Camilla Nissinen: Rihmasto

Camilla Nissinen 2025. Tammi. 343 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä lukupiirin valinta aiheutti minussa ensimmäisillä sivuillaan melko vahvaa ahdistusta, jonka vuoksi jätin kirjan hetkeksi sivuun ja luin muuta. Varoitin kirjan valinnutta ystävää, etten välttämättä saa jatkettua lukemisen kanssa. Muutama päivä ennen lukupiirimme kokoontumista otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja sain luettua kirjan lopulta hyvin nopeasti. 

Mikä siinä ahdisti? Romaanin päähenkilö Alma on itse hyvin ahdistunut tilanteestaan. Hän huolehtii muistisairaasta ukistaan, Ilmarista, joka asuu vielä yksin, mutta tarvitsee enemmän ja enemmän apua. Tilanne ehkä säikäytti siitä, mikä saattaa minuakin jonakin päivänä kohdata. Alma on myös epävarma äitiydestään. Hänellä on pieni tytär, johon pitäisi kiintyä ja jota pitäisi osata hoitaa vaistonvaraisesti, mutta Alma ei ole varma, pystyykö siihen. 

Romaanin toisessa osassa käydään läpi sekä Ilmarin että Alman ja tämän äidin Eevan menneisyyttä. Ilmari on perustanut perheen ja pienen asutustilan heti sodasta palattuaan. Nuoripari saa pitkään yritettyään tyttären, jolla on oma vahva tahtonsa, kiukkukohtauksensa ja lopulta oma tiensä. Kun Eeva palaa kotitalolle pitkän poissaolon jälkeen, hänellä on mukanaan pieni tytär, Alma. Eevan ja Alman ensimmäisistä vuosista ei paljon kerrota, mutta vastuu pellavapäisen tytön huolenpidosta näyttää nyt siirtyvän ukille. Ilmarilla on painajaisia sekä sodasta että väkivaltaisesta isästään, ja huono omatunto siitä, miten hän ei osannut ottaa vastuuta Eevan kasvatuksesta. Tuo kaikki on nyt siirrettävä syrjään ja yritettävä toisin.

Kun kerronta palaa 2000-luvulle, Alman on tunnustettava ensin neuvolassa, sitten psykologille ja lopulta miehelleen, mikä hänen mieltään painaa ja miksi hän kokee osaamattomuutta. Sitä ennen lukija on oppinut, miksi Alma epäilee vanhemmuuttaan ja ketä hän niin kovasti ajattelee ja kaipaa. Miksi vastuu ukista on hänellä? Kuka on vanhan, suttuisen valokuvan pieni lapsi isoäidin sylissä ja miksi taustalla oleva talo ei näytäkään ukin talolta?

Pidin kovasti siitä, miten Ilmarin elämää ei yritetä tarinoida alusta loppuun, vaan vuosikymmenien varrelta on valittu luvuiksi vain osa elämästä, rakkaudesta, perhe-elämästä, kohtalokkaista päivistä ja suruista. Samalla tavalla Alman tarina täytyy keriä yhteen yksittäisistä kesäpäivistä, kissanpennuista ja naapurin Eerosta, toisaalta myös vainoharhaisen ja levottoman Eeva-äidin tempauksista.  Molemmissa henkilöhahmoissa on sitkeyttä, jota täytyy ihailla, vaikka he itse eivät sitä itsestään ehkä löydäkään. Repaleisen ja traumaattisenkin elämän vastapainona on lempeyttä ja hitunen lohtua. 

Nissisen kerronnassa on muutenkin paljon realismia, jotain mihin on helppo samaistua, tuttuja elementtejä sukupolvien välisestä kanssakäymisestä, ylisukupolvisista muistoista ja traumoista, vanhemmuuden kipupisteistä. Vaikka teksti on välillä melko yksityiskohtaista, se ei pysähdy tunnelmoimaan, vaan etenee reipasta tahtia kohtauksesta toiseen, ja jokaisella yksityiskohdalla on merkityksensä. Dementoituneen vanhuksen kuvaus on erinomainen, samoin tämän läheisissä aiheuttamien tunteiden.

Pohdimme lukupiirissä, kuka on romaanin päähenkilö, ja vaikka teos alkaa ja päättyy Alman näkökulmakerrontaan, pidimme Ilmari-ukkia päähenkilönä, ehkäpä juuri hänen pitkän elämänsä vuoksi. Häneen ehti tutustua paremmin. Ihailimme sitä, miten hyvin Nissinen on kuvaillut sotien jälkeisiä vuosia ja sen ajan maalaiselämää kaikessa niukkuudessaan. Puntaroimme, oliko 2000-luvun isyyden kuvaus tarpeeksi realistista, ja jatkaisiko Nissinen romaanin naisten tarinaa seuraavassa teoksessaan. Kirja herätti siis kaiken kaikkiaan hyvin polveilevan keskustelun. Erinomainen romaani ja hyvä valinta lukupiiriin, vaikka alkuun epäröinkin!

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

Tommi Kinnunen 2026. WSOY. 264 s. Perheostos. Kuva kustantajan.

Miten kauan Tommi Kinnusella riittää tarinoita kerrottavaksi näin säännöllisesti ja verrattain tiheään tahtiin? Toivottavasti ihan loputtomiin, sillä jälleen kerran oli vaikea laskea kirjaa käsistä. Pitkä aukea lähti viemään Johannes Löytövaaran elämää turvallisella ja tutulla tyylillä. Kinnusen teoksia lukiessa on vahva luotto siihen, että tarina on selkeä kokonaisuus, se ei rönsyile eikä hajoa missään kohtaa. Kieli on huokoista ja kevyttä lukea, mutta painavaa ja merkityksiä täynnä.

Pitkässä aukeassa Kinnunen palaa Neljäntienristeyksestä ja Lopotista tutun perheen pariin. Romaani on Maria-kätilön pojanpojan, Onnin pojan Johanneksen elämäntarina ja rakkaustarina. Onko kyseessä kirjailijan oma isä, joka yhtä lailla omisti valokuvaamon vaimonsa kanssa kotitalon yhteydessä selkosilla? Ja onko sillä romaanin kannalta mitään väliä? Yhtäläisyyksiä tosielämään löytyy ja uskon, että romaanin kirjoittaminen on ollut merkityksellistä pian isän kuoleman jälkeen. 

Teokseen on otsikon alle lisätty määritelmä rakkausromaani. Se onkin selkeästi Johanneksen ja Kaarinan välinen rakkaustarina. Kertomus avioliitosta, jossa puoliso lähtee toiselle puolelle maata rakkaansa mukaan, pyörittää yritystä tämän kanssa vuosikymmeniä, kasvattaa neljä lasta ja ottaa vastaan piikikkään anopin kommentit. Minäkertoja Johannes puhuttelee Kaarinaa sinämuodossa, mikä hienosti voimistaa asetelmaa, jossa Johannes rakastuu vaimoonsa yhä uudelleen ja kokee jatkuvaa kiitollisuutta siitä, että tämä pysyy hänen luonaan kaukana synnyinperheestään.

Pitkä aukea on myös rakkausromaani siinä mielessä, että Johanneksen tunne-elämään on jäänyt iso aukko isän synkän kohtalon ja kohtelun vuoksi. Kun omia lapsia syntyy ja he kasvavat, Johannes huomaa kaipaavansa lempeää isäänsä, perinteisestä miehen mallista poikkeavaa Onnia, joka ei saanut olla oma itsensä. Kylmäkiskoinen Lahja-äiti arvostelee ja pilkkaa, saa Johanneksen välillä raivon partaalle, mutta jota poika kuitenkin loppuviimein ymmärtää. Rakkausromaanissa kun ymmärretään myös niitä, jotka eivät ole rakkautta ja hellyyttä saaneet osakseen. Kinnusen kuvaus Johanneksen äiti-suhteesta tuo mieleeni toisen lempikirjailijani, ruotsalaisen Alex Schulmanin.

Uskon, ettei valokuvaamon pojan ole tarvinnut hirveästi tehdä taustatyötä valokuvaamisesta kirjoittamista varten. Pidin siitä, miten liikkeen pyörittäminen ja Johanneksen valokuvaaminen kulkevat luontevalla tavalla osana tarinaa ja dialogeja, luovat taustaa ja keinoja esimerkiksi paeta luontoon selvittämään ajatuksia. Usein kun käy niin, että romaanin kirjoittaja sortuu liialliseen selvitystyöhön ja pakkaa tekstinsä täyteen oppimiaan yksityiskohtia. Tässä teoksessa sitä vaaraa ei ole. Valokuvaamo on merkittävä osa romaania, monen tapahtuman syy tai seuraus, mutta silti taustalla. Rakkautta sekin.

Ja rakkausromaani siitä näkökulmasta, että tämä on - niin uskon, voin olla väärässä - osa kirjailijan surutyötä. Kinnunen kirjoittaa upealla tavalla niin rakkaudesta, perhe-elämästä, lasten aikuistumisen aiheuttamasta ikävästä kuin lopussa mielen hajoamisesta ja dementiasta. Johanneksen vanhuus tuo loppuun suorastaan draaman aineksia, kun mieli ei ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu. Teksti on aseteltu paperille ihan uudella tavalla, mikä tukee hajanaisia muistoja, sekavuutta ja väsymystä - ja lopulta kuolemaa.

Jos jotain pientä kritiikkiä, niin se mistä Hesarikin huomautti arvostelussaan. Välillä Johanneksen ajatukset ovat alleviivatunlaisesti elämänohjeita tai sentimentaalisuudessaan aforismin kaltaisia. Se ei onneksi häiritse kuin muutamin kohdin eikä laske romaanin tasoa omalla arvoasteikollani (korkealla pysytään!). Ja kuten aikaisempienkin Kinnusen romaanien kohdalla, en voinut olla nauttimatta Kuusamosta muistuttavista yksityiskohdista kartalla, kuten Kitkantie, Nilojoki, Petäjäkangas, peruskoulu tai uimahalli. Suorastaan odotin sanoja, jotka osaisin sijoittaa lapsuuteni kartalle.

Maxim Fedorov: Suomi: ylipitkä oppimäärä

 

Maxim Fedorov 2026. Docendo. 267 s. Sain kirjan lainaksi. Kuva kustantajalta.

Kiitos kollegalle oivallisesta kirjavinkistä ja -lainasta! En ole seurannut (tätä ennen) Fedorovia sosiaalisessa mediassa, kun en sitä juurikaan käytä, mutta Ylen uutisista hänen kasvonsa ja äänensä ovat tutut. Olen ihaillut hänen rohkeuttaan raportoida uutisia kielellä, joka ei ole hänen äidinkielensä, ja olen ylpeä Ylestä, joka on hänet sellaiseen rooliin palkannut. Fedorov toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten pitkälle voi päästä oppimansa kielen kanssa.

Työni puolesta tiedän, miten valtavalta urakalta kielen oppiminen monelle saattaa tuntua, eikä se valitettavasti kaikilla aikuisilla kehity niin sujuvaksi, että he voisivat toteuttaa esimerkiksi ammatilliset unelmansa. Siksikin oli kiva lukea aikuisena maahan muuttaneesta, joka pystyy kirjoittamaan vivahteikasta ja rikasta suomea, käyttämään suomea puhetyössään monella eri tavalla, analysoimaan kieltä niin pikkutarkasti ja intohimoisesti, ja kuitenkin pysymään nöyränä kielen piirteiden edessä.

Tässä teoksessa Fedorov tarkastelee suhdettaan sekä Suomeen että suomen kieleen, ihmisiin, paikkakuntiin ja kulttuuriin. Hänellä on runsaasti hauskoja kertomuksia ympäri maan: Jyväskylästä, Helsingistä, Tampereelta, Kouvolasta ja lukuisista pienistä kunnista kirjastoineen, joissa hän on käynyt kertomassa kirjoistaan. Ulkopuolisen (vaikkei hän toki sitä enää ole!) silmin hän näkee kulttuuristamme ihan uusia puolia, etenkin sellaisia sisäisiä ristiriitoja, jotka selittävät jotain suomalaisten sielunmaisemasta.

Koska en ole seurannut Maxim Fedorovia, minulle tuli yllätyksenä, miten suuri somepersoona hän onkaan. Julkisuus onkin teema, joka kulkee melkeinpä kaikkien muiden teemojen lomassa läpi kirjan. Ja mikä onnekasta, julkisuudesta Fedorovilla on omien sanojensa mukaan voittopuolisesti positiivisia kokemuksia. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on herättänyt suomalaisten sympatiat ja Fedorov on saanut siitä osansa, vaikka ei Ukrainasta olekaan kotoisin. 

Tarinoidessaan Suomesta ja suomesta Fedorov kertoo myös omasta polustaan Venäjältä Suomeen. Hänen äänestään kuultaa kritiikkiä nyky-Venäjää kohtaan ja toki teoksessa on vertailtu maita toisiinsa - muitakin kuin Suomea ja Venäjää, mutta pääpaino on ehdottomasti Suomen-kokemuksissa, kuten kirjan otsikkokin antaa ymmärtää. Mies on nähnyt maailmaa (ja suomalaisia pikkupaikkakuntia) paljon, ollut silmät ja korvat auki, oppinut kieliä ja tapoja elää. Se on ihailtavaa!

Välillä kirjailijan tarinointi karkaa väliotsikoiden ulkopuolelle tai käväisee jossakin hauskassa yksityiskohdassa, joka ei välttämättä täydennä teemaa, mutta hienoisesta levottomuudesta huolimatta teosta on valtavan mukava lukea. Se heittäytyy täysillä kieleen ja kulttuuriin, ja tempaa mukaansa rennolla otteella, jossa levottomuudelle on sijansa. Fedorovin kielenkäyttö on uskomattoman rikasta ja siitä näkyy, miten paljon hän on pystynyt omaksumaan varsin lyhyessä ajassa. Lisää tällaista rohkeutta!

Karin Bojs: Euroopan esiäidit - 43 000 vuotta nykyihmisen historiaa

Karin Bojs 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Europas Mödrar - de senaste 43 000 åren. Suomentanut Jänis Louhivuori. Minerva 2023. 270 s. Lainasin kaverilta. Kuva Docendon.

Kiitos lukupiiriystävälle ensin kirjavinkistä, sitten kirjan lainasta! Minua on aina kiehtonut arkeologia, ihmiskunnan alkuperä ja kehitysvaiheet, muuttoliikkeet sekä tietysti kielihistoria. Tässä teoksessa Karin Bojs yhdistelee tuoreimpia tutkimustuloksia ja oikoo niiden avulla joitakin vanhentuneita käsityksiä Euroopan asuttamisesta.

Ja kuten kirjan nimi kertoo, Bojsin näkökulma on vahvasti naisissa. Tutkijoissa on ollut jo kauan niitä, jotka ovat olleet vankasti sitä mieltä, että naisten rooli muinaisissa ihmisyhteisöissä on ollut suurempi kuin niissä jo vanhentuneissa mielikuvissa, mitkä meillä on kivikauden miehisistä yhteisöistä. Bojs selittää, mistä tällainen vinouma on syntynyt, miten tiettyjen materiaalien säilyminen vuosituhannesta toiseen  - tai niiden tuhoutuminen - on väärentänyt mielikuvaamme siitä, ketkä ovat tehneet töitä muinaisissa yhteisöissä. Naisten rooli on ollut merkittävä niin kalastajien parissa kuin metsästäjä-keräilijäyhteisöissä ja myöhemmin maanviljelijöiden parissa. 

Teos yhdistelee tietoa monista eri lähteistä, monelta suunnalta. Se arvioi vanhempien tutkimustulosten paikkaansapitävyyttä uuden tiedon valossa, esittelee vaihtoehtoisia tulkintoja ja jättää myös rohkeasti avoimeksi muutamia seikkoja. Eurooppalaisia yhteiskuntia ja elämänmuotoja on rakentunut monin eri vaihein ja monin eri tavoin. Välillä ihmiset ovat muuttaneet idästä länteen ja sitten on taas lähdetty takaisin itään. Tulokkaat ovat joko sulautuneet aikaisempaan väestöön, vallanneet heidät tai kansat ovat eläneet pitkään rinnakkain.

Naisnäkökulma on tässä teoksessa se, mikä erottaa sen esimerkiksi Bojsin aikaisemmista teoksista. Millä tavalla naiset vaikuttivat muuttoliikkeisiin, mikä oli heidän roolinsa pysyvissä yhteisöissä, assimilaatiossa tai uusien tekniikoiden käyttöönotossa? Missä vaiheessa voidaan todeta patriarkaatin vallanneen Euroopan? Oliko se jo kivikauden aikainen asetelma vai vaikuttiko sen muodostumiseen jokin uusi ilmiö, kuten maanviljely, hevoset tai metallit?

Euroopan esiäitejä on miellyttävän vaivatonta lukea. Siinä missä monet lukemani kielihistoriaa käsittelevät teokset haastavat lukijan ymmärrystä ja mukana pysymistä, Bojs käyttää hyvin popularisoitua kieltä eikä viljele liikaa termistöä. Viitteetkin ovat siististi kirjan lopussa eivätkä ne häiritse lukijaa kesken virkkeiden. Niiden poissaolo ei myöskään vaikuta teoksen vakuuttavuuteen, päinvastoin, Bojs kertoo tutkimustuloksista ja johtopäätöksistä hyvin vakuuttavalla tavalla. Jonkin verran on turhaa toistoa ja osan luvuista olisi voinut vielä kustannustoimittaa paremmaksi, mutta kokonaisuus on toimiva ja mukaansatempaava. 

Tämän jälkeen kiinnostaisi lukea Bojsin palkittu teos Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia, mutta koska se on jo yksitoista vuotta vanha, ja Euroopan esiäideissäkin on sitä tuoreempaa tietoa, pelkään että osa tiedosta saattaa olla vanhentunutta.

Lina Wulff: Ruumiit jotka hautasimme

Lina Wulff 2025. Ruotsinkielinen alkuteos Liken vi begravde. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Otava 2026. 238 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jos kirjailijaa kuvaillaan kulttikirjailijaksi, joka on voittanut kaksi August-palkintoa, onhan sitä pakko kokeilla. Kokeilunhalua lisää tietysti se, millaiseksi itse kirjaa kuvaillaan: kuriton, maaginen ja taiturillinen. 

Sisarukset Jolly ja Peggy asuvat Skånen maaseudulla sijaisvanhempien luona. Heistä Jolly on tarinan kertoja, joka pohtii ympäristön väkivaltaa, kauan sitten kuolleen kirjailijattaren mysteeriä sekä kuolleiden kaksosten tapausta. Hän seuraa vierestä, miten sisko Peggy kokeilee rajojaan, tutustuu maailmaan kodin ulkopuolella ja haaveilee menestyksestä.

Onko näillä lapsilla kuitenkaan minkäänlaista tulevaisuutta? Sijaisperheen isä on väkivaltainen ja ilkeä, äiti sairaalloinen ja alistunut kohtaloonsa. Mustan huumorin ja nasevien yksityiskohtien kautta Jolly kuvaa lapsuutta näköalattomassa ympäristössä kuolemien keskellä, jossa tarinat ja kirjat luovat heikkoa valoa tulevaan. Kummallisuuksia täynnä oleva kylä, suorastaan Macondo, ymmärtää välipitämättömyyttä ja kaaosta, mutta niin vaan käy, että naisista löytyy potkua kyseenalaistaa totuttua.

Romaanin ja sen naisten elämä saa maagisen makaabereja piirteitä: he hautaavat ruumiita, pyörittävät sikatilaa, majoittavat kahta kirjallisesti älykästä Chilen pakolaista, äiti alkaa käyttäytyä maanisesti ja Peggy rakastuu. Wulffin romaani ei ole rikoskirjallisuutta, jossa tutkittaisi tapauksia. Päinvastoin, tapauksia ei ole, jos niistä ei kukaan tiedä, ja jos tapaus on, kuten kuolleet kaksoset, se ratkotaan kotikutoisesti ja varsin yllättävällä tavalla.

Ruumiit jotka hautasimme on ehkä ennemminkin kuvaus pienen maalaispitäjän ankeista asetelmista ja asenteista, rehottavasta väkivallasta ja näköalattomuudesta, kuin niistä ruumiista. Ne nyt vain sattuvat kohdalle olosuhteissa, joissa niitä syntyy todennäköisemmin kuin muualla. Antikvariaatin pitäjän, kuolleen kirjailijattaren, Lundin kaupungin ja chileläisten kautta kurotellaan kohti sivistystä ja avarampaa maailmaa. Feministisenäkin pidän tätä romaania, sillä nimenomaan tyttöjen ja naisten neuvokkuus vie elämää eteenpäin tavalla tai toisella. Jos tarinassa on jotain kauneutta, se löytyy päähänpotkittujen välisestä ystävyydestä ja luottamuksesta, joka kasvaa vähitellen teoksen loppua kohden.

Hyvin erikoinen, todellakin kuriton ja häpeilemätön teos, joka kannattaa lukea!

Elli Salo: Keräilijät

Elli Salo 2025. Otava. 206 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Viime vuoden HS:n esikoiskirjalijapalkinnon voittanut Mariia Niskavaaran Ester, teurastaja jäi kesken, kun se oli pakko palauttaa kirjastoon. Sain kuitenkin pian sen jälkeen yhtä lailla ylistäviä arvioita saaneen ehdokkaan, Elli Salon Keräilijät. Töiden alun jälkeen olen vierastanut ajatusta lukea mitään raskasta tai kovasti ajattelua vaativaa, mutta onnekseni kohdalle on sattunut teoksia, jotka ovat sekä älykkäitä, omaäänisiä että vetäviä ja siksi töistä väsyneellekin todella mieluisaa luettavaa. Sellainen oli edellisen postauksen Maaperä ja nyt tämä Keräilijät, joita luin vuorotellen, toista kotona, toista viikonloppureissulla.

Arkeologi Heini lähtee Kainuun rajaseudulle osana hanketta, jossa selvitetään sotien aikaisia jäämistöjä, hautoja ja muita historiallisia haavoja. Hän asettuu osaksi pientä, omalaatuista yhteisöä, joka pyörittää karhunkuvausbisnestä. Arkeologisen hankkeen lisäksi reissusta muotoutuu matkan Heinin omaan sisimpään, suruun ja tapaan olla ihmisten kanssa.

Rajaseudulla elävä kolmikko on varsin resuinen. Kansainvälisesti palkittu luontovalokuvaaja Ani ei puhu paljon, on välillä juoda itsensä hengiltä, mutta tuntee alueen luonnon ja tiet kuin omat taskunsa ja on siksi välttämätön apu Heinin tutkimuksille. Hän asuu Kemppaiskaisan talossa, jonka omistaja itse on jo hoivalaitoksessa, mutta jonka suvussa olisi tietoa ja tarinoita soihin haudatuista joukoista. Anin pihakaverina asuu Ljudmila, entinen kostamuslainen kirjastonhoitaja, joka osaa hyödyntää kaiken luonnosta löytämänsä ja joka odottaa tammikuusta alkaen lakkojen kypsymistä. Naisten lisäksi on Ystävä, Anin pelastama rajavartiosta eläkkeelle jäänyt saksanpaimenkoira, joka huomaa pienenkin muutoksen ympäristössään stoalaisen rauhallisesti.

Heinin on alkuun vaikea asettua osaksi yhteisöä, jossa asioista puhutaan suoraan tai ei lainkaan, ja jossa aikatauluja ei juurikaan ole. Hänellä tuntuu olevan vääränlaiset varusteet, liian kirjallinen ilmaisu ja liian hitaat refleksit. Eikä hän pysty kertomaan että hänen veljensä on kuollut kaksi vuotta aikaisemmin, eikä surusta ole puhuttu kotona tarpeeksi. Melkoinen menneisyys on myös Anilla ja Ljudmilalla, molemmilla syynsä elellä rajaseudun metsissä.

Naisten kohtaaminen on kertomus perinnöistä, ei pelkästään sodan jättämistä, vaan parisuhteiden, surujen, työelämän ja riippuvuuksien perinnöistä. Heinin mahdollisesti löytämät joukkohaudat tai muut jäämistöt ovat vain kehyksenä sille, mistä kolmikon leirintäalueella puhutaan, mitä elämänohjeita annetaan tai jätetään antamatta. Heillä jokaisella on omat rajoitteensa, mutta myös kykynsä selvitä. Ja vaikka olosuhteet ovat vaikeat ja suorastaan hallitsemattomat, ei Heinillä ole loppujen lopuksi kiire lähteä pois. 

Elli Salon teksti lähtee liikkeelle vakavampana ja pohtivampana, ja ajattelin romaanin kertovan nimenomaan joukkohaudoista tai ehkäpä rajaseudun koskemattomasta luonnosta. Vähitellen se kuitenkin kohdentuu päähenkilöihinsä ja asettuu loppua kohti herkullisen pistäväksi. Siinä on mustaa huumoria ja niin osuvia yksityiskohtia, että viimeisenä iltana nauroin ääneen. Hän löytää etenkin Anista, Ljudmilasta ja Ystävästä sellaisia ominaisuuksia, joita on toisaalta pakko ihailla, toisaalta niitä on päiviteltävä, ja silti ne ovat hyvin osuvia ja oikeanlaisia. Sotien jäämistöstä löytyy myös pari surullista muistoa, ja hylätystä autosta löytyy viesti, joka kiinnittää menneet sodat koskettavalla tavalla nykypäivän pakolaisuuteen. Upeasti erottuva romaani.

Hanna-Riikka Kuisma: Maaperä

Hanna-Riikka Kuisma 2026. Otava. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lähiön rakennustyömaa hiljenee yhtäkkiä. Projekti ei etenekään. Alueen vanhimmat asukkaat muistavat vielä, mitä alueella oli ennen kerrostaloja, mutta menneisyydestä ei ole puhuttu. Peruskoulun rehtori tietää kaiken, mutta ajaa mieluumin omia etujaan ja ylläpitää hämäriä harrastuksiaan. Yksi nuoremmista asukkaista on alkanut kerätä tietoja maaperän käytöstä ja maan alta välillä putkahtavista vanhoista tavaroita, mutta hänen horinoitaan ei oteta todesta.

Lähiöön muuttaa kuuluisa sometähti, rappiostriimaaja Nana miehensä kanssa. Heillä on jo vakiintunut seurakunta, mutta silti moni uusistakin naapureista lankeaa naisen livelähetyksiin. Osa heistä päätyy osaksi alkoholin ja huumehuuruisia lähetyksiä, osa jää pahasti koukkuun netissä. Surullisimmat seuraajista kuvittelevat saaneensa Nanasta ystävän, mutta todellisuudessa tämä imee kuiviin kaikki, jotka saa lähelleen. Valovoimainen tähti hyväksikäyttää häikäilemättä, mutta ei ole ihan turvassa itsekään.

Nana saa osakseen niin ihailua kuin vihaakin, hän osaa lumota, mutta jossakin täytyy mennä hyväksikäytön raja. Hänen seuraajiensa menneisyydestä löytyy yksinäisyyttä, kiusaamista ja vähäosaisuutta. Jokainen tietää menettävänsä enemmän kuin saavansa Nanaa palvoessaan, mutta eivät mahda itselleen mitään. Edes seksuaalinen väkivalta ei saa naista tuntemaan empatiaa, ainoastaan laskeskelemaan, ketä kannattaa kiristää.

Siinä vaiheessa, kun nuoren maaperää tutkineen miehen ja Nanan yhteistyö epäonnistuu, on vihaajien määrä jo melkoinen. Mutta kuka onkaan nuori verinen nainen, joka raahautuu lähiön halki? Onko jonkun viha ryöpsähtänyt niin että Nanan henki on todellisessa vaarassa, vai onko kohdalle osunut joku niistä naisista, jotka osin tahtomattaankin ovat alkaneet muistuttaa Nanaa?

Kuisma kirjoittaa jälleen kerran häiritsevän ravisuttavalla tavalla. Pinnan alla kytee, hahmot ovat epätäydellisiä ja suorastaan inhottavia, eikä henkistä ja fyysistä väkivaltaa kaihdeta. Romaanissa on nimensä mukaisesti jatkuvasti läsnä myös maa, sen kasvit ja tuoksut, maaperän ainekset ja juurakot. Yhdistelmä on hyvin fyysinen, verevä ja hieman taianomainenkin, vaikka itse tarina on hyvin inhorealistinen.  

Olen aikaisemmin kirjoittanut Hanna-Riikka Kuisman teoksista (mm. Viides vuodenaika), miten taitavasti hän kuvaa mielen järkkymistä ja "hulluutta". Samanlaista kuvausta on Maaperässäkin. Aikaisemmissa romaaneissa on yhtä lailla maagisuutta ja kauhun elementtejä. Maaperässä tunnelma tiivistyy loppua kohden ja alkaa muistuttaa jännitysromaania, kun lähiön asukkaiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa - tai Nanaan. Kuisman Finlandia-ehdokkaassa, Kerrostalossa, oli kuvottavia yksityiskohtia ja hahmojen näköalattomuutta, jotka muistuttavat kovasti Maaperän asukkaita. Omanlaisensa kerroksen tähän romaaniin tuo kuitenkin sosiaalinen media, sen maailman, sen sairaus ja sen aiheuttama viha.

Kuisman teokset ovat aina raikkaita tuulahduksia, vaikka sanana raikas ei niiden maailmaa kuvaakaan, päin vastoin. Raikkaita niistä tekee kerronnan rehellisyys, kaunistelemattomuus ja synkkyys, jotka aiheuttavat kuvotusta, sääliä ja pelkoa. Kuismalla on taito löytää ihminen, joka helposti unohtuu, mutta on tarinan arvoinen vikoineen päivineen.  

Frida Skybäck: Musta lintu & Rautakukka

Frida Skybäck: Musta lintu 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Svartfågel. Suomentanut Jonja Rajala. WSOY 2024. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Helmetin lukuhaasteeseen pitää lukea tänä vuonna trilogian ensimmäinen, toinen ja kolmas osa. Voi olla, että päädyn eri trilogioiden eri osiin, mutta sekin on mahdollista, että luen Frida Skybäckin Fredrika Storm -sarjan, jossa on kolme osaa. Olen lukenut kirjailijalta aikaisemmin hyvin erityylisen romaanin, Kirjakauppa Thamesin varrella. Se oli omassa genressään oikein hyvä, joten oli helppo tarttua kirjailijan avaukseen dekkarien puolella.

Fredrika Storm palaa Tukholman-vuosien jälkeen kotiin pieneen Harlösan kylään Lundin lähelle. Hän saa ensi töikseen tutkittavakseen jäihin uponneen nuoren naisen tapauksen, jonka hänen oma isoäitinsä on sattunut näkemään. Kylällä ei naisesta paljon tiedetä, mutta vähitellen Fredrika alkaa epäillä, että tämän vierailulla on jotain tekemistä Fredrikan oman perheen kanssa. Hänen isänsä välttelee vastaamasta tyttärensä kysymyksiin, hänen isoäitinsä ei myöskään halua puhua, ja jotain hänen serkkunsakin taitavat salailla.

Fredrikan äiti nimittäin katosi kylältä ja maailmasta vuonna 1996. Poliisiksi kouluttautunut tytär on jäänyt vastauksia vaille, eivätkä suut meinaa nytkään avautua, vaikka jäihin uponneen naisen polut näyttävät risteävän Fredrikan äidin tarinan kanssa. Fredrika ajaa itsensä hankaliin tilanteisiin niin isänsä kuin läheisen moottoripyöräkerhon omistajan kanssa. Mitä synkkiä salaisuuksia perheellä ja kylällä on? Miten hänen äitinsä on voinut kadota jälkiä jättämättä?

Fredrika saa työparikseen Henry Calmentin, varsin hyvin pukeutuneen, sivistyneen ja vauraan oloisen herrasmiehen. Ennakkoluuloista huolimatta kollegoiden välille syntyy nopeasti luottamus ja he viihtyvät toistensa seurassa. Muut laitoksella jäävät hyvin ohueen rooliin; teoksen tapahtumat kietoutuvat vahvasti Fredrikan ympärille, tai ehkä voisi sanoa, että ne ovat pitkälti hänen sinnikkyytensä aiheuttamia. 

Musta lintu on hyvin kirjoitettu dekkari, joka imaisee nopeasti mukaansa. Syrjäisen kylän ihmisiä, vaitonaisuutta ja ristiriitoja on kuvattu hyvin. Melko pian aloin epäillä, miksi eräs sukulaisista saa niin runsaasti tilaa tarinassa, mutta rikosten syyt ja seuraukset paljastuvat vasta ihan lopussa. Sitä ennen tulee pohdittua, onko vaikuttimena ollut veljesten välinen epätasa-arvo, halu saada arvostusta tai huomiota, kylmäkiskoiset vanhemmat tai jokin muu hyvin inhimillinen tunne. Vai onko Fredikan perheellä kuitenkaan mitään tekemistä nuoren naisen kanssa?

Tästä on hyvä jatkaa. En paljasta, selviääkö sankarittaren äidin kohtalo vai onko se murhe, jota seurataan koko trilogian ajan. Niin Henry Calment kuin muutkin laitoksella saanevat seuraavissa osissa lisää lihaa luiden ympärille. Jääkö Fredrika asumaan kotiinsa vai vuokraako hän asunnon Lundin puolelta? Pystyykö hän asumaan pihassa, jossa hän on ehtinyt työnsä ja jääräpäisyytensä vuoksi suututtaa niin monet?

Frida Skybäck: Rautakukka 2023. Ruotsinkielinen alkuteos Järnblomma. Suomentanut Jonja Rajala. WSOY 2025. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Niinhän siinä kävi, että jatkoin Helmetin haasteen trilogiakohtia Frida Skybäckin seuraavalla teoksella, ja varsin pian. Kolmas osakin on nyt jonossa, mutta sen saaminen taitaa kestää vielä hetken.

Fredrika Stormin omakohtainen tragedia eli äidin katoaminen saa jatkoa. Fredrika saa selville yksityiskohtia, jotka vievät häntä lähemmäksi totuutta. En paljasta siitä kuitenkaan enempää. Jostakin syystä hyvin alkanut työparityöskentely Henry Calmentin kanssa tuntuu nyt nihkeämmältä. Molemmat kaipaavat toisen aitoa läsnäoloa ja tunnetta, että asioista pystyy puhumaan, mutta jokin hiertää, eikä kumpikaan saa selvitettyä, mikä välejä vaivaa. Fredrikalla on suhde oikeuslääkäriin, joka olisi valmis sitoutumaan kunnolla, mutta Fredrika itse ei taida siihen olla vielä valmis.

Rikosrintamalla Fredrika ja Henry pääsevät tutkimaan vanhasta Sankt Larsin mielisairaalasta löytyvän ruumiin mysteeriä. Samalla he avaavat lähes kolmekymmentä vuotta vanhan tapauksen, jota ei ole vielä selvitetty. Kaksi nuorta katosi vielä 1990-luvulla toiminnassa olleesta mielisairaalasta, eivätkä silloiset tutkimukset päässeet heidän jäljilleen. Kadonneen tytön sisar on selvittänyt katoamista omin päin ja pitänyt muutenkin tapauksen kaikkien muistissa, kun taas kadonneen pojan kohtalosta ei tunnu kukaan kiinnostuneen.

Vähitellen menneisyydestä paljastuu muun muassa vallan väärinkäyttöä, vauraan perheen sisäisiä asenteita, seksuaalista häirintää ja muita ikäviä tapauksia, joita sekä perhe että sairaalan johto on piilotellut. Fredrika ja Henry saavat myös selville, miksi niin monen entisen työntekijän tarinat katoamisillasta ovat niin häiritsevän samanlaisia. Joku on edelleen valmis salailemaan totuutta, sillä yksi entisistä työntekijöistä tippuu hylätyn rakennuksen korkeuksista kuolemaan.

Teoksen takakannessa luvataan "selkäpiitä karmivaa mysteeriä", mutta ihan niin jännittäväksi en teosta luokittelisi. Muutenkin tämä toinen, itsenäinen osa oli ehkä hieman ensimmäistä laimeampi. Tai sitten minä vaan en päässyt sen imuun samalla tavalla - ehkä joku toinen pääsee. Jatkan silti trilogian parissa, kunhan kolmas osa on lainattavissa!

Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Alia Trabucco Zerán 2022. Espanjankielinen alkuteos Limpia. Suomentanut Emmi Ketonen. Tammi 2026. 241 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipas virkistävän erilainen romaani! Enkä ole aikaisemmin lukenut chileläisen kirjailijan teosta, joten hyvä että sellainen tuli nyt vastaan. Kirjailija on uransa alusta saakka kahminut kunniamainontoja, kuten Booker-palkintoehdokkuuden, brittiläisen ja ranskalaisen kirjapalkinnon, elokuvasovituksia ja -oikeuksia. Puhtaastakin on myyty oikedet Netflixille.

Puhdas on sekä jännitysromaani että pureva luokkakuvaus. Estela-niminen nainen aloittaa kotiapulaisena Santiagossa, kaukana etelän maaseudusta, jonne hänen iäkäs äitinsä jää. Kuten niin monelle, muutto pääkaupunkiin mahdollistaa paremman elintason ja jotain kotiin lähetettävää. Seitsemän vuoden ajan Estela kasvattaa perheen pientä tytärtä, pesee heidän likavaatteensa, sijaa heidän vuoteensa, laittaa ruoat ja hoitaa ostokset. Hän näkee asioita, joita kotiapulaisen ei kuuluisi nähdä, tekee asioita, jotka kuuluisivat lapsen huoltajille.

Estelalla on kuitenkin myös oma salaisuutensa, joka saa vierailla välillä kodinhoitohuoneessa. Hänen tunteensa sekä talon tytärtä että salaista vierasta kohtaan ovat ristiriitaiset. Tunteissa on niin vihaa kuin rakkauttakin. Enimmäkseen Estela on kuitenkin hämmentynyt siitä tunnekylmyydestä, jota hän aistii perheen miehen ja vaimon olemuksesta ja teoista. Sekavuutta aiheuttaa myös lapsen kapina. Jo pienenä tytär keplottelee, valehtelee ja saa tahtonsa läpi. Kunnes tapahtuu jotain, mikä saa Estelan pakenemaan.

Estela itse kertoo tarinaa putkasta käsin, ilmeisesti oven tai seinän takana kuunteleville poliiseille. Vaikka lukijalla ei ole aavistustakaan, mitä on tapahtunut, ja vaikka sitä kohti mennään melko hurjaakin vauhtia, se ei itsessään ole ehkä kuitenkaan se kaikkein kiehtovin puoli tässä romaanissa, samalla tavalla kuin se olisi dekkareissa tai jännäreissä. Puhdas on taidokas kuvaus palvelevasta yhteiskuntaluokasta, heidän työstään, unelmistaan ja ennen kaikkea heidän kohtelustaan. Se on samalla suorastaan ironinen kuvaus niistä, jotka teettävät töitä palvelijoilla, siirtävät vastuun arjesta ja kodista vieraalle. 

Pieninä paloina Estela kertoo jotain myös menneisyydestään ja ympäristöstä talon ulkopuolella, mutta päänäyttämö on työnantajien talo ja uima-allas. Estelan äidin opit kulkevat mukana ja tuovat romaaniin ripauksen lämpöä. Kirjan takakannen kehuissa kuvaillaan Puhdasta suorastavaan rajoja rikkovaksi, ja siinä onkin jotain häpeilemätöntä, häiritsevää ja raakaa. Romaani saa ajattelemaan ja toivottavasti rikkookin jotain siellä, missä tällaista epäoikeudenmukaisuutta on. 

Espanjankielinen nimi Limpia on loistava, sillä se viittaa toisaalta kodin puhtauteen, jota Estela ylläpitää, toisaalta Estelaan itseensä, joka ei työnantajan mielestä sitä ole. Suomennettu nimi Puhdas viittaa näihin myös, mutta tuo mieleen myös sanaparin puhdasta vihaa, jota Estela ja lapsi välillä tuntevat.

Suvi Ratinen: Pakolainen

Suvi Ratinen 2025. Otava. 332 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tunnustan, ettei Aino Kallas ole minulle lainkaan tuttu, ei kirjailijana eikä julkisena henkilönä. En ole lukenut edes Sudenmorsianta, vaikka luin yliopistossa kirjallisuutta melko pitkälle. Jokin tämän kirjan arvosteluissa pisti kuitenkin silmään - ehkä juurikin tuo pakolaisuus - ja laitoin kirjan varausjonoon. Hyvä niin, sillä Pakolainen on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani teoksista!

Ratinen on rajannut romaaninsa toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin ja Kallaksen vuosiin Ruotsissa, vuosiin jolloin Suomeen palaaminen olisi ollut uskaliasta. Virokin saa jäädä, sillä molemmissa maissa on riskinä joutua kyyditetyksi Siperiaan. Neuvostoliiton hallitsema Viro kärsii kyydityksistä enemmän, mutta turvassa eivät ole Suomessakaan asuvat virolaiset, joiden kohtalolla Suomi tuntuu leikittelevän.

Ruotsissa jo iäkäs Aino Kallas on fyysisesti turvassa, mutta lähes kaiken menettäneenä. Diplomaatin puolisona ja kulttuuriperheen jälkeläisenä kirjailija on tottunut varsin ylelliseen elämään ensin Suomessa, sitten avioliitossa Virossa ja välillä Lontoon seurapiireissä. Ruotsissa Kallas joutuu muuttamaan pienistä asunnoista ja huoneista toiseen, elämään ruotsalaisen yhteiskunnan almujen varassa, ja mitä pidemmälle virolaisten kotiinpaluu tai lähtö muualle viivästyy, sitä vastentahtoisempia ruotsalaiset ovat elättämään heitä. 

Kallas on kansainvälisesti menestynyt kirjailija, joka ei ole tervetullut enää mihinkään. Suomessa Otava tukee häntä niin paljon kuin pystyy ja kustantaa muun muassa hänen päiväkirjojaan, jotka myyvät melko hyvin. Vanhalla naisella on kuitenkin jatkuva pelko, ettei hän pääse viettämään vanhuuttaan synnyinmaahansa. Elintason romahtamista romaani kuvaa hienosti esimerkiksi huonekalujen ja talojen kautta. Aino Kallas muistelee yksityiskohtaisesti astiakaappejaan, sohviaan tai antiikkimarkkinoilta Lontoosta ostamiaan tavaroita, jotka ovat jääneet Viroon ja joita hän ei saa enää koskaan takaisin. Välillä hän muistelee lämmöllä myös kotiapulaisia, omaa kesäasunnon rantaa tai tapaamiaan kulttuurivaikuttajia.

Kirjailija pohtii kovasti myös sitä, mitä julkaistavissa päiväkirjoissa kannattaa kertoa. Millä tavalla perheenjäsenet suhtautuvat hänen rakkaussuhteisiinsa, mitä Suomen kansa ajattelee paljastuksista? Karkottaako liian rohkea tyyli lukijoita konservatiivisessa ilmapiirissä?

Romaani on hyvin koskettava myös siksi, että Aino Kallas menettää elämänsä aikana niin monta perheenjäsentä. Vaikka romaanin tapahtumat rajoittuvat hänen vanhuuteensa, päähenkilö läpikäy myös aikaisempia surujaan ja menetyksiään. Hänen synnyttämästään viidestä lapsesta yksi kuolee kolmen päivän ikäisenä, tytär Laine menettää henkensä harhaluotiin, poika Sulev riistää hengen itseltään pelätessään venäläisten kuulusteluja, ja pari vuotta ennen Kallaksen omaa kuolemaa, vanhin tytär Virve menehtyy syöpään. Ainoa elossa oleva lapsi Hillar on juurtunut kauaksi Lontooseen.

Arvostan romaanissa sitä, miten Aino Kallaksen elämä avautuu sellaisellekin lukijalle, joka ei hänestä ole tiennyt mitään. Ei siis tarvitse olla asiantuntija nauttiakseen tästä romaanista. Opin hurjasti uutta sekä päähenkilöstä ja hänen lähipiiristään että ajan politiikasta. Poliittinen näkökulma onkin vahvin syy, jonka vuoksi suosittelen kirjaa lukemaan - tässä on varmasti aihe, josta on oltu vaiti ja jonka vuoksi Aino Kallaksen Ruotsin-vuosia ei ole aikaisemmin pidetty pakolaisuutena. Arka aihe.

Ratisen teksti on omanlaistaan, mutta se vie mukanaan lähes ensimmäisiltä sivulta lähtien. Kerronta on huokoista ja hengittää päähenkilönsä tahdissa, jättää tilaa ajatuksille ja tunteille, olematta itse liian tunteikas. Luin kirjan parissa päivässä, niin vetävä ja mielenkiintoinen se oli!

Samantha Harvey: Kiertoradalla

Samantha Harvey 2023. Englanninkielinen alkuteos Orbital. Suomentanut Johanna Laitila. Otava 2025. 170 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hyvää naistenviikkoa! Tänä vuonna viikkoon osuu vain tämä yksi postaus, mutta onneksi se sattui olemaan naisen kirjoittama.

En kovin helposti lainaa kirjaa, joka on sijoitettu Scifi-osastolle, mutta jos hyvän kirjavinkin saa jostakin muualta kuin kirjastosta, saattaa huomaamattaan lukea scifiä. Ja sitä paitsi olen kovasti pitänyt tähänastisista lukemistani scifi-teoksista, joten ennakkoluuloni on täysin aiheeton.

Kiertoradalla sijoittuu avaruuteen, avaruusasemalle, joka kiertää Maata. Sen kyydissä on neljä astronauttia ja kaksi kosmonauttia. Avaruusasema kiertää Maan kuusitoista kertaa yhden vuorokauden aikana. Kyllä, työntekijöiden vuorokausirytmi menee sekaisin, mutta auringonnousuihin ja -laskuihin he eivät kyllästy. Aamu valkenee milloin Amazonilla, milloin Siperiassa. Yö peittää kaiken alleen niin Alpeilla kuin Intian valtamerelläkin. Kirjassa on myös kartta, josta kiertoja voi seurata.

Tavallaan siis yhdenpäivänromaani, mutta sen luvuissa kyllä kerrotaan paljon muutakin kuin tuosta yhdestä vuorokaudesta. Lukija pääsee mukaan aluksen rutiineihin ja arkeen, jossa esineet on kiinnitettävä huolellisesti tai annettava niiden kellua. Koneita ja laitteita on huollettava. Joku heistä kasvattaa jotain ja tekee tieteellistä tutkimusta. Toinen ottaa valokuvia valtavasta taifuunista Kaakkois-Aasian yllä. Kolmas suree matkan aikana kuollutta äitiään Japanissa. 

Miehistön jäsenet ovat yhteydessä Maahan, mutta ikävästä ja avaruuden aiheuttamasta omituisesta olotilasta huolimatta he eivät olisi missään muualla. Näkymä Maahan on niin järkyttävän kaunis, ettei se lakkaa hämmästyttämästä, siihen ei leipiinny. Neljänsadan kilometrin korkeudesta erottaa värejä, vuoristoja, meret, suurimmat joet, öiset suurkaupungit ja aavikoiden sävyt. Näkymä ja sen kuvaus ovat lumoavan kaunista, ja romaani on ehdotonta rakkautta planeettamme kohtaan.

Harvey on luonut ihastuttavan omaperäisen romaanin, jossa kuuden ihmisen tarinat kalpenevat planeetan rinnalla. Miehistön ajatukset ja toiminta aluksella tuovat romaaniin sopivasti rakennetta ja ryhtiä, mutta etusijalla on heidän katseensa kohteena olevat maisemat. Ja he tunnustavat itsekin tekevänsä matkaa ja työtään ihmiskunnan ja planeetan, eivät itsensä vuoksi. Hieman silti turruin jatkuvaan kuvailuun, joka kävi välillä listamaiseksi. Siitä pieni miinus - muuten olen erittäin tyytyväinen, että tällainen Booker-palkittu scifiteos tuli vastaan.

Viime vuoden naistenviikko näyttää jääneen minulta myös juhlimatta, mutta tässä muutama teos, jotka kirjailijoiden nimien (nimipäivien!) perusteella olisi voinut hyvin nostaa joko viime tai tämän vuoden naistenviikon postauksiin: Kristin Hannah: Sodan sisaret, Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat, Jenni Räinä: Veden ajat ja Vaino sekä Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua. Erinomaista luettavaa kaikki viisi!

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Muriel Barbery 2006. Ranskankielinen alkuteos L'Élégance du hérisson. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. Gummerus 2010. 374 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipa kiva, että lukupiirimme valitsi tämän seuraavaksi kirjaksi, sillä sen nimi oli hyvinkin tuttu. Veikkaan että kirja on ollut joskus lukulistallani ja ehkä jopa lainassa, mutta se on jostakin syystä jäänyt lukematta. Ilmestyttyään kirja on ollut jonkinmoinen sensaatio, eikä pelkästään Ranskassa, vaan monissa muissakin maissa. Siitä on myös tehty elokuva vuonna 2009.

Romaani on sekoitus monenlaista ja on varmasti senkin vuoksi tavoittanut niin paljon lukijoita. Siinä on yhteiskunnallista satiiria ja suorastaan pilkkaa yläluokkaisia kohtaan. Se antaa äänen ihmisryhmälle, joka meillä Suomessa taitaa olla melko tuntematon, mutta joka ilmeisesti on näkymätön osa varakkaita pariisilaiskortteleita. Siilin eleganssissa on myös runsaasti filosofista pohdintaa, mikä pieninä annoksina olisi ollut juuri sopiva määrä, mutta liian pitkinä pohdintoina etäännytti minua hieman. Sen sijaan pidin kovasti taiteesta, viittauksista venäläiseen kirjallisuuteen ja japanilaiseen kulttuuriin, vaikka en jälkimmäistä niin tunnekaan. Sen sävyssä on myös viime vuosina kovin tutuksi tullutta feelgood-kirjallisuutta, mikä tekee kokonaisuudesta kevyehkön.

Renée Michel on siis hienon pariisilaisen kerrostalon ovenvartija ja leski. Hän pyrkii olemuksellaan täyttämään sen oletuksen, joka yhteiskunnalla on ovenvartijarouvista: hiljainen, vähäpuheinen, kouluttamaton ja näkymätön ihminen, jolla ei ole omia mielipiteitä eikä tyyliä. Renée on kuitenkin pohjimmiltaan kaikkea muuta. Hän ei saanut käydä kouluja lapsuuden jälkeen ja päätyi naimisiin hyvin nuorena, mutta oikeasti hän rakastaa kirjallisuutta ja imee tietoa tuosta vaan. Eräänä päivänä hänen suojakuoreensa murenee pieni rako, kun hän paljastaa uuden asukkaan kuullen repliikin Tolstoin kirjallisuudesta.

Toinen erakko samassa talossa on 12-vuotias Paloma Josse, joka ei tunne kuuluvansa perheeseensä. Hän tietää, että hänen kohtalonsa on päätyä samanlaiseen elämään kuin kaikilla muillakin hänen rikkaassa kuplassaan ja on siksi päättänyt päättää elämänsä. Tyttö ei halua tyhjänpäiväistä, porvarillista elämää, vaan jotain arvokkaampaa. Sama uusi asukas, joka paljastaa Renéen älykkyyden, herättää myös Paloman kiinnostuksen. Siilin piikkien alla taitaa molemmilla olla jotain ainutlaatuista.

Herkullista romaanissa on se, miten ovenvartija ja nuori tyttö arvostelevat koppavia ja turhantärkeitä asukkaita, ja miten Renée kuvaa elämäänsä yhteiskuntaluokan asettamissa rajoissa. Herkullista, joskin aika imelää on myös se, miten tuo uusi asukas, rikas japanilainen herra, toimii vastoin normeja, aiheuttaa hämmennystä ja saa erakot yhteen hämmästyttävän helpolla tavalla. 

Teos rakentuu niin Renéen minäkertojan luvuista että Paloman päiväkirjamerkinnöistä. Niissä on mukavasti omanlaisensa tyyli ja etenkin Paloman lyhyemmissä luvuissa selkeä nuoren, kasvuiässä olevan ääni. Kansiliepeen mukaan kirjailija on toiselta ammatiltaan filosofian opettaja, joten en ihmettele filosofisen pohdinnan määrää tarinassa, vaikka minulta se hieman ohi menikin. Muuten romaani on lempeällä tavalla viisas ja toivoa täynnä.

Patricia G. Bertényi: Viimeinen pistos

Patricia G. Bertényi 2026. Tammi. 333 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Olen aivan ihastunut näihin Bertényin sairaaladekkareihin! Kuvitteelliseen Aboan kaupunkiin sijoittuvien jännäreiden päähenkilönä on ikääntyvä Janka Vitéz, unkarilaistaustainen entinen patologi, joka siivoaa sairaalan käytäviä laitosapulaisena ja kuulen kaikenlaista. Siivoojaa ei kukaan huomaa, mistä on Jankalle kovasti hyötyä. Teossarjan kolmannessa osassa ollaan kuitenkin jo sen verran pidemmällä, että Jankan lahjat ja osaaminen ovat tiedossa ja hyvässä käytössä.

Tällä kertaa Jankan tilanne on huolestuttava. Hän kulkee syöpähoidoissa, olo on väsynyt eikä kotonakaan ole kaikki hyvin. Sytostaattihoidossa tapahtuu kuitenkin jotain, jossa tarvitaan hänen nopeita hoksottimiaan, joten nyt ei ole mahdollisuutta levätä. Vierustoveri kuolee yllättäen, Janka tekee nopeat päätelmät naisen viimeaikaisten reissujen perusteella ja saa syöpäosaston eristetyksi. Hoidoissa kulkee tuttu poliisi, josta Janka saa tukea ja tutkimusapua. Lasiseinän toiselle puolelle rientää apuun myös eläköitynyt lääkäri, arvostettu hahmo, joka saa pyörät pyörimään.

Teoksen alkupäässä on upea suljetun tilan tunnelma. Kaikki sytostaattihoitoihin tulleet ja heidän hoitajansa ovat epäiltyjä. Eristyksestä päästään lopulta pois, mutta loppuratkaisua varten Janka kutsuu potilaat ja hoitohenkilökunnan jälleen yhteen, ihan kuin Agatha Christien romaaneissa ikään. Sitä ennen täytyy selvittää jokaisen paikalla olleen suhde kuolleeseen naiseen, joka toimii vahvana taustavaikuttajana äärioikeistolaisessa puolueessa, ja jolla on yllättäen kytkös kaikkiin paikalla olleisiin.

Äärioikeistolaisten valtaannousu onkin tässä romaanissa näkyvä teema, ja hyvä niin, sillä Bertényi osaa sanoittaa monet oikeassakin maailmassa tapahtuneet vääryydet ja poliittiset päätökset todella hyvin. Hän ei hyssyttele vaan kritisoi oikeistolaista politiikkaa ja kansallishenkistä asioiden ajamista raikkaalla tavalla. Edellisistä kahdesta teoksesta tutut nuoret naiset, Dani ja Aydan, eivät ole tässä teoksessa fyysisesti läsnä. Sen sijaan Janka lähestyy aikuisten tyttäriensä kanssa näiden auttaessa äitiään tapauksen selvittämisessä. Syöpädiagnoosin aiheuttama pelko selittää myös karhumaisen puolison, Akosin, käyttäytymistä ja poissaoloa.

Osasto C1 -sarja yhdistää herkullisella tavalla sairaalamaailmaa, lääketiedettä, poliisitutkintaa, salapoliisityötä, feminismiä ja tällä kertaa yhteiskuntakritiikkiä. Sarja antaa äänen iäkkäämmällekin naiselle, maahanmuuttajalle, joka siivoaa sen sijaan että saisi tehdä töitä omalla alallaan. Kirjoitin kakkososan postauksessa, että kaikki teoksessa esiintyvät miehet ovat joko statisteja tai rikollisia - sinne päin taisi olla tässä sarjan kolmannessakin osassa. Varsinaiset toimijat ovat kaikki eri-ikäisiä, eritaustaisia naisia. Jos sarjan aikaisemmat teokset kiinnostavat, ykkösosan postaus löytyy täältä ja kakkososan täältä. Odotan jo kovasti neljättä osaa, johon Viimeisen pistoksen loppukohtaus antaa jo pienen sysäyksen.

Tuomas Palonen: Etymologian etymologia ja muita etymologioita

 

Tuomas Palonen 2025. SKS. 288 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Eihän tämän nimistä kirjaa voi jättää lukematta! Pyysin sitä jo joululahjaksi, mutta lahjan antaja oli päätynyt Topias Haikalan teokseen Kielet ennen meitä, joka oli erinomaista luettavaa sekin. Niinpä laitoin Palosen kirjan kirjaston varausjonoon.

Palonen on valinnut teokseensa kolmekymmentä sanaa tai teemaa, joiden etymologiaa hän käy läpi. Teemat vaihtelevat mantelista Kolumbukseen, helvetistä lampaaseen ja vuoheen. Luvut eivät pureudu pelkästään otsikkonsa etymologiaan eli alkuperään, vaan avaavat tarinoita, historiaa ja uskomuksia niiden ympärillä. Teos on toisaalta kielihistoriaa ja kielitiedettä, toisaalta ihmiskunnan historiaa ja piiloon jääneitä jänniä tarinoita.

Kirjailijan folkloristin tausta näkyykin hyvin hänen tavassaan kertoa ja tarinoida. Faktaa ympäröivät rönsyilevät kertomukset, joihin on kiva uppoutua, oli kyse kielisukulaisista, paratiisista, väreistä tai taivaankappaleista. Välillä tosin saatoin unohtaa, mikä olikaan luvun otsikko tai miten tarina siihen liittyikään. Siitä huolimatta kokonaisuus on vetävä ja antoisa. Kannen labyrinttikuvio kuvaa teoksen luonnetta varsin hyvin. 

Teos avaa hyvin sitä, miten merkitykset muuttuvat ajan myötä. On kieliä ja yhteisöjä, joissa joko merkitys tai sanan äänneasu on saattanut säilyä paremmin kuin muissa. Muutokset ovat joka tapauksessa yllättäviä ja kiehtovia, joskus myös ihan ymmärrettäviä, eikä kaikista muutoksista ole välttämättä kovin kauan aikaa. Palosen valitsemat teemat paljastavat, miten kulttuurimme ja kielemme on vahvasti kytköksissä indoeurooppalaisiin kieliin ja eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan. 

Teos sopii hyvin niillekin, jotka eivät kielen parissa puuhastele, juurikin tarinamaisuutensa vuoksi, ja koska tekstit eivät vilise kielitieteellisiä termejä. Siinä teos eroaakin valtavasti esimerkiksi yllä mainitusta Haikalan teoksesta, jonka termistö ja esimerkit haastavat tottuneenkin lukijan. Palosen tekstien taustalla on kyllä valtava määrä aineistoa, mutta ne on listattu vasta teoksen loppuun. Näin luvut saavat tilaa hengittää ja tarinat saavat mahdollisuuden rönsyillä vapaammin.

Arttu Tuominen: Alec

Arttu Tuominen 2025. Otava. 365 s. Lainasin kirjastosta/luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Pidin kovasti Arttu Tuomisen Poriin sijoittuvasta Delta-sarjasta, joten oli helppo tarttua uuden sarjan ensimmäiseen osaan. Alec sijoittuu Sallaan, Itä-Lappiin, jossa Neuvostoliiton hajoaminen näkyy rikollisuuden kasvuna. Eletään vuotta 1992 ja lama on iskenyt nousukaudella kasvaneeseen turismiin rajusti. Moni Sallassa rakentamisen ja yritystoiminnan vauhtiin päässyt joutuu myöntämään, etteivät ehtyneet turistivirrat elätä enää.

Itärajan takaa virtaa Suomeen kuitenkin huumeita ja väkivaltaa kaihtamattomia miehiä. Laman kourissa olisi suuri houkutus lähteä mukaan rahakkaisiin puuhiin tai vähintäänkin auttaa rajantakaisia rikollisia. Minkä verran rajavartiolaitos tai pieni paikallinen poliisi pystyvät valvomaan yöllisiä kuljetuksia? Yllättäen paikallispoliisi Samin 14-vuotias tytär Liina näkee valokuvausretkellään jotain, mikä ei olisi tarkoitettu hänen - tai kenenkään - silmille.

Talvi ja lumipyryt peittävät jäljet nopeasti, ja Liina on taitava niin suksilla kuin moottorikelkan kanssa. Hän kertoo näkemästään isälleen ja valokuvat teetetään, mutta joku ehtii väliin ja Samilla kestää hetken ennen kuin hänelle valkenee, ketä Liinan ottamissa kuvissa on venäläisten lisäksi. Tapaus on niin suuri ja vakava, että Samin avuksi Sallaan saapuu keskusrikospoliisi. Paikallistuntemuksesta ja laman vaikutuksista naapurustoon on kuitenkin enemmän hyötyä kuin helsinkiläisistä. Miten käy Liinan, joka on nähnyt liikaa, tai Samin, joka tuntee ihmiset?

Kirja on saanut nimensä salaperäisestä erakosta, naapurista, johon Liina on tutustunut muita paremmin. Alecilla on taitoja, jotka auttavat yhteenotoissa venäläisten kanssa, ja kiehtova tausta, joka olisi melkeinpä erillisen jännärin arvoinen. Tähän teokseen se tuo lisämaustetta, mutta jää kaikkinensa vähän irralliseksi kokonaisuudesta. Liina on myös poikkeuksellisine ominaisuuksineen hyvin kiehtova ja tuo tarinan tulevaisuuteen, kun vuonna 2027 Helsingissä selvitetään kuolemantapausta. Mietin, onko Liinassa aineksia sarjan tuleviin osiin, vai onko sarjan osia yhdistävä tekijä kenties Lappi?

Tuomisen teksti on jälleen kerran hyvin vetävää ja sujuvaa. Samalla tavalla kuin Delta-sarjassa Pori, Salla ei ole pelkästään miljöö tapahtumille, vaan ikään kuin yksi päähenkilöistä. Talvinen Itä-Lappi on kuvattu realistisella tavalla, laman vaikutukset ja rahavaikeudet ovat hyvin konkreettisia, itärajan läheisyys suorastaan pelottava. Luen varmasti sarjan seuraavankin osan!

Barbara Kingsolver: Demon Copperhead

Barbara Kingsolver 2022. Englanninkielinen alkuteos Demon Copperhead. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2025. 617 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Arvostettuja palkintoja voittanut Demon Copperhead on saanut inspiraationsa Charles Dickensin David Copperfieldistä, pojasta joka kasvaa köyhissä oloissa. Yhdysvaltalaiskirjailija Barbara Kingsolver asuu Appalakkien alueella, joten hän tuntee hyvin alueen sosiaali-ekonomisen rakenteen ja opioidikriisin, jotka taustoittavat romaania vaikuttavalla tavalla.

En ollut aikaisemmin kuullut melongeoneista, pääosin Appalakkien alueella asuvasta historiallisesta, monietnisestä ihmisryhmästä, johon romaanin päähenkilö Demon kuuluu. Punatukkaisen pojan ulkonäkö on peräisin isältä, jota yksinhuoltajaäidin poika ei koskaan ehdi tavata. Resuinen lapsuus jatkuu pian ilman äitiä, joka kuolee nuorena. Demon kiertää muutaman sijaisperheen, oppii tekemään raskasta työtä, selviämään välinpitämättömien ihmisten kanssa ja huolehtimaan itsestään. Hän löytää sinnikkyytensä ansiosta isoäitinsä, joka saa suhteillaan pojalle paremman sijaisperheen. 

Rankka lapsuus vaihtuu urheilulliseen nuoruuteen, kun uusi sijaisisä näkee Demonin kyvyt amerikkalaisessa jalkapallossa. Nuorukaisesta kasvaa komea ja suosittu lahjakkuus, mutta polvivamma ja kohtalokas rakastuminen vievät Demonin syvälle päihteiden maailmaan. Kingsolverin romaanissa on melkein ähkyksi asti aineksia ja teemoja, mutta kuten Demon itse oppii huomaamaan, Appalakkien köyhälistöstä ei muu maailma ole kiinnostunut. Siksi on tärkeää, että kirjailija on sijoittanut tarinansa keskelle opioidikriisiä pahimmillaan. Pienten paikkakuntien näköalattomuus ja nuorten riippuvuudet ovat sydäntä raastavaa luettavaa.

Koskettava on tietysti myös orpolapsen kasvutarina ja on suoranainen ihme, että hän selviää itse kaksikymppiseksi asti kertomaan tarinansa. Vaikka lasta heitellään kodista toiseen, työstä toiseen ja hän on välillä pitkiä aikoja ilman kunnon huolenpitoa, Demonin elämässä on kiinnekohtia ja tärkeitä aikuisia, joiden avulla hän pysyy kiinni elämässä silloinkin kun lähellä kuollaan tai sukelletaan syvyyksiin. Lapsuuskodin (asuntovaunu) naapuriperhe jälkeläisineen, valmentajahuoltaja tyttärineen sekä salaperäinen isoäiti veljineen ovat ratkaisevassa roolissa, vaikka eivät sitä itse aina ymmärräkään.

Alkuun minua hieman ärsytti tarinan kertojan ääni, joka on todella sarkastinen, mutta kun ymmärsin, että kertoja on parikymppinen Demon itse, tajusin ettei äänelle ole vaihtoehtoja. Kukaan muu kertojana ei pääsisi yhtä hyvin käsiksi Demonin kokemuksiin ja havaintoihin kuin hän itse. Demonin oma ääni tekee tekstistä sarkastisen lisäksi nuorekasta ja sitä sävyttää musta huumori, jonka avulla kertoja jaksaa itse käydä läpi mitä vaiherikkaimman ja traagisimman elämänsä. Vetävä ja runsas lukukokemus, joka avaa silmiä ja opettaa varmasti jotain uutta.

Jenni Räinä: Veden ajat. Matka läpi muuttuneen maiseman

Jenni Räinä 2025. Like. 217 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jenni Räinä on ollut mukana kirjoittamassa useampaakin tietokirjaa, kuten vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandian voittajaa, Metsä meidän jälkeemme. Hän on kirjoittanut myös romaaneja, kuten viime vuonna ilmestynyt Vaino. Vahva suositus molemmille! 

Veden ajat on tietokirjana opettavainen ja informatiivinen, tietysti, mutta se pakottaa kiinnittämään huomion ympäristössä tapahtuvaan muutokseen, mikä tekee siitä myös koskettavan ja ajatuksia herättävän. Teoksen luvut koostuvat erilaisista vesistöistä ja niiden olomuodoista: virta, lähde, puro, koski, muinainen meri, sivujoki ja suisto. Räinä tutkii, millä tavalla nämä ovat muuttaneet olemustaan hänen isänsä nuoruudesta ja elinajoista tähän päivään. Hän panee merkille, mikä vaikuttaa ihmisen kykyyn havainnoida muutosta, milloin muuttuneesta vedestä tulee jälleen normi, ja miten tämä vaikuttaa päätöksentekoon.

Valtaosa Räinän havainnoista on Pohjois-Pohjanmaalta, mutta mukana on muutamia muuallakin sijaitsevia vesiä, ja tietysti tutkimustietoa laajemminkin. Teos on katsaus ihmisen vaikutuksesta veden kulkuun, veden kulun muutosten vaikutuksista eläimiin ja kasveihin - tai toisin päin. Millä tavalla metsien ojittaminen on peruuttamattomalla tavalla vaikuttanut vesistöihin ja niiden varrella asuvien ihmisten elinkeinoihin ja arkeen. Miksi purot ovat kadonneet lähes kokonaan ja millä tavalla lähteet muodostuvat.

Koskettavan teoksesta tekee toisaalta se, miten se onnistuu huolestuttamaan ja jopa ahdistumaan siitä, miten nopeasti ihmisen toiminta on vaikuttanut vesistöihin - vain muutamassa vuosikymmenessä - ja miten talous on mennyt kaiken edelle. Alkuun monet päätökset on voitu laittaa jälleenrakennuksen ja ehkä vielä tietämättömyydenkin piikkiin, mutta ajan mittaan ihminen on vain asettanut itsensä luonnon edelle. Koskettavuutta teokseen tuo toisaalta se, millä tavalla Räinä kuljettaa retkillään ja havainnoissaan mukana jo edesmennyttä isäänsä, tämän tapaa nähdä luonto ja tämän muistoja entisaikojen vesistöistä. Teos on kirjailijalle hyvin omakohtainen.

Nopealukuiseen teokseen olisin kaivannut ehkä vielä lisääkin tietoa, sillä olisin viihtynyt sen vesien parissa vähän pidempäänkin. Toisaalta tällaisenaankin teos on vahva puolustuspuheenvuoro ja pysäyttävä kuvaus katoavaisuudesta. Räinän teksti on mukava yhdistelmä faktaa, pohdiskelua, keskusteluja ja tarinallisuutta. Oma suhteeni Pohjois-Pohjanmaahan saa aina kiinnostumaan Räinän teosten teemoista. Jos soiden tila kiinnostaa, Räinän teos Suo muistaa on oiva romaani suoluonnosta, ojituksista, ennallistamistyöstä ja tyhjentyneestä maaseudusta.

Douglas Stuart: Nuori Mungo

Douglas Stuart 2022. Englanninkielinen alkuteos Young Mungo. Suomentanut Laura Jänisniemi. WSOY 2023. 419 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Douglas Stuartin esikoisromaani Shuggie Bain oli niin järkyttävän hyvä - Booker-palkinnon voittaja! - että Nuori Mungo meni lukulistalle heti ilmestyttyään. Silloin kävi kuitenkin niin, etten ehtinyt lukea sitä ajoissa, kirja piti palauttaa takaisin kirjastoon, ja teos unohtui. Kunnes näin sen jälleen kirjaston hyllyssä eräänä päivänä ja aloitin sen saman tien. Nyt Nuori Mungo on luettu ja melko ylistävät pisteet annan sillekin.

15-vuotias Mungo elää Glasgowin köyhälistöalueella, jossa protestantit ja feeniläiset eli katolilaiset ottavat jatkuvasti yhteen. Tätä ennen olin sijoittanut kyseiset kahnaukset Irlantiin, mutta nyt tiedän, että kahtiajako koskee yhtä lailla Skotlantia. Mungon äitiä ei juuri näy, tai jos tämä piipahtaa kotona, hän on niin kännissä ja ailahtelevainen, ettei hänestä ehdi huokua äidillistä tukea. Sitä Mungo kuitenkin kovasti kaipaa ja yrittää olla äidilleen mieliksi aina kun tämän näkee. Isoveli Hamishilla on oma katujenginsä ja tapansa selvitä elämässä: tappelut, varastaminen, kiusaaminen ja päihteet. Isosisko Jodie pärjää koulussa ja on teräväsuinen kuin mikä, huolehtii asunnosta ja Mungosta, eikä voi sietää äitiään. Isä on kuollut jo ennen Mungon syntymää äidin ollessä hädin tuskin täysi-ikäinen.

Lähtökohdat ovat siis heikot ja haastavat, kun nuori Mungo alkaa epäillä itsessään jotain, mitä joutuu pitämään salassa. Hän tapaa naapurustossa asuvan katolilaispojan, Jamesin, joka kasvattaa puluja kyyhkyslakassaan lähistöllä. Nuorukaiset löytävät yhteisen sävelen ja rakkauden, joka lämmittää kaltoinkohtelun, väkivallan, kovuuden ja yksinäisyyden täyttämässä arjessa. Poikien välisessä suhteessa ei mikään ole sallittua - he edustavat eri uskontokuntia, he ovat homoseksuaaleja - eikä heillä taida olla mitään edellytyksiä saada pitää toisiaan. He ovat jotain muuta kuin työväenluokan toksinen mieskuva.

Nuori Mungo on järkyttävän raastava, kohtuuton ja väkivaltainen romaani. Mungon elämä on täynnä niin valtavaa vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, että lukijan on haukottava välillä henkeään. Poika pysyy hädin tuskin hengissä, mutta silti lukiessa ja tarinan edetessä on vaan uskottava siihen, että kaikki kääntyy joskus kohti parempaa, edes hetkeksi. Ja sitten kun se hetki koittaa, syntyy väärinkäsityksiä, ruhjeita ja sydänsärkyä, ja aikuiset pettävät pahimmalla mahdollisella tavalla. Romaani ei tarjoa Glasgow'n köyhälistöstä minkäänlaista positiivista mielikuvaa, ei koulusta, ei AA-kerhosta. No, ehkä naapurissa asuvan, pahoinpidellyn rouvan lämpimät ateriat ovat sentään jotain. Ja silti tarina vie eteenpäin, koukuttaa ja saa uskomaan, että nuorella Mungolla on tulevaisuus.

Kirjoitin Shuggie Bainista näin: "Stuart kirjoittaa hienosti 1980-luvun Glasgowsta, elatustuilla elävistä ihmisistä, työväenluokan ahdingosta, näköalattomuudesta, nälästä, puutteesta ja kaduista, joilla ei juurikaan näe toivoa." Ihan sama pätee myös Mungon maailmaan. Yhtymäkohtia Shuggie Bainiin on myös pienen pojan ehdoton rakkaus ja lojaalius alkoholistiäitiä kohtaan, riipaiseva tarve yrittää pärjätä ja uskoa huomiseen. Tämäkin teos pohjautunee pitkälti kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin lapsuudesta Skotlannissa. Nykyisin kirjailija asuu Yhdysvalloissa.

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Don DeLillo 1985. Englanninkielinen alkuteos White Noise. Suomentanut Helene Kortekallio. Tammi 1986. Pokkarissa 358 s. Ostin käytettynä. Kuva kustantajan.

Tämä teos löytyy Netflixistä elokuvana, joten täytyy miettiä, katsoisinko sen nyt kun kirja on luettu. Tavallaan olisi mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvaversio on, mutta toisaalta siinä on omat riskinsä. Minulle kumpikaan, kirja eikä elokuva, ollut tuttu entuudestaan, mutta kirjailijan nimessä on jotain tuttua. Valkoinen kohina on DeLillon varhaistuotantoa ja palkittu ilmestymisvuonaan vuoden parhaana romaanina Yhdysvalloissa. Kovasti kehutun kirjailijan myöhempiä teoksia voisi kokeilla myös joskus.

En ole ihan varma, osaanko kertoa, mistä Valkoinen kohina kertoo, mutta yritän jotain. Sen kertojaääni on viisikymppinen Jack Gladney, yliopisto-opettaja, Hitler-tutkija ja viidettä kertaa naimisissa. Jack kärsii kuolemanpelosta, kuten myös hänen vaimonsa Babette. Arki on kai varsin tavallista neljän lapsen kanssa, kunnes lähistöllä purkautuu ilmaan myrkyllistä kaasua, ja asukkaat evakuoidaan muutamaksi päiväksi. Sen jälkeen Jackin kerrontaa leimaa epäluulo, pelko ja pakkomielteinen tarve selvittää, mitä vaimo on kokeillut. Babetten hajamielisyyden taustalta löytyy tieteellinen koe, joka ei näytä auttavan, vaan tekee elämänmyönteisestä vaimosta entistä hiljaisemman. 

Jack käy mielenkiintoisia keskusteluja Babetten lisäksi ystävänsä Murrayn sekä lastensa kanssa. Keskustelut tuovat kerrontaan välillä suorastaan kiihkeän latauksen. Ne ovat älykkäitä, nokkelia ja haastavat niin lukijan kuin Jackinkin. Kaikilla on jokin teoria myrkkypilvestä, evakuoinnista, sen jälkeen onnettomuuksiin varautumisista, mahdollisista terveysvaikutuksista, ja aikuisilla enenevässä määrin myös kuolemasta. Loppua kohden kuolemanpelko on hyvinkin keskeisessä roolissa, enkä voi olla pohtimatta, oliko 1980-luvun maailmanpolitiikassa tai kulttuurissa ilmiöitä, jotka ovat vaikuttaneet romaanissa esiin nouseviin teemoihin.

Arjen ja nokkelien keskustelujen taustalla välkkyy kapitalismi, markkinointi ja television valta, usein hauskasi vain yksittäisten lauseiden välityksellä. Medioiden vähyys tuntuu vanhanaikaiselta, mutta kiehtovalla tavalla. Se tekee tilaa aidolle kohtaamiselle ja noille runsaille keskusteluille, vaikka Babette viihtyykin radiokuunnelmien äärellä ja makuuhuoneissa soivat mainokset. Yliopistotutkijoiden tutkimuskohteet aiheuttivat minussa pientä huvittuneisuutta, eivätkä yliopistohahmotkaan ihan ilman komiikkaa jääneet.

DeLillon teksti on melko täyteen ahdettua, mikä tekee lukemisesta melko hidasta. Virkkeisiin on pakko keskittyä, niissä on valtavasti informaatiota ja hälyä, enkä ihan kaiken merkitystä kokonaisuudelle edes hahmottanut. Romaanin henkilöt on hyvin kirjoitettu, pidin etenkin lapsista sekä Jackin tavasta kuvailla heitä. Älykkyys ja pakkomielteet kohtaavat lämmön ja rakkauden, jota perheessä ja ihmissuhteissa riittää. Jostain syystä pidin myös siitä, että aikaisemmat avioliitot olivat osa arkea, niihin ei liittynyt kaunoja eikä riitoja, lapsia ei käytetty välikappaleina, eivätkä erot itse asiassa olleet romaanissa minkään asteinen teema. Se oli ilahduttavan raikasta.

Saapa nähdä, mitä lukupiirissä keskustellaan tästä parin viikon päästä. Ehkä lukupiirin keskustelu avaa minulle vähän enemmän sitä, mistä tässä romaanissa oli kyse! Hyvä valinta! 

Jon Fosse: Aamu ja ilta

Jon Fosse 2000. Uusnorjankielinen alkuteos Morgon og kveld. Suomentanut Katriina Huttunen. WSOY 2024. 120 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiirin ystävät kehuivat tätä romaania niin että lainasin sen kirjastosta heti. Luinkin sen heti, eikä siinä kauan mennyt. Pienoisromaani on pienen hetken kestävä, mutta mieleenpainuva ja arvokas.

Saareen rakennettuun pieneen torppaan syntyy lapsi, joka saa nimekseen Johannes. Hänen isänsä on huolesta jäykkänä, mutta kokeneen kätilön avulla äiti synnyttää maailmaan potran pojan. Elämä on alkanut. 

Romaanin toisessa osassa vanha kalastaja, jonka nimi on Johannes, herää ja ihmettelee notkeita jäseniään, kevyttä kulkua ja kaiken leijumista. Johannes muistelee kuollutta vaimoaan ja haaveilee tämän läsnäolosta. Hän kulkee rantaan ja veneelle vanhan, jo edesmenneen ystävänsä Peterin kanssa, lupaa leikata tämän tukan ja tutustuu tulevaan vaimoonsa. Lämmöllä hän ajattelee nuorinta tytärtään, joka asuu lähellä, ja hätääntyy, kun tämä ei vastaan tullessaan huomaa häntä lainkaan. Johannes on kuollut.

Fossen kerronta on erikoista. Siinä ei ole juurikaan pisteitä, paitsi parissa ilmeisen painokkaassa kohdassa, esimerkiksi Jumalan yhteydessä. Lauseiden ja ajatusten ketju pilkkujen välissä tekee tekstistä puheenomaista, mietteliästä ja ihmeen soljuvaa. Ihan kuin loppua kohden tulisi vähän kiire, vaikka kaikki on jo valmista. Mutta ehkä Johannes on vähän ihmeissään viimeisestä päivästään. 

Voisin kokeilla Fosselta jotain muutakin, ihan jo uteliaisuuttani haluan tietää, onko tyyli samanlainen, vai vaihteleeko hän sitä. Elämän aamun ja etenkin illan kuvaukseen, Johanneksen hämmennykseen ja tunteiden vuoristorataan tämä tyyli sopi erinomaisesti. Kokonaisuudessa on jotain runon kaltaista, kuolema sallii tarinaan epäloogisuutta ja hivenen fantasiaakin. Haikeakin se on, mutta myös lohdullinen, sillä mukana ovat tärkeimmät ihmiset. Peterin mukana Johannes lähtee merelle viimeisen kerran.

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Ian McEwan 2025. Englanninkielinen teos What We Can Know. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Otava 2026. 356 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Ian McEwan on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoistani ja siksi oli mieluinen yllätys, kun häneltä ilmestyi uusi romaani. Olin nimittäin jotenkin siinä uskossa, että Opetukset olisi ollut hänen viimeisensä. Lue blogipostauksestani, miksi. Uskollisuudestani kertoo jo se, että kymmeneen blogivuoteen mahtuu kahdeksan McEwanin teosta, ja jos oikein muistan, ainakin yhden olen lukenut jo ennen sitä. Huomasin myös, että pitkään McEwania suomentanut Juhani Lindholm on vaihtunut Jaakko Kankaanpäähän.

Kahteen aikatasoon sijoittuva Mitä voimme tietää selvittää ihan kirjaimellisestikin sitä, mitä voimme menneisyydestä tietää jäljelle jäävien dokumenttien perusteella. Vuonna 2119, suuren tuhotulvan ja maailmanlaajuisen sekaannuksen jälkeen, tutkija Tom Metcalfe haluaa päästä selville noin sata vuotta aikaisemmin kuolleen runoilijan Francis Blundyn runon sisällöstä ja kohtalosta. Runo on sama, jonka Blundy on lukenut vaimolleen tämän syntymäpäiväillallisilla 2010-luvulla.

Olisin voinut olla siellä. Minä olen siellä. Tiedän kaiken, mitä he tiesivät - ja vielä enemmän, koska tiedän jotain heidän salaisuuksistaan ja tulevaisuudestaan. Tiedän myös heidän kuolinpäivänsä. On tuskallista, että he ovat niin eläviä mutta poissa. He voivat liikuttaa ja koskettaa minua, mutta minä en voi koskettaa heitä. Pitkittyessään historiantutkimus on tanssia vieraiden ihmisten kanssa, ja näitä vieraita olen oppinut rakastamaan.

Tuhosta huolimatta digitaalisia aineistoja on säästynyt valtavat määrät, olemmehan 2000-luvulla jatkuvasti netissä, sovelluksissa ja sähköisesti yhteydessä toisiimme. Siksi Tomilla on laajalti materiaalia luoda Blundyn ja tämän vaimon Vivienin sekä heidän ystäviensä elämästä hyvin tarkan ja luotettavan tuntuinen selonteko, joka alkaa 1990-luvulta ja päättyy runoilijan kuolemaan 2010-luvun lopulla. Selvitys kuvaa Vivienin avioliittoa ja aviomiehen sairastumista varhaiseen dementiaan, Vivienin ihastumista Blundyyn ja lopulta liittoa tämän kanssa upeassa maalaistalossa, mutta pohtii myös sitä, miksi Vivien jätti oman lupaavan tutkijan- ja kirjailijanuransa.

Romaanin toisessa osassa siirrytäänkin Vivienin omaan elämäkertaan, jossa hän kertoo, mitä oikeasti noina vuosina tapahtui. McEwanin teos kuvaa oivallisella tavalla sitä, miten runsaista digitaalisista aineistoista huolimatta voi saada väärän kuvan tutkimuskohteesta, missä tilanteissa välttelemme sähköisiä jälkiä itsestämme suojellaksemme läheisiämme tai itseämme, ja mikä sitten saattaa vuosikymmeniä myöhemmin johtaa tutkijat väärille raiteille. Vaikka Tomin tekemän tutkimuksen lähtökohtana on löytää Blundyn maineikas runo, romaanin keskiöön ja päähenkilöksi nousee Vivien.

Romaanin toisen osan auetessa kiinnostus siirtyykin runon kohtalosta siihen jännitteeseen, jonka Vivienin kertoma luo suhteessa Tomin historialliseen tutkimukseen. Se on pitkälti ihmis- ja parisuhteissa vallitsevien ja niiden aiheuttamisen vahvojen tunteiden kuvausta, mutta paljastaa ratkaisuja, salaisuuksia ja motiiveja, joista Tomilla ei sadan vuoden päästä ole hajuakaan. Löytääkö Tom kuuluisaa runoa lopulta lainkaan ja onko sillä merkitystä?

Mielenkiintoisen romaanista tekee myös sen sijoittuminen tulevaisuuteen. Luin McEwanin luomaa maailmaa kuin se olisi oikeasti tulevaisuuttamme, niin hyvin hän oli huomioinut suurvaltojen väliset nykyiset jännitteet ja tulevat valtasuhteet, ympäristön tilan ja etenkin merenpintojen nousun aiheuttaman Iso-Britannian hajoamisen. Saarivaltiosta on tullut todellakin pienten saarten muodostama valtio, jossa on hidasta kulkea saarelta toiselle. Esimerkiksi rakastamani Oxford ja sen Bodleian-kirjasto, jossa romaanihenkilöt kulkevat, on jäänyt merenpinnan alle, ja vain korkeimmat tornit kummittelevat pinnan yläpuolella.

Ian McEwanin - tällä kertaa Jaakko Kankaanpään suomentamana - teksti on älykästä ja kaunista, täynnä merkityksiä ja sisältää runsaasti intertekstuaalisia viittauksia monen eri aikakauden teksteihin. Viihdyin niiden parissa erinomaisesti, mutta ymmärrän, jos niiden runsaus etäännyttää brittikulttuuria vähemmän tuntevaa lukijaa. Toivon kovasti, että 77-vuotias mestarikertoja jaksaa kirjoittaa vielä pitkän aikaa!

Lucy Clarke: Vaellus

Lucy Clarke 2023. Englanninkielinen alkuteos The Hike. Suomentanut Kristiina Vaara. Otavan pokkari 2025. 379 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Kiitos lukupiiriläisille tupaantuliaislahjasta! Sain sillä yhden kovakantisen sekä tämän pokkarin, jonka valitsin teeman vuoksi. Kävelyaiheiset romaanit ovat kiehtovia! Ja Lucy Clarkea en ole lukenut aikaisemmin, joten senkin vuoksi hyvä valinta. Tosin tämä minun täytyi tarkistaa blogistani, sillä kirjailijan nimi on kauppojen hyllyiltä sen verran tuttu, etten olisi yllättynyt, vaikka olisin häntä jo lukenutkin.

Neljä läheistä ystävää, Liz, Maggie, Helena ja Joni, ovat lomailleet säännöllisesti yhdessä jo vuosia, kun Liz ehdottaa jotain erilaista ja aktiivisempaa: neljän päivän vaellus Norjassa. Joni on kiertueella bändinsä kanssa, mutta yllättää ystävänsä saapumalla Norjaan, jossa kolmikko jo tekee lähtöä vuoristomajalta kohti komeaa Blåfjell-vuorta. Joni on väsynyt kiertue-elämään ja julkisuuteen, ja kaipaa suunnanmuutosta.

Kuten arvata saattaa, jokaisella on jotain, minkä kanssa he kamppailevat. Järkevä ja vastuullinen Liz on laittanut avioliittonsa tauolle pohtiakseen jatkoa. Maggie kamppailee yksinhuoltajana pienten tulojen kanssa, eikä ole saanut aikaiseksi panostaa matkaa varten edes kohottamalla kuntoaan. Helena puolestaan kaipaa vasta menehtynyttä äitiään ja elää holtittomasti, kunnes raskaustesti osoittaa hänen odottavan lasta, jota hän ei koskaan tiennyt haluavansa.

Lizin Blåfjellille suunnittelema reitti kauhistuttaa muita naisia, ei vähiten sen haastavuuden vuoksi, vaan myös siksi, että sääennuste lupaa myrskyä ja paikalliset puhuvat vuoren salaperäisestä tunnelmasta. Ja koska kyseessä on jännityskirjallisuus, luonto todellakin haastaa kulkijansa, asettuu suorastaan poikkiteloin ja uhkaa pakottaa naiset takaisin. Myrskyn iskiessä ystävykset menettävät tavaransa ja polku takaisin on poikki. Ainoa vaihtoehto on jatkaa eteenpäin kohti vuorenhuippua ja toivoa, että matkan varrelle osuu autiotupa, jossa olisi lämmin ja jotain syötävää.

Luonnonolosuhteet eivät ole ainoa vaara, jonka naiset kohtaavat. Matkan varrelta löytyy luola, jossa joku piilottelee kokaiinilastia. Ovatko naiset reitillä ainoat vai onko heidän perässään kulkenut koko ajan joku muu? Vuorilla nimittäin on kadonnut vuosi aikaisemmin kovasti Maggien näköinen nainen, joka saattoi tietää jotain kokaiinista. Kuka vuoristomajalla työskentelevistä miehistä on se, jonka on parasta seurata naisia maastossa ja varmistaa, että salaisuus pysyy turvassa.

Vaellus oli juuri sellainen kuin odotinkin. Toisaalta hyvin ennalta-arvattava, mutta vetävästi kirjoitettu, suorastaan koukuttava ja sopivalla tavalla jännittävä. Päähenkilöissäkään ei juuri ollut mitään uutta, mutta heidän välisensä suhteet - sekä syvä rakkaus että pienemmät ja suuremmat kaunan ainekset - oli hyvin kuvattu ja toivat patikointiin dramatiikkaa. Norjalainen luonto luo jylhät puitteet draamalle laajoine erämaineen, rinteineen, sumuineen ja maisemineen. 

Tällä kirjalla sain hieman vauhtia hitaaseen lukutahtiini, joka on vaivannut viime kuukausina. Ja Vaelluksen perusteella voisin ihan hyvin kokeilla myös Clarkin aikaisempaa suomennosta Haaksirikkoutuneet.

Ivan Maniraho: Auringon syy

Ivan Maniraho 2025. Like. 197 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kiitokset serkulle kirjavinkistä! Sain matkustaa tällä kirjalla uuteen maahan, tällä kertaa Ruandaan, jonne kirjan alkuosa sijoittuu. Sieltä on myös kotoisin romaanin päähenkilö Mooses, joka tunnetaan Suomessa myöhemmin nimellä Elias. Kirja ei ilmeisesti ole omaelämäkerrallinen, vaikka kirjailijakin on muuttanut lapsena Ruandasta Suomeen. Ehkä kuitenkin omakohtainen.

Ruandan kansanmurha on yksi lähihistorian järkyttävimmistä sodista eikä kirjan alkuosa ole siksi kaikkein heikkohermoisimmille. On kuitenkin äärettömän tärkeää, että kirjailija välittää romaaninsa kautta meillekin kokemuksia ja kuvausta tapahtumasta, joka ei saisi toistua. Pieni Mooses on puoliksi hutu, puoliksi tutsi. Hänen äitinsä jää pienen siskon kanssa Afrikkaan, kun eno Daavid pakkaa Mooseksen mukaansa ja lentää Suomeen. Keniasta mukaan tulee Moosesta vanhempi tyttö, Sara. Suomessa lasten alkuperä salataan ja molemmista tulee Daavidin lapsia. Samalla Mooseksen nimeksi tulee Elias.

Kuten niin usein, Daavidilla ja Mooseksen äidillä on hyvät tarkoitusperät: mahdollistaa lapselle turvallinen elämä, kunnon koulutus ja sitä kautta varmistaa kotimaahan jääneiden taloudellinen turva. Suunnitelma ei kuitenkaan toteudu. Elias menettää läheisensä, eikä Daavid saa kunnon jalansijaa suomalaisesta yhteiskunnasta. Kun eno vuosia myöhemmin katoaa Afrikan-reissulleen kolmeksi vuodeksi, ovat teinit täysin kahdestaan. Mitä tulee lapsesta, joka menettää niin paljon sodalle ja joka joutuu itse kasvattamaan itsensä uudessa maassa?

Manirahon esikoisromaani sortuu samaan kuin moni muukin, eli fokus on välillä hieman kadoksissa ja runsaista aineksista olisi voinut valita osan sen sijaan että yrittää kertoa ihan kaiken. Eliaksen elämästä on totisesti romaaniksi ja alkuosa varsinkin lunastaa paikkansa. Maniraho kuvaa myös todella hyvin kahden kulttuurin ja usean kielen välissä elävän lapsen ajatuksia ja kokemuksia, identiteetin sirpaleisuutta ja hukassa olemista. Onneksi Eliaksen nuoruuteen mahtuu hyviäkin hetkiä, kannattelevia ystäviä ja hyviä päätöksiä ennen kuin romahtaminen on lähellä. Ehkä toivoa lopulta on.

Tyyliltään romaani on sekoitus monenlaista. Välillä Maniraho listaa stereotyyppisiä suomalaisia asenteita ja tapoja, jotka ainakin minua hieman ärsyttivät ja jotka eivät vieneet tarinaa eteenpäin. Välillä kuvaus on traagista ja selkäpiitä karmivaa. Sitten hetkeksi kerrontaa värittävät musta huumori ja tarkkanäköiset yksityiskohdat, suorastaan kurittomuus. Joissakin luvuissa näkökulma vaihtuu yhtäkkiä kaikkitietävästä kertojasta Eliaksen minäkertojaan, mikä on hämmentävää. Ehkä näissä kohdin olisin toivonut hieman enemmän kustannustoimitusta. 

Ei silti, vaikka kritisoin paikoin, nautin ja suorastaan ahmaisin tämän tärkeän romaanin, joka kertoo niin monesta aikuisesta ja nuoresta minunkin työpaikallani. Halusin oikeasti tietää, miten Mooseksen/Eliaksen, Saran ja Daavidin käy. Arvostan valtavasti sitä, miten paljon tällaiset teokset opettavat maailmasta ja ihmisten hädästä.

Marie Aubert: Enhän minä ole sellainen

Marie Aubert 2022. Norjankielinen alkuteos Jeg er egentlig ikke sånn. Suomentanut Aino Ahonen. Gummerus 2025. 212 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sukulaiset kokoontuvat toukokuisena viikonloppuna teini-ikäisen Linnean rippijuhlia varten. Linnea on itse hyvin hermostunut, sillä juhliin on pyydetty tarjoilijoiksi kaksi hänen hieman vanhempaa ystävää. Ystävyyteen on kuitenkin tullut viime päivien aikana merkittävä särö. Linnea ei voi käsittää, miksi hänen kuorokaverinsa Ingrid ei vastaa enää hänen viesteihinsä, miksei hän enää kelpaa tälle. Miten juhlien käy, jos Ingrid ei saavukaan?

Linnean Oslosta saapuva täti Hanne on muuttunut niin paljon, että herättää väistämättä huomiota. Hanne on saavuttanut sen, mitä häneltä ei koskaan odotettu, mutta huomion kiinnittyminen häneen herättääkin ihan liikaa muistoja menneisyydestä, jo edesmenneestä äidistä, kouluaikojen kiusaamisesta ja kehohäpeästä. Hannella on mukanaan uusi puoliso, eikä tuore suhde taida olla tarpeeksi vahva kestääkseen Hannen mielialavaihtelut ja epävarmuuden.

Linnean isä kokee tekevänsä juhlien ja perheen arjen eteen enemmän kuin vaimonsa. Pakka on vaarassa hajota juuri juhlien alla, sillä Bård kokee ettei hänen aikansa riitä kaikkeen. Hän on lapsesta saakka saanut äidiltään kuulla olevansa täydellinen, toisin kuin siskonsa, mutta nyt hän on mennyt tekemään jotain, mikä toistaa isän menneitä virheitä. Kuullessaan epämiellyttävän uutisen päivää ennen juhlia Bård on lähellä hajoamista. Siskostakaan ei ole apua, on kuin Hanne nauttisi veljensä ahdingosta ja virheestä.

Minulle aikaisemmin tuntematon Marie Aubert kirjoittaa erinomaisella tavalla perheenjäsenten välisistä suhteista. Kerronnassa ja dialogeissa on hieman mustaa huumoria synkkiä ajatuksia ja painetta keventämään. Mitä pidemmälle viikonloppu etenee, sitä synkemmältä päähenkilöiden pään sisällä tuntuu, ja ajatukset menevät aina vaan pahemmin solmuun. Heistä usea toteaa itsekseen: Enhän minä ole sellainen. Juhlissa purkautuu ainakin osa paineesta, mutta Aubert lopettaa romaaninsa sunnuntai-iltapäivään, olivat asiat kesken tai eivät. Jokin solmu löystyy, osa skismoista jää päälle ja osa salaisuuksista jää paljastumatta, mutta lopussa on kuitenkin toivoa.

Alkuun ajattelin, onko Aubertin kerronta liiankin vähäeleistä tai tylsää makuuni, mutta ei sitten ollutkaan. Se on tavallaan melko arkista, mutta hän on taitava sanoittamaan monenlaisia tunteita: kiusatuksi tulemista, sivuun jäämistä, häpeää, nähdyksi tulemisen kaipuuta, ihastumista ja pettymistä. Kuten niin usein, tunteet pidetään sisällä eivätkä perheenjäsenet tiedä toistensa kivuista puoliakaan, etenkään jos niiden juuret ovat jo lapsuudessa. Näkökulmia ja kertojia on neljä, mikä tekee kokonaisuudesta kiehtovan ja pitää kerronnan napakkana.