Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Ian McEwan 2025. Englanninkielinen teos What We Can Know. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Otava 2026. 356 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Ian McEwan on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoistani ja siksi oli mieluinen yllätys, kun häneltä ilmestyi uusi romaani. Olin nimittäin jotenkin siinä uskossa, että Opetukset olisi ollut hänen viimeisensä. Lue blogipostauksestani, miksi. Uskollisuudestani kertoo jo se, että kymmeneen blogivuoteen mahtuu kahdeksan McEwanin teosta, ja jos oikein muistan, ainakin yhden olen lukenut jo ennen sitä. Huomasin myös, että pitkään McEwania suomentanut Juhani Lindholm on vaihtunut Jaakko Kankaanpäähän.

Kahteen aikatasoon sijoittuva Mitä voimme tietää selvittää ihan kirjaimellisestikin sitä, mitä voimme menneisyydestä tietää jäljelle jäävien dokumenttien perusteella. Vuonna 2119, suuren tuhotulvan ja maailmanlaajuisen sekaannuksen jälkeen, tutkija Tom Metcalfe haluaa päästä selville noin sata vuotta aikaisemmin kuolleen runoilijan Francis Blundyn runon sisällöstä ja kohtalosta. Runo on sama, jonka Blundy on lukenut vaimolleen tämän syntymäpäiväillallisilla 2010-luvulla.

Olisin voinut olla siellä. Minä olen siellä. Tiedän kaiken, mitä he tiesivät - ja vielä enemmän, koska tiedän jotain heidän salaisuuksistaan ja tulevaisuudestaan. Tiedän myös heidän kuolinpäivänsä. On tuskallista, että he ovat niin eläviä mutta poissa. He voivat liikuttaa ja koskettaa minua, mutta minä en voi koskettaa heitä. Pitkittyessään historiantutkimus on tanssia vieraiden ihmisten kanssa, ja näitä vieraita olen oppinut rakastamaan.

Tuhosta huolimatta digitaalisia aineistoja on säästynyt valtavat määrät, olemmehan 2000-luvulla jatkuvasti netissä, sovelluksissa ja sähköisesti yhteydessä toisiimme. Siksi Tomilla on laajalti materiaalia luoda Blundyn ja tämän vaimon Vivienin sekä heidän ystäviensä elämästä hyvin tarkan ja luotettavan tuntuinen selonteko, joka alkaa 1990-luvulta ja päättyy runoilijan kuolemaan 2010-luvun lopulla. Selvitys kuvaa Vivienin avioliittoa ja aviomiehen sairastumista varhaiseen dementiaan, Vivienin ihastumista Blundyyn ja lopulta liittoa tämän kanssa upeassa maalaistalossa, mutta pohtii myös sitä, miksi Vivien jätti oman lupaavan tutkijan- ja kirjailijanuransa.

Romaanin toisessa osassa siirrytäänkin Vivienin omaan elämäkertaan, jossa hän kertoo, mitä oikeasti noina vuosina tapahtui. McEwanin teos kuvaa oivallisella tavalla sitä, miten runsaista digitaalisista aineistoista huolimatta voi saada väärän kuvan tutkimuskohteesta, missä tilanteissa välttelemme sähköisiä jälkiä itsestämme suojellaksemme läheisiämme tai itseämme, ja mikä sitten saattaa vuosikymmeniä myöhemmin johtaa tutkijat väärille raiteille. Vaikka Tomin tekemän tutkimuksen lähtökohtana on löytää Blundyn maineikas runo, romaanin keskiöön ja päähenkilöksi nousee Vivien.

Romaanin toisen osan auetessa kiinnostus siirtyykin runon kohtalosta siihen jännitteeseen, jonka Vivienin kertoma luo suhteessa Tomin historialliseen tutkimukseen. Se on pitkälti ihmis- ja parisuhteissa vallitsevien ja niiden aiheuttamisen vahvojen tunteiden kuvausta, mutta paljastaa ratkaisuja, salaisuuksia ja motiiveja, joista Tomilla ei sadan vuoden päästä ole hajuakaan. Löytääkö Tom kuuluisaa runoa lopulta lainkaan ja onko sillä merkitystä?

Mielenkiintoisen romaanista tekee myös sen sijoittuminen tulevaisuuteen. Luin McEwanin luomaa maailmaa kuin se olisi oikeasti tulevaisuuttamme, niin hyvin hän oli huomioinut suurvaltojen väliset nykyiset jännitteet ja tulevat valtasuhteet, ympäristön tilan ja etenkin merenpintojen nousun aiheuttaman Iso-Britannian hajoamisen. Saarivaltiosta on tullut todellakin pienten saarten muodostama valtio, jossa on hidasta kulkea saarelta toiselle. Esimerkiksi rakastamani Oxford ja sen Bodleian-kirjasto, jossa romaanihenkilöt kulkevat, on jäänyt merenpinnan alle, ja vain korkeimmat tornit kummittelevat pinnan yläpuolella.

Ian McEwanin - tällä kertaa Jaakko Kankaanpään suomentamana - teksti on älykästä ja kaunista, täynnä merkityksiä ja sisältää runsaasti intertekstuaalisia viittauksia monen eri aikakauden teksteihin. Viihdyin niiden parissa erinomaisesti, mutta ymmärrän, jos niiden runsaus etäännyttää brittikulttuuria vähemmän tuntevaa lukijaa. Toivon kovasti, että 77-vuotias mestarikertoja jaksaa kirjoittaa vielä pitkän aikaa!

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan 1981. Englanninkielinen alkuteos The Comfort of Strangers. Suomentanut Marja Alopaeus. Otava 2010. 138 s.

Kiitos työkaverilleni Taunolle kirjan lainasta! Olen lukenut nyt Ian McEwanin seitsemästätoista romaanista kymmenen. Kuudelle vuosikymmenelle ulottuvan kirjailijauran varrelle mahtuu hyvin monenlaisia romaaneja, joista Sovitus on varmaankin kuuluisin. Viimeisin romaani Opetukset tuntui varmanpäälle kirjoitetulta ja taakse päin katsovalta, kun taas uran alkupäästä tämä Vieraan turva onkin jotain ihan muuta.

Mary ja hänen miehensä Colin viettävät lomaa Venetsiassa. He tutustuvat velvollisuudentuntoisesti kirkkoihin, museoihin ja palatseihin ja etsivät kaupungin kujilta mieluisia ravintoloita. Seitsemän vuoden seurustelun aikana intohimo on muuttunut turvalliseksi toveruudeksi, mutta kun he tapaavat pimeällä kujalla Robertin, kaikki muuttuu.

Ensin Robert kertoo makaaberin yksityiskohdan lapsuudestaan ja suhteestaan siskoihinsa sekä vaimonsa Carolinen tapaamisesta. Mary ja Colin kutsutaan Robertin palatsiin kylään, jossa yksityiskohdat ihastuttavat ja viini virtaa. Pariskunta löytää itsensä nukkumasta kadulta ja viettää aamun etsien epätoivoisesti jotain juotavaa. Robert vie heidät nukkumaan takaisin palatsiinsa ja kun he lähtevät, kivuliaasti liikkuva Caroline yrittää viestittää heille jotain.

Ahdistava mielikuva Robertista ja Carolinesta saa Maryn ja Colinin välisen intohimon syttymään. He viettävät seuraavat päivät hotellissaan sängyssä, nauttivat toistensa läheisyydestä ja käyvät kaupungilla vain syömässä. Tuntuu, etteivät he saa toisistaan tarpeekseen. Eräänä päivänä he lähtevät uimarannalle ja sieltä palattuaan päättävät poiketa katsomassa mitä Robertille ja Carolinelle kuuluu. Ajatus jostakin vaarallisesta tai väärästä ei ole jättänyt heitä rauhaan.

Viimeistään tässä kohtaa romaani muuttuu trilleriksi, vaikka omituisia väreitä ja epämukavuutta on ollut aistittavissa alusta saakka. Luimme lukupiirissä muutama kuukausi sitten niin ikään Italiaan sijoittuvan Aila Meriluodon Sisar vesi, veli tuli -romaanin, jossa oli hetkittäin jotain samaa. Väkivallan uhkaa, varjoisia kujia ja mahdollisesti pimeässä väijyviä miehiä, kohtauksia joihin ajaudutaan väistämättä. Muuten kaksi ihan erilaista teosta, mutta Italia ja tämä hetkittäinen tunnelma niitä yhdisti. 

Täytyy sanoa, että hieman omituinen oli tämä romaani. McEwanilla on muitakin romaaneja, joissa vainosta tai päähänpinttymästä tulee uhkaava tunnelma, kuten Ikuinen rakkaus tai Polte, tai romaaneja, joissa jännitys koostuu muista elementeistä, kuten Makeannälkä, mutta niitä olen pitänyt lähes mestarillisina teoksina, kun taas Vieraan turvaa ihmettelen. Lisäksi pienen romaanin kieli tuntui vanhahtavalta, ehkä jopa liian tarkkaan punotulta. Pitäisi ehkä lukea lisää kirjailijan varhaistuotantoa.

Ian McEwan: Opetukset

Ian McEwan 2022. Englanninkielinen alkuteos Lessons. Suomentanut Juhani Lindholm. Otavan pokkari 650 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Ian McEwanin romaanien lukeminen on aina yhtä juhlaa. Jo aloittaessa tietää, että kädessä on laatuteos, joka vain paranee edetessään. Yhden romaanin - Polte - jätin aikoinaan kesken, mutta aloitin sen myöhemmin uudelleen ja loppujen lopuksi pidin siitäkin kovasti. Opetuksia on kehuttu McEwanin teoksista parhaaksi sitten Sovituksen, joka on eittämättä kuuluisin. Näissä kahdessa on samaa ainakin se, että ne käyvät läpi päähenkilönsä elämän ja ovat siksi hyvin perusteellisia ja paksujakin. Samalla ne läpikäyvät Euroopan ja Iso-Britannian lähihistoriaa niin mikrotason kuin yhteiskunnankin näkökulmasta.

En kuitenkaan nosta Opetuksia McEwanin parhaimmistoon. Nautin kyllä lukemisesta kovasti, mutta siinä on aineksia hieman jo liikaakin minun makuuni. Kirjaa lopetellessa jo melkein unohtaa, mistä romaani sai alkunsa tai mitä kuuluu kaikille niille entisille tai nykyisille perheenjäsenille ja ystäville vuosien varrelta. 

Päähenkilö Roland Baines syntyy heti toisen maailmansodan jälkeen ja on hyvin samanikäinen kuin kirjailija itse. En ole selvittänyt, onko hänen elämässään tai persoonassaan yhtymäkohtia Ian McEwaniin, mutta en voi olla ajattelematta, että on. Rolandin mukana kuljetaan läpi Englannin historia sodanjälkeisistä vuosista Kuuban ohjuskriisiin, Thatcherin politiikkaan, Tsernobylin säteilystä Brexitiin, aina koronasulkuihin saakka. Rolandilla on vahvat siteet sekä perheenjäsentensä ja myös puolisonsa kautta Saksaan, joten hänen avullaan tutustutaan myös Berliinin muurin hajoamiseen ja Saksojen yhdistymiseen. Saksa kulkee tarinassa mukana luontevalla tavalla matkoina, ihmisinä ja kielenä, jonka mies hallitsee. 

Kun Roland on 11-vuotias, isä päättää laittaa hänet sisäoppilaitokseen, ja välit vanhempiin ohenevat. Sisäoppilaitoksessa Roland saa pianotunteja neiti Cornellilta. Yhteiset hetket nuoren opettajan kanssa jättää poikaan arpia, jotka vaikuttavat tämän rakkauselämään vielä aikuisenakin. Liian intiimi suhde taitaa vaikuttaa myös siihen, että Roland jättää koulut kesken 16-vuotiaana, vaikka lahjoja olisi ollut jatkaa sekä kirjallisuuden että pianonsoiton parissa. Neiti Cornell jättää poikaan toisaalta myös pysyvän muiston rakkaudesta, josta ei heidän kohdatessaan kymmeniä vuosia myöhemmin ole kuitenkaan enää jäljellä mitään.

Rolandista tulee muiden sanoin ajelehtija, haaveilija, mies joka ei tartu tosissaan mihinkään, ehkä jopa itsekeskeinen ja liian seksuaalinen. Hänen elämänsä toinen myllerrys tapahtuu lähempänä neljääkymmentä ikävuotta, kun hänen vaimonsa päättää jättää perheensä ja omistautua kirjailijan uralle Saksassa. Roland jää pienen lapsen kanssa yksin, mikä ei alkujärkytyksen jälkeen ole ainakaan lukijan näkökulmasta lainkaan pahaksi miehen kehitykselle. Isä ja poika ovat läheisiä, heillä on turvallinen verkosto ystäviä ympärillään ja Roland pystyy epämääräisistä töistään ja poukkoilevista ihmissuhteista huolimatta elättämään heitä varsin hyvin. 

Keski-iässä ja vanhetessaan mies alkaa etsiä vastauksia kysymyksiin, joita menneisyydestä kumpuaa. Menneisyydessä ei ole pelkästään neiti Cornell, vaan myös Rolandin äidin epäselvät kertomukset toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista ja ihmissuhteista. Miestä kalvaa myös ristiriitaiset tunteet entistä puolisoa kohtaan, sillä tämä on nyt yksi Saksan menestyneimmistä kirjailijoista, mutta pojalleen tuttu vain lehtikuvista. Miksi naisen piti jättää perheensä niin kylmällä tavalla, miksi hän ei halua olla poikansa kanssa missään tekemisissä? 

Olen joskus todennut että kirja saa jäädä kesken, jos en viihdy päähenkilön seurassa. Ian McEwan osoitti totemukseni vääräksi, sillä vaikka en varsinaisesti pitänytkään Rolandista - tai en osannut arvostaa hänen valintojaan ja hänen tapaansa menettää mahdollisuuksia - halusin todellakin tietää, miten elämä häntä kuljettaa ja miten lapsuuden tapahtumat vaikuttavat vielä vanhana. Kirjalijan taitavuutta on se, että pysyttelin Rolandista etäällä samalla kun olin utelias häntä kohtaan. Teoksessa on koskettavia teemoja, mutta sen lukeminen ei ollut koskettavaa, eikä muutenkaan kovin tunteikasta. Ja silti se piti otteessaan 650 sivun verran erinomaisella tavalla. Eri vuosien yhteiskunnallisiin ilmiöihin, historiaan, aatteisiin, politiikkaan, kirjallisuuteen ja musiikkiin viitataan sopivalla tavalla ilman että romaanista tulee listamaista tai läpijuoksumaista - taitavaa sekin. Suuret kiitokset myös luottosuomentajalle jälleen kerran!

Teoksesta myös blogeissa Tuijata ja Kirjaluotsi.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Ian McEwan 2019. Englanninkielinen alkuteos Machines Like Me. Otava 2019. Suomentanut Juhani Lindholm. Sain kirjan joululahjaksi. Kuva kustantajan. 359 s.

Suuresti arvostamallani Ian McEwanilla on taipumus perusteellisuuteen, jopa siinä määrin, että osa virkkeistä saattaa mennä yli ymmärryksen. Oli kyseessä fysiikka, musiikki, Iso-Britannian historia, päivänpolitiikka, vakoilu tai psykologia, kirjailijanero lataa romaaneihinsa niin runsaasti tietoa, että lukijan on parempi olla hereillä. Ei ehkä ihan kaikissa teoksissa tilanne ole tämä, mutta Kaltaseni koneet ei ole ensimmäinen romaani, jossa huomaan kauhukseni olevani välillä ihan pihalla.

Ja silti rakastan näitä kirjoja, toisia enemmän kuin muita, mutta ne vähemmänkin loistavat saavat lähes täydet pisteet, sillä ei todellakaan se tietomäärä, vaan McEwanin taito kirjoittaa pelastaa faktaähkyisenkin romaanin. Tällä kertaa ähky tulee tekoälyn ja tekniikan kehityksestä ja mahdollisuuksista, mutta onneksi teoksen varsinainen tarina on superkiehtova ja erittäin omintakeinen.

Kaltaiseni koneet sijoittuu kuvitteelliseen vuoteen 1982 - vuodessa on paljon tuttua, mutta romaanin edetessä huomaa, ettei kirjailija ole ollut uskollinen historiankirjoille. Hän nimittäin kirjoittaa historian uusiksi. Kolmikymppinen lontoolainen Charles on käyttänyt perimänsä rahat Aatami-nimiseen robottiin, keinoälyiseen mieheen, jonka tietoisuus ja kyky ymmärtää ja kommunikoida kehittyy sitä mukaa, mitä pidempään hän asuu Charlesin ja tämän tyttöystävän Mirandan kanssa. Aatami avaa oven vaihtoehtoiseen tekniikan historiaan, kuuluisan Alan Turingin vaihtoehtoiseen elämänkulkuun ja moniin muihinkin mahdollisuuksiin, jota ihmiskunnalla ehkä olisi voinut olla jo aikaisemmin.

Aatamin törmäys ihmisten valintoihin, moraaliin ja siihen harmaaseen alueeseen, jota koneen on mahdoton ymmärtää, aiheuttaa ne kutkuttavat konfliktit ja jännitteet, jotka vievät tarinaa eteenpäin. Onko oikein tienata älykkään laitteen kyvyillä? Onko järkevää kertoa koneelle oikean ja väärän välisestä kamppailusta ja ristiriitaisista ratkaisuista? Miten robotti voi kokea rakastumista, mutta kokee lapsen leikin uhkaksi itselleen?

McEwan on parhaimmillaan psykologisten kysymysten äärellä, silloin kuin päätösten taustalla on jotain, mitä on vaikea perustella. Silloin kuin tunteet ovat syvästi ristiriitaisia, kuten syyllisyys, häpeä, kostonhimo tai pakkomielteet. Monimutkaiset kemialliset (?) ja opitut inhimillisyyden piirteet, joita on mahdoton siirtää koneeseen, vai onko? Lopuksi kirjailija myös päätyy kysymään, onko oikein luopua koneesta, joka ehkä omaakin näin inhimillisiä piirteitä, jolla ehkä onkin tietoisuus ja vapaa tahto.

Moraalikysymykset eivät koske pelkästään Charlesin ja Mirandan elämää Aatamin kanssa. Rinnalla kulkee Britannian päivänpolitiikka, jossa pohditaan samalla tavalla niin kansakunnan kuin yksilöidenkin liikehdintää ja ajatusmalleja. Ian McEwan on sekoittanut mielenkiintoisella tavalla 1980-luvun tapahtumia ja ajankuvaa nykytekniikkaan ja saavutuksiin, ja sekoittanut samalla myös sodanjälkeisten vuosien kehitystä. Siinä missä Charlesin oma tausta jää hyvin ohueksi ja kai merkityksettömäksi myös, nuoren Mirandan menneisyys nousee kohtalokkaaseen rooliin romaanin edetessä.

Ei siis pelkää tekniikkaa, vaan paljon muutakin. Ihmisyyttä, nuorten aikuisten valintoja ja poliittista myllerrystä. Ehkä joku insinööri olisi saanut tästä romaanista kuitenkin vielä enemmän irti kuin minä. Ehdottomasti parempi lukea nojatuolissa kuin nukkumaan mennessä sängyssä! Suositus myös näille Ian McEwanin teoksille: Lauantai, Polte, Sovitus, Pähkinänkuori ja Makeannälkä.

Kirjasta lisää näissä blogeissa: Tuijata, Leena Lumi ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 11: Vaihtoehtohistoria. PopSugar Reading Challenge: A book with a robot, cyborg or AI character. Ehdin osallistua tällä vielä myös Scifi-lukuhaasteeseen.

Ian McEwan: Sovitus

Ian McEwan 2001. Englanninkielinen alkuteos Atonement. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2002. Seven-pokkarissa 541 sivua. Oma ostos.


Hän oli anteeksiannon ulottumattomissa.

Rakastetun kirjailijan ehkäpä rakastetuin tai ainakin tunnetuin romaani, ja vasta nyt luin sen. Mutta eipä se lukukokemukseen vaikuta, onneksi. Romaanista tehtyä elokuvaakaan en ole nähnyt. Ehkäpä katson sen jonain päivänä!

Briony Tallis on 13-vuotias perheen kuopus, joka elää omassa mielikuvitusmaailmassaan ja kirjoittaa tarinoita. On kesän 1935 kuuma päivä, kun Briony odottaa isoveljensä saapumista kotikartanoon. Hän on kirjoittanut näytelmän, jonka hän aikoo ohjata ja toteuttaa serkkujensa kanssa. Päivään mahtuu paljon ja lopulta käy niin, että Briony päättää luopua näytelmästään. Ennen iltaa ja perheen yhteistä illallista ehtii tapahtua asioita, jotka Briony ymmärtää väärin. Väärinymmärryksillä ja taipumuksella melodramaattisuuteen on vaikutuksensa, joka yltää yli tulevien sotavuosien ja kaikkien läsnäolevien loppuelämän. Perhe hajoaa ja elämänikäiset suhteet sen mukana.

Mutta miten tehdä oikeutta niille muutoksille, joiden ansiosta hän vihdoinkin oli oikea kirjailija, ja samalla antaa hahmo kaoottisten vaikutelmien tulvalle ja hänen tuntemalleen inholle ja viehätykselle?

Briony huomaa itsekin olevansa siirtymävaiheessa lapsuudesta aikuisuuteen. Suojattua elämää viettänyt lapsi ei voinut vielä ymmärtää näkemäänsä, mutta aikuisuus saa hänet myöhemmin etsimään sovitusta. Iso osa romaanista sijoittuu toisen maailmansodan alkuvuosiin. Vauraan perheen tyttäret kouluttautuvat sairaanhoitajiksi, isosisko Cecilia tehdäkseen pesäeroa perheeseensä ja hänen jälkeensä Briony rankaistakseen itseään. Perheen siivoojan poika Robbie taistelee Ranskassa eikä elämä ole ehtinyt helpottua kolmen ja puolen vuoden vankeustuomion jälkeen.

Enempää en kirjan tapahtumista kerro, siltä varalta että on vielä joku, joka ei ole tätä lukenut. Sovitus on kertomus sattumanvaraisuudesta, syyllisyydestä, anteeksiannosta ja rakkaudesta. Se on toisaalta hirveän perinteistä englantilaista kirjallisuutta luokkaeroineen, kirjallisine viittauksineen ja kartanoineen, mutta Sovitus on myös sotaromaani ja rakkaustarina. Samalla se onnistuu koukuttamaan kuin paraskin trilleri.

Hän putosi omaan kuoppaansa, marssi itse rakentamaansa labyrnttiin ja oli liian nuori, liian kauhuissaan, liian miellyttämishaluinen kääntyäkseen takaisin kesken kaiken. --- Kun asia oli loppuun käsitelty, tuomio langetettu ja seurakunta hajaantunut, hän onnistui varjelemaan itseään siltä pitkälle teini-ikään saakka. Vaadittiin vain nuoruudelle ominaista raakaa unohtamista, tietentahtoista silmien sulkemista tosiasioilta. 

Ian McEwan kirjoittaa yhtä varmasti kuin aina, ja antaa tunnelman latautua, helteen paahtaa ja kiireen kasautua ennen kuin pudottaa pommin. Vuoden 1935 kohtalokasta päivää värittää ympäröivän luonnon hehku, särö arvokkaassa perintövaasissa, keittäjättären kiukku, punatukkaisten kaksospoikien koti-ikävä, yläluokkaisen äidin migreeni ja nousukasmaisen vieraan leukaperät. McEwanin teksti on tulvillaan herkullisia yksityiskohtia, joilla on kaikilla merkityksensä. Vastakohtana kesäiselle päivälle on Saksan hyökkäystä odottava Lontoo, jossa Briony opettelee vaihtamaan siteitä, pesemään eritteitä, keräämään yövirtsat ja sietämään ankaraa osastonhoitajaa. Täysin erilainen maailma on myös Pohjois-Ranska, jossa Robbie kävelee jalat rakoissa, sirpaleen haavoittamana ja yrittää löytää tien kanaalin yli janossa, jollaista ei osaa kuvitella. Näiden vuosien yksityiskohdat eivät ole herkullisia, mutta yhtä lailla merkityksellisiä.

Ihailen McEwanin teoksissa sitä, miten näennäisen rauhan alle mahtuu paljon painavia tunteita ja draamaa. Tarinoiden psykologinen lataus on voimakas, oli kyseessä syntymätön vauva, keski-ikäinen professori tai vaikkapa vakoilija, kaukana menneisyydessä tai nykyajan muutoksissa. Kirjailijan kyky sukeltaa hahmojensa sisään on uskomattoman taitavaa ja hänen tekstinsä on paikoin niin kamalan älykästä. Suurkiitokset tietysti myös suomentaja Juhani Lindholmille, joka välittää tämän kaiken yhtä hienolle suomen kielelle! Lue, mitä olen kirjoittanut teoksista Polte, Makeannälkä, Pähkinänkuori ja Lauantai.

Sovitus on luettu monissa blogeissa, joten tässä vain muutama Google-haun ensimmäinen: Luettua elämää, Leena Lumi, Järjellä ja tunteella sekä Nenä kirjassa. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 17: Kirjassa on kaksoset.

Ian McEwan: Polte

Ian McEwan 2010. Englanninkielinen alkuteos Solar. Suomentanut Juhani Lindholm. Otavan Seven-pokkari 2011. 376 sivua.

Tässä yksi näistä Hyllynlämmittäjistä, joiden hyllyyn jäämiseen ei tunnu olleen mitään järkevää selitystä. Olen siis aloittanut Poltteen kerran aikaisemminkin, mutta jättänyt sen jostain syystä kesken. Ihmettelinkin hieman, että miten on mahdollista, että Ian McEwanin kirja jäisi kesken. Nyt aloitin sen sitten uudestaan ja tämä kerta osoittautui paremmaksi.

Täytyy sanoa, että vaikka kuinka ihailenkin McEwanin tuotantoa ja olen rakastanut jokaista lukemaani teosta, tässä kirjassa oli hetket, joiden kanssa taistelin hieman, mutta onneksi vain hieman. Kirjan päähenkilö on Nobel-voittaja, fyysikko Michael Beard, jonka tavoitteena (lopulta) on löytää keino hyödyntää valoa tavalla, joka voisi pelastaa maapallon. McEwan on lukenut aihetta varten paljon, perehtynyt ilmastonmuutokseen ja fysiikkaan niin, että tällaisen humanistilukijan oli paikoin vaivalloista ymmärtää kaikkea. Ihan samaa olen kommentoinut myös mm. Makeannälän ja Lauantain postauksissa. Hatunnosto perusteellisuudesta kuitenkin kirjailijalle!

Se mikä tekee Poltteesta huikean, on McEwanin taito pureutua päähenkilönsä mielenmaisemaan ja olemukseen. Taas kerran. Jopa niin pitkälle, että hahmoa on pakko ihailla samaan aikaan kun häntä inhoaa, hän herättää myötähäpeää ja sitten yllättääkin älykkyydellään. Tarina alkaa siitä, kun Michael Beardin viides avioliitto on päättymäisillään. Miehen on ollut mahdotonta pysyä uskollisena, ja niinpä vaimokin tarttuu tilaisuuteen remonttireiskansa kanssa. Tapahtumilla on pitkäkantoiset seuraukset ja ne luovat tunteen, että tästä alkaa se Beardin alamäki kohti jotain, mitä tulee väistämättä tapahtumaan. Tämä onkin yksi seikoista mikä yhdistää McEwanin romaaneja: se tunne, että ollaan menossa kohti jonkinlaista tragediaa tai katastrofia, ja vaikka paljon onkin jo ehtinyt tapahtua, tässä ei ollut vielä kaikki. Beardin menneisyys oli usein yhtä sotkua ja muistutti kypsää juustoa, joka valui haisevana nykyisyyteen tai sen ylikin (---)

Hedonistisella Michael Beardilla ei ole itsekuria, ei elintapojensa eikä naisten suhteen. Niinpä kun ollaan aikaisemmista tapahtumista jo noin kymmenen vuoden päässä, lukija pelkää herkeämättä, milloin mies saa sydänkohtauksen tai mikä on se piste, jonka jälkeen kaikki hänen asiansa ovat niin pahassa solmussa, ettei tulevaisuutta enää ole. Sillä kuin ihmeen kaupalla mies on luovinut läpi uransa ja ihmissuhteidensa jo 62-vuotiaaksi. Hän oli itseriittoinen, itsekylläinen, ja erilaiset halut ja päiväunelmat täyttivät hänen päänsä. Kuten moni muukin objektiivisuutta arvostava mies hän oli pohjimmiltaan solipsisti (---). Tähän ominaisuuteen viittaa myös kirjan alkuperäinen nimi, siinä missä auringonvaloon ja alaan jota Beard tutkii.

McEwanin teksti on jälleen kerran kamalan älykästä ja hänen lauseitaan (kunhan ne eivät käsittele fysiikkaa!) tekee mieli lukea hitaasti, jotta niistä saa imeskeltyä kaiken: sarkasmin, ristiriidat, viisauden, you name it! Hatunnosto siis myös suomentaja Juhani Lindholmille, joka tekee McEwanin romaanien kanssa upeaa työtä. Hänen ansiostaan sijoitankin kirjan Helmetin haastekohtaan 15: Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 22: A book you have high expectations or hope for. Blogiarvioita löytyy myös näistä: Leena Lumi, Todella vaiheessa, Kuutar ja Kaiken voi lukea!

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Ian McEwan 2016. Englanninkielinen alkuteos Nutshell. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2017. 206 sivua.

Se oli rakkautta ensimmäiseltä sivulta alkaen. Olin jo ennakoinut parin ylimalkaisesti lukemani blogipostauksen perusteella, että taas on tulossa McEwania, josta todennäköisesti pidän ja toki olen pitänyt paljon hänen aikaisemmistakin teoksista, kuten Lauantai, Makeannälkä, Ikuinen rakkaus tai Rannalla. Mutta kyllä tämä oli nyt enemmän kuin pitämistä, tämä on rakkautta.

Ihan hullunkurinen muunnos shakespearilaisesta kuviosta! Syntymätön lapsi seuraa (kuuntelee) äitinsä mahasta petosta, rikollista suunnitelmaa lapsen isän likvidoimiseksi. Mukana suunnittelussa on isän veli, äidin uusi rakastaja, typerä ja mitäänsanomaton mies, joka saa kauniin äidin kiimaiseksi. Millä tavalla suunnittelu etenee, toteutuuko rikos ja mitä mahdollisesti seuraa, sen saatte lukea itse. Juoni ei nimittäin ole ehkä kuitenkaan se antoisin, eikä olennaisin osa tätä romaania, vaikka erinomainen tietysti sekin.

Olipa toista ihmistä kuinka lähellä tahansa, hänen sisälleen ei voi päästä, ei vaikka olisi hänen sisällään.

Kuten ennenkin, McEwanin nerous piilee siinä älykkyydessä, jolla hän pui ihmismielen kiemuroita, vaikkapa sitä, kuinka tarinassa siirrytään saman päivän aikana saumattomasti ja punastelematta suoraan teurastuksesta itsesääliin. Päähenkilömme on syntymätön vauva, mutta hänellä on taito tarkkailla läheisiään, tutkia heidän motiivejaan ja arvioida näiden älykkyyttä. Viineihin rakastunut, tetrametriset runot hallitseva lapsi (älkäämme miettikö liikaa miksi) on tietysti omistautunut äidilleen, mutta soimaa tätä vastuuttomuudesta ja jopa mahdollisesta välinpitämättömyydestä itseään kohtaan. Hän haluaisi pitää runoilijaisänsä eikä voi ymmärtää mitä äiti näkee tämän latteuksia viljelevässä veljessä. Ja jos rikos toteutuu ja paljastuu, miten käy vatsassa elävän ihmisenalun? Sijoitetaanko hänet muualle, seuraako hän äitiään vankilaan? Kumpi on vauvalle tärkeämpää, vapaus vai perhe?

Vauvan äiti on kuunnellut raskausajan runsaasti podcasteja, joten vauvalla on jo tukeva käsitys maailmasta ja sen nurinkurisesta menosta. Kirjailija käyttääkin tässä nuorta päähenkilöään äänitorvena, ottaa kantaa aikamme älyttömyyksiin niin Euroopassa, Amerikassa kuin sotatantereillakin ja huolehtii väistämättömän ilmastonmuutoksen seurauksista. Hän osoittaa sormella kansakuntia, jotka ovat siirtymässä loogisesta ajattelusta kohti omanapaista tunteellisuutta. Näillä teeseillään kirjailija suorastaan revittelee, hän päästää höyryt pihalle!

Tunnen, siis olen. Köyhät painukoot kerjuulle ja ilmastonmuutos kärventyköön helvetin lieskoissa. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus hukkukoon musteeseen. Minusta tulee tunteiden aktivisti, äänekäs mielenosoittaja joka kyynelin ja huokauksin taistelee muuttaakseen ympäröivät instituutiot herkälle minuudelleen sopiviksi. --- Saatan tarvita ennakkovaroituksen, jos minua järkyttävää kirjallisuutta tai ajatuksia esiintyy liian lähellä uhkaamassa koko olemassaoloani---

Pieni romaani on siis paitsi nokkela rikostarina, myös katsaus ajan henkeen. McEwanille ominaiseen tapaan tässäkin teoksessa leikitellään yhteyksillä maailmankirjallisuuteen, runouteen, filosofiaan, jopa etsiväsarjojen kliseisiin. Taidokasta kieltä ja nerokkuutta huokuva teksti on varsin akateemisesta kynästä, hienoa siis jo sinällään, ja sen soljuvuudesta pitää kiittää kirjailijan lisäksi myös kääntäjää! Tarinan huvittava asetelma ja pilkahdus sarkastista sävyä keventävät tyyliä ja sopivat täydentämään lukunautintoa.

Kirjan kansiarvioissa käytetään teoksesta adjektiiveja nerokas, kekseliäs, tiivis, lumoava, nokkela ja lempeän traaginen. Voin alleviivata ne kaikki ihan huoletta. Ainoa pieni miinus jonka tähän keksin, on kansi, joka olisi voinut olla houkuttelevampi. Tämä teos ansaitsee paljon lukijoita!

Lisää arvioita mm. blogeissa Leena Lumi (tietysti!), Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata.

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan. 2012. Englanninkielinen alkuteos Sweet Tooth. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2013. 395 sivua.

Sanottiin mitä hyvänsä, kylmä sota ei ollut vielä ohi, ja siitä syystä kulttuurin vapaus oli keskeinen ja jalo päämäärä nyt ja tulevaisuudessakin.

Mitä ajattelisit, jos työhuoneesi ovelle ilmestyisi nuori nainen, joka tarjoaisi hulppeaa apurahaa kahdeksi vuodeksi, jotta voisit keskittyä kirjoittamiseen? Voisit jättää alipalkatun työsi opettajana ja paneutua häiriöttä intohimoosi, tuottaa novelleja, esseitä, artikkeleita ja jopa romaanin? Kun nuorelle kirjailijalupaukselle, Tom Haleylle käy näin, hän ei ole uskoa onneaan, miettii pari päivää ja päättää sitten ottaa tarjouksen vastaan.

Serena Frome varttuu kirja kädessä, mutta päätyy äitinsä painostuksesta opiskelemaan uran kannalta järkevää matematiikkaa Cambridgeen. Epämukavien opintojensa loppusuoralla hän tutustuu vanhempaan mieheen, joka viikonloppuisin tutustuttaa nuoren naisen kylmän sodan aikaiseen politiikkaan, laajentaa tämän kirjallista sivistystä ja rakastaa, kunnes suhteen täytyy loppua. Valmistuttuaan Serena saa paikan Britannian tiedustelupalvelusta, nyt kun naisiakin aletaan ottaa mukaan. Pian hän pääsee hyödyntämään työssään rakkauttaan kirjoihin, sillä Makeannälkä-projektissa etsitään lupaavia kirjoittajia, joita valtio voisi hienovaraisesti ohjailla haluamaansa suuntaan. Näin tapaavat Serena Frome ja Tom Haley. Serena viettää Tomin luona Brightonissa ihania viikonloppuja ja on vahvasti mukana tämän luomistyössä. Arkisin Lontoossa hän on kuitenkin alimman tason agentti, kirjuri, jonka on pidettävä salaisuus itsellään.

Makeannälkä sijoittuu vuosiin 1972 - 1973, kylmä sota ei ole vielä ohi ja 60-luku kaikuu vielä taustalla. Poliittinen vehkeily, ohjailu ja tarkkailu luovat mielenkiintoisen, mutta tavallaan hyvin vakavan taustan tarinalle, jota Serena itse kertoo neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Hänen työnsä tiedustelupalvelussa on kaukana Bond-leffoista; se on tylsää raportointia, kopiointia ja arkistointia, mutta Serenankin korviin kantautuu tietoja siitä, millä tavalla Iso-Britannia kamppailee toisaalta IRA:n kanssa, toisaalta Yhdysvaltain ja Neuvosto-Venäjän valtasuhteiden välissä. MI5:llä on resursseja myös pienimuotoisempaan ohjailuun, mikä herättää kysymyksen, onko kulttuurin tukeminen koskaan täysin aatteista tai poliittisesta ilmapiiristä riippumatonta.

Jos en olisi värväytynyt MI5:een, en olisi tavannut Tomia. Jos olisin heti tavatessani kertonut hänelle, missä olen töissä - ja miksi ihmeessä olisin mennyt kertomaan tuntemattomalle ihmiselle selaista? - hän olisi näyttänyt minulle ovea. Jokaisessa vaiheessa, kun kiinnyin häneen enemmän ja lopulta rakastin häntä, oli aina vain vaikeampaa ja vaarallisempaa kertoa totuutta, vaikkea se samaan aikaan tuntui koko ajan tärkeämmältä.

Makeannälkä on myös vahvasti rakkaustarina, aina Serenan ensirakkauksista lähtien kohti Brightonia ja Tom Haleyta. McEwan-fanina tiedän hyvin, että kirjailijalla on uskomaton kyky porautua minkä tahansa ikäisen ja kumpaa tahansa sukupuolta edustavan päähenkilönsä mieleen ja sen liikkeisiin. Niinpä en ole lainkaan yllättänyt, miten hän onnistuu kuljettamaan monitasoista tarinaa 22-vuotiaan, vielä melko naiivin ja epävarman, samalla rohkean, hieman snobin ja rakkaudelle alttiin naisen näkökulmasta. Serenan tarina on paitsi poliittisesti vakuuttavaa ajankuvaa, myös yksilötasolla mielenkiintoinen kasvutarina ajalta jolloin nuoret pyrkivät erottumaan vanhempiensa sodankäyneestä sukupolvesta; ajalta jolloin naisten oli vielä vaikeaa, muttei mahdotonta edetä uralla. 

Luettuani Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta, kirjoitin blogiini, että "romaanin sivut vilisevät nimiä, paikkoja, suhteita ja ajankohtaisia trendejä suorastaan ähkyksi asti". Makeannälässä oli paljon samaa. McEwan on kuvannut 1970-luvun alun (sekä kansallista että maailman-) politiikkaa niin yksityiskohtaisesti, että lukijan on syytä olla tarkkana. Vielä yksityiskohtaisempia ovat päähenkilöiden väliset keskustelut kirjallisuudesta. Aihe on (tietysti!) rakas ja herkullinen, mutta jopa kirjallisuuden harrastajana jouduin hieman ponnistelemaan, jotta ymmärsin niiden merkityksen ja kontekstin. Kokonaisuudessaan siis melko kunnianhimoinen teos, ja jos vain jaksaa repaleisen, joka suuntaan sojoittavan alkupuolen ja luottaa siihen, että tarina lopultakin pitää otteessaan sillä psykologisesti taitavalla tavalla, joka vain McEwan taitaa, voi kirjailijalle antaa rönsyt anteeksi. Ja koska kirjan päätös on ihanan yllättävä.

Kirjasta myös: Leena Lumi, Mari A. ja Jokke. Koska McEwanin teokset ovat aina lukulistallani, kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 443: Kirja jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Ian McEwan: Lauantai

Ian McEwan 2005. Lauantai. Saturday. Suomentanut Juhani Lindholm. Otavan Seven-pokkarit. 388 sivua.

"Ja nyt hän kokee sen jälleen, yhteensopivan maailman, jossa kaikki palasevat loksahtavat viimein paikalleen."

Palkittu Ian McEwan on yksi Britannian merkittävimmistä nykykirjailijoista ja nousi kuuluisuuteen kun Sovituksesta tehtiin elokuva vuonna 2007. Lauantai puolestaan on päätynyt teattereihin. Lauantain lisäksi olen lukenut McEwanilta romaanit Rannalla, Polte ja Ikuinen rakkaus. Hänen tarinoilleen on tyypillistä, että tavallisen ihmisen elämää sekoittaa tai järkyttää jokin käsittämätn epätodennäköisyys - jotain mitä voisi tapahtua kenelle tahansa. McEwan onkin erittäin taitava ihmismielen kuvaaja, ja teoksille on tapahtumia keskeisempää niiden aikaansaamat ajatukset.

Lauantai on kuvaus Henryn, keski-ikäisen neurokirurgin, vapaapäivästä, joka alkaa varhain aamuyöllä kun hän herää outoon tunteeseen, menee ikkunan ääreen ja näkee Heathrowille laskeutuvan koneen syttyvän tuleen. Päivästä tulee muutenkin eriskummallinen, vaikka siihen mahtuu paljon jokalauantaisiakin asioita, kuten squashin peluuta ja vierailu äidin luona hoivakodissa. Eräs aamuinen kohtaaminen vaikuttaa Henryn mielialaan, jää vaivaamaan taustalle koko päiväksi, kunnes herää uudestaan henkiin illansuussa. Piinaavasta kohtaamisesta joutuvat osalliseksi myös Henryn rakkaimmat.

Lauantain tapahtumat sijoittuvat siis 24 tunnin sisään. Kerrontaan mahtuu kuitenkin paljon enemmän. McEwanin teksteille on tyypillistä, että päähenkilö pohtii ja tarkkailee ympäristöään: ohikulkijoita, kaupunkia, yhteiskunnallisia ilmiöitä, ihmisten välisiä suhteita ja ihmismielen toimintaa. Henryn tapa tarkkailla elämää on hyväntuulista, eikä hän pidä asioita itsestäänselvinä. Hän on tyytyväinen varsin ylelliseen elämäänsä ja ihailee nykyajan saavutuksia.

Henry pelkää epämääräisesti tuntemansa maailman katoamista, mutta samalla luottaa siihen että päätöksistä seuraa aikanaan jotain hyvää. "Ajalleen tyypilliseen tapaan hän tuntee pakottavaa tarvetta pysyä jatkuvasti kärryillä maailman tapahtumista, olla osa suurta yhteistä maailmaa ja tuntea sen huolet omikseen." Lauantai on kirjoitettu vuosina, jolloin Yhdysvaltojen ja Brittien hyökkäys Saddamin Irakiin oli tapetilla. McEwan sijoittaa tarinan taustalle ja Henryn mielenmaailmaan todelliset, silloin ajankohtaiset ilmiöt, mikä tekee päähenkilön ajatuksenvirrasta varsin aidon tuntuista. Aidoksi sen tekee myös pienet, arkiset yksityiskohdat, joita ei tule ajatelleeksi ennen kuin joku kirjoittaa ne osaksi romaania.

Lauantai ja muutkin lukemani McEwanin romaanit ovat varsin kevyttä ja helppoa kirjallisuutta, mutta niillä on taipumusta herättää hyvin inhimilliä ajatuksia, jotka saattavat jopa muuttaa lukijan omia näkemyksiä. Näennäisen arkisuuden taustalla on nimittäin paljon enemmän. Lisäksi täytyy ihailla kirjailijan tapaa paneutua asioihin hyvin perusteellisesti. Vaikka se aiheuttaa runsautta ja jopa jaarittelua, tämä tarina pysyy hyvin kasassa. Analyyttisen Henryn kautta lukija saa aimo annoksen Lontoon arkea ("Kaupunki ahnehtii ihmisiä töihin lauantaisinkin"), erittäin yksityiskohtaista tietoa neurokirurgin työstä, squashin hienouksista, runoudesta tai vaikkapa bluesista. Lempeänä lääkärinä Henry analysoi jopa kimppuunsa käyneen hyökkääjän ("Jalka on aivojen kaukainen provinssi, vähän kuin takametsien junttikaupunki, joka on niin etäällä kaikesta, ettei sen tarvitse olla vastuussa paljon mistään. Potku on vähemmän henkilökohtainen kuin lyönti.")

Lauantai on aikaisemmin noteerattu ainakin blogeissa Luettua, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ja Ajatuksia kirjamaasta.