Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Ulla-Lena Lundberg 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Lyser och lågar. Suomentanut Leena Vallisaari. Teos & Förlaget. 396 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupirin kirjaksi valittiin tällä kertaa romaani, joka kertoo kansanopistojen synnystä. Sopii minulle oikein hyvin, olenhan ison osan lapsuuttani asunut sellaisessa. Muutenkin kansanopistot ovat olleet suvussani iso asia, monen työpaikka ja koti.

Liekinkantajat lähtee liikkeelle kuitenkin jo vähän aikaisemmin, kun vöyriläinen Bitt lähtee ystävineen kävellen kohti vauraampaa Helsinkiä. Vaasan palo tuo kotiin työttömäksi jääneitä työläisiä, eikä kotikylällä ole varaa ruokkia kaikkia. Osa tytöistä jää raskaan matkan varrelle, mutta Bitt pääsee perille, hyvään työpaikkaan, ja rakastuu. Kunhan sulhanen on käynyt mutkan Krimin sodassa, he asettuvat Porvooseen. Porvoossa Bittin tytär Olga rakastuu vuosia myöhemmin nuorukaiseen, joka saa yliopisto-opinnoistaan kimmokkeen perustaa Espooseen Finnsin kansanopiston. Liekin ja ainekset sitä varten kumpuavat ruotsalaisista ja tanskalaisista esikuvista, mutta myös tarpeesta sivistää vähitellen kehittyvän Suomen nuorisoa.

Olgan elämä Finnsissä (molemmilla on todelliset esikuvansa) on romaanin keskiössä: kansanopistovuoden rakentaminen, pedagogiikka, aatteet, opiskelijoiden löytäminen, sopiva henkilöstö, suhteet ympäröivään seutuun ja taloudenpito. Opiston pyörittäminen ensin aviomiehen, sitten vaihtuvien rehtorien kanssa on Olgan elämäntyö, jolle hän antaa mielellään kaikkensa. Nuorten naisten opettaminen ja sivistäminen tulevaisuutta ja yhteiskuntaa varten on etuoikeus ja työ, jonka avulla Olga on itsekin noussut maaseutuväestön ja työväenluokan yläpuolelle. 

Romaani on kansanopistohistorian lisäksi tietysti myös kertomus naisesta, hänen kasvustaan ja työstään, äitiydestä, sisaruudesta ja rakkaudesta. Romaanin loppupuolella Olgan rinnalle päähenkilöksi nousee hänen tyttärensä Karin, hyvin erilainen ja vielä kovin nuori, vailla tavoitteeseen johtavaa liekkiä. Mielenkiintoisia sivuhahmoja ovat Olgan isä Fredrik, puoliso Robert, opiston rehtorit, Karinin puoliso Gunnar ja Olgan pikkusisko Ida, joka on eturintamassa tuomassa voimistelua ja liikuntaa osaksi tyttöjen koulutusta.

Liekinkantajat on vahvasti kiinni Suomen historian tapahtumissa alkaen Vaasan sodasta vuonna 1852. Helmikuun manifesti vuonna 1899 ja Suomen asema pelottavat opistolaisia ja tapahtumat ruokkivat pedagogisia keskusteluita. Naisten äänioikeus samoin herättää vahvoja mielipiteitä, joiden esittämistä sekä harjoitellaan että pelätään. Ensimmäinen maailmansota vaikuttaa Suomessa asti, mutta suurin koettelemus on tietysti sisällissota heti sen jälkeen vuonna 1918. Sivistysaatteen lisäksi teemoja ovat siis myös työväestön asema, naisten asema ja Suomen sijainti Venäjän osana.

Ja silti tuntuu, etteivät suuret teemat ja tapahtumat kuitenkaan ihan ravisuta romaanin päähenkilöitä, vaikka he mukana ovatkin - sivuhenkilöitä historia ravisuttaa enemmän. Suurimmat tunteenpurkaukset liittyvät parisuhteeseen, ihmissuhteisiin ylipäätään, lasten kasvattamiseen, maineeseen tai rakkaiden menettämiseen. Olga saa hyvän elämän ja palon, joka kestää, mutta hän joutuu myös pelkäämään ja menettämään paljon rakkaidensa vuoksi. Romaani kuvaa hyvin sitä, miten hauras ihmiselämä on vielä tuohon aikaan ollut, miten vähällä ihmiset ovat välillä joutuneet tulemaan toimeen, ja miten riippuvaisia he ovat olleet maineestaan ja siitä kuvasta, jonka he muille välittävät.

Olgan elämä vie mukanaan ja romaania oli sen teemojen vuoksi mielenkiintoista lukea. Lundbergin kerronta on vaihtelevaa ja monipolvista, muttei aina ihan minun makuuni. Kerronta on hieman imelää, esimerkiksi se, miten monin sanoin loppuun saakka kansanopistoaatteen ihanteita kerrataan ja kerrataan, miten ihanaa ja kehittävää nuorten on kasvaa Finnsissä, ja miten merkittävää työtä Olga tekeekään. Tekstissä on tyyli, joka sopii hyvin historialliseen romaaniin, mutta on kaunosieluisena vähän etäännyttävä. Kokonaisuutena kuitenkin erittäin hyvä ajankuva.

Vappu Kannas: Rosa Clay

Vappu Kannas 2020. S&S. 381 s. Lainasin kirjastosta. 

Keskustelimme lukupiirissä siitä, miten välillä ärsyttää lukea autofiktiivistä teosta. Fiktiota ihmisestä, joka on oikeasti ollut elossa. Vaikka romaani olisi kuinka hyvä, ei voi olla ajattelematta, mikä kaikki siinä onkaan sepitettä, historiallisen hahmon ajatuksia myöten. Sitä pohtii myös Vappu Kannas kirjassaan. Ja silti useimmat lukemani autofiktiot ovat olleet niin hyvää kirjallisuutta, että ärsytys on täysin turha - aion lukea niitä vastakin.

Rosa Clay on elänyt oikeasti ja osan elämästään Suomessa. Vappu Kannas rajaa teoksensa kertomaan Rosan mahdollisesta elämästä juurikin Suomessa. Ensin kahden lähetyssaarnaajan kasvattityttärenä, sitten opettajaseminaarin opiskelijana ja lopulta uraansa aloittelevana opettajana. Nuoren naisen muistoissa käydään usein Ambomaalla, josta orpotyttö tuotiin Suomeen. Ambomaalle jäävät hänet synnyttänyt äiti, lapsuus, ystävät, yhteisö ja omannäköinen maailma.

Suomessa Rosa on äitinsä väheksymä ja kiusaama näyttelyeläin, joka kärsii ujoudesta ja rakkaudettomuudesta senkin jälkeen kun hänet lähetetään seminaariin. Ankarat kasvuolosuhteet jättävät naiseen arpia, ystävystyminen on vaikeaa eikä Rosa voi sietää huomiota. Sillä sitä hän on aina saanut, vastoin tahtoaan. Muista erottuva ihonväri aiheuttaa ihmetystä, päivittelyä, hylkäämisiä, kiusaamista ja huutelua. Vasta kuorossa laulaminen antaa Rosalle jotain ihmeellistä ja omaa, jotain missä hän on muita parempi.

Rosassa on laulajana jotain poikkeuksellista, ja historia antaa kertoa, että hän elää oikeasti aika poikkeuksellisen elämänkin, kunhan pääsee Suomesta pois Amerikkaan jossa hänen ulkonäkönsä ei enää herätä huomiota. Kannaksen sepitteellinen, vain löyhästi oikean Rosan elämänvaiheisiin nojaava tarina painottuu tytön kärsimykseen, yksinäisyyteen, haaveisiin, uniin ja selviytymiseen. Tarina herättää myötätuntoa ja huomasin jatkuvasti odottavani, että olosuhteet paranisivat. Yhtä ankaria ovat kuitenkin ihmiset niin Sortavalassa, Mustinlahdella kuin Tampereellakin.

Siinä vaiheessa kun historialliset faktat kertovat, että Rosan elämä Suomessa alkaa tulla päätökseen, Vappu Kannas alkaa keskustella teoksensa ja lukijan kanssa vaihtoehdoista. Hän esittelee yksityiskohtia löytämistään tiedoista ja spekuloi jatkoilla. Hän kirjoittaa erääseen myrskyiseen iltaan ja yöhön kaksi vaihtoehtoista tarinaa, joista toisessa Rosa pelkää ja jatkaa yksinäisenä, toisessa hän löytää rakkautta ja lämpöä. Meistä kukaan ei tiedä, onko tuollaista iltaa ollut ja mitä silloin on tapahtunut, mutta se oli ihana yksityiskohta. Romaanissa olisi ollut mahdollista leikitellä lukijalle tarjottavien vaihtoehtojen välillä muuallakin, mutta oli kiehtova ratkaisu tehdä se ihan teoksen lopussa. Pitkin romaania Kannas vaihtaa välillä näkökulmaa minäkertojasta kaikkitietävään kertojaan, ja loppu on vielä ihan omanlaisensa.

Paikoitellen Kannaksen kieli on minun makuuni turhan lyyrinen, maalaileva ja viipyilevä, mutta tarina pysyy hienosti kasassa. Kirjailija poimii hienosti yksityiskohtia ihmisten eleistä, ilmeistä, katseista ja oletetuista ajatuksista, niiden vaikutuksista toisiin, ihmisten välisiin arkoihin suhteisiin tai suhteiden puuttumiseen. Samoin pidin siitä, miten hän antaa kasvuolosuhteiden näkyä Rosan persoonassa ja tavassa olla ihmisten kanssa. Kasvutarinaakin tässä on, sillä Rosassa näkyy selkeästi aikuistumista ja vähän itsetunnon kasvuakin töissä Tampereella Cederin kansakoulussa (joka on ollut suunnilleen Metso-kirjaston kohdalla!).

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen 2023. WSOY. 479 s. Oma ostos.

Vaikka olen itsekin koulumaailmasta ja keskustelen koulujen tilasta säännöllisesti tuttavieni kanssa, oli hyytävää aloittaa Rytisalon ja Kinnusen teoksen lukeminen samana päivänä, kun PISA-tulosten romahduksesta uutisoitiin. Mikä sattuma! Mikään, mistä nämä kaksi kokenutta opettajaa kertovat, ei tule minulle uutena eikä yllättävänä, mutta oli silti koskettavaa lukea asioista niin henkilökohtaisella tasolla. Miten hieno keksintö kirjailijoilta avautua ja purkaa tärkeää aihetta tällaisena vuoropuheluna! Tämä kirja pitäisi saada kaikkien päättäjien luettavaksi.

Rytisalon ja Kinnusen teokseen mahtuu todella paljon asiaa, joten valitsen sieltä muutaman mieleeni jääneen asian. Molemmat uupuvat siihen, miten eivät saa enää olla niitä aineenopettajia, joiksi ovat kouluttautuneet ja työssään kasvaneet. Rytisalo kokee, ettei pysty tekemään työtään niin hyvin kuin haluaisi ja luopuu palkkatyöstään raskain sydämin. Kinnunen luettelee moneen otteeseen, miten opettajalle on langetettu tehtäväkseen niin paljon kaikkea muuta kuin aineen opettaminen. Ei kukaan aineenopettaja saa koulutusta kaikkeen siihen raportoitiin, tukeen, kokoustamiseen ja muuhun sälään, mihin heidät velvoitetaan aina vaan enemmän ja enemmän. Taustalla ovat niin opetussuunnitelmauudistukset, varhaisen tuen mallit, vaativat vanhemmat kuin kuntien säästötoimetkin.

Ja silti kumpikin rakastaa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan työtä, kieltä, opiskelijoitaan ja työyhteisöään todella paljon. He vievät lukijan keskelle kirjoittamisen opettamisen ihanuutta, lukemisen äärelle, kielen rakenteiden yksityiskohtiin. He osaavat avata maailmoja opiskelijoilleen, ihailevat näiden kehitystä, mutta samalla joutuvat todistamaan myös nuorison taitojen vähittäistä katoamista. Pidin kovasti siitä, miten Rytisalo ja Kinnunen lainaavat kirjeissään muidenkin ajatuksia ja tekstejä, lukevat ajankohtaisia artikkeleita ja kiinnittävät ajatuksensa ihailtavan taitavasti osaksi laajempaa viitekehystä. Kirjeistä huokuu kahden todella taitavan ajattelijan ja kirjoittajan laaja-alainen osaaminen. 

Rytisalo houkuttelee Kinnustakin jättämään opetustyön ja heittäytymään vapaaksi kirjailijaksi. Tässä kohtaa kirjaan ujuttautuukin mielenkiintoinen juonenkaltainen. Alan seurata sitä, millä tavalla Rytisalo riuhtaisee itsensä irti koulumaailmasta, tekee surutyötä ja kasvaa vähitellen ammattikirjailijaksi. Seuraan tarkkaan, millä tavalla Kinnunen edelleen sinnittelee opettajana, vaikka lahjoja olisi muuhunkin, tarkkailee väsymystään ja reaktioitaan työnpaljouteen, remontoi taloaan ja luopuu lopulta jostakin, mutta ei opettamisesta. Vuoden kestävän kirjeenvaihdon päätyttyä molemmat ovat tyytyväisiä valintoihinsa.

Vaikka teoksen nimi viittaa koulumaailmaan, siinä on paljon myös kirjailijuuden kuvausta ja työn pohdintaa. Oli mielenkiintoista seurata, mitä kaikkea kirjailijan vuoteen kuuluu. On omien ideoiden pallottelua ja hahmottelua, tekstien työstämistä kustannustoimittajan tuella, karsimista ja alati uuden oppimista. On tilaisuuksia joissa voi käydä saamassa vertaistukea tai vain näyttäytymässä, jos haluaa. On lukijoita, lukupiirejä, faneja, omia idoleita ja julkisuutta, johon pitää oppia suhtautumaan. Teos sopii hyvin siis niille jotka vasta pohtivat, olisiko minusta kirjailijaksi.

Ja tietysti on Kinnusta, Rytisaloa ja minua yhdistävä Kuusamo! Nautin suunnattomasti niistä pienistä yksityiskohdista, joita he ripottelevat kirjeisiin Kuusamosta - onhan se molemmille tärkeä. Tunnistan mäntymetsien hiekkaisuuden, kuivan pakkastalven ja lyhyen kesän. Olin aivan täpinöissäni, kun selvisi, että entinen luokanopettajani on myös Kinnusen entinen luokanopettaja. Laskin että meidän on täytynyt olla hänen oppilainaan ihan peräkkäin. Ja tämä sama luokanopettaja, nyt jo iäkäs nainen, on lukupiirin jäsen, jossa Rytisalo ja Kinnusen äitikin käyvät. Ihania sattumia ja muistoja!

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westover 2018. Englanninkielinen alkuteos Educated. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2018. Pokkarissa 435 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Valitsin kirjan Goodreadsin Best books of the month -listoilta vuosihaastetta varten. Kirja oli kovasti esillä ilmestyttyään muutama vuosi sitten eikä ihme. Kirjailijan elämään perustuva muistelmateos on yllättävä, järkyttävä, vetävä ja mielenkiintoinen. 

Tara Westover kasvaa mormoniperheessä Idahossa. Hänen äitinsä opettelee kätilöksi sekä energia- ja yrittihoitajaksi, sillä perhe ei usko lääketieteeseen. Vahvasti hallituksen salajuonia pelkäävä isä pyörittää työkseen romuttamoa, joten synnytysten lisäksi Tara oppii myös fyysisiä miesten töitä isän apuna. Lapset käyvät kotikoulua, mutta ainakaan nuorimpien lasten kohdalla se ei enää toteudu. Lapset oppivat sen mitä oppivat arjen askareissa ja loput löytämistään kirjoista. Syntymätodistuksiakaan ei kaikille lapsille ole jaksettu hankkia.

Vainoharhainen isä on karismaattinen uskonmies, joka mielellään luennoi perheelleen jumalan tahdosta ja tytöille naisen paikasta. Taralla on hyvin vähän kontakteja perheen ulkopuolelle, joten isän luoma kuva maailmasta ja säännöistä on ainoa minkä tyttö tietää, kunnes teini-iässä alkaa kyseenalaistamaan ja kokeilemaan omaa tahtoaan. Isää pelottavammaksi vastustajaksi kohoaa kuitenkin yllättäen isoveli Shawn, jonka väkivaltaa Tara lopulta pakenee kauas, vaikka palaakin monta kertaa.

Kun hiljaisuus menisi sirpaleiksi ja raivo suuntautuisi minuun, tietäisin että katalyyttina, lopullisena aiheuttajana, oli jokin mitä minä tein. Tällaisessa taikauskossa on yhdenlaista toivoa: kuvitelma siitä, että hallitsee tilannetta.

Kouluja käymätön tyttö opettelee peruskoulun asiat itsekseen ja pääsee hyvin nuorena collegeen. Tie koulutukseen on auki, sillä pian opettajat huomaavat hänen lahjakkuutensa ja turvaavat hänelle mahdollisuudet aina Cambridgeen ja tohtoriopintoihin saakka. Nuoren opiskelijan on kuitenkin opittava hurja määrä asioita, jotka ovat muille itsestäänselvyyksiä - käytöstavoista ja sosiaalisista tilanteista pukeutumiseen sekä kirjallisuuden ja taiteen lajeihin. Maailmassa tuntuu olevan valtava määrä lainalaisuuksia jotka ovat Taralle täysin vieraita.

Kaikki on kuitenkin opittavissa. Suurimmaksi haasteeksi Taran nuoruudessa nousee isän maailmankuvan kyseenalaistaminen, uhmaaminen ja siitä eroaminen. Hän kärsii painajaisista, pelkotiloista ja paniikkikohtauksista. Kun Tara alkaa selvittää, löytyykö perheenjäsenistä tukea Shawnin harjoittaman väkivallan kohtaamiseksi, hän on jäädä yksin. Vanhemmat manipuloivat puheillaan sisarukset uskomaan, että Taran ja heidän omatkin muistonsa ovat vääristyneitä ja valheellisia. Jos heitä päättää uhmata ja puhua yhdestä perheenjäsenestä pahaa, uhkana on koko perheen hylkääminen.

Totuus on seuraavanlainen: minä en ole hyvä tytär. Minä olen petturi, musta lammas; minussa on jotain erilaista, eikä se ole hyvä asia. Haluan parkua, nyyhkyttää isän polvia vasten ja luvata olla toimimatta väärin enää koskaan. Mutta vaikka olen musta lammas, en kykene valehtelemaan, ja isä joka tapauksessa haistaisi valheen. -- En ole pahoillani, ainoastaan häpeissäni.

Muistelmien ensimmäisessä osassa järkyttävintä oli lasten kohtaama turvattomuus, sillä heidän isänsä oli romuttamolla täysin välinpitämätön työturvallisuudesta. Lapset altistuivat iskuille, palovammoille ja murtumille. Lääkäriin ei viety edes äitiä, joka sai auto-onnettomuudessa pahan aivovamman. Oliko niin että jatkuva altistuminen iskuille vammautti myös Shawnin mielen? Taran päästyä opiskelemaan hämmästelin sitä, miten valtavan työn hän on tehnyt itsekseen pärjätäkseen muiden mukana. Teoksen viimeisessä osassa olin ajautua suruun ja ihmetykseen Taran mukana, kun hänen maailmaansa alkoi repeytyä valtava kuilu ja yksin jäämisen pelko.

Todellisuus osoittautui taas tarua ihmeellisemmäksi. Mietin moneen kertaan, ettei näin suuri määrä vainoharhaa, välinpitämättömyyttä, uskoa, väkivaltaa tai sinnikkyyttä olisi mennyt uskottavasti läpi missään fiktion lajissa. Ja se että tämä kaikki on tapahtunut 2000-luvun alussa! Kirjan kirjoittaminen on ollut 29-vuotiaalle Westoverille varmasti sekä rankka että eheyttävä kokemus, sillä hänen lapsuus- ja nuoruuskokemuksistaan ei ollut vielä ehtinyt kulua juurikaan aikaa. Se on ollut myös rohkeaa, eikä varmastikaan ole parantanut välejä niihin, jotka hänet hylkäsivät.

Menestyskirjasta lisää blogeissa Kirja vieköön!, Kirjoihin kadonnut ja Kirjat kertovat. Jos selviytymistarinat kiinnostavat, käy lukaisemassa mitä olen kirjoittanut Jeannette Wallsin Lasilinnasta, joka on hyvin samantyyppinen muistelmateos.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Tommi Kinnunen 2022. WSOY. 284 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Viime aikoina ovat naisvaltaisten alojen epäkohdat olleet tiuhaan esillä ja syystä. Opettajat ja hoitohenkilökunta väsyy ja uusia päteviä työntekijöitä saattaa olla pian vaikea löytää. Tommi Kinnusen viidennen romaanin päähenkilö Elna elää sodanjälkeisiä vuosia, mutta aikahyppy seitsemänkymmenenviiden vuoden takaiseen aikaan ei muuta tilannetta miksikään. Opettajan oletetaan hoitavan monipuolista työtään kutsumuksella, resurssit ovat säälittävän pienet, asenteet vähättelevät ja työtaakka melkoinen.

Elna on luopunut ennen sotia virastaan opettajana ja kiertää nyt pitäjästä toiseen opettamassa lapsia vuoden kerrallaan. Elokuussa 1947 hänet soudetaan järvenselän taakse syrjäiselle kylälle, jonka homeelta haisevassa parakissa hänen odotetaan huolehtivan kuudesta ikäluokasta yhdessä ahtaassa luokassa. Luokan vieressä on hänelle pieni huone, jossa mahtuu hädintuskin kääntymään. Jo 60 vuotta täyttänyt Elna ei ole kovin hyvässä kunnossa ja toivoo pääsevänsä lukuvuoden päätyttyä eläkkeelle.

Pimeä valuu minuun. Vaikka ikkunan takana jo valkenee, hämärä imeytyy ihoni lävitse. Se kiertää suonieni sisällä ja saavuttaa pian sydämeni. Istahdan sängylle ja käännän herätyskellon niin, etten näe viisareita. Kuorma on käynyt liian raskaaksi vetää, eikä minusta riitä enempään.

Ankeista olosuhteista huolimatta Elna osaa kuitenkin opettaa, hän on siinä taitava ja luottaa itseensä. Luottamuksellinen ja lämmin suhde lapsiin kehittyy vähitellen, ja vähitellen hän myöskin tottuu rähjäiseen parakkiinsa puutteellisissa olosuhteissa. Opettaja huolehtii opetuksesta, kasvatuksesta, yhteydenpidosta koteihin, raporteista koulutarkastajille ja materiaalitilauksista. Hän osallistuu koulun johtokunnan kokouksiin, neuvottelee asemastaan ja resursseista, tekee ilmoituksia lasten kotiolosuhteista ja majoittaa kovalla pakkasella lapsia luokkahuoneeseensa.

Opettaja-kirjailija Kinnunen tietää mistä kirjoittaa, kun teemana on työ ja siihen uupuminen. Elnan työ muistuttaa kovasti opettajan työstä nykypäivänä, mutta kuten muutkin Kinnusen romaanit, tämäkin on historiallinen. Sota näkyy vielä lasten peloissa ja puheissa, he säikkyvät ääniä ja pelkäävät desantteja, heidän silmissään heijastuu kotien köyhyys ja isien traumat. Niemen kylä muistaa vielä hyvin evakkomatkat, partisaanien väkivaltaiset iskut, pommikoneiden äänet ja kaatuneet miehet. Siinä missä Kinnunen kirjoittaa opettajan työstä, hän muistuttaa myös, että sodasta eivät kärsi pelkästään sinne lähetyt miehet, vaan myös sitä kotoa seuranneet lapset.

Lasten peloista suurin on se, etteivät äiti ja isä enää jaksa. Että isä ei pystykään ottamaan takaisin sitä vastuuta, jonka lähtiessään lasten harteille laski, tai että äidin väsymys ei koskaan laannu vaan syvenee ja tihenee, polttaa pysyviksi mustat silmänaluset ja tiukentuneet suupielet. Sitä taitavat pelätä vanhemmat itsekin.

Romaani rakentuu kivasti kouluvuoden ja vuoden kiertoon. Parakkikoulua ympäröivä luonto avautuu Elnalle vähitellen talven taittuessa kevääksi. Kuukausi kerrallaan rytmittää kerrontaa ja vie Elnaa onneksi väsymyksestä kohti valoa ja uusia suunnitelmia. Tuttuun Kinnusen tyyliin ääneen on päässyt jälleen nainen, jonka ääni ei kuulu historiankirjoissa, mutta onneksi romaaneissa yhä useammin. Eläkeikää lähestyvä, naimaton, lapseton, työlleen realistisella otteella antautunut päähenkilö on raihnaisuudessaan raikas tapaus. Hänellä on kokemuksen tuomaa itsevarmuutta ja sinnikkyyttä, hän pärjää loistavasti yksin ja lasten kanssa, mutta hän ei kuvittele liikoja eikä ole täysin vailla henkilökohtaisia menetyksiä. Tietyt uraan liittyvät päätökset harmittavat, ja suhde siskoon on vähintäänkin vaikea. Kuka on Niilo, jolle Elna välillä puhuu? Mihin hän palaa, kun hän pääsee Niemen kylältä vihdoin kesäloman viettoon?

Anna Isola: Yön oppimäärä

Anna Isola 2021. Sammakko. 368 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Oulussa asuvan ja opettajana työskentelevän Anna Isolan esikoisromaani vie lukijan Pohjois-Savon pieniin jo katoamassa oleviin kyliin, lähivuosikymmenien maaseudulle ja metsiin, uniin ja tuttuihin mielenmaisemiin. Tuttuihin siksi, että minussakin on pisara Pohjois-Savoa, josta Isola on kotoisin. Voin myös ylpeänä kertoa, että tuore kirjailija on entinen työkaverini Oulun-vuosilta. Onnea Annalle upeasta teoksesta!

Yön oppimäärä on Lean tarina - äidinkielen opettajan, yksinäisen metsän tytön, puolison ja äitipuolen. Vuonna 1986 Lea palkataan Yösalmen kouluun opettajaksi. Hän saa koulun takaa asunnon opettajataloilta ja alkaa rakentaa identiteettiään opettajana ja aikuisena. Myöhemmin siirrytään Lean lapsuusvuosiin syrjäiselle Salmijärven mäelle, josta alkava ulkopuolisuuden tunne leimaa naisen elämää loppuun saakka.

Anna Isolan teksti on luonnon ja arjen yksityiskohdissa viipyilevää, hyvin kuvailevaa ja kaunista. Ei kuitenkaan koruilevaa, vaan korostaen juuri niitä yllättävänkin tuttuja elementtejä, joista maaseutu ja eletyt talot koostuvat. Isolan luoma maailma on suorastaan kosketuksen päässä, sen huoneita voi melkein haistaa ja sen heinikon voi tuntea pohkeissaan. Lean mukana on luontevaa kulkea metsäpolkua, maantietä, matkustaa junassa tai astua luokkaan.

Kovin tuttua on myös Lean ujous ja yksinäisyys. Ainakin minä tunnistan naisessa paljon sellaista, mistä olen itse päässyt eroon vain antamalla ajan kulua ja kasvattaa, kuten ensimmäisten viikkojen paniikki uudessa työpaikassa, oman vartalon epämukavuus tai kyvyttömyys ilmaista itseään ja tunteitaan. Kirjailijan Lealle antamat ominaisuudet ovat niin inhimillisiä ja tuttuja, että välillä pelkäsin jo ahdistuvani, mutta sitähän kirjallisuus parhaimmillaan tekee, pakottaa peilaamaan ja muistelemaan kipeitäkin asioita. Melankolinen tunnelma tarttuu hetkeksi.

Yön oppimäärässä on jännällä tavalla utuinen tunnelma, hieman uninen ja hämärä. Ripauksen maagisuutta kerrontaa tuo karhu, musta hahmo, joka toistuu ja pysyy tarinan laitamilla, unohtuu välillä mutta näyttäytyy taas. Pelottavia asioita ja hetkiä romaanissa on myös tietysti, sillä elämässä on. Pahat unet, koulukiusaaminen ja autioituneet mökit ovat osa teoksen runsautta. Mietin romaanin loppupuolella, alkaako runsaus jo uuvuuttaa, tarvitseeko hyvä teos näinkään paljon, mutta kirjailija on kuitenkin rajannut tarinan hienosti Lean elämän mittaiseksi. Lämpöäkin elämässä on. Erityisen kauniisti Isola kirjoittaa Lean ja perheen pienimmän pojan välisestä suhteesta, kosketuksesta, lapsen olemuksen yksityiskohdista ja yhteisistä muistoista. Ja vaikka Lean ja maailman väliin tuntuu usein jäävän jonkinlainen muuri, saa hänkin osakseen rakkautta. 

Hän painautuu kiinni kylkeeni. Uniset silmat tekevät vielä viimeiset kierroksensa seinillä ja katossa ennen kuin painuvat kiinni. Makaan valveilla ja kuuntelen ääniä ulkona. Puut suhisevat, laineet taputtavat veneen kylkeä rannassa. Vesilinnut huutelevat järvellä, ja metsässä huihuilevat toiset linnut. Pienin nukkuu kapeassa kolossaan, jota ympäröivät sohvan korkeat, puiset reunat ja minun pitkä, iso, hengittävä kehoni.

Veikkaan että kuulemme Anna Isolasta jatkossakin, ainakin toivon kovasti, että hyvin alkanut kirjailijan ura jatkuu! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän tietysti kohtaan 2: Kirjan on kirjoittanut opettaja. Ja koska kirjan kannesta löytyy havuja, Goodreadsin kohta 40 sopii ihan hyvin: A book with flowers or greenery on the cover.

R. J. Palacio: Ihme

R. J. Palacio 2017. Englanninkielinen alkuteos Wonder. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2017. 336 sivua.

Tämän teoksen lukemisesta on kulunut jo muutama kuukausi ja kuvittelinkin jo etten kirjoita siitä blogiin, mutta Ihme kyllä, nyt näyttää siltä, että kirjoitan kuitenkin. Lukupiireissä on monien ihanien asioiden lisäksi se huippu puoli, että tulee luettua kirjoja joihin ei muuten tarttuisi, kuten vaikkapa lasten- ja nuorten romaanit, jollainen tämä Ihme on.

Kirja kertoo kymmenvuotiaasta August Pullmanista, tai Auggiesta, kuten häntä kutsutaan. Auggie on käynyt tähän asti kotikoulua, mutta on mielestään valmis siirtymään normaaliin peruskouluun, muiden lasten sekaan. Syy siihen, miksi Auggieta on pidetty kotona niin pitkään, on hänen kasvoissaan. Lukuisten leikkaustenkin jälkeen hänen kasvonsa poikkeavat niin sanotusta normaalista niin paljon, että ihmisten on useimmiten vaikea olla tuijottamatta. Niinpä Auggien vanhemmat pelkäävät kovasti, että poikaa kiusataan koulussa liikaa.

Kun kyseessä on nuorille lukijoille kirjoitettu romaani, osaa aikuinen lukea luottavaisin mielin ja tietää, että tästä selvitään. Ensimmäinen kouluvuosi on kuitenkin Augustille hyvin rankka, kiusaajia löytyy niin lapsista kuin tavallaan aikuisistakin. Ennakkoluulot jyräävät alkuun, mutta älykäs ja huumorintajuinen pieni mies alkaa vähitellen kerätä kavereita ympärilleen, ja voittaa rohkeudellaan ne koulun ärsyttävimmät tyypit.

Ihme on selviytymistarina ja sen tarkoituksena on rohkaista niitä, jotka törmäävät ennakkoluuloihin, kiusaamiseen ja syrjintään. Tietysti se sopii muillekin ja toivottavasti myös selättää turhat ennakkoluulot niin lasten kuin aikuistenkin mielistä. Kiusaamiskuviot kun eivät rajoitu koulumaailmaan, vaan valitettavasti niihin törmää vielä työelämässäkin, saatika sitten ennakkoluuloihin ylipäätään.

"Äiti? Täytyykö minun pelätä ikuisesti sellaisia ääliöitä? Siis silloinkin kun olen iso. Onko se aina tällaista?" 

Aikuiselle lukijalle Ihmeen asetelmat ja henkilöhahmot ovat varsin selkeitä ja stereotyyppisiäkin, ja esimerkiksi hänen vanhempansa ihan kamalan täydellisiä, mutta täytyy sanoa että ennalta-arvattavuudestaan huolimatta teksti on erittäin miellyttävää ja taitavasti kirjoitettua, suorastaan vetävää. Romaanista tulee kaiken kaikkiaan hyvä mieli. Monipuolisuutta ja tasoja kirjasta myös löytyy, sillä kertojina äänen saavat monet muutkin kuin Auggie. Luontevasta ja mukavasta kielestä kiitos myös taitavalle suomentajalle!

Helmetin haastekohtia on aika vähän enää jäljellä, mutta onneksi vielä tuo 33 eli selviytymistarina on vapaana! Lisäksi osallistun sillä Yhdysvallat-lukuhaasteeseen. Ihme löytyy myös blogeista Yöpöydän kirjat, Tarinoiden syvyydet, Tuntematon lukija ja Kirjasähkökäyrä.

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

Tanja Kaarlela. 2017. Lasissa on tyttö. Reuna. 179 sivua. 

Nyt kun vihdoin sain aikaiseksi lukea tämän, ihmettelen etten ole tarttunut Kaarlelan teoksiin jo aikaisemmin. Kirjailija on kotoisin samalta pikkupaikkakunnalta, jossa vietin kouluvuoteni ja olen kuullut pariltakin taholta, että hänen tekstinsä ovat taitavia. Nyt tiedän sen itsekin.

Romaanin päähenkilö, minä-kertoja, on ysiluokkalainen tyttö, joka yrittää selvitä läpi raskaan ja märän syyspäivän. Aamulla kouluun lähtiessä hänen isänsä on jäänyt makaamaan keittiön lattialle, hänen pikkusiskonsa tukkaa ei saa enää selväksi takuista, eikä hänen äidistään ole kuulunut mitään moneen viikkoon. Tytöllä on kamala nälkä, mutta ruokatauolla koulussa käydään enemmin tupakalla kuin syömässä. Väsymys on niin ankara, ettei tyttö jaksa osallistua liikuntatunnille. Opettajat näkevät, että jotain on vialla, mutta kukaan ei tartu asiaan. Koulun terveydenhoitaja osaa puhua vain ruokaympyröistä ja terveistä harrastuksista. Lääkäri kirjoittaa reseptin mieluummin kuin keskustelee. Mustatukkainen, laiha, liikaa nähnyt tyttö on varma, ettei seuraavaa päivää enää tule.

Tarinassa on teinejä, jotka hakevat rakkautta ja hukuttavat ajatuksensa alkoholiin. Tytön ystävä Terhi, jolla menee kotona vielä huonommin, mutta jolla on kuitenkin rahaa blondata itsensä kauniiksi ja jolla riittää poikaystäviä, kehottaa olla ajattelematta liikaa. Välillä tytön ajatuksissa vilahtaa edesmennyt mummu, viinimarjamehu, lämpimät villasukat, lihapullat ja huolettomat kesäpäivät. Miten kaikki on muuttunut niin nopeasti? Milloin hänen piti lakata olemasta lapsi? Tapahtuiko se niihin aikoihin, kun isä jäi työttömäksi ja alkoi juoda entistä enemmän. Kun samaan aikaan äiti viipyi poissa entistä pidempiä aikoja.

Kaarlela kirjoittaa viiltävän terävää ja koskettavaa tekstiä rankasta aiheesta. Sen sarkastinen tyyli pureutuu yksityiskohtiin ja epäkohtiin, ja kuvailee pienen paikkakunnan asenteita ja ilmapiiriä herkullisella tavalla. Teksti on napakkaa ja realistisuudessaan puistattavaa. Silti sitä on nautinto (ehkä väärä sana tässä kontekstissa!) lukea. Pieni romaani oli pakko ahmaista kerralla. Tytön tarinassa ei ole juurikaan valoa eikä sen loppu ole onnellinen. Se kuvaa 90-luvun laman ja alakulon leimaamaa elämää ja ihmisiä tarkkanäköisen taitavasti, juuri sopivan annoksen verran. Uskon, että romaani sopii luettavaksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Tytön ajatuksista on tavallaan helppo löytää itsensä, vaikkei elämä olisi niin satuttanutkaan.

Kustantamoa kritisoin hieman omituisesta, tarinaan sopimattomasta kannesta. Enkö nyt ymmärrä jotain, mutta miksi ihmeessä vaaleanpunaisia saippuakuplia? Tähän tarinaan? Lisää Tanja Kaarlelan kirjoista esimerkiksi Kristan, Kirsin ja Mari A:n blogeissa.