Tuomas Palonen: Etymologian etymologia ja muita etymologioita

 

Tuomas Palonen 2025. SKS. 288 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Eihän tämän nimistä kirjaa voi jättää lukematta! Pyysin sitä jo joululahjaksi, mutta lahjan antaja oli päätynyt Topias Haikalan teokseen Kielet ennen meitä, joka oli erinomaista luettavaa sekin. Niinpä laitoin Palosen kirjan kirjaston varausjonoon.

Palonen on valinnut teokseensa kolmekymmentä sanaa tai teemaa, joiden etymologiaa hän käy läpi. Teemat vaihtelevat mantelista Kolumbukseen, helvetistä lampaaseen ja vuoheen. Luvut eivät pureudu pelkästään otsikkonsa etymologiaan eli alkuperään, vaan avaavat tarinoita, historiaa ja uskomuksia niiden ympärillä. Teos on toisaalta kielihistoriaa ja kielitiedettä, toisaalta ihmiskunnan historiaa ja piiloon jääneitä jänniä tarinoita.

Kirjailijan folkloristin tausta näkyykin hyvin hänen tavassaan kertoa ja tarinoida. Faktaa ympäröivät rönsyilevät kertomukset, joihin on kiva uppoutua, oli kyse kielisukulaisista, paratiisista, väreistä tai taivaankappaleista. Välillä tosin saatoin unohtaa, mikä olikaan luvun otsikko tai miten tarina siihen liittyikään. Siitä huolimatta kokonaisuus on vetävä ja antoisa. Kannen labyrinttikuvio kuvaa teoksen luonnetta varsin hyvin. 

Teos avaa hyvin sitä, miten merkitykset muuttuvat ajan myötä. On kieliä ja yhteisöjä, joissa joko merkitys tai sanan äänneasu on saattanut säilyä paremmin kuin muissa. Muutokset ovat joka tapauksessa yllättäviä ja kiehtovia, joskus myös ihan ymmärrettäviä, eikä kaikista muutoksista ole välttämättä kovin kauan aikaa. Palosen valitsemat teemat paljastavat, miten kulttuurimme ja kielemme on vahvasti kytköksissä indoeurooppalaisiin kieliin ja eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan. 

Teos sopii hyvin niillekin, jotka eivät kielen parissa puuhastele, juurikin tarinamaisuutensa vuoksi, ja koska tekstit eivät vilise kielitieteellisiä termejä. Siinä teos eroaakin valtavasti esimerkiksi yllä mainitusta Haikalan teoksesta, jonka termistö ja esimerkit haastavat tottuneenkin lukijan. Palosen tekstien taustalla on kyllä valtava määrä aineistoa, mutta ne on listattu vasta teoksen loppuun. Näin luvut saavat tilaa hengittää ja tarinat saavat mahdollisuuden rönsyillä vapaammin.

Jenni Räinä: Veden ajat. Matka läpi muuttuneen maiseman

Jenni Räinä 2025. Like. 217 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jenni Räinä on ollut mukana kirjoittamassa useampaakin tietokirjaa, kuten vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandian voittajaa, Metsä meidän jälkeemme. Hän on kirjoittanut myös romaaneja, kuten viime vuonna ilmestynyt Vaino. Vahva suositus molemmille! 

Veden ajat on tietokirjana opettavainen ja informatiivinen, tietysti, mutta se pakottaa kiinnittämään huomion ympäristössä tapahtuvaan muutokseen, mikä tekee siitä myös koskettavan ja ajatuksia herättävän. Teoksen luvut koostuvat erilaisista vesistöistä ja niiden olomuodoista: virta, lähde, puro, koski, muinainen meri, sivujoki ja suisto. Räinä tutkii, millä tavalla nämä ovat muuttaneet olemustaan hänen isänsä nuoruudesta ja elinajoista tähän päivään. Hän panee merkille, mikä vaikuttaa ihmisen kykyyn havainnoida muutosta, milloin muuttuneesta vedestä tulee jälleen normi, ja miten tämä vaikuttaa päätöksentekoon.

Valtaosa Räinän havainnoista on Pohjois-Pohjanmaalta, mutta mukana on muutamia muuallakin sijaitsevia vesiä, ja tietysti tutkimustietoa laajemminkin. Teos on katsaus ihmisen vaikutuksesta veden kulkuun, veden kulun muutosten vaikutuksista eläimiin ja kasveihin - tai toisin päin. Millä tavalla metsien ojittaminen on peruuttamattomalla tavalla vaikuttanut vesistöihin ja niiden varrella asuvien ihmisten elinkeinoihin ja arkeen. Miksi purot ovat kadonneet lähes kokonaan ja millä tavalla lähteet muodostuvat.

Koskettavan teoksesta tekee toisaalta se, miten se onnistuu huolestuttamaan ja jopa ahdistumaan siitä, miten nopeasti ihmisen toiminta on vaikuttanut vesistöihin - vain muutamassa vuosikymmenessä - ja miten talous on mennyt kaiken edelle. Alkuun monet päätökset on voitu laittaa jälleenrakennuksen ja ehkä vielä tietämättömyydenkin piikkiin, mutta ajan mittaan ihminen on vain asettanut itsensä luonnon edelle. Koskettavuutta teokseen tuo toisaalta se, millä tavalla Räinä kuljettaa retkillään ja havainnoissaan mukana jo edesmennyttä isäänsä, tämän tapaa nähdä luonto ja tämän muistoja entisaikojen vesistöistä. Teos on kirjailijalle hyvin omakohtainen.

Nopealukuiseen teokseen olisin kaivannut ehkä vielä lisääkin tietoa, sillä olisin viihtynyt sen vesien parissa vähän pidempäänkin. Toisaalta tällaisenaankin teos on vahva puolustuspuheenvuoro ja pysäyttävä kuvaus katoavaisuudesta. Räinän teksti on mukava yhdistelmä faktaa, pohdiskelua, keskusteluja ja tarinallisuutta. Oma suhteeni Pohjois-Pohjanmaahan saa aina kiinnostumaan Räinän teosten teemoista. Jos soiden tila kiinnostaa, Räinän teos Suo muistaa on oiva romaani suoluonnosta, ojituksista, ennallistamistyöstä ja tyhjentyneestä maaseudusta.

Topias Haikala: Kielet ennen meitä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Topias Haikala 2025. SKS Kirjat. 429 s. Sain joululahjaksi. Kuva kustantajan. 

Juuri tällaista kielihistoriallista teosta olen kaivannut! Yksi lempikursseistani yliopistossa oli aikoinaan nimeltään Suomen kielen historiallinen tausta. Tutkijat ovat näköjään vuosituhannen vaihteen jälkeen löytäneet runsaasti uutta, teorioita on tullut ja mennyt. Paljon oli silti tuttua ja edelleen paikkansa pitävää tämän teoksen perusteella. Oli ihanaa kerrata termistöä, kielten sukulaisuussuhteita ja ajallisia yhteyksiä, sekä tietysti oppia paljon uutta.

Haikala kirjoittaa mukavan leppoisaan ja juttelevaan tyyliin, mikä keventää tekstiä, sillä muuten se on hyvin kielitieteellistä ja uskon, että termistöä tuntemattoman on varmasti vaikea pysytellä kärryillä. Kannattaa silti kokeilla ja puskea eteenpäin. Samaa suosittelee kirjailija itsekin, ja varoittaa välillä, jos edessä on koukeroisempaa teoriaa. Hänen päälähteinään ja kirjan "aivoina" toimii kuusi arvostettua alan tutkijaa, joiden näkemyksiä Haikala kirjoittaa lukijalle ymmärrettäväksi, joiden kanssa hän keskustelee ja joiden välisiä näkemyseroja hän välillä myös päivittelee.

On selvää, että etenkin sukulaiskielten väliset geneettisiä ja ajallisia suhteita on vaikea määritellä tarkasti, vaikka kuinka haluaisi. Tai sitten sitä, missä ajanjakson vaiheessa tai missä kohtaa kartalla kaksi kielikuntaa ovat törmänneet toisiinsa. Eikä tämä teos pysty antamaan tarkkoja vastauksia siinä missä mikään muukaan teos, mutta kokonaisuudesta muodostuu silti tarpeeksi selkeä ja johdonmukainen kuva. Tukena on kielihistorian lisäksi arkeologista tietoa. Ehkä minua auttoi se, että muistin jotain yliopistoajoilta, mutta toivon että muutkin lukijat saavat kirjasta paljon irti, sillä antoisa se on.

Olin aivan innoissani, kun sain lukea kantauralista, itämerensuomesta, myöhäiskantasuomesta, paleogermaanista, balteista ja mitä kaikkea teos sisältääkään vuosituhansien takaa noin keskiajalle saakka. Ja mikä jännittävintä, tutkijat ovat sitä mieltä, että nykyisellä asuinalueellamme on asunut jopa useampi sellainen ihmisryhmä, joiden kieli on kadonnut ajan saatossa, uusien kielten vallatessa alaa. Kuolleet kielet näkyvät etenkin saamessa, mutta suomenkin kielessä on lukuisia, meille hyvin arkipäiväisiä luontosanoja, joille ei ole vastinetta missään nykyisin tunnetussa kielessä. Eikä noiden kielten kuolemasta edes ole kovin kauan!

Haikala esittelee kussakin luvussa sanoja, joita on lainattu eri kielistä eri aikoina, mutta niitä olisi voinut olla enemmänkin. Äänteenmuutosten ymmärtäminen ei ollut helpointa illalla nukkumaan mennessä, mutta nautin niistä silti, kaikista frikatiiveista ja sibilanteista. Välillä luin kirjaa keskellä yötä, jos satuin heräämään. Yksityiskohtia on tällaisessa teoksessa niin paljon, ettei kaikkea pysty omaksumaan eikä muistamaan, mutta onneksi kirja on oma ja siihen voi palata heti, kun siltä tuntuu.

Kimmo Ohtonen: Tunturikettu. Pohjolan naalin tarina

Kimmo Ohtonen 2023. Otava. 320 s. Kuuntelin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystäväni suosittelema kirja ylsi vuoden 2024 Finlandia-ehdokkaiden joukkoon, joten päätin ottaa sen lukulistalleni. Luen yleensä kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista vähintäänkin muutaman ja tietokirjojenkin puolelta yhden. Lainasin Tunturiketun kirjastosta, mutta kun lähdin junalla käymään Helsingissä, latasinkin äänikirjan ja matka sujui rattoisasti. Matkan jälkeen kuuntelin loput kirjasta työmatkoilla.

Kiva yllätys oli, että kirjailija Kimmo Ohtonen luki kirjan itse. Hänen äänensä sopii erittäin hyvin äänikirjan kuunteluun ja jotenkin äänestä kuulsi myös innostus omaa teosta ja sen teemaa kohtaan, mikä osaltaan ylläpiti mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Minulla on tietokirjojen kanssa aina se ongelma, että alkuun ihastun aiheen käsittelyyn ja siihen, miten paljon opin uutta, mutta vähitellen kyllästyn ja loput kirjoista on monesti pakkopullaa. Ehkä nytkin kävin vähän niin, mutta Ohtosen ääni auttoi keskittymään. En ole paras mahdollinen äänikirjojen kuluttaja.

Naali, napakettu, tunturikettu - rakkaalla lapsella on monta nimeä, paitsi ettei tämä suloinen, vain noin kolmikiloinen koiraeläin ole todellakaan ollut kovin rakas pohjoisen ihmisille. Yksi naalikannan pienenemiseen johtaneista syistä on todellakin se, miten hartaasti ja perusteellisesti pohjoisen asukkaat ovat sitä vainonneet ja hävittäneet vuosikymmenien ja -satojen ajan. Senkin jälkeen, kun naali rauhoitettiin vuonna 1930, sen piilometsästys on jatkunut sitkeästi aina 1990-luvulle saakka.

Ohtonen läpikäy monia syitä sille, miksi tämä arktinen erikoistuja on ajettu Pohjolassa lähes sukupuuttoon. Eläimiä on Ruotsin ja Norjan puolella ollut hieman Suomen Lappia enemmän, mutta kanta on yhteinen, eivätkä eläimet tunne maiden välisiä rajoja. Niinpä suojelutyötä ja tutkimustyötä on tehty pitkälti yhteisin voimin. Ohtonenkin pääsi mukaan näille tutkimusretkille sen jälkeen kun päätti aloittaa kirjoitusurakan naalin epävirallisena elämäkerturina.

Perusteellinen teos avaa naalin ja ihmisen välistä suhdetta useiden vuosisatojen ajalta. Mukaan pääsevät turkiskauppa, porotilalliset, luonnonsuojelijat, metsästäjät, Beringinsalmen ympäristön arktisen alueen napaketut, pohjoisen Skandinavian metsäeläimet, poliittiset päättäjät ja tietysti tutkijat. Kirjailija on tehnyt vaikuttavaa taustatyötä ja romuttaa varmasti monen lukijan ennakko-oletuksia naalin katoamisen syistä. Naalin kohdalla kun kyse ei ole pelkästään ilmastonmuutoksen aiheuttamasta lajikadosta, vaan monisyisestä historiallisesta asenteesta. Ilmastonmuutos on se, joka hankaloittaa naalikannan kasvua nyt, kun Suomen puolella pesiminen on pitkästä aikaa onnistunut.

Huomasin ilokseni, että jotain olin oppinut ja muistanut kesällä lukemastani Metsä meidän jälkeemme -teoksesta. Siinäkin käydään läpi lajeja, jotka ovat kärsineet ihmisen toiminnasta ja ilmastonmuutoksesta. Ja vaikka Ohtonen rajaa omassa teoksessaan lajit arktisiin alueisiin, yhtäläisyyksiä, kuten sopulit ja riekko, löytyi. Tunturiketulla näyttäisi olevan toivoa, näin uskaltaisin ajatella. Kirja on kiehtova, mukaansa tempaiseva, ja kuten jo kerroin, Ohtosen tapa lukea on eläytyvä ja innokas. Teos antaa toivoa ja huokuu lämpöä pientä koiraeläintä kohtaan.

Patrik Svensson: Meren kutsu. Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta

Patrik Svensson 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Den lodande människan: Havet, djupet ja nyfikenheten. Essäer. Suomentanut Anu Holma. Tammi 2023. Pokkarissa 256 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Pokkarialesta löytyi kirja kirjailijalta, jonka teos Ankeriaan testamentti hurmasi monet lukijat muutama vuosi sitten. Siispä ajattelin, että luen mielelläni samatunnelmaista tekstiä lisääkin. Ja miten houkutteleva sen kansikin on! Meren kutsu on kokoelma tarinoita tai esseitä, kuten ruotsinkielisessä alkuteoksessa niitä luonnehditaan. Niiden teemana on nimen mukaisesti meri, mutta yhtä lailla myös ihmisen taipumus uteliaisuuteen, tiedonjanoon ja haluun löytää uutta.

Tämäkin teos on oikein mukavaa luettavaa. Meren kutsu ei ole tietokirja siinä mielessä, että siitä oppisi varsinaisesti uusia asioita, vaan se on ennemminkin ajatuksia ja tunteita herättelevä katsaus ihmisiin lajina meren äärellä. Osa Svenssonin kirjoittamista seikoista on osalle lukijoista varmasti hyvinkin tuttuja, kuten karttojen syntyminen tai suurten nisäkkäiden lajikato. Ajankohtaiseksi Svenssonin teoksen tekeekin juuri tuo ympäristönäkökulma: mitä kaikkea ihmisen tarve löytää ja valloittaa onkaan aiheuttanut planeetallemme. Miksi esimerkiksi valaita on pyydetty ennen kuin on edes tiedetty, miten niitä voisi hyödyntää?

Teos on ympäristönäkökulmasta huolimatta pääasiassa historiallinen katsaus merillä navigoimiseen, meren kanssa elämiseen, sen hyödyntämiseen ja sen kartoittamiseen. Svensson on löytänyt mielenkiintoisia tarinoita historiallisista ihmisistä, joista historiankirjat eivät juurikaan kerro, mutta joilla on ollut - tai olisi voinut olla - valtava merkitys merenkulun ja meribiologian historiassa. Kuten malaijilainen orja eurooppalaisen maailmanympärimatkaajan mukana tai skotlantilainen leipuri, joka teki merkittäviä luonnonhistoriallisia löytöjä, mutta ei halunnut mainetta ja kunniaa itselleen. Mieleenpainuva oli myös meren äärelle asettunut itsellinen nainen, joka kirjoitti 1950-luvun alussa maailman hurmanneen teoksen Meren ihmeet, joka yhdisti tietoa ja kaunokirjallisuutta silloin uudella tavalla. Svenssonin valitsemissa tarinoissa ei ole pääasiassa pelkästään meri (tutkimuskohteena, rakkautena, kulkuväylänä tai ruokapöytänä), vaan sen parissa elävät ihmiset unelmineen, haasteineen, rakkauksineen ja kohtaloineen. 

Ihminen on siis utelias eläin ja miten valtavasti ihmiset ovat tehneetkään töitä muun muassa meren syvyyksien mittaamisen, navigoinnin, karttojen laatimisen tai lajilöytöjen eteen. Ja silti Svensson muistuttaa moneen otteeseen, miten paljon valtamerissä on edelleen alueita ja kohtia, joista emme vielä tiedä mitään. Uusia lajeja saattaa löytyä milloin tahansa - tai toivottavasti löytyy ennen kuin aiheutamme niille sukupuuton. Meri on myös inspiroinut ihmisiä taiteen pariin, mutta sitä varten ovat eri teokset. Meren kutsussa pääpaino on tieteen tekemisessä. 

Jokiranta, Juntti, Ruohonen ja Räinä: Metsä meidän jälkeemme

Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä 2019. Like. 271 s. Lainasin kirjastosta.

Valitsin vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan mukaan haasteisiini, sillä se sopii Helmetissä kohtaan 15: Kirjalla on vähintään 3 tekijää. Se sopii myös Pohjoiseen lukuhaasteen kohtaan 4. Pohjois-Suomessa asuvan tietokirjailijan kirja. Kirjoittajista ainakin Jenni Räinä asuu Oulussa. 

Opin todella paljon tästä teoksesta! En juurikaan tiedä metsätaloudesta ja metsänhoidosta mitään enkä ole koskaan omistanut metsää. Tunnistan kuitenkin itsestäni ja aikaisemmista sukupolvista tietyn ajattelutavan, joka selittyy pitkälti sillä voimakkaalla metsäpolitiikalla, jota 1900-luvulla ajettiin. Metsät nähtiin ennen kaikkea tulonlähteenä, minkä seurauksena niitä hakattiin valtavia määriä. Hakkaustavoissa olisi kuitenkin vaihtoehtoja ja osa niistä antaa puuston kasvaa rauhassa vanhaksi, mutta avohakkuiden vuosikymmenien myötä Suomen metsät ovat nuorentuneet, tasapäistyneet ja köyhtyneet.

Teos valaisee monesta eri näkökulmasta, millä tavalla ihmisen harjoittama metsätalous jättää jälkensä metsiin. Miten se vaikuttaa kasvistoon, eläinkuntaan, ilmastoon ja järviin. Kirjasta googlailemalla törmäsin myös näkemyksiin, joiden mukaan kirja ajaa omaa näkemystään, eivätkä kaikki professoritkaan jaa kirjan kirjoittajien näkemystä. Niin tai näin, kiistakysymyksiä on ollut aina paljon, eikä niitä ole vieläkään ratkaistu. Tässä teoksessa on monipuolinen katsaus aiheeseen joka tapauksessa.

Kirjassa on mukavasti tapausesimerkkejä eri puolilta Suomea, eniten ehkä Lapista. Metsissä kuljetaan yrittäjien, metsästäjien, tutkijoiden, metsänomistajien, luonnonsuojelijoiden ja metsäammattilaisten kanssa. Mielenkiintoisimpia ovat ne, jotka ovat nuorena omaksuneet isiensä arvomaailman ja näkevätkin asiat nyt ihan eri tavoin. Tai ne sitkeät ihmispetäjät, jotka ovat soittaneet suutaan metsien puolesta jo 1970-luvulta saakka periksi antamatta. 

Alkuun kirjassa esitellään oikein vanhaa sammaleista metsää ja kaikkea mitä olemme jo menettäneet, Suomen vanhimpia puita ja 1800-luvun romanttisia eräkirjoja, muinaisia polkuja ja kirkkaita metsäjärviä. Sen jälkeen käydään käsiksi soiden ojitukseen, punkkien ja hirvikärpästen leviämisen syihin, helmipöllön vähenemiseen ja riekonmetsästyksen haasteisiin. Lopuksi teos pohtii, millä eri tavoin metsistä voisi saada elannon kaatamatta puita niin paljon. Onhan siellä valtavasti marjoja, sieniä ja esimerkiksi japanilaisten himoitsemaa kääpää.

Kunnioitus metsää kohtaan kasvoi entisestään tämän luettuani. Välillä olo oli aika surullinen ja suorastaan masentunut, sillä niin paljon olemme jo menettäneet. Saatan itse vielä kuulla hömötiaisen laulavan lähimetsässämme, mutta hyvin harvinaiseksi sekin pieni lintu on käynyt. Pihallamme käy suloisia valkohäntäkauriita, mutta niiden leviäminen onkin eräänlainen haitta ja seurausta rajusta metsäpolitiikasta. Naapurustossani on suojeltuja, monimuotoisia ja suorastaan mystisiä metsäkaistaleita järven rannassa, kun taas kauempana kaupungista metsää kaadetaan surutta pois kirjojani ja sanomalehtiäni varten. Miten voimme koskaan löytää tasapainon kulutuksemme ja luonnon monimuotoisuuden kesken?

Tiitu Takalo & Tiina Männistö-Funk: Polkimilla - nyt, ennen ja tulevaisuudessa

Tiitu Takalo & Tiina Männistö-Funk 2023. Sammakko. 168 s. Lainasin kirjastosta.

Voi miten jo odotan ensimmäistä pyöräilypäivää! En ole niin reipas että pyöräilisin läpi vuoden, mutta puolessakin vuodessa ehtii paljon, ja tunnistan itsessäni kaiken sen vapauden, josta Polkimilla-teoksessakin puhutaan. Ihana idea Takalolta ja Männistö-Funkilta laatia sarjakuvateos pyöräilyn historiasta, nykytilasta ja visioista. Takalon käsialaa ovat piirustukset ja omakohtaiset kertomukset esimerkiksi Tampereen Hervannasta, kun taas tietopuoli on turkulaisen tutkija Männistö-Funkin alaa. 

Pyöräily oli 1800-luvun lopulla vielä niin harvinaista ja pyörät niin haastavia käyttää, että niitä kokeilivat lähinnä urheilulliset yläluokan nuorukaiset. Vähitellen 1900-luvun alkupuolella ennen toista maailmansotaa pyöristä tuli hyvin suosittuja niin kaupungeissa kuin maallakin. Pyöristä tuli työväenluokan kulkuväline ja nuorisolle merkittävä tapa liikkua ja olla yhdessä. Joissakin kaupungeissa pyörien osuus ajoneuvoista saattoi olla jopa 90% - ihan Hollannin tasoa.

Kaupunkisuunnittelu muuttui kuitenkin radikaalisti sotien jälkeen autokannan kasvaessa. Katuja piti leventää (> vanhoja taloja purkaa!), autoille piti löytää pysäköintitilaa ja arvot omaksuttiin Yhdysvalloista. Tällaisen kaupunkisuunnittelun jälkiä näemme ympärillämme edelleen paljon, eihän autojen määrä ole mihinkään laskenut. Vähitellen viime vuosikymmenien myötä pyörät alettiin onneksi ottaa taas huomioon ja useissa kaupungeissa on panostettu jälleen pyöräbaanoihin. Takalon ja Männistö-Funkin unelmissa pyöräily ja erilaisten ihmisten tavat liikkua ilman autoa olisikin suunnittelun lähtökohta.

Takalolla on kivoja muistoja Hervannasta, joka - nyt kun hän on sen minulle havainnollistanut - todellakin on pyöräystävällinen kaupunginosa. Turku puolestaan näkyy Männistö-Funkin tutkimuksissa, joiden lähteet on kirjattu teoksen alaviitteisiin. Turun kaupunkisuunnittelu ei anna kovin imartelevaa kuvaa etenkään 1950-80-luvuilta, mutta on hyvä esimerkki siitä, miten autojohtoista ajattelu on ollut. Vaikka näen sen ympärilläni, kirjan tekijät osaavat havainnollistaa sen niin, että olen melkeinpä järkyttynyt.

Teos on mukava yhdistelmä faktaa ja tutkittua tietoa sekä muistoja, kokemuksia ja kohtaamisia. Takalon piirustusjälki on ihanan selkeä ja sympaattinen! 

 

Sofi Oksanen: Samaan virtaan. Putinin sota naisia vastaan

Sofi Oksanen 2023. Like. 240 s. 

Valitsimme lukupiiriin luettavaksemme kirjan, jonka aihe on ajankohtainen ja valitettavasti samaan aikaan myös hyvin ikuinen. Putin käy sotaa naisia vastaan tällä hetkellä Ukrainassa, mutta Neuvostoliitto ja Venäjä ovat käyneet samaa sotaa vuosisatoja. Oksanen on saanut kimmokkeen kirjalleen isotätinsä kohtalosta, kohtalosta joka on vaikuttanut hänen tuotantoonsa muutenkin. Teos on rankkaa luettavaa ja ehkä yksi rankimmista asioista onkin huomata se, miten olemme ummistaneet silmämme kaikelta siltä, minkä Oksanen kirjoittaa näkyväksi.

Sota naisia vastaan on väistämättä seksuaaliväkivaltaa monissa eri muodoissa. Sitä tapahtuu rintamalla, kaduilla, kellareissa ja kodeissa. Sillä on pitkä historia, sen motiivit ovat moninaiset aina vallankäytöstä kansanmurhaan, se on äitien ja kirkon sallimaa ja sen seuraukset saattavat näkyä sukupolvien yli. Oksanen kuvailee, millä tavalla raiskaukset ovat yksi ase muiden muassa ja miten sotilaasta kasvaa sotarikollinen.

Seksuaaliväkivalta on maailman vanhimpia aseita, koska se on halpa, tehokas, vaikutukseltaan ylisukupolvinen eikä se vaadi logistiikkaa, teknistä huoltoa tai modernisointia.

Koska kirjan teemana on Putin, näkökulma ei ole pelkästään historiallinen eikä pelkästään Ukrainassa, vaan myös siinä ihmiskuvassa ja niissä tavoitteissa, joita Putin ja hänen edeltäjänsä ovat luoneet kansalle, niin miehille kuin naisillekin. Miten eri keinoin venäläisestä kansasta on muokattu halutunlainen ja mitä ei-halutuille heimoille, ajattelijoille tai muille rohkeille yksilöille on tapahtunut. Kyyditykset - sana, jonka itse liitän mielessäni ensimmäiseksi historiallisiin vainoihin - joita Neuvostoliitto ja Venäjä ovat harjoittaneet vuosikymmenten ajan, ovat nykypäivää Ukrainassa ja ne kohdistuvat myös lapsiin. 

Näin sortotoimien kohteeksi joutuva ryhmä epäinhimillistetään eläimiksi, sitten hyönteisiksi, ja lopulta abstraktioiksi. Siviilien tappaminen ei ole ongelma, jos velvollisuus kohdella heitä ihmisiä on lakannut. Kansanmurha on tämän kehityksen äärimmäinen aste, joukkohaudoissa ihmisiltä on riistetty oikeus omaan nimeen ja identiteettiin.

Läntinen maailma on ummistanut silmänsä venäläiseltä kolonialismilta aina. Siinä missä monet muut imperialistiset vallat ovat joutuneet silmätysten tekojensa kanssa viime vuosikymmeninä ja oppineet katumaan tekojaan, Venäjä ei. Sitä ei ole Venäjältä vaadittu koskaan. Oksasella on koskettavia esimerkkejä siitä, millä tavalla Neuvostoliitossa kasvaneet lapset ovat oppineet kaksoiskielen - sallitun ja salatun -, miten heidän tarinoistaan jää pois aineksia, joista ei saa puhua ja miten hänkin on vasta aikuisena oppinut sanottamaan lapsuutensa kokemuksia. 

Venäjän kolonisointiprosessi puolestaan on yhä samanlainen tapahtumasarja kuin ennenkin: alkuperäisväestöön kohdistetaan väestönsiirtoja ja puhdistuksia, heidät korvataan venäläisillä ja jäljelle jääneet assimiloidaan eli venäläistetään. Alueen oma historia ja kulttuuri vaihdetaan valloittajan mytologiaan.

Oksasen vaikuttavassa tietokirjassa on paljon muutakin misogyniasta, sodasta, Venäjästä ja propagandasta. Sen soisi pääsevän pakolliseksi kurssikirjaksi lukioihin tai yliopistoihin ympäri maailman. Toivon että sen lukevat myös poliitikot, toimittajat ja muut, joiden tehtävä on kertoa meille maailmasta, sillä teos avaa silmiä ja opettaa ymmärtämään ihmisiä, jotka asuvat ihan lähellä. Ulkoasultaan kaunis kirja, jonka raakaa sanomaa korostaa Oksasen koruttoman asiallinen ja suorasukainen kirjoitustyyli.

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen 2023. WSOY. 479 s. Oma ostos.

Vaikka olen itsekin koulumaailmasta ja keskustelen koulujen tilasta säännöllisesti tuttavieni kanssa, oli hyytävää aloittaa Rytisalon ja Kinnusen teoksen lukeminen samana päivänä, kun PISA-tulosten romahduksesta uutisoitiin. Mikä sattuma! Mikään, mistä nämä kaksi kokenutta opettajaa kertovat, ei tule minulle uutena eikä yllättävänä, mutta oli silti koskettavaa lukea asioista niin henkilökohtaisella tasolla. Miten hieno keksintö kirjailijoilta avautua ja purkaa tärkeää aihetta tällaisena vuoropuheluna! Tämä kirja pitäisi saada kaikkien päättäjien luettavaksi.

Rytisalon ja Kinnusen teokseen mahtuu todella paljon asiaa, joten valitsen sieltä muutaman mieleeni jääneen asian. Molemmat uupuvat siihen, miten eivät saa enää olla niitä aineenopettajia, joiksi ovat kouluttautuneet ja työssään kasvaneet. Rytisalo kokee, ettei pysty tekemään työtään niin hyvin kuin haluaisi ja luopuu palkkatyöstään raskain sydämin. Kinnunen luettelee moneen otteeseen, miten opettajalle on langetettu tehtäväkseen niin paljon kaikkea muuta kuin aineen opettaminen. Ei kukaan aineenopettaja saa koulutusta kaikkeen siihen raportoitiin, tukeen, kokoustamiseen ja muuhun sälään, mihin heidät velvoitetaan aina vaan enemmän ja enemmän. Taustalla ovat niin opetussuunnitelmauudistukset, varhaisen tuen mallit, vaativat vanhemmat kuin kuntien säästötoimetkin.

Ja silti kumpikin rakastaa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan työtä, kieltä, opiskelijoitaan ja työyhteisöään todella paljon. He vievät lukijan keskelle kirjoittamisen opettamisen ihanuutta, lukemisen äärelle, kielen rakenteiden yksityiskohtiin. He osaavat avata maailmoja opiskelijoilleen, ihailevat näiden kehitystä, mutta samalla joutuvat todistamaan myös nuorison taitojen vähittäistä katoamista. Pidin kovasti siitä, miten Rytisalo ja Kinnunen lainaavat kirjeissään muidenkin ajatuksia ja tekstejä, lukevat ajankohtaisia artikkeleita ja kiinnittävät ajatuksensa ihailtavan taitavasti osaksi laajempaa viitekehystä. Kirjeistä huokuu kahden todella taitavan ajattelijan ja kirjoittajan laaja-alainen osaaminen. 

Rytisalo houkuttelee Kinnustakin jättämään opetustyön ja heittäytymään vapaaksi kirjailijaksi. Tässä kohtaa kirjaan ujuttautuukin mielenkiintoinen juonenkaltainen. Alan seurata sitä, millä tavalla Rytisalo riuhtaisee itsensä irti koulumaailmasta, tekee surutyötä ja kasvaa vähitellen ammattikirjailijaksi. Seuraan tarkkaan, millä tavalla Kinnunen edelleen sinnittelee opettajana, vaikka lahjoja olisi muuhunkin, tarkkailee väsymystään ja reaktioitaan työnpaljouteen, remontoi taloaan ja luopuu lopulta jostakin, mutta ei opettamisesta. Vuoden kestävän kirjeenvaihdon päätyttyä molemmat ovat tyytyväisiä valintoihinsa.

Vaikka teoksen nimi viittaa koulumaailmaan, siinä on paljon myös kirjailijuuden kuvausta ja työn pohdintaa. Oli mielenkiintoista seurata, mitä kaikkea kirjailijan vuoteen kuuluu. On omien ideoiden pallottelua ja hahmottelua, tekstien työstämistä kustannustoimittajan tuella, karsimista ja alati uuden oppimista. On tilaisuuksia joissa voi käydä saamassa vertaistukea tai vain näyttäytymässä, jos haluaa. On lukijoita, lukupiirejä, faneja, omia idoleita ja julkisuutta, johon pitää oppia suhtautumaan. Teos sopii hyvin siis niille jotka vasta pohtivat, olisiko minusta kirjailijaksi.

Ja tietysti on Kinnusta, Rytisaloa ja minua yhdistävä Kuusamo! Nautin suunnattomasti niistä pienistä yksityiskohdista, joita he ripottelevat kirjeisiin Kuusamosta - onhan se molemmille tärkeä. Tunnistan mäntymetsien hiekkaisuuden, kuivan pakkastalven ja lyhyen kesän. Olin aivan täpinöissäni, kun selvisi, että entinen luokanopettajani on myös Kinnusen entinen luokanopettaja. Laskin että meidän on täytynyt olla hänen oppilainaan ihan peräkkäin. Ja tämä sama luokanopettaja, nyt jo iäkäs nainen, on lukupiirin jäsen, jossa Rytisalo ja Kinnusen äitikin käyvät. Ihania sattumia ja muistoja!

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen 2022. WSOY. 226. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä kirja minun piti lukea jo viime talvena, sillä ostin sen Tampereen kirjafestareilta joulukuun alussa kuunneltuani siellä ensin Ujuni Ahmedin haastattelun. Sittemmin teoksesta on tehty myös näytelmä Kansallisteatterissa.

Haluan voittaa oman häpeäni ja rikkoa hiljaisuuteni, jotta sinä, joka ajattelet olevasi yksin, löytäisit muiden luo. Haluan rakentaa tilaa, johon me tytöt ja naiset mahdumme sellaisina kuin olemme, riippumatta siitä onko meillä huivi vai ei, ovatko hiuksemme suorat vai kiharat, riippumatta siitä, millaista elämää haluamme elää.

Ahmedin kertomat kokemukset lähtevät liikkeelle hänen teinivuosistaan, iästä jolloin hän - kuten niin moni muukin - alkaa kapinoimaan kodin kontrollia vastaan. Tilanne oli kuitenkin hyvin erilainen kuin valkoihoisellä suomalaistytöllä, sillä Ahmedin kotona pidettiin tiukasti kiinni uskontoon ja somalialaisuuteen liittyvistä tavoista. Naiseksi kasvavana tyttönä Ujuni joutui ottamaan huomioon perheen kunnian ja etenkin sen, ettei hän tyttönä loukkaa sitä. Väärin pukeutuva, väärissä porukoissa ja väärällä tavalla käyttäytyvä tyttö ei aiheuttaisi pelkästään häpeää itselleen, vaan koko yhteisölleen.

Ahmedilla meni vuosia kodin sisäisen kontrollin ja suomalaisen yhteiskunnan tarjoaman vapauden välisen ristiriidan kanssa. Hän pukeutui kotoa ulos lähtiessään somalitytölle kuuluvalla tavalla, mutta vaihtoi vaatteita ja meikkasi lisää heti kaupungille päästyään. Useita kertoja hän myös karkasi kotoaan muutamiksi päiviksi. Omille ajatuksille ja levottomuudelle oli vaikea löytää kuuntelijaa. Aikuisena Ahmed alkoi pohtia, mitä voisi tehdä enemmän kaltaistensa tyttöjen ja naisten aseman parantamiseksi. Häneen kohdistui paljon vihapuhetta niin oman yhteisön kuin enemmistönkin suunnalta. Muun muassa eräs somalimiesten raiskaustapaus, johon Ahmed otti kantaa, kirvoitti vihaa ja hänen sanomaansa yritettiin sekä vaimentaa että muunnella. Hän sai suomensomalina, ruskeaihoisena naisena enemmän huomiota kuin se, että hän halusi tuomita miesten teon. Oma yhteisö olisi halunnut hänen pitävän tekijöiden puolta ja suojelevan yhteisöä.

Suomalaisen yhteiskunnan velvollisuus on varmistaa, että esimerkiksi lapsen oikeudet toteutuvat riippumatta siitä, millaisessa yhteisössä hän elää. --- Valtavan kamppailun vaatinut silpomisen kieltävä erillislaki on Suomessa ainoa konkreettinen lakimuutos, joka on suoraan koskettanut vähemmistötaustaisia naisia. --- Silpomisesta voi päästä lopullisesti eroon vain, jos kunnian ajatuksesta sen nykyisessä muodossa päästään eroon.

Muistan haastattelustakin, että yksi ensimmäisiä asioita, josta Ahmed kertoi, oli se, miten maahanmuuttajanaisen ääni ei kuulu eikä heitä kuulla samalla tavalla kuin valkoisia feministejä. Valkoiset eivät myöskään osaa ottaa huomioon sitä kontekstia, jossa esimerkiksi musliminaiset elävät äänettömänä massana vähemmistön sisällä. Siksi olisi tärkeää että vähemmistönaiset saisivat enemmän tilaa kertoa itse, millaiset olot heillä on ja mitkä oikeudet heidän osaltaan jäävät toteutumatta. Enemmistössä elävän naisen oikeuksiin asti pääseminen edellyttäisi ensin omasta yhteisöstä rohkeaa irtautumista tai etääntymistä, eikä kaikilla ole siihen voimia taikka tukiverkostoa.

Enemmistössä pää lepää, mieli lepää, kaikki lepää.

Ahmed kertoo myös matkastaan Somaliaan, jossa hän kokee olevansa kotonaan. Tämä johtuu tietysti siitä, että siellä häntä ei nähdä vähemmistönä ja ympärillä on samannäköisiä ihmisiä. Silti Somalia on köyhempi, takapajuisempi, konservatiivisempi ja sekasortoisempi kuin missä Ahmed haluaisi asua tai kasvattaa lapsiaan. Siellä he olisivat diasporasta kotimaahan muuttaneita parempiosaisia, joiden opeilla maa ei kuitenkaan kehittyisi oikeanlaiseen suuntaan. Somaliassa on myös viime vuosikymmeninä tiukentunut saudiarabialainen islamintulkinta, jossa naisen tila on kaventunut radikaalisti siitä, mitä se on vielä Ahmedin äidin nuoruudessa ollut. Ristiriitaisia tunteita herättävä matka on vain vahvistanut hänen ajatuksiaan siitä, että muutoksen eteen on tehtävä rohkeasti töitä.

Tahtotila kontrolloida naista on paljon vanhempi kuin itse islam, ja paljon vahvempi kuin koko kulttuuri ja historia, jolla sitä perustellaan.

Ahmedin ja Hirvosen yhdessä kirjoittama teos on mielenkiintoinen tietopakkaus tärkeästä asiasta kenelle tahansa, mutta erityisesti sille kohderyhmälle, jonka Ahmed tietää helposti jäävän yksin ajatuksineen. Se on myös rohkaiseva kasvutarina, joka on onneksi saanut ansaitsemaansa huomiota. Teoksesta myös blogeissa Kirjakaapin kummitus ja Kirjat kertovat.

Juha Hurme: Tiu tau tilhi

Juha Hurme 2022. Teos. 207 s. Oma ostos.

En tiedä minkä verran nykylapset tuntevat Tiu tau tilhi -laulua, mutta ainakin kirjailija Hurme on kuullut lapsensa sitä laulavan ja saanut siitä inspiraation uusimpaan kirjaansa. Minäkin muistin laulun hetken muisteltuani. Sanat olivat melodiaa tutummat jostain syystä, mutta nyt sävelkin pyörii päässä. Ei hassumpi korvamato. Teos etenee hurmemaisella tyylillä läpikahlaten suomalaista kulttuuristoa ja siihen vaikuttaneita ilmiöitä 1800- ja 1900-luvuilla.

Ennen kuin laulusta tuli kuuluista, tapahtui tietysti paljon sekä säveltäjä Mikael Nybergin että sanoittaja Ilmari Calamniuksen (sittemmin Kiantona tunnetun miehen) elämässä ja edeltävissä sukupolvissa. Hurme on tarttunut yksityiskohtaisella hartaudella molempia miehiä (ja monien muidenkin merkkihenkilöiden) edeltävien sukupolvien jatkumoon ja hyvä niin, sillä niiden kautta avautuu mielenkiintoinen katsaus etenkin ruotsinkielisen sivistyneistön elämään ja heidän välisiin kytköksiin itäisessä Ruotsissa ja myöhemmin nuoressa Suomessa. 

On suorastaan hämmästyttävää, miten pienet piirit ovat olleetkaan. Oli Nybergin tai Calamniuksen esi-isistä tai -äideistä kuka tahansa menossa naimisiin, naimakauppojen kautta heidät liitettiin osaksi niitä kuuluisia nimiä, joita tunnemme säveltäjistä, runoilijoista, itsenäisyyden rakentajista, tutkijoista, pappissuvuista tai entisistä markan seteleistä. Nämä ihmiset ovat olleet verkosto, joka on vaikuttanut siihen, millainen kuva meillä on kotimaastamme, mitä me luemme, mitä laulamme ja miten koulua käymme. Hurme ei säästele, kun hän kuvailee kutakin persoonaa, yhteiskunnallisten virtausten vaikutusta heidän tuotantoonsa, heidän välisiään yhteyksiä tai edesottamuksia. Etenkin luku Ilmari Kiannosta on herkullinen!

Tiu tau tilhen sanoittaja aukoi suutaan joka paikassa ja piti itsestään maksimaalista meteliä reippaasti yli puolen vuosisadan ajan. Kappaleen sävelsi hänen vastakohtansa, yksi maan hiljaisimpia ja vaatimattomimpia taiteilijoita, Mikael Nyberg.

Venäjän sortokaudet aktivoivat Ilmari Calamnius-Kiannosta poliittisen runoilijan ja paikasta toiseen säntäilevän toimijan. Siinä missä Ilmari aktivoitui, Mikael passivoitui. Yhteiskunnallinen sekasorto ja ahdistus sai hänet kääntymään entistä perusteellisemmin kohti kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka huomaan luottavainen ihminen saattoi rauhassa käpertyä.

Hurmeen teos on pienuudestaan huolimatta perusteellinen. Säveltäjän ja sanoittajan lisäksi se kertoo Siukosen ja Pesosen laulukirjoista, jotka ovat levittäneet laulua ympäri maan koulujen. Suomen kansakoulun isälle Uno Cygneukselle on kirjassa samoin oma luku. Luvussa Kieli käydään läpi laulun sanat yksi kerrallaan, kuten esimerkiksi mitä tarkoittaa ryyti ja kuinka vanha on sana maa. Ihania yksityiskohtia! Kiehtova luku on myös se jossa kerrotaan lintumyyteistä, Kierkegaardin filosofiasta ja maailmanpuusta. Luonto on tietysti keskeistä Tiu tau tilhessä ja siksi on syytä tarkastella myös lintuja ja pihlajia, noita pyhiä puita. 

Tiu tau tilhi on, kuten Niemikin, melkoista tajunnanvirtaa enkä aina ihan muistanut lukua eteenpäin lukiessani, mitä tai kuka olikaan sen otsikossa. Vaikka lauluun vaikuttaneiden sukupolvien verkosto on ihmeellinen, nimiä ja heidän ansioitaan vilisee teoksessa niin runsaasti, ettei ihan kaikkea pystynyt sisäistämään. Paljon tästä kuitenkin opin!

Yannick Lahti & Matti Mörttinen: Populismin anatomia

Yannick Lahti & Matti Mörttinen 2023. Into. Lainakirja. Kuva kustantajan.

Toukokuun alussa valitsimme lukupiirin seuraavaksi kirjaksi jotain erilaista. Olemme lukeneet tietokirjallisuutta muistaakseni ainoastaan kaksi kertaa aikaisemmin noin kahdeksan vuoden aikana ja nekin olivat elämäkertoja, joten olikin korkea aika lukea jotain tällaista. Ehdottaja itse on yhteiskunnallisesti valveutuneempi kuin minä, joten hän varmasti osaisi analysoida kirjaa laajemmalla perspektiivillä, mutta mennään nyt minun havainnoillani ja lukupiirissä esille nousseilla huomioilla.

Pidin siitä, miten monipuolisesti teos perehtyy populismin piirteisiin. Yllätyinkin hieman, miten monesta näkökulmasta asiaa voi katsoa. Ihan ensin määritellään tietysti mitä populismi on ja miten se on syntynyt. Historiallinen aspekti oli mielenkiintoinen ja tavallaan aika yllättäväkin monen lukupiiriläisen mielestä. Ilmiöt olivat tuttuja, mutta niistä ei ollut aikaisemmin puhuttu populismina. Kirjoittajat muistavat myös koomiset yksityiskohdat, hahmot ja heidän ilmaisunsa, mikä teki lukemisesta välillä suorastaan hauskaa. 

Kieli-ihmisenä kiehtovaa oli populismi viestinnän näkökulmasta, se mitä viestinnässä pitää ottaa huomioon, jotta kuulijat kiinnostuvat ja heidät saadaan samalle puolelle. Puolen valinta onkin populismissa keskeistä; jako "meihin" ja "muihin" on ehdottomasti yksi merkittävimmistä keinosta houkutella äänestäjiä. Populistilla on aina vihollinen ja uhkakuva, joita pelkäämällä mielikuva "meistä" vahvistuu. Populismissa luodaan mielikuvaa "kansasta", jonka vihollisia ovat useimmiten eliitti ja maahanmuuttajat, mutta tarvittaessa muutkin tahot ja ilmiöt, kuten fenimismi tai ilmastonmuutos.

Populisteja eivät haittaa ristiriidat ja epäloogisuus ja siitä oli kivasti esimerkkejä. "Sopivat argumentit valitaan sen mukaan, miten ne parhaiten palvelevat kulloistakin poliittista tarvetta". Populismi mielletään usein osaksi oikeisto(radikalismi)a, mutta teos valaisee hyvin, ettei populismi itsessään ole aate, vaan keino (lähes) minkä tahansa asian ajamiseksi. Lahden ja Mörttisen teoksessa on erilliset luvut muun muassa populismin suhteesta tieteeseen, uskontoon ja sukupuoleen, joiden kautta löytyy lisää herkullisia esimerkkejä ristiriidoista ja epäloogisuudesta!

Teos päättyy tulevaisuusanalyysiin, jonka mukaan emme ihan vielä pääse eroon Trumpista. Muutenkin tämä hemmo on teoksessa hyvin esillä, eikä ihme, hänestä riittää anekdootteja ja varoittavia esimerkkejä. Mutta on muitakin, ihan kotosuomalaisia poliitikkoja sadan viime vuoden varrelta ja nykypäivästä. Lahti ja Mörttinen ovat kirjoittaneet ihailtavan selkokielisen teoksen, jonka teema avautuu erittäin hyvin, vaikkei olisi aiheesta aikaisemmin lukenut tai sitä pohtinut. Suosittelen!

Janne Saarikivi: Rakkaat sanat

Janne Saarikivi 2022. Teos. 269 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kun sanoja rakastava kielitieteilijä kirjoittaa sanoista, hän ei pureudu pelkästään niiden etymologiaan tai merkityksiin, vaan laajentaa katsauksensa koskemaan maailmankatsomuksia, historiaa, kulttuuria, luontoa, ihmiskunnan muutoksia - elämää. Yksi sana on kokonainen maailma. 

Pohdin koko ajan, miten ihmiset käyttävät sanoja kertoakseen jotain itsestään ja maailmasta tai käyttääkseen valtaa suhteessa toisiinsa. Samalla kuuntelen ja luen, miten sanat luovat maailman, jonka ajattelemme olevan jo olemassa.

Saarikivi on valinnut teokseensa sanoja, jotka ovat tuttuja monissa tuntemissamme kielissä, kuten kahvi, tai niin harmaan arkisia ja pysyviä, ettei niitä edes ajattele, kuten kivi. Osa sanoista on vanhaa suomalais-ugrilaista perua, osa on tuoreempia lainasanoja, ja sitten on niitä, joiden alkuperästä ole mitään varmuutta, kuten suomi. 

Välillä kirjoittaja-tutkija intoutuu kertomaan myös itsestään ja suhteestaan ilmiöön, josta sana kertoo, kuten nimi. Teos onkin paikoin suorastaan intiimi, niin itseään lähellä Saarikivi pysyttelee sanoista kertoessaan. Lukija saa tietää hänen ihmissuhteistaan, työurastaan ja arvoistaan. Hänen lukuisat matkansa Venäjän alueen suomalaissukuisten kansojen kielten ja kulttuurin pariin näkyy hyvin, ja on mielestäni raikas tuulahdus verrattuna angloamerikkalaisen kulttuurin keskeisyyteen elämässämme.

Tämän kirjan eräs läpikantava ajatus on maailman nopea modernisaatio ja siihen liittyvä elämäntavan ja käsitteiden muutos. Samalla muistot aikaisemmista elämäntavoista ja entisajan ihmisistä säilyvät kielessä, jos osaa lukea sanoista niiden historiaa.

Populääritieteellinen teos nojaa vahvaan kielitieteelliseen tutkimukseen, joihin Saarikivi usein viittaa, ja keskeisimmät lähteet on listattu heti teoksen alkuun. Moni sana kaipaa kuitenkin vielä lisätutkimusta ja Saarikivi myöntää usein, ettei etymologisia yksityiskohtia aina tiedetä, tai ainakaan hän ei tiedä. Luvut ovatkin mukavan pohdiskelevia, ajatukset poukkoilevia ja esimerkit mielenkiintoisia. Välillä kirjailija-tieteilijä haluaa avata lukijansa maailmankuvaa, välillä hänen esimerkkinsä saavat hymyn huulille, kuten luvussa Ruotsi.

---saman soutuseuran, aikansa vapaamuurarijärjestön, nimitys on kelvannut niin ruotsalaisten, suomalaisten kuin venäläisten nimitykseksi, toden totta kertoo menneisyyden monikansallisuudesta, kapitalismin ja globalisaation verisistä alkuaskelista, sekä tietenkin kansainvälisen rikollisuuden pitkistä juurista.

Rakkaat sanat on ihanan vetävää luettavaa ja uskon että siitä nauttii kuka tahansa lukija. Minulle, kielestä kiinnostuneelle, se osoittautuu niin rakkaaksi, että harkitsen vakavasti kirjan ostamista omakseni. Sanojen ihminen, äiti, höhlä, työ, totuus tai vaikkapa Tampere pariin olisi kiva palata vielä joskus, tarkistaa taustoja ja pohtia mihin suuntaan niiden merkitys muuttuu ajan myötä.

Kirjasta myös blogissa Kirjat kertovat. Lue myös mitä kirjoitin Saarikiven aikaisemmasta kirjasta Suomen kieli ja mieli. Kielestä kiinnostuneelle kiehtovaa luettavaa on myös Lotta Jalavan ja Ville Enorannan Sana sanasta -teos. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 11: Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 23: Nykyiseen tai entiseen kotiseutuusi liittyvä teos.

Hannu Salmi: Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827

Hannu Salmi 2022. Otava. 240 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Luen niin harvoin tietokirjallisuutta, että päätin ottaa syksyn Finlandia-ehdokkaista luettavakseni myös jonkun tietopuolen ehdokkaan. Niistä Tunteiden palo houkutteli eniten. Nyt kun sitä luin, hämmästelin yhteensattumaa, sillä tuntuu, että kovin moni viime aikoina lukemani teos on sijoittunut Turkuun. Viimeisimpänä niistä eilen postaamani Anna Soudakovan Varjele varjoani.

Moni vanha kaupunki on joskus palanut ja jopa moneen kertaan, niin myös Turku. Tiheään rakennetut vanhat puutalokorttelit, puutteellinen palontorjuntakalusto, kuiva syksy, huolimattomuus... monia syitä suurpalolle on esitetty, eikä täyttä varmuutta taida tämänkään teoksen jälkeen olla siitä, mikä aiheutti ensimmäisen kipinän. Se tiedetään kuitenkin, että se havaittiin ensimmäiseksi kauppias Hellmanin navetassa. Sen jälkeen ei kuitenkaan ollut juuri mitään enää tehtävissä, niin nopeasti roihu levisi ja poltti ison osan Turusta.

Salmen teos käy tapahtuman ja sitä seuranneen oikeudenkäynnin läpi hyvin perusteellisesti, tai niin perusteellisesti kuin aikalaisdokumentit paljastavat. Palosta on kirjoitettu paljon, ja tulen lailla yhtä nopeasti levisi myös väärä tieto syttymissyistä. Huhu levisi tietona ympäri maailman, sillä palon aiheuttama tuho kiinnosti lehdistöä syksyn ajan monissa maissa. Suomen näkökulmasta ainutlaatuinen vanha kaupunki, sen akatemia, merkittävä kirjasto ja monet muut tärkeät instituutiot oli kadotettu hävityksen myötä. Turku nousi maailmankartalle.

Hellmanin nimi tunnettiin kohta kaikkialla Pietarista Lontooseen - vaikkei kauppias itse sitä kenties koskaan saanutkaan tietää. Sen jälkeen, kun huhut olivat lähteneet liikkeelle, niitä oli enää vaikea pysäyttää.

Tulipalon alkua ja sitä seuraavia päiviä kulttuurihistorian tutkija Salmi kuvaa dramaattisella otteella; tekstiä lukee kuin jännittävää ja koskettavaa tarinaa. Se on samalla myös kiehtova aikamatka kahdensadan vuoden taakse, silloiseen elämään, elinkeinoihin ja ihmisiin. Mitä tapahtui ihmisille, jotka menettivät kotinsa ja omaisuutensa? Mitä ajatteli ihminen, joka seuraavana päivänä ratsasti karrelle palaneeseen kaupunkiin ja jota vastaan käveli kodittomien lauma? Millainen huoli oli niillä, jotka etäältäkin näkivät iltataivaalla punaisen pilven ja arvasivat että kaupunki palaa?

Turun palo jäi tietysti ihmisten mieliin ja historiankirjoihin, mutta useimmat jälkipolville säilyneet dokumentit ja teokset ovat yläluokan aikaansaannoksia, eikä köyhän väestön kokemuksista ole samanlaista tietoa. Heitä tapaus koetteli suhteessa paljon rankemmin. Palosta kirjoitettiin runoja ja lauluja, vanhoja puutalokortteleita ikuistettiin postikortteihin ja Tuomiokirkon ympärillä vellovaa tulimyrksyä ikuistettiin maalauksiin. Salmi on hyödyntänyt teoksessaan aikaisempiakin Turun paloa selvittäneitä tutkimuksia. Säilyneiden kirjeiden lisäksi lukija saa luettavakseen myös mm. runoelmia ja lopuksi Turun palon laulun sanat. Mittava lähdeluettelo löytyy lopusta ja kartat auttavat hahmottamaan Aninkaistenmäen ja muun silloisen Turun korttelit.

Kirjasta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Kirjat kertovat. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 44: Kirja kuuluu genreen, jota et yleensä lue; Goodreadsin haasteessa kohtaan 38: A book with the sun, moon or stars on the cover; Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa kohtaan 11: Esineen tai henkilön katoaminen tai löytyminen; ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 1: Kirjan nimessä on kaupungin nimi.

Mari Pihlajaniemi: Olipa kerran Pohjola. Tarina katoavista lajeista ja toivosta

Mari Pihlajaniemi 2022. Tammi. 200 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Pitäisi lukea enemmänkin tietokirjallisuutta, en tiedä miksi en kovin usein päädy sellaista lukemaan. Tähänkin teokseen törmäsin ihan sattumalta Turun kirjamessuilla, kun ohjelmaani tuli muutos ja menin hetken mielijohteesta kuuntelemaan Mari Pihlajaniemen haastattelua. Vaikutuin teoksen aiheesta ja laitoin sen heti kirjaston varausjonoon!

Lajit ovat riippuvaisia toisistaan, ja yhden lajin kohtalo vaikuttaa koko systeemiin. Valtaosa sukupuuttoon tapetun mukana katoavista on pieniä ja vaatimattomia. Niitä, joihin juuri kukaan ei kiinnitä mitään huomiota mutta joilla on oma merkittävä roolinsa koko ekosysteemissä.

Olipa kerran Pohjola kertoo meille tutuista, mutta valitettavasti katoamassa olevista lajeista. Pääosassa on naali, mutta Pihlajaniemi käy läpi myös sopuleiden, riekkojen, kuukkeleiden, peurojen ja monien muidenkin pohjoisten lajien tämänhetkistä tilannetta. Nämä lajit eivät nimittäin ole aina asuttaneet pelkkää pohjoista, vaan niitä on löytynyt Etelä-Suomea ja jopa Baltian maita myöten. On tietysti selvää, että lajien siirtyminen yhä pohjoisemmaksi ja niiden harvinaistuminen on ihmisten ja ilmastonmuutoksen seurausta, mutta Pihlajaniemi kertoo tarkemmin, mitä syitä ja seurauksia taustalta löytyy.

Nykyisen me ihmiset emme läheskään aina hävitä lajeja suoraan, vainoamalla tai pyydystämällä niitä. Nykymaailmassa lajit katoavat usein siks, että me pilaamme vähä vähältä niiden ympäristön ja elinmahdollisuudet.

Eläinten määrän väheneminen on ollut järkyttävän nopeaa. Moni yllä mainituista eläimistä on ollut vielä reilut sata vuotta sitten hyvin yleinen ympäri Suomen. Nykyään niitä tapaa tuntureilla, Kuusamon metsissä, syrjäisillä soilla tai rajojen ulkopuolella, jos lainkaan. Syynä tähän on ilmastonmuutos, ihmisasutuksen leviäminen, liikenteen kasvu ja tieverkoston laajeneminen, turismi, roskaaminen ja kilpailevien lajien leviäminen pohjoista kohti. 

Teos koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen käy läpi lajien häviämistä, toinen Pohjolan siirtymistä yhä pohjoisemmaksi ja kolmas niitä mahdollisuuksia, joita ihmisellä vielä on lajien pelastamiseksi ja luonnon ennallistamiseksi. Teos alkaa katoavasta naalista ja loppuu naaliin, ihan viime aikojen huippu-uutiseen, Saamenmaalla pitkästä aikaa pesivään ja poikivaan naaliin. Toivoakin vielä siis on, vaikka tuntuu, että asiaan paneutuvilla biologeilla, tutkijoilla ja vapaaehtoisilla on lähes mahdoton tehtävä.

Pihlajaniemi kertoo eläinten ja luonnon tilasta hyvin helppotajuisella tavalla. Taustalla on paljon tutkimustyötä ja viitteitä niihin. Tekstiä on mukava lukea, se etenee mielenkiintoa ylläpitävällä tavalla, jopa vetävästi. Sitä elävoittävät hassut ja söpöt yksityiskohdat tarkkailun kohteena olevista eläimistä, päiväkirjamerkinnät ja kirjailijan omakohtaiset kokemukset mm. mökiltä Kainuusta, Huippuvuorilta ja vapaaehtoisleiriltä käsivarren Lapista. 

Pienessä teoksessa on paljon asiaa, joka auttaa ymmärtämään ihmisen toiminnan, ilmastonmuutoksen, lajimuutosten ja lajikadon välisiä syy-seuraussuhteita. Mikä vaikutus on esimerkiksi retkeilijöiden jättämillä roskilla naalien elämään, miksi kuukkeleita ei näy Etelä-Suomen metsissä, miten soiden ojitus on ajanut riekot ahtaalle, miksi talvella valkoiseksi muuttuva naali on pulassa, jos lunta ei sadakaan tai mikä merkitys on kuivalla pakkaslumella sopuleiden pesintään verrattuna maahan kentäksi jäätyvään vesisateeseen.

Tämä teos ei yltänyt Finlandia-ehdokkaaksi, mutta vaikutti ainakin minuun siten, että taidan tarttua tietokirjaan jatkossa useammin. Blogipostauksia en tästä löytänyt, mutta uskon että se löytää kyllä lukijoita! Kansikin on kerrassaan ihana!

Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa

Nellie Bly 1887. Englanninkielinen alkuteos Ten Days in a Madhouse. Suomentanut Heidi Kouridou. Oppian 2018. 137 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Nellie Bly, syntymänimeltään Elizabeth Cochran, on yksi tutkivan journalismin uranuurtajista ja tietysti yksi ensimmäisistä kuuluisista naistoimittajista. Hänen teoksensa Maailman ympäri 72 päivässä vuodelta 1890 on huikea hyppy tuntemattomaan maailmaan, ja sen kautta minäkin kiinnostuin selvittämään, mitä muuta tämä nuori ja rohkea toimittaja on ehtinyt tutkia uransa aikana. Löysin tämän teoksen myös, kun selasin läpi MeNaisten 101 kirjan houkuttelevaa listaa kesää varten.

Bly saa viranomaiset vakuutettua siitä, että hän on mieleltään epävakaa ja niinpä hänet lähetetään tutkimusten kautta New Yorkin pahamaineiseen mielisairaalaan läheiselle saarelle. Hän viettää saarella kymmenen päivää yhtenä "hulluista", tarkkailee saarelle lähetettyjen saamaa kohtelua, työntekijöiden asennetta sairaita kohtaan ja sitä, ovatko kaikki mielisairaiksi tuomitut oikeasti edes sairaita.

Blyn kokemukset ja raportti aiheuttivat New Yorkissa pian jatkotoimenpiteitä ja mielisairaiden tutkimus ja hoito ottivat harppauksen eteenpäin. Nuori nainen ja hänet tehtävään lähettänyt esimies ottivat melkoisen riskin, sillä olosuhteet hoitolaitoksessa olivat järkyttävät ja Nellie Blylle olisi ehtinyt käydä kymmenessä päivässä huonostikin. 

Osastoilla, jonne toimittaja sijoitettiin, sairaanhoitajat suhtautuivat potilaisiinsa joko kylmän välinpitämättömästi tai väkivaltaisesti. Tuskin on tarpeen edes käyttää termiä potilas, sillä naiset olivat laitoksessa ikään kuin sijoituksessa, poissa kaduilta ja yhteiskunnasta, eikä heitä hoidettu millään tavalla. Sairaskohtauksiin, väkivaltaiseen kohteluun, nälkään ja kylmyyteen saattoi kuolla, sillä saarella ei ollut potilaille osoitettuja resursseja tarpeeksi, kuten kunnon ruokaa, vaatteita, vuodevaatteita tai lääkkeitä. Lääkäreitä näkyi harvoin eikä heilläkään ollut liiemmin mielenkiintoa näitä naisraukkoja kohtaan.

Nellie Blyn kokemusten, keskusteluiden ja havaintojen perusteella kovinkaan moni hänen osastoillaan asunut nainen ei olisi ollut mieleltään sairas. Moni nainen oli köyhä irtolainen, ehkä kehityksessä jälkeen jäänyt, suutuksissaan raivonnut, huonosti englantia osaava maahanmuuttaja tai vanhuudenhöperö, eikä siis lainkaan sairas. Useimmat olivat joutuneet laitokseen mielivaltaisesti, hyvin heppoisin perustein, huonosti asiaan perehtyneiden ihmisten antamien lausuntojen perusteella. 

Blyn teos on merkkipaalu monellakin saralla ja hyvin kirjoitettu. Uskomatonta rohkeutta, mielikuvitusta, sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä osoittaa se, miten Bly uskalsi lähteä matkaan ja soluttautua yhdeksi sairaista. Olisin kuitenkin kaivannut teokselle huolellisempaa käännöstä ja toimitustyötä. Englannin kielen lauserakenteet puskevat käännöksestä läpi ja sivut vilisevät kirjoitusvirheitä. Näistä huolimatta suosittelen kirjan lukemista kenelle tahansa!

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 17: Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 41: A book with a theme of food or drink. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 13: Kirja jonka julkaisusta on yli 20 vuotta.

Annukka Cederlöf: Tiluksilla. Unelmani maalla

Annukka Cederlöf 2022. WSOY. 224 s. Lainasin kirjastosta.

Jos on törmännyt sosiaalisessa mediassa Tiluksilla-nimeen, tietää heti mistä tämä kirja kertoo. Ja sen vuoksi minäkin halusin lukaista tämän teoksen, sillä seuraan Tiluksilla-porukkaa Facebookissa ja Annukka Cederlöfin päivitykset ovat ehdottomasti oman someni herkkupaloja. 

Mutta miten kaupunkilaistyttö on päätynyt seitsenkymmenpäisen eläinkatraan emännäksi maatilalle Vihtiin? Cederlöfin haastatteluja löytyy myös lehdistä, mutta tässä teoksessa hän kertoo taustoista enemmän. Siitä, miten hevoshullu tyttö teki lapsena kaikkensa, että sai viettää vapaa-aikansa eläinten parissa. Miten tarkkaan hän säästi, että hänellä olisi varaa edes johonkin hevosiin tai poneihin liittyvään. Lähellä Helsingin keskustaa asuvalla perheellä ei olisi ollut mahdollisuuksia omaan poniin, mutta onneksi hoitoponeja löytyi.

Cederlöf kertoo myös perheen perustamisesta ja nuoren aikuisen ruuhkavuosista, joiden aikana hän päätti opiskella poliisiksi. Poliisin työssä hän pääsi ratsupoliisin tehtäviin, joka ei ollut poliisiksi hakeutumisen syy, mutta luonteva seuraus. Rohkeasti Cederlöf avaa myös työyhteisönsä kipupisteitä, organisaatiomuutoksia ja henkistä taakkaa, jotka saivat hänet vähitellen kyseenalaistamaan omat velvollisuutensa. Olisiko tärkeämpää noudattaa järjen ja kasvatuksen ääntä ja jatkaa kiltisti kuukausipalkkaisessa virassa, vai pitäisikö kuunnella tunteitaan ja irtisanoutua?

Maalle perhe oli jo muuttanut ennen kuin Cederlöfistä tuli kokoaikainen emäntä. Vihdissä avautui luonnon kiertokulku, vuodenaikojen vaihtelut, rauhallinen äänimaailma ja ennen kaikkea antoisa ja rutiinien palkitsema arki alati kasvavan eläinlauman kanssa. Isäntäkin pääsi vihdoin toteuttamaan itseään koneiden kanssa. Minulle ehdottomasti antoisinta olikin lukea, miten Tiluksilla alkaa vähitellen syntyä ja miten se kasvoi ensimmäiset vuodet. Miten tilalle saapui kanoja, kissoja, koiria, lampaita, vuohia, hevosia, poneja, aaseja ja lehmiä. Millainen tausta on kaikilla niillä suloisilla eläimillä, joihin olen tutustunut somessa ja joiden nimetkin osaan jo melkein ulkoa.

Teoksen kielestä tunnistaa hauskan postaaja-Cederlöfin, mutta toki kirja on kokonaisuutena vakavampi. Kustantaja on antanut kirjoittajalle luvan pysytellä omassa tyylissään, mikä on tavallaan tosi kivaa enkä olisi muuta odottanutkaan, mutta kustannustoimittaja olisi voinut vielä hieman siloitella tekstiin jääneitä pieniä esim. viittausvirheitä. Sujuvaa ja luonteikasta tekstiä siitä huolimatta ja imaisinkin sen yhdessä päivässä. 

Toivon Tiluksille paljon lisää ihanan arkisia päiviä, hassuja kommelluksia ja lämmintä yhdessäoloa! Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 7: Kirja kertoo ystävyydestä. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii 21: A book with Monopoly tokens on the cover. Blogipostauksen kirjasta löysin Kirjakaapin kummitukselta.

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo

Sami Sillanpää 2021. HS-kirjat. 168 s. Lainasin kirjastosta. Kuva HS.

Keskellä virtaa Kongo on Helsingin Sanomien toimittajan Sami Sillanpään matkakertomus Kongojoelta, joka virtaa tuhansia kilometrejä läpi Afrikan ja laajan Kongon. 1700 kilometrin mittainen matka kestää noin kuukauden syksyllä 2020 ja kulkuvälineenä on ensin proomu, sitten puukanootti. Matkaseuranaan hänellä on Viktor Anasa, monikielinen ystävä ja opas, toimittaja Liselott Lindström sekä tietysti lukuisa joukko paikallisia. Kirjaa kuvittavat valokuvat matkan varrelta.

Matkan aikana toimittaja tapaa kirjavan joukon ihmisiä, joille Kongojoki on merkittävä kulkuväylä ja elinympäristö. Proomulla matkustaa perheellisiä, yksinäisiä, urheilijoita, sotureita ja liikemiehiä, eikä kenelläkään ole kiire, sillä matkalla Kisanganin sisämaakaupungista kohti pääkaupunki Kinshasaa ei ole aikatauluja. Koskaan ei voi tietää, kauanko pysähdykset kestävät ja mitkä ovat olosuhteet. Kun seikkailijat vaihtavat proomun puukanoottiin, seuraa on vähemmän, mutta luonto tulee lähemmäksi. Ahtaan ja haisevan proomun kaoottisuus vaihtuu rauhalliseen virtaan ja eksoottisen kasvillisuuden läheisyyteen. Valtavan leveä joki ei kuitenkaan ole aina helppo kulkuväylä. 

Sillanpää täydentää matkakertomustaan Kongon surullisella historialla Belgian Leopoldin väkivaltaisista vuosista kohti nykypäivän väkirikkautta. Vuosikymmeniin mahtuu riistoa ja sortoa, poliittista epävakautta ja itsenäistymistä, kehitystä ja kehittymättömyyttä. Monessa mielessä Kongo jumittaa edelleen eikä pääse itse nauttimaan valtavista rikkauksistaan. Kongolla on yllättävän suuri rooli esimerkiksi nykyään niin tarpeellisen koboltin louhinnassa, minkä vuoksi se voisi olla vauraampi, mutta siirtomaavuodet heijastuvat maan kehitykseen edelleen.

Yllättäen Kongossa on ollut myös suomalaisia, joista kahden kohtaloista Sillanpää kertoo enemmänkin, tamperelaisen Aleksander Mäntysen, joka teki töitä joella, sekä niin ikään tamperelaisen Saga Roosin, joka meni naimisiin höyrylaivakapteenin kanssa. Rakennustyöt ovat vetäneet Kongoon työntekijöitä pohjoisesta ja Kongojoki on tietysti ollut heillekin elinympäristö ja elinehto. Valitettavasti entisaikojen höyrylaivat ovat jo muisto. Sillanpäällä on muitakin kiehtovia yksityiskohtia, kuten Kongon yhteys Japanin atomipommeihin tai Picasson kubismiin! 

Kiehtovinta kaikessa ovat ehkä kuitenkin jokivarren asukkaat ja heidän kulttuurinsa. Kongojoen varrella on paljon pieniä kyliä, joiden ihmiset eivät ole kuulleetkaan koronasta, sillä nettiä ei ole, kännykkäverkot ovat olemattomia ja uutiset kulkevat hitaasti vettä pitkin. Vastaan tulee koulupuvuissa melovia lapsia, hyväntuulisia suurperheiden äitejä, kalastajia ja cassavaleipää myyviä isoäitejä. Joku kertoo väritettyä totuutta diktaattori Mobutu Sese Sekosta, toiset pakenevat maan itäosien sotia, monet matkaavat toiveikkaina Kinshasaa kohti, sääntöjä ei aina ole tai niitä ei noudateta, ja ulkomaalaisiin suhtaudutaan epäluuloisen uteliaasti. Valtavien metsien ja veden ääreltä saapuminen pääkaupunkiin on tunteita herättävää. Kongon asukasluku kasvaa nopeaa vauhtia, mutta edes jokapäiväistä leipää ei riitä ihan kaikille. 

Kirjasta myös blogissa Paljon melua kirjoista. Sijoitan kirjan Helmetin haasteessa kohtaan 33: Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa tämä sopii kohtaan 8: tropiikissa. Goodreadsin haasteesta kuittaan kohdan 36: A book related to flora and fauna. Maailmanvalloitukseen saan tästä yhden uuden maan lisää!

Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta. Suomen kielen jäljillä

Ville Eloranta ja Lotta Jalava 2021. Tammi. 284 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Tämä kirja oli ehdottomasti joululahjalistalla ja ihanaa, että sain sen! Kävin kuuntelemassa Elorannan ja Jalavan haastattelua Helsingin kirjamessuilla, mikä vahvisti entuudestaan kiinnostustani kirjaa kohtaan. Olen itsekin eräällä tavalla kielen asiantuntija, mutta voi miten nautinkaan uusimmasta tiedosta ja yksityiskohdista, joita en vielä tiennyt. Kuten kirjoittajat toteavat, kattavaa kansantajuista teosta suomen kielestä kirjoitetaan hyvin harvoin.

Teoksen ensimmäinen luku pureutuu sanojen merkityksiin. Käydään läpi sanojen entisiä ja muuttuneita merkityksiä, konkretian muuttumista abstraktiksi, monimerkityksisyyttä, johdinten vaikutusta merkityksiin ja muutoksiin, homonymiaa eli samalta näyttäviä mutta erimerkityksisiä sanoja, sukunimien etymologiaa ja vierasperäisiä sanoja. Mitä tarkoittavat esimerkiksi nimen Korhonen osat korho ja nen? Mitä tarkoitti ennen saivarrella? Luku päättyy kuvaamaan myös sijamuotojen, kuten elatiivin tai partitiivin, merkityksissä tapahtuneita muutoksia.

Toinen luku pyrkii selittämään ja kuvaamaan, miten kielestämme tuli suomen kieli. Mistä on lähtöisin vaikkapa kielen taipuisuus - onko se geneettistä vai sittenkin naapurista lainattua. Mitä reittiä kantakielten puhujat tulivat nykyiselle Suomenniemelle ja millaisina kielen eri vaiheet ovat kulloinkin ilmenneet, mitkä naapurit ja kauppakumppanit ovat milloinkin vaikuttaneet kielen kehittymiseen. Millä tavalla ympäristö vaikuttaa kieleen ja sen sanastoon?

Lainakerroksia on ihan valtavasti ja ihan arkisessakin sanastossamme on lukuisia lainasanoja eri aikakausilta, kuten ohra, puuro ja isä. Naapurit ovat vaikuttaneet myös nimiimme, kuten vaikkapa germaanikielet Huittisiin. Kolmas luku jatkaa kielen lainakerrosten kanssa: jumala on saapunut kaukaa, tytär hieman lähempää balteilta, raamattu slaaveilta ja laki skandinaaveilta. Kannattaa muistaa myös pitkä rinnakkaiselo saamelaisten kanssa. Joskus lainasanat myös liikkuvat edestakaisin ja niitä saatetaan lainata myöhemmin uudestaan. Miksi muuten joulujuhlassa olisi tuplasti sama asia? Kolmannessa luvussa pohditaan myös sanojen deskriptiivisyyttä ja onomatopoetiaa. Mielenkiintoista ja minulle melko uutta asiaa oli katsaus slangin kehittymiseen ja sen ainesosiin.

Neljännessä luvussa selvitetään muun muassa, millaisia lakeja äänteenmuutosten taustalla on ja millaisia äänteitä meillä on joskus ollut, vaikka enää niistä on jälkiä vain taivutusmuodoissa, kuten tapa - tavat. Nimistöntutkijat ovat joskus päätelleet liikaa kirjakielen perusteella ja karttaamme on jäänyt väärinymmärrettyjä nimiä, kuten Sodankylä. Harhaanjohtavaa on joskus myös olettaa, että sanan perusmuoto olisi muita muotoja korkea-arvoisempi tai vanhempi.

Teoksen lopuksi sopii lyhyt katsaus suomi-sanan alkuperän selityksiin eri aikoina. Tutkimus kehittyy ja menee eteenpäin ja ehkä jonain päivänä tiedämme varmemmin kielemme ja maamme nimen alkuperän, mutta suo-sanalla tuskin on mitään tekemistä sen kanssa, sen voi jo sanoa varmaksi.

Eloranta ja Jalava ovat kirjoittaneet tärkeän teoksen mukavalla tyylillä. Sinänsä pitkät luvut jaksottuvat kivan lyhyiksi alaluvuiksi ja kappaleiksi, ja minä ainakin pidin kovasti siitä, että kirjaa oli helppo lukea vähän kerrallaan tai halutessaan uppotua siihen pitkäksi aikaa. Vaikka terminologiaa onkin paljon, se selitetään hyvin ja asiaan vihkiytymätönkin ymmärtää tekstiä hyvin, kunhan vain on asiasta kiinnostunut. Kirja saattaa myös aiheuttaa kiinnostusta sellaisissa, jotka eivät ole kielemme piirteitä aikaisemmin pohtineet, sillä hauskoja esimerkkejä on runsaasti ja lukija saa usein yllättyä. Teoksesta voisi aivan hyvin ottaa paloja vaikkapa osaksi opetusta melkein millä tahansa kouluasteella. 

Kirjasta myös blogeissa Luettua elämää, Tuijata ja Kirjapino.

Nellie Bly: Maailman ympäri 72 päivässä

Nellie Bly 1890. Englanninkielinen alkuteos Around the World in Seventy-Two Days. Suomentanut Tuija Tuomaala. Punos-kustannus 2021. 234 s. Lainasin kirjastosta. Kuvat kustantajan.

Ihan uskomaton saavutus nuorelta naiselta, 130 vuotta sitten! Maailmanhistoriaan jäänyt, Jules Vernen tarinan innoittama silloinen ennätys mainittiin myös Miia Kankimäen teoksessa Naiset joita ajattelen öisin. Muuten en ehkä olisi tätä tuoretta suomennosta edes hoksannut, mutta Nellie Blyta tulen minäkin totisesti ajattelemaan öisin. 

Toimittajana työskenneelleen Nellie Blyn (oikelta nimeltään Elisabeth Cochran) matka on tietysti jo sinänsä huikea juttu, mutta ei ole huono tämä matkakertomuskaan. Onhan se ihan ainutlaatuinen kurkkaus 1800-luvun lopun maailmaan ja moneen sen kolkkaan. Toki Nellie on saanut matkaansa paljon tukea eikä se olisi onnistunut ihan minkä tahansa yhteiskuntaluokan edustajalta, eikä monelta naiselta, mutta kuten Nellie itse monesti huomauttaa, amerikkalainen nainen oli monia muita vapaampi tuohon aikaan. Hän on kuuluisa myös siksi, että onnistui tekemään 72 päivän mittaisen matkan yhdellä asulla ja pelkällä käsilaukulla! Huh! Olen pitänyt itseäni tehopakkaajana, mutta tuohon en pystyisi.

Nellie Bly matkustaa New Yorkista Englannin kautta Ranskaan, sieltä Italian kautta Punaisellemerelle, Intian Valtamerta pitkin Ceylonille, edelleen Itä-Aasian rannikolle ja lopulta Japanista San Franciscoon ja junalla mantereen halki takaisin kotiin. Muistelmat eri kohteista vaihtelevat kovasti. Välillä Nellie paneutuu ihmisten väliseen kommunikointiin, kulkuvälineiden vertailuun, palvelun tasoon tai yksittäisiin matkakumppaneihin. Välillä hän kertoo seikkaperäisesti kohteen nähtävyyksistä ja kulttuurista. Välillä matkaa rasittaa myrsky tai jokin muu epämukavuus.

Mielenkiintoisinta oli oppia 1800-luvun lopun elämänmuodoista eri paikoissa, kuten nykyisen Jemenin eteläkärjen Adenissa, Ceylonilla, Kiinassa tai Japanissa. Kiinassa Nellie perehtyi jollain vierailukohteella moninaisiin kidutustapoihin (miksi ihmeessä!?), Japanissa hän ihmetteli kauneutta ja siisteyttä, ja Punaisellamerellä karua luontoa sekä innokkaita sukeltajapoikia. Vanhaksi tekstiksi teoksen tunnistaa siitä, ettei monikaan Nellien käyttämä kuvailutapa olisi nykypäivänä enää suotava. Hän kuvailee näkemiään ihmisiä suorasanaisesti, vertailee tapoja ja elintasoja häpeilemättä toisiinsa, eikä aina näe mitä kaikkea alemman yhteiskuntaluokan ihmiset tekevät vauraiden turistien eteen. Suomentaja on tehnyt hienoa työtä eikä teoksen teksti tunnu yllä mainittua lukuunottamatta lainkaan vanhalta.

Hieman epäselväksi jäi, miten matkan järjestelyt onnistuivat niinkin nopeasti, mutta upeaa että niin kävi. Nellie sai päätoimittajaltaan ehdotuksen lähteä kahden päivän sisällä. Kun ensimmäinen laiva lähti liikkeelle, naisella oli selkeä matkasuunnitelma ympäri maailman ja upouusi ompelijalla teetetty matka-asu. Jonkinlainen matkaseuralainenkin mainittiin aika usein, vaikka välillä Nellie matkusti yksin. Silloinkin hänen turvakseen löytyi kapteeneita, junailijoita ja muita miehiä, jotka takasivat matkan onnistumisen. Rohkea nuori nainen pelasti usein myös itse itsensä railakkaan huumorin avulla!

Myöhemmin muun muassa kirjailijana, teollisuusjohtajana ja keksinäjä toimineen naisen teoksesta myös blogeissa Fammo matkalla ja Kirjala.