Colm Tóibín: Long Island

Colm Tóibín 2024. Englanninkielinen alkuteos Long Island. Suomentanut Kaijamari Sivill. Tammi 2024. 352 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Postauksestani Colm Tóibínin rakastetusta Brooklyn-romaanista näyttäisi olevan jo hitusen yli kymmenen vuotta, eli se on ollut yksi ensimmäisistä blogipostauksistani. Eipä ihme, että se aiheuttaa nostalgisia väreitä ja on ollut minulle merkittävä romaani. Toki Brooklyn oli ilmestyttyään muutenkin hyvin suosittu ja siitä tehtiin myös tv-sarja.

Nyt Irlannista, pienestä rannikkokaupungista Brooklyniin nuorena muuttanut Eilis Lacey on jälleen päähenkilönä, kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Hän elää italialaistaustaisen miehensä Tonyn ja kahden lapsensa kanssa Tonyn sukulaisten ympäröimänä. Elämä on vakaata, kunnes perhettä ravisuttaa teko, joka saa Eilisin lähtemään kesäksi Irlantiin 80 vuotta täyttävän äitinsä luokse. Irlannissa hänen on pohdittava avioliittoaan ja elämäänsä Long Islandilla. 

Jos on lukenut Brooklyn-romaanin, ei voi olla muistamatta millainen hiljaisuus ja salaisuus saattelivat Eilisia, kun hän palasi lomaltaan Irlannista takaisin Yhdysvaltoihin ja jatkoi elämäänsä Tonyn kanssa. Ja vaikka ei olisi lukenut aikaisempaa teosta, lukijalle kerrotaan tuosta merkittävästä kesästä. Pikkukaupunkiin palattuaan Eilis joutuu kohtaamaan vanhat juorut ja ihmiset, joihin hän ei ole juurikaan pitänyt yhteyttä. Hän tapaa myös pubinpitäjän Jimmyn, miehen joka ei ole unohtanut, mitä kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui.

Onko Eilisin mahdollista muuttaa elämänsä suuntaa? Long Islandissa tapahtuneen vuoksi jotain pitäisi päättää. Irlannissa iäkäs äiti ei ole muuttunut miksikään, vaan pitäytyy itsepäisesti vanhoissa tavoissaan. Vanhat ystävät sen sijaan ovat ottaneet ratkaisevan, uuden askeleen keski-iässä, mutta siitä eivät vielä kaikki tiedä. Sotkeeko ylvään, rauhallisen ja ristiriitaisia tunteita herättävän Eilisin saapuminen kyläläisten ja perheenjäsenten suunnitelmat? 

Colm Tóibínin kerronta on jälleen kerran hyvin herkkävireistä. Kerronta liikkuu niin arkisissa yksityiskohdissa että dekkarin tai muuten vauhdikkaamman teoksen jälkeen kestää aikansa, että tottuu kerronnan hitauteen ja tarkkuuteen. Kaikki on kuitenkin huolella valittua, sillä kaikella on paikkansa kerronnassa, joka paljastaa lukijalleen paljon enemmän kuin kellekään romaanin henkilöhahmoista. Lukija tietää, miten heistä kukin pohtii asioita mielessään, mutta kukin tahollaan. Heidän välisensä vuorovaikutus pitää sisällään niin paljon sääntöjä ja ennakko-oletuksia, että viestintään jää valtavia aukkoja spekulaatiolle. Välillä tekisi mieli sanoa heille, että puhuisivat enemmän, eivätkä jättäisi tärkeitä asioita sanomatta!

Romaanissa on paljon kaipausta ja tarpeiden tunnistamisen vaikeutta. Moni on taitekohdassa, mutta tunnistavatko he itsekään, mikä olisi heille paras vaihtoehto ja mikä elämässä on tärkeää. Tóibín on uskomattoman taitava sanottamaan henkilöiden puolesta kaiken sen, mitä he eivät osaa itse sanoa. Romaani on täynnä huutavaa hiljaisuutta, vahvoja tunteita, jotka jäävät vaille sanoja ja joskus vaille tekojakin. Jälleen kerran Tóibín kertoo upealla tavalla naisesta ja naisen tarpeista tulla nähdyksi ja kuulluksi. 

Jos teema ja kirjailija kiinnostavat, käy lukemassa romaanista Nora Webster, jonka nimihenkilö mainitaan Long Islandissakin pari kertaa, sekä novellikokoelmasta Äitejä ja poikia. 

Colm Tóibín: Nora Webster

Colm Tóibín 2014. Englanninkielinen alkuteos Nora Webster. Tammi 2016. Suomentanut Kaijamari Sivill. 410 sivua.

Irlantilaisen Tóibínin kolmas suomennettu teos on jäänyt kirjahyllyyn pariksi vuodeksi odottamaan ja siksi otinkin sen mukaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jotta saisin vihdoin luettua kirjan jota itse odotin kovasti aikoinaan. Rakastin nimittäin aikaisempia suomennoksia, Äitejä ja poikia ja Brooklynia. Puoliskonikin ehti lukea sen ennen minua!

Norassa on paljon samaa kuin aiemmissa teoksissa. Tasaisen vahva kerronta etenee miellyttävän verkkaista, hieman (hyvässä mielessä!) vanhanaikaiselta tuntuvaa tahtia. Kuten Brooklynissa, tässäkin on päähenkilönä nainen ja hänen elämänmuutoksensa. Muutosta tarkkaillaan ensisijaisesti naisen omista ajatuksista käsin, mutta olennaista ovat myös ympäristön reaktiot, tunnelmat ja muutoksesta selviytyminen. Novellikokoelmassa Äitejä ja poikia tarkkaillaan nimensä mukaisesti poikien ja äitien välisiä suhteita. Hyvin samankaltaisia teemoja löytyi myös Noran perheestä ja heidän kolmesta vuodestaan isän kuoleman jälkeen.

Nora Webster menettää siis puolisonsa ja jää yksi neljän lapsen kanssa. Tyttäret opiskelevat jo omillaan, mutta pojat ovat vielä kouluiässä. Nora tekee kaikkensa etteivät lapset joutuisi kokemaan kovin suurta elämänmuutosta. Hän pitää arjen rutiinit ennallaan ja aloittaa työt konttorissa, jottei perheen elintaso laske liikaa. Nora tarkkailee, millä tavalla lapset suhtautuvat muutoksiin, vieraisiin, kouluun, sukulaisiin. Millä tavalla he siirtyvät lapsuudesta vähitellen kohti nuoruutta ja aikuisuutta, ottavat vastuuta ja itsenäistyvät, pystyvät hakemaan turvaa muistakin kuin äidistään. Samaan aikaan Nora itse rakentaa uutta elämää, joka alkaa vähitelleen koostua muustakin kuin kodista. Työyhteisö ei ole helppo, mutta Nora tekee selväksi, että hänen osaamistaan tarvitaan. Hän kiinnostuu myös laulamisesta ja musiikista ylipäätään - harrastuksesta jonka hän oli aikoinaan jättänyt äidilleen, muodostuu nyt olennainen osa arkea.

Romaani on täyteläisen runsas paketti ihmisen sisäisen maailman yksityisimpiä ajatuksia, ihmissuhteissa tasapainottelua, perhe-elämää, itsenäistymistä ja selviytymistä. Taustalla elää Enniscourthyn pikkukaupunki (josta Tóibín on itsekin kotoisin) ja lähelle vyöryvät Irlannin poliittiset liikkeet, 1960-luku, mutta vain taustalla, sillä tässä romaanissa ympäristö pysyy varsin etäällä. Noran on ensin löydettävä itsensä, päästävä sumusta eroon. Mutta miten ihmettelenkään sitä, miten Colm Tóibín (vuonna 1955 syntynyt mies) osaa kirjoittaa naisista! Jälleen kerran hän onnistuu kuvaamaan naisen ajatusmaailmaa uskottavan aidolla tavalla, joka hakee vertaistaan.

Tuntui kuin muut huoneessa olisivat tunteneet toisensa ihan eri tavalla kuin hän heidät tunsi, niin kuin muilla olisi ollut yhteinen kieli ja niin kuin muut, ennen kaikkea, olisivat ymmärtäneet toistensa hiljaisuutta.

Vaikka romaanin lähtökohta on surullinen, ei lukemisesta ainakaan minulle jäänyt päällimmäiseksi surullinen olo. Hieman melankolinen tunnelma tietysti on, mutta minä koin varsin voimaannuttavaksi sen, miten Nora puskee eteenpäin, löytää oman tapansa elää ilman miestään, silti unohtamatta häntä. Maurice kulkee ikäänkuin rinnalla koko muutoksen läpi. Nora miettii toki, mitä muut ajattelevat, muttei anna sen estää tekojaan. Pidin kovasti myös siitä, ettei romaani pyri löytämään vastauksia ihan kaikkeen, vaan suhtautuu asioihin osana elämää. Kaikkia ongelmia ei ratkaista, vaikka eteenpäin mennäänkin. Tóibínin vähäeleinen tyyli ja taito käsitellä asioita herättää luottamusta siihen, että ehkä minullakin on kaikki hyvin ja voimaa muutoksissa!

Colm Tóibínin teoksista on suomennettu (kiitos jälleen kerran taitavalle, palkitulle Kaijamari Sivillille!) vain kolme. Toivon kovasti lisää! Kirjabloggaajien rakastamasta kirjasta lisää näissä blogeissa: P S. Rakastan kirjoja, Leena Lumi, Kirsin Book Club, Lumiomena ja Kaisa Reetta T. Haasteissa tämä pääsee Helmetin kohtaan 28: Kirjan nimessä sanat ovat aakkosjärjestyksessä ja Goodreadsin kohtaan 22: A book you have high expectations or hope for.

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia. 2013. (Mothers and Sons. 2006). Tammen Keltainen pokkari. Suomentanut Kaijamari Sivill. 315 sivua.

Tóibínin novellikokoelman teemaa, äidit ja pojat, ei ehkä heti hahmottaisi, jos ei se olisi teoksen nimi. Tarinoissa ei ole aina pääosassa sekä äiti että poika, vaan joissain novelleissa keskiössä on poika, toisissa ajatus kulkee äidin näkökulmasta. Yhteistä useimmille novelleille on selviytyminen vaikeasta tilanteesta, murroksesta tai elämänvaiheesta. Tarinoissa tasapainoillaan olemassaolon ja mahdollisuuksien kanssa. Niistä huokuu kovaa elämää, ankaraa arkea, tarvetta selviytyä. Teoksen perusvire on melko alavireinen ja jollain tavalla onnea ja ymmärrystä hakeva. Tóibín päättää useimmat novellit hetkiin, joissa lukija ei ole vielä valmis lopettamaan - niitä ei viedä ihan loppuun saakka. Jää lukijan vastuulle kuvitella mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä tekee novelleista jotenkin mieleenpainuvampia, kun kaikkea ei anneta valmiina. Lukijan täytyy ikään kuin osallistua itse tarinan lopetukseen.

Sekä äitien että poikien näkökulmasta monissa novelleissa käsitellään luopumista ja menetystä. Jossain elämän vaiheessa on pakko irtautua, varsinkin jos elämä sujuu paremmin ilman toista, tai jos toinen ei kykene ottamaan vastuuta. Joskus äidin ja pojan näkemykset hyvästä elämästä saattavat olla hyvin vastakkaiset. Kuitenkin äiti vaikuttaa aina pojan päätöksiin, vaikkei poika sitä aina tiedostakaan. Usein tasapaino on mahdollista vain jos pystyy unohtamaan tai antamaan anteeksi.

Keskeistä novelleissa on se, mitä ei sanota ääneen. Hahmot piilottavat tunteensa, siirtävät sanottavansa myöhemmäksi, eivätkä lopulta pysty ilmaisemaan ajatuksiaan. Ihmisten välisen jännitteen voi suorastaan aistia - niin tutulta se tuntuu, kun asiat jätetään ilmaan ja ihmiset ymmärtävät toisensa väärin. Samalla tavalla keskeistä kertomuksissa on poikien tapa tarkkailla äitejään. Äitien eleet ja ilmeet, tuoksut ja mielialat ovat pojille tärkeitä. Isät ovatkin usein poissaolevia tai muuten poissa.

Vaikka novellit ovat varsin melankolisia ja paikoitellen vähän julmiakin, niissä on myös optimismia ja etenkin lämpöä. Tóibínilla on kauniin lempeä ja rauhallinen tapa käsitellä vaikeita asioita. Lämpöä huokuu ajatuksista ja katseista, yhteenkuuluvuudesta ja yhteisestä historiasta. Osassa tarinoista välittyy myös kaunista intohimoa, ystävyyttä ja kokeilunhalua. Novelleista viimeinen poikkeaa muista sijoittumalla Espanjaan, muut tapahtuvat Irlannissa. Yhteistä useimmille on kylän tai pikkukaupungin puristava yhteisöllisyys - toisaalta tukeva ja turvallinen, toisaalta painostava ja tiukka.

Tóibínin tyyli kirjoittaa on tiivis, mutta kaunis. Virkkeet eivät juurikaan rönsyile, eikä ajatus hajoa koskaan. Kieli pysyy kasassa ja kertoo joskus karullakin tavalla olennaisen. Novellit pursuavat kuitenkin yksityiskohtaistakin tietoa monista hyvin jokapäiväisistä asioista, joista lukija huomaa olevansa kiinnostunut ihan vain siksi, että ne on kirjoitettu niin herkullisen mielenkiintoiseen muotoon. Ihastuin Tóibínin kieleen jo lukiessani Brooklynia. Kiitos suomentajalle.

En voi olla vertailematta Tóibínin novelleja juuri lukemiini Munron novelleihin. Niille on yhteistä tietynlainen arkisuus ja tavallisuus, johon sekoittuu kovuutta ja jopa julmuutta, mutta myös runsaasti rakkautta. Ymmärtäminen ja unohtaminen ovat keskeistä molemmille. Ja samalla tavalla molemmissa sanomatta jättäminen on vaikuttavampaa kuin ääneen lausuminen. Eikä kummassakaan ole liikaa onnea.

Äideistä ja pojista ovat kirjoittaneet myös mm. Sara ja Katja.

Colm Tóibín: Brooklyn

Brooklyn (2009). Tammi 2011. Suomentanut Kaijamari Sivill. Keltainen pokkari. 313 s.

Nuoren irlantilaisen Eilisin elämä ja perhe irlantilaisessa pikkukaupungissa saa jäädä, kun hänelle yllättäen järjestetään työpaikka ja asunto Brooklynista. Eletään 1950-lukua ja ansiotyöt Irlannissa ovat tiukassa. Muutoksen aiheuttama jännitys ja jännitteet korostuvat perheenjäsenten välisessä puhumattomuudessa päiviä ennen lähtöä. Eilisin halu suojella kotiinjääviä ikävältä peittoaa hänen oman ikävän tunteensa, joka purkautuu vasta myöhemmin perillä, kun arki - asuminen vuokraemännän valvovan silmän alla ja työ tavaratalossa - alkaa rullata:

"---hän oli haamu tässä huoneessa, kaduilla matkalla töihin, tavaratalossa. Mikään ei merkinnyt mitään. Friary Streetin talossa huoneet kuuluivat hänelle, hän ajatteli, ja niissä liikkuessaan hän oli oikeasti siellä. Kotikaupungissa, kun hän käveli kauppaan tai ammattikoululle, ilma, valo, maa, kaikki oli lujaa ja osa häntä, vaikkei hän olisi tavannut matkalla ketään tuttua. Täällä mikään ei ollut osa häntä. Kaikki oli onttoa, tyhjää, hän ajatteli."

Ahkera puurtaminen ja ymmärtävät ihmiset auttavat kuitenkin Eilisin sopeutumaan. Nuori nainen saa hyvän työpaikan lisäksi opiskella iltaisin, käydä tansseissa ja seurata muotia.  Hän alkaa myös seurustella italialaissyntyisen Tonyn kanssa. Arki on kovin erilaista kuin ennen. Kotoa tulleen suru-uutisen vuoksi Eilis joutuu kuitenkin lähtemään kotikaupunkiinsa meren toiselle puolelle ja joutuu siellä tekemään vaikeita päätöksiä: jatkaako uutta elämäänsä vai palatako vanhaan, joka olisi niin tuttua ja turvallista.

Teos kuvaa hienosti sitä, mitä kaikkea nuorelta naiselta odotetaan, ja miten ympäristö asettaa paineita. Siinä mielessä suurkaupungin ja maalaiskaupungin ero ei ole suurensuuri: sana leviää helposti eikä mikään pysy salassa, kun yhteisö vahtii omiaan niin hyvässä kuin pahassakin. Eilisin kautta kirjailija luo myös hyvin realistisen kuvan maasta- ja maahanmuutosta.

Brooklyn on helppolukuinen ja nopea kirja, mutta jää varmasti mieleen. Eilisin mukana tunteet ovat pinnalla läpi teoksen eikä kirjaa ole helppo laskea käsistään. Olen itsekin muuttanut monesti - ehkä siksi koin Eilisin ikävän ja ulkopuolisuuden tunteet niin kovin tutuiksi. Nyt nekin on puettu sanoiksi. Eilisin tapa havainnoida ympäristöä ja ihmisiä, erityisesti sitä mitä jätetään sanomatta ja mitä ihmisssuhteilta silti odotetaan, on jollain tapaa ikuista ja aitoa. Todella kaunis teos. Osallistun kirjalla HelMetin lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan 12 (ystäväsi suosittelema kirja).