Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Pirkko Saisio 2003. WSOY. 269 s. Perheenjäsenen kirjahyllystä. Kuva kustantajan.

Vaikka Saisiolta on ilmestynyt vasta uusi romaani Suliko, nappasin lainaan Punaisen erokirjan heti kun se oli valittu asiantuntijoiden äänestyksessä 2000-luvun parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi (Hesarin juttu). En ole lukenut Saision omaelämäkerrallisesta trilogiasta muita osia; hänen tuoreempi tuotanto on tutumpaa (Signaali, Mies, ja hänen asiansa sekä Passio). Julkaisen postaukseni tänään osana kirjabloggaajien klassikkohaastetta - kai tämä romaani on jo moderni klassikko!

En varmaankaan osaa sanoa Punaisesta erokirjasta mitään mitä siitä ei olisi jo sanottu, mutta pidin jälleen kerran siitä, miten pakotonta ja vaivatonta Saision teksti on. Kuka tietää, miten paljon kirjailija viilaa lauseitaan, mutta lopputulos on kuin tekstiä ei olisi viilailtu lainkaan, vaan se syntyisi suoraan täydellisen valmiina. Kerronta on hyvin erilaista kuin vaikkapa lukuromaanin kaltaisessa Passiossa. Punaisen erokirjan kerronta on dialogimaisempaa, katkonaista ja hyvin aukkoista, kuin ajatus. 

Tarina siirtyilee ajassa ja paikassa, 1970-luvun nuoruuden, 1980-luvun alun ja 2000-luvun välillä. Nuori Pirkko muistelee opiskeluaikojaan Teatterikorkeakoulussa, silloisia ystäviään, rakastettujaan ja opettajiaan. Seksuaalinen herääminen vuosikymmenellä, jolloin homoseksuaalisuus on ollut vielä tautiluokituksissa ja juuri ja juuri poistettu rikoslaista, on ollut dramaattisen rohkeaa, ja aiheuttanut Saisionkin perheessä välirikkoja. 

Autofiktiivinen romaani on ollut noin kaksikymmentä vuotta sitten, ilmestyessään, jotain valtavirrasta poikkeavaa. Nythän niitä kirjoitetaan valtavasti. Saisio avaa omien nuoruusvuosiensa kokemusten kautta myös 1970-luvun poliittista ilmapiiriä ja sen näkymistä opiskelijaelämässä. Tiesin toki, että vasemmistolaisuus on ollut silloin vahvaa, mutta Saisio kuvaa hauskalla tavalla, miten senkin sisällä on ollut asenne-eroja ja vahvuusasteita eri opiskelijapiirien välillä. Lesbokulttuurin, opiskelijaelämän ja politiikan kuvausten yhdistelmä on kiehtova ja silmiä avaava, mutta eniten mieleeni on silti jäänyt epävarman, itseään etsivän nuoren naisen ajatukset ja päätökset, oman tien ja omien ihmisten löytyminen vähitellen. Yksityinen kokemus nousee kuuluisan vuosikymmenen yleisiä virtauksia vahvemmaksi.

Pierre Lemaitre: Kyykäärme

Pierre Lemaitre 2021. Ranskankielinen alkuteos Le serpent majuscule. Minerva ja äänikirjana 2022. Suomentanut Kaila Holma. 286 s. Kuva kustantajan.

Pierre Lemaitre on yksi Ranskan palkituimpia ja luetuimpia kirjailijoita, ja Suomessakin suosittu. Kyykäärmeen hän on kirjoittanut jo 1980-luvulla, mutta jättänyt sen pöytälaatikkoon pitkäksi aikaa. Hienoa, että hän on sen sieltä kaivanut esille, sillä rikosromaani on hauskalla tavalla erilainen kuin muut Lemaitrelta lukemani jännärit, ja taatusti erilainen kuin hänen muut kaunokirjalliset teoksensa.

Mathilde on jo eläkeikäinen, hiljalleen dementoituva nainen, joka on osallistunut toisen maailmansodan jälkeen vastarintaliikkeen toimintaan, ollut välillä naimisissa ja muissa tehtävissä, mutta toimii tällä hetkellä palkkamurhaajana. Millä tavalla muistin heikkeneminen vaikuttaa hänen työhönsä? Sitä sopii kysyä, sillä Pariisin laitamilla alkaa kasaantua ruumiita.

Mathilde saa toimeksiantoja vanhalta ystävältään Henryltä. On vaikea sanoa, ovatko romanttiset tunteet näiden kahden kokeneen palkkamurhaajan välillä molemminpuolisia vai pelkästään Mathilden sydämessä. Jälleen kerran nainen onnistuu kuitenkin tehtävässään, tosin tällä kertaa hänen on ammuttava myös uhrin koira, ja ihan hyvästä syystä. Seuraava toimeksianto ei sitten taida ollakaan oikea sellainen, vaan Mathilde sekoittaa taskuistaan löytyvät lappuset. Hän tulee surmanneeksi nuoren elämänsä käännekohdassa olevan naisen, ja paikallinen poliisi alkaa vähitellen ihmetellä, miksi tämä pyöreä vanhus tuntuu olevan aina siellä, mistä ruumiita löytyy.

Kyykäärme on mustan huumorin värittämä jännäri, jonka tekstissä on mukavasti kaikuja 1980-luvulta. Kirjaa ei voi todellakaan ottaa tosissaan, vaan sen kanssa täytyy pystyä nauramaan ja hörähtelemään. Mathilde tosin ottaa työnsä hyvinkin tosissaan: häneltä löytyy vaikuttava valikoima käsiaseita, hän on tarkkaavainen ja kärsivällinen seuraaja, ja dementiasta huolimatta Henrynkin on myönnettävä, että nainen on työssään hyvä. Miten poliisin käy, pääseekö tämä Mathilden jäljille ja kuinka monta ruumista vanhus jättääkään jälkeensä? Kohtaavatko Mathilde ja Henry vielä romanttisissa merkeissä?

Varsinaisen juonen ympärille Lemaitre on kuvaillut mukavalla tavalla myös sivuhenkilöiden elämää. Venäläisen sukunimen omaava poliisi vierailee entisen esimiehensä, eräänlaisen isähahmon luona, ja ihastuu tämän aasialaistaustaiseen hoitajaan. Surmattu nainen puolestaan yrittää paikkailla rikkonaista elämäänsä saadakseen pienen poikansa takaisin. Ja sitten ovat koirat, ensin yksinkertainen Ludo ja sitten pieni Cookie, jotka ovat Mathildelle rakkaita. Sivuhenkilöiden kautta Lemaitre luo romaaniin lämpöä, inhimillisyyttä ja tunnelmaa. Kyykäärme oli oiva valinta äänikirjaksi työpäivien pimeille bussimatkoille.

Kimmo Ohtonen: Tunturikettu. Pohjolan naalin tarina

Kimmo Ohtonen 2023. Otava. 320 s. Kuuntelin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystäväni suosittelema kirja ylsi vuoden 2024 Finlandia-ehdokkaiden joukkoon, joten päätin ottaa sen lukulistalleni. Luen yleensä kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista vähintäänkin muutaman ja tietokirjojenkin puolelta yhden. Lainasin Tunturiketun kirjastosta, mutta kun lähdin junalla käymään Helsingissä, latasinkin äänikirjan ja matka sujui rattoisasti. Matkan jälkeen kuuntelin loput kirjasta työmatkoilla.

Kiva yllätys oli, että kirjailija Kimmo Ohtonen luki kirjan itse. Hänen äänensä sopii erittäin hyvin äänikirjan kuunteluun ja jotenkin äänestä kuulsi myös innostus omaa teosta ja sen teemaa kohtaan, mikä osaltaan ylläpiti mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Minulla on tietokirjojen kanssa aina se ongelma, että alkuun ihastun aiheen käsittelyyn ja siihen, miten paljon opin uutta, mutta vähitellen kyllästyn ja loput kirjoista on monesti pakkopullaa. Ehkä nytkin kävin vähän niin, mutta Ohtosen ääni auttoi keskittymään. En ole paras mahdollinen äänikirjojen kuluttaja.

Naali, napakettu, tunturikettu - rakkaalla lapsella on monta nimeä, paitsi ettei tämä suloinen, vain noin kolmikiloinen koiraeläin ole todellakaan ollut kovin rakas pohjoisen ihmisille. Yksi naalikannan pienenemiseen johtaneista syistä on todellakin se, miten hartaasti ja perusteellisesti pohjoisen asukkaat ovat sitä vainonneet ja hävittäneet vuosikymmenien ja -satojen ajan. Senkin jälkeen, kun naali rauhoitettiin vuonna 1930, sen piilometsästys on jatkunut sitkeästi aina 1990-luvulle saakka.

Ohtonen läpikäy monia syitä sille, miksi tämä arktinen erikoistuja on ajettu Pohjolassa lähes sukupuuttoon. Eläimiä on Ruotsin ja Norjan puolella ollut hieman Suomen Lappia enemmän, mutta kanta on yhteinen, eivätkä eläimet tunne maiden välisiä rajoja. Niinpä suojelutyötä ja tutkimustyötä on tehty pitkälti yhteisin voimin. Ohtonenkin pääsi mukaan näille tutkimusretkille sen jälkeen kun päätti aloittaa kirjoitusurakan naalin epävirallisena elämäkerturina.

Perusteellinen teos avaa naalin ja ihmisen välistä suhdetta useiden vuosisatojen ajalta. Mukaan pääsevät turkiskauppa, porotilalliset, luonnonsuojelijat, metsästäjät, Beringinsalmen ympäristön arktisen alueen napaketut, pohjoisen Skandinavian metsäeläimet, poliittiset päättäjät ja tietysti tutkijat. Kirjailija on tehnyt vaikuttavaa taustatyötä ja romuttaa varmasti monen lukijan ennakko-oletuksia naalin katoamisen syistä. Naalin kohdalla kun kyse ei ole pelkästään ilmastonmuutoksen aiheuttamasta lajikadosta, vaan monisyisestä historiallisesta asenteesta. Ilmastonmuutos on se, joka hankaloittaa naalikannan kasvua nyt, kun Suomen puolella pesiminen on pitkästä aikaa onnistunut.

Huomasin ilokseni, että jotain olin oppinut ja muistanut kesällä lukemastani Metsä meidän jälkeemme -teoksesta. Siinäkin käydään läpi lajeja, jotka ovat kärsineet ihmisen toiminnasta ja ilmastonmuutoksesta. Ja vaikka Ohtonen rajaa omassa teoksessaan lajit arktisiin alueisiin, yhtäläisyyksiä, kuten sopulit ja riekko, löytyi. Tunturiketulla näyttäisi olevan toivoa, näin uskaltaisin ajatella. Kirja on kiehtova, mukaansa tempaiseva, ja kuten jo kerroin, Ohtosen tapa lukea on eläytyvä ja innokas. Teos antaa toivoa ja huokuu lämpöä pientä koiraeläintä kohtaan.

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Eleanor Catton 2023. Englanninkielinen alkuteos Birnam Wood. Suomentanut Tero Valkonen. Siltala 2024. 461 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Uusiseelantilainen Eleanor Catton on minulle ihan uusi kirjailija. En enää muista mistä keksin tämän teoksen, mutta se oli pitkään kirjaston varausjonossa, kunnes sain sen juuri joulun alla. Tällä oli hyvä aloittaa uusi kirjavuosi!

Mira ja Shelley ovat nuoria aktivisteja, jotka pyörittävät Birnamin metsää, sissiviljelijöiden kollektiivia. Tavoitteena on istuttaa juureksia ja vihanneksia tyhjille tonteille, joutomaille ja asuttamattomille pihoille, ja levittää hyvää. Nelisen vuotta pyörinyt kollektiivi on vakiinnuttanut toimintansa, mutta on vielä varsin pienimuotoinen ja tuntematon aktivistiryhmä. Kunnes yhtäkkisen maanvyörymän vuoksi Korowain kansallispuiston laitamilla sijaitseva maatila jää tyhjilleen ja Mira keksii lähteä selvittämään sen soveltuvuutta viljelyyn.

Tilasta, sen syrjäisestä sijainnista ja mahdollisuuksista on kiinnostunut myös droneilla rikastunut miljardööri Robert Lemaine, joka ottaa heti Miran liikkeet valvontaansa ja tarjoaa tälle yhteistyötä. Sopimus toisi kollektiiville ihan uudenlaista laajuutta ja Lemainelle mahdollisuuden toimintansa peittelyyn. Miran ja Robertin sopimus räjäyttää tunnelman Birnamin metsässä; ulkomailta kotiin palannut Tony haaveilee journalistin urasta eikä usko lainkaan Robertin tarkoitusperiä. Onko Tony oikeassa? Onko Mira liian sinisilmäinen ja myymässä arvonsa?

Kollektiivi lähtee Korowaihin joka tapauksessa ja aloittaa viljelystyöt. Pian tilan alkuperäinen omistaja kuolee epäselvissä olosuhteissa ja Miran ja Shelleyn tiivis ystävyys- ja työsuhde saa kolauksen. Robert ottaa huolehtiakseen nuorten pärjäämisestä, kun taas Tony tunkee itsensä kansallispuiston puolelle ja tekee löydön, jonka paljastaminen tekisi hänestä maailmankuulun. Tietääkö tilan omistajapariskuntakaan tarpeeksi miljärdöörin salaisuuksista, ja onko Birnamin metsä loppujen lopuksi Robertin suoja vai uhka?

Birnamin metsä on ihastuttavan monikerroksinen romaani, jossa nuoret aikuiset joutuvat tasapainottelemaan suurten ikäluokkien harrastaman riiston, omien ihanteidensa ja hyvien aikeiden kanssa kapitalististen voimien edelleen hallitessa maailmaa. He joutuvat pohtimaan sitä, myyvätkö he ideologiansa, jos he ottavat rahoitusta vastaan kapitalistilta, ja voisiko Birnamin metsän ihanne laajentua ilman sponsoria. Yhteentörmäyksiä on niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisillakin tasoilla. Kumpi voittaa, oikeamielinen aktivisti, vai rikas voitontavoittelija?

Romaania kuvaillaan takakannessa hyvin henkilövetoiseksi ja siinä on tosiaan panostettu kunkin hahmon luonteenpiirteiden ja taustojen tarkkaan kuvailuun, ja kerrontakin etenee kunkin hahmon näkökulmia vuorotellen. Mira ja Shelley toimivat samojen arvojen puolesta, mutta niin eri tavoin liikkeessä, ettei katkeruudelta ja ehkä kilpailultakaan voida välttyä. Tonyssa kunnianhimo törmää tarpeeseen nöyrtyä ja kuunnella muita. Korowain tilan omistajatkin saavat sivukaupalla tilaa avioliittoineen ja osaamisineen - jos jostakin niin heistä olisi voinut hieman nipistää sivuja pois. Robert Lemainesta on rakennettu ehkä liiankin kylmä ja sosiopaattinen nihilisti, suorastaan stereotyyppinen miljardöörihahmo, mutta asetelma Miran rinnalla toimii hyvin.

Birnamin metsä herättää tietysti aiheellisen huolen siitä, onko hyvillä teoillamme ympäristön eteen mitään väliä, jos maailmaa pyörittää porukka, joka ajattelee vain itseään. Ja tässäkin blogia kirjoittaessani kulutan jonkin maan arvokkaita kaivostuotteita, joten onko omien porkkanoiden kasvattamisessa mitään järkeä, kun asiat laitetaan mittasuhteisiin. Teknologia saa romaanissa melko suurenkin roolin, mikä on nykyaikana hyvä pointti ja painottamisen arvoinen. Arvokas romaani tämä siis on, kun osaa herättää kysymyksiä ja ajatuksia. Ja muutenkin hyvin kirjoitettu, erittäin vetävä, paikoin jännittävä ja tapahtumarikas.