Tuire Malmstedt: Mykkä taivas ja Enkelimetsä

Tuire Malmstedt. Mykkä taivas 2019. Enkelimetsä 2020. Myllylahti. Luin molemmat ekirjana BookBeatista. Kuvat kustantajan. 

Malmstedtin Isa Karos -sarjan avausosa Pimeä jää valittiin vuoden 2018 esikoisdekkariksi Suomessa. Minäkin annoin siitä innostuneet arviot postauksessani. Rikostutkijana toimiva Isa joutui rämpimään melkoisen syvissä vesissä jo aloitusosassa, eikä hänen elämänsä helpotu yhtään toisessakaan osassa. Hänen ajatuksensa ovat edelleen hänen autistisessa Edith-tyttäressään, painajaiset verottavat yöunia eikä Isan lähipiiri ole ihan vakuuttunut, onko nainen tarpeeksi hyvässä kunnossa suoriutuakseen rankasta työstä.

Mykkä taivas vie lukijan välillä vuoteen 1944, kun 15-vuotias tyttö rakastuu salaa, ja suunnitelmat muuttuvat karjalaisten joutuessa jälleen jättämään kotiseutunsa. Välillä seurataan nuoren Ayashan matkaa Syyriasta Suomeen vuonna 2015. Molemmat nuoret joutuvat tekemään päätöksiä, joilla on seurauksensa vuosia myöhemmin. Samoin kuin Pimeässä jäässä, tässäkin teoksessa teemana ovat lapset, naisiin kohdistuva väkivalta ja paineet, liian nuorena tehdyt päätökset. Surmien kohteeksi joutuvat tällä kertaa kuitenkin poliisit, mikä saa Isan työyhteisön suunniltaan. Poliisikunnassa työskentelevät niin hänen lapsuudenystävänsä Janne, ex-miehensä Samuel kuin työparinsa Niiles, jonka kanssa Isalla taitaa olla jotain säpinää. Onko heistä kukaan turvassa? Onko Isa itse turvassa?

Enkelimetsässä Isan henkilökohtainen elämä alkaa vähitellen asettua, vaikka synkät vedet valtaavat mielen edelleen usein. Hänen tyttärensä tarina saa jatkoa, ja muutenkin arkeen tulee lisää lämpöä ja rakkautta. Metsästä löytyvät morsiuspukuiset uhrit aiheuttavat kuitenkin painajaisia. Onko Isa tarpeeksi terve tehdäkseen suuria päätöksiä omassa elämässään? Kuka on niin vihainen, että jättää nuoria naisia roikkumaan puusta keskellä talven ankarinta pakkasjaksoa? Tämän teoksen tarinaa värittävät päiväkirjamaiset otteet vanhasta kansasta 1600-luvulta sekä muistot surullisesta lapsuudesta.

Malmstedtin dekkareissa on vahvasti kauhugenren elementtejä. Painajaismaiset yöunet, aavemaiset näyt sekä mielen jatkuva epätasapaino tekevät lukemisesta jännittävämpää kuin se, mitä oikeasti tapahtuu. Isa joutuu jatkuvasti perustelemaan muille näkyjään, selittämättömiä tapahtumia, kuulemiaan ääniä ja ylipäätään mielensä liikkeitä. Tutkittavat tapaukset ovat hyvin rankkoja, jopa makaabereja. Niissä on mustia joutsenia, mustia morsiamia, katkottuja ruumiinosia ja ankaria vanhempia. Hieman ihmettelen sitä, miten paljon yhteen työyhteisöön ja yhden naisen elämään mahtuukaan menetyksiä, mutta fiktiotahan tämä vain on, eikä Malmstedtin teoksissa varmastikaan ole tavoitteena realistisuus. Nämä dekkarit eivät sovi välttämättä cozy crimen ystäville.

Tarinoihin tuovat syvyyttä kertomukset muista ajoista ja paikoista, joiden kytköstä Savonlinnan seudun surmiin tai katoamisiin alkuun epäilee vahvasti, mutta jotka lunastavat lopulta paikkansa osana kokonaisuutta. Kokonaisuutena teokset ovatkin hyviä, toimivia, hyvin vetäviä ja jopa vahvoja, vaikka pienet yksityiskohdat välillä laskevat arvosanaa. Sanoisin, että aloitusosa on näistä kolmesta paras, ja ehkä luin kaksi seuraavaa vähän liiankin peräkkäin, sillä Enkelimetsässä aloin vähän puistella päätäni. Isalle sattuu jo vähän liikaakin. Kustannustoimittaja olisi voinut korjata pari potentiaalivirhettä tekstistä, ja suomen kieltä oppivan käyttämään suomen kielen rakenteisiin olisi voinut konsultoida S2-opettajaa.

Erinomaista lomalukemista, jonka avulla pääsin viikoksi täysin eroon omista työasioistani. Koska molemmat sijoittuvat Oravin kylään ja Saimaan rannoille, kuittaan niillä Helmetin haastekohdat 47 ja 48. Goodreadsin haasteessa sijoitan nämä kohtiin 12: A book connected to birds ja 13: An object that is repeated on the cover. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista kuittaan lapsen syntymän ja muodonmuutos/ulkonäön muutos.

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Maria Turtschaninoff 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Arvejord. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi. 370 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Suomaan lukemisen jälkeen mielessä pyörii kysymyksiä ihmisen suhteesta maahan, metsään ja luontoon. Millaista on ollut uudisraivaajan elämä, kun hän on raivannut metsästä tilaa itselleen, perheelleen ja suvulleen? Miten valtavasti maatilan perustaminen on vaatinut ja miten paljon uudisraivaajia onkaan vuosisatojen mittaan ollut, kun Suomea on vähitellen asutettu. Maanviljelys ja metsänhoito on alkanut Keski-Pohjanmaan erämailla ilmeisesti juurikin niihin aikoihin, joista Suomaa-romaaninkin tarinat alkavat, 1600-luvulla.

Suomaa koostuu 19 luvusta ja kulkee ajallisesti 1600-luvulta nykypäivään saakka. Ruotsista muuttaa Kokkolan lähelle vaatimattoman kylän metsälaitamille mies, joka on saanut torpan kruunulta palkaksi. Näin syntyy Nevabacka, joka kasvaa ja kehittyy vuosisatojen mittaan, siirtyy sukupolvelta toiselle, kunnes nuorin sukupolvi ei sitä enää osaa tarvita tai kaivata. Talon asukkaiden suhdetta ympäröivään maastoon leimaa pitkälti hyötynäkökulma. Metsää on hoidettava, peltoja raivattava ja viljeltävä. Kristinuskokin kannustaa ihmistä ottamaan luonnosta niskaotteen. 

Karl lonkallaan Kristiina katseli pihapiiriä ja ympäröiviä tiluksia. Tuolla oli perunamaa, tuolla hänen pikkuinen ryytimaansa. Siellä kasvoivat viinimarjapensaat kauniissa rivissä. Kauempana levittäytyivät pellot yllään uusi vihreä huntu. Maisema oli viljelty, siisti ja hieno, juuri sellainen kuin Jumala halusi.

Pimeissä metsissä ja syrjäseuduilla asuu kuitenkin vielä myös luonnnonhenkiin uskovia. Nevabackankin sukulinjassa kulkee vanhaa suhdetta luontoon, sen haltoihin, peikkoihin ja suojelijoihin. Tilan lähellä on suo, jossa voi tavata henkiolentoja, jos mieli on avoin. Joskus metsä tai suo kutsuu luokseen, sekoittaa ajatukset ja arvot, eikä ihminen pystykään enää mieltämään itseään luonnon herraksi. Tiedetään piikoja ja siskoja, jotka ovatkin olleet metsänhenkiä, luontoäitejä, eivätkä ihmisiä lainkaan. Isostavihasta selvisi pappi, joka sai luonnolta kiitokseksi ryssän ryöstämät lapsensa takaisin.

Kun luontoa kunnioittaa, se antaa takaisin. Jos sitä ei kuuntele, saattaa joutua maksamaan kalliisti. Mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä kaukaisempi on Nevabackan asukkaiden suhde luontoon, sillä kristinusko on opettanut pelkäämään erämaita ja kavahtamaan mustia lintuja. Viimeisimmät omistajat eivät siellä enää asu, tila on pelkkä piha vanhoine rakennuksineen, taakka ja rasite. Sellaisia on Suomi täynnä, kun työ ja elämä on kaupungeissa. Mutta kaipaako luonto ihmistä takaisin? Eikö sille teekin hyvää villiintyä, levittäytyä ja kasvaa omissa oloissaan?

Suomaa on romaani luontosuhteesta, suvusta ja samalla Suomen historiasta. Isonvihan lisäksi keskipohjalaisia koskettavat tervanpoltto, muuttoaallot merten toiselle puolelle ja kaupunkeihin, nälkävuodet, kulkutaudit ja maailmansodat. Lapsia kuolee, heitä jää orvoiksi ja he kulkevat salomaita pitkiäkin matkoja. Nevabackassa myös rakastetaan, rakastutaan ja solmitaan suhteita. Vuosisatojen ajan ihmiset pysyvät aloillaan ja siirtävät perintönsä, osaamisensa, ohjeensa ja sukunsa tarinat eteenpäin.

Minulle herkullisinta antia episodeissa olivat hahmot ja olennot, jotka liikkuivat toden ja henkimaailman rajamaastossa, tunsivat rohdot, osasivat kiertää suon oikeista kohdin ja kunnioittivat ympäristöään. Oli myös mielenkiintoista lukea, miten pitkään luonnonusko ja kristinusko elivätkään rinta rinnan. Arkinen selviytyminen pakkasista, nälästä ja katovuosista oli samoin kiehtovaa - vaikka tietysti rankkaa ja surullista - ehkä siksi tunsin jo kaipautta tarinoita kohtaan, kun siirryttiin liian lähelle nykypäivää.

Upeasta romaanista olisi paljonkin vielä kerrottavaa, joten kannattaa lukea mitä muissa blogeissa sanotaan: Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Ina Ruokolainen. Uskon että Finlandia Juniorilla vuonna 2012 palkitun Turschaninoffin Suomaa on kärkisijoilla, kun Blogistaniassa äänestetään viime vuoden parhaista teoksista. Kirjan kansikin on yksi kauneimmista, ja Sanna Mannerin herkät piirustukset koristavat kirjan sivuja aina kunkin vuosisadan alussa. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 5: Kirjassa ollaan maan alla. Goodreadsin vuosihaasteessa se sopii kohtaan 15 - 17: Different centuries. Pohjoisessa lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 5: Metsätöistä tai tukkilaisista kertova romaani, ja Seinäjoen kaupungikirjaston muutoksista siitä löytyy 28: Rakentaminen.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Juhani Karila 2019. Siltala. 280 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipas hillitön! Lisää tällaista! En ole voinut olla panematta merkille, miten Juhani Karilan teos on herättänyt suosionosoituksia ja riemastuneita hihkauksia. Luin jokin aika sitten Karilan ajatuksia kirjan synnystä ja sekin antoi pontta odottaa kirjaa jonossa, joka oli silloin vielä tuskastuttavan pitkä.

Elina Ylijaako lähtee kotitalolleen Itä-Lappiin, kuten monena kesänä aikaisemminkin. Hänellä on vain muutama päivä aikaa pyydystää hauki, joka löytyy läheisestä rutakosta. Tässä kohtaa kertoja selittää, miten tällainen muista eristyksissä elävä hauki on mahdollinen ja millaisin välinein sellaista kannattaa pyytää. Ensimmäisen päivän aikana käydään läpi myös kylän asujaimisto, niin ihmiset kuin muutkin, vähemmän tutut oliot.

Hauen pyydystäminen ei olekaan mikään helppo juttu, eikä kiirettä helpota näkki, joka kiusaa ja yllyttää Elinaa vedonlyöntiin. Varpaansa murtanut nainen alkaa voida pahoin, ruoka ei maistu, mutta kirous on saatava purettua. Hänen kintereillään ajaa etelästä Janatuinen, poliisi jonka ei olisi pitänyt uskaltautua Lappiin, mutta joka tuli ja jonka maailmankuva menee pian uusiksi. Mitä etelässä on tapahtunut, ja ennen kaikkea, mitä Elinan nuoruudessa on tapahtunut?

Karila tykittää itäiseen Lappiin melkoisen joukon hymyä herättävää sakkia. On noitia, erakkoja, kylähulluja, lintumiehiä ja kauppiaita, joiden nasevaa ja asian vierestä kulkevaa dialogia on ihana lukea, vieläpä murteella. Kyläläiset edustavat rasittavuudellaan sitä miksi niin monet nuoret lähtevät, mutta myös sitä mitä turisti toivoo kohtaavansa jos uskaltaa poiketa laskettelukeskusten tuolle puolen. Hahmot menevät toisaalta vähän överiksi, toisaalta ne tekevät tarinasta moniulotteisen ja jopa lohdullisen, tutun oloisen. Murteen käyttö on osuvaa, humoristista ja kerta kaikkisen taidokasta.

Pöllö katsoi yläviistoon ja etsi sieltä vastauksia, mutta niitä ei ollut. Hän laski katseensa takaisin         Elinaan. Hengitti, alkoi puhua.

- Sinä juokset täällä ympäriinsä ja teet järettömiä sopimuksia kummitusten kanssa. Joista kukkaan ei tiiä mittään.

- Äiti anto hyvät ohojeet päiväkiriassa.

- Ne on vanahoja tietoja. Yhen hauen takia. Kyllä minä tiiän ettei se ole mittään tavallista kalastusta. Että sulla on joku vakava syy. Mutta voiko se olla näin vakava? Sinä tapatat ittes. Kuulikko.

Häijyn näkin lisäksi kyläläisten arkeen kuuluvat mm. peijoonit, metelit, eräs Moukku-Olli ja Siperiasta kulkeutunut hattara. Voit googlata mitä nämä kansanperinteessä tarkoittavat, minä ainakin tein niin. Myrskyn jälkeinen väkiyö on pelottava ja haamuja täynnä. Pelottavalta kuulostaa myös Elinan jo edesmennyt äiti, jonka muistivihkoja tytär on hyödyntänyt itsensä rankaisemiseen. Ehkä kirouksen langettaja ei tarkoittanutkaan kirota kahta toisiinsa rakastunutta, toisensa hukannutta nuorta, vaan itsensä ja omat pelokkaat solmunsa. Apua tarvitaan kuitenkin niiltä, jotka ymmärtävät jotain tuonpuoleisesta maailmasta.

Ja ne itikat! Niitä riittää, samoin kuin paarmoja ja muita silmiin, korviin ja lakin alle pyrkiviä inisijöitä. Luonto on muutenkin keskeisessä roolissa romaanissa, jossa tarvotaan suomättäillä, soudetaan saareen ja jossa mies kasvaa koivua ja pajukkoa. Karilan luontokuvaus uhkuu yksityiskohtia ja ymmärrystä. Siinä Janatuisenkin maailmankuva muuttuu ja arvot saattavat mennä uusiksi. Sitä ennen on kuitenkin kaiken keskiössä pieni, taitavasti uiva hauki, joka on saatava ylös suolammesta.

Herkullisen ahmittavasta kirjasta lisää vaikkapa näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Tähtivaeltajablogi ja Kirsin kirjanurkka. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 34: Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo 2011. Teos. 274 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Minulla ei ennen tämän kirjan lukemista ollut aavistustakaan siitä, miten merkittävä rooli mehiläisillä on nykyisenlaisen ekosysteemin ylläpitäjinä. Miksi en tiennyt?! Miten pienet pörriäiset on alistettu työntekijöiksi ja raatajiksi, vaikka niiden kuuluisi saada arvostusta ja ihailua osakseen.

Pikku mehiläiset, niin mitättömän oloiset. Aikanne te kestitte ympäristömyrkkyjä, ilmastonmuutosta, geenimanipuloituja kasveja, kännykkämastoja, ilmansaasteita, ihmisen huolimattomuudesta ja välinpitämättömyydestä johtuvia loistartuntoja, orjantyötä.
Nyt te lähdette.

Sinisalon romaanin maailma on ajallisesti jossakin lähitulevaisuudessa. Merkkejä nykymaailman muuttumisesta on, muttei niin paljon etteivätkö tapahtumat olisi mahdollisia jo nyt, milloin tahansa. Viisikymppinen Orvo tarhaa mehiläisiä ja pyörittää hautaustoimistoa. Hän on perinyt isoisänsä lämpimät arvot, luonnon arvostuksen ja elämän kunnioittamisen. Orvon poika Eero kirjoittaa blogia ja pyrkii levittämään tietoa tuotantoeläinten hyväksikäytöstä, kiduttamisesta ja lihansyönnin eettisistä haitoista.

Eeron provokatiivinen blogikirjoittelu ja sen saamat kommentit kulkevat romaanissa rintarinnan Orvon todistamien tapahtumien, ajatusten, surun ja hämmennyksen kanssa. Orvo läpikäy elämäänsä, suhdetta isäänsä, jonka lihantuotantolaitos on osa maisemaa, suhdetta omia polkujaan kulkevaan poikaansa, suhdetta mehiläisiin ja niiden kykyyn poistua, lentää Toiselle Puolelle.

Nopeammat ja viisaammat ovat jo tehneet valintansa. Mehiläiset.
Ne ovat vaienneet, sillä kohta on yö.

Mehiläisiin ja niiden ihmeellisiin kykyihin liittyy paljon legendoja ja arvailuja. Kuolleen emomehiläisen avulla Orvo pääsee kurkistamaan suloisen vehreään tulevaisuuteen, jossa ihmisen jälki ei enää näy. Onko mehiläisten kato tie suureen sotaan, tie ihmiskunnan katoon?

Johanna Sinisalo kirjoittaa jälleen mielenkiintoisesta teemasta. Enkelten verta on jännittävällä tavalla kiinni nykymaailmassa, sen nurinkurisuudessa, epäoikeudenmukaisuudessa ja riistossa. Sen sanoma on pelottavan suora, varoitus joka jokaisen pitäisi ottaa todesta. Orvon kokemukset, menetyksen tuska ja Toisen Puolen ihme tuovat romaaniin seikkailun tuntua, ripauksen magiikkaa ja aimo annoksen lumousta, jonka pauloista ei haluaisi herätä. Tarina rakentuu toisaalta varovasti taaksepäin askellen, aukoen sitä mitä on juuri tapahtunut. Toisaalta se katsoo eteenpäin, kunnes Orvo tietää, ettei sitä mitä edessä on, kannata häiritä.

Minä palaan kohti omaa maailmaani askeleet raskaina kasteesta ja tahdottomuudesta.
Haluan jäädä. Haluan kääntyä. En voi.

Hirvittävän mielenkiintoinen ja hyvin rakennettu romaani, joka saa ajattelemaan, ihailemaan ja tuntemaan syyllisyyttä. Jännä nähdä, millainen on Maja Lundin Mehiläisten historia. Se on nimittäin valittu lukupiirimme luettavaksi ja ihan sattumalta luin nämä kaksi - ilmeisesti osin samaa teemaa käsittelevää - romaania peräkkäin.

Enkelten verta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Anna minun lukea enemmän. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 35: Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa. Osallistun sillä myös scifi-haasteeseen. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 1: Kirja, jossa matkustetaan ajassa. Popsugar Reading Challenge: A book about a subject you know nothing about.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Mikko Kamula. 2017. Ikimetsien sydänmailla. Gummerus. 680 sivua.

Huh huh, kylläpäs se kesti. Harvoin olen näin kauan viettänyt yhden romaanin parissa. Syytän siitä etupäässä hienoista lukujumia ja muita asioita, jotka ovat vieneet kaiken energian iltaisin viime viikkoina. Mutta olipa tuo kirjakin vaan melko paksu ja perusteellinen!

Kun kevään kirjakatalogeissa komeili kirja, jonka mainostekstistä löytyivät sanat mytologia, unohtuneet jumalat, myytit, kulttuurintutkimus ja 1400-luvun Savo, varasin kirjan kirjastosta saman tien. Pari kuukautta sitä piti odottaa, ja melkeinpä kuukauden sitten lukea. Ikimetsän sydänmailla on kaikkea mitä luvattiin, runsas ja yksityiskohtainen alku kuusiosaiselle saagalle, jonka tapahtumat sijoittuvat syvälle Savon metsiin, seuduille, joilla keskiajalla kohosi vain muutama savu ja jonka riistaa metsästivät savolaisten lisäksi väistyvät lappalaiset ja sotaisat karjalalaiset.

Juko Rautaparta perheineen on muuttanut Juvalta pohjoiseen välttääkseen veronmaksun ja aloittaakseen alusta uuden puolison kanssa. Elämä metsien keskellä on työntäyteistä, on metsästystä, kalastusta, karjanhoitoa ja lähiympäristön haltiat, joiden kanssa kannattaa pysytellä väleissä. Vuodenkierto sanelee elämää ja ravinnonsaantia. Kristinusko on jo saapunut Savoon, mutta Jukon perheessä vanha metsäusko on vielä voimissaan. Karhu on pyhä kuningas, jota kunnioitetaan ja pelätään. Suuren eläimen kaataminen on uroteko, mutta peijaisissa kontiota on syytä muistella sen ansaitsemalla arvolla. Uhrilehdossa vieraillaan säännöllisesti ja pyritään yhteyteen vasta kuolleiden kanssa. Alueen arvostetuin hahmo on Yörnin äijä, tietäjä, joka tuntee loitsut ja pystyy suojelemaan ja parantamaan rohdoillaan ja taikakaluillaan. Talon ylisillä asuu vanha Mökkö, talon oma haltija, joka pitää huolta läheisistään.

Jukon kymmenvuotias poika Tenho on kaikesta tästä kauhean kiinnostunut ja ajan myötä on käynyt selväksi, että hänellä on lahjoja kuulla ja tuntea asioita, joita kaikki eivät havaitse. Isosisko Varpu sen sijaan haaveilee, että pääsisi tapaamaan useammin ikäisiään nuoria, heitä kun on Haukiveden rannoilla niin kamalan vähän. Varpu ja 17-vuotias Heiska pääsevätkin onnekseen isänsä mukana Ukon vakkajuhlille, hurjaan kesätapahtumaan, jossa tietäjän siunaama kalja herättää himot ja uteliaisuuden. Ennen kesäjuhlia on kuitenkin ankara ja luminen talvi, pitkät hiihtomatkat ja maahiset, jotka pelastavat retkeläisiä metsänpeitosta. Koettelemuksilta tuntuvat myös pienen siskon kummittelu läheisellä saarella, lappalaisen lähettämä kirous ja kiero neljännesmies, jonka veronkeruu ei tunne mitään rajoja.

Tässä vain pientä ensimakua, sillä Ikimetsien sydänmailla tarjoaa aimo annoksen seikkailua, perinteitä, uskomuksia ja tarinoita, jotka kai vielä edelleenkin elävät meidän nykysuomalaisten muistoissa ja veressä, mutta lähes unohtuneina. Kamulan urakka on varsin kunnianhimoinen, mutta kansanperinteen tutkijalta se varmasti luonnistuu. En kuitenkaan ole ihan varma, jatkanko Metsän kansa -sarjan parissa, sillä vaikka teos on täynnä mielenkiintoisia asioita, oli se myös paikoin melko puuduttavaa luettavaa. Liika seikkaperäisyys ja vanhojen tapojen jatkuva esittely, selittäminen lukijalle, teki lukemisesta hieman kömpelöä. Toki ymmärrän sen, että 1400-luvun suomalaisten arki koostuu lukuisista tavoista, joita itse en enää osaa enkä edes ymmärrä, mutta niiden perusteellinen kuvaileminen vei muuten mukaansatempaavalta tarinalta välillä puhdin pois.

Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän järkäleen! Kamulan idea on hirveän hieno ja uskon että Rautaparran perheestä ja heidän asuinympäristöstään riittää kerrottavaa vielä viiden niteen verran. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 13: Kirja kertoo "sinusta", sillä olenhan puoliksi savolainen :D Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Amma, Mari A. ja Arja.

Johan Theorin: Aarnivalkeat

Johan Theorin. 2013. Ruotsinkielinen alkuteos Rörgast. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2015. Bon-pokkari. 511 sivua.

Vanha kostaja oli palannut suuresta maailmasta takaisin Öölantiin, kostaja, joka kylvi pelkoa ympärilleen - eikä kukaan tiennyt, kuka hän oli. Tai missä hän oli. Niin kauan kuin turistisesonki oli kuumimmillaan ja saari kuhisi kesävieraita, hän saattoi liikkua vapaasti kenenkään huomaamatta. Kuka voisi pysäyttää hänet?

Johan Theorinin Öölanti-sarja on ollut alusta lähtien takuuvarmaa tuotantoa. Aarnivalkeat päättää komean sarjan emmekä valitettavasti pääse enää nauttimaan Gerlofin seikkailuista Öölannin karuilla alvareilla. Ihan ymmärrettävää, sillä onhan mies jo yli kahdeksankymmenen eivätkä jalat oikein enää kanna. Käveleminen on hidasta ja kankeaa, ja kuulokin reistailee. Sympaattisen merikapteenimme elämään on mahtunut niin surua kuin onneakin, ja nyt on aika viettää viimeinen kesä omalla torpalle ja vetäytyä sen jälkeen vanhainkodin rauhaan.

Kun Gerlof työskenteli nuorena poikasena haudankaivajan apumiehenä, hän tapasi 12-vuotiaan Aronin. Kalpean pojan, joka seuraavana kesänä suuntasi isäpuolensa kanssa meren toiselle puolelle uuteen maahan. Vastoin kaikkien luuloa uusi maa ei ollutkaan Amerikka, vaan työläisen paratiisi idässä. Aronia oli Neuvostoliitossa vastassa ankara elämä. Ulkomaalaisen työmiehen ainoa mahdollisuus selvitä hengissä oli raataa nälän ja kylmän keskellä. Kun Stalin aloitti puhdistukset, kielen oppinut Aron keksi, miten soluttautua oikealle puolelle ja pitää henkensä. Miljoonien ihmisten teurastukseen kului vuosia. Kukaan ei kuullut eikä nähnyt, mitä tapahtui taistelussa valoisamman tulevaisuuden puolesta. Aron teki työnsä, eikä paljastanut mitään vuosikymmeniin. Hänen ainoana haaveenaan oli päästä vielä jonain päivänä takaisin pieneen punaiseen torppaan Öölannin rannalle.

Kun Aron on 70 vuotta myöhemmin palaamassa saarelleen, ei torppaa enää ole, eikä rannikon vaurailla sukulaisilla ole halua tunnustaa äpäräserkun osuutta perintöön. Rannikolle kohonnut lomakeskus Ölandic saa tuntea nahoissaan, kun kaiken menettänyt mies päättää kostaa. Tapahtumien vyöry lähtee liikkeelle kun Gerlof löytää venevajastaan 12-vuotiaan Jonaksen. Poika on paennut mereltä laivasta, jossa hän on nähnyt omasta mielestään varman kummituksen ja useita kuolleita. Outoa, mutta aavelaivaa ei löydy. Onneksi Jonaksen turvana on utelias Gerlof, joka lopulta ratkaisee tapauksen sinnikkäästi nuuskien.

Theorinin dekkareissa on mukana annos vanhojen muistojen ja tarujen tuomaa mystiikkaa. Iäkäs merikapteeni on oiva päähenkilö, sillä hän jos joku on kuullut ja nähnyt outoja sattumia elämänsä varrella, eikä kyseenalaista muiden uskomuksia tai erikoisia näkyjä. Tosin Gerlofin avulla useimmat aaveet, äänet ja aistimukset saavat loogisen selityksen ennemmin tai myöhemmin. Tarinat ulottuvat usein kauas Gerlofin lapsuuteen tai nuoruuteen. Öölanti on dekkareissa vähemmän käytetty miljöö kuin Gotlanti, ja ilmeisesti hieman erilainen. Lähes puuttomalla saarella on omanlaisensa luonto ja merellä on suuri merkitys. Turistit vaikuttavat tietysti Öölanninkin kesään, ja lomabisnes on omiaan toimimaan epäilyttävän toiminnan ja jopa rikosten näyttämönä.

Jään innolla seuraamaan, jatkaako Theorin Öölanti-sarjan jälkeen ja jos jatkaa, millä tavalla. Kunniakirjoja saanut kirjailija osaa nimittäin punoa jännityksestä, mystiikasta, historiasta, luonnosta ja vanhan miehen elämästä sellaisia teoksia, että niiden vertaista on vaikea dekkarimaailmasta löytää. Valitettavasti täytyy kuitenkin lisätä, ettei Aarnivalkeat ihan yltänyt kirjailijan parhaimmistoon. Jos brittikirjailija Ann Cleevesin tai islantilaisen Arnaldur Indriðasonin kirjat miellyttävät, kannattaa kuitenkin kokeilla Johan Theorinia - tai toisin päin!

Aarnivalkeista lisää blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjan vuoksi.

Ante Aikio: Aigi - Jänkäjärven syöverit

Ante Aikio. 2013. Aigi - Jänkäjärven syöverit. Aigi-saaga 1. Texthouse. 211 sivua.

Kansojen juurilla -lukuhaastetta emännöivän Suketuksen laatimasta teoslistasta löysin saamelaisen poromies-kirjailijan Aigi-saagan, jota en varmasti ilman apua olisi hoksannut. Jälkisanoissa kirjailija itse kertoo, kuinka kokee velvollisuudekseen jatkaa saamelaisten vahvaa kertomaperinnettä ja sitä kautta elvyttää kulttuuriin olennaisesti kuuluvaa mytologiaa, muinaisuskoa, joikuperinnettä ja luontoyhteyttä. Kaikki tämä on Aigissa läsnä.

Saagan ensimmäisessä osassa käydään läpi Eläväisten maailman ja sille käänteisen todellisuuden eli Saivomaailman kansoja, olentoja ja kirjassa esiintyviä hahmoja. Niin ikään kirjan lopussa on lista Lapin sanoista, jotta lukija pysyy paremmin perillä ja tietää, mistä puhutaan. Molemmat katsaukset ovatkin tarpeen, sillä niin rikas ja monipuolinen on tarinoiden "henkilögalleria", eikä teksti olisi mitään ilman kulttuurille ja Lapille ominaista sanastoa.

Jänkäjärven syöverit esittelee Aigin, nuoren miehen, joka on kuuluisan noitasuvun viimeinen jäsen. Saivomaailmassa kasvaneella Aigilla on läheiset ja luontevat välit molempiin maailmoihin ja vähitellen hän oppii käyttämään hyväkseen myös lovimaailmaa, tilaa unen ja todellisuuden rajamailla, ratkaistessaan tehtäviä. Kirja koostuu kahdesta tarinasta, joissa Aigi suorittaa häneltä pyydettyjä tehtäviä.

Tarinat ovat seikkailuja maailmoissa, jotka ovat täynnä vaaroja: noitia, vesiraukkoja, skaimmadaksia, tsarahuksia ja gobmeja. Hyvää tarkoittavien puolella on toki ystävällismielisiäkin kansoja, kuten uldat ja gufihtaret, joilta saa tarvittaessa apua. Tarinoista pidempi noudattaa hyvin universaalia "actionkaavaa", jossa vanha kauna kostetaan kidnappaamalla kaunis nuori nainen, Aigin kasvukumppani Risten. Gufihtaret pyytävät apuun Aigin, joka saa neuvoa vanhalta tietäjältä selvitäkseen pahamaineisen Jänkäjärven ylitse kohti syvää Vesistä, josta Risten on noudettava. Sankarimme on neuvokas, neito pelastuu ja loppu on onnellinen.

Kertomukset ovat siis suorastaan lapsekkaan ennalta-arvattavia ja kaavamaisia, joskin se taitaa kuulua vanhaan kertomaperinteeseen ylipäätään ja on ollut tietysti tarinoiden säilymisen kannalta tärkeää. Valitettavasti teksti on paikoitellen melko kömpelöä, alleviivaavaa ja - ehkäpä - kuin lapsille kerrottua. Varsinaista lukunautintoa en tästä siis juurikaan saanut, mutta sen sijaan hahmot ja olennot kiehtoivat kyllä. Ihmeellisen yhtäläisyyden löysin, kun Aigi opetteli lovimaailmassa tärkeää taitoa, eläimeen siirtymistä unessa. Ihan samankaltaista metodia käyttää myös esimerkiksi englantilaisen Terry Pratchettin noitahahmo Granny Wheatherwax!

Aigi-saagasta on varmasti iloa sellaiselle lukijalle, jota kiehtoo fantasia. Uskoisin sen sopivan myös jo melko nuorille lukijoille, vaikka aikuisten osastolta sen lainasinkin. Perinteikkyydessään tarinat ovat turvallisia ja kilttejä ja niiden kieli on hyvin rikasta. Niillä on myös tärkeä rooli rikkaan kulttuurin ylläpitäjänä ja kuten Aikio itse sanoo, jo kadoksissa olevien ainesten elvyttäjänä.

Kirjasta lisää: Risingshadow, Eniten minua kiinnostaa tie ja Morren maailma.

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Tuomo Jäntti. 2015. Talven hallava hevonen. Gummerus. 272 sivua. Arvostelukappale.

Jäntin esikoisteos on omaperäinen sukutarina, jota on maustettu maagisella realismilla ja ripauksella kauhua. Kuten kansiliepeessä lisäksi kerrotaan, teoksen hahmot kamppailevat perimmäisten pelkojensa kanssa. Pelot ja sukupolvelta toiselle periytyvä pahoinvointi juontavat juurensa 1950-luvulla sattuneeseen tragediaan. Menneisyyden tapahtumiin viitataan jo kirjan ensimmäisessä osassa, joka sijoittuu vuoteen 2019. Siitä eteenpäin tarina kulkeekin takaperin loppuen sinne, mistä kaikki alkoi. Vai alkoiko kuitenkaan? Mitä jos kaiken takana onkin jotain vielä vanhempaa, ikuisempaa tai suurempaa, joka vaikuttaa nykypäivään saakka? Mistä tuo hallava hevonen oikein tuli ja mitä se tarkoittaa?

Repaleisessa suvussa rakastetaan, erotaan, petetään, kärsitään ja ollaan hiljaa. Moni kuolee ennenaikaisesti. Suvun jäsenissä on niin arkisia, arvoituksellisia kuin pahojakin. Kaikkia yhdistävä tekijä on pelko. Menettämisen ja jätetyksi tulemisen pelko. Pahan periytymisen pelko. Sekä mahdollisesti jotain, mistä vain vihjataan. Sukupolvesta toiseen ihmisillä on pelätessään ja vihatessaan yliluonnollisia kokemuksia. Taustalla vilahtaa suuri valkea hevonen, parvi sorsia tippuu päälle tai raivoisa koira lähtee rymisten kohti. Yhtäkkiä on kirpeä pakkanen.

Jäntin kertomuksissa asiat jäävät ilmaan. Hahmot pohtivat, onko kyseessä uni vai todellisuus. Kuinka kauan tässä menikään? Jotain hahmottamatonta käväisee mielessä, mutta oliko se tästä maailmasta? Ehkä mieli järkkyi. Myös lukijalle jää samanlainen olo. Juuri kun on saavuttamaisillaan selityksen asioille, ne jäävätkin auki, eivätkä välttämättä saa selitystä seuraavastakaan tarinasta. Se piti jännitystä yllä ja lisäsi mystisyyttä. Kirjalta puuttuu myös selkeä lopetus, joka sitoisi alun tapahtumat menneisyyteen. Itse ainakin jouduin puntaroimaan pitkään, mikä tämän yliluonnollisen selittäisi. Onnistuiko se kirouksen poistava, hyvää tekevä polku sittenkään?

"Se että me olimme siellä, että meidän elämämme olivat kulkeneet niin että olimme sinä kauniina loppukesän aamuna siellä, tarkoitti että jotain hirvittävää oli tapahtunut, että mikään ei koskaan voisi enää olla hyvin. Yritin ottaa tukea jostain, mutta olin kaukana kaikesta."

Osa lukijoista onkin ehkä juuri siistä syystä pitänyt enemmän kirjan alusta, osa puolestaan lopusta. Minulle kirjan alku oli hieman kömpelö, mutta tarina parani vanhetessaan. Kaukaisempien vuosikymmenten mystisyys oli kiehtovampaa ja hahmoista oli kiva rakentaa mielessään kokonaisuus. Hahmoja tosin oli melko paljon, joten kudelman kokoon saaminen ei ollut ihan helppoa. Kansiliepeen lupaama maaginen realismi on olennainen tunnelmanluoja. Sen sijaan psykologiseksi kauhuksi tätä en ihan mieltäisi. Suvun jäsenet kokivat sitä vuorollaan kyllä, mutta lukija ei niinkään.

Jäntin esikoisteos on piristävän erilainen. Muutaman viimeaikoina lukemani napakan arkis-humoristisen kirjan jälkeen oli mukava uppoutua yliluonnollisempaan tarinaan. Ja kansi on aivan ihana! Moni muukin on tämän jo lukenut, esimerkiksi Krista, Kaisa Reetta T., Annika K., Jonna, ja Satu.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!