Elina Airio: Metsässä juoksee nainen

Elina Airio 2022. Gummerus. 204 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Arla Kanervan tammikuun alussa kirjoittama juttu Elina Airion esikoisromaanista Hesarissa vahvisti entisestään mielenkiintoani kirjaa kohtaan, jonka olin jo ehtinyt laittaa loppusyksyllä varausjonoon. Dystooppinen romaani kertoo kauhukuvin sosiaalityön arjesta, ammattilaisen uppumuksesta sekä pienten lasten äidin mielen järkkymisestä. Sosiaalialalla työskentelevä Airio tietää varmasti mistä puhuu, ja teos onkin selkeä kannanotto alati kiristyviin työoloihin, mistä kärsivät sekä työntekijät että heidän asiakkaansa.

Perhevalmentaja, äiti itsekin, aloittaa kotikäynnit Mimin luona, jolla on vastasyntynyt vauva ja päiväkoti-ikäinen tytär. Lapsi on kertonut päiväkodissa ettei halua lähteä äidin kanssa kotiin, ei halua että äiti sulkee lapset lukkojen taakse. Perhevalmentaja aloittaa Mimin kanssa ohjelman, jonka tarkoituksena on harjoitella uusia toimintamalleja tyttären kanssa, opettaa äitiä kannustamaan ja kehumaan tytärtä, jotta heidän välinen suhteensa vahvistuisi.

Uupunut Mimi on alkuun vastentahtoinen, mutta myöntyy ohjelmalle vähiten. Kehitystä äidin ja lapsen välillä tapahtuu kuitenkin hyvin hitaasti, sillä äiti on jaksamisensa äärirajoilla. Hänellä on pakkomielteistä suhtautumista likaan, eikä hän nuku tarpeeksi. Lasten isä matkustaa työkseen paljon, eikä esiinny romaanissa. Välillä ajattelin, onko häntä lainkaan. Perhevalmentaja löytää hienovireisen kontaktin Mimiin, eikä voi olla rikkomatta työnantajan asettamia tiukkoja aikatauluja ja raportointivelvollisuutta. Hänellä on jatkuva paine toisaalta tehdä työtään sitoutuneesti ja aidosti välittäen, toisaalta ehtiä kaikkeen mitä päivään tulisi mahtua. Hänkään ei nuku tarpeeksi.

Katson eteisestä lyyraviikunaa ennen kotiin lähtöä. Se on raahannut ruhoaan sohvan käsinojan ohitse, multia on ropissut laminaatille sen ympärille ja latvuston katkaistusta kielestä kihisee maitiaisnestettä vahvalle rungolle. Kaikki sen suonet pullottavat. Se tuijottaa minua laminaatilla lojuvan keittiöveitsen ylitse, kun käännyn eteiseen Mimin perään.

Dystooppisen kauhukuvan - joka saattaa hyvinkin olla realismia ja nykypäivää - lisäksi romaanissa on jännittävän maaginen tunnelma, joka syntyy Mimin kodin runsaista ja lukuisista viherkasveista. Perhevalmentaja lumoutuu kotimetsästä ja tuntee, miten kasvien juuret ja lehvästö kurottavat häntä kohti, kuuntelevat ja osallistuvat. Maagiset viherkasvit ikään kuin heijastavat mielialoja, tunnelmaa, ajatusten vääristymiä; ne vahvistavat haurasta tunnelmaa, joka tasapainoilee täydellisen katastrofin ja pelastumisen välillä. Lukijalla ei voi olla aavistustakaan, kumpaan suuntaan Mimin elämä lähtee kulkemaan.

Airion romaani on väljästi ladottua tekstiä, eikä tarinassa tapahdu paljon, mutta merkittävin rooli onkin sen voimakkaalla latauksella, joka läpileikkaa koko tarinaa. Metsässä tosiaankin juoksee nainen, mutta onko se väsymyksensä kanssa kamppaileva yksinäinen asiakas vai työuupumuksen kanssa taisteleva työntekijä? Molemmat, todellakin. Airion kieli on kaunista ja hän kuvailee viherkasveja, vauvaa ja äidin helliä otteita runollisella, kieltä kokeilevalla tavalla, josta en ihan alkuun tainnut oikein pitää, mutta johon kyllä totuin. Huomasin miten se tukee maagista tunnelmaa.

Olen muuten vuosien myötä huomannut, että Gummeruksen Jenni Noponen suunnittelee ehkä koko valtakunnan kauneimmat kannet - kiitos siitä hänelle <3 Sijoitan kirjan Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 41: Kirjailija on syntynyt 1990-luvulla. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 10: A book related to one of Spice Girls' personalities (scary) ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 14: Fantasia tai dystopia. Romaanista ovat kertoneet myös blogit Kirjaluotsi ja Kirjapino.

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Jennifer Clement 2014. Englanninkielinen alkuteos Prayers for the Stolen. Suomentanut Terhi Kuusisto. Like 2015. Pokkarissa 268 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

En kyllä kertoisi hänelle, että äiti oli antanut minulle nimeksi Ladydi, koska häntä inhotti se miten Charles oli kohdellut Dianaa.

Meksikossa on kylä, jonka miehet ovat jättäneet ja jonka tyttärillä on jatkuva vaara tulla kidnapatuiksi. Aluetta terrorisoivat huumekauppiaat ja lähestyvien autojen ääniä pelätään. Kylässä kasvaa alkoholisoituneen äidin kasvattama Ladydi, joka monen muun tytön lailla haaveilee kauneudesta ja paremmasta elämästä.

Paula oli häipynyt. Estefani aikoi muuttaa Méxicoon, jotta hänen äitinsä saisi parempaa hoitoa. Maria ei enää koskaan puhuisi minulle. Ruth oli viety pois. Isä oli rajan toisella puolella.

Guerreron osavaltiossa läsnä ovat välivalta, taikausko ja iholla kipittävät hämähäkit. Kylä on juuri niin syrjässä, ettei sen kaduilla ammuta päivittäin, mutta tyttölapset puetaan pojiksi ja piilotetaan maakuoppiin heti kun tuntematon auto lähestyy. Läheistä valtatietä eivät ole kaikki ylittäneet hengissä. Acapulcoon on kohtuullinen työmatka, mutta sen läheisyys tarkoittaa myös huumeparonien läheisyyttä. Unikkopeltojen lannoittaminen kirvelee silmiä, eivätkä opettajat uskalla viipyä kokonaista lukuvuotta.

Ajattelin vihamielistä maankolkkaamme, missä aikoinaan oli ollut oikea kylä, mutta huumekauppiaitten roistovaltio ja ihmisten häipyminen Yhdysvaltoihin olivat tuhonneet sen. Maankolkkamme oli hajonnut tähtikuvio, jonka kaikki pikku kodit olivat palaneet tuhkaksi.

Huhu Ladydin ystävän Paulan kauneudesta on kiirinyt miesten tietoon ja tyttö katoaa. Myöhemmin Acapulcossa Ladydi kuulee tytön vuodesta huumeparonin vankina. Ladydi pääsee hetkeksi nauttimaan ylellisyydestä ja rakkaudesta talossa, jossa kukaan ei asu, mutta matkalla sinne tapahtuu jotain, minkä vuoksi hän joutuu tutustumaan myös Méxicon vankilaan ja sen omalaatuisiin asukkaisiin. 

Varastettujen rukousten vuori on vahvojen tyttöjen ja naisten tarina. Se on kasvutarina ja selviytymistarina Meksikosta, jossa nuorten köyhien naisten katoaminen on liian yleistä. Vaikka romaani saa haukkomaan henkeään ja sen hahmot ovat ihanalla tavalla uskomattomia, en hetkeäkään epäile etteikö näin oikeastikin tapahdu. 

Clement kirjoittaa ihanan väljästi, tavalla johon mahtuu paljon mutta joka ei selittele, vaan antaa tilaa ajatuksille ja hengitykselle. Romaani tulvii epäuskoa, toivoa, hentoista magiikkaa ja ötökkäistä luontoa. Luvut ovat lyhyitä ja kirja pieni, mutta niihin mahtuu kokonainen, traaginen, epäoikeudenmukainen maailma. Kirjailija on tehnyt teostaan varten perusteellista taustatyötä ja suosittelen myös hänen teostaan Rakkaudesta aseisiin (2018).

Lue lisää näistä blogeista: Kirjaluotsi, Annelin kirjoissa ja Reader, why did I marry him?

Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija

Ta-Nehisi Coates 2019. Englanninkielinen alkuteos The Water Dancer. Suomentanut Einari Aaltonen. Tammi 2020. 533 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Voin kertoa, että muistan kaiken. Muistan kaiken - paitsi hetket, joiden ajaksi luovuin muistista, poistuin ruumiistani ja lensin pois.

Mikä valtava voima tarinoilla ja ihmismielellä voikaan olla! Ylistävää palautetta maailmalla saanut Ta-Nehisi Coates kertoo tarinan nuoresta Hiram Walkerista, plantaasinomistajan ja tämän orjan jälkeläisestä, kuihtuvasta virginialaisesta kaupungista, ihmisten välisestä eriarvoisuudesta ja muistamisen merkityksestä. Vesitanssija on kuvaus Yhdysvaltain historian järkyttävimmästä vaiheesta, jolla on pitkä historia ja jonka jäljet näkyvät selvästi vielä tänäkin päivänä.

Hiram herättää ihmetystä jo nuorena, sillä pojan muisti on ihan omaa luokkaansa. Hän kertoo tarinoita ja viihdyttää välillä myös rikkaita valkoisia vieraita. Locklessin tila on jo pitkään joutunut myymään orjiaan, sillä alueen maa köyhtyy eikä tupakanviljely ole enää tuottoisaa. Hiramkin menettää äitinsä, mikä jättää hänen muuten niin uskomattomaan muistiinsa aukon. Joskus unohtaminen suojelee ja auttaa jaksamaan. Locklessin isäntä Howell Walker on Hiramin isä, mutta sen sijaan että saisi nauttia perinnöstään, Hiram palvelee veljeään Maynardia, miehistä vastenmielisintä.

Hiramilla on kyky, jota hän ei osaa vielä hyödyntää, mutta on taho, joka kiinnostuu siitä. Lapsuusmuistot ja veden läheisyys saavat maiseman väreilemään ja sumun laskeutumaan. Jossain siellä sumussa on myös äiti, taitava vesitanssija. Virginia köyhtyy ja tilat kuihtuvat, mutta Locklessin Kujalla asuvat vielä ihana Sophia ja Hiramista huolehtinut vanha Thena. Miten heidät saisi pohjoiseen turvaan? Orja on omaisuutta ja kohtalo voi olla karmea, mutta Kujalla oli joskus elämää, tanssia, iloisia illallisia ja läheisyyttä, jotain mitä muistella. 

Vesitanssija on kuvaus kahden maailman väliltä, jossa Hiram tasapainottelee. Virginiassa on valkoisia plantaasinomistajia, alempiarvoisia valkoisia ja mustia orjia, joista vain kourallinen on vapaita. Pohjoisempana Philadelphiassa elämä on jo erilaista, mutta matka sinne saattaa viedä maakuoppaan, vankilaan, kidutettavaksi tai takaisin pellolle, ellei löydy tahoa joka pystyy auttamaan. Hiramin tarina saa etelän yläluokan näyttämään naurettavalta ja säälittävältä itseään tuhoavalta rodulta, joka sortaa muita ylläpitääkseen elintasonsa. Jo nuorena Hiram ymmärtää, etteivät valkoiset ole yhtään muita älykkäämpiä.

Ja sitten ajattelin, että mitään sen pyhempää ei voinut olla, ei tämän oikeutetumpaa sotaa.

Vesitanssijassa on ihana annos maagisuutta, ikiaikaista kanavoimisen taitoa, jota ilmenee Hiramin lisäksi maanalaisen liikkeen apuna työskentelevässä Mooseksessa, taitoa joka liittyy esiäiti Santi Bessin tarinaan. Tarinan voimaa on myös muistoissa, perheissä, vahvoissa siteissä ja ennen kaikkea sinnikkäässä liikkeessä, joka auttaa, pelastaa ja ajaa merkittävää asiaa. Orjuuden historia on rumaa ja kammottavaa, mutta Coatesin esikoisromaanissa on myös paljon lohtua ja tarunhohtoista kauneutta.

Vesitanssija teki vaikutuksen monella tasolla. Teema on tietysti hirvittävän mielenkiintoinen, tarinat nostavat tunteet pintaan ja jännittäviäkin ne ovat. Väkevä romaani, joka jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen. Kirjan kansiliepeen mukaan Coatesin muistelmateos Between the World and Me on vaikuttanut merkittävällä tavalla rotukeskusteluun Yhdysvalloissa, ja on tämän romaanin ohella esillä poliittisesti ja yhteiskunnallisesti juuri oikeaan aikaan. Toivottavasti kriittisenä ajattelijana tunnettu Coates kirjoittaa jatkossakin, sillä yhdenvertaisuus, ihmisoikeudet ja tasa-arvo vaativat vielä paljon työtä.

Lisää näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Kirjakko ruispellossa ja Kirjoihin kadonnut.

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Gabriel García Márquez 1967. Espanjankielinen alkutos Cien años de soledad. Suomentanut Matti Rossi. WSOY 1971. 348 s. Lainassa äidiltä.

Minun oli tarkoitus saada tämä kirja luettua 31.7. mennessä, jolloin kirjabloggaajilla on tapana postata kirjallisuuden klassikoista. Minua varoiteltiin, että Sadan vuoden yksinäisyyteen pitää varata aikaa, mutta en kuunnellut viisaampiani ja niinpä myöhästyin klassikkohaasteesta. García Márquezin teos on todellakin klassikko ja kirjailijan tunnetuin teos. Maagisen realismin eräänlainen kantateos kertoo Macondon kaupungin perustamisesta, elämästä ja rappiosta, ja sen sanotaan kuvaavan Kolumbian ja Latinalaisen Amerikan historiaa ja poliittisia myllerryksiä ylipäätään. Macondosta on tullut käsite, joka on jäänyt elämään.

Kaupungin ohella Sadan vuoden yksinäisyys on tarina Buendían suvun seitsemästä sukupolvesta, siitä lähtien kun José Arcadio Buendía lähti ikätovereineen kotikylästään. Perhe kasvaa ja rönsyilee vuosien mittaan niin että lukijoiden helpotukseksi netistä löytyy sukupuita ja tiedän lukijan, joka piirsi itsekin sellaista kirjaa lukiessaan. Se onkin tarpeen, sillä perheen pojat nimetään yleensä isiensä tai esi-isiensä mukaan, eikä ole ihan helppoa muistaa kuka on kukin. Samoin tyttölapsia nimetään perheen aiemmin syntyneitten kaunottarien tai Ursula-matriarkan mukaan. Tarinan edetessä minulle kävi niin, että parhaiten jäivät mieleen alkupään hahmot, kuten jo mainitsemani esi-isä, hänen ehkä jopa 120-vuotiaaksi elänyt Ursula-vaimonsa, näiden pojat Aureliano ja José Arcadio, sekä tyttäret Amaranta ja Rebeca. 

Uskoakseni maaginen realismi on Latinalaisen Amerikan perinteessä ja kirjallisuudessa vahvemmin edustettuna kuin vaikkapa Suomessa, ja tarinan tyylissä oli paljon samaa kuin vaikkapa Isabel Allenden Henkien talossa (linkistä Oksan hyllyltä -blogin postaus). Ihmisten toimintaan vaikuttavat voimakkaasti uskomukset, kuolleiden omaisten henget, etiäiset ja pieni määrä magiaa tuntuu olevan jatkuvasti läsnä. Magiikka yltää Macondossa myös erotiikkaan ja seksiin, perheenjäsenten välisiin suhteisiin, rakastumisiin ja milloin mihinkin, täysin käsittämättömiin päähänpinttymiin. Buendían suvun vaiheet ja perheenjäsenten kyvyt ja taipumukset ovat suorastaan uskomattomia, mutta siinä onkin yksi syy miksi tarina kiehtoo ja kantaa läpi sukupolvien ja kulttuurien.

Kolumbian historia ja poliittiset myllerrykset eivät ole minulle niin tuttuja, että pystyisin vertaamaan niitä kirjan tapahtumiin, mutta vahvasti siellä näyttävät vaikuttaneen muun muassa liberaalien ja konservatiivien väliset sodat, joissa Aurelianokin taistelee vuosikymmeniä. Tarinan edetessä monet muutkin yhteiskunnalliset virtaukset, uusi tekniikka tai vaikkapa eurooppalainen muoti saavuttavat Macondon, joskus jälkijunassa, mutta jälkensä jättäen. Teoksessa ei mainita vuosilukuja, eikä niillä ole merkitystä, mutta jotain osviittaa erilaiset virtaukset antavat lukijalle. Suvun talo kasvaa, sen annetaan rappeutua, sitä uudistetaan ja siivotaan, Ursula nostaa sen kukoistukseen samalla kun miehet haaveilevat, purkavat intohimojaan, taistelevat tai kuolevat.

Lukeminen on paikoin kuin satua, välillä huvittavaa ja hilpeää, mutta useimmiten siihen täytyy keskittyä ihan täysillä. Sillä García Márquezin teksti on hyvin, hyvin tiivistä. Tapahtumien ja ihmisten runsaus hengästyttää ja jopa uuvuttaa. Kirja ei ole sivumäärältään pitkä eikä paksu, mutta en muista milloin viimeksi teksti olisi pursunnut niin, että sekin tuntuu uskomattomalta - itse tarinan ohella. Tämä kannattaisi lukea joskus uudestaan.

Klasikon on lukenut moni. Tässä muutama blogipostaus: Luettua elämää, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 1: Kirja on vanhempi kuin sinä. Sekä Seinäjoen että PopSugarin haasteissa sijoitan tämän 1920-luvulle, sillä uskon että senkin vuosikymmenen läpi kahlataan jossakin kohtaan :)

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Ruth Hogan 2017. Englanninkielinen alkuteos The Keeper of Lost Things. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Bazar 2020. 335 s. Arvostelukappale.

Täytyy sanoa, että tämännäköinen ja -niminen teos herättää minussa runsaasti ennakkoluuloja. Kun sen kuitenkin sain kustantajalta pyytämättä, ajattelin olla kohtelias ja lukea kirjan. Tuumasin, että muutaman melko rankankin romaanin jälkeen voisi olla ihan hyvää vaihtelua lukea  rakkaudentäyteistä teosta, joka luo lämmintä toivoa sydämeen. Siirappista, eikö vain? Näillä sanoilla kirjaa markkinoidaan ennakkokappaleen takakannessa.

Ruth Hoganin esikoisteos on kieltämättä hyvin lämmintunnelmainen ja satumainen, muttei ollenkaan niin siirappinen kuin kuvittelin. Se on romaanina hyvin englantilainen, mutta uskon sen löytävän lukijoita Suomestakin. Alkutahmeuden jälkeen (tahmeus johtui siis omista ennakkoluuloistani, ei tarinasta itsestään) pääsin lukemisen makuun ja lopulta suorastaan odotin lukuhetkiäni. Teoksen hahmot ovat joko kertakaikkisen suloisia ja täydellisiä, tai aivan kamalia hirvityksiä. Päähenkilöiden elämässä ei kaikki kuitenkaan ole mennyt kuin unelma, joten pientä särmää ja suruakin kohtalot tuovat tullessaan.

Anthony Peardew on kerännyt työhuoneensa hyllyt täyteen löytämiään esineitä, merkannut muistiin niiden löytöajan ja -paikan ja kirjoittanut niistä tarinoita. Tätä hän on tehnyt siitä lähtien kun hän menetti vaimonsa kovin nuorena 1970-luvulla. Anthonyn ruusuntuoksuiseen taloon rakastuu hänen avustajansa Laura, joka yllätten perii Anthonyn elämäntehtävän. Nuoren naisen elämässä on ollut pettymyksiä eikä hänen itsetuntonsa ole parhaasta päästä. Uusi arki tuo kuitenkin mukanaan niin uusia ystäviä kuin lopulta rakkauttakin.

Kadonneiden tavaroiden majatalon eli Lauran ja tämän ystävien rinnalla romaanissa kulkee läpi vuosikymmenten tarina Eunicesta ja tämän esimiehestä, parivaljakosta kustannusalalla. Mikä onkaan heidän linkkinsä Anthonyyn tai tämän kuolleeseen vaimoon? Mitä sellaista Eunicella on, mikä sinetöisi Anthonyn testamentin? Lauran ja Eunicen lisäksi ääneen pääsevät itse tavarat, tai niiden katoamiseen liittyvät hetket ja ihmiset.

Englantilaista romantiikkaa kun on, Kadonneiden tavaroiden vartijassa on runsaasti suloisia yksityiskohtia. Puutarhuri pitää tietysti olla, juoruilevia kyläläisiä, ruusun terälehtiä, turhautunut aave, paljon ihania teekupposia ja rakkaus kaltoin kohdeltuja koiria kohtaan. On nuoruudenrakkautta, menetettyä rakkautta, saavuttamatonta rakkautta ja pyyteetöntä rakkautta. Kaikkea tätä kuitenkin sopivasti annosteltuna, muuten olisin saattanut jättää kirjan kesken. Lopulta olen kuitenkin oikein tyytyväinen, että annoin sille mahdollisuuden. Romaanista tuli hyvä olo, kuten takakannessa luvattiin!

Tuoreen teoksen ovat lukeneet myös mm. Luetut kirjat, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka ja Kirjakko ruispellossa. Helmetin haasteessa tämä sopii hyvin kohtaan 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti. PopSugar Reading Challenge: A book recommended by your favourite blog. Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 8. Kirja aikakaudelta jolla haluaisit elää (nykyaika, mutta muitakin vuosikymmeniä löytyy).

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo 2011. Teos. 274 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Minulla ei ennen tämän kirjan lukemista ollut aavistustakaan siitä, miten merkittävä rooli mehiläisillä on nykyisenlaisen ekosysteemin ylläpitäjinä. Miksi en tiennyt?! Miten pienet pörriäiset on alistettu työntekijöiksi ja raatajiksi, vaikka niiden kuuluisi saada arvostusta ja ihailua osakseen.

Pikku mehiläiset, niin mitättömän oloiset. Aikanne te kestitte ympäristömyrkkyjä, ilmastonmuutosta, geenimanipuloituja kasveja, kännykkämastoja, ilmansaasteita, ihmisen huolimattomuudesta ja välinpitämättömyydestä johtuvia loistartuntoja, orjantyötä.
Nyt te lähdette.

Sinisalon romaanin maailma on ajallisesti jossakin lähitulevaisuudessa. Merkkejä nykymaailman muuttumisesta on, muttei niin paljon etteivätkö tapahtumat olisi mahdollisia jo nyt, milloin tahansa. Viisikymppinen Orvo tarhaa mehiläisiä ja pyörittää hautaustoimistoa. Hän on perinyt isoisänsä lämpimät arvot, luonnon arvostuksen ja elämän kunnioittamisen. Orvon poika Eero kirjoittaa blogia ja pyrkii levittämään tietoa tuotantoeläinten hyväksikäytöstä, kiduttamisesta ja lihansyönnin eettisistä haitoista.

Eeron provokatiivinen blogikirjoittelu ja sen saamat kommentit kulkevat romaanissa rintarinnan Orvon todistamien tapahtumien, ajatusten, surun ja hämmennyksen kanssa. Orvo läpikäy elämäänsä, suhdetta isäänsä, jonka lihantuotantolaitos on osa maisemaa, suhdetta omia polkujaan kulkevaan poikaansa, suhdetta mehiläisiin ja niiden kykyyn poistua, lentää Toiselle Puolelle.

Nopeammat ja viisaammat ovat jo tehneet valintansa. Mehiläiset.
Ne ovat vaienneet, sillä kohta on yö.

Mehiläisiin ja niiden ihmeellisiin kykyihin liittyy paljon legendoja ja arvailuja. Kuolleen emomehiläisen avulla Orvo pääsee kurkistamaan suloisen vehreään tulevaisuuteen, jossa ihmisen jälki ei enää näy. Onko mehiläisten kato tie suureen sotaan, tie ihmiskunnan katoon?

Johanna Sinisalo kirjoittaa jälleen mielenkiintoisesta teemasta. Enkelten verta on jännittävällä tavalla kiinni nykymaailmassa, sen nurinkurisuudessa, epäoikeudenmukaisuudessa ja riistossa. Sen sanoma on pelottavan suora, varoitus joka jokaisen pitäisi ottaa todesta. Orvon kokemukset, menetyksen tuska ja Toisen Puolen ihme tuovat romaaniin seikkailun tuntua, ripauksen magiikkaa ja aimo annoksen lumousta, jonka pauloista ei haluaisi herätä. Tarina rakentuu toisaalta varovasti taaksepäin askellen, aukoen sitä mitä on juuri tapahtunut. Toisaalta se katsoo eteenpäin, kunnes Orvo tietää, ettei sitä mitä edessä on, kannata häiritä.

Minä palaan kohti omaa maailmaani askeleet raskaina kasteesta ja tahdottomuudesta.
Haluan jäädä. Haluan kääntyä. En voi.

Hirvittävän mielenkiintoinen ja hyvin rakennettu romaani, joka saa ajattelemaan, ihailemaan ja tuntemaan syyllisyyttä. Jännä nähdä, millainen on Maja Lundin Mehiläisten historia. Se on nimittäin valittu lukupiirimme luettavaksi ja ihan sattumalta luin nämä kaksi - ilmeisesti osin samaa teemaa käsittelevää - romaania peräkkäin.

Enkelten verta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Anna minun lukea enemmän. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 35: Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa. Osallistun sillä myös scifi-haasteeseen. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 1: Kirja, jossa matkustetaan ajassa. Popsugar Reading Challenge: A book about a subject you know nothing about.

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Saara Henriksson 2017. Into. 304 sivua. Lainasin kirjastosta.

Lukupiirissämme keskustellaan seuraavaksi tällaisesta teoksesta, jonka kirjoittaja on tamperelainen, eli jo pelkästään senkin vuoksi aiheellinen kirjavalinta. Hyvä valinta myös siksi, etten olisi ehkä itse löytänyt sitä ilman hoksaavampaa lukupiirikaveria.

Talot sortuvat tulvaveteen. Vesi pyyhkäisee mennessään sillat, rakennukset, muistin, historian. 

Syyskuun jumalat sijoittuu kulttuuria ja historiaa pursuavaan Budapestiin. Amerikkalainen taidehistorioisija Paul Herzog on saanut pestin yliopistosta ja muuttaa kaupunkiin suurin odotuksin. Hänellä on unkarilaisia sukujuuria ja kova kaipuu päästä selvittämään, mitä hänen isoäitinsä lapsuudessa on tapahtunut. Paul kokee olevansa kaukana tyypillisestä amerikkalaisesta, kovin erilainen kuin muut ja hakee ehkä itselleenkin mieluisaa historiaa. Herkkämielinen mies altistuu pian tapahtumille, joita eivät kaikki näe.

Mitä jos historia olisikin erilainen? Miten pieniä ovat ne sysäykset, jotka saavat tapahtumat vyörymään tai pysähtymään? Kenen historiaa se on, jota muistelemme ja jonka luulemme eläneemme? Paul nimittäin havahtuu siihen, ettei todellisuus Budapestissa olekaan joka päivä sama. Valta vaihtuu, ideologiat vaihtuvat, katukyltit ja talojen vanhat koristeet vaihtuvat. Montako kerrosta hänen rakennuksessaan oikeasti on, ja miksei julkisivuremontti valmistu koskaan? Syyskuun jumalista tuleekin mieleen Carlos Ruis Zafonin niin ikään kevyen maaginen teos Enkelipeli, joka sijoittuu Barcelonaan.

"Eilen vierailin rauniokahvilassa, jossa entiset opiskelijani istuivat ja punoivat vastarintaa, vallankumousta. Tänään talon paikalla oli hotelli."

Paul tapaa Budapestissa ryhmän boheemeja ihmisiä, jotka hekään eivät ole ihan sitä, mitä hän aluksi luulee. Nämä Syyskuun jumalat tuntevat historian omakohtaisesti, elleivät sitten vääristä sitä omiin tarpeisiinsa, kuten vanha Stella, jolla oli yhteys Paulin isoäitiin. Budapestin värikkäillä kaduilla Paul todistaa niin oikeistolaista maahanmuuttovastaisuutta kuin anarkiaa ja talonvaltaajia, innokkaita opiskelijoita ja pelottavia passintarkastuksia.

Maagisen realismin lisäksi romaanissa on loppua kohden dystooppinen henki, kun nyky-Unkari saa rinnalleen vaihtoehtoisen todellisuuden. Näkisin, että teos on kannanotto niihin ajankohtaisiin eurooppalaisiin aatteisiin, jotka pelottavat ja jotka ovat täysin mahdollisia, historiasta huolimatta. Samalla teos avaa Unkarin historiaa ja poliittisia virtauksia, keskieurooppalaista kulttuuria ja kaipuuta aikaan, jolloin taidetta ja kauneutta pidettiin arvossaan. Henriksson kuvailee Budapestia lukuisilla yksityiskohdilla, sen rakennuksia, taidetta ja ihmisiä, voimistaen päähenkilönsä kokemuksia ja tunteita. Myrskyt ja kadonneet huvilat tekevät tunnelmasta jopa romanttisen. Pidin kovasti siitä ja romaanin aiheesta ylipäätään, mutta koin kerronnan aika sekavaksikin välillä. Olo oli kuin päähenkilöllä konsanaan ja ehkä se oli tarkoituskin!

Kirjasta myös näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie ja Hemulin kirjahylly. Helmetin lukuhaastessa tämä sopii hyvin kohtaan 16: Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Naistenviikon nimipäiväsankari Cristina ja Punainen kylä Romaniassa

Cristina Sandu 2017. Valas nimeltä Goliat. Otava. 263 sivua. 

Tiinan-päivän kirjailijaksi sopii hyvin viimevuotisen Finlandia-ehdokkaan luoja Cristina Sandu. Syksyn ehdokkaita luonnehdittiin teoksiksi, jotka rikkovat perinteisen romaanin kerrontaa eivätkä päästä lukijaansa helpolla (mm. Hesarin esittely 10.11.2017). Ihan kaikkia ehdokkaita en ole lukenut, mutta tässä kuusikossa tuntuu, että Sandun teos on näistä se, jota voisi luonnehtia perinteisimmäksi romaaniksi, vaikkei perinteinen sekään, eikä ihan helpolla tosiaan lukijaansa päästä. Romaanissa on hennon herkkä vire, jonka kanssa täytyy olla tarkkana, ettei se pääse katkeamaan, muuten saattaa tippua kärryiltä. Minulle meinasi nimittäin käydä juuri näin. Luin kirjaa rikkonaisella viikolla ja harvassa olivat ne hetket kun ehdin uppoutua kunnolla, vaikka tähän teokseen nimenomaan olisi kannattanut uppoutua ja antaa sen viedä rauhassa.

Vaikka suuri juomari olikin, vaikka hän särkikin vaimonsa sydämen, puki ylleen harmaan uniformun eikä onnistunut suojelemaan autoja huoltavaa runoilijaa, hän käytti palkkansa siihen että hänen poikansa voisivat katsoa valasta silmästä silmään.

Suomalais-romanialainen Alba matkustaa isoisänsä Suden hautajaisiin Punaiseen kylään Bukarestin laitamille, kylään joka on nähnyt kommunismin nousun ja tuhon, ihaillut länsimaisia tuotteita, rapistunut ja elänyt kädestä suuhun. Samalla kun romaani esittelee Alban sukua Romaniassa, mm. tämän vanhempien tapaamista, isovanhempiensa vaiheita ja omalaatuisia piirteitä, isosetänsä traagista salaisuutta tai vaikkapa setänsä uutta elämää Kaliforniassa, se käy läpi Alban omaa identiteettiä, juurettomuutta ja rikkonaista suhdetta vanhempaan mieheen. Taustalla kerrataan lyhyin kappalein, mitä Romaniassa tapahtui 1950-luvulta lähtien aina vuoteen 1989, kun Ceaușescu valta lakkautettiin.

Kulttuuriset piirteet ovat ehkäpä tapahtumia merkittävämmässä osassa, kun Alba tarkkailee ja muistelee Punaisen kylän sukulaisia ja heidän tapojaan. Välillä mieleeni tulevat Pajtim Statovcin teokset ja tarinat Albaniasta, välillä Alban isoäiti punaisena leiskuvine hiuksineen muistuttaa Isabel Allenden Henkien talosta. Ilmiöt ja niistä kertova kieli ovat siis rikkaita. Suomeen muuttaneen isänsä tai Amerikkaan muuttaneen setänsä perheen kautta tarkastellaan maahanmuuttajan identiteettiä, suhdetta niin uuteen kuin vanhaankin kotiin, tapoihin pitää kiinni vanhasta tai luopua siitä, ottaa etäisyyttä. Suhteessaan isoäitiinsä Alba käy läpi myös syyllisyyttä siitä, kuinka paljon olisi pitänyt pitää kiinni ja olla yhteydessä kesiin, jotka lapsena olivat niin merkittäviä.

Mies nimeltä Susi, pieni pyylevä Flavia kahvinvärisine silmineen, Pavel jonka sielu käpertyisi pähkinäpuuhun, Mihai joka rakastuisi suomalaiseen naiseen, Costel joka perustaisi kylään kiertävän elokuvateatterin, Ana Maria joka päättäisi muuttua amerikkalaiseksi. He tekevät talosta omansa. Ne jotka lähtevät, kaipaavat ikuisesti takaisin. Kylmä puulattia josta tikut tarttuvat jalkapohjaan. Seinät joissa halkeamat kiemurtelevat käärmeinä. Pitsiverhojen peittämät vetoisat ikkunat.

Sandun teksti on voimakasta, mutta kuten jo sanoin, ilmaisultaan sen verran herkkää, että kerronta on vaarassa katketa kaiken tarinaan sisältyvän monipolvisuuden kanssa, ellei lukija ole tarkkana. Teksti on myös ilmavaa eikä selittele liikaa, vaan vaatii hetkiä jolloin pitää pysähtyä ajattelemaan ja tunnustelemaan. Siksikin on hyvä uppoutua eikä lukea katkonaisesti. Yksityiskohdat ovat tärkeitä, ne maalaavat mielikuvan kylästä, sen miehistä ja naisista, talosta ja vahtikoirasta. Ripaus maagisuutta syntyy isän tai isoäidin muistoista, jotka saattavat olla totta tai muiden kertomaa, kuten tapaus kiertävästä valaasta. Hieno kokonaisuus ja uskon että tästä esikoiskirjailijasta kuullaan vielä lisää!

Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Lukuisa ja Luettua elämää. Helmetin haasteessa tämä kuittaa kohdan 26: Kirja kertoo paikasta jossa et ole käynyt. Maailmanvalloitusta varten saan tästä uuden maan, Romanian!

Naistenviikon nimipäiväsankari Reetta ja sarjakuvatarinoita

Reetta Niemensivun sarjakuvatarinoita. Suuri Kurpitsa 2010 - 2013.

Lempi ja rakkaus

Niemensivun ensimmäinen sarjakuvaromaani kertoo hänen Lempi-mummunsa elämästä. Lempi rakastuu Väinöön, mutta asiat eivät etene nuorten toivomalla tavalla. Maaseudulla on omat sääntönsä ja juoruakkansa. Sarjakuvatarina jättää paljon auki keskittyen Lempin kannalta olennaisimpiin tunteisiin ja käänteisiin. Niin Lempi kuin rakkauskin on itsepäistä ja rohkeaa.

Aavepianisti ja muita kertomuksia

Toisen albumin kuvat kumpuavat tositapahtumiin perustuvista kummitustarinoista. Eletään entisaikoja kuten ensimmäisessäkin albumissa. On pappilassa pianoa soittava kummitus, vanha arkku jonka varastetut tavarat kolistelevat öisin, metsässä naukuva kissa ja aaveet jotka eivät osallistu kolehtiin!

Saniainen kukkii juhannuksena.

Parkanon kirkkoon iski salama juhannuspäivänä vuonna 1928. Onnettomuuteen perustuva sarjakuvaromaani kertoo pojista jotka pyöräilevät kirkolle katsomaan tyttöjen ripille pääsyä. Juhannus on tulvillaan mahdollisia ihastumisia, taikoja tulevan puolison näkemiseksi, kaikenlaisia tulevaisuuden haaveita. Albumeista kolmas on kaikkein paksuin.

Niemensivun sarjakuvia on mukava lukea ja katsella. Niissä on paljon tuttua, kuten vanhoja perinteitä, maalaisyhteiskunnan asenteita ja nuorten ikiaikaisia unelmia. Dialogit ovat paikoin suorastaan herkullisia!

Nämäkin sarjakuvat osallistuvat sarjakuvahaasteeseen. Helmet-lukuhaasteessa kuittaan näillä kohdat 41: Valitsit kirjan sattumanvaraisesti ja 43: Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle. Toisen ja kolmannen albumin tekstit on nimittäin käännetty alalaitaan myös englanniksi. Goodreadsin haasteessa saan kuitattua kohdat 6: A book originally written in a language other than English ja 44: A ghost story.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci 2014. Kissani Jugoslavia. Otava. 285 sivua.

Kosovolaissyntyinen Pajtim Statovci voitti HS:n kirjallisuuspalkinnon esikoisteoksellaan Kissani Jugoslavia. Viime vuonna, kun Yle valitsi kirjoja edustamaan jokaista itsenäisen Suomen vuotta, Kissani Jugoslavia pääsi edustamaan vuotta 2014. Teos olikin epäilemättä yksi ilmestymisvuotensa merkittävimmistä teoksista ja se on saanut ansaittua huomiota siitä lähtien; silti ihan kaikki eivät siihen rakastuneet - tai sitten se jätti osan lukijoista hämmennyksiin.

Kissani Jugoslavia on tarina maahanmuuttajista, Kosovon albaaneista, heidän rikkonaisesta elämästään, yrityksestä sopeutua Suomeen, ristiriitojen repimästä arjesta, pettymyksestä ja häpeästä. Tarinan kertojista toinen on Emine, koulutyttö maaseudulta, joka avioituu nuorena komean Bajramin kanssa. Emine saa mieheltään kauniita vaatteita ja kultaa, mutta myös iskuja ja käskyjä, painetta olla täydellinen vaimo. Lasten ollessa vielä pieniä alkavat Jugoslavian levottomuudet ja perheen on paettava. Suomessa heitä on vastassa hiljaisuus, työttömyys, varautuneet ihmiset, rasismi ja kylmyys. Pian lasten ja vanhempien välinen suhde muuttuu. Sukupolvien välille kasvaa kuilu eivätkä he enää ymmärrä toisiaan. Bajram ei päästä menneestä irti, Emine jaksaa pitkään mutta ei loputtomiin.

Toinen kertojanääni kuuluu Bekimille, Eminen nuorimmalle pojalle, joka kärsi pienenä järkyttävistä painajaisista ja valvotti perhettään monta kuukautta. Aikuinen Bekim pohtii suhdettaan Suomeen, kotimaahansa ja erityisesti isäänsä. Äitiään hän tapaa harvoin. Miehellä on suhteita miesten kanssa, mutta hänen sisimmässään on jotain niin rikki tai hänen itsetuntonsa on niin heikko, että hän alistuu liian helposti, eivätkä suhteet ole helppoja.

Bekimillä on käärme, suuri boa, ikivanha symboli. Onko eläin miehelle vain lemmikki, jonka kanssa tapapainotellaan, vai symboloiko käärme jotain muuta Bekimin elämässä, peloissa, suhteissa tai identiteetissä? Toinen tarinan eläimistä on kissa, joka hyppää roolista toiseen, luvusta toiseen, mutta edustaa samoin miehelle jotain merkityksellistä. Eläimillä on roolinsa siinä, miten Bekim etsii seksuaalisuuttaan, kasvua tai tasapainoa kahden kulttuurin välillä. Näiden kahden eläimen merkitystä on varmasti pohdittu useissa lukupiireissä, blogeissa ja keskusteluissa! Ne luovat teokseen tason, jota ilman näiden maahanmuuttajien tarina olisi paljon tavallisempi. Mytologialla ja magiikalla on roolinsa myös Statovcin toisessa teoksessa Tiranan sydän.

1990-luvun sodat entisen Jugoslavian alueella olivat järkyttäviä. Se paha, jonka sota aiheuttaa ihmisten välille ja se mitä se tekee heidän sieluilleen, on osa tätäkin teosta. Pakolaisuus asettuu epäreiluksi identiteetiksi perheisiin, alentaa ihmisen ja vie itsetunnon, pakottaa tottumaan ja turtumaan, vaikka toisaalta pelastaa ennenaikaiselta kuolemalta. Vai pelastaako? Onko ihminen elossa jos hänestä on jäljellä enää vain jotain mitä kukaan ei tunnista? Millaiseksi hänen lapsensa kasvavat? Eminen ja Bajramin tarina avaa pakolaisuuden lisäksi myös oven albaanien perinteisiin, monen eurooppalaisen mielestä hyvin vanhakantaiseen ja epätasa-arvoiseen maailmaan, joka kuitenkin on ja oli niin lähellä, niin vähän aikaa sitten.

Minutkin Kissa sai välillä hämmennyksiin, mutta ihastutti loppujen lopuksi hyvinkin vahvasti. Teos on ihailtavan monisyinen ja silti yhtenäinen jatkumo keväästä 1980 tähän päivään, Kosovosta Suomeen, kulttuurista toiseen, kirjava kuin vain maahanmuuttajan identiteetti voi olla. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 40: Kirjassa on lemmikkieläin. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 10: Esikoisteos. Lisäksi kirja lakkaa olemasta pelkkä hyllynlämmittäjä!

Lue lisää vaikkapa näissä blogeissa: Luettua elämää, Kirsin Book Club, Lukuisa ja Kirsin kirjanurkka. 

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Sadie Jones 2012. Englanninkielinen alkuteos The Uninvited Guests. Suomentanut Marianna Kurtto. Otava 2017. 294 sivua.

Sadie Jonesin teokset on suomennettu hassussa järjestyksessä ja kirjailija onkin ehtinyt nauttia mainetta ja kunniaa kotimaassaan Britanniassa jo pitkään ennen huomiota Suomessa. Kutsumattomat vieraat on hänen kolmas romaaninsa (neljästä), ja niin ikään kolmas käännetty teos. Pari vuotta sitten blogimaailmassa huokailtiin Kotiinpaluun vuoksi. Se asetti Jonesin heti sellaiseen asemaan, että sen jälkeen suomennetuilta teoksilta on odotettu paljon. Ehkä rakkaus oli totta sai myös kovasti kehuja, vaikken minä sille niin lämmennytkään. Nyt luettuani kolmannen teoksen olen hieman hämilläni. Jones on uskomattoman monipuolinen ja taitava, sillä kaikki kolme ovat keskenään ihan erilaisia. Jos jotain yhteistä pitäisi löytää, se on varmaankin lahjakkaassa kerronnassa. Tarinat kulkevat eteenpäin kiehtovalla tavalla, pidit hahmoista tai et. Sivuja on pakko käännellä eteenpäin nopeaa tahtia vaikka tarina olisi kuinka outo, kuten Kutsumattomissa vieraissa.

Eletään 1900-luvun ensimmäisiä vuosia ja Emerald Torrington on täyttämässä kaksikymmentä vuotta. Sternen maalaistalossa, jota hänen perheensä rakastaa syvästi, järjestellään juhlia hänen kunniakseen. Päivää varjostaa kuitenkin pelko, etteivät perheen rahat enää riitä suuren talon ylläpitoon. Juhliin on kutsuttu Emeraldin ja tämän veljen Clovisin lapsuudenystävät, vaikkei heistä taida kukaan oikein enää pitää. Mukana on myös naapuri, nuori ja menestyvä maanviljelijä, sulhasainesta. Emeraldin äiti Charlotte ei ole emäntä parhaasta päästä, joten vastuu illasta lankeaa tyttären ohella keittiön puolelle, jossa Florence Trieves hallitsee rautaisella otteella.

Iltapäivällä uutinen läheisen sivuraiteen rautatieonnettomuudesta kantautuu Sterneen ja talo joutuu vastaanottamaan kymmenkunta - ei kun parikymmentä, vai oliko heitä enemmänkin - kolmannen luokan matkustajaa siksi aikaa, että rautatieläiset saavat heidät kuljetettua eteenpäin. Emerald vieraineen ei jaksaisi keskittyä kutsumattomien vieraiden holhoamiseen, joten nämä teljetään arkihuoneeseen odottamaan. Juhlaväellä on nimittäin parempaakin tekemistä: pukeutuminen ja hiusten laittaminen saattaa viedä tunteja. Kutsumattomien joukossa taloon on kulkeutunut kuitenkin mies, joka kietoo isäntäväen pian pauloihinsa ja juhlat pääsevät alkamaan.

Loppuillasta talossa raikaa laulu, ylläkerrassa piilottelee pieni poni, äiti Charlotten järkyttävä menneisyys on paljastettu kaikille, ruoka on loppunut ja nuoret juhlijat ovat päästäneet suustaan toisiaan syvästi loukkaavia totuuksia. Tapahtumien keskiössä on vuoroin keittiö, vuoroin ruokasali, talon pimeät nurkat, juhlavieraat ja kutsumattomat vieraat nuhjuisine olemuksineen. Sadie Jones keittää sopan, jossa maistuu englantilainen kartanoromantiikka, makaaberi huumori, hevosenkakka, kuolleet ja elävät, maukkaat ateriat ja kaatosade.

Kutsumattomissa vieraissa on englantilaisille maalaisromaaneille tyypillistä luonnon rehevyyttä, tuoksuja ja kauneutta. Se on myös herkullinen (adjektiivivalintani on ehkä sopimaton!) kuva ajasta, jolloin ihmisen oli lähes mahdotonta poiketa säädystään. Etenkin naisten mutta miestenkin on ajateltava mitä sanoo, miten sanoo, kenelle sanoo, kuka aloittaa viinin kaatamisen ja kenen vieressä on soveliasta istua. Tässä yllättävässä romaanissa rajoja kuitenkin rikotaan ja säädyllisyys saa näpäytyksen. Melko tavanomaisen tuntuisena alkanut romaani muotoutuu vähitellen tarinaksi, jota ei voi kuin ihailla hämmentyneenä.

Lue myös, mitä blogeissa Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä sanotaan! Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta!

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäki 2017. Kivitasku. Gummerus. 645 sivua.

Kytömäen rakastetun esikoisen, Kultarinnan, jälkeen blogimaailmassa hykerreltiin onnesta, kun Kivitasku julkaistiin loppukesällä. Ja nopeita olivat muutkin kuin bloggaajat, sillä kun kävin ostamassa sen itselleni paikallisesta kirjakaupasta, sain käteeni hyllyn viimeisen.

Houkuttelen esiin muistoja [---] mutta kallio on vaiti. Se kantaa harteillaan jokaisen mutta ei jää pohtimaan ketään. Ihminen särkyy kaihoon, suruun ja taisteluihin, vuori seisoo tyynenä läpi sotien ja nälänhätien, rakkauden, syntymän ja kuoleman.

Kivitasku on järkälemäinen teos, kaunokirjallisuutta sanan parhaassa merkityksessä, romaani jonka paksuus ei häiritse muulloin kuin illalla sängyssä, sillä taitavasti punotun ja kauniisti kerrotun sukuromaanin parissa viettää mielellään pidempään aikaa kuin normaalisti. Kivitaskuun mahtuu pienen Mustasalmen suvun tarina 1850-luvulta nykypäivään, sen naiset Maaria, Katinka, Kerttu ja Helena, Helenan lapset, sekä venäläisylimystön karkuri, pitkäikäinen Albert, tämän poika Eero sekä Maarian rakastettu, kansatieteilijä Wilhelm Lagerqvist.

Pitkälle historiaan ulottuva romaani luo kuvan itäsuomalaisesta kylästä, jossa eletään hyvin alkeellisesti, hyödynnetään vanhaa perimätietoa ja luonnon parantavia voimia. Ripaus mystiikkaa maustaa arjen historiaa herkullisella tavalla. Samaan aikaan rajan toisella puolella elää ruhtinas, joka rakennuttaa maaorjien ja vankien avulla itselleen palatsin. Venäjältä tulee myös Sergei, joka muistaa lapsuutensa rikkaudet ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan vaarallisia ajatuksia. Maalaiselämän ja Pietarin loiston välinen ero on hurja, eikä vähiten rammalle vangille, joka selviää läpi nälän ja pakkotyön rajan molemmin puolin.

Vähitellen tullaan lähemmäksi nykypäivää ja Helenan kotitaloa järven rannassa, jossa tämän aikuinen lapsi Veka kokoaa itseään ja pinnistelee elossa sairautensa kanssa. Veka ei ole suvun ainoa sairas; Helenan menneisyydestä paljastuu vaiettu operaatio ja kaipuu jonnekin kauas merten toiselle puolelle. Sinne lähti aikoinaan myös Eero menetettyään nuoren vaimonsa. Merten takaisista kulttuureista ja salaisuuksista haaveillaan köyhässä töllissä ja naapurin Suntin Jussilla niistä on omakohtaisiakin kokemuksia.

Pakkomielteiset ajatukset saavat Katinkan keräämään ruhtinaalleen seitsemäntuhatta kolmesataaseitsemänkymmentä pientä kiveä. Alkaa paluumatka kotiin, mutta Katinkan lyhyt elämä ei kestä enää rasitusta. Hänen elottomalta vaikuttava ruumiinsa jää Soutajainvuoren laelle kivihautaan. Saman vuoren kivikkoiselta rannalta katoaa 150 vuotta myöhemmin Veka, joka omien pakkomielteisten ajatustensa vuoksi halusi päästä irti ja pakoon, ehkä juuri sinne kaukaisille maille. Kerttu-mummon kautta Maarian mystiikka ja vaarien kertomukset elävät suvussa edelleen. Haaveeni ja sairauteni ovat verenperintöä.

Samalla tavalla kuin Kultarinta, myös Kivitasku on ylistys luonnolle. Soutajainvuorella, Mustaselän rannoilla kivutaan kapeita polkuja, tallotaan varvikoissa ja soudetaan manteren ja saaren väliä sukupolvesta toiseen. Nälkävuodet pysytään elossa, sillä kalastaminen, marjat ja muut luonnonantimet eivät katoa ympäriltä niin kuin vilja, jonka varassa moni muu on. Kivillä ja kallioilla on selvästi myös symboolista merkitystä rannan asukkaille, etenkin oikeassa valossa joka paljastaa tutut kasvot.

Aurinko on nousemassa. Siirryn vähän päästäkseni idästä heijastuvaan lämmönläikkään, paneudun makuulle ja suljen silmät. Kallio painaa selkää kuin se lepäisi minua vasten eikä päinvastoin. Olen sen pinnalla niin kevyt että katoan.

Kivitaskusta riittäisi paljon kerrottavaa, mutta kohta lopetan. Maininnan arvoinen on mielestäni kuitenkin vielä teoksen nimi. Samalla tavalla kuin pari vuotta sitten kultarinta siivitti ajatukseni pieneen lintuun, kivitaskukin on pieni lintu Soutajainvuorella. Molempien kirjojen nimi taitaa kuitenkin olla viittaus johonkin muuhun, tällä kertaa uutteraan tyttöön Pietarin laidoilla.

Uskon että tämäkin teos nousee yhdeksi vuoden kirjoista, kaikki ainekset ovat nimittäin kasassa: vetävä, monipuolinen tarina, mielenkiintoa ylläpitävä rakenne ja kieli, joka on kaunista ja tarkoituksenmukaista. Lisää ihastuneita huokauksia vaikkapa blogeista Kirsin Kirjanurkka, Täällä toisen tähden alla ja Kulttuuri kukoistaa.

Naistenviikko: Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni

Naistenviikon lukemistot jatkuvat. Onnittelut tänään Johannalle, Hannalle ja Jennille!

Karoliina Timonen 2015. Kesäinen illuusioni. WSOY. 165 sivua.

Kesäinen illuusioni oli lukulistallani jo viime kesänä, mutta mikä lie siirtänyt sen syksyyn, jolloin en liian kesäisenä tietenkään sitä enää voinut lukea, joten siirsin sen tämän kesän listalle. Harmi vain, ettei tänään ollut sellainen kuuma, painostava hellepäivä, jona se olisi ollut täydellinen seuralainen rantaviltille.

Klarissalla on todellakin kuuma, painostava loma. Hän on lähtenyt yksin vuokramökille pienelle saarelle selvittämään ajatuksiaan ja aloittaakseen uutta romaania. Aamukahvit terassilla, järvessä uiminen, riippumatto, soutuvene... Paratiisimaisella pikku huvilalla ja vehreässä luonnossa sielu lepää, mutta osaako Klarissa kuitenkaan olla yksin, olla onnellinen. Vastarannalla kapean salmen toisella puolella asuu joku mies ja muutaman päivän yksinolon jälkeen nainen on valmis tekemään tuttavuutta. Mies osoittautuu hieman Klarissaa vanhemmaksi herrasmieheksi, jonka seurassa on mukava jutella, siemailla drinkkejä ja viettää aikaa. Parin viikon tiiviin yhdessäolon jälkeen Klarissa olisi halukas etenemään pidemmälle, mutta Olavissa on jotain outoa.

Kun miehen aikuinen poika saapuu saarelle ja alkaa liehitellä Klarissaa, on tämä alkuun otettu, mutta Olavin käytös muuttuu uhkaavaksi. Hellepäivien myötä saarten ylle leviää ukkospilviä, jotka eivät ole ainoa painostava asia. Tunnelma on muuttunut ja Klarissa haluaa nähdä miehensä Mikaelin, jonka kanssa oli jo ehditty puhua asumuserosta. Mies saapuu paikalle, yhdessäolo on ihanaa, mutta vain hetken. Pian Mikael lähtee suutuspäissään, onko Klarissa mennyt liian pitkälle? Miksi syrjäisen saaren vanha mummo varoittelikaan häntä Varissaaren miehistä?

Kesäinen illuusioni on kevyen eroottisesti latautunutta kesäistä chic litiä ja kesyä jännitystä, jonka lukee laiturinnokassa, riippumatossa tai - kuten minä - nojatuolissa parissa tunnissa. Romaanin kerronta on hieman mytologisesti sävyttynyttä, jota tukevat Klarissan unenomaiset tai migreenin sävyttämät kokemukset etenkin teoksen loppupuolella. Hieman siis myös maagista realismia! Kesäisellä luonnolla on pienessä tarinassa suuri rooli: linnut, vesi, pihan vanha kataja, kuollut kuikanpoika.

Mukaansatempaavalla pikku tarinalla on jännittävä loppu, joka jättää kaiken avoimeksi, eikä siis ota kantaa siihen, miten käy Klarissan avioliiton tai mikä vastarannalla oli totta, mikä kuvitelmaa, illuusiota. Romaanissa on jotain perinteistä - keski-ikäinen nainen etsii itseään, parisuhde on käännöskohdassa - mutta se ei ole missään nimessä perinteinen pakkaus. Raikkaaseen teokseen mahtuu paljon hyviä aineksia, mutta tuntuu että niitä on ripoteltu sinne tänne, eivätkä ne anna tarpeeksi. Kerrontakin tuntui paikon kömpelöltä, mutta silti kirja oli suorastaan pakko lukea kerralla. Jotain tenhoa siinä oli!

Kirjasta lisää: Kirjoihin kadonnut, Kirjasfääri, Kirsin Book Club, Morren maailma ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Puikkonen. 2016. Eurooppalaiset unet. WSOY. 178 sivua.

Eurooppalaiset unet olisi saanut olla Finlandia-palkintospekuloinneissa vahvemmin esillä. Voittaja oli minulle hyvin mieleinen, mutta jos olisin lukenut Puikkosen teoksen aikaisemmin, olisin liputtanut hänen puolestaan. Eurooppalaiset unet on jotain, mitä harvemmin tulee vastaan. Sillä ei ole alkua, sillä ei ole loppua. Se on taidokas kudelma keskenään hyvin erilaisista ihmisistä ja tapahtumista, hyvin erilaisissa oloissa ja todellisuuksissa, silti samassa Euroopassa.

Me ollaan osa, me ollaan yhtä lailla keskellä.

Unenomaisessa romaanissa on mahdollisuus tapahtua mitä vaan. Se on muistikuvia ja välähdyksiä viime vuosikymmenten Euroopasta. Hahmot Albaniasta Ruotsiin, Turusta Lontooseen nivoutuvat vähitellen toisiinsa ja luovat maailmasta jatkumon, jossa suuntaa on vaikea ennustaa, mutta jollaisen joku on aloittanut. Episodiromaani yhdistelee lähihistorian faktaa tarinoihin, jotka risteävät toistensa kanssa ajallisesti, paikallisesti ja ideologisesti.

Omassa todellisuudessaan elää rekkakuski Toma, joka ottaa kyytiin ruotsalaisen Johanneksen. Miesten tiet erkanevat, myöhemmin palataan rampaantuvaan perheenisä-Johannekseen, joka näkee silmillään syvemmälle kuin muut. Erilaista todellisuutta elää somalipakolainen Fadumo, joka tuodaan pakettiauton tavaratilassa kylmään Suomeen. Hän kouluttautuu hierojaksi ja saa asiakkaakseen Johanneksen. Fadumon tyttärestä, Immistä, kasvaa kansainvälisesti menestyvä kirjoittaja, todellisuuden muokkaaja. 1990-luvun Kosovossa paetaan metsään ja jalkapallo-otteluihin. Yksi pakenijoista päätyy vuosikymmeniä myöhemmin samaan työpaikkaan Immin kanssa Lontooseen. Yksi vaikuttavimmista tarinoista on kuitenkin se, missä Berliinin muuri erottaa perheenjäsenet toisistaan 28 vuoden ajaksi. Kun yksin itäpuolelle jäänyt äiti pääsee tyttärensä luokse länteen, on vaikea pidätellä kyyneleitä.

Berliinin muurin  ja Kosovon sodan lisäksi Eurooppalaiset unet kahlaa Lech Walesan uran alkuvaiheiden ja Eyjafjallajökullin purkauksen kautta vuoteen 2027, dystooppiseen Eurooppaan, jossa pelkomme luonnonkatastrofeista, valvonnasta, bioteknologiasta ja sosiaalisen median vallasta ovat tulleet toteen. Viimeisin episodi on toinen, mikä vaikutti minuun vahvasti. Maailma on täynnä itsekkyyttä, kovuutta, opportunismia ja kiusaamista, mutta Immin elämässä tulevaisuudessa välkähtää lupaus valosta, mahdollisuuksista, joiden ansiosta teos päättyy kauniin toiveikkaalla tavalla. Puikkosen romaanin yhteiskuntakriittisyys on samaan aikaan ajankohtaista ja ajatonta, ja vaikka se koostuu episodeista, se näyttää että historiankulku on jatkumoa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

On myös niin ettei yhtään voi tietää mitä tapahtuu. Jos jokin alkaa niin se voi lähteä mihin suuntaan tahansa, ei sitä kukaan hallitse.

Alkuun minulla oli - ei vaikeuksia, jotain muuta, ehkä omaa kömpelyyttä - päästä kelkkaan, mikä saattoi johtua osittain siitä, että Puikkosella on omanlaisensa tyyli kirjoittaa. Se hyödyntää puhekielisyyttä, hahmojen välisiä persoonallisuuseroja, eikä selittele lukijalle mitään. Mahdolliset aukot on täytettävä itse. Ja vaikka alkuun kompuroinkin, tällaista tyyliä arvostan kovasti! En halua, että ajatukseni kirjoitetaan valmiiksi täyteläisillä virkkeillä. Haluan tehdä ajatustyöni itse ja juuri siihen Puikkonen antaa mahdollisuuden.

Teos on huomattu myös blogeissa Kirja vieköön!, Kujerruksia, Kannesta kanteen ja Reader, why did I marry him?

Dolores Redondo: Näkymätön vartija

Dolores Redondo. 2013. Näkymätön vartija. Espanjankielinen alkuteos El guardián invisible. Gummerus. 2015. Suomentanut Sari Selander. 476 sivua.

Uutta tuulahdusta dekkarimaailmaan tuo Espanjan Baskimaasta kirjoittava Dolores Redondo, jonka trilogian ensimmäinen osa käännettiin viime vuonna. Suosion siivittämänä Baskimaa-trilogian toinen ja kolmas osa suomennetaan jo tänä vuonna.

Amaia Salazar on menestyvä ja tunnollinen rikostutkija, joka saa johdettavakseen kammottavat nuorten tyttöjen murhat kotiseudultaan, pimeiden baskimetsien keskeltä. Paluu kotikylään pitkän tauon jälkeen ei ole helppoa, sillä Amaia on yrittänyt koko aikuisen elämänsä unohtaa lapsuutensa kauhut. Tutkittava tapaus nostaa muistoja pintaan ja Amaia käy lähellä henkistä romahdusta ennen kuin tapaus on selvitetty.

Pilvisen laakson asukkaat eivät ole unohtaneet muinaisia metsänhaltijoita tulkitessaan joen rannalta löytyvien ruumiiden viestejä. Tarunhohtoinen basajaun elää monien mielestä edelleen. Onko tämä olento syyllinen vai metsän vartija? Amaian analyyttisyys ja huolellisuus horjuvat kun metsässä on vastassa jotain mitä järki ei selitä. Vai onko kyse vain siitä, ettei hän ole nukkunut hyvin pitkään aikaan? Sattumaa tai ei, mutta Amaian tutkimat tapaukset alkavat osoittaa kohti hänen omaa perhettään. Perheleipomo piirtyy keskipisteeksi etenkin Amaian omien lapsuustraumojen näyttämönä, mutta lopulta myös murhien johtolangat vievät tuttujen jauholaarien luo.

Redondon teos on toisaalta varsin perinteinen dekkari kuvioineen ja tutkimuksineen. Eksoottisen leiman sille antavat baskimaan omat perinteet, tarut, luonto ja kieli, joita kirjailija on käyttänyt runsaasti hyväkseen. Tarina on paikoin hidastempoinen, sillä teksti viipyilee tarkoituksella vanhan kylän mukulakivillä, talvisessa vesisateessa ja ennen kaikkea metsän siimeksessä. Juoni käänteineen piti hyvin otteessaan ja päähenkilön henkilökohtainen trauma  - (hienoisesta) epärealistisuudestaan huolimatta - kosketti ja toi tarinaan syvyyttä. Ja täytyy sanoa, että välillä suorastaan pelotti panna kirja pois ja sammuttaa valot!

Näkymätön vartija on ollut myyntimenestys Espanjassa ja sen ulkopuolella kymmenissä maissa. Redondon resepti onkin melko varma: kirjassa yhdistyvät tutut elementit, maagista realismia, naisasiaa, psykologista jännitystä ja uhkea miljöö. Asetelmat muistuttavat amerikkalaisista naisdekkaristeista, mutta toisaalta mystiikka tuo mieleen vaikkapa ranskalaisen Fred Vargasin. Kliseiltäkään ei vältytä, mutta miljoonat lukijat eivät ole olleet ihan väärässä, sillä odotan kyllä jatkoa!

Koska perinneleivonnainen txatxingorri paljastaa lopulta murhaajan, sijoitan teoksen Helmetin haasteeseen kohtaan 1: ruuasta kertova kirja. Dekkarista on kirjoitettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Ullan Luetut kirjat ja Tuijata.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava. Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus. 2015. 222 sivua. Kansi Jenni Noponen.

"Ehkä maailma ylipäätään jatkuu, koska asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa."

Ahavan Finlandia-ehdokkaassa liikutaan arkimaailman rajamailla, lähellä maagista realismia. Tapahtumat ovat uskomattoman epätodennäköisiä sattumia, mutta silti mahdollisia: Taivaalta tippuva jäälohkare tappaa Saaran äidin, Annu-täti voittaa kahdesti loton päävoiton ja salama iskee skotlantilaiseen mieheen viisi kertaa. Onko sattumalla mitään merkitystä? On kai asioita joita mikään ei selitä.

"Jos ei ole loppua, ei ole tarinaa." Saaralla on tarve piirtää asioille ääriviivat. Ne auttavat häntä hahmottamaan kokonaisuuden, ratkomaan ongelman. Niinhän tekee Hercule Poirotkin piirtäessään ruumiin ympärille viivat. Ääriviivat estävät asioita hajoamasta ja katoamasta. Kirjan alussa on kaunis kohtaus, kun äiti piirtää Saaran ääriviivat vanhaan seinään, jonka päälle rakennetaan paneelit. Näin Saara pysyy olemassa, vaikkei näkyisikään. Äitiä ei kuoleman jälkeen voi enää piirtää, sillä  kuolema oli äkillinen ja "äiti jäi kesken, emmekä me osanneet kertoa sitä loppuun". Isäkin menettää ääriviivansa äidin kuoltua.

"Ehkä äiti aina kertoi millainen isä on, missä isä loppuu ja muu alkaa, mutta nyt kun äiti on kuollut, isä hapertuu. Sen ääriviiva vuotaa, sen valkoinen viiva ei pidä, sen jalat katoavat."

Teoksessa on parasta lapsen, Saaran näkökulma. Kertoja vaihtuu välillä Saarasta aikuisiin ja myöhemmin takaisin Saaraan varhaisteininä. Muillakin tarinoilla - lottovoitoilla ja salamaniskuilla - on paikkansa ja tarkoituksensa, mutta lapsen ajatusmaailma on näkökulmista kauneinta ja ilmavinta. Esimerkiksi teoksen alussa on paljon lapsen muistoja, koskettavia palasia äidistä. Näistä muodostuu kokonaisuus, joka ei kulu ajassa, vaikka aika meneekin eteenpäin. Saaran tapa pohtia aikaa onkin eräänlaistä surutyötä. Miksi äiti on muuttumassa imperfektiksi?

Elämän, kuoleman ja sattumien pohdinta on teoksessa niin viisasta, että välillä on pakko pysähtyä pohtimaan itsekin ja maistella sanoja. Muutenkin tarina vie mennessään, se on hotkaistava kerralla. Teoksessa on paljon haikeutta, surua ja vakavuutta, mutta lapsen ja Annu-tädin taito kyseenalaistaa on viisasta ja hymyilyttävää. Surutyöstä huolimatta teos ei ole ollenkaan raskas - pikemminkin sadunomainen ja sävyiltään vivahteikas. Vanhat talot elävät, seinät huokailevat, lattiat narisevat ja lampaanvilla tuoksuu voimakkaasti.

Tämä oli minulle yksi vuoden parhaista enkä pety, vaikka Taivaalta tippuvat asiat voittaisi Finlandian. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Ihanaa teosta on ehditty jo blogata melko paljon. Arvioita löysin ainakin blogeista Lukuisa, Nannan kirjakimara, Reader, why did I marry him?, P.S. Rakastan kirjoja, Yöpöydän kirjat, Ilselä ja Kannesta kanteen.

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Tuomo Jäntti. 2015. Talven hallava hevonen. Gummerus. 272 sivua. Arvostelukappale.

Jäntin esikoisteos on omaperäinen sukutarina, jota on maustettu maagisella realismilla ja ripauksella kauhua. Kuten kansiliepeessä lisäksi kerrotaan, teoksen hahmot kamppailevat perimmäisten pelkojensa kanssa. Pelot ja sukupolvelta toiselle periytyvä pahoinvointi juontavat juurensa 1950-luvulla sattuneeseen tragediaan. Menneisyyden tapahtumiin viitataan jo kirjan ensimmäisessä osassa, joka sijoittuu vuoteen 2019. Siitä eteenpäin tarina kulkeekin takaperin loppuen sinne, mistä kaikki alkoi. Vai alkoiko kuitenkaan? Mitä jos kaiken takana onkin jotain vielä vanhempaa, ikuisempaa tai suurempaa, joka vaikuttaa nykypäivään saakka? Mistä tuo hallava hevonen oikein tuli ja mitä se tarkoittaa?

Repaleisessa suvussa rakastetaan, erotaan, petetään, kärsitään ja ollaan hiljaa. Moni kuolee ennenaikaisesti. Suvun jäsenissä on niin arkisia, arvoituksellisia kuin pahojakin. Kaikkia yhdistävä tekijä on pelko. Menettämisen ja jätetyksi tulemisen pelko. Pahan periytymisen pelko. Sekä mahdollisesti jotain, mistä vain vihjataan. Sukupolvesta toiseen ihmisillä on pelätessään ja vihatessaan yliluonnollisia kokemuksia. Taustalla vilahtaa suuri valkea hevonen, parvi sorsia tippuu päälle tai raivoisa koira lähtee rymisten kohti. Yhtäkkiä on kirpeä pakkanen.

Jäntin kertomuksissa asiat jäävät ilmaan. Hahmot pohtivat, onko kyseessä uni vai todellisuus. Kuinka kauan tässä menikään? Jotain hahmottamatonta käväisee mielessä, mutta oliko se tästä maailmasta? Ehkä mieli järkkyi. Myös lukijalle jää samanlainen olo. Juuri kun on saavuttamaisillaan selityksen asioille, ne jäävätkin auki, eivätkä välttämättä saa selitystä seuraavastakaan tarinasta. Se piti jännitystä yllä ja lisäsi mystisyyttä. Kirjalta puuttuu myös selkeä lopetus, joka sitoisi alun tapahtumat menneisyyteen. Itse ainakin jouduin puntaroimaan pitkään, mikä tämän yliluonnollisen selittäisi. Onnistuiko se kirouksen poistava, hyvää tekevä polku sittenkään?

"Se että me olimme siellä, että meidän elämämme olivat kulkeneet niin että olimme sinä kauniina loppukesän aamuna siellä, tarkoitti että jotain hirvittävää oli tapahtunut, että mikään ei koskaan voisi enää olla hyvin. Yritin ottaa tukea jostain, mutta olin kaukana kaikesta."

Osa lukijoista onkin ehkä juuri siistä syystä pitänyt enemmän kirjan alusta, osa puolestaan lopusta. Minulle kirjan alku oli hieman kömpelö, mutta tarina parani vanhetessaan. Kaukaisempien vuosikymmenten mystisyys oli kiehtovampaa ja hahmoista oli kiva rakentaa mielessään kokonaisuus. Hahmoja tosin oli melko paljon, joten kudelman kokoon saaminen ei ollut ihan helppoa. Kansiliepeen lupaama maaginen realismi on olennainen tunnelmanluoja. Sen sijaan psykologiseksi kauhuksi tätä en ihan mieltäisi. Suvun jäsenet kokivat sitä vuorollaan kyllä, mutta lukija ei niinkään.

Jäntin esikoisteos on piristävän erilainen. Muutaman viimeaikoina lukemani napakan arkis-humoristisen kirjan jälkeen oli mukava uppoutua yliluonnollisempaan tarinaan. Ja kansi on aivan ihana! Moni muukin on tämän jo lukenut, esimerkiksi Krista, Kaisa Reetta T., Annika K., Jonna, ja Satu.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Joanne Harris. 1999. Pieni suklaapuoti. Englanninkielinen alkuteos Chocolat. Suomentaja Arja Gothoni. Otavan Seven-pokkarit 2001. 412 sivua.

Tummaa suklaata, maitosuklaata, valkosuklaata. Suklaakuorrutetta, konvehteja, sokeroituja manteleita, suklaapullaa, florentineja. Kaakaota, kermavaahtoa, kanelia. Suklaakakkua, suklaamunia, suklaapupuja.

Valitsin naistenviikon toiseksi kirjaksi Joanne Harrisin Pienen suklaapuodin, joka on odottanut hyllyssäni jo toistakymmentä vuotta. Kirjasta tehtiin aikoinaan elokuva, ja sellaisena se varmaan on tullut tunnetummaksi. Myös pokkariversion kansikuva on elokuvasta. En enää muista, miksi kirja jäi muinoin kesken. Nyt odotin jotain superkevyttä ja helppoa - tai itse asiassa en hirveästi odottanut mitään. Siksipä kirja yllättikin positiivisesti.

Vianne Rocher muuttaa jälleen kerran tyttärensä kanssa. Tällä kertaa pieneen ranskalaiskylään, jossa juhlitaan laskiaista. Tulokkaat perustavat kylän keskusaukiolle kirkkoa vastapäätä suklaapuodin. Heidät otetaan hieman nihkeästi vastaan, mutta ystävällisellä ja luonnollisella Viannella on taito hurmata ja pian suklaapuodista muotoutuu monen kyläläisen kantakahvila. Lämpimät suklaajuomat ja -leivonnaiset saavat heidät avautumaan Viannelle, joka ei kyseenalaistamatta niele kylän vanhoja perinteitä.

Kirkolla ja messuilla on tärkeä rooli kylän arjessa ja pappi on keskeinen hahmo. Pappi näkee suklaapuodissa vastustajan, kun Vianne sattuu ajoittamaan puodin avajaiset juuri paastonajan ensimmäiselle sunnuntaille. Eihän paaston aikana sovi herkutella. Viannen eloisuus ja värikkyys, suoranainen taikuus ja kulkurimaisuus herättävät papissa muutenkin levottomuutta. Pian hän alkaa nähdä kyläläisten keskellä kuilua, jonka tämä noita herkkuineen on aiheuttanut.

Pieni suklaapuoti on herkullinen pikku romaani ennakkoluuloista ja tapojen kyseenalaistamisesta. Vaikka teos on periaatteessa kivan kevyt, sen teemassa on jotain hienoa ja aina ajankohtaista. Välillä tekee hyvää ravistella nuutuneita käsityksiä ihmisistä ja instituutioista! Tarinassa on ihanan suklaantuoksun lisäksi hurmaavia hahmoja, pyyteetöntä auttamista ja lämpimiä ihmissuhteita. Kirja on nopealukuinen, mutta pystyi kepeydestään huolimatta rikkomaan ennakkoluuloni. Sen tuoksut, värit ja elämäniloisuus hemmottelevat aisteja ja saavat hyvälle tuulelle.

"Matkustamisessa on se hyvä puoli että vähän ajan kuluttua alkaa käsittää, että menetpä minne tahansa, useimmat ihmiset ovat loppujen lopuksi varsin samankaltaisia."

Suklaapuodista on kirjoitettu useissa blogeissa, mm. Todella vaiheessa ja Kirjaneidon tornihuone. Osallistun naistenviikon lisäksi tällä kirjalla HelMetin lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdat 2 (kirjasta on tehty elokuva), 29 (kirjassa on taikuutta) ja 38 (jäänyt joskus kesken).

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi. Tammi 2000. Bon-pokkari. 268 s. Kansi: Markko Taina.

Johanna Sinisalon teos voitti Finlandia-palkinnon ja useita muitakin palkintoja ilmestyttyään vuonna 2000. Tämä kiehtovan mystinen tarina on vielä 15 vuotta myöhemminkin aivan omanlaisensa tapaus suomalaisessa kirjallisuudessa.

Päähenkilö Mikael löytää kerrostalonsa pihasta peikon, jonka hän päättää pitää itsellään. Ajan myötä käykin niin, että hän jää itse peikkonsa ja etenkin viettiensä vangiksi. Tarinan juoni on vauhdikas ja tarttuva ja läpi teoksen on hyvin satumainen tunnelma. Teos on rakennettu hyvin epätyypillisesti, mutta erittäin toimivalla tavalla. Kertoja näkökulma vaihtuu välillä hyvinkin nopeasti. Itse juonen kanssa vuorottelee peikkoihin liittyviä sitaatteja runoista ja kirjallisuudesta, faktaa pedoista, peikkomytologiaa ja uskomuksia. Ripaus tietokirjamaisuutta antaa tarinalle taustaa ja syvyyttä. Vuorotteleva rakenne antaa lukemiseen ryhtiä ja jopa tietynlaista rytmiä.

Tarinan kantavia teemoja ovat ihmisen ja eläimen välinen suhde, ihmisen ja luonnon yhteys, ihmisten väliset valtasuhteet, homoseksuaalisuus ja perheväkivalta. Teemoiltaan teos viittaa jatkuvasti ajankohtaisiin ilmiöihin, kuten suurpedot, orjavaimot ja riistotalous - ottamatta niihin kuitenkaan saarnaavaa kantaa. 

Teoksen nimi on lainattu Päivänsäde ja menninkäinen -kappaleesta (säv. Reino Helismaa, san. Tapio Rautavaara) ja kappaleen sanoja on käytetty teoksen osien niminä, mikä lisää satumaista tunnelmaa. Kappale soikin päässä vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Ajankohtaisten teemojen, tietokirjamaisuuden, ihmissuhteiden ja peikkotarinan yhdistäminen toimii yllättävällä tavalla ja tekee teoksesta tasapainoisen ja satumaisuudestaan huolimatta jopa realistisen. Lukukokemus on eksoottinen ja jopa outo, mutta Sinisalon tarina saa tosissaan pohtimaan peikkomytologioiden todenperäisyyttä. Vaihtoehtoinen todellisuus tuntuu niin mahdolliselta ja uskottavalta, jopa tutulta. Osallistun tällä teoksella HelMetin lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdat 19 (seksuaalivähemmistöön kuuluva henkilö), 32 (sijoittuu kotikaupunkiini) ja 48 (päähenkilö on eri sukupuolta kuin minä).