Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit

Tiina Laitila Kälvemark 2023. WSOY. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tässä on yksi suosikkikirjailijoistani! Toistan sen varmasti joka kerta kun postaan hänen teoksistaan, mutta ainakin tämä teos on jäänyt mielestäni varsin vähälle huomiolle, joten ei ole pahitteeksi hypettää vähän lisää. Linkit Tiina Laitila Kälvemarkin aikaisempien romaanien postauksiin tässä: H2O (2020), Karkulahti (2015) ja Seitsemäs kevät (2017). Kuten Karkulahti, Valon ja pimeän sonaatitkin sijoittuu kuvitteelliseen pohjoispohjalaiseen pikkupitäjään, jonka kuvittelin mielessäni Kärsämäeksi, josta kirjailija on kotoisin.

Laitila Kälvemarkin teokset ovat keskenään hyvin erilaisia - on dystopiaa, ilmastonmuutosta, jakautuneita persoonia, maahanmuuttajia, maaseutua... - ja tällä kertaa mukana on hieman jännitystä. Teoksissa on myös aina jokin keskeinen elementti, kuten H2O:n vesi ja tällä kertaa musiikki.

Keski-ikäinen, vasta eronnut ja työssään virheitä tehnyt Saara palaa Pariisista kotitaloonsa Teerimäelle. Hän haluaisi vain nukkua lääkehuuruissa ja unohtaa ikävän, häpeän ja surkeutensa. Pian hän kuitenkin tapaa miehen, jonka hän tunnistaa samaksi pojaksi, joka siepattiin kylältä 13-vuotiaana. Mies on pysytellyt poissa Teerimäeltä parikymmentä vuotta, mutta tällä on syy lähestyä Saaraa. Vanhat toimittajan vaistot heräävät Saarassa ja hän uskoo saavansa miehestä irti tarinan, jolla pelastaa maineensa.

Mies - Mikael - ei ole puhunut sanaakaan sen jälkeen kun hän pelastui kaappaajaltaan 25 vuotta sitten. Poika oli järkyttynyt tietysti siitä, mitä hänelle tapahtui kaappaajan matkassa, mutta myös siitä, millä tavalla lehdistö riepotteli häntä ja hänen äitiään vuosia rikoksen jälkeen. Mikaelilla on kuitenkin vanha, hauras side Saaraan ja pitkillä yhteisillä kävelyretkillä nämä löytävät tavan kommunikoida toistensa kanssa. Saara on ensimmäinen joka alkaa avautua, mutta totuuden kertominen vie pidempään. Pitkään valheiden varassa eläneenä hänen on vaikea tunnustaa itselleenkin, mikä meni pieleen ja mitä hänen täytyy pystyä jättämään taakseen. Vähitellen myös Mikael pystyy kertomaan kaappauksesta ja sitä seuranneista yhdeksästä kuukaudesta oudon ja pelottavan miehen seurassa.

Valon ja pimeän sonaatit kulkee nimensä mukaisesti musiikin kautta eteenpäin. Mikael on lahjakas laulaja, hänen kaappaajalleen on musiikki tärkeää ja poika tallentaa tapahtumat ihoonsa ja mieleensä musiikkina, jota hän säveltää myöhemmin kävellessään ja soittaa pianolla yksin ollessaan. Tarinassa toistuvat myös käärmeet, joista yhden Mikael näkee hiekkatiellä nuottiavaimen muodossa. Eläimillä on muutenkin suuri merkitys niin Mikaelin mykkyydelle kuin myöhemmin toipumisessakin. Samoin uni- ja mielialalääkkeet toistuvat molempien tarinoissa yhdeksänkymmentäluvulta tähän päivään.

Romaani on kaunis yhdistelmä menneisyyden kysymyksiä, muistoja, valintojen merkitystä, traumoja ja ystävystymistä. Saara kantaa mukanaan itse kertomaansa tarinaa Pariisista, parisuhteesta ja menestyksekkäästä urasta, mutta myös taakkaa kaiken menettämisestä ja valtavasta häpeästä. Hän pelkää jäävänsä yksin siinä missä Mikaelille yksinolo on valinta ja elinehto. Miehen on ollut vaikea toipua traumaattisista tapahtumista, mutta hän oppii vähitellen avautumaan ja kokemaan kiitollisuutta. Mollisoinnut vaihtuvat duuriksi. Romaanissa vaihtelee rauha ja kiihkeys, on Teerimäen hiljaiset kesäraitit ja Pariisiin hukkunut elämä, on pakenemista, salasuhteita, julmuutta ja itsensä löytämistä. Kuten muun muassa Karkulahdessa, tässäkin romaanissa pohditaan maahanmuuttajuutta ja sen aiheuttamaa ulkopuolisuuden tunnetta ja identiteettikysymyksiä.

Hienosta romaanista myös blogeissa Annelin kirjoissa ja Kirjaluotsi. Kävin kuuntelemassa Laitila Kälvemarkin haastatteluaan Helsingin kirjamessuilla viime syksynä, josta postaus täällä. 

Naistenviikko: Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Tiina Laitila Kälvemark 2015. WSOY. 327 s. Lainasin kirjastosta.

Blogissani näyttäisi olevan Tiinan-päivän perinne, sillä tämä on kolmas kerta kun postaan Tiina Laitila Kälvemarkin teoksesta hänen nimipäivänään ja näin päätän Naistenviikon haasteen osaltani. Onnea nimipäiväsankarille! Aikaisemmat teokset Seitsemäs kevät ja H2O tekivät suuren vaikutuksen, joten oli ihan selvää, että luen tänä kesänä Karkulahden. Kirjailijan esikoisteos, novellikokoelma Kadonnut ranta jää ensi kesään!

Koska sekä minulla että kirjailijalla on juuria Pohjois-Pohjanmaan Kärsämäellä, sijoitin mielessäni kirjan Karkulahti-nimisen maatilan sinne. Kartasta en löytänyt Karkulahdentietä, joten paikka on fiktiivinen ja mielikuvani täysin omani. Romaanin Karkulahdella on pitkä historia, joka ulottuu ainakin isonvihan aikaan, ja josta juontaa syvä ryssäviha. Tilan poikamiesisäntä Jaakko on kuitenkin rohkea ja tuo tilalle venäläisen Veran. Vanhaemäntä Elisabet on alkuun loukkaantunut ja järkyttynyt, mutta vuosien mittaan asenne muuttuu.

Järkyttynyt on myös Vera, sillä vaikka Jaakolla käteistä onkin, tila ja talo ovat huonossa kunnossa, naapurit ovat kaukana ja kotona asuu Velipuoli, puhumaton peikko josta Jaakko ei ollut kertonut mitään. Emäntäkin on yhtä vihaa ja ilkeitä sanoja. Veraa vastaan lyö ankeus ja hän pakkaa tavaransa heti kun on juonut kupin teetä. 

Karkulahdessa kuljetaan ajassa, kun palataan sekä Elisabetin että Veran menneisyyteen, ja siirrytään eteenpäin aikaan kun Veralla on tytär Anna. Tunnistan Elisabetissä pohjalaista ylpeyttä ja omanarvontuntoa, taipumusta kerskailla paikoissa joissa siihen ei olisi aihetta. Vähitellen kiukkuisen, sairaan vanhuksen sisältä löytyy myös rakastunut nuori, jopa romantiikannälkäinen nainen, jonka omatkaan ratkaisut eivät ole niitä kunniallisimpia. Veran kauniin ulkokuoren alle mahtuu myös: värikkäät nuoruusvuodet, valtava hinku päästä pois ja unohtaa kotikylän ankeus, työttömyys ja velvollisuudet. Karkulahdesta on lähdetty ennenkin ja sitä Verakin yrittää, mutta mikä lie sitkeys, rakkaus tai tarve rankaista itseä saa hänet pysymään tässä ankeudessa. 

Hän näkee metsän ja puut, yhdessä ja erikseen, ja siksi suurempina kuin on mahdollista, miten paljon enemmän on mahdollista kuin ihminen pienessä mielessä luulee. 

Jaakon puhumattomuus ja äidinpelko, emännän ilkeys ja haju, sisävessan puute ja Velipuolen lymyily nurkissa meinasivat olla minullekin liika annos ankeutta, mutta onneksi tarina alkoi herättää kiinnostuksen hyvin nopeasti ja luinkin kirjan melkein samalta istumalta. Kuten tuoreemmissakin romaaneissaan, Laitila Kälvemark on uskomattoman taitava ihmismielen kirjoittaja. Karkulahden hahmot ovat tavattoman tutunoloisia, dialogi on aitoa ja sitä tekee mieli ihan lukea ääneen. Kirjailija on löytänyt tarinaan hyvän rytmin, mielenkiintoiset taustat ja lähes kosketuksentarkat, kauniit ja kullanhohtoiset, mutta rumatkin yksityiskohdat.

Vielä siinä on tunto. Vielä se muistaa.

Elisabetin vanhuudenhauraassa mielessä aikakaudet ja ihmiset menevät jo sekaisin, mutta lukijalle - ja myöhemmin Verallekin - paljastuu asioita, jotka pehmentävät katkeroitunutta ihmistä ja helpottaa kahden naisen yhteiseloa. Kielimuurista huolimatta emännän ja venakon välillä on paljonkin yhteistä ja ryssävihasta kertova tarina teoksen lopussa sulkee ympyrän. Myöhemmissä teoksissaan kirjailija on lähtenyt Karkulahden realismista eri suuntiin, mutta tapa olla ihmisen mielen sisällä on säilynyt ja toivon että säilyykin. Arvostan kovasti myös sitä, että lukijalla on mahdollisuus täyttää aukot itse ja rakentaa mahdollisuuksia kevyesti kudottuihin yhteyksiin. Ja Laitila Kälvemarkin kieli - se on kaunista!

Romaanista myös blogeissa Kirja vieköön!, Lukuneuvoja ja Ullan luetut. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 13. A book written by an author of one of your best reads of 2020 (H2O). 

Muita nimipäiväsankareiden teoksia: Tiina Rajamäen Vieras maisema, Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla, Tiina Lifländerin Kolme syytä elää sekä Kristina Ohlssonin Paratiisiuhrit. Hyvää nimipäivää!

Naistenviikko: Tiina Laitila Kälvemark: H2O

Tiina Laitila Kälvemark 2020. WSOY. 265 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tänään päättyy naistenviikko. Hyvää nimipäivää Tiinalle! Vuoden 2017 Tiinan-päivää juhlisti Laitila Kälvemarkin teos Seitsemäs kevät. Tänään on vuorossa H2O.

Hester Hanna Ofelia Luodon pään sisällä mellastaa ainakin kaksi sivupersoonaa, jotka ottavat välillä vallan ja vaikuttavat naisen käyttäytymiseen. Hani on heistä se räväkkä, vastuuton nautiskelija, jonka jäljiltä Hester ei muista, kenen kanssa on viettänyt yön ja missä on tanssinut. Ofelia pitää järjestystä yllä, niuhottaa yksityiskohdista ja tietää kaiken. Joskus, onneksi harvoin, keskelle pääsee myös Hanna P., joka vain itkee ja nukkuu. Kun Hester haluaa rauhoittaa ajatuksensa ja pitää itsensä keskellä, hän uppoaa veteen. Uimahallin, järven, kylpyammeen - ei väliä, vedessä kaikki on hyvin.

Olen alkutilassa, äidin kohdussa, universumissa, jota kukaan ei ole ehtinyt pilata.

Ajatukset kiukenevat yksi kerrallaan, nousevat kuplina pintaan ja käviävät.

On niin hyvä olla, ettei tarvitse ajatella mitään.

On niin hyvä olla, ettei tarvitse edes hengittää.

Veden rauhoittavasta vaikutuksesta huolimatta Hester myös pelkää vettä. Hän pelkää raamatullista vedenpaisumusta, kaiken alleen peittävää tsunamia, jota ei pääse pakoon taitavinkaan uimari. Hesterin isäpuolen Jacekin sairastuessa vakavasti kolmekymppinen nainen haluaa tietää, mitä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten uudenvuoden aattona. Miksi hän itse aiheutti tulvan ja vesivahingon? Mikä on se lapsuuden muisto, joka saa aikaan mielen vedenpaisumuksen?

Tiedän tuon kaiken tapahtuneen. Jäljellä on eräänlainen sisäinen filmi, jonka pääosaa esittää näköiseni tyttö. Silti se ei tunnu oikeasti tapahtuneen minulle.

Laitila Kälvemarkin teoksessa on jännä tunnelma. Hester on tietysti kertojana hyvin epäluotettava, sillä hän ei muista kaikkea, eivätkä sivupersoonatkaan kerro kaikkea. Tämä tekee tunnelmasta unenomaisen ja koska lukijakin haluaa vähitellen tietää, mitä kaikkea Hesterin lapsuudessa on tapahtunut, on tunnelmassa kiihkeyttä ja kiireenkin tuntua. Sillä Jacek saattaa kuolla pian, mummo on jo vanhuudenhöperö eikä äitikään halua muistaa kaikkea. Kirjailija pureutuu perheen sisäisiin suhteisiin ja jännitteisiin, muistiin ja muistoihin dissosiatiivisen identiteettihäiriön kautta. Erittäin onnistunut ratkaisu!

Romaanin nimi H2O viittaa tietysti veteen, uimiseen ja painajaisiin, mutta kertomuksen taustalla vaanii myös ilmastonmuutoksen aiheuttama merenpinnan nousu, joka uhkaa merenrantakaupungin elämää. Kumpi saavuttaa Hesterin ensin, pintaan pyrkivät muistot vai oikea vedenpaisumus? Romaanin nimi viittää ovelasti myös Hesterin sivupersooniin.

Laitila Kälvemark luottaa lukijaan eikä selitä asioita puhki. Sellaisesta olen aina pitänyt. Tässäkin romaanissa jää lukijan varaan muodostaa käsitys äidin vastuuttomuudesta, isoäidin kasvatusmenetelmistä tai Jacekin luotettavuudesta. Sivupersoonien ja epäselvien muistojen kanssa menee helposti lukijakin sekaisin, mutta se kuuluu asiaan. Kuva menneisyydestä on yhtä hämärä kuin kuva lähimmäisistä ja Hesterin identiteetistä. Kokonaisuus on mielenkiintoinen, jopa jännittävä, ja tarina pitää hyvin otteessaan.

Romaanista myös näissä blogeissa: Kirja vieköön!, Tuijata, Kirjaluotsi sekä Marjatan kirjat ja mietteet. Lukuhaasteissa saan sijoitettua tämän Helmetin kohtaan 14: Urheiluun liittyvä kirja.

Tiinan päivään sopivat lisäksi:

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Tiina Rajamäki: Vieras maisema

Naistenviikko: Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät

Tiina on yksi viikon nimipäiväsankareista. Olen iloinen että törmäsin vastikään tähän uutuusteokseen. Suosittelen niin naisille kuin miehillekin!

Tiina Laitila Kälvemark 2017. Seitsemäs kevät. WSOY. 179 sivua.

Jokainen tekemäsi valinta lähettää joukon renkaita ympärilleen. Ne laajenevat, osuvat toisiin renkaisiin ja muuttavat pinnan jännitettä, saavat sen väreilemään. Muodostuu ketjuja, ehkä erilaisia kuin alun perin tarkoitit.

Tukholmassa asuvan kirjailijan kolmannessa teoksessa on episodimainen rakenne, jossa seitsemän tarinan ja niiden hahmojen elämät risteävät, osuvat toisiinsa, muodostavat verkoston. Episodeja yhdistää myös Pohjolan muuttunut ilmasto ja kuusi perättäistä vuotta ilman kunnon kesää. Meneillään on seitsemäs kevät, vuodenaika joka on tunnetusti toivon ja odotuksen aikaa. Mutta miltä tuntuu, kun se ei lopu? Miltä tuntuu, kun odotus vain jatkuu ja jatkuu, eikä johda mihinkään?

Episodien ympärillä, eräänlaisena kehyksenä, kulkee esseetyyppinen pohtiva kirjoitelma kevään ja kesän olemuksesta, niiden roolista elämässämme Pohjolassa. Tällä esseellä Laitila-Kälvemark ottaa kantaa ja herättää lukijoita huomaamaan, mitä ilmastonmuutos voi aiheuttaa/tulee aiheuttamaan jo lähivuosina. Ilmastonmuutos on jo tunnustettu tosiasia, mutta sen seuraukset eri leveysasteilla on vielä hieman auki. Lähitulevaisuus näyttää, jäämmekö ilman lämpimiä kesiä, katoavatko mehiläiset, valtaavatko punkit heinikot, tuodaanko laadukas rehuvilja ulkomailta.

Romaanin seitsemän hahmoa ovat kaikki jonkinlaisen tienhaaran edessä. Ensimmäisessä tarinassa tapaamme 55-vuotiaan meterologin, televisiopersoonan, jonka ura on käännekohdassa ja yhteys nuoruudenystävään on kadonnut. Mies lähtee Edinburghiin, jossa on hieman Tukholmaa vihreämpää ja jossa on mahdollisuus antaa vanhojen muistojen nousta pintaan. Toisessa tarinassa on Susanne, perheenäiti ja bloggaaja, joka kaipaa kolmatta lasta ja uutta projektia elämäänsä. Pakkomielteisen somettunut nainen kontrolloi perheen arkea ja perheenjäsentensä valintoja, miettii mikä näyttää hyvältä ja millaisen kuvan antaa maailmalle. Hän on henkisesti ajautunut erilleen perheestään, vaikka Intiassa kasvaa hänelle vauva sijaissynnyttäjän vatsassa. Kolmannen episodin päähenkilö on menestynyt asunnonvälittäjä, sinkkunainen joka ei kaipaa muuta kuin menestystä työelämässä ja ajoittaisia fyysisiä kontakteja miesten kanssa. Liiat tunteet nainen karistaa mielestään juoksemalla.

Kahta edellistä naista yhdistää Markus, ruotsinsuomalainen mies joka on menettänyt yhteyden vaimoonsa ja pakenee syrjäiselle mökille Pohjois-Pohjanmaalle. Taloa siivotessaan, lattiaa maalatessaan mies yrittää muotoilla mielessään, millä sanoilla hän ilmoittaa vaimolle lähdöstään. Markuksen tytär on viidennen tarinan kertoja. Pian 18 vuotta täyttävä, koulussa menestyvä Matilda, ikätovereistaan irtautunut selviytyjä, joka viettää vapaa-aikansa hevostallilla ja saa petoksella ostettua itselleen puolikkaan hevosen ja äidilleen yllätyksen. Kuudetta tarinaa kertoo kampaaja, joka yhdistää monia muita kertojia. Hänellä on ristinään salaisuus, jonka hän on päättänyt viimein paljastaa miehelleen. Viimeinen episodi sijoittuu köyhään Intiaan, jossa sijaiskohduksi ryhtyneen naisen perhe haaveilee paremmasta elämästä, mutta joutuu petoksen uhriksi. Loppusanoissaan kirjailija muistuttaa, että yksin Intiassa työskenteli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jopa 40 000 sijaissynnyttäjää.

Laitila Kälvemark kirjoittaa paitsi ajankohtaisista, koko maailmaa koskevista ilmiöistä, myös nykyihmiselle tyypillisistä ihmissuhdekuvioista, haaveista ja asenteista, niiden hinnasta. Romaanissa on jotain samaa kuin Emma Puikkosen Eurooppalaisissa unissa, joskin tunnelma on käsinkosketeltavampi, lähempänä, hyvin helposti samaistuttava. Paljon tämä muistutti myös Merete Mazzarellan Marraskuuta toisiinsa nivoutuneine tarinoineen synkässä lähitulevaisuudessa. Ehdottomasti yksi kesän parhaita romaaneja: pidin sen episodimaisesta rakenteesta, jossa palaset loksahtelivat vähitellen paikoilleen, Laitila Kälvemarkin koruttomasta, hieman dystopiahenkisestä otteesta, sekä hahmoista jotka herättivät monenlaisia tunteita.

Blogitekstejä romaanista löytyy myös Tuijalta, Annelilta, Mailta ja Lukuneuvojalta. Tällä kirjalla sain Helmet-urakkani valmiiksi, sillä se täyttää kohdan 2: Kirjablogissa kehuttu kirja.