Hanna-Riikka Kuisma: Maaperä

Hanna-Riikka Kuisma 2026. Otava. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lähiön rakennustyömaa hiljenee yhtäkkiä. Projekti ei etenekään. Alueen vanhimmat asukkaat muistavat vielä, mitä alueella oli ennen kerrostaloja, mutta menneisyydestä ei ole puhuttu. Peruskoulun rehtori tietää kaiken, mutta ajaa mieluumin omia etujaan ja ylläpitää hämäriä harrastuksiaan. Yksi nuoremmista asukkaista on alkanut kerätä tietoja maaperän käytöstä ja maan alta välillä putkahtavista vanhoista tavaroita, mutta hänen horinoitaan ei oteta todesta.

Lähiöön muuttaa kuuluisa sometähti, rappiostriimaaja Nana miehensä kanssa. Heillä on jo vakiintunut seurakunta, mutta silti moni uusistakin naapureista lankeaa naisen livelähetyksiin. Osa heistä päätyy osaksi alkoholin ja huumehuuruisia lähetyksiä, osa jää pahasti koukkuun netissä. Surullisimmat seuraajista kuvittelevat saaneensa Nanasta ystävän, mutta todellisuudessa tämä imee kuiviin kaikki, jotka saa lähelleen. Valovoimainen tähti hyväksikäyttää häikäilemättä, mutta ei ole ihan turvassa itsekään.

Nana saa osakseen niin ihailua kuin vihaakin, hän osaa lumota, mutta jossakin täytyy mennä hyväksikäytön raja. Hänen seuraajiensa menneisyydestä löytyy yksinäisyyttä, kiusaamista ja vähäosaisuutta. Jokainen tietää menettävänsä enemmän kuin saavansa Nanaa palvoessaan, mutta eivät mahda itselleen mitään. Edes seksuaalinen väkivalta ei saa naista tuntemaan empatiaa, ainoastaan laskeskelemaan, ketä kannattaa kiristää.

Siinä vaiheessa, kun nuoren maaperää tutkineen miehen ja Nanan yhteistyö epäonnistuu, on vihaajien määrä jo melkoinen. Mutta kuka onkaan nuori verinen nainen, joka raahautuu lähiön halki? Onko jonkun viha ryöpsähtänyt niin että Nanan henki on todellisessa vaarassa, vai onko kohdalle osunut joku niistä naisista, jotka osin tahtomattaankin ovat alkaneet muistuttaa Nanaa?

Kuisma kirjoittaa jälleen kerran häiritsevän ravisuttavalla tavalla. Pinnan alla kytee, hahmot ovat epätäydellisiä ja suorastaan inhottavia, eikä henkistä ja fyysistä väkivaltaa kaihdeta. Romaanissa on nimensä mukaisesti jatkuvasti läsnä myös maa, sen kasvit ja tuoksut, maaperän ainekset ja juurakot. Yhdistelmä on hyvin fyysinen, verevä ja hieman taianomainenkin, vaikka itse tarina on hyvin inhorealistinen.  

Olen aikaisemmin kirjoittanut Hanna-Riikka Kuisman teoksista (mm. Viides vuodenaika), miten taitavasti hän kuvaa mielen järkkymistä ja "hulluutta". Samanlaista kuvausta on Maaperässäkin. Aikaisemmissa romaaneissa on yhtä lailla maagisuutta ja kauhun elementtejä. Maaperässä tunnelma tiivistyy loppua kohden ja alkaa muistuttaa jännitysromaania, kun lähiön asukkaiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa - tai Nanaan. Kuisman Finlandia-ehdokkaassa, Kerrostalossa, oli kuvottavia yksityiskohtia ja hahmojen näköalattomuutta, jotka muistuttavat kovasti Maaperän asukkaita. Omanlaisensa kerroksen tähän romaaniin tuo kuitenkin sosiaalinen media, sen maailman, sen sairaus ja sen aiheuttama viha.

Kuisman teokset ovat aina raikkaita tuulahduksia, vaikka sanana raikas ei niiden maailmaa kuvaakaan, päin vastoin. Raikkaita niistä tekee kerronnan rehellisyys, kaunistelemattomuus ja synkkyys, jotka aiheuttavat kuvotusta, sääliä ja pelkoa. Kuismalla on taito löytää ihminen, joka helposti unohtuu, mutta on tarinan arvoinen vikoineen päivineen.  

Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Alia Trabucco Zerán 2022. Espanjankielinen alkuteos Limpia. Suomentanut Emmi Ketonen. Tammi 2026. 241 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipas virkistävän erilainen romaani! Enkä ole aikaisemmin lukenut chileläisen kirjailijan teosta, joten hyvä että sellainen tuli nyt vastaan. Kirjailija on uransa alusta saakka kahminut kunniamainontoja, kuten Booker-palkintoehdokkuuden, brittiläisen ja ranskalaisen kirjapalkinnon, elokuvasovituksia ja -oikeuksia. Puhtaastakin on myyty oikedet Netflixille.

Puhdas on sekä jännitysromaani että pureva luokkakuvaus. Estela-niminen nainen aloittaa kotiapulaisena Santiagossa, kaukana etelän maaseudusta, jonne hänen iäkäs äitinsä jää. Kuten niin monelle, muutto pääkaupunkiin mahdollistaa paremman elintason ja jotain kotiin lähetettävää. Seitsemän vuoden ajan Estela kasvattaa perheen pientä tytärtä, pesee heidän likavaatteensa, sijaa heidän vuoteensa, laittaa ruoat ja hoitaa ostokset. Hän näkee asioita, joita kotiapulaisen ei kuuluisi nähdä, tekee asioita, jotka kuuluisivat lapsen huoltajille.

Estelalla on kuitenkin myös oma salaisuutensa, joka saa vierailla välillä kodinhoitohuoneessa. Hänen tunteensa sekä talon tytärtä että salaista vierasta kohtaan ovat ristiriitaiset. Tunteissa on niin vihaa kuin rakkauttakin. Enimmäkseen Estela on kuitenkin hämmentynyt siitä tunnekylmyydestä, jota hän aistii perheen miehen ja vaimon olemuksesta ja teoista. Sekavuutta aiheuttaa myös lapsen kapina. Jo pienenä tytär keplottelee, valehtelee ja saa tahtonsa läpi. Kunnes tapahtuu jotain, mikä saa Estelan pakenemaan.

Estela itse kertoo tarinaa putkasta käsin, ilmeisesti oven tai seinän takana kuunteleville poliiseille. Vaikka lukijalla ei ole aavistustakaan, mitä on tapahtunut, ja vaikka sitä kohti mennään melko hurjaakin vauhtia, se ei itsessään ole ehkä kuitenkaan se kaikkein kiehtovin puoli tässä romaanissa, samalla tavalla kuin se olisi dekkareissa tai jännäreissä. Puhdas on taidokas kuvaus palvelevasta yhteiskuntaluokasta, heidän työstään, unelmistaan ja ennen kaikkea heidän kohtelustaan. Se on samalla suorastaan ironinen kuvaus niistä, jotka teettävät töitä palvelijoilla, siirtävät vastuun arjesta ja kodista vieraalle. 

Pieninä paloina Estela kertoo jotain myös menneisyydestään ja ympäristöstä talon ulkopuolella, mutta päänäyttämö on työnantajien talo ja uima-allas. Estelan äidin opit kulkevat mukana ja tuovat romaaniin ripauksen lämpöä. Kirjan takakannen kehuissa kuvaillaan Puhdasta suorastavaan rajoja rikkovaksi, ja siinä onkin jotain häpeilemätöntä, häiritsevää ja raakaa. Romaani saa ajattelemaan ja toivottavasti rikkookin jotain siellä, missä tällaista epäoikeudenmukaisuutta on. 

Espanjankielinen nimi Limpia on loistava, sillä se viittaa toisaalta kodin puhtauteen, jota Estela ylläpitää, toisaalta Estelaan itseensä, joka ei työnantajan mielestä sitä ole. Suomennettu nimi Puhdas viittaa näihin myös, mutta tuo mieleen myös sanaparin puhdasta vihaa, jota Estela ja lapsi välillä tuntevat.

Zadie Smith: Petos

Zadie Smith 2023. Englanninkielinen alkuteos The Fraud. Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2025. 542 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Tämä joululahjatoivelistalla ollut teos on menestynyt niin kotimaassaan Iso-Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin ilmestymisvuonnaan, kuten muutkin Zadie Smithin teokset. Minulle aikaisemmin tuttuja ovat Valkoiset hampaat ja Kauneudesta, molemmat ajalta ennen blogia.

Petos ammentaa historiallisista henkilöistä ja heidän elämistään 1800-luvulla. Kirjailijaserkkunsa taloudenhoitajana toimiva leski Eliza Touchet kiinnostuu pitkästä oikeudenkäynnistä, joka täyttää Englannin sanomalehtien palstat 1870-luvulla. Työläismies saapuu Lontooseen väittäen olevansa Australian-matkalla kadonnut baroni. Hänellä on todistaja mukanaan, Jamaikalla kasvanut musta Andrew Bogle poikineen. Jamaikalaismies herättää mustuudessaan ihmetystä. Englannin työväestö intoutuu uskomaan miehen sanoihin, vaikka fyysiset todisteet väittävät jotain ihan muuta. Onko mies oikeutettu omaisuuteen ja arvonimeen, vai onko hän huijari?

Elizan tarina siirtyy välillä 1870-luvulta aikaisemmille vuosikymmenille aikaan jolloin hän päätyy serkkunsa talouteen, osallistuu kirjailijailtoihin ja tukee serkkunsa uraa. Näissä kohdin romaani vilisee aikakauden kuuluisia kirjailijanimiä ja teoksia, joista osa on edelleen klassikon maineessa. Rotukysymys on tuolloin pinnalla ja Eliza osallistuu tasa-arvoa ajavien piireihin. Vuosikymmeniä myöhemmin, kun kirjailijaserkku on uudessa avioliitossa ja hänen tyttärensä aikuisia, Eliza kaipaa elämäänsä sisältöä, ja löytää sitä oikeudenkäynnin seuraamisesta. Andrew Boglen historiasta Jamaikalla kerrotaan myös.

Oikeudenkäynti ja totuuden löytyminen ovat eräänlainen kehys romaanille, mutta sen riveillä on paljon muutakin, kuten rotukysymys, kolonialismi ylipäätään, naisen asema, työväenluokan asema, varallisuus ja hieman seksuaalisuuskin. Eliza pohtii asioita ja totuuden määritelmää omasta, varsin hyvin toimeentulevasta näkökulmastaan käsin, törmää välillä mustan, nuoremman tai eri yhteiskuntaluokkaa edustavan näkökulmaan, ihmettelee ja kuuntelee. Romaani kuvaa hyvin, millä tavalla varsin itsenäinen nainen tulee toimeen, jos suvussa on mies, jonka luona voi asua. Se on myös kiinnostava katsaus aikakauden kirjailijoihin, kaupallisuuden syntyyn ja menestyksen vuoristorataan.

Hyvin kirjavalla ja polveilevalla tavalla kirjoitettu romaani ei kerronnaltaan ollut minun makuuni. Pidän vähemmän rönsyilevästä kielestä ja tarkemmin rajatuista teemoista. Mietin teoksen alkupäässä jopa sen keskeyttämistä, mutta onneksi jatkoin sinnikkäästi loppuun, sillä vähitellen Elizan kohtaamat tapahtumat ja ihmiset alkoivat avautua minulle paremmin. Smith saattaa välillä aloittaa luvun suoraan keskeltä jotain keskustelua, luvut ovat usein lyhyitä pätkiä eri tilanteista, ja kokonaisuuden hahmottaminen oli siksi minulle haastavaa. Mietin myös sitä, että jos en tuntisi englantilaista kirjallisuushistoriaa, olisinko saanut kovinkaan paljon irti niistä lukuisista kulttuurisista viittauksista, joita romaani vilisee. Onneksi aihepiirit olivat kiinnostavia ja opettivat jälleen kerran jotain historiasta. 

Petina Gappah: Muistojen kirja

Petina Gappah 2015. Englanninkielinen alkuteos The Book of Memory. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2017. 307 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Zimbabwelainen albiinonainen Memory kärsii tuomiotaan kuolemansellissä. Hänet on tuomittu miehen murhasta. Miehen, joka osti hänet kun hän oli vasta lapsi. Tarinassaan Memory käy läpi lapsuuttaan, äitinsä hulluutta, kotiseudun elämää ja yrittää ymmärtää, miksi vanhemmat halusivat hänestä eroon. Oliko syynä rahapula vai se, että äiti uskoi lapsen epänormaalin värityksen kiroavan koko perheen?

Gappah kertoo köyhän perheen elämästä pienten, valaisevien yksityiskohtien kautta. Siitä, mikä valta äidin suvussa kulkevalla kirouksella voi olla. Miten isä tekee kaikkensa että lapset pysyisivät hengissä, eivätkä he kaikki pysykään. Miten pieni lapsi käsittelee sisaruksensa menehtymistä. Tarina kertoo kuitenkin ennen kaikkea siitä, miltä tuntuu koko elämänsä olla erilainen kuin muut, kiusaamisesta, tuijottamisesta ja pelkäämisestä.

Lloyd, jonka Memory uskoo ostaneen hänet, antaa tytölle paremmat mahdollisuudet sivistykseen ja kouluttautumiseen. Siihen lahjakas tyttö panostaakin täysillä, sillä eihän hänellä muutakaan ole. Perhe jää taakse ja muistot haalistuvat. Menee kymmeniä vuosia ennen kuin Memory vasta vankilassa kuulee perheestään aikuisen kertoman totuuden, äidin mielenterveydestä, isän sinnikkyydestä ja sisarustensa kohtalosta.

Muistojen kirja on niitä teoksia, joista oppii lisää maailmasta, sillä se on myös tarina Zimbabwen kaoottisuudesta. Maa itsenäistyi Britanniasta Rhodesia-nimellä jo vuonna 1965, mutta kirjan tarinan aikoihin maassa kapinoidaan valkoista valtaa ja valkoista yläluokkaa kohtaan. Paikalliset valtaavat rikkaiden valkoisten maatilat ja talot, ja valta vaihtuu. Näin maan poliittinen tilanne vaikuttaa myös Memoryn elämään, pikaiseen tuomioon ja hänen uuden elämänsä ihmisiin. Brittivallan perinne näkyy hauskalla tavalla myös paikallisten kielissä ja ennen kaikkea nimissä, kuten Memory.

Romaanissa on todella viehättävä kerronta, vaikka itse tarinassa on paljon synkkää. Menneisyyden väärinkäsitykset ja tapahtuminen todellinen luonne avautuvat niin Memorylle kuin lukijallekin yhtä aikaa, vähitellen. Vaikka nainen elää kuolemansellissä, maan poliittinen tilanne mahdollistaa toivon. Romaanissa on yllätyksellisyyttä, viisautta ja ymmärrystä niissäkin tilanteissa, joissa tuomiot ja kohtalot tuntuvat täysin epätodellisilta ja epäreiluilta.

Lue myös millainen on Gappahin seuraava romaani Pimeydestä loistaa valo. 

Marjane Satrapi (toim.): Nainen, elämä, vapaus

Marjane Satrapi (toim.) 2023. Ranskankielinen alkuteos Femme, vie, liberté. Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2024. 271 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Persepolis-teoksista maailmanmaineeseen nousseen Satrapin toimittama uutuusteos oli ehdoton joululahjatoive, kun loppusyksystä aloin niitä listata. Sarjakuvateos Nainen, elämä, vapaus on tarina siitä, kuinka 22-vuotias iranilainen Mahsa Hamini kuoli puolustaessaan naisten oikeuksia ja siitä, miten hänen kuolemansa siveyspoliisin käsittelyssä nostatti Iranissa ja muuallakin maailmassa mielenosoitusten aallon ja feministisen vastarintaliikkeen.

Teosta on ollut tekemässä vaikuttava 20 hengen joukko iranilaisia ja eurooppalaisia sarjakuvantekijöitä, jotka esitellään teoksen lopuksi. Mahsa Haminin traagisen tarinan lisäksi sarjakuvissa käydään läpi Iranin historiaa, nykypolitiikkaa, kulttuuria ja tapahtumia - erityisesti naisten, mutta kenen tahansa ihmisoikeuksia puolustavan näkökulmasta. Teos avaa hyvin sitä tukahduttavaa ilmapiiriä, jonka puristuksessa niin monet etenkin nuoremman sukupolven iranilaiset elävät.

Iranissa on vangittu ja tapettu valtava määrä aktivisteja läpi vuosikymmenten, mutta teos antaa ymmärtää, etteivät aktivistit luovuta Iranissa tai muuallakaan maailmassa. Miljoonat ulkoiranilaiset elävät hengessä mukana. Monilla meillä on varmasti tietynlainen mielikuva Iranista ja siellä asuvista ihmisistä, mutta tämä teos näyttää, miten suppea mielikuvamme voi olla. Maa ei ole pelkkää aavikkoa ja hiekan pölyttämiä rakennuksia, vaan myös vehreyttä, muotia, värejä, tanssia ja elokuvia, yliopisto-opintoja ja urheilua. Läheskään kaikki eivät ole niin uskovaisia kuin valtaa pitävät mullahit antavat ymmärtää, vaikka katukuvassa naisten tuleekin peittää itseään.

Yksin asuminen, sinkkuus, riippumattomuus miehestä, lenkkeily, meikkaaminen, lävistykset, tatuoinnit, oikeus antaa hiusten näkyä huivin alta, oikeus valita käyttääkö huivia ylipäätään, värikkäät vaatteet, epäsovinnaiset legginsit ja takit, skootterilla tai moottoripyörällä ajaminen, työpaikka, itsenäisyys, soitto ja laulu, tupakka, alkoholi, flirttailu, yksin matkustaminen, vapaaehtoinen lapsettomuus, oikeus mennä sänkyyn miehen tai naisen kanssa... vapaus! --- Vallankumouksen ytimessä ovat arjen kamppailut.

Teos jakaantuu kahteenkymmeneenviiteen kertomukseen eri aiheista, kuten vallankumouksen alku ja kansannousu, vankilakokemukset, myrkytysten uhrit, teloitukset, valvonta ja sensuuri, Iranin johto ja lempilapset, juhlapyhät, kapinointi ja ulkoiranilaiset. Iranin todellisuus on myrkyllisempi kuin arvaisi ja vapautta kaipaaville rankka. Maan viimeiset sata vuotta koostuu useista kansannousuista ja kansan tukahduttamisista, mutta teos ja sen parissa työskennelleet aktivistit antavat pientä toivoa tulevaisuuteen.

Nainen, elämä, vapaus on visuaalisesti vaikuttavan jykevä teos, sen sivut ovat paksut ja kynänjälki vahvaa. Sen värimaailma on selkeän musta-valkoinen punaisilla tehosteilla. Sarjakuvataiteilijoita on useita, mutta kuvitusten tyyli on keskenään yhtenäinen ja kuvia on helppo lukea. Tällaista kirjallisuutta pitää kannattaa!

Johannes Anyuru: Ixelles

Johannes Anyuru 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Ixelles. Suomentanut Outi Menna. S&S 2024. 431 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Anyurulta aikaisemmin lukemani teokset Myrsky nousee paratiisista ja He hukkuvat äitiensä kyyneliin olivat molemmat suorastaan tajunnanräjäyttävän hyviä. Siksi olinkin innoissani, kun syksyn kirjamessuilla kuulin ruotsalaiskirjailijan uudesta teoksesta. Valitettavasti tällä kertaa lukeminen oli kuitenkin työlästä enkä oikein päässyt tarinan imuun missään vaiheessa.

Belgiaan sijoittuvassa lähiössä, jota kutsutaan sen postinumeron mukaan 2070:ksi, asuu paljon maahanmuuttajataustaisia perheitä. Kotimaastaan muuttaneita vanhempia ja heidän jengiytyneitä lapsiaan. Puoliksi afrikkalaistaustainen Ruth on tarinan päähenkilö, joka muistelee kymmenisen vuotta sitten kuollutta lapsensa isää, arabitaustaista Mioa. Heidän poikansa Em haluaisi tietää isästään enemmän, mutta Ruth ei ole vielä valmis kertomaan kaikkea. Hyvin nuorena kuolleen Mion kuva komistaa yhden kerrostalon seinää ja hänestä on muodostunut eräänlainen legenda tai marttyyri.

Ruth tekee töitä yrityksessä, joka luo tarinoita yleisen mielipiteen muokkaamiseksi tai vaikkapa jonkin tahon äänen voimistamiseksi. Eletään aikaa, jolloin uutisvirtaa voi manipuloida, eikä Ruthkaan aina tiedä, mikä on totuus. Nuoren katujengiläisen loukkaantuminen tuo hänelle tietoon CD-levyn, jolla väitetään Mion puhuvan. Onko Mio siis sittenkin hengissä? Mikä on se ei-mikään-alue, joka vetää nuorukaisia puoleensa ja jossa Mionkin sanotaan elävän?

2070-lähiön nuoriso ajautuu huumeiden ja katukaupan pariin, heidän vanhempansa elävät toivottomuudessa, ja väkivalta on arkipäivää. Ruth on onnistunut ponnistamaan parempaan elämään, mutta viettää alueella aikaa työnsä ja menneisyytensä haamujen vuoksi. Kaupunginosan kirjastolla tuntuu olevan merkittävä rooli niille, jotka haluavat jotain enemmän. Kymmenessä vuodessa mikään ei ole muuttunut, ei Mion perheen eikä myöskään Ruthin vanhempien elämässä.

Ixelles on upean yksityiskohtainen kuvaus juuri sellaisista nuorista, joiden puolesta olen töissänikin huolestunut. Missä kohtaa apu on liian myöhäistä ja kadut ovat imaisseet nuoren? Kuka onnistuu irtautumaan ja mihin hintaan? Kaikki se kielten, uskontojen, normien ja arvojen ristitulessa eläminen on näille nuorille rankkaa etenkin tilanteessa, jossa vanhempi menettää otteen omasta toimijuudestaan ja auktoriteetistaan. 

Teoksessa on paljon toivottomuutta ja näköalattomuutta, mutta onneksi myös nuorille ominaista toiveikkuutta ja ikiaikaisia unelmia. Se yhdistää hienosti nykyaikaisen tarinoiden virran lähiöarkeen, jollaista löytyy jo Suomestakin. Johonkin kuuluminen on etenkin nuorille äärimmäisen tärkeää ja esikuvien merkitystä ei voi aina aikuinen ymmärtää. Nyt kun olen kirjoittanut ajatuksiani tästä kirjasta, ymmärrän ja tajuan, miten hyvä teos se onkaan. Jälleen kerran Anyuru on onnistunut kirjoittamaan tasokkaan romaanin. Jostakin syystä sen lukeminen kuitenkin takkusi.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

Jonas Gardell 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 1. Kärleken. Suomentanut Otto Lappalainen. Johnny Kniga. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Gardellin romaani on itse asiassa kolmiosaisen romaanin ensimmäinen osa. Jälkimmäiset osat ovat samannimisiä: osat 2. Sairaus ja 3. Kuolema ilmestyivät vuonna 2014. Takakannen teksti antaa ymmärtää, että romaanin tapahtuvat pohjautuvat tosielämään ja että Gardell itse olisi ollut yksi teoksen nuorista, jotka selviytyivät hengissä.

Aids alkaa näkyä uutisissa syksyllä 1982, mutta vasta Yhdysvalloissa, ja koska uuden sairauden - tai oikeastaan oireryppään - leviäminen liitetään homoyhteisöihin, se ei saa kovin suurta painoarvoa uutisoinnissa. Niinpä 19-vuotias Rasmuskaan ei osaa sitä pelätä muuttaessaan Tukholmaan. Homous on poistettu sairausluokituksista Ruotsissa vasta kolme vuotta aikaisemmin, ja vaikka Tukholma on maalaispojalle edistyksellinen suurkaupunki, ja jo monen muualta muuttaneen homoseksuaalin koti, on maailma vuonna 1982 vielä hyvin erilainen.

Pienellä paikkakunnalla Värmlannissa Rasmus on tullut kiusatuksi koko lapsuutensa. Lukiossa naapurikunnassa hän löytää ystäviä, mutta heti ylioppilasjuhlien jälkeen suuntana on Tukholma, jonne hän pääsee asumaan tätinsä luokse. Tukholmassa on selvitettävä heti, missä homot tapaavat toisiaan, millaista koodistoa he käyttävät viestinnässään, mitä missäkin paikassa tehdään ja miten noihin paikkoihin löytää tiensä. Jonas Gardell on sijoittanut romaaniin myös faktatietoa homoseksuaalisuuden ymmärtämisestä ja homojen oikeuksista vuosikymmenten ajalta, mikä asettaa romaanin tapahtumat mielenkiintoisesti yhteiskunnalliselle aikajanalle.

Toinen teoksen päähenkilö, nuori Benjamin, on Jehovan todistaja, joka on oppinut paikkansa ja uskonsa kotonaan ja seurakunnassa. Benjamin on perheensä ylpeys ja kiertää tunnollisesti ovelta ovelle sääntöjen raamittaessa elämäänsä. Erään oven takana on kuitenkin mies, joka tunnistaa Benjaminin homouden saman tien, eikä elämä ole enää ennallaan. Kun joulu tulee ja oven avanneen lämminhenkisen Paulin kotiin kokoontuu seitsemän kohtalotoveria, Benjamin ei tiedä tulevasta elämästään vielä mitään. Rasmus on ehtinyt kokeilla ja tutustua siihen jo syksyn ajan, mutta kumpikaan ei pelkää vielä sitä, mihin osa heistä on jo kuolemassa.

Jonas Gardell kirjoittaa mukavan huokoista tekstiä, joka antaa tilaa miettiä ja hengitellä. Se kuvaa hyvin realistisella tavalla sekä pikkupaikkakunnan ahdasmielisyyttä ja asenteita että uskonyhteisön sitoutuneisuutta Jumalan sanaan ja palvelemiseen. Sekä Rasmuksen että Benjaminin taustat piirtyvät selkeällä tavalla. Samoin vanhempien lapsiin kohdistuvat odotukset ja rakkaus ovat käsinkosketeltavan aitoja. Tukholman kaduilla kohtaavien miesten hienovaraiset katseet ja liikkeet on niin ikään kuvattu erittäin hyvin. Romaanin tarina on vetävä ja koskettava, ja siinä on eräänlaista dokumentaarisuuden tuntua, mikä antaa omanlaisensa sävyn.

Koska Helmet-lukuhaasteen suorittaminen alkaa olla loppusuoralla, löytämäni kirjat ovat täsmäkirjoja tiettyihin haastekohtiin. Esimerkiksi tämän Jonas Gardellin teoksen löysin keskustelusta, johon listattiin kirjoja, joiden nimessä on käskymuoto. Lopulta päädyin kuitenkin sijoittamaan teoksen haastekohtaan, jossa kirjan nimessä tai kansikuvassa on käsi tai kädet. 

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät

Abdulrazak Gurnah 2020. Englanninkielinen alkuteos Afterlives. Suomentanut Einari Aaltonen. Tammi 2022. Ostin omaksi. Pokkarissa 339 s. Kuva kustantajan.

Valitsin lukupiiriimme seuraavaksi kirjaksi tämän Nobel-voittajan teoksen, joka on odottanut yöpöydällä vuoroaan jo hetken. Luimme viimeksi Putinista ja Venäjän kolonialismista, nyt on vuorossa Saksan ja Iso-Britannian Itä-Afrikkaan jättämän jäljen vuoro. Gurnah, Iso-Britanniaan Tansaniasta 18-vuotiaana muuttanut kirjailija ja professori, on jäänyt meillä ilmeisen vähälle huomiolle Nobelistaan huolimatta. Häneltä on suomennettu tämän jälkeen varhaisempi teos Paratiisi. 

Loppuelämät sijoittuu 1900-luvun alun itäiseen Afrikkaan, alueeseen jonka hahmotin vähitellen Tansaniaksi, mutta josta alkuun käytetään nimeä Saksan Itä-Afrikka. Alue on saksalaisarmeijan hallussa ja ensimmäinen maailmansota ulottaa väkivaltaiset lonkeronsa sinne saakka. Nuorukaiset värväytyvät Schutztruppeen ja sotivat niin omiaan kuin brittejäkin vastaan. Sodassa loukkaantuu Hamza, perheetön poika, joka päätyy sisämaan sotien jälkeen takaisin kotiseudulle rannikkokaupunkiin ja elää loppuelämänsä varsin onnellisesti. Toisenlainen loppuelämä on suunnilleen samanikäisellä Ilyaalla, jonka pikkusisar Afiya ei lakkaa koskaan miettimästä, mihin veli joutui ja miten tälle sodassa kävi.

Romaanin alku kuvaa Ilyaan ja Afiyan lapsuutta köyhyydessä, ilman vanhempia, ilman yhtään mitään. Itäisen Afrikan rannikko on monikulttuurinen, eikä pelkästään kolonialismin vuoksi, vaan siellä käydään vanhastaan kauppaa niin arabien kuin intialaistenkin kanssa. Osa asukkaista on muslimeja, osa kristittyjä ja sitten on niitä, jotka hakevat turvaa vanhoista uskomuksista. Ihmisvilinä ja kaupankäynti ei kuitenkaan jaa osallisuutta tasaisesti, vaan köyhimpien on ponnisteltava tosissaan leipänsä eteen ja siksi eurooppalainen armeija vetää puoleensa. Hallitsijat vaihtuvat ja maailma sotii ympärillä, mutta kaikkein sorretuimpien on vain jatkettava elämäänsä.

Romaani esittelee alkuun muitakin hahmoja, kuten nuorista huolehtivan Khalifan ja tämän äksyn vaimon, epäluotettavalta tuntuvan esimiehen ja Saksan armeijan arvaamattomat upseerit. Hamzan vuodet sodassa ovat kammottavaa luettavaa, kun taas Afiyan kasvu tytöstä naiseksi antaa uskoa ja toivoa tulevaisuuteen. Olen ennenkin äärimmäisestä köyhyydestä lukiessani hämmästellyt, miten vähällä ruoalla, heikolla hygienialla ja vähillä tavaroilla ihminen saattaakin tulla toimeen. Samaa kauhistelin nytkin. Gurnahin teksti ei kuitenkaan jätä tilaa surussa, pelossa tai kärsimyksessä vellomiselle, vaan tarina vie pontevasti eteenpäin.

Ehkä 1900-lukua kuvaakin suurten sotien lisäksi ja niistä huolimatta toiveikkuus ja usko kehitykseen, sillä paljon toiveikkuutta oli tässäkin tarinassa, jonka ohuet hännät yltävät Afrikan maiden itsenäistymiseen 1960-luvulle saakka. Jotain kadotetaan lähes pysyvästi ja osa siteistä katkeaa vuosikymmeniksi, mutta elämä kantaa ja tuo mukanaan pysyvyyttä ja turvaa. Romaaniin mahtuu kaunis rakkaustarina, eräs riivaajaan valtaama lapsi ja paljon muuta elämänmakuista. Toiveikkaassa tunnelmassa on läsnä myös hieman surumielinen sivuvire, on öisiä painajaisia, sodan jättämiä arpia ja hylkäämisen pelkoa.

Tarina siis kulkee eteenpäin kuin juna, välillä ympäristön yksityiskohdissa ja tarkasti keskusteluissa viipyillen, mutta etenkin loppua kohden kiihtyen. Gurnahin tyyli on hyvin realistista, vaikka yksityiskohdissa on runollisuutta ja monikulttuurinen ympäristö tuo oman maagisen mausteensa arkeen. Ihanan mausteen tekstiin tuovat runsaat esimerkit paikallisista sanoista ja alkupuolella myös saksankielisistä sanoista. Einari Aaltonen on tehnyt suomentajana upean työn monipuolisen tekstin parissa.

Romaani on ankara muistutus kolonialistisesta epätasa-arvosta, rasismista ja hyväksikäytöstä, ja mielestäni hyvä opetus myös siitä, etteivät maailmansodat koskettaneet pelkkää Eurooppaa, eikä uutisoinnin pitäisi siihen nykyäänkään sortua niin paljon. Goodreadsin vuosihaasteessa se sopii parhaiten kohtaan 22: A book by an author from an African country. Helmetin lukuhaasteessa laitan sen kohtaan 6: Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle.

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Claire Keegan 2021. Englanninkielinen alkuteos Small Things Like These. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2023. 116 s. Lainasin kirjastosta. 

Kivasti on ollut ainakin blogeissa ja kirjasomessa esillä tämä irlantilainen pienoisromaani. Toivottavasti se on löytänyt hyvin lukijoita. Keegan ei ole minulle aikaisemmin tuttu, mutta hänen tyylistään tulevat mieleen esimerkiksi Colm Tóibínin teokset, kuten Nora Webster, Robert Seethalerin Kokonainen elämä ja John Williamsin Stoner. 

Joulu lähestyy ja Bill Furlongin perheellä on paljon tekemistä. Miehen yrityksen asiakkaana on muun muassa katolisen kirkon nunnaluostari, jossa Bill poikkeaa joulun alla. Hän törmää kaltoinkohdeltuun, varastohuoneeseen teljettyyn nuoreen naiseen ja yrittää auttaa tätä. Bill kertoo havainnoistaan rohkeasti myös abbedissalle. Muu kylä ja jopa oma perhe haluaisi ummistaa silmänsä siltä, mitä luostarissa tapahtuu, mutta mies asettuu yleistä ilmapiiriä vastaan ja tekee jouluaaton koittaessa jotain hyvin rohkeaa.

Keegan on valinnut hyvin koskettavan moraalikysymyksen, rajannut tarinan selkeästi ja pidättäytynyt teeman laajemmasta käsittelystä. Hän ikään kuin vain vihjaa, mitä luostarissa tapahtuu. Kerronta on hyvin vähäeleistä, mutta Billin hiljainen pohdinta ja ahdinko koskettavat kovasti. Ympäristön suvaitsemattomuus ja vaikeneminen korostuvat hyvin joulunalun tunnelmassa ja jäävät varmasti mieleen. Pienen teokset sanat on aseteltu tarkkaan ja harkitusti. 

Kerronnassa on muutenkin jännittävä kontrasti niiden pienten arkisten tai jouluun liittyvien asioiden kanssa, joita perheessä toimitetaan, suhteessa siihen isompaan huoleen, mikä Bill Furlongin mieltä niin kovasti painaa. Jokatalvinen rutiini ja joulun samanlaisena toistuminen, pitkät työpäivät ja väsymys luovat tehokkaan taustan, kun luotettava mies vaipuukin omiin ajatuksiinsa eikä omassa hiljaisuudessaan suostu ummistamaan silmiään. Kiehtova on myös yksityiskohta, jonka hän ymmärtää omasta menneisyydestään.

Kansiliepeestä luin, että Irlannin katolinen kirkko on historiansa saatossa järjestänyt luostareiden kautta kymmenien tuhansien vauvojen pakkoadoption ja moni lapsista on kuollutkin. Vastaavasti heidän nuoret naimattomat äitinsä ovat jääneet vaille tukea ja turvaa, ja moni heistäkin on kuollut surkeissa olosuhteissa. Muissa blogeissa: Lumiomena, Tuijata ja Leena Lumi. Yritän saada Helmetin lukuhaastetta varten luettua jonkin toisenkin Kristiina Rikmanin suomentaman romaanin kohtiin 47 ja 48!

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa

Brit Bennett 2020. Englanninkielinen alkuteos The Vanishing Half. Suomentanut Maria Lyytinen. Tammi 2021. 403 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Yhdysvalloissa valtavasti kehuja saanutta nuorta Brit Bennettiä on verrattu jopa Toni Morrisoniin. Huomasin itse hänen teoksensa vasta kun luin Hesarin arvion hänen esikoisteoksestaan Äidit. Jo ensimmäisillä sivuilla tiesin, että Mikä meidät erottaa on loistava romaani, joten täytyy tuo esikoinenkin laittaa heti varausjonoon.

Lähtökohtakin on jo kutkuttava - tai siis se, minkä takakansi paljastaa. Romaani kertoo identtisistä kaksosista, joista toinen päättää elää valkoisena ja jättää lapsuudenperheensä täysin. Toinen heistä saa lapsen hyvin mustan miehen kanssa ja palaa lapsuudenkotiinsa. Miten tämä on mahdollista? Tarina kertoo, että kun mustat vapautuivat 1800-luvulla, he perustivat Louisianassa pienen Mallardin kaupungin, jossa sukupolvi toisensa perään pyrki lähemmäksi valkoisuutta. Niinpä vuosisata myöhemmin syntyneet kaksoset olivat jo niin vaaleita, että irtautuminen omasta taustasta oli täysin mahdollista.

Kaksoistytöt ovat vasta 16-vuotiaita, kun he jättävät Mallardin ja äitinsä. Pian sen jälkeen toinen heistä, Stella, jättää siskonsa Desireen ja katoaa täysin. Kymmenisen vuotta myöhemmin Desiree yllättää kotikaupunkinsa ja äitinsä palaamalla Mallardiin pienen mustan Juden kanssa. Hän rakastuu vähitellen mieheen, jonka työ on jäljittää rikollisia ja velkaantuneita, mutta joka tietää myös mistä Stellan saattaisi löytää. Kun ajassa siirrytään jälleen kymmenisen vuotta eteenpäin, Jude törmää Los Angelesissa vaaleaan, sinisilmäiseen Kennedyyn ja selvittää kuin vahingossa Stellan salaisuuden. 

Bennettin romaanissa on ihanalla tavalla luettavaa, tarinoita, älykkyyttä ja ajankohtaisia teemoja, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin 1960 - 1980-luvuille. Se on katsaus Yhdysvaltain lähihistoriaan värillisen näkökulmasta, asenteisiin ja normeihin, jotka eivät ole tainneet kovin paljon muuttua. Niin kaksosten isän, kuin Desireenkin kohtaama väkivalta on surullinen mutta tarinassa ikään kuin välttämätön osa perheen historiaa, joka vaikuttaa valintoihin, lähtemiseen, paluuseen ja ihmissuhteisiin sukupolvien yli.

Mikä meidät erottaa näyttää hyvin havainnollisesti, miten etuoikeudet määrittyvät, miten ihonväri vaikuttaa asemaan ja miten me sen näemme tai olemme näkemättä. Juden, Stellan ja Desireen elämästä löytyy esimerkkejä, joissa ihon väri vaikuttaa työpaikan saamiseen, asuinalueisiin, ystävyyssuhteisiin, koulukiusaamiseen ja osallisuuteen ylipäätään. Romaani tarkastelee myös yksilön tasolla, mitä tapahtuu identiteetille, jos pyrkii peittämään sen, miksi on syntynyt. Millaisia uhrauksia Stella joutuu tekemään, miten paljon hän joutuu valehtelemaan ja unohtamaan elääkseen valkoisena. Mihin kaikkeen yönmustan Juden ihonväri vaikuttaa ensin pikkupaikkakunnalla, sen jälkeen suurkaupungissa.

Juden elämään osuu muitakin marginaalissa eläviä ihmisiä, jotka tuovat laajemman perspektiivin toiseuteen. Bennett kirjoittaa hyvin myötätuntoisesti, mutta vaikka romaanissa on hyvin rankkoja taustoja ja muistoja, niistä päästään aina eteenpäin eikä niihin jäädä vellomaan. Romaanin naisten elämät ja kohtalot ovat hyvin koskettavia, osa niistä olosuhteiden määräämiä, osa itse valittuja. Minulle raastavinta oli kaksosten välinen etäisyys, täydellinen tietämättömyys niin läheisen ihmisen olemassaolosta. Bennettin kirja on myös rakkausromaani, mutta sitäkin hyvin monipuolisesti. Hän osoittaa että romanttista rakkautta on monenlaista ja monenlaisissa olosuhteissa. Perheenjäsenten välinen rakkaus saattaa kestää välimatkat ja poissaolot, kun rakkaus on hyväksyvää ja anteeksiantavaa.

Tämä teos jää varmasti mieleen ja uskon että Brit Bennettin teoksissa on todellakin aineksia tulevaisuuden klassikoiksi. Romaani opettaa, avaa silmiä ja vaikuttaa samalla tavalla kuin vaikkapa Colson Whiteheadin, Bernardine Evariston tai vaikkapa Johannes Anyurun teokset. 

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen 2022. WSOY. 226. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä kirja minun piti lukea jo viime talvena, sillä ostin sen Tampereen kirjafestareilta joulukuun alussa kuunneltuani siellä ensin Ujuni Ahmedin haastattelun. Sittemmin teoksesta on tehty myös näytelmä Kansallisteatterissa.

Haluan voittaa oman häpeäni ja rikkoa hiljaisuuteni, jotta sinä, joka ajattelet olevasi yksin, löytäisit muiden luo. Haluan rakentaa tilaa, johon me tytöt ja naiset mahdumme sellaisina kuin olemme, riippumatta siitä onko meillä huivi vai ei, ovatko hiuksemme suorat vai kiharat, riippumatta siitä, millaista elämää haluamme elää.

Ahmedin kertomat kokemukset lähtevät liikkeelle hänen teinivuosistaan, iästä jolloin hän - kuten niin moni muukin - alkaa kapinoimaan kodin kontrollia vastaan. Tilanne oli kuitenkin hyvin erilainen kuin valkoihoisellä suomalaistytöllä, sillä Ahmedin kotona pidettiin tiukasti kiinni uskontoon ja somalialaisuuteen liittyvistä tavoista. Naiseksi kasvavana tyttönä Ujuni joutui ottamaan huomioon perheen kunnian ja etenkin sen, ettei hän tyttönä loukkaa sitä. Väärin pukeutuva, väärissä porukoissa ja väärällä tavalla käyttäytyvä tyttö ei aiheuttaisi pelkästään häpeää itselleen, vaan koko yhteisölleen.

Ahmedilla meni vuosia kodin sisäisen kontrollin ja suomalaisen yhteiskunnan tarjoaman vapauden välisen ristiriidan kanssa. Hän pukeutui kotoa ulos lähtiessään somalitytölle kuuluvalla tavalla, mutta vaihtoi vaatteita ja meikkasi lisää heti kaupungille päästyään. Useita kertoja hän myös karkasi kotoaan muutamiksi päiviksi. Omille ajatuksille ja levottomuudelle oli vaikea löytää kuuntelijaa. Aikuisena Ahmed alkoi pohtia, mitä voisi tehdä enemmän kaltaistensa tyttöjen ja naisten aseman parantamiseksi. Häneen kohdistui paljon vihapuhetta niin oman yhteisön kuin enemmistönkin suunnalta. Muun muassa eräs somalimiesten raiskaustapaus, johon Ahmed otti kantaa, kirvoitti vihaa ja hänen sanomaansa yritettiin sekä vaimentaa että muunnella. Hän sai suomensomalina, ruskeaihoisena naisena enemmän huomiota kuin se, että hän halusi tuomita miesten teon. Oma yhteisö olisi halunnut hänen pitävän tekijöiden puolta ja suojelevan yhteisöä.

Suomalaisen yhteiskunnan velvollisuus on varmistaa, että esimerkiksi lapsen oikeudet toteutuvat riippumatta siitä, millaisessa yhteisössä hän elää. --- Valtavan kamppailun vaatinut silpomisen kieltävä erillislaki on Suomessa ainoa konkreettinen lakimuutos, joka on suoraan koskettanut vähemmistötaustaisia naisia. --- Silpomisesta voi päästä lopullisesti eroon vain, jos kunnian ajatuksesta sen nykyisessä muodossa päästään eroon.

Muistan haastattelustakin, että yksi ensimmäisiä asioita, josta Ahmed kertoi, oli se, miten maahanmuuttajanaisen ääni ei kuulu eikä heitä kuulla samalla tavalla kuin valkoisia feministejä. Valkoiset eivät myöskään osaa ottaa huomioon sitä kontekstia, jossa esimerkiksi musliminaiset elävät äänettömänä massana vähemmistön sisällä. Siksi olisi tärkeää että vähemmistönaiset saisivat enemmän tilaa kertoa itse, millaiset olot heillä on ja mitkä oikeudet heidän osaltaan jäävät toteutumatta. Enemmistössä elävän naisen oikeuksiin asti pääseminen edellyttäisi ensin omasta yhteisöstä rohkeaa irtautumista tai etääntymistä, eikä kaikilla ole siihen voimia taikka tukiverkostoa.

Enemmistössä pää lepää, mieli lepää, kaikki lepää.

Ahmed kertoo myös matkastaan Somaliaan, jossa hän kokee olevansa kotonaan. Tämä johtuu tietysti siitä, että siellä häntä ei nähdä vähemmistönä ja ympärillä on samannäköisiä ihmisiä. Silti Somalia on köyhempi, takapajuisempi, konservatiivisempi ja sekasortoisempi kuin missä Ahmed haluaisi asua tai kasvattaa lapsiaan. Siellä he olisivat diasporasta kotimaahan muuttaneita parempiosaisia, joiden opeilla maa ei kuitenkaan kehittyisi oikeanlaiseen suuntaan. Somaliassa on myös viime vuosikymmeninä tiukentunut saudiarabialainen islamintulkinta, jossa naisen tila on kaventunut radikaalisti siitä, mitä se on vielä Ahmedin äidin nuoruudessa ollut. Ristiriitaisia tunteita herättävä matka on vain vahvistanut hänen ajatuksiaan siitä, että muutoksen eteen on tehtävä rohkeasti töitä.

Tahtotila kontrolloida naista on paljon vanhempi kuin itse islam, ja paljon vahvempi kuin koko kulttuuri ja historia, jolla sitä perustellaan.

Ahmedin ja Hirvosen yhdessä kirjoittama teos on mielenkiintoinen tietopakkaus tärkeästä asiasta kenelle tahansa, mutta erityisesti sille kohderyhmälle, jonka Ahmed tietää helposti jäävän yksin ajatuksineen. Se on myös rohkaiseva kasvutarina, joka on onneksi saanut ansaitsemaansa huomiota. Teoksesta myös blogeissa Kirjakaapin kummitus ja Kirjat kertovat.

Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa

Annastiina Heikkilä 2022. WSOY. 411 s. Oma ostos.

Suomalais-ranskalaisen Lean ja algerialaistaustaisen Anissan ilta reiveissä Nantesissa päättyy Anissan poikaystävän Darion kuolemaan. Poliisin rynnäkkö nuorisojoukkoon on ylimitoitettu ja nuoret tippuvat virtaavan joen vietäväksi. Lea selviää, mutta Dario ei. Pariisissa opiskeleva Lea lähtee takaisin opintojensa pariin, kun taas Anissa jää sekasortoisten ajatustensa kanssa kotiin. Hän kanavoi surunsa syyllisen etsimiseen ja rankaisemiseen, sillä näyttää siltä, ettei poliisi kohtele kaikkia tasa-arvoisesti. Nuorukaisen kuolema painetaan villaisella samaan aikaan kun mahdollinen syyllinen pääsee urallaan eteenpäin.

Pariisissa Lea kamppailee epävarmuutensa kanssa. Hän opiskelee eliittiyliopistossa, jossa vauras nuoriso tietää miten missäkin tilanteessa käyttäydytään. Yksi heistä, Raphaël, kiinnostuu kuitenkin Leasta ja niinpä Lea alkaa omaksi yllätyksekseen viihtymään opiskelukaverinsa seurassa. Nuori mies tasapainoilee konservatiivisen kasvatuksen, poliittista keskustelua kannustavan ilmapiirin ja vallankumouksellisten ajatusten ristitulessa. Anissaa ärsyttävät Lean vauraat ystävät ja akateeminen ympäristö; hän haluaisi ystävänsä hyödyntävän kontaktejaan vääryyksien oikaisemiseen. Korruption, poliisiväkivallan, algerialaistaustaisten kohtaaman rasismin ja ylipäätään vanhojen rakenteisen poistamiseksi.

Koristeellisen oven yläpuolelle oli kiinnitetty Ranskan tasavallan tunnus. Liberté, Égalité, Fraternité. Hetken mielijohteesta Lea otti kauniista talosta valokuvan. Hän pyöritteli samalla mielessään tunnuslauseen viimeistä sanaa. Veljeydestä puhuttiin aika vähän, tai ainakin vähemmän kuin vapaudesta ja tasa-arvosta, hän pohti. Saati sisaruudesta ---

Romaanin kerronnassa vaihtelevat Anissan ja Lean näkökulmat. Pinnalla kulkee rajat ylittävä ystävyys, joka joutuu kovalle koetukselle, kun nuorten erilaiset maailmat törmäävät toisiinsa. Pinnan alla on suuria asioita, joihin heidän on tahoillaan vaikea olla sekaantumatta. Anissa joutuu syytteeseen laittomasta uhkasta pyrkiessään paljastamaan eliitin vallankäyttöä. Lea yrittää alkuun pysyä erossa radikaaleista unelmista, mutta löytää kuitenkin itsensä kirjoittamasta esseetä, jonka kimmokkeena on Anissan perheen traaginen tarina. 

Anissan ja Lean nykyhetken rinnalla romaanissa pääsee ääneen myös vuonna 1962 päiväkirjaa kirjoittava Anissan isoäiti Rahma. Pienen pojan äiti on puolisoineen päässyt Algeriasta Ranskaan, joka ei otakaan puolellaan taistelleita algerialaisia avosylin vastaan. Harkit sijoitetaan vuosiksi alkeelliselle leirille, jossa Anissan isä menettää puolet perheestään. Harkien eli Ranskan puolella Algerian-sodassa taistelleiden muslimien epäreilun kohtelun on nostanut valokeilaan vasta Macron - vuosikymmeniä liian myöhään. Arvet näkyvät vielä Anissan perheessä. 

Anissa oli Rahman puolesta vihainen ja halusi ymmärtää, miten kaikki tuo kauheus oli ollut mahdollista. Päiväkirjan merkinnät tuntuivat loppuneen kesken ja hän toivoi, että Rahman kirjoituksia löytyisi lisää. Anissa halusi tietää, miten Rahman tarina jatkui. Hän halusi tietää isoäitinsä elämästä kaiken mahdollisen.

Toimittajana Ranskassa työskentelevän Heikkilän esikoisromaanissa on runsaasti mielenkiintoisia teemoja. Juoni etenee välillä kuin dekkarissa: tapahtumien kulkua selvitetään, syyllisiä etsitään ja vastapuolet kiristävät toisiaan. Teos ottaa upealla tavalla kantaa syrjiviin rakenteisiin, joita Ranskassa mitä ilmeisimmin on tarve tuulettaa ja kyseenalaistaa. Harkien ja algerialaissiirtolaisten historia on traagisuudessaan mielenkiintoinen ja aina ajankohtainen, sillä vastaavaa maahanmuuttajien kohtaamaa epätasa-arvoa on varmasti missä vaan. 

Vapaus valita kohtalonsa on myös romaani ystävyydestä ja siitä miten se aikuistumisen kynnyksellä uhkaa rikkoutua. En malttanut olla ajattelematta, oliko romaanissa ehkä vähän liikaakin tasoja ja tematiikkaa, sellaista monille esikoisromaaneille tyypillistä runsautta, joka aiheutti pientä ähkyä lukiessa. Nytkin kirjoittaessani joudun hieman kaivelemaan muistiani, että romaanin osaset linkittyvät varmasti oikealla tavalla yhteen. Kokonaisuus pysyi runsaudesta huolimatta melko hyvin kasassa, ja pidin siitä että Heikkilän teos oli jotenkin ihanalla tavalla perusromaani. Se ei yrittänyt olla mitään kokeellista eikä erikoista, se ei kikkaillut kielellä, vaan se antoi Lean, Anissan ja kiehtovien teemojen nousta keskiöön.

Jos Heikkilä jatkaa romaanien kirjoittamista, luen varmasti seuraavankin! Tästä myös blogeissa Kirjaluotsi ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 45: Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan. Goodreadsin haasteessa se menee kohtaan 17: A book set in 2000. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteetta varten siitä löytyy 12: maastamuutto.

Tiina Lehikoinen: Punelma

Tiina Lehikoinen 2022. Like. 350 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystäväni valitsi mielenkiintoisen teoksen keskusteltavaksemme seuraavaan kokoontumiseen. Lehikoinen itse määrittelee Runeberg-palkintoehdokkaaksi nousseen teoksensa "esseihtiväksi romaaniksi". Mitään vastaavaa en ole koskaan lukenut! 

Teoksen lähtökohtana on Eino Leinon romaani Jaana Rönty (1907), jonka nimihenkilön kanssa se käy dialogia. Kuulostaa erikoiselta, mutta se toimii hyvin. Punelma on kuin perusteellinen tutkielma, joka läpikäy köyhään väestönosaan, maalaisiin ja erityisesti naisiin ja heidän ruumiiseensa liitettyjä asenteita, kieltä ja representaatiota ylipäätään. Samalla sen romaanipuoli puhaltaa eloa ja lihaa siihen Jaanaan, josta Leino kirjoitti ja joka olisi saattanut elää reilut sata vuotta sitten muuttaessaan Kainuusta Helsinkiin.

Sinusta kirjoitetuissa tulkinnoissa työläislehtien ääniä ei ole juuri noteerattu.

Faktan ja fiktion vuoropuhelu antaa tekstille ilmaa, se herättää historian henkiin ja avaa silmiä uusille näkökulmille. Miten silloinen politiikka, yhteiskunnalliset rakenteet ja kirjalliset konventiot ovatkaan kaventaneet Jaanan hahmon, ja samalla typistäneet niin monet muutkin työläisnaiset tiettyyn muottiin, josta emme varmasti ole vieläkään ihan päässeet täysin eroon. Vaikka työläiskirjallisuuden perinne on Suomessa varsin vahva, Lehikoinen näyttää lukuisin esimerkein, millaiseen kerrontaan työväestöstä kertovat ovat sortuneet.

Puute ei tehnyt sinua tyhmäksi, vaan turhautuneeksi, pettyneeksi ja nälkäiseksi. Ja vihaiseksi.

En valitettavasti onnistu blogissa imitoimaan Lehikoisen tekstien upeaa asettelua, joka erottelee tutkimuksen ja Jaanalle osoitetun puhuttelun kauniisti toisistaan. Teoksen romaanipuolessa on runollisuutta, joka on kuitenkin kieleltään niin kirkasta, että sen sanoma on selvä: Jaanan kaltaisen suuren väestönosan kohtaama eriarvoisuus herättää ärtymystä ja surua, suorastaan vihaa. Lehikoinen on jakanut romaaninsa pieniin lukuihin, jotka käsittelevät teemaa hieman eri näkökulmista, kuten kieli, maaseutu, naisen ulkonäkö tai vaikkapa Leinon poliittinen tausta.

Punelma on sukellus vuosisadan takaiseen yhteiskuntaan, historiallisiin tekijöihin, politiikkaan ja yhteiskuntaluokkiin. Se kertoo, millainen asema eri taustoista tulevilla ihmisillä - erityisesti naisilla - oli, ja miten historiallinen päätös yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta muutti valta-asetelmia pysyvästi ja antoi massoille mahdollisuuden osallistua päätöksentekoon. Punelmassa on vahvasti punainen ääni, sillä olihan Jaanakin mukana mielenosoituksissa. Se kertoo, millaisissa olosuhteissa Jaanan kaltainen nainen on elänyt ensin lapsuutta ja nuoruutta maaseudulla muiden palvelijana ja omistuksessa, sitten Helsingin kaduilla, edelleen muiden palvelijana ja ruumiina.

Minulle hyvin valaisevaa oli muun muassa se, millä tavalla naisten yhteiskunnallinen luokka on vaikuttanut naisasialiikkeen ja feminismin alkuaikojen asenteisiin. Kaikki eivät nimittäin olisi mielellään suoneet uusien laajenevien oikeuksien koskevan ihan kaikkia naisia, vaikka mm. Minna Canth ajoi työläisnaistenkin asiaa. "Feministinen ruumiinavaus" onkin toinen Lehikoisen itsensä teoksestaan käyttämä määritelmä. 

Kyytiä saa myös Eino Leinon tapa hyväksikäyttää romaanihenkilöään osana sen ajan henkeä, osana runebergiläistä ihmisryhmien ja seutujen kuvausta, moneen kertaan toistettua kerrontaa, jossa mm. syrjäseutujen ihmisillä on tietty asema ja älyllinen vajavaisuus, tai josta tunnemme maakuntiin liitetyt stereotypiat. Miten vahvasti nämä edelleen vaikuttavat ajatuksiimme ja asenteihimme? Lehikoinen, kuten kuka tahansa maalta kaupunkiin muuttanut, on törmännyt niihin vielä nykypäivänäkin.

Punelmasta olisi vielä paljon muutakin sanottavaa, kuten vaikkapa pohdinta taiteen tehtävästä tai sen vastaanotosta. Se on hyvin laajalti ajatuksia herättävä teos, jonka rakenne on ihailtavan kokeellinen ja toimiva. Lehikoinen on löytänyt kaunokirjallisuuden hämäristä naispolon, jonka kautta hän avaa lukijoiden silmät näkemään, miten kaltoinkohdeltuja ja väärinkirjoitettuja muut kuin etuoikeutetut ovat olleet. 

Teoksesta myös blogissa Reader, why did I marry him?, jonka kirjoittajalle teos oli blogia henkiin herättävä kokemus. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 30: Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii kohtaan 6: A book where books are important. Pohjoisesta lukuhaasteesta kuittaan kohdan 2, vaikkei kirjoja mainitakaan takakannessa mutta kansiliepeessä kyllä! Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 30: Valtion itsenäistyminen. PIKI-kirjastojen Pienessä poliittisessa lukubingossa ruksaan tällä kohdan Itsellesi tärkeää yhteiskunnallista aihetta käsittelevä kirja.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Bernardine Evaristo 2019. Englanninkielinen alkuteos Girl, Woman, Other. Suomentanut Kaijamari Sivill. WSOY 2022. 528 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olin kuullut Evariston lukuisia kirjallisuuspalkintoja kahmineesta teoksesta pelkkää hyvää myös lukupiirikavereiltani, joten siihen oli tartuttava heti tilaisuuden tullen. Barack Obaman vuoden 2019 kirjaksi valitsema romaani imaisi heti mukaansa ja osoittautui kaiken suitsutuksen arvoiseksi ensimetreiltään lähtien.

Tyttö, nainen, toinen on romaani kahdestatoista naisesta, joiden kertomukset risteävät toistensa kanssa, täydentävät toisiaan ja muodostavat upean kokonaisuuden. Kertomukset kattavat läpileikkauksen viime vuosisadan ja tämän vuosisadan alun Britanniasta mustien naisten näkökulmasta. Romaanin laajuus antaa perspektiiviä, tuo syvyyttä ja mittavaa yhteiskunnallista otetta. Se on yhtä aikaa tiukasti kiinni nykypäivän ilmiöissä kuin naisten historiassakin. 

Näiden kahdentoista naisen elämät ja elämäntilanteet ovat hyvin erilaisia, he ovat eri-ikäisiä, eri yhteiskuntaluokista, heidän tavoitteensa ovat erilaisia ja he tekevät hyvin erilaisia päätöksiä. Heitä yhdistää kuitenkin se, että heidät nähdään toisina ja heidän on tehtävä tuplasti töitä asemansa tai tulevaisuutensa eteen, olivat he kotoisin kerrostalolähiöstä, maaseudulta, orpokodista tai taiteilijaperheestä. Samoin heidän perheidensä taustat vaihtelevat: on yksinhuoltajia, jätettyjä, eronneita, muuten vaan erillään eläviä huoltajia, ydinperheitä ja suurperheitä. Moni ponnistaa kuitenkin marginaalista menestykseen tai ainakin pärjää elämässään olosuhteista huolimatta hyvin.

Tyttö, nainen, toinen on hengästyttävän elämäniloinen ja voimaannuttava, vaikka lähes kaikissa tarinoissa on jotain hätkähdyttävää, ravistuttavaa tai jopa järkyttävää. Mustiin naisiin on kohdistunut kautta aikojen väkivaltaa, väheksyntää, alistamista ja monenlaisia ennakkoluuloja. Tässä romaanissa heitä on onneksi kohdannut myös rakkaus, toisesta välittäminen, kannustava opettaja, ihailtava itsekuri, kunnianhimo ja ankara työnteko. Se tekee tarinoista lämpimiä ja toiveikkaita. 

Evariston henkilökaarti on ihailtavan moninainen - yksi hahmo ei ole koskaan pelkästään jotain, vaan kaikissa on alati löytyviä ulottuvuuksia esimerkiksi seksuaalisuuden, sukupuolisuuden, rodullisuuden tai parisuhteiden näkökulmasta. Heidän lokeroimisensa on täysin mahdotonta, ja jos sellaiseen saatoin erehtyä, heti seuraavan tarinan näkökulma toikin edelliseen uuden twistin ja kyseenalaisti omat ennakkoluuloni. 

Rodun, toiseuden ja moninaisuuden lisäksi sanoisin että tästä romaanista jää vahvasti mieleen myös äitiys - tai vanhemmuus, mutta etenkin äitiys. Miten moni lapsi on toivottu tai ei-toivottu, mutta silti rakastettu, miten moni menettää yhteyden juuriinsa tai perheeseensä, miten moni äiti valvoo lapsensa vuoksi, oli vuosikymmen mikä tahansa. Lapselleen toivoo aina menestystä ja helpompaa elämää, mutta osaavatko kaikki arvostaa äitien tekemää työtä tai oman sukunsa historiaa. 

Kirjasta on vaikea kirjoittaa sitaatteja, sillä Evariston tekstissä sen muoto on merkityksellinen. Hän välttelee isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä, ja toisinaan teksti muistuttaa säeromaania. Asettelu tuo raskaisiin teemoihin keveyttä ja se pakottaa pysähtymään sanoihin ja ajatuksiin. Toki kerronnassakin on paljon, mikä keventää, piristää, välillä jopa naurattaa - ja saa kommentoimaan ääneen. Jos kirja tuntuukin pitkältä, jos tuntuu välillä, että teemojen käsittelyyn on käytetty paljon sivuja, ei lukemista malttaisi lopettaa millään. No joo, ehkä pientä saarnaamisen makua paikoin, etenkin tarinoissa jotka sijoittuvat nykypäivään, mutta niin raikkaalla tavalla, että antaa mennä vaan. Vastaavasti ajallisesti vanhimmat tarinat olivat kuin söpöstä tv-sarjasta, mutta sekin on varmasti ollut kerronnallinen valinta, joka toi lisää variaatiota.

Kirjablogeissa Tuijata ja Levoton lukija myös tästä. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 19: Kirja sijoittuu paikkaan, jossa olet käynyt (Lontoo). Goodreadsin haasteesta valitsen kohdan 22: A book with a faceless person on the cover. Pohjoisesta lukuhaasteesta tähän sopii kohta 17: Kirja liittyy vuotuisjuhlaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa on aiheena muutos, joita tästä romaanista löytyy runsaasti, mutta valitsen kohdan 6: Naisen aseman muutos.

Markus Zusak: Kirjavaras

Markus Zusak 2005. Englanninkielinen alkuteos The Book Thief. Suomentanut Pirkko Biström. Otava 2008. Pokkarissa 558 s. Lainasin kirjastosta.

Goodreadsin Around the Year in 52 Books -haasteessa on kohta, johon täytyy löytää luettavaa listalta A book from the TIME list of 100 Best YA Books of All Time. Tällaiset listat ovat haasteita varten ihan kelpoja, mutta eivät aina kestä aikaa, sillä uusia mestariteoksia kirjoitetaan koko ajan eikä listoja päivitetä. Klassikkoja niistä kuitenkin löytää hyvin ja sellainen Kirjavarkaastakin on tullut ja siksi siihen oli helppo tarttua.

Kirjavaras on varmasti monille tuttu, sillä menestyneestä kirjasta on on tehty myös menestyselokuva vuonna 2014. Tarina sijoittuu toisen maailmansodan vuosiin pikkukaupunkiin lähelle Muncheniä. 9-vuotias Liesel on sijoittu kasvattivanhemmille ja joutuu tottumaan uuteen elämään ilman äitiä ja pikkuveljeä. Kasvattikoti osoittautuu kuitenkin hyväksi paikaksi, Lieselin uudesta isästä, papasta, tulee hänelle tärkeä aikuinen, ja samalla kadulla kasvavasta Rudysta paras ystävä.

Natsi-Saksa sotii ympärillä, elintaso romahtaa, miesten on mahdotonta valita puoltaan ja juutalaiset on viety pois. Zusakin teos kuvaa hyvin mikrotasolla sodan aiheuttamaa uhkaa ja ihmisten välisiä suhteita poliittisesti tulehtuneessa tilanteessa. Mielipiteitä voi olla, mutta niitä ei kannata ilmaista. Nuoriso imaistaan mukaan väkivaltaiseen nuorisotoimintaan ja kaupungin kirjat päätetään polttaa roviolla. Papa on kuitenkin antanut erään kauaskantoisen lupauksen jo edellisen sodan aikana, ja niinpä talon matalaan kellariin muuttaa nuori mies, josta ei kukaan muu saa tietää mitään.

Tarinan kertojana on itse kuolema, jolla on sotivassa maassa kova kiire poimia sieluja talteen. Kertoja antaa välillä viitteitä tulevasta ja varoittaa lukijaa hyvissä ajoin, joten surullisimmat kohtaukset eivät tule välttämättä yllätyksenä. Tämä oli aikuisellekin lukijalle hyvä ratkaisu, mutta jokin kerronnassa tekee kokonaisuudesta hieman naiivin ja lapsekkaan ankarasta ympäröivästä maailmasta huolimatta. Kerronta ei kuitenkaan välttele surua eikä muitakaan voimakkaita tunteita, joita Liesel kokee. On menetystä, kaipuuta, vihaa ja epätoivoa, mutta myös runsaasti rakkautta, ystävyyttä ja yllättävistä paikoista löytyvää tukea.

Rosoa kerrontaan tuovat räiskyvät kirosanat ja haukkumasanat, joilla perheenjäsenet ja ystävät löylyttävät toisiaan. Rakkaudenosoituksia nekin. Näkökulma on useimmiten lapsen ja lapsen maailma on tarinassa hyvin läsnä. Lapset käyvät nälissään omenavarkaissa, tappelevat toisistaan ilmat pihalle ja puolustavat ystäväänsä. Liesel ja Rudy ovat sydäntäsärkevän rakastettava parivaljakko ja Rudy on ainoa, joka tietää Lieselin varastavan omenoiden lisäksi myös kirjoja. Rakkain kirjoita on kuitenkin pieni teos, jota ei ole varastettu, vaan joka syntyy maalin ja pensselin avulla hänen talonsa kellarissa. Sanojen mahti mahdollistaa diktaattorin valtaannousun, mutta sanat voivat myös antaa pilkahduksen taivaasta ja toivosta.

Romaanista myös blogeissa Tuntematon lukija, Bibliofiilin päiväunia ja Kirjakimara. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 41: Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista (vapaa tulkintani!). Goodreadsissa tämä menee jo yllä mainitsemaani kohtaan 39.

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Petina Gappah 2019. Englanninkielinen alkuteos Out of Darkness, Shining Light. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2019. 377 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tutkimusmatkailija David Livingstone kuoli etsiessään Niilin lähdettä keskisestä Afrikasta. Gappahin romaani on hänen suuressa saattueessaan kulkeneiden ja työskennelleiden Haliman ja Jacob Wainwrightin kuvaus kuukausia kestäneestä vaelluksesta takaisin rannikolle. Kertojien kautta avataan myös näkökulmia bwana Daudin kuolemaa edeltäviin vaiheisiin, kuuluisaan kohtaamiseen Henry Stanleyn kanssa ja lopuksi kertomukseen siitä, mihin suuntaan heidän elämänsä lähtivät suuren marssin jälkeen.

Pimeydestä loistaa valo eli tarkka kolmiosainen selonteko tohtiri David Livingstonen viimeisistä vuosista, maallisista päivistä ja viimeisestä matkasta sisämaasta Afrikan rannikolle hänen afrikkalaisten toveriensa kertomana. 

Matka sijoittuu pääasiassa vuoteen 1873, jolloin Sansibar hallitsee itäisen Afrikan orjakauppaa. Englanti on sen jo kieltänyt, mutta kielto ei vielä yllä Afrikkaan saakka. Orjakauppaa pyörittävät niin afrikkalaiset sulttaanit ja heimopäälliköt kuin eurooppalaiset ja arabitkin. Valtaosa Livingstonen seurueestakin on pagazeja, retkikunnan kantajia, joiden rooli on orjankaltainen, vaikka Livingstone itse olikin sen vastustaja. Kertojien mukaan mies syyllistyi mielipiteistään huolimatta kaupankäyntiin orjakauppiaiden kanssa.

Kertomuksen aloittaa Halima, useilla isännillä työskennellyt entinen orja, jonka Livingstone on ostanut vapaaksi. Halima on jäänyt eurooppalaisen retkikuntaan, jonka 75 jäsentä kantavat kukin vastuunsa tavaroiden, ruokien, aseiden ja lasten perille saattamiseksi. Pitkällä matkalla ehtii tapahtua monenlaista, ihmiset pariutuvat, juonittelevat, kapinoivat ja joku heistä surmataan. Halima on rohkea ja puhelias nainen, joka ei pelkää osallistua päätöksentekoon tai ottaa orpolasta huomaansa. Haliman osalta suurin valo alkaa loistaa matkan päätyttyä, kun hän saa oman talon ja itsenäisen elämän vapaana naisena.

Toinen kertoja Jacob Wainwright on ottanut englantilaisen nimen kristityiltä kouluttajiltaan Nassick-koulusta. Intiaan pelastetun poikajoukon kristillinen kasvatus tuottaa tulosta, kun osa heistä jatkaa lähetystyötä pakanoiden parissa kotimaissaan Afrikassa. Pukuun pukeutuva, englantia puhuva ja kirjoitustaitoinen Jacob on uskossaan ankara ja horjumaton, mutta myös naiivi. Hänen vakaumuksensa ja lähetysintonsa estävät häntä näkemästä, miten orastava suhde kauniiseen Ntaoékan kanssa lähtee väärille raiteille. Jacob on ristiriitainen hahmo eurooppalaisten arvojen ja uskojen sekä afrikkalaisten tai arabiperinteiden alati sekoittuvassa sopassa. Kulttuurien sekoittuessa toisten suhde omaan perimään vahvistuu, kun taas toiset ovat innokkaita kokeilemaan uutta.

Aleksi Milonoffin suomennos tavoittaa hienosti toisistaan eroavien kertojien luonteenpiirteet, ja mukavan lisän tekstiin tuovat paikalliset sanat useista eri kielistä. Molemmat kertojat avaavat Afrikan pimeää historiaa, kuvailevat eurooppalaisen vallan vääristymiä ja sen aiheuttamaa levottomuutta, ihmisoikeusrikkomuksia ja perheiden hajoamisia. Monella tasolla liikkuva romaani pysyttelee päällisin puolin pitkälti vaelluksen arjessa ja sattumuksissa, sillä kuukausien reissulla nähdään nälkää, vallataan kyliä, riidellään, rakastetaan ja menetään paljon. Taustalla on kuitenkin näiden ihmisten kamppailu identiteetistä ja ihmisyydestä, kokonaisen maanosan historia, joka vetää hiljaiseksi. Tässä on juuri sellainen romaani, joka opettaa maailmasta, ihmisistä ja historiasta. Juuri eilen totesin työkaverilleni, miten vähän loppujen lopuksi tiedän Afrikasta. Nyt tiedän hieman enemmän.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 8: Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Goodreadsista saan kuitattua eri mantereille sijoittuvia teoksia. Romaanista ovat kirjoittaneet myös blogit Kirsin Book Club, Kirjaluotsi sekä Kirja vieköön!

Naistenviikko: Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara 2017. Like. 235 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Uskon, että tässä on teos, joka on monelle teistä jo hyvinkin tuttu - toivottavasti olette lukeneet sen jo paljon ennen minua, sillä kyseessä on merkittävä teos. Mutta mistä Hubaran esseekokoelma siis kertoo? Kirjan takakannessa on hyvä tiivistys: Ruskeat tytöt on keskusteluavaus ruskeasta suomalaisuudesta ja samalla ensimmäinen suomenkielinen kirja ruskealta tytöltä ruskealle tytölle.

Koko Hubaran esikoisteoksessa on paljon tärkeitä nostoja marginaalista; teemoja jotka ovat samaan aikaan yleisiä ja yhteiskunnallisia, mutta myös yksityisiä hänelle ja monelle Ruskealle tytölle. Teoksen toisessa osassa Painajaiset on erityisesti pohdintaa, josta koen että kirjan esittely on helpompaa aloittaa. Ehkä siksi, että se on enemmän yleistä kuin yksityistä, enemmän minullekin (valkoiselle) tuttua ja käsittelee teemoja, joiden kautta yksityisempiä asioita on (minun) helpompaa lähestyä.

Näen itseni näköisiä ihmisiä suomalaisessa mediassa yleensä vain silloin, kun aiheena ovat turvapaikanhakijat, islamisaatio, terrorismi, tyttöjen ympärileikkaukset, raiskaukset ja muut suututtavat tragediat --- Ei yhtään meikki- tai hiusvinkkiä Ruskealle tai Mustalle tytölle. Ei yhtään suomalaista Ruskeaa kirjailijaa, poliitikkoa, järjestötyöntekijää, aktivistia, äitiä, artistia, julkkista, henkilöä, elämäntarinaa - ei edes kapitalistia. Ei yhtään. Aivan kuin meitä ei olisi olemassa, Aivan kuin meillä ei olisi tarnoita, tyylitajua, ihania koteja, alkoholistivanhempia.

Yllä olevat katkelmat ovat luvusta nimeltään Tyttö sinä olet media. Hyvä esimerkki representaation ongelmasta, joka ylläpitää ei-valkoisten ihmisten näkymättömyyttä. Heitä esitellään mediassa vain, kun se sopii ylläpitämään kuvaa tietyistä teemoista. Ei-valkoisia pidetään marginaalissa ja tietynlaisissa rooleissa, sillä vaikka emme sitä olisi koskaan ajatelleet, valkoisuus on normi ja itsestäänselvyys, josta kaikki muut ovat poikkeus. Ja tämän muuttaminen on erityisesti Suomessa ollut todella vaikeaa ja hidasta.

Ruskeiden ihmisten häivyttämistä, marginalisoimista ja rodullistamista seuraa yksinäisyyden tunne, johon Hubaralla on niin ikään upea luku Yksinäisyys on tilastoharha. Hyvistä historiallisista ja ehkä nykypäiväänkin sovellettavista syistä meillä ei tilastoida etnisyyttä tai sen kokemusta, kuten mm. Yhdysvalloissa ja Kanadassa tehdään. Ei ihan ongelmaton menetelmä, mutta tekisi erinäköiset ja eritaustaiset ihmiset paremmin näkyväksi eikä kenenkään Ruskean tytön tarvitsisi pohtia yksin kotonaan, onko hän todellakin yksin. Toiseksi viimeinen kirjan luku käsittelee seksuaalista väkivaltaa, jolta Hubarakaan ei ole valitettavasti välttynyt, ja josta se ulkomaalaistaustaisten miesten valkoisiin naisiin kohdistama seksuaalinen väkivalta saa mediahuomiota muita enemmän, sillä sekin sopii yllä mainittuun representaatioon. Hubara muistuttaa rohkeasti, että raiskaajista kuitenkin lähes sata prosenttia on miehiä, ja oli tekijä kuka tahansa, naiskeho on lähes aina se, johon se kohdistuu.

Ulkomaalaistaustainen ja maahanmuuttajamies on myös Hubaran oma isä, Ruskea isä, jolle yksi luvuista - ehkä yksi koskettavimmista - on tavallaan omistettu. Ruskea isä ymmärtää, mitä Ruskealla tyttärellä saattaa kasvaessaan olla vastassa. Tämän jälkeen Hubara kirjoittaa kirjeen omalle tyttärelleen, kirjoittaa yhteenkuuluvuudesta, erilaisuudesta, parhaista hetkistä, anteeksipyytämisen tarpeesta, sukupolvien jatkumosta, geeneistä, pikkusiskoista ja rasistisista tilanteista. Kirje on kaunis ja henkeäsalpaavan henkilökohtainen.

Mitä sitten on kirjan ensimmäisessä osassa Unelmat? Hubara kertoo alakulttuureista, taiteenlajeista ja kirjallisuudesta, joista hän on löytänyt itsensä nuorena ja joiden avulla hän on pystynyt rakentamaan itsetuntoa Ruskeana tyttönä Vantaalla, Helsingissä, Suomessa. Esimerkiksi hiphop, josta hän on löytänyt jotain mihin samaistua tai kirjat, joista hän on löytänyt itselleen sopivat vuorosanat. Hubara kertoo, milloin on ymmärtänyt sen, ettei ole valkoinen, ja miten monella eri tavalla hän on ei-valkoinen, ulkonäöltään, jemeniläisyydeltään, juutalaisuudeltaan - samaan aikaan kun hänen kotimaansa on Suomi ja äidinkielensä on suomi. Mutta myös Israel, Jemen ja heprea. Ja miten kaikkea tätä on helpompi käsitellä vaikkapa Pariisissa kuin Helsingissä.

Teoria voi parantaa, ja ihminen voi tankata niin paljon kirjallisuutta oman viitekehyksensä liepeiltä kuin ikinä jaksaa. Se voi auttaa, lohduttaa, selittää pahimman yli, mutta se ei ole koskaan sama kuin puhdas, kirkas itseymmärryksen ja samastumisen kokemus maailmassa, jossa lähtokohtaisesti ei ole olemassa, mutta on kuitenkin sen verran olemassa. että kaipaa maata, jota lähtökohtaisesti ei saisi enää kaivata ja kokea omaksi kotimaakseen.

Hirvittävän mielenkiintoista on myös oppia pieniä yksityiskohtia Jemenistä ja siitä, miten jemeninjuutalaiset ovat päätyneet Israeliin, millaista Israelissa on ja mitä Hubara ajattelee luvatun maan väkivaltaisesta haltuunotosta. Mahdottoman hankala politiikka, ihanat lapsuusmuistot, epäjohdonmukaisuudet, hiljaisuus - melkoinen kombo. Ja tästä päästää takaisin siihen, mitä hiljaisuus ylläpitää myös täällä Suomessa. Vaikeita asioita - olivat ne rasismia tai jotain muuta - pitää pystyä katsomaan silmiin ja ne pitää myöntää ääneen, koska vasta sitten alkaa työnteko niiden murtamiseksi.

Ruskeat tytöt on tiivis ja upea pakkaus asioita, joita on mahdoton tiivistää yhteen blogipostaukseen, joten tässä niistä ne, mitkä minulle jäivät päällimmäisenä mieleen. Kirjasta ovat postanneet monet muutkin, kuten Luettua elämää, Mitä luimme kerran ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 13: Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla (olin hieman yllättynyt kirjan luokituksesta!). Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 15: Turistikohteessa. Lue myös, millainen on Hubaran romaani Bechi.

Naistenviikko: Tiina Raudaskoski: Kuudennen kerroksen nainen

Tiina Raudaskoski 2022. Kuudennen kerroksen nainen. WSOY. Luin BookBeatista.

Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani on Raudaskosken toinen. En ole lukenut hänestä kirjoitettuja haastatteluja, joten en osaa sanoa, miten pitkälle teoksen tapahtumat toistavat kirjailijan omaa elämää, mutta eipä sillä väliä. Kyseessä on kuitenkin romaani, jonka päähenkilö on niin ikään Helsingistä Pariisiin muuttanut Tiina Är. Romaani alkaa siitä, kun erään kotiriidan päätteeksi Tiinan ranskalainen mies vie heidän pienen lapsensa ja lähtee.

Näin on siis käynyt oikeastikin, ja oli aika raastavaa lukea äidistä, joka ei tiedä missä hänen lapsensa on, ja jonka on lähes mahdotonta saada minkäänlaista apua paikallisilta viranomaisilta. Tiina ottaa yhteyttä poliisiin, lähetystöön ja asianajajaan, mutta ajautuu suohon, jossa hänen apuunsa ei reagoida eikä häntä juurikaan edes noteerata. Naisella ei ole juuri mitään, mihin turvautua, sillä hänellä ei ole tuloja, ei töitä eikä verkostoa suuressa kaupungissa. Alaovea vahtiva tympeä nainenkaan ei suostu luovuttamaan Tiinalle postia, sillä niissä on hänen miehensä sukunimi.

On mahdotonta sanoa, millaisiin tiloihin meistä kukin joutuisi vastaavassa tilanteessa. Tiina Är menettää hyvin nopeasti kyvyn toimia järkevästi, hän juo liikaa, ruoka ei maistu, hän vajoaa apatiaan ja on jo lähellä luovuttaa, kun huoltajuuskiista vie hänet oikeuteen. Clichyn aukiolla hän kohtaa muitakin ihmisiä epätoivoisissa elämäntilanteissa, mutta on kykenemätön tuntemaan empatiaa, saatika vastaanottamaan muiden apua. Lapsen löytämisen tuska on pitkä tie, ja kun lopulta tunnelin päässä näkyy valoa, on Tiina jo lähes tunteiden ulottumattomissa.

Hirvittävän elämäntilanteen ympärillä Pariisi sykkii suurkaupungin kiirettä ja kauneuttakin, mutta kirjailija on valinnut miljööksi sen loputtomat metrotunnelit, likaiset lähijunat, kodittomien kadut, laitapuolen kulkijoiden eritteet ja metelin. Se on Tiina Ärrän arkea ja mielenmaisema, joka resonoi epätoivon, masennuksen, välinpitämättömyyden ja kafkamaisesti kasautuvan epäoikeuden kanssa. Minun makuuni ympäristön kuvausta on teoksessa hieman liikaakin, mutta toisaalta se toimii kuin teatterin lavasteet. 

Muutenkin Raudaskosken tavassa kirjoittaa on jotain samaa kuin käsikirjoituksissa. Tekstinkappaleet ovat kuin kohtauksia näytelmästä tai elokuvasta, niissä on vahva visuaalinen ote, ja kerronta etenee päälauseittain. Välillä Tiinan ajatus kirkastuu ja päivä on parempi, välillä vajotaan sumuun josta on vaikea päästä ylös. Etenemisen sijaan hän tuntuu ajautuvan tilanteisiin ja jopa ihmissuhteisiin ilman omaa tahtoa. Järkyttävintä on kuitenkin ympärillä pyörivän yhteiskunnan käsittämätön byrokratia, välinpitämättömyys ja toimimattomuus. 

Vaikka Raudaskosken päähenkilö taistelee olemassaolostaan ja lapsestaan - isoja ja rankkoja teemoja - teos ei sorru sääliin eikä tunteiluun ylipäätään. Näin jälkikäteen päällimmäinen tunne, jonka lukijana koin, ei ole suru tai myötätunto, vaan ihmetys siitä, miten pieneksi ihminen voikaan vajota, miten kahden ihmisen - äidin ja tyttären - on mahdollista lähes kadota maanpinnalta ilman että hälytyskellot soivat missään. Tarina on rajattu fiksusti Pariisiin, eikä lukijalle valoteta esimerkiksi sitä, minkälaiset tukiverkostot Tiinalla Ärrällä olisivat ehkä olleet Suomessa. Elämää Helsingissä raotetaan pelkästään nostalgisen koti-ikävän ja nuoruudenystävän kautta.

Paljon monenlaisia ajatuksia ja yhteiskunnallista huolta herättävä teos, ja olen tyytyväinen että valitsin sen naistenviikon lukemistooni. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2022. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastekohdista tähän sopii oikeussali. Blogipostauksen kirjasta löysin blogista Anun ihmeelliset matkat. Toivottavasti teos tavoittaa muitakin kirjablogeja!

Naistenviikko: Riina Tanskanen: Tympeät tytöt. Aikuistumisriittejä

Tällä viikolla juhlitaan naistenviikkoa myös monissa kirjablogeissa. Minun tälle viikolle ajoittamani postaukset ovat joko nimipäiväänsä viettävien naisten kirjoittamia teoksia tai teoksia, joiden nimessä on mainittu jollakin tapaa nainen tai tyttö. Aloitan viikkoon sopivalla teoksella Tympeät tytöt. Hyvää nimipäivää tänään kaikille Riikoille!

Riina Tanskanen 2021. Into. 161 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Miltä tuntuu kasvaa tytöksi ja naiseksi maailmassa, joka on pitkälti miesten määrittelemä ja jossa patriarkaatti näkyy lähes kaikessa, kuten vaikkapa yritysmaailmassa, oikeuslaitoksessa, työmaailmassa, koululaitoksessa, filosofiassa, taiteessa, politiikassa ja mediassa. Puhumattakaan siitä, millä tavalla se vaikuttaa perheiden sisällä ja tyttöjen mahdollisuuksissa nähdä itsensä. Tympeät tytöt kertoo esteistä, joita tytöt kohtaavat kasvaessaan aikuisiksi.

Yhdeksän sarjakuvakertomusta käsittelee aiheita, jotka ovat meille kaikille (naisille) tuttuja, ja joita edelleenkin kannattaa pysähtyä ajattelemaan. Tytöksi kasvamisen ympärillä on hurjan paljon erilaisia normeja, seiniä joihin törmää jatkuvasti, ja joita monet meistä naisistakin ylläpitävät asenteillaan ja puheillaan. Milloin olen huora, milloin pyrkyri, liian seksuaalinen? Miksi vartaloni on muiden kommentoinnin alainen lapsesta lähtien?

Kehon kontrollointi on monelle tai varmaankin lähes kaikille naisille arkea. Ollakseen suosittu ja menestynyt täytyy ulkonäön täyttää tietyt kriteerit, mutta liian pitkällekään ei saa mennä. Näitäkin sääntöjä pidämme tavallaan itse yllä, ja niitä toistavat media, tv-sarjat, elämäntapablogit jne. Normiin sopimaton ihminen rikkoo järjestystä ja aiheuttaa pahennusta. Häpeään kasvamisesta on tullut historian saatossa ihan luonnollista.

Häpeää tuntee todennäköisesti myös tyttö, joka pelkää jatkuvasti miehen sopimatonta kosketusta tai väkivaltaa. Ja miksipä ei pelkäisi, sillä joka toinen nainen on kokenut seksuaalista häirintää, ja Suomi on tutkimusten mukaan EU:n väkivaltaisin maa naisille. Häpeää tyttö kokee kuitenkin, sillä ehkä hän olisi voinut itse pukeutumisellaan tai käyttäytymisellään estää miehen sopimattoman käytöksen? 

Tanskasen teoksen teemoilla on vankka tutkimuksellinen tausta, kuten siinä, miten kotityöt edelleen jakautuvat epätasaisesti ja miten nainen hoitaa kodin metatyön miehen auttaessa naista. Naisten kotona tekemän työn ei nähdä olevan yhteiskunnallisesti tuottavaa, joten jos nainen jatkaa luonnollista kutsumustaan myös työelämässä hoivaamalla muita, miksi siitä pitäisi maksaa? Naisten euro on kivunnut lähemmäksi miehen euroa, mutta välissä on edelleen todella vaikeasti murrettavia rakenteita.

Näkökulmamme maailmaan, historiaan ja kulttuuriin ovat syntyneet pääasiassa miesten kynistä. 

Siksi tässäkin blogissa luetaan pääosin naisten kirjoittamia kirjoja. Niin kirjallisuudessa kuin politiikassa miehet suosivat miehiä, kun taas naiset lukevat ja äänestävät molempia. Tällä matematiikalla tasa-arvo ei toteudu koskaan. Vaikka 1990-luvulta lähtien mediassa ja kulttuurissa on nähty myös vahvoja tyttöjä, nämä ilmiöt korostavat ja edesauttavat enemmän yksilönvapautta kuin sukupuolten välistä tasa-arvoa sanomalla että kaikki on sinulle mahdollista. Tästä tullaankin 2020-luvun uupumukseen, jossa hyvinvointi on valjastettu palvelemaan työnarkomaniaa ja josta kärsivät pahiten kiltit tytöt. 

---missä viipyy loistava liikeidea, jonka lehtien naiset saavat burnoutiensa aikana? Enhän mä tällaista inhottavaa masennusta VALINNUT.

Värikkäissä, upeasti piirretyissä sarjakuvissa seikkailee hauskasti rakennettuja hahmoja, jotka auttavat hahmottamaan tärkeää asiaa, kuten pimppienkeli, patriarkaatti, tolkun ihminen, kapitalismi, täti-ihminen ja koululaitos. Pimppienkeli auttaa tyttöjä viemään tarinaa eteenpäin, kommentoi ja muistuttaa tavoitteista, kun taas nuo muut asettuvat naurettavaan rooliinsa estäjinä, riistäjinä, mielipidevaikuttajina ja rakenteina. Mukana nähdään myös merkittäviä ajattelijoita, kuten Simone de Beauvoir tai Märtä Tikkanen. 

Tanskasen teos saa todellakin ajattelemaan ja mieleen nousee väkisinkin hetkiä, joissa olen itsekin tuntenut häpeää, mielipahaa, närkästystä tai hämmennystä, vaikka en olisi tehnyt mitään väärin. Kotona, koulussa, töissä, baarissa, tyttöystävien kesken tai elokuvaa katsoessa. Monelle tämän kirjan lukeneelle tuttuja ovat varmasti myös Riina Tanskasen IG-tili samalla nimellä Tympeät tytöt, tai hänen luotsaamansa verkkomedia Vita nuova. Olin onnekas ja päädyin ystäväni mukana kuuntelemaan Tanskasta viime syksynä Tampereen kirjamessuille, josta myös ostin tämän teoksen. 

Jos aihe kiinnostaa, suosittelen Liv Strömquistin niinikään sarjakuvallisia teoksia Kielletty hedelmä ja Prinssi Charlesin tunne. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 26: Kirja liittyy kansalaisaktivismiin. Goodreadsin haastekohdista käytän kohdan 46: A book with a non-human as one of the main characters. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 2: Kirja, jossa matkustetaan ajassa.

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Vi for upp med mor. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2022. 332 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jana Kippo -trilogiassa siirrytään poisnukkuneen äidin mukana pohjoiseen, Kukkojärven kylään. Janan ja Brorin äiti on kotoisin uskonyhteisöstä, jossa albiinokaksosia ei katsota hyvällä. Vastassa on paheksuntaa ja uhkailua, käännytysyrityksiä ja totuuden kieltämistä. Käy kuitenkin niin että veli lankeaa yhteisön pauloihin. Jana haluaa käännyttää veljensä takaisin kotiin Smalångeriin heti hautajaisten ja perinnönjaon jälkeen, mutta näyttää siltä, ettei Jana enää itsekään tiedä, missä koti on.

Olisin voinut päästää irti. Antaa veljen pudota yksin mutta en pystynyt. Bror oli minä. Minä olin bror. 

Vastassa Kukkojärvellä on nimittäin Jussi, jonka luona Janan on hyvä olla. Serkusten välille muotoutuu lämmin suhde, mutta onko Jana kykenevä vastaanottamaan minkäänlaista rakkautta, pyyteetöntä läheisyyttä ja pystyykö hän edes avautumaan menneisyydestään. Jussi muistaa kaksosten äidin ihan erilaisena kuin tytär itse, eikä Taaton väkivalta irrota otetaan kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään. Traumatisoituneen Janan sisällä velloo lapamato, joka pakottaa juomaan, ja hänen ihollaan kipittää koppakuoriaisia, jotka vievät tajunnan.

Kukkojärvellä on myös niitä, jotka on karkotettu uskonyhteisössä, eikä heillä mene hyvin. Kuten trilogian ensimmäisessä osassa Lähdin veljen luo, tässäkin romaanissa tekopyhyyden rinnalla elää väkivaltaa, alkoholismia, hyväksikäyttöä ja välinpitämättömyyttä. Uskonmiesten väliset suhteet vaikeuttavat viranomaisasiointia ja oikeutta jaetaan täysin omien sääntöjen mukaan. Janalla ja Jussilla on onneksi taipumus pelastaa ja auttaa sielläkin, missä kaikki näyttää toivottomalta. Muorin kotitalo palaa, naiset ovat mustelmilla ja lapsia hylätään, mutta Jussin luona on tilaa heillekin.

Janan kuukaudet pohjoisessa ovat sekasortoista yritystä kiinnittyä johonkin, tienata elantoa, pitää puoliaan miesten maailmassa ja saada Bror lähtemään kotiin. Samalla hänen on jälleen läpikäytävät perheensä menneisyyttä ja paljastettava uskonyhteisön pahat salaisuudet. Miksi äiti on sieltä lähtenyt, miksi hän on toiminut vuosia niin pelkurimaisesti, ja miten vanhempien henkinen perintö vaikuttaa kaksosiin vieläkin? Pystyykö Jana ottamaan vastaan muunkinlaista läheisyyttä kuin eläinten tai humalaisten miesten, ja mitä kaikkea hänen voimakas itsepäisyytensä aiheuttaakaan?

Karin Smirnoff jatkaa tässä romaanissa samalla karskilla ja suorasanaisella tyylillä, joka valloitti lukijat ensimmäisessä osassa. Teos nappasi Ruotsissa August-ehdokkuuden ja ellei viime vuosi olisi ollut niin täynnä loistavaa käännöskirjallisuutta, olisin saattanut nostaa sen yhdeksi vuoden parhaista. Syrjäytymisen, hylkäämisen, rakkaudettomuuden ja väkivallan teemat ovat rankkoja, mutta Smirnoff kirjoittaa niistä suorastaan röyhkeän rehelliseen tyyliin. Tarinat rikkovat tabuja ja kirjailija paiskaa epäkohdat suoraan lukijan naamalle tavalla, jota täytyy vain ihailla. Nimet kirjoitetaan edelleen pienin kirjaimin, mikä ainakin minun mielestäni tuo kerrontaan tarpeellista etäisyyttä ja geneerisyyttä, mutta myös hilpeyttä. Suurkiitos toimivasta kielestä tietysti myös suomentaja Outi Mennalle! Kirjoitin edellisestä romaanista, että se "tasapainottelee pimeyden, mustan huumorin ja toivon omituisella, mutta täydellisen toimivalla rajapinnalla". Samaa ihailen tässä toisessakin osassa!

Loppu jätti tietysti kaikki mahdollisuudet auki kolmatta osaa varten, joka onkin näköjään jo suomennettu: Sitten menin kotiin. Varausjono ei onneksi ole kovin pitkä! Kakkosteoksesta lisää blogeissa Tuijata, Kirjakaapin kummitus ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 25: Kirjan nimessä on ilmansuunta. Goodreadsin lukuhaasteesta kuittaan kohdan 47. A book with handwriting on the cover. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen paikoista löytyy 23: Työpaikalla.