi olla sekaantumatta tapahtumiin.

Pispalanharjulta avautui näkymä Näsijärvelle. Anni katseli aaltoja, kaupungin valojen välkettä, kuunteli hälytysajoneuvojen ulvontaa. Hän oli valinnut puolensa, lopultakin hän tiesi missä hänen paikkansa oli.

Kidnappaus osoittautuu vain pieneksi käänteeksi monimutkaisessa vyyhdissä, johon liittyvät Annin nuoruuden aikainen ystävä Johanna, tämän uusi harrastus miekkailukoulussa, kovaotteiset miehet ja yllättäen myös Saarinen, Annin isä. Kaiken takana on mies, joka ilmiannettiin Suopolle 27.9.1969 ja joka sen jälkeen katosi Tampereelta. Työläisperheen vesa, jonka valintoihin vaikuttivat edelleen punaisen lähisuvun vaiheet vuoden 1918 sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Mutta mitä tekemistä tällä miehellä on Annin perheen kanssa, Kattilan kanssa tai Johannan kanssa?

Kuten olen aikaisemminkin todennut, Kesävuoren jännäreiden rikoksissa on melko puistattavia ja ehkä hieman epäuskottaviakia piirteitä. Okei, epäuskottavaahan tämä kaikki on, ei Tampereella oikeasti tapahdu tällaista, mutta välillä tuntuu, että ovatkohan tarinoiden kuviot hieman turhan kunnianhimoisia. Toisaalta teoksen tunnelma on tiheä ja niin vetävä, että uskottavuudet sikseen. Annista ja hänen  läheisistään on tullut kolmen kirjan myötä tuttuja hahmoja. Kirjoitin aikaisemmin, että "Anni voisi opetella jatkossa hieman luottamista ja tunteiden osoittamista, sillä kovuudessaan hän on hieman turhan stereotyyppinen hahmo, vaikka rikosgenressä seikkaileekin. Hänen perheessään on enemmän ulottuvuuksia." Näin ajattelen edelleen. Tässä teoksessa uusia ulottuvuuksia löytyi Saarisesta, jonka menneisyys paljastui vähitellen lukijalle mutta joka jätti tyttärelleen paljon avoimia kysymyksiä.

Kesävuori ottaa tarinoihinsa mukaan ajankohtaisia ilmiöitä luontevalla tavalla. Pätkätyöt, työttömyys, syrjäytyminen ja mielenterveys ovat olleet keskeisiä teemoja alusta saakka. Perhekoti Kattilan asiakkaat olivat tässä romaanissa sivummassa kuin aikaisemmin, mutta kyseisten ongelmien kanssa saavat edelleen painia monet. Lisäksi Tampere ympäristönä on mukana hyvin tuntuvalla tavalla, nyt myös Tampereen puna-valkoinen historia. Annin seikkaillessa päästään samalla kritisoimaan kunnallispolitiikan päätöksiä, tunnelihankkeita tai kaavoitusta. Tarina vilisee tamperelaiselle tuttuja paikannimiä ja osoitteita, mikä tekee lukemisesta ainakin minulle mukavaa ja entistä kiinnostavampaa. On kuin seuraisi sarjaa televisiosta, kun tuntee maiseman missä kaikki tapahtuu.

Helmetin haasteessa sijoitan tämän luonnollisesti kohtaan 27: Kotipaikkakuntaani liittyvä kirja.

Saara Kesävuori: Keskeneräinen kuolema

Saara Kesävuori. 2016. Keskeneräinen kuolema. Tammi. 257 sivua.

Keskeneräinen kuolema jatkaa Kesävuoren toista dekkaritrilogiaa, jossa nyrkkeilyuran jättänyt Anni Elovaara selvittää kuolemantapauksia Tampereella. Sarjan avausosa, Musta hevonen, esitteli kolmikymppisen naisen, joka kamppaili päihteisiin sekaantuneen veljensä maineen puolesta. Omapäinen Anni ajautuu tällä kertaa etsimään kadonnutta kymmenvuotiasta, josta SM-leikeistä kiinnostunut äiti haluaa päästä eroon.

Kesävuoresta on sanottu muun muassa, että hän kirjoittaa tämän hetken kunnianhimoisinta dekkaria Suomessa. Anni Elovaara -sarja on kieltämättä laadukkaasti kirjoitettua ja kasassa pysyvää tekstiä, joka pitää otteessaan. Teokset ovat sopivan jännittäviä, lukija on hyvällä tavalla askeleen päähenkilöitä edellä, mutta varsinainen motiivi jätetään loppuun niin ettei tapausten ratkominen käy liian helpoksi. Tiettyjä lajityypillisyyksiä tietysti on, kuten Anni itse, joka on hieman liiankin kovaksikeitetty ja kyvyttömyydessään antaa anteeksi ajoittain varsin lapsellinen. Samaa totesin jo kesällä, kun kirjoitin avausosasta.

Kuten Mustassa hevosessa, tässäkin teoksessa yksi keskeisimpiä tapahtumapaikkoja on perhekoti Kattila, jossa Anni käy vetämässä nyrkkeilytreenejä teineille ja joka jollakin tapaa liittyy kulloiseenkin tapaukseen. Jos Annin oman elämän seuraaminen on osa trilogiaa, on myös Kattilan toiminta ja pystyssäpysyminen keskeistä. Kesävuori ottaa selkeästi kantaa lasten ja nuorten hyvinvointiin yhteiskunnassa jossa rahaa leikataan vääristä paikoista. Tässä teoksessa esiin nostetaan myös julkisen terveydenhuollon resurssipula. Ajankohtaisia aiheita ovat niin ikään pätkätyöt, työttömyys ja tasa-arvo. Tapahtumien sijoittumisessa Tampereelle on oma viehätyksensä, sillä Annin perässä saa juosta samoja tuttuja katuja ja kaupunginosia kuin arkenakin. Ajoittain otetaan kantaa myös kaupungin paikallispolitiikkaan, varsinkin Annin vanhempien punaisin äänin.

Entäs se rikos sitten? Jotain on tapahtunut jo kymmeniä vuosia sitten, jotain mistä uhri ei ole selvinnyt. Hengissä kyllä, muttei henkisesti. Suunnitelma kostosta on muhinut mielessä vuosia ja nyt on toteuttamisen aika. Se käy helposti ja syyllisyyskin vierii haluttuun suuntaan. Alkuun näyttää siltä, että kirjassa sekoittuu kaksi toisilleen täysin erillistä tapausta, mutta ihan sattumaa ei niiden yhteentörmäys sitten olekaan. Rikokset olisivat olleet ehkä ennakoitavissa.

Takakansi mainostaa teosta sanoin "erotiikalla ladattua, hunajaa tihkuvaa rikosta". Hieman harhaanjohtavaa, sillä erotiikalla ei kirjassa ole suurtakaan roolia, eikä varsinkaan tunnelmaa lataavaa roolia. Mutta kiva tietää, että tähän ansiokkaaseen sarjaan tulee vielä jatkoa yhden teoksen verran! Dekkari on huomattu myös blogissa Kirjat kertovat.

Naistenviikko: Saara Kesävuori: Musta hevonen

Saara Kesävuori. 2015. Musta hevonen. Tammi. 273 sivua.

Jatketaan naistenviikkoa nimipäiväsankareilla! Saara Kesävuori on aloittanut uuden trilogian, jonka itsenäinen avausosa Musta hevonen on. Holma-trilogialla rikosgenressä paikkansa vakiinnuttanut Kesävuori kirjoittaa jälleen koukuttavaa, kovaotteista jännäriä.

14-vuotias Lidia katoaa. Äiti on ainoa, joka huolestuu, sillä tämä ei ole ensimmäinen katoamistemppu. Pitelemättömyytensä vuoksi Lidia on viettänyt osan teini-iästään perhekodissa, jossa nyrkkeilyurastaan luopunut Anni Eloranta on käynyt opettamassa nuorille itsepuolustustaitoja. Anni päätyy selvittämään Lidian katoamista tahtomattaan, sillä samalla viikolla hänen skitsofreniaa sairastava, huumeisiin sortunut isoveljensä katoaa. Poliisi uskoo, että tapaukset liittyvät toisiinsa ja Santtu on syyllinen.

Luin aikoinaan Kesävuoren Holma-jännäreistä ensimmäisen. Se oli varsin vakuuttava teos ja on jäänyt julmuudessaan mieleen. Enempää en kuitenkaan/siksi halunnut lukea. Nyt kuulin, että uudessa sarjassa seikkallaan kotikaupungissani Tampereella, joten annoin avauskirjalle mahdollisuuden. Sen tyylissä on paljon samaa: teinirikollisuutta, mielenterveyssairauksia ja rikkonaisia perheitä. Mustassa hevosessa on kuitenkin hiukkasen enemmän inhimillisyyttä, joten voi olla että innostun lukemaan lisää.

Erityisesti tässä teoksessa minua kiehtoi perhekoti Kattilan maailma. Sen mahdollinen, fiktiivinen esikuva ja asiakkaat ovat minulle työn puolesta hieman tuttuja. Huostaanotettujen nuorten lisäksi tarinassa käsitellään muutenkin paljon luottamuksen syntyä tai sen puutetta, kiintymystä ja pelkoa sen menettämisestä. Näiden ongelmien kanssa painivat niin lapset kuin aikuisetkin, ydinperheissä tai omillaan. Oman mausteensa tuo Annin oma, varsin värikäs perhe sekin.

Osasin odottaa, että Kesävuoren jännärissä on jälleen jotain puistattavaa, jotain mitä on vaikea ymmärtää. Niin olikin. Eikä syytä sille oikein löytynyt. Se, mitä Lidia oli vapaaehtoisesti tehnyt jo vuosia, oli niin käsittämätöntä, että olisin kaivannut selitykseksi muutakin kuin ahneuden. Tarina oli muuten mielenkiintoinen ja hahmot toimivia, mutta itse tappajan taustat jäivät irrallisiksi ja lopun yhteenkurominen tuntui siltä kuin minua olisi huiputettu. Ehkä joku toinen lukija on ollut älykkäämpi ja päätellyt jotain aikaisemmin, mutta minä en osannut yhdistää palasia toisiinsa.

Anni Eloranta on varmasti hahmoista se, jonka kanssa trilogia etenee. Näin uskon ja ennustan. Anni voisi opetella jatkossa hieman luottamista ja tunteiden osoittamista, sillä kovuudessaan hän on hieman turhan stereotyyppinen hahmo, vaikka rikosgenressä seikkaileekin. Hänen perheessään on enemmän ulottuvuuksia.

Myös Kirsi on kirjanurkassaan arvioinut kirjan. Sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 7: "Minun maisemani".