Tess Gerritsen: Vakoojarannikko

Tess Gerritsen 2024. Englanninkielinen alkuteos The Spy Coast. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava 2024. E-kirjassa 246 s. Kuva kustantajan. Kuuntelin BookBeatista.

Pitkästä aikaa Tess Gerritsenin tuotantoa! Luin hänen teoksiaan paljon vuosituhannen vaihteessa, niin itsenäisiä teoksia kuin Rizzoli/Isles-sarjaa, jota katsoin myös televisiosta. Gerritsenin teokset ovat edustaneet minulle aina sitä amerikkalaista dekkarigenreä, jossa on tehokkaita, hyvin pärjääviä, vahvoja naisia, raakoja rikoksia ja toimintaa. Samaan genreen lasken mukaan myös niin ikään 2000-luvun alun suosikkini Patricia Cornwellin ja Karin Slaughterin, vaikka Gerritsen onkin hiukan noita kahta leppoisampaa luettavaa ja hänen hahmonsa hitusen inhimillisempiä. 

Maggie Bird on eläköitynyt vakooja, joka elää rauhallista kanankasvattajan elämää pienessä kaupungissa Mainessa. Hän ei suinkaan ole ainoa laatuaan, vaan naapurustossa asuu muitakin harmaahapsisia entisiä vakoojia. Kuusitoista vuotta sitten tapahtui traaginen lento-onnettomuus, jonka jälkeen Maggie jätti työnsä CIA:n palveluksessa ja vetäytyi omiin oloihinsa. Kunnes hänen portailtaan löytyy surmatun naisen ruumis ja häntä kohti ammutaan.

Maggien on selvitettävä, mikä hänen menneisyydessään uhkaa häntä edelleen. Kuka haluaa vieläkin hänen kuolemaansa? Vuosia sitten Maggie tapasi Bangkokissa Dannyn, josta kaukoromanssin myötä tuli hänen aviomiehensä. Lääkärimiehen työ vei Maggien niin lähelle venäläisten kanssa liiketoimia harjoittanutta miestä, ettei CIA voinut vastustaa kiusausta. Niinpä Maggie alkoi vakoilla miehensä potilasta silläkin uhalla, että hänen tuore avioliittonsa tuhoutuisi.

Juoni kuljettaa lukijan tietysti tuonne kuudentoista vuoden taakse, niin Bangkokiin, Lontooseen, Turkkiin kuin Italiaan Como-järvelle. Kun vakoojajännäristä on kyse, mukana on toimintaa, aseita, takaa-ajoja, kidnappauksia ja ruumiita. Tällä kertaa Gerritsenin kerronnassa on kuitenkin mustan huumorin sävyttämä tyyli, joka saa lukijan hymähtelemään raakuuksille. Tai sille, miten nokkelia ja taitavia vakoojat ovat, vieläpä kuuden-seitsemänkymmenen vuoden iässä.

Vaikka eläkeläisistä on kyse, tyyli ei kuitenkaan ole samalla tavalla hulvaton kuin äsken lukemassani Pierre Lemaitren Kyykäärmeessä tai Richard Osmanin dekkarissa Torstain murhakerho. Gerritsenin Vakoojarannikko on täyttä toimintaa ja jännitystä, vaikka välillä etenkin Maggien ystävien ammattitaito ja omistautuminen hymyilyttävätkin. Menneisyys tekee teoksen tarinasta synkemmän, painavamman ja enemmän sellaisen, mihin olen Gerritseniltä tottunut - totisemman. 

Varsin hyvä työmatkakirja, ja vaikka välillä nukahdin kotimatkoilla, juoni ei ollut liian monimutkainen väsyneenäkään kuunnella. Ella Pyhältön ääneen oli kiva upota ja antaa tarinan kuljettaa pimeät aamut ja iltapäivät. 

Goodreadsin puolella huomasin, että kirja aloittaa sarjan The Martini Club, joten noita taitavia vakoojia saamme ihailla jatkossakin! Tess Gerritseniltä olen viimeisen kymmenen vuoden aikana lukenut nämä teokset: Salametsästäjä ja Tappava salaisuus.

Naistenviikko: Patricia Cornwell: Punainen usva

Patricia Cornwell 2011. Englanninkielinen alkuteos The Red Mist. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava 2012. 399 s. Lainasin kirjastosta.

Usvaa todellakin oli palata vuosien tauon jälkeen Patricia Cornwellin tuotantoon. Valitsin teoksen, joka mielestäni jatkoi siitä, mihin jäin kymmenisen vuotta sitten, enkä onneksi ihan pihalla ollut siitä, kuka on kukin. Silti Punaisen usvan informaatio-, henkilö- ja tapahtumien määrä meinasi uuvuttaa ja oli todellakin tehtävä töitä, jotta pysyi kärryillä. Vaikka oli ihana palata kuolinsyytutkija Kay Scarpettan tutkimuksiin pitkästä aikaa, en voi suositella tätä teosta niille jotka eivät ole hänestä aikaisemmin lukeneet.

Bostonissa työskentelevä Scarpetta vedetään mukaan tutkimaan yhdeksän vuoden takaista perhesurmaa. Georgian naisvankilassa kuolemantuomiotaan odottava syytetty ei ehkä olekaan yksin tapahtumien takana. Scarpettan sisarentyttären Lucyn entinen kumppani Jaime Berger ketkuttelee Scarpettan kiinnostumaan tapauksesta, jolla tuntuu olevan yhtäläisyyksiä toiseen vankiin, naiseen joka oli vietellyt Scarpettan pitkäaikaisen työntekijän tämän ollessa vasta 12-vuotias. Vanki, Kathleen Lawler, paljastaa jotain mikä auttaa Scarpettaa yhdistämään useamman ennenaikaisen vankilakuoleman perhesurmaan, ennen kuin kuolee itse.

Kun vyyhtiin sekoitetaan vielä tonnikalasurmat ja Lawlerin tytär Dawn Kincaid, joka muutamaa kuukautta aikaisemmin oli yrittänyt tappaa Kay Scarpettan, ei kai ole ihme että olin usvassa itsekin. Lisäksi Cornwellin tapa kirjoittaa on täynnä yksityiskohtia ja mutkia, jotka moni muu kirjailija olisi vetänyt suoremmiksi. Teokset vilisevät titteleitä, laitoksia, lääketeteellistä tietoa, patologisia yksityiskohtia, tietoa materiaaleista, aseista tai vaikkapa elintarvikkeista. On vaikea pitää sekavan tapausvyyhdin langat käsissään kun asiatietoa puskee niin järkyttäviä määriä. Samaan aikaan kun Scarpetta puhuu miehensä, FBI-agentti Bentonin kanssa puhelimessa, hän käy mielessään läpi valtavaa määrää dataa, jonka palasista kokonaisuus muodostuu.

Cornwelliin teoksiin ihastuneet tunnistavat informaatioähkyn ja varmasti nauttivatkin siitä. Ja niin kai minäkin vielä vuosituhannen alkupuolella, sillä olen lukenut Kay Scarpettan tutkimuksia pitkälle toistakymmentä, ellen ihan kaikkia tätä edeltäviä. Vuonna 1999 hahmo palkittiinkin Sherlock Awardilla parhaana yhdysvaltalaisen kirjailijan luomana salapoliisina. Lukumakuni on kuitenkin vuosien mittaan muuttunut ja nykyään nautin suoraviivaisemmasta ja aukkoisemmasta tekstistä. Silti oli jotenkin ihanaa olla tuttujen seurassa muutama päivä, oli kiva lukea että Scarpetta, Benton, Pete Marino ja Lucy työskentelevät monien mutkien ja yhteenottojen jälkeenkin edelleen yhdessä.

Naistenviikkoon Cornwellin teos sopii tietysti hyvin, ovathan sekä kirjailija, sankari että pahikset tällä kertaa kaikki naisia. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 44: Kirjassa on kirjeenvaihtoa. PopSugar Reading Challenge: A book from a series with more than 20 books.

Nimipäiväänsä viettävät seuraavat kirjailijat:

Hanna Morre: Tuonen tahto

Hanna Hauru: Jääkansi

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Hanna Weselius: Alma!

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Johanna Holmström: Sielujen saari

Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet

Dekkariviikko: Tess Gerritsen: Salametsästäjä

Tess Gerritsen 2014. Englanninkielinen alkuteos Die Again. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava 2015. 335 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kun PopSugarin lukuhaasteen yksi kohdista on lukea medical thriller, tiesin heti että etsin Tess Gerritsenin kirjoista, josko olisi vielä jokin jota en ole lukenut. Ja onhan näitä vieläkin. Gerritsen on tuottelias jännityskirjailija, jonka Rizzoli & Isles -teoksista on luotu myös suosittu TV-sarja. Sarjaa edeltävissä teoksissa oli runsaasti sairaaloita ja lääketieteellisiä mysteerejä. Rizzoli & Isles -sarjassa tohtori Maura Islesin hahmo on patologi, jonka tutkimukset ja tietämys pitävät teokset edelleen kiinni Gerritsenille itselleen tutussa lääketieteen maailmassa.

Joissakin Rizzoli & Isles -sarjan osissa naisiin itseensä kohdistuvat rikokset ja hyökkäykset ovat keskiössä, mutta tällä kertaa pysytään onneksi muiden kokemissa kauheuksissa. Olen lukenut muitakin amerikkalaisia dekkarisarjoja, joissa tuntuu, ettei mikään päähenkilöiden kokema ole tarpeeksi rankkaa ja aina vaan tulee eteen lisää. Sellainen menettää jo hieman uskottavuutta, vaikkei kai dekkareiden sitä tarvitse ollakaan. Tällä kertaa bostonilainen etsivät Jane Rizzoli soitetaan paikalle, kun mies löytyy kodistaan roikkumasta kuin riiputettu liha.

Niin, Tess Gerritsen ei kaihda raakoja yksityiskohtia, olivat ne sitten rikoksia tai ruumiinavauksen yksityiskohtia. Pieni varoituksen sana niille jotka eivät sellaisesta välitä. Tämänkertaisen tapauksen rinnalla kerrotaan mitä Botswanassa tapahtui kuusi vuotta aikaisemmin. Joukko safarimatkaajia päätyy keskelle kissapetojen asuttamaa suistoaluetta. Pari viikkoa myöhemmin vain yksi heistä palaa ihmisten ilmoille. Heidän turvanaan ja suojelijanaan piti olla kokenut opas, mutta joukko joutuu epäluuloissaan häätämään tämän luotaan. Oliko se virhe?

Mitä tekemistä Botswanan safarilla ja Bostonista löytyvillä ruumiilla on toistensa kanssa? Kokenut kirjailija kirjoittaa hyvin ja vetävästi, molempien maanosien tapaukset alkavat kiehtoa lukijaa, mutta täytyy sanoa, että hieman liian kaukaa haettua taitaa olla lopulta se niitä yhdistävä tekijä. Tutkijat saavat läpikäydä eläinten oikeuksia puolustavia tahoja, metsästysmestareita ja leopardimieskulttia ennen kuin yhteys löytyy. Samalla Rizzoli ja Isles ehtivät tietysti päivittää oman henkilökohtaisen elämänsä kuulumiset, joihin pureudutaan tällä kertaa yllättävän vähän. Sillä rintamalla ei siis mitään uutta. Niin etsivien kuin heidän perheenjäsentensä välillä on kitkaa ja kipakkaa sanailua, kuten ennenkin. En osaa sanoa, toimivatko sarjan kaikki osat itsenäisinä teoksina, mutta uskon että ainakin tämä yksilö toimii.

Parasta antia tässä teoksessa on Botswanan safarijännitys ja isot kissapedot. Kissojen aiheuttama epäluulo ja levottomuus leimaa tarinan tunnelmaa osuvalla tavalla ja tarina todellakin pitää otteessaan, vaikka välillä genrelle tyypilliset stereotypiat ja yhteenotot ärsyttävätkin. Kirjasta lisää näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin ja Sivujen sanat.

Robert Galbraith: Käen kutsu

Robert Galbraith 2013. Englanninkielinen alkuteos The Cockoo's Calling. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava 2013. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Pottereista tunnetun J. K. Rowlingin ensimmäinen salanimellä kirjoitettu dekkari Käen kutsu aloittaa Cormoran Strike -sarjan, jota on ainakin tähän mennessä julkaistu neljä osaa. Minulla on heräteostona hyllyssäni sarjan kolmas osa odottamassa, että saisin aikaiseksi luettua kaksi ensimmäistä. Mikä olikaan parempi ajankohta kuin lomamatka, jolloin e-kirjat ovat mitä loistavin keksintö! Samantien kun Käen kutsun päättyminen jo hieman harmitti, latasin kännykkääni sarjan seuraavan osan enkä joutunut luopumaan Cormoran Striken seurasta.

Ihan viiden tähden dekkariksi en Käen kutsua arvioi, vaikka erinomaisena sitä pidinkin. Teoksessa oli nimittäin niin runsaasti nimiä ja sivuhahmoja, että lomalaisen aivot olivat pinteessä. Sivujuonia ja yksityiskohtia oli muutenkin hieman liikaa yhteen dekkariin. Mutta kehuja annan kyllä muuten muistikapasiteettini kuormittamisesta huolimatta.

Sarjan yksityisetsivä Cormoran Strike voisi olla kuuluisan rokkari-isänsä vuoksi julkkis itsekin, mutta ei anna arvoa sellaiselle. Sotasankarina Afganistanista lähteneen sotilaspoliisin ura on ohi ja oikea jalka tuhoutunut. Nyt hänen on sinniteltävä pienillä tuloilla yksityisetsivänä. Lisäksi Cormoranin viisitoista vaikeaa vuotta rakastetun kanssa ovat päättyneet niinikään sotaisasti ja väkivaltaisesti. Miehen toimistoon ilmestyy sihteeriksi tilapäistyöntekijä, nuori Robin, joka tekee oma-aloitteisuudellaan ja tehokkuudellaan yksityisetsivään vaikutuksen. Harmi, ettei viehättävä Robin ole jäämässä kahta viikkoa pidemmäksi aikaa, ja mikä onni että tämä on kihloissa.

Cormoranin lapsuudesta tuttu asianajaja saapuu pyytämään yksityisetsivän palveluksia, sillä huippumallin kuolemaan johtanut putoaminen parvekkeelta on todettu itsemurhaksi, eikä isoveli ole poliisityöhön tyytyväinen. Strike alkaa tutkia Lula Landryn tapausta, tämän perhettä, ystäviä, menneisyyttä ja kuuluisuutta. Menestyneen mallin kuoleman taustalla on tietysti arkinen motiivi, mutta sen selvittääkseen Striken on kinkattava kipeän jalkansa takia pitkin Lontoon sateisia katuja, kumottava kurkkuunsa niin olutta kuin teetäkin, päästävä lähelle pintaliitäjiä ja tehtävä yhteistyötä häntä karttavien poliisien kanssa.

Käen kutsu on tiheätekstistä luettavaa, jonka virkkeisiin on ladattu paljon, joskus niinkin paljon että ne on luettava kahteen kertaan. Suomentajalle pitää nostaa hattua värikkään kielen onnistuneesta käännöksestä. Muun muassa nimistä täytyy mainita erikseen - vaikka ne muistia rasittivatkin - sillä kirjailijan tuttu ote fantasiaan näkyy niiden valinnassa. Nimissä on usein jotain jännää ja erikoista, enkä löytänyt Google-haulla ihan kaikkia kirjailijan Lontooseen sijoittamia katujakaan.

Galbraith aka Rowling on luonut maailman, joka hellii Lontoota rakastavaa lukijaa, joka suhtautuu yläluokkaan huvittuneisuudella ja ymmärtää heikompiosaisia. Käen kutsu on dekkari sanan perinteisessä merkityksessä eikä kavahda tositoimia, mutta sen tunnelma on Cormoranin kärsimyksistä huolimatta lämmin. Jatkan kakkososan kanssa erittäin mielelläni ja uskon että se hyllyä lämmittävä kolmonenkin tulee luettua. Haluan tietää, miten Striken ja Robinin yhteistyö jatkuu ja miten mies selviää sydänsuruistaan.

Kirjan ovat lukeneet myös Kirsin kirjanurkka, Amman lukuhetki ja Kaisa Reetta T. Haasteissa tämä sijoittuu näin: Helmetin haastekohta 9: Kirjassa rikotaan lakia. PopSugar Reading Challenge: A book you meant to read in 2019.

John Williams: Stoner

John Williams 1965. Englanninkielinen alkuteos Stoner. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Bazar 2015. 306 sivua.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa teoksesta jota on blogimaailmassa ylistetty niin runsaasti. Blogistania palkitsi Stonerin vuoden 2015 parhaana ulkomaisena teoksena. Lue voitosta lisää vaikkapa täältä. Ihmeellistä miten kirja on löytänyt suomalaisen yleisön ja markkinat vasta 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Toisaalta eihän se meitä nykylukijoita haittaa - klassikoksi ehtii myöhemminkin. Ilkka Rekiaron käännöstyö kunnioittaa alkuperäistekstin ilmeistä vähäeleisyyttä ja mutkattomuutta (josta maininta John McGahernin alkusanoissa vuodelta 2003 ja useissa blogiteksteissä myöhemmin) ja säilyttää tekstissä tietynlaisen hieman vanhahtavan tunnun. Silti täytyy sanoa, että ajattomuudessaan tekstiä voisi luulla tuoreeksikin.

Kirjan nimihenkilö, William Stoner, syntyy köyhään maalaistaloon 1800-luvun puolella. Arka, vähäsanainen ja kokematon nuorukainen lähetetään yliopistoon, jossa hän ihmetyksekseen löytää vähitellen itsensä ja intohimonsa kirjallisuuden. Opinnot sujuvat hyvin ja mies päätyy englannin laitokselle töihin, tekee siellä pitkän uran, nauttii opettamisesta, kärsii pahansuovista työtovereista ja rakastuu palavasti, mutta omistautuu ennen kaikkea työlleen. Sivulauseissa roihuavat ensimmäinen ja toinen maailmansota.

Stoner avioituu hyvin nuorena, lyhyen ja aran tapailun päätteeksi. Edith on pankkiirin tytär, muodollisesti kasvatettu, niin ikään ujo ja arka ilmaisemaan itseään. Edith jää Stonerille arvoitukseksi. Naisen mielialat, hiljaiset sodat, ajoittainen tyrannia ja tapa kasvattaa parin ainoaa tytärtä vievät miestä aviovuoteesta milloin sohvalle, milloin verannalle, useimmiten kuitenkin työhön ja muutaman kauniin kuukauden ajaksi toisen naisen luokse. Rakkauden roihu ja voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne ovat raju vastakohta kodille, jossa Stoner kokee kommunikointivaikeuksia niin vaimonsa kuin tyttärensäkin kanssa. Suhde tyttäreen myötäilee surullisella tavalla äidin epävakaisuutta ja jättää niin isän kuin kasvavan tyttären sydämiin aukon.

Stoner on vahvasti yliopistoromaani; kirjailija omistaakin teoksen entisille työtovereilleen Missourin yliopistossa. Stonerin tarina on kuvaus entisajan akateemisesta maailmasta (miksei nykyisestäkin?), laitoksen sisäisistä ihmissuhteista ja valtataisteluista, omistautumisesta ja intohimosta työhön. Ennen kuolemaansa Stoner pohtii, miten hän olisi toivonut elämäänsä enemmän ystävyyttä, avioliiton ykseyttä ja äänetöntä intohimoa, rakkautta. Jotain hän oli saanut, paljon hän kadotti tai ei tiennyt miten pitää sen. Opettajana hän ei ollut päässyt siihen aitouteen ja viisauteen, josta oli haaveillut, vaan joutunut nöyrtymään kompromisseihin ja hyökkäysten kohteeksi.

Stoner on yhden elämän mittainen teos. Vaikka se on ihastuttanut vähäeleisyydellään, se onnistuu sisältämään elämän tunnekirjon laidasta laitaan. Stoner ei itsekään juuri osaa näyttää tunteitaan ja siinä teoksen kieli myötäilee päähenkilöään upealla tavalla. Pinnan alla on kuitenkin sellaista väkevyyttä, joka liikuttaa, pakottaa lukemaan, myötäelämään ja miettimään omaakin elämää. Lisää arvioita rakastetusta kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Kannesta kanteen, Luettua elämää ja Levoton lukija.

Blake Crouch: Wayward Pines. Ei pakotietä

Blake Crouch 2012. Englanninkielinen alkuteos Pines. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Tammi 2015. 330 sivua.

Jollakin tapaa innostukseni lukea jotain Blake Crouchilta liittyy Lukupino-blogiin, mutta en enää muista miten. Olisiko kirjailijan haastattelu vai jokin kirjapostaus keväältä? No, joka tapauksessa, laitoin siis nimen mieleeni, ja kun kirjakaupan alelaarista sain tämän kirjan edullisesti, poimin sen mukaani. Myyjä oli aivan liekeissä ja varoitti, ettei trilogian ensimmäinen osa tule riittämään! Mitenkäs minun kävikään?

Wayward Pinesia markkinoidaan ihmisille, jotka rakastivat Twin Peaksia, Lostia tai Salaisia kansioita. Kyseessä on kylä tai pieni kaupunki, josta ei ole pakotietä. Nämä voi päätellä jo kirjan nimestä, joten en paljasta mitään olennaista. Kaupunkiin päätyy salaisen palvelun agentti Ethan Burke, joka nurmikolta herätessään ei alkuun muista, kuka on, missä on ja mitä on tapahtunut. Hänet viedään sairaalaan, jossa hänelle ei kerrota juurikaan enempää. Lompakkoa ja puhelinta ei löydy mistään. Sinnikkäänä miehenä Burke alkaa selvittää, mikä tämä pahaenteiseltä vaikuttava kaupunki oikein on ja miksi tuntuu siltä, ettei kukaan halua tehdä yhteistyötä hänen kanssaan.

Crouch kirjoittaa takuuvarmasti myyvää tekstiä ja onhan Pinesista jo tehty TV-sarja. Burken kamppailu pienessä kaupungissa on täynnä vastoinkäymisiä, yllätyksiä, järkytystä ja kipua. Sankarimme on vakavasti loukkaantunut ja välillä häntä hakataan lisää, mutta mies juoksee pakoon, kiipeää vuoristossa ja peittoaa lauman nälkäisia petoja omin pikku kätösin. Ei mitään, vaikka välillä silmissä sumenee ja nukutusaineen vaikutus on jo alkamassa. Niin, jos rivien välistä voi jotain päätellä, niin meno oli minun makuuni jo hieman överiä.

Tarinan taustalla on kuitenkin mielenkiintoinen kuvio, joka selviää vasta ihan lopussa. Ja tietysti halu selvittää kaikki outous ja salamyhkäisyys on se, miksi kirjaa ei voi laskea käsistään, vaikkei se muuten niin kovin hyvä ollutkaan. Koukuttava kyllä, vauhdikas ja nopea käänteissään, mutta jopa bestselleriksi hieman liian heppoinen ja telkkarimainen minun makuuni. En siis usko, että jatkan tämän trilogian parissa, mutta voisin aivan hyvin kokeilla Crouchilta jotain muuta!

Arviot myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin ja Järjellä ja tunteella. Helmetissä sijoitan tämän kohtaan 23: Käännöskirja.