17.10.2021

Miten meni Helmet-lukuhaaste?

Olen muutamaa päivää vaille valmis, mutta rohkenen jo käydä läpi vuoden merkittävimpään lukuhaasteeseen liittyviä tilastoja. Merkittävä lukuhaaste tämä on jo siksikin, että odotan uusien listojen ilmestymistä nykyään jo enemmän kuin joululahjoja. On aina yhtä ihanaa alkaa suunnitella tulevan vuoden lukemistoa. Mutta myös siksi, että Helmet on varmastikin osallistujamäärältään Suomen suurin lukuhaaste. Facebook-ryhmästä saa hurjan hyvää vertaistukea, vinkkejä ja erilaisia listoja ja taulukoita lukemisen avuksi. Tilastoja käytän hyväkseni tätäkin postausta tehdessäni. Tässä linkki lukemiini kirjoihin, joista tummennetut olivat kaikkein parhaimpia. Alla oleva kuvakaappaus on Goodreadsista.

Lukuhaasteen kohdista seuraavat keräsivät eniten kirjavaihtoehtoja, eli sopivat moniin kirjoihin. Peräti 47 kirjassa joku kertoo omista muistoistaan ja 26 kirjassa liikutaan ajassa. Näistä kuitenkin vain 16 oli mielestäni luokiteltavissa historiallisiksi romaaneiksi. 34 kirjassa kirjan henkilön elämä muuttuu ja 37 kirjassa henkilön työ on tärkeä tarinan kannalta. Mielestäni 36 kirjaa kertoo rakkaudesta, sillä sitäkin on monenlaista ja riippuu varmasi paljon haasteensuorittajasta, monenko kirjan tulkitsee sopivan tähän kohtaan.

Tavallaan vaikeimmat haastekohdat olivat ne joihin ei sopinut monta kirjaa. TV-sarjaan, elokuvaan, teatteriin, oopperaan tai balettiin linkittyi vain muutama kirja. Vain kolmen kirjan nimessä oli numero. Sateenkaariperhe löytyi kahdesta teoksesta, ja näitä pitikin vähän etsiä. Elossa olevien henkilöiden elämäkertoja luin yllättäen 3 - kuvittelin että niitä kertyisi vähemmän. Ja vaikka luonto oli läsnä monessakin kirjassa, eläinten oikeuksista kertoi vain kolme kirjaa. Päähenkilön nimi jätettiin mainitsematta kahdessa teoksessa, reseptejä löytyi kahdesta kirjasta. Kahden kirjailijan kirjoittamia kirjoja luin vain yhden, kirjailijan kuoleman jälkeen kirjoittamia kirjoja luin vain yhden ja satukirjaksi luokittelin vain yhden. Eläin oli päähenkilönä samoin vain yhdessä kirjassa. Kaikkein haastavimmaksi osoittautui yllättäen kirja, jonka taka- tai etukannesta löytyy kissa!

Lukemani kirjat olivat keskimäärin 327 sivua paksuja. Yhden kirjan lukeminen kesti minulta keskimäärin viikon, mikä tarkoittaa sitä, että jään vuoden lukutavoitteestani hieman jälkeen. Aikaisempina vuosina olen lukenut nopeammin. Äänikirjoja en ole tänä vuonna lukenut, mutta kaksi e-kirjaa kului kesäreissujen aikana. Kirjoista valtaosa on kaunokirjallisuutta, ja tietokirjoistakin suurin osa on elämäkertoja. Peräti kolme neljäsosaa kirjoistani on naisten kirjoittamia.

Lukemastani 50 kirjasta noin kolmanneksen olen luokitellut draamaksi. Jännittäviä kirjoja on lähes yhtä paljon. Dystopiaa, scifiä ja fantasiaa luin kaikkein vähiten. Monen kirjan olisi tietysti voinut luokitella esimerkiksi joko draamaksi tai sotakirjaksi, joten riippuu lukijasta, mitä puolia kirjassa painottaa. Lähes puolet lukemistani kirjoista on kotimaisia ja ulkomaisista teoksista valtaosa näyttää olevan ruotsalaisia. Ruotsalaiset ja yhdysvaltalaiset ovat muuten saaneet keskimäärin paremmin pisteitä minulta kuin muut! Mielenkiintoista!

Useimmin antamani pistemäärä kirjalle oli 4, mutta kaikkia pistemääriä välillä 3,5 - 5 on lähes saman verran. Tämä kertoo siitä, että keskeytän kirjan lukemisen melko herkästi, jos se ei miellytä ensimmäisten 50 sivun aikana. Alhaisin antamani pistemäärä on 2,5 ja näitä kirjoja on vain yksi. Lähes kaikki tänä vuonna lukemani on lainattu Tampereen pääkirjasto Metson kautta ja ostin omakseni seitsemän kirjaa. (Oikeasti ostin enemmän, mutta ne odottavat vielä lukuvuoroaan. Kirjaston kirjoilla on aina kiireempi!) Lukemani kirjat ovat hyvin tuoreita, lähes kaikki vuosilta 2010 - 2021.

Suurkiitos Helmet-haasteen järjestäjille ja ylläpitäjille sekä tietysti kiitos kaikille teille joiden kanssa olen lukenut! Joulu tuntuu nyt olevan harmittavan kaukana :D

16.10.2021

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

Katja Kallio 2021. Otava. Lainasin kirjastosta. 267 s. Kuva kustantajan.

Meillä oli lukupiirin kirjana muutama viikko sitten Katja Kallion Säkenöivät hetket vuodelta 2013. Halusin lukea sen ihan tarkoituksella ennen tätä tuoretta romaania, sillä kuulin tämän olevan eräänlainen jatko-osa aikaisemmalle teokselle. Tämä läpinäkyvä sydän on ihan itsenäinen romaani tietysti, mutta sen päähenkilö Beata on yksi Säkenöivien hetkien päähenkilöistä. Ja isossa roolissa on molemmissa romaaneissa tietysti myös Hanko, jonne molemmat sijoittuvat.

Eletään toisen maailmansodan aikaa ja Beatan perhe pääsee muuttamaan takaisin Hankoon. Suomi sotii nyt Saksan rinnalla Venäjää vastaan ja Hangossa vilisee niin saksalaisia sotilaita kuin venäläisiä sotavankejakin. Kotikaupunki on surullinen ilmestys, mutta joku venäläisistä on huolehtinut hyvin perheen kotitalosta. Eräänä päivänä tummaripsinen ukrainalaisvanki kiinnittää Beatan huomion ja Beata tekee kaikkensa nähdäkseen miehen uudelleen ja penkoakseen tietoa vankien tilanteesta.

Godag, vastasin ja hymymme törmäsivät päistikkaa toisiinsa ja jäivät hoipertelemaan pökertyneinä väliimme.

Sodan keskelläkin Beata onnistuu uppoamaan haaveisiinsa, elää omassa romanttisessa kuplassaan ja toimii yhtä häikäilemättömän rohkeasti kuin ennen sotaakin. Hengenvaarallinen suhde Ivaniin on katseita, nopeita kosketuksia ja suudelmia aluskasvillisuuden seassa. Välillä menee pitkiäkin aikoja etteivät he näe, sillä vankeja tilataan töihin muihinkin pitäjiin. Ja kaiken tämän täytyy pysyä salassa, sillä mies on kuitenkin vain vanki, ja kaupunkia hallitsevat nyt saksalaiset. 

Beatan tytär Agnes on nyt viisivuotias, Harriet-siskon silmäterä, joka viihtyy tätinsä huvilalla ja näin Beatalla on mahdollisuus livahtaa kaupungille ja vankileirien liepeille iltaisin. Päivät menevät haaveillen, yksityiskohdat paisuvat ajatuksissa todellisuutta suuremmiksi, lapsi unohtuu muiden huolehdittavaksi ja Beatan mieli sumenee epäterveen rajoille. Hänen romanttinen hulluutensa on ihanaa, ihailtavan välinpitämätöntä ja rohkeaa. Beata epäilee välillä itsekin tekoja ja tiedonmurusia, joilla ei ole mitään tekemistä realiteettien tai mahdollisuuksien kanssa, mutta antaa mennä. Onko kyseessä edes suhde, vai ovatko tapaamiset pelkkää hyväksikäyttöä?

Kenenkään elämällä ei ole niin suurta merkitystä kuin minun.

Kallio on tehnyt jälleen perusteellista taustatyötä. Juoruilevat naiset kaivolla, sotilasmarssit ja monet muut historialliset yksityiskohdat tekevät teoksesta hyvin elävän ja rikkaan. Beatan nuoremman siskon suhde saksalaiseen tuo lisäulottuvuuksia ja Beatalle tietoa vankileirien tilanteesta. Moraalikysymykset ovat jatkuvasti esillä. Saksalaisten eteneminen Neuvostoliitossa ja Euroopan kauheudet vilahtavat uutisrippeinä, mutta niillä on vähän merkitystä päähenkilöllemme. Sotavuosien ankaruuden, sääntöjen ja köyhyyden rinnalla elää ja kukoistaa nuoren naisen mielikuvituksellinen maailma, jossa mikään ei saa tulla hänen ja hänen unelmansa väliin. 

Kallion kyky luoda vetävä ja koukuttava tarina on siis muutakin kuin Beatan sopeutumattomuutta ja intohimoa. Vahvasti minua koskettivat myös äidin ja lapsen välinen side ja Beatan tapa tunnistaa lapsessaan itseään tai siskoaan. Beatan äidin sinnikkyys on jotain ihan erilaista kuin tyttärien, mutta selviytyjiä kaikki. Pikkulinnut, hiusten harjaaminen tai punaisesta esiripusta ommeltu mekko ovat teräviä yksityiskohtia, jotka jäävät mieleen. Kirjoitin aikaisemmassa postauksessani, miten "yksityiskohdat tekevät tarinasta pakahduttavan, hahmoista tunnistettavia ja lukemisesta nautinnon". Tämä pätee täysin tässäkin upeassa teoksessa.

Lisää arvioita blogeissa Tuijata, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön! 

12.10.2021

Jane Harper: Kadonnut mies

Jane Harper 2018. Englanninkielinen alkuteos The Lost Man. Suomentanut Mari Hallivuori. Tammi 2021. 400 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kuten teosten nimistä Kuiva kausi tai Luonnonvoimat voi hyvin päätellä, australialaisen Jane Harperin teoksissa luonnon ankarat olosuhteet ovat voimakkaasti läsnä, niin miljöönä kuin lopulta myös tapahtumien aikaansaajana ja loppuratkaisuissa. Samoin on tässä kolmannessa teoksessa. Australian sisäosiin sijoittuvassa jännärissä kuiva ja kuuma ilmasto harvaanasutulla alueella voi olla hengenvaarallinen.

Maasta löytyi fossilisoituneita simpukankuoria, vaikka merelle oli matkaa tuhat kilometriä, ja mies saattoi kävellä autoltaan varmaan kuolemaan. 

Brightin perheen keskimmäinen veli, suosittu ja luotettava Cameron löytyy kuolleena Karjamiehen haudalta, josta on pitkä matka lähimmälle talolle. Cameron on kuollut nestehukkaan ja kuumuuteen, mutta miksi hän on haudalla ilman tavaroita ja autoaan? Perheellä on valtavat tilukset eikä tilanhoito ole helppoa, mutta Cameronin tilanteen perheen päätilalla piti olla hyvä. Poliisi tuntuu uskovan miehen itse aiheuttaneen kuolemansa, mutta Nathan Bright päättää penkoa taustoja hieman lisää.

Nathan on itse eristäytynyt omalle tilalleen ja edellisestä käynnistä äidin ja veljien luona on jo vuosi. Tunteeko Nathan nykyistä Cameronia oikeastaan lainkaan ja mistä johtuvat kaikki kaunat, joista ei puhuta. Kotona on myös Ilse, Cameronin vaimo ja nainen jonka kanssa Nathanilla oli merkityksellinen kohtaaminen kymmenen vuotta aikaisemmin. Veljen kuolema vie Nathanin ajatukset nuoruuteen ja veljesten illanviettoon hiekkadyyneillä. Mitä silloin oikeasti tapahtui ja kummittelivatko illan seuraukset Cameronia Karjamiehen haudalle saakka?

Nathanilla on kotitilalla mukanaan joululomaa viettävä Xander, poika jonka hän on menettänyt riitaisan eron myötä Brisbaneen. Pimeät illat ja perheen sisäiset ristiriidat pakottavat isän ja pojan puhumaan ja Nathanin pohtimaan suhdettaan kotiseutuun, kuolleeseen isäänsä, veljiinsä, lähikaupungin ihmisiin ja erääseen anteeksiantamattomaan tekoon, joka on eristäytymisen syy. Onko mies valmis antamaan anteeksi itselleen ja lähestymään ihmisiä, onko seutu valmis ottamaan hänet taas vastaan?

Kadonnut mies käynnistyy tahmeasti, mutta Harper luo mielenkiintoisen tunnelman kuumuuden, punaisen hiekan ja pitkien välimatkojen avulla. Australian sisämaalle tyypilliset piirteet, olosuhteet ja elämisen edellytykset tulevat voimakkaasti esille. Ne vaikuttavat väistämättä elintasoon, perheiden välisiin suhteisiin ja kuolemantapauksiin. Kiinnostavia ja lopputuloksen kannalta merkittäviä yksityiskohtia romaaniin mahtuu lukuisia, kuten Cameronin taideteos, lasten harrastukset, Xanderin tarkkasilmäisyys tai vaikkapa reppureissaajien asema tilalla. 

Vähitellen tunnelma tiivistyy ja Nathanin sinnikäs penkominen tuottaa tulosta. Lopputulos on tietysti yllättävä ja rohkea, mutta kun salaisuuden paljastuvat, ne vahvistavat eloon jääneiden välisiä siteitä ja palauttavat turvallisuuden tunteen. Edellisten dekkareiden perusteella kuvittelin, että Aaron Falk -sarja saisi tässä teoksessa jatkoa, mutta niin ei ollutkaan. Kadonneessa miehessä ei ole linkkiä aikaisempiin teoksiin, eikä se ilman poliisityötä edes ole varsinainen dekkari. Hyvin rakennettu romaani jännittävillä asetelmilla kuitenkin!

Lisää seuraavissa blogeissa: Kirjarikas elämäni, Kirjarouvan elämää ja Mummo matkalla.

4.10.2021

Arttu Tuominen: Vaiettu

Arttu Tuominen 2021. WSOY. 401 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Poriin sijoittuva Delta-sarja on edennyt kolmanteen osaan ja Tuominen onkin kirjoittanut varsin reippaaseen tahtiin. Kahden vuoden takainen aloittaja, Verivelka, voitti vuoden Johtolanka-palkinnon. Se esittelee sarjan päähenkilöt ja pureutuu etenkin komisario Jari Paloviidan menneisyyteen ja murheisiin. Viimevuotinen Hyvitys paljasti puolestaan pedantin Henrik Oksmanin salatun puolen ja vaikeat kotiolot. Odotin kovasti, että tämä kolmas osa antaisi pääosan rikoskonstaapeli Linda Toivoselle, mutta varsin ohueksi jää edelleen Lindan rooli.

Jo 97-vuotias Albert Kangasharju joutuu yöllisen hyökkäyksen kohteeksi, eivätkä sinnikkäät rikolliset anna periksi, vaan yrittävät uutta iskua vanhuksen toipuessa sairaalassa. Väliin ehtii kuitenkin Jari Paloviita, joka kollegoineen aloittaa monimutkaisen rikostutkinnan. Kangasharju ei nimittäin jää ainoaksi vanhukseksi, joka kohtaa väkivaltaa. Kangasharjun lailla toisessa maailmansodassa sotinut Klaus Halminen hirtetään ja poliisin katseet suuntautuvat kohti Israelia.

Hänen sydämensä takoi edelleen kovaa, ja hänen oli tunnustettava itselleen, että oli ollut hetken peloissaan. Hän ei tiennyt, oliko pelännyt vanhuksen kuolevan silmiensä edessä vai sitä pohjatonta kauhua, joka oli täyttänyt koko huoneen. Hän yritti analysoida keskustelua, muttei saanut koottua siitä mitään järjellistä ketjua, paitsi sen, että jollain tavalla vanhus oli osannut odottaa iskua. 

Lukija saa tietää Kangasharjun menneisyydesta poliisia nopeammin, sillä kerronta vaihtelee nykyajan ja vuoden 1941 tapahtumien välillä. Nuori Albert lähtee SS-joukkoihin Saksaan ja päätyy tehtäviin, jotka eivät alunperin olleet hänellä - tuskin kellään - mielessä. Komennuksen jälkeen Albert yrittää unohtaa kammottavat taistelut, lukuisat kaatuneet ja armottomasti teloitetut ihmiset. Hän on mukana jälleenrakentamisessa, perustaa perheen ja menestyy liike-elämässä, hyväntekeväisyyttä unohtamatta. Jättävätkö aaveet häntä kuitenkaan rauhaan?

Ensialkuun olin hieman pettynyt Tuomisen valittua kirjan teemaksi suomalaiset SS-sotilaat ja Saksan sodan. Mietin, tuoko teos sotimiseen enää mitään uutta, eikä sen alkuun tuonutkaan. Nuorten miesten motiivit olla mukana taistelemassa Saksan puolella vaihtelevat, olosuhteet ovat ankarat, sotilaan rooli on rankka ja Albertin on unohdettavat nuori rakastettunsa Suomessa. Vähitellen panokset tietysti kovenevat, nuorten sotilaiden moraaliset valinnat monimutkaistuvat ja seurausten yhteys nykyaikaan on yllätteen oikeastikin vielä läsnä. 

Samaan aikaan Paloviita pohtii oman arkensa valintoja. Työ on vienyt jälleen kaiken ajan, ja mies huomaa olevansa oman perhe-elämänsä statisti, eikä pysty huolehtimaan omasta osuudestaan. Välit vaimoon ovat etäiset, mutta vaikka Jari itse olisi valmis panostamaan parisuhteeseen vielä kerran, onko hänen puolisonsa? Lisäksi töissä on ihminen, joka yllättäen sekoittaa miehen ajatukset. 

Tuominen on tehnyt perusteellista työtä sotiin liittyvien tabujen, taustalla toimivien tahojen ja erilaisten verkostojen selvittämiseksi. Herttainen Albert Kangasharju ei taida olla ihan sitä mitä kaikki uskovat, ja Paloviita kumppaneineen joutuu pohtimaan sodan ja ylipäätään ympäristön vaikutusta moraaliin. Edellisessä postauksessani kehuin, miten vähän Tuominen sortuu genrelle tyypillisiin stereotypioihin ja olen edelleen samaa mieltä, mutta tällä kertaa tekstiin mahtuu hieman liikaa liian usein toistettuja lausahduksia, jotka paikoin häiritsevät. Niin kerronta kuin itse tarinakin paranevat kuitenkin loppua kohti, ja vaikkei Vaiettu ole Delta-sarjan parhaimmistoa, odotan innolla mikä on seuraavan teoksen teema. Sarjasta on kuulemma tulossa kuusiosainen!

Kirjasta myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka ja Kirjaluotsi.

28.9.2021

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Katja Kallio 2013. Otava. 413 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Luin jokin aika sitten lehdestä artikkelin Katja Kallion tuoreesta romaanista Tämä läpinäkyvä sydän ja tekstissä vinkattiin, että teoksella olisi yhteys vuonna 2013 julkaistuun romaaniin Säkenöivät hetket. En ole kovin paljon vielä perehtynyt uudempaan kirjaan, jotta tietäisin, enkä artikkelistakaan muista, mikä se yhteys on. Ehkä Hanko, ehkä jopa jokin Säkenöivien hetkien päähenkilöistä. Päätin kuitenkin ehdottaa kirjaa lukupiiriimme luettavaksi ja hyvä että ehdotus meni läpi, sillä kaikki jäsenemme olivat siitä kovasti pitäneet. Ja onneksi uudempikin romaani on jo kirjapinossani odottamassa, sillä minäkin pidin Säkenöivistä hetkistä kovasti ja uskon, että Tämä läpinäkyvä sydän on vähintään yhtä hyvä.

Hän tanssii ja toivoo, että tämä laulu ja tämä hetki jatkuisivat ikuisesti. Mitään muuta ei ole olemassa, vain tämä kirkas, kaiken ympäröivän pois sulkea valo, ja hän ja hänen siskonsa.

Juuri ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Inga ja hänen tyttärensä Elly pääsevät kylpylälomalle Hankoon. Hangossa maailma on jakautunut kahtia: on vauraiden kylpylävieraiden ylelliset huvilat ja raukea kesä ja radan toisella puolella työtä tekevien, merimiesten ja köyhälistön hökkelit. Ingalla on rohkeitten valintojensa vuoksi mahdollisuus kurottaa piireihin ja varmistaa tyttärelleen parempi elämä, mutta sota ja sairaus tulevat väliin.

Elly tarrautuu paikalliseen nuorukaiseen ja pelastaa itsensä, mutta joutuu asettumaan kylpijättären ja siivojan asemaan. Kun kerronta siirtyy 1930-luvun puoleenväliin, Ellyn tyttärillä olisi taas mahdollisuus yltää johonkin, mutta tällä kertaa väliin tulevat rakkaus ja itsepäisyys. Tytär Beata pitää päänsä ja lähtee omille poluilleen 17-vuotiaana. Arvoituksellisuus ja haaveet vaihtuvat vuosikymmenien saatossa häpeään, syyllisyyteen ja yksinäisyyteen. Teot ovat peruuttamattomia, mutta siteet eivät kuitenkaan katkea.

Säkenöivät hetket on tarina äideistä ja tyttäristä, vuosisadan alun mahdollisuuksista ja moraalista, sinnikyydestä ja tyttöjen välisen ystävyyden julmuudesta. Katja Kalliolla on uskomaton kyky hahmottaa ja sanoittaa juuri ne ihmisten väliset pienet nyanssit, ohikiitävät hetket ja tunteenpoikaset, jotka ovat meille kaikille hyvin tuttuja, mutta joiden emme ehkä tienneet olevan olemassakaan. Tällaiset yksityiskohdat tekevät tarinasta pakahduttavan, hahmoista tunnistettavia ja lukemisesta nautinnon. Teoksen alussa mietin, jaksanko kiinnostua nuorten tyttöjen jutuista, mutta hyvin pian Kallio teki selväksi, että romaani on paljon muuta. Ja hyvin paljon muuta se olikin. Tyttöjen ympärille alkoi kasvaa maailma, jonka yksityiskohdat olivat hengästyttävän kiehtovia.

Koko kiihtyneen hälinän ajan Ellystä tuntui kuin näyssä olisi piillyt jokin hänelle merkittävä sanoma, jotakin, mistä hän oli nähnyt välähdyksiä koko elämänsä ajan, mutta jonka merkitys oli silti pysynyt hänelle arvoituksena.
Ja yhtäkkiä hän tiesi. Häpeä.

Romaani on hienoa ajankuvaa ja kirjailijan on täytynyt perehtyä aiheisiin perusteellisesti, oli kyseessä muoti, kivenhionta, merenkulku tai kylpylän toiminta. Mielenkiintoisinta on kuitenkin ajan henki, maailman tuulet, sen elinkeinot ja elokuvatähdet, soveliaisuus ja säännöt, jotka muokkaavat valintoja ja pakottavat ihmisiä yhteen tai erilleen. Ajan hengen rinnalla kukoistavat romaanin naisten voimakas tahto, uskaliaisuus ja jopa epäsovinnaisuus, jotka ravisuttavat perheen sisäisiä suhteita, ystävyyssuhteita ja jopa kuvaa omasta itsestä.

Kirjasta myös blogeissa Lumiomena, Kirjasähkökäyrä ja Luetut, lukemattomat.

19.9.2021

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Karin Smirnoff 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Ja for ner till bror. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2021. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jokin blogiarvio tästä kirjasta houkutteli jonottamaan kirjaa kirjaston varausjonossa, ja odottelu oli todellakin sen arvoista. Karin Smirnoffin esikoisteos on ollut Ruotsissa valtava menestys ja August-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. 

Jana Kippo palaa 36-vuotiaana takaisin kotikyläänsä. Hänen kaksoisveljensä ei voi hyvin ja pian paluunsa jälkeen Jana päättää jäädä kylään pidemmäksi aikaa. Samalla kun talvi taittuu kevääksi ja kesä syksyksi, naisen ja hänen perheensä menneisyys ja kylän sisäiset suhteet on käyty läpi. Janalla olisi kaikki mahdollinen syy jättää kylä ja muistot taakseen, unohtaa tai olla katkera, mutta silti hän jää.

Smirnoffin teksti on ihan omanlaistaan, virkistävällä tavalla uutta ja erilaista. Ankean pikkupaikkakunnan hahmot ovat huvittavalla tavalla tunnistettavia, lähimenneisyyden maaseudulta. Mikään muu teoksessa ei kuitenkaan ole ennalta-arvattavaa, vaan uskaliasta ja tabuja rikkovaa. Kaikki se ikävä, jonka Jana on elämänsä aikana joutunut läpikäymään, puskee esiin, kerrotaan kaunistelematta, suorastaan röyhkeän rehellisesti ja rohkeasti. Kerronta tasapainottelee pimeyden, mustan huumorin ja toivon omituisella, mutta täydellisen toimivalla rajapinnalla.

Minun olisi pitänyt ampua se paskiainen eikä keihastää talikolla.

Janan lapsuudessa ja teini-iässä tapahtuu paljon ikävää, josta osan hän on unohtanut, osan palauttaa hänen mieleensä mies ja tämän taulut, mies jonka läsnäolo hänen elämässään on vahingoittavaa, mutta oudolla tavalla lukkoonlyötyä. Kylässä on kuollut vasta nainen, joka herättää ristiriitaisia tunteita miesten ja naisten välillä. Oliko hän Janan siskopuoli vai ei, mitä tapahtui 14-vuotiaiden tyttöjen raskauksille ja miksi Jana ei tunne oloaan turvalliseksi Johnin seurassa. On vanhuksia, jotka tarvitsevat apua ja kuolemaa tekevä, kostonsa toteuttava ystävä. 

Anteeksi jana en tarkoittanut sitä. Silti hän seistä jökötti kuin väärään paikkaan unohtunut huonekalu. Tunsin miten energia valui hänen ruumiistaan. Kun tönäisin hänet sivuun ja lähdin hän ei edes yrittänyt estellä.

Lähdin veljen luo käsittelee väkivaltaa ja siihen tottuneen, alkoholismin varjossa elävän sielunmaisemaa. Kuolema on vahvasti läsnä, toivoi sitä tai ei, mutta luontevasti ja asiaankuuluvasti. Ihmisten pahuuden taustalla on sukupolvien ketjuja ja kunkin itsesuojeluvaisto toimii eri tavoin. Raakuuden ja rankkojen muistojen keskellä kasvaa kuitenkin yhteisöllisyys ja toivo. Lukija ei voi kuin ihmetellä Janan tapaa selvitä kotona, missä rakkaus on ollut kaikkein tuhoisinta. Smirnoff kirjoittaa ihmisistä, jotka on helppo unohtaa, ja asioista, joista ei mielellään kuulisi. Silti romaania oli pakko suorastaa ahmia!

Kirjasta lisää blogeissa Kirjasta kirjaan, Tuijata ja Kulttuuri kukoistaa. Kustantajan sivuilta tulkitsen, että Jana Kipon tarina saa jatkoa ensi vuonna.

12.9.2021

A. J. Finn: Nainen ikkunassa

A. J. Finn 2018. Englanninkielinen alkuteos The Woman in the Window. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Otavan Seven-pokkarissa 461 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Goodreadsin Around the Year in 52 Books -haasteen kohdassa 22 valitaan kirja aikaisempien haastevuosien parhaimmiksi äänestetyistä kirjoista. Sieltä löysin tämän parin vuoden takaisen bestsellerin, josta on ilmestynyt tähtiä vilisevä elokuva jo tänä vuonna. 

Anna asuu yksin suuressa asunnossaan New Yorkissa ja viettää päivät kuvaamalla naapureidensa liikkeitä. Anna sairastaa vakavalaatuista agorafobiaa eikä pysty poistumaan kotoaan saamatta ankaraa paniikkikohtausta. Vastapäiseen taloon muuttaa uusi perhe ja alkuun Anna viehättyy idyllisen oloisesta kolmikosta, tapaa perheen äidin ja tuntee ystävystyvänsä tämän kanssa. Pian hän saa kuitenkin vihjeitä siitä, ettei perheen teini-ikäisellä pojalla ole kaikki hyvin. 

Vaikka Anna keskustelee miehensä ja tyttärensä kanssa päivittäin, yksinäisyys ja lähimenneisyyden traumat saavat hänet väärinkäyttämään lääkkeitä ja juomaan liikaa punaviiniä. Johtuvatko näyt hänen sumuisesta, ylivirittyneestä mielestään, mutta eräänä iltana hän näkee, kun naapurin Jane puukotetaan. Poliisin on vaikea uskoa harhaista, humalaista naista, mutta Anna ei anna periksi. Hän seuraa naapureiden liikkeitä, saa kontaktin teinipoikaan ja uskaltautuu jopa ulos selvittääkseen, mitä on tapahtunut.

Nainen ikkunassa on taitavasti kirjoitettu psykologinen jännäri, joka lainaa niin tunnelmaa kuin muitakin elementtejä mustavalkoisista jännityselokuvista. Anna on koulutukseltaan lastenpsykologi ja pystyy kotoaan käsin auttamaan muita agorafobisia keskustelemalla heidän kanssaan nettipalstalla, mutta ei pysty itse vastustamaan alkoholin ja lääkkeiden turruttavaa humalaa. Humalassa hän ottaa riskejä niin alakerrassa asuvan vuokralaisensa kuin teinipojankin kanssa.

Maailmalla menestynyt jännäri piti hyvin otteessaan, enkä huomannut sen sortuvan liian ennalta-arvattaviin hahmoihin taikka käänteisiin, vaan yllätyksiä tuli vastaan juuri sopivassa määrin. Uskottaviahan tällaisten menestysresepteihin perustuvien jännäreiden ei tarvitse olla, ja niinpä jätin muutaman epäuskottavan yksityiskohdan olla ja nautin koukuttumisesta. Saatanpa jopa katsoa sen elokuvan, ja kun kirjaa lukiessani tiesin sellaisen olevan tulossa, osasin hyvin kuvitella Annan talon ja tapahtumat elokuvassa. 

Lisää arvioita blogeissa Kirsin Book Club, Kirja vieköön! ja Kirjojen kuisketta.

5.9.2021

Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia

Anni Valtonen 2020. Like. 197 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jälleen kerran teos, jonka luin lukuhaasteen ja kirjablogien innoittamana. Tunnustan, että kovasti yritän kannustaa itseäni lukemaan lisää tietokirjallisuutta ja tähän mennessä se on rajoittunut melko lailla elämäkertoihin. Elämäkerta- ja muistelmateosten joukkoon kirjasto luokittelee myös Anni Valtosen omakohtaisen katsauksen Kolumbiaan 1990-luvulta tähän päivään.

Valtonen on asunut Kolumbiassa, hänen lastensa isä on sieltä kotoisin ja niinpä maasta on tullut Valtoselle kuin toinen kotimaa, hyvin rakas ja kiehtova. Ristiriitojen maa on tunnettu huumekaupastaan ja konflikteistaan, ja nämä saavatkin teoksessa suuren osan, mutta Valtonen haluaa avata maan monipuolisuutta ja kertoa myös maan vähemmän tunnetuista ominaispiirteistä.

Koska kokaiinibisnes ja sisällissota ovat hyvin merkittävä osa Kolumbian lähihistoriaa, on Kolumbiasta kiinnostuneen hyvä olla perillä niiden taustoista, seurauksista ja vaikutuksista tavallisen ihmisen arkeen. Kuten kovin usein, taustat ovat monimutkaiset ja rauhaan on vaikea luottaa, mutta viime vuosien yritys on ollut kova. Kolumbian huumebisnes on kytkeytynyt suoraan aselliseen konfliktiin: kaikki sodan osapuolet ovat rahoittaneet toimintaansa viljelemällä kokaa, prosessoimalla sen kokaiiniksi ja myymällä eteenpäin. Maaseudun väestö on elänyt jatkuvan uhan alla, kiristyksien ja kidnappausten pelossa.

Kolumbian väestö on hyvin moninainen niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Luokkajako ja varallisuuden jakautuminen näkyy asumisessa ja katukuvassa monella eri tavalla. Karibianmeren rannikon pohjoinen ja korkeammalla sisämaassa sijaitseva pääkaupunki Bogotá ovat kuin eri maita. Maahan mahtuu sademetsää, vuoristoa, turistirantoja, syrjäseutuja ja suurkaupunkia. 

Yksi kiehtovimmista Valtosen esittelemistä kolumbialaiseen kulttuuriin liittyvistä seikoista liittyy naisiin ja naiseuteen. Hän avaa sukupuoliroolien monimutkaista kuviota, marianismia, ikivanhoja uskomuksia, taikauskoa ja katolisen kirkon vaikutusta. Mielenkiintoisia olivat myös sekä Valtosen että hänen poikiensa tekemät havainnot ihmisten välisestä kanssakäymisestä, sosiaalisuudesta, puhuttelemisen tai keskustelemisen tavoista. Suomessa ja Kolumbiassa saattaa sama ihminen päätyä käyttäytymään ja elehtimään hieman eri tavoin.

Kirjaan mahtuu myös muutamia valokuvia Kolumbiasta ja Nicaraguasta, jossa Valtosen perhe asui hetken. Kirjallisuuden ystävä kiittää hetkistä suuren Gabriel García Márquezin kotikylässä ja teemoissa. Valtosen tuotoksessa näkyy hänen uransa toimittajana: teksti kuvaa etenkin politiikan ja arjen törmäyksiä lukijaystävällisellä tyylillä. Omakohtaiset muistot ja kohtaukset värittävät tekstiä ja tuovat sen lähemmäksi. Lopussa hieman ihmettelin hänen ratkaisuaan tuoda mukaan myös hänen poikiensa ajatuksia, mutta loppujen lopuksi ne täydensivät kokonaisuutta erittäin hyvin. 

Kuten Valtonen muistuttaa, kahden tai useamman kulttuurin kasvatteja elää Suomessakin entistä enemmän. Siksi sijoitan tämän teoksen Helmetin haasteessa kohtaan 28: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. Blogeissa Kirja vieköön! ja Kirjarikas elämäni lisää tästä teoksesta.

2.9.2021

Carol Shields ja Blanche Howard: Kuiva kausi

Carol Shields & Blanche Howard 1991. Englanninkielinen alkuteos A Celibate Season. Suomentanut Hanna Tarkka. Otava 2015. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä kirja oli jäänyt mieleeni muutaman vuoden takaa, kun sitä kehuttiin blogeissa ja kirjasomessa, mutta kuten usein käy, kaikkea ei ole aikaa lukea. Tämän vuoden Helmet-haasteessa on kohta 25: Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa, ja jälleen kerran Kuiva kausi nousi esille. Nytpä siis on sen vuoro.

Kanadalainen aviopari Jock ja Chas ajautuvat yhdeksäksi kuukaudeksi erilleen, kun Jock saa mielenkiintoisen työkeikan Ottawasta. Chas ja teini-ikäiset lapset jäävät kotiin Vancouveriin. Pariskunta päätyy ihanan vanhanaikaiseen ratkaisuun ja alkavat kirjoittaa toisilleen kirjeitä. Puhelinsoitot ovat vuonna 1991 olleet ilmeisen hintavia mantereen toiselle puolelle, eikä sähköpostista ole vielä tietoakaan. Ja ovathan kirjeet toki herkullinen romaanin aihe ja rakenteena virkistävä.

Kirjeiden lukijana ja kirjoittajana on tietysti jatkuvasti altis väärille tulkinnoille, toisen mielestä väärille painotuksille eikä kirjeitse ole mahdollisuus korjata sanomisiaan kovin nopeasti. Niinpä pariskunnalla ei mene kovinkaan kauan, kun välimatka alkaa syödä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jockin työ poliitikan lainopillisena neuvonantajana on kiehtovaa ja aikaa vievää, hän kokee pystyvyyttä ja olevansa osa jotain tärkeää. Samaan aikaan Chas hakee töitä, pyörittää kodin arkea ja aloittaa runouskurssin. Hänen luovat ideansa eivät saa Ottawasta asti sitä vastakaikua, jota hän oli odottanut.

Niinä harvoina hetkinä, kun Jock ja Chas tapaavat, hetket ovat kiireisiä, ihmisten täyttämiä ja niin latautuneita, ettei kaivatusta seksistäkään tule mitään. Siitä kirjan nimi. Tämä on tietysti vaan oire, mutta tuntuu alleviivaavan sitä painetta, minkä välimatka ja yhteyden puute aiheuttavat. Kuten odottaa saattaa, vuoteen mahtuu väärinymmärryksiä, ärtymystä, pettymyksiä ja suhteen vakavaa puimista ennen kuin asiat ratkeavat.

Minulle oli yllätys, että kirja on näinkin vanha! Yllätyin iloisesti siitä, miten kirjailijat ovat leikitelleet stereotyyppisillä vanhemman tai uraa tekevän puolison rooleilla. Herkullista on myös tarkkailla pohjoisamerikkalaista seurallisuutta, vieraanvaraisuutta ja ystävystymisiä, joiden rakentamisen eteen suomalainen käyttäisi (stereotyyppisesti) huomattavasti pidemmän ajan - näin väitän! Ihailen pariskunnan runouden tuntemusta ja vaikkei se ole minun lajini, romaanissa vilahtavat runonpätkät ja sitaatit olivat loistavia. 

Shieldsin ja Howardin teoksessa on vakava aihe, mutta siinä on myös runsaasti lämminhenkisyyttä, elämänviisautta ja etenkin toivoa. Siinä mielessä teos nousee eräänlaiseksi hyvänmielen kirjaksi, muttei lainkaan liian kepeällä tavalla. Kirjeet tekivät lukemisesta rytmikästä ja "tarina" eteni mukavasti, huomasin ihan koukuttuvani. Miten Jock toipuu Chasin rakennustouhuista, rakastuuko Chas siivoojaansa, venyvätkö Jockin ja Austin Greyn illalliset liian pitkiksi, missä ihmeessä teinipoika Greg viettää yöt, ja miksei hänen isänsä puutu asiaan?

Kirjasta myös blogeissa Sivumerkkejä, Ullan luetut ja Leena Lumi. Goodreadsin vuosihaasteessa kuittaan tällä yhden "Past, present, future" -kohdista.

26.8.2021

Katja Kärki: Eeled

Katja Kärki 2021. Bazar. 364 s. Ennakkokappale kustantajalta. Ilmestyy 7.9.2021. Kuva kustantajan.

Katja Kärjen esikoisromaani vuodelta 2019, Jumalan huone, sai paljon kehuja, ja minäkin ylistin sen rohkeaa otetta, monipuolista kieltä ja vereviä naisia. Naisten romaani on myös Eeled, mutta tyyliltään ja tarinaltaan hyvin erilainen. Onnea jälleen Katjalle erinomaisesta teoksesta!

Nuori Kristiina rakastuu rastatukkaiseenTorvaldiin, eksoottiseen capoeiraan ja vapauteen kaukana pohjoisesta. Vapaa rakkaus, epäsovinnaiset suhteet ja lämmin fyysisyys kiehtovat ja pian Kristiinalla on perhe, jota hän ei ollut suunnitellut. Realiteetit ja näkemyserot rikkovat vähitellen Auringontalon idylliä, jossa viljellään omaa pihaa, nukutetaan patjoilla yhteisiä lapsia ja juodaan viiniä pimenevissä illoissa. Kristiina ei tunne itsessään sitä aurinkoa, jonka Torvald hänessä näkee. Kaunisraajainen, kiharatukkainen Bambi olisi miehelle varmempi valinta, mutta pystyykö mies rakastamaan oikeasti ketään, ja ketä Kristiina itse lopulta rakastaa? 

Koppasin lapsen syliini, hän ei tehnyt vastarintaa, vaan takertui minuun, kietoi pienet kätensä kaulaani, kuristi niin, että melkein tukehduin. Kylmä särki jalkateriä. Se ei haitannut, nyt kun hän oli siinä.

Mitä pidempään Kristiina asuu Auringontalossa, sitä vahvemmin hänen mielessään kulkevat lapsuuden lappi, äiti ja pappa, juoppo kala-Maija, suomen kieli ja pohjoisen talvi. Millainen hänen oma äitinsä olikaan, näkeekö hän äitinsä peilistä nyt kun hänellä on oma lapsi ja vastuut painavat silmäluomia. Miten ikääntyvä pappa pärjää? Vuosikymmeniä myöhemmin Kristiina palaa Auringontaloon ja vaikka siellä vilahtaa kauniin Bambin haamu, hänen on vaikea sijoittaa itseään sinne enää.

Kristiinan tarinan lomaan Katja on pujotellut tarinan Eeledistä, mustatukkaisesta porotytöstä, tämän epätoivoisesta rakkaudesta ja vaimon asemasta Lapin ankarissa olosuhteissa. Eeledin utuinen, surumielinen tarina ammentaa luonnosta, luonnon ehdoilla elävistä kansoista ja pohjoisen perinteistä. Vaikka Eeled eli kauan sitten, Kristiinan sisällä on jotain samaa.

Metsän tumma laita piirtyy vaalenevaa aamutaivasta vasten, ja ilma siipien alla on kylmää, kun hahmo erkanee yöstä. Se laskeutuu lähimmälle oksalle ja rääkäisee. Se haistaa raadon, haistaa ruuan ja tuntee lämpimän poltteen linnunrintansa alla, sillä aina nälkä, aina vilu.

Katja Kärjen romaani on kertomus rakkaudesta, omistautumisesta ja sydänsuruista. Se on hyvin väkevästi myös kertomus äitiydestä, äidin rakkaudesta ja vanhemmuuden vaikeudesta. Jos minulle olisi kuvailtu Auringontalon hippihenkistä elämää, olisin saattanut suhtautua romaaniin epäluuloisesti, mutta romaani onkin loppujen lopuksi jotain muuta, ja Auringontalo vain romanttisen kuuloinen kehys syvästi inhimillisille tunteille, kuten häpeä ja epävarmuus. Kristiinan rakkaus, himo ja suru, lopulta myös viha, ovat henkistä kasvua kohti vahvuutta ja itsensä löytämistä. 

Ehdottomasti kauneimpia yksityiskohtia romaanissa ovat sen fyysisyys, esimerkiksi tanssissa, jota romaanin alussa on paljon, kosketuksessa, äidin väsymyksessä tai vaikkapa lapsen riemussa ja hilpeässä liikkeessä. Katja kuvaa ruumiillisuutta uskomattoman taitavalla tavalla ja niinpä kieli on tässäkin romaanissa yksi vahvimmista puolista.

Väkeviä ovat myös lyhyet katkelmat Eeledistä, mutta ne ovat myös hieman kaukaisempia ja jäivät minulle Kristiinaa etäisemmiksi. Vaikka en niistä saanut niin paljon irti, ne toivat kokonaisuuteen hyvällä tavalla syvyyttä ja rosoisuutta. Siinä missä Jumalan huone on vahvasti omakohtainen ja paikallisempi, Eeledin naiset ovat universaalimpia. Romaanista ei oikein pysty tarkasti päättelemään aikatasoja, muttei se ole tarpeenkaan. Lähtökohtina on varmastikin ollut Katjan nykyinen asuinseutu, sen tarinat ja ihmiset, mutta myös äitiys ja - tämän luin kirjan esittelytekstistä - eräs uni!

Myös blogi Kirjojen kuisketta esittelee Eeledin. Toivon kovasti, että kirja saa runsaasti lukijoita heti kun se ilmestyy parin viikon päästä. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 9: Kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.

21.8.2021

Anna Isola: Yön oppimäärä

Anna Isola 2021. Sammakko. 368 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Oulussa asuvan ja opettajana työskentelevän Anna Isolan esikoisromaani vie lukijan Pohjois-Savon pieniin jo katoamassa oleviin kyliin, lähivuosikymmenien maaseudulle ja metsiin, uniin ja tuttuihin mielenmaisemiin. Tuttuihin siksi, että minussakin on pisara Pohjois-Savoa, josta Isola on kotoisin. Voin myös ylpeänä kertoa, että tuore kirjailija on entinen työkaverini Oulun-vuosilta. Onnea Annalle upeasta teoksesta!

Yön oppimäärä on Lean tarina - äidinkielen opettajan, yksinäisen metsän tytön, puolison ja äitipuolen. Vuonna 1986 Lea palkataan Yösalmen kouluun opettajaksi. Hän saa koulun takaa asunnon opettajataloilta ja alkaa rakentaa identiteettiään opettajana ja aikuisena. Myöhemmin siirrytään Lean lapsuusvuosiin syrjäiselle Salmijärven mäelle, josta alkava ulkopuolisuuden tunne leimaa naisen elämää loppuun saakka.

Anna Isolan teksti on luonnon ja arjen yksityiskohdissa viipyilevää, hyvin kuvailevaa ja kaunista. Ei kuitenkaan koruilevaa, vaan korostaen juuri niitä yllättävänkin tuttuja elementtejä, joista maaseutu ja eletyt talot koostuvat. Isolan luoma maailma on suorastaan kosketuksen päässä, sen huoneita voi melkein haistaa ja sen heinikon voi tuntea pohkeissaan. Lean mukana on luontevaa kulkea metsäpolkua, maantietä, matkustaa junassa tai astua luokkaan.

Kovin tuttua on myös Lean ujous ja yksinäisyys. Ainakin minä tunnistan naisessa paljon sellaista, mistä olen itse päässyt eroon vain antamalla ajan kulua ja kasvattaa, kuten ensimmäisten viikkojen paniikki uudessa työpaikassa, oman vartalon epämukavuus tai kyvyttömyys ilmaista itseään ja tunteitaan. Kirjailijan Lealle antamat ominaisuudet ovat niin inhimillisiä ja tuttuja, että välillä pelkäsin jo ahdistuvani, mutta sitähän kirjallisuus parhaimmillaan tekee, pakottaa peilaamaan ja muistelemaan kipeitäkin asioita. Melankolinen tunnelma tarttuu hetkeksi.

Yön oppimäärässä on jännällä tavalla utuinen tunnelma, hieman uninen ja hämärä. Ripauksen maagisuutta kerrontaa tuo karhu, musta hahmo, joka toistuu ja pysyy tarinan laitamilla, unohtuu välillä mutta näyttäytyy taas. Pelottavia asioita ja hetkiä romaanissa on myös tietysti, sillä elämässä on. Pahat unet, koulukiusaaminen ja autioituneet mökit ovat osa teoksen runsautta. Mietin romaanin loppupuolella, alkaako runsaus jo uuvuuttaa, tarvitseeko hyvä teos näinkään paljon, mutta kirjailija on kuitenkin rajannut tarinan hienosti Lean elämän mittaiseksi. Lämpöäkin elämässä on. Erityisen kauniisti Isola kirjoittaa Lean ja perheen pienimmän pojan välisestä suhteesta, kosketuksesta, lapsen olemuksen yksityiskohdista ja yhteisistä muistoista. Ja vaikka Lean ja maailman väliin tuntuu usein jäävän jonkinlainen muuri, saa hänkin osakseen rakkautta. 

Hän painautuu kiinni kylkeeni. Uniset silmat tekevät vielä viimeiset kierroksensa seinillä ja katossa ennen kuin painuvat kiinni. Makaan valveilla ja kuuntelen ääniä ulkona. Puut suhisevat, laineet taputtavat veneen kylkeä rannassa. Vesilinnut huutelevat järvellä, ja metsässä huihuilevat toiset linnut. Pienin nukkuu kapeassa kolossaan, jota ympäröivät sohvan korkeat, puiset reunat ja minun pitkä, iso, hengittävä kehoni.

Veikkaan että kuulemme Anna Isolasta jatkossakin, ainakin toivon kovasti, että hyvin alkanut kirjailijan ura jatkuu! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän tietysti kohtaan 2: Kirjan on kirjoittanut opettaja. Ja koska kirjan kannesta löytyy havuja, Goodreadsin kohta 40 sopii ihan hyvin: A book with flowers or greenery on the cover.

14.8.2021

Joy Fielding: Missä olet?

Joy Fielding 2003. Englanninkielinen alkuteos Lost. Suomentanut Leena Tamminen. WSOY 2007. 359 s. Lainasin kirjastosta. 

Tähän kirjaan en varmaankaan olisi tarttunut ilman Helmetin lukuhaastetta, sillä haastekohtaan 24 luetaan kirja jonka nimessä on joko kysymysmerkki tai huutomerkki. Toki muitakin on, mutta ajattelin, että tämä kanadalainen dekkarikirjailija sopii kesääni ihan mainiosti. 

Odotin että Missä olet? olisi varsin julmaa ja raakaa sarjamurhaajahenkistä kamaa, samoilla linjoilla Karin Slaughterin, Patricia Cornwellin tai ehkä Tess Gerritsenin kanssa. Mutta tämä olikin kevyempää, ihmissuhteihin panostavampaa ja kielellisesti nasevampaa. Ehkei dekkari siis lainkaan, vaan jännäri jossa pääpaino on perheen sisäisillä suhteilla ja kiemuroilla. 

Cindy Carverin ja hänen 21-vuotiaan tyttärensä Julian hankala suhde kiristyy jälleen riidaksi, jonka jälkeen Julia katoaa. Carverit ovat eronneet seitsemän vuotta sitten, eikä Cindy ole tainnut ihan toipua komean miehensä ja eron myötä isänsä luokse muuttaneen tyttärensä menetyksestä. Kun Julia katoaa, Cindyn on mahdoton keskittyä Toronton jokavuotisiin elokuvafestareihin, ja kun poliisikaan ei ihan heti ota tapausta tutkittavakseen, on Cindyn tehtävä se itse.

Romaanin keskeisimmät hahmot ovat naisia, joiden välisiä suhteita Fielding pui ihailtavan tarkkanäköisesti. Suhteet miehiin ovat suorastaan huvittavan mustavalkoisia - petollinen komistus tai turvallisen romanttinen komistus - mutta naistenvälinen kommunikointi, tuki tai kyttäys menevät huomattavasti pintaa syvemmälle. Cindyn tukena ovat nuorempi tytär, äiti ja sisko, sekä hyvät ystävättäret. Romaanin alussa perheen naisten välillä on kireyttä ja he tuntuvat ärsyyntyvän toisistaan helposti, mutta huolen kasvaessa ja maailman järkkyessä he ovatkin toisilleen kaikki kaikessa.

Suurin yllätys koetaan ihan lopussa, ja siinä oli ainakin minulle hieman pureskeltavaa. Valitettavasti tarkoitus saattaa pyhittää keinot ja tavoite olla narsistille läheisiä tärkeämpää. Melkoisen prässin Cindy perheineen saa käydä läpi ennen kuin Julian kohtalo ratkeaa. Fielding kuvaa hyvin myös sitä miten huoli ja pelko nakertavat Cindyn terveyttä ja jaksamista. Rinnalle löytyy kuitenkin onneksi se ritari valkoisella hevosella, joka tuo huolen keskelle iloa ja voimaa. Plussaa romaani saa dialogista, joka on pisteliäämpää, hieman sarkastista ja jotenkin rehellisempää kuin mitä olisin odottanut.

Ihan kivalla tavalla viihdyttävää luettavaa tämä siis oli ja jännitystäkin tulee väliin, mutta en silti oikein usko palaavani Joy Fieldingin teoksiin.

1.8.2021

Louise Penny: Kuolettava kertomus

Louise Penny 2009. Englanninkielinen alkuteos The Brutal Telling. Suomentanut Timo Korppi. Bazar 2021. 556 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Näitä Louise Pennyn Three Pines -sarjan dekkareita suomennetaan nyt rivakkaan tahtiin ja ilmeisesti tulossa on paljon lisää, sillä tämä sarja ei ole ihan lyhkäinen. Toivottavasti näillä riittää lukijoita ja Bazar jatkaa niiden julkaisua Suomessa. Sarjan aikaisemmista teoksista blogissani: Kuolema kiitospäivänä, Kylmän kosketus, Kuukausista julmin ja Kiveen hakattu kuolema.

Kanadalainen Three Pines on suloinen kylä lähellä Montrealia ja Yhdysvaltain rajaa, ja sinne löytävät tiensä yleensä vain ne jotka tietävät minne ajavat tai ne jotka eksyvät. Ne jotka eksyvät Three Pinesiin, pian tietävät tulleensa kotiin. Näin on käynyt monille kirjasarjan päähenkilöille, jotka tulevat vuorollaan tutuiksi sarjan edetessä. Kuten television brittisarjoissa, lukija voi vain ihmetellä kuinka usein näin pienessä ja idyllisessä kylässä murhataankaan ihmisiä! Erinomaisesti kylän tunnelmassa viihtyy myöskin montrealilainen rikoskomisario Armande Gamache, joka saapuu tällä kertaa selvittämään tuntemattoman miehen henkilöllisyyttä ja kuolemaa.

Mies löytyy paikallisen B&B:n bistrosta ja tapaus saa bistron omistajan, Olivier Brulén, suunniltaan huolesta niin itsensä kuin yrityksensäkin puolesta. Huolta lisää kylään tunkeutunut kilpailija, pahamaineiseen kartanoon perustettu hieno hemmotteluhotelli, jonka omistajilla on omat salaisuutensa. Salaisuuksia paljastuu runsaasti myös Olivierin elämästä, menneisyydestä, antiikin himosta ja menestymisestä. Onko kyläyhteisön sisäinen luottamus vaarassa?

Tämän murhan taustalla oli mitä ilmeisimmin pelkoa. Ja se valheidenverkko, jonka pelko synnytti. Mutta pinnan alla kuplivat myös tarinat. Kertomukset, joita ihmiset kertoivat toisilleen ja itselleen. Myyttisistä ajoista ja toteemeista, toden ja satujen välimaastosta. Ihmisistä, joiden kohtalona oli pudota kuiluun.

Bistro on ollut jokaisessa sarjan teoksessa se paikka, jonne Gamachen tutkijaporukka vetäytyy levolle, palavereihin ja ennen kaikkea hyvälle ruoalle. Vesi herahtaa lukijan kielelle, kun bistron antimet kuvaillaan kerta toisensa jälkeen. Toivottavasti bistroa kohdannut skandaali pitää paikan pystyssä ja päähenkilömme pääsevät nauttimaan sen antimista jatkossakin. Muutenkin Pennyn kirjoissa on silmää kauneudelle ja aistielämyksille. Three Pinesia ympäröivä sankka metsä on upea, mutta tarvittaessa myös petollisen ankara vuodenajasta riippumatta. Kylän talot ovat luonnollisesti suloisia ja sen asukkaat viehättäviä omine omituisuuksineen. Yhteisöllisyys, hyvyys ja auttavaisuus lisäävät herttaista tunnelmaa.

Kuolettavassa kertomuksessa keskiöön nousevat kuolleen miehen syrjäisestä mökistä löytyvät taideaarteet. Gamachen ryhmä selvittää niiden historiaa, joka kuljettaa tarinan Kanadan länsirannikon kaukaisille saarille, Tsekkoslovakian levottomuuksiin ja salakoodien ratkaisemiseen. Arvoituksista ja antiikista innostuva komisario ei oio mutkia, vaan perehtyy murhan taustalla kulkevaan tarinaan yksityiskohtia myöten. Lopulta - tai kuten aina - murhan takaa löytyy inhimillinen ominaisuus, joka on saanut muhia vuosikausia rauhassa: ahneus.

Murhatapauksen lisäksi ahneutta käsitellään kirjassa muutenkin, kun sarjan aikaisemmista osista tuttu taiteilijapariskunta taistelee menestyksen, kateuden ja omantunnon vetisessä suossa. Iäkäs, pahasuinen runoilija raapustaa niin ikään mystistä tarinaa, ja päästää rakkautensa syysmuuttojen mukaan. Kuten aikaisemmissakin teoksissa, tässäkin dekkarissa on paljon ihania aineksia, joihin oli kiva uppoutua, mutta tällä kertaa annan myös kritiikkiä. 

Murhatapauksen ympärille ja liepeille kertyy nimittäin niin runsaasti aineksia ja sivujuonteita, että niiden ymmärtäminen alkoi jo käydä työstä. Surmatun miehen tausta oli mielenkiintoinen, sitten kun se alkoi hahmottua, mutta kirjailija oli - ainakin minun makuuni - sortunut tällä kertaa ihan liian monimutkaiseen tarinaan alkuperäiskansoineen, kommunismin sortumisineen, puukaiverruksineen, salaperäisine koodeineen ja pyhimyksineen. Osa näistä oli tietysti vain lukijan harhauttamiseksi, tai ehkä uusien hahmojen esittelemiseksi, mutta vähemmälläkin olisi päästy hyvään lopputulokseen.

Kuolettavasta kertomuksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Kaksi sivullista. Helmetin lukuhaaste alkaa olla loppusuoralla ja kuittaan tällä teoksella kohdan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2021. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa se sopii kohtaan 29: A book that you consider comfort reading.

28.7.2021

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Bränn alla mina brev. Suomentanut Jaana Nikula. Otavan Seven-pokkari 2020, 277 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Polta nämä kirjeet äänestettiin Blogistanian Globalia-sarjassa vuoden 2020 parhaaksi romaaniksi, enkä ihmettele. Olisin itsekin heti valmis antamaan ääneni sekä tälle että Schulmanin pari vuotta vanhemmalle teokselle Unohda minut. Schulmanin autofiktiiviset teokset ovat kohauttaneet Ruotsissa, sillä kirjailija on varsin kuuluisan ja tuotteliaan kirjailijan Sven Stolpen tyttärenpoika. Kirjoissaan Schulman käy läpi suhdettaan perheenjäseniinsä pyrkimyksenään ymmärtää itseään.

Jo kolmannessa sukupolvessa vellova viha on syy sille, miksi Polta nämä kirjeet syntyy. Schulmanin kärsimään, perittyyn vihaan löytyy juuret isoisän hylätyksi tulemisen pelossa ja ilkeässä narsismissa, joka tuhoaa perheenjäseniä sukupolvesta toiseen. Eniten saa kuitenkin kärsiä se, joka hänet oikeasti uhkaa jättää: Sven Stolpen vaimo Karin, Alexin isoäiti. Uhkaus ei oikeasti toteudu, sillä puoliso pelkää liikaa. 

Tiedän vain seuraukset: se mitä täällä tapahtui kymmenen päivän aikana muutti kaiken. Kenenkään elämä ei ollut sen jälkeen ennallaan. Seurasi vuosikymmenten mittainen viha, ahdistus ja kaipaus. --- Katselen Karinin valokuvaa, hänen surullisia, mustia silmiään. Yritän kuvitella millaista oli elää noiden miesten välissä. Itse hän ei sanonut asiasta mitään. Miehet ärisivät ja vuodattivat tunteitaan, kertoivat hänen tarinansa, mutta itse hän pysyi vaiti vuosikymmenestä toiseen.

Schulmanin isovanhempien kirjeitä on säilynyt hyvin vuosikymmeniä, ja kirjailijalla on mahdollisuus pureutua etenkin kesän 1932 tapahtumiin Sigtuna-säätiön huvilalla ja sen jälkeen. Huvilalla Karin rakastuu nuoreen kirjailijaan Olof Lagercrantziin. Hän on ollut vain vähän aikaa naimisissa Svenin kanssa, kun tunteet leimahtavat ja seuraukset kantavat kuolemaan saakka. Lagercrantzin rakkauskirjeet ovat intohimoisia, romanttisia ja sydäntäsärkeviä. Rakastavaiset eivät unohda toisiaan: toinen kirjoittaa tunteensa yhä uudelleen päiväkirjaan, kirjeisiin ja osaksi tuotantoaan. Toinen pitää tunteet visusti sisällään ja tekee parhaansa selvitäkseen elämästä, jota ei itse olisi halunnut. Petetty osapuoli kirjoittaa omat pelonsa ja katkeruutensa myös osaksi tuotantoaan, mutta terrorisoi niillä myös perhettään.

Arkistoista löytyneiden kirjeiden ja kirjallisuuden lisäksi Schulman muistelee, millaista isovanhempien luona oli vierailla lapsena 1980-luvulla. Miten isovanhempien välit vaikuttivat lapseen, miten hän sielläkin oppi tarkkailemaan toisten tunnetiloja ja pelkäämään isoisänsä reaktioita. (Tähän hän oli tottunut äitinsä kanssa - aiheesta lisää teoksessa Unohda minut.) Lapsen näkökulma tuo tarinaan omanlaistaan jännitettä ja ahdistusta, mutta onneksi myös isoäidin ja lapsen välisen lämmön. Lapsen näkökulmasta isoisän ailahtelevuus näyttäytyy pelottavalta, turhauttavalta ja turvattomalta, mutta aikuiselle Schulmanille on helpottavaa löytää selitys vihalle.

Aidot kirjeet ja päiväkirjat, suvun anekdootit, omat muistot ja nykypäivän tunteet kietoutuvat vetäväksi draamaksi, romaaniksi joka on pakko ahmia. Toisaalta kyseessä on raastava ja pitkät jäljet jättävä kolmiodraama, mutta se ei ole ainoa selitys tapahtumille. Kyse on myös ilkeästä ihmisestä, jonka kuuluisan pinnan alle Schulman pyrkii kaivautumaan. Ei mikään ihme, että nämä teokset ovat herättäneet keskustelua Ruotsissa. Unohda minut -kirjan lailla tämäkin on hyvin henkilökohtainen ja on varmasti omalta osaltaan aiheuttanut melkoisia tunteenpurkauksia kulttuurisuvun jäsenissä.

Kirjasta lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 36: Kirjassa liikutaan ajassa. Goodreadsin vuosihaasteessa tällä voi kuitata osan kolmikosta "Past, present, future".

25.7.2021

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Juhani Karila 2019. Siltala. 280 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipas hillitön! Lisää tällaista! En ole voinut olla panematta merkille, miten Juhani Karilan teos on herättänyt suosionosoituksia ja riemastuneita hihkauksia. Luin jokin aika sitten Karilan ajatuksia kirjan synnystä ja sekin antoi pontta odottaa kirjaa jonossa, joka oli silloin vielä tuskastuttavan pitkä.

Elina Ylijaako lähtee kotitalolleen Itä-Lappiin, kuten monena kesänä aikaisemminkin. Hänellä on vain muutama päivä aikaa pyydystää hauki, joka löytyy läheisestä rutakosta. Tässä kohtaa kertoja selittää, miten tällainen muista eristyksissä elävä hauki on mahdollinen ja millaisin välinein sellaista kannattaa pyytää. Ensimmäisen päivän aikana käydään läpi myös kylän asujaimisto, niin ihmiset kuin muutkin, vähemmän tutut oliot.

Hauen pyydystäminen ei olekaan mikään helppo juttu, eikä kiirettä helpota näkki, joka kiusaa ja yllyttää Elinaa vedonlyöntiin. Varpaansa murtanut nainen alkaa voida pahoin, ruoka ei maistu, mutta kirous on saatava purettua. Hänen kintereillään ajaa etelästä Janatuinen, poliisi jonka ei olisi pitänyt uskaltautua Lappiin, mutta joka tuli ja jonka maailmankuva menee pian uusiksi. Mitä etelässä on tapahtunut, ja ennen kaikkea, mitä Elinan nuoruudessa on tapahtunut?

Karila tykittää itäiseen Lappiin melkoisen joukon hymyä herättävää sakkia. On noitia, erakkoja, kylähulluja, lintumiehiä ja kauppiaita, joiden nasevaa ja asian vierestä kulkevaa dialogia on ihana lukea, vieläpä murteella. Kyläläiset edustavat rasittavuudellaan sitä miksi niin monet nuoret lähtevät, mutta myös sitä mitä turisti toivoo kohtaavansa jos uskaltaa poiketa laskettelukeskusten tuolle puolen. Hahmot menevät toisaalta vähän överiksi, toisaalta ne tekevät tarinasta moniulotteisen ja jopa lohdullisen, tutun oloisen. Murteen käyttö on osuvaa, humoristista ja kerta kaikkisen taidokasta.

Pöllö katsoi yläviistoon ja etsi sieltä vastauksia, mutta niitä ei ollut. Hän laski katseensa takaisin         Elinaan. Hengitti, alkoi puhua.

- Sinä juokset täällä ympäriinsä ja teet järettömiä sopimuksia kummitusten kanssa. Joista kukkaan ei tiiä mittään.

- Äiti anto hyvät ohojeet päiväkiriassa.

- Ne on vanahoja tietoja. Yhen hauen takia. Kyllä minä tiiän ettei se ole mittään tavallista kalastusta. Että sulla on joku vakava syy. Mutta voiko se olla näin vakava? Sinä tapatat ittes. Kuulikko.

Häijyn näkin lisäksi kyläläisten arkeen kuuluvat mm. peijoonit, metelit, eräs Moukku-Olli ja Siperiasta kulkeutunut hattara. Voit googlata mitä nämä kansanperinteessä tarkoittavat, minä ainakin tein niin. Myrskyn jälkeinen väkiyö on pelottava ja haamuja täynnä. Pelottavalta kuulostaa myös Elinan jo edesmennyt äiti, jonka muistivihkoja tytär on hyödyntänyt itsensä rankaisemiseen. Ehkä kirouksen langettaja ei tarkoittanutkaan kirota kahta toisiinsa rakastunutta, toisensa hukannutta nuorta, vaan itsensä ja omat pelokkaat solmunsa. Apua tarvitaan kuitenkin niiltä, jotka ymmärtävät jotain tuonpuoleisesta maailmasta.

Ja ne itikat! Niitä riittää, samoin kuin paarmoja ja muita silmiin, korviin ja lakin alle pyrkiviä inisijöitä. Luonto on muutenkin keskeisessä roolissa romaanissa, jossa tarvotaan suomättäillä, soudetaan saareen ja jossa mies kasvaa koivua ja pajukkoa. Karilan luontokuvaus uhkuu yksityiskohtia ja ymmärrystä. Siinä Janatuisenkin maailmankuva muuttuu ja arvot saattavat mennä uusiksi. Sitä ennen on kuitenkin kaiken keskiössä pieni, taitavasti uiva hauki, joka on saatava ylös suolammesta.

Herkullisen ahmittavasta kirjasta lisää vaikkapa näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Tähtivaeltajablogi ja Kirsin kirjanurkka. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 34: Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

24.7.2021

Naistenviikko: Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Tiina Laitila Kälvemark 2015. WSOY. 327 s. Lainasin kirjastosta.

Blogissani näyttäisi olevan Tiinan-päivän perinne, sillä tämä on kolmas kerta kun postaan Tiina Laitila Kälvemarkin teoksesta hänen nimipäivänään ja näin päätän Naistenviikon haasteen osaltani. Onnea nimipäiväsankarille! Aikaisemmat teokset Seitsemäs kevät ja H2O tekivät suuren vaikutuksen, joten oli ihan selvää, että luen tänä kesänä Karkulahden. Kirjailijan esikoisteos, novellikokoelma Kadonnut ranta jää ensi kesään!

Koska sekä minulla että kirjailijalla on juuria Pohjois-Pohjanmaan Kärsämäellä, sijoitin mielessäni kirjan Karkulahti-nimisen maatilan sinne. Kartasta en löytänyt Karkulahdentietä, joten paikka on fiktiivinen ja mielikuvani täysin omani. Romaanin Karkulahdella on pitkä historia, joka ulottuu ainakin isonvihan aikaan, ja josta juontaa syvä ryssäviha. Tilan poikamiesisäntä Jaakko on kuitenkin rohkea ja tuo tilalle venäläisen Veran. Vanhaemäntä Elisabet on alkuun loukkaantunut ja järkyttynyt, mutta vuosien mittaan asenne muuttuu.

Järkyttynyt on myös Vera, sillä vaikka Jaakolla käteistä onkin, tila ja talo ovat huonossa kunnossa, naapurit ovat kaukana ja kotona asuu Velipuoli, puhumaton peikko josta Jaakko ei ollut kertonut mitään. Emäntäkin on yhtä vihaa ja ilkeitä sanoja. Veraa vastaan lyö ankeus ja hän pakkaa tavaransa heti kun on juonut kupin teetä. 

Karkulahdessa kuljetaan ajassa, kun palataan sekä Elisabetin että Veran menneisyyteen, ja siirrytään eteenpäin aikaan kun Veralla on tytär Anna. Tunnistan Elisabetissä pohjalaista ylpeyttä ja omanarvontuntoa, taipumusta kerskailla paikoissa joissa siihen ei olisi aihetta. Vähitellen kiukkuisen, sairaan vanhuksen sisältä löytyy myös rakastunut nuori, jopa romantiikannälkäinen nainen, jonka omatkaan ratkaisut eivät ole niitä kunniallisimpia. Veran kauniin ulkokuoren alle mahtuu myös: värikkäät nuoruusvuodet, valtava hinku päästä pois ja unohtaa kotikylän ankeus, työttömyys ja velvollisuudet. Karkulahdesta on lähdetty ennenkin ja sitä Verakin yrittää, mutta mikä lie sitkeys, rakkaus tai tarve rankaista itseä saa hänet pysymään tässä ankeudessa. 

Hän näkee metsän ja puut, yhdessä ja erikseen, ja siksi suurempina kuin on mahdollista, miten paljon enemmän on mahdollista kuin ihminen pienessä mielessä luulee. 

Jaakon puhumattomuus ja äidinpelko, emännän ilkeys ja haju, sisävessan puute ja Velipuolen lymyily nurkissa meinasivat olla minullekin liika annos ankeutta, mutta onneksi tarina alkoi herättää kiinnostuksen hyvin nopeasti ja luinkin kirjan melkein samalta istumalta. Kuten tuoreemmissakin romaaneissaan, Laitila Kälvemark on uskomattoman taitava ihmismielen kirjoittaja. Karkulahden hahmot ovat tavattoman tutunoloisia, dialogi on aitoa ja sitä tekee mieli ihan lukea ääneen. Kirjailija on löytänyt tarinaan hyvän rytmin, mielenkiintoiset taustat ja lähes kosketuksentarkat, kauniit ja kullanhohtoiset, mutta rumatkin yksityiskohdat.

Vielä siinä on tunto. Vielä se muistaa.

Elisabetin vanhuudenhauraassa mielessä aikakaudet ja ihmiset menevät jo sekaisin, mutta lukijalle - ja myöhemmin Verallekin - paljastuu asioita, jotka pehmentävät katkeroitunutta ihmistä ja helpottaa kahden naisen yhteiseloa. Kielimuurista huolimatta emännän ja venakon välillä on paljonkin yhteistä ja ryssävihasta kertova tarina teoksen lopussa sulkee ympyrän. Myöhemmissä teoksissaan kirjailija on lähtenyt Karkulahden realismista eri suuntiin, mutta tapa olla ihmisen mielen sisällä on säilynyt ja toivon että säilyykin. Arvostan kovasti myös sitä, että lukijalla on mahdollisuus täyttää aukot itse ja rakentaa mahdollisuuksia kevyesti kudottuihin yhteyksiin. Ja Laitila Kälvemarkin kieli - se on kaunista!

Romaanista myös blogeissa Kirja vieköön!, Lukuneuvoja ja Ullan luetut. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 13. A book written by an author of one of your best reads of 2020 (H2O). 

Muita nimipäiväsankareiden teoksia: Tiina Rajamäen Vieras maisema, Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla, Tiina Lifländerin Kolme syytä elää sekä Kristina Ohlssonin Paratiisiuhrit. Hyvää nimipäivää!

22.7.2021

Naistenviikko: Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

Olga Tokarczuk 2009. Puolankielinen alkuteos Prowadź swój pług przez kości umarłych. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. Otava 2020. 255 s. Kuva kustantajan.

Huomenna juhlitaan Oilin ja Olgan nimipäivää, joten tässä oiva Naistenviikon kirja. Merkittäviä kansainvälisiä kirjallisuuspalkintoja (Man Booker, Nobel...!!) voittanut Olga Tokarczuk oli minulle ennen tätä kirjaa ihan tuntematon nimi ja vaikka hänen teoksiaan on suomennettu, ne näyttävät tulevan meille useita vuosia jälkijunassa. Ihastuttavalla tavalla erikoinen oli tämä Aja aurasi vainajain luitten yli ja aion kyllä kokeilla kirjailijan aikaisempiakin teoksia.

Jo ikääntyvä Janina asuu syrjäisessä pikkukylässä ja huolehtii talven yli kesäasukkaiden taloista. Hän käy keskiviikkoisin opettamassa englantia lapsille, tapaa samalla tuttaviaan ja kääntää perjantaisin William Blaken runoja ystävänsä kanssa. Janinan vahvinta osaamista on kuitenkin astrologia, jonka parissa aika kuluu ja jonka avulla pystyy selittämään ympäristön tapahtumia. Janinalla on kova ikävä Tyttöjään, kahta koiraa, jotka hän on menettänyt aikaisemmin talvella. Kylän laitamilla alkaa tapahtua, kun metsästysseuraan kuuluvia miehiä kuolee, ensin Isojalka, sen jälkeen valtaapitäviä miehiä. Janinalla on omat näkemyksensä miesten kohtalosta ja eläinten oikeuksista, mutta poliisi ei kuuntele homssuista naista eikä vastaa tämän kirjeisiin. 

Saarnastuolissa Ihminen asettuu toisten Olentojen yläpuolelle ja antaa itselleen oikeuden päättää niiden elämästä ja kuolemasta. Hänestä tulee tyranni, vallananastaja.

Romaani on viehättävä sekoitus jännitystä, filosofista pohdintaa, luonnon puolustamista, ikivanhoja asetelmia ja satumaista tunnelmaa. Janinalla on hauska tapa nimetä tuntemiaan ihmisiä näiden ominaisuuksien mukaan, ja vaikka viihtyykin hyvin yksin, side Outolintuun ja kahteen nuorempaan ystävään syvenee tapahtumien edetessä. Astrologista yksityiskohtaa on paljon ja se luo ehkä vähän huvittavankin kontrastin kaikkeen muuhun. Luonnon ja eläinten puolesta puhuminen nostaa romaanin eräänlaiseksi ekoromaaniksi, ja teemalla tuntuu olevan merkittävä rooli myös rikosten selvittämisessä.

Janina huomaa, että ikääntyvä nainen jää helposti huomaamatta tai tälle naureskellaan vähättelevästi. Muutenkin hän pohtii, mitä on hyödyllinen elämä, kenestä yhteiskunta hyötyy ja ketkä ovat taakaksi. Onko hänellä ja hänen ystävillään mitään roolia yhteiskunnan marginaalissa? Missä menee hulluuden ja järkevyyden raja? Metsästäjien surmat tuovat esiin miesten ylivallan ja hyvävelijärjestelmän, jossa kirkkokin kannustaa ihmisen oikeuteen hyödyntää ja harventaa eläinkuntaa. Astrologian lisäksi Janinan omat Vaivat ja hänen unissaan harhailevat kuolleet perheenjäsenet tekevät romaanista sadunomaisen.

Teoksen lukujen alussa on William Blaken tai muita sitaatteja, jotka houkuttavat ajattelemaan. Romaania lukiessa tunnelma oli usein sekava tai homssuinen, kuten Janina itse, mutta näin jälkeenpäin päällimmäisenä ajatuksena onkin viisaus ja filosofisuus, jota teokseen mahtuu paljon. Marginaalissa elävien ihmisten hiljainen vahvuus ja vallitsevien normien pilkka jäävät mieleen suorastaan voimaannuttavina teemoina. Tapani Kärkkäisen käännöstyölle iso kiitos!

Teoksesta myös näissä blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena ja Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 40: Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista. Seinäjoen kirjaston haasteessa etsitään hahmoja, joista tästä löytyy 8: Maaseudun asukas. Goodreadsin Around the Year in 52 Books -haasteessa sijoitan tämän kohtaan 23: A cross genre novel.

21.7.2021

Naistenviikko: Jennifer Clement: Basquiatin leski - Rakkaustarina

Jennifer Clement 2014. Englanninkielinen alkuteos Widow Basquiat - A Love Story. Suomentanut Terhi Kuusisto. Like 2015. 224 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Nimipäiväsankari Jennifer Clement on minulle aikaisemmin tuttu kahdesta huippuhyvästä romaanista, Rakkaudesta aseisiin ja Varastettujen rukousten vuori. Palkittu, Meksikossa asuva kirjailija kirjoittaa sujuvasti ja mielenkiintoisella otteella niin Meksikon huumesodan kourissa elävistä tytöistä, Amerikan turvattomammasta, osattomasta puolesta kuin vaikkapa kuvataiteilijan tyttöystävästä. Naistenviikkoon Clement sopii erinomaisesti, sillä ainakin näissä kolmessa teoksessa pääosissa ovat tytöt ja nuoret naiset.

Jean-Michel Basquiat oli nuorena kuollut, nopeasti kuuluisuuteen ja taiteen sisäpiireihin noussut kuvataiteilija. Suzanne Mallouk oli hänen tyttöystävänsä, jonka näkökulmasta Clement kirjoittaa  huumehuuruisista vuosista New Yorkissa 1980-luvun alussa. Teos on eräänlainen elämäkerta tai silminnäkijäkuvaus, vaikka se romaaniksi luokitellaankin. Myös kirjailija itse vilahtaa teoksen lopussa Suzannen ystävänä.

Kamalan nuoria olivat nämä kaksi, jotka hullaantuivat toisistaan ja sinkoituivat mukaan taide-elämään, kuuluisuuteen, muiden eksentristen nuorten ja päihteiden maailmaan. Jean-Michel rikastuu nopeasti, tuhlaa rahansa herkkuihin, limusiineihin ja hepoon. Hän maalaa intohimoisesti ja spontaanisti, mutta hänen päänsä on pian niin sekaisin, ettei hänen vierellään ole mahdollista elää satuttamatta itseään.

Suzanne oli Basquiatin suuri rakkaus, jota hän petti ja kohteli kaltoin. Suzanne eli kuitenkin rinnalla ja lähellä kuin kala vedessä, selviytyen vauhdikkaista vuosista kuin ihmeen kaupalla. Teos paljastaa molemmista intiimejä yksityiskohtia, taustoista kumpuavaa epävarmuutta, nuoruuden röyhkeyttä, äärimmäistä lahjakkuutta ja sekopäisyyttä. Basquiatille oli tärkeää saada mustien ääni esiin taiteessa, mutta valitettavasti hänen uransa loppui lyhyeen. 

Kuuluisia taiteilijoita, kuten Andy Warhol, Keith Haring ja Madonna, vilisevä teos koostuu varsinaisen kerronnan lisäksi Suzannen muistelmista. Clement on koostanut näistä väljästi rakentuvan, mutta kiihkeästi etenevän teoksen, joka kertoo rivejään enemmän. Pariskunnasta olisi voinut kirjoittaa paksunkin romaanin, mutta Clementin ratkaisu on päiväkirjamaisen tehokas ja mieleenpainuva.

Helmetin haasteessa laitan tämän kohtaan 4: Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 6: A love story. Seinäjoen kirjaston haasteessa etsitään erilaisia hahmoja, joista seikkailija sopii tähän kirjaan. Kirjasta myös blogeissa Maailmankirjat ja Reader, why did I marry him?

Tässä lisää nimipäiväsankareiden teoksia blogistani: Johanna Vuoksenmaan Pimeät tunnit, Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet, Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Kädettömät kuninkaat ja Enkelten verta,  Johanna Holmstömin Sielujen saari, Jenny Erpenbeckin Päivien loppu ja Mennä, meni, mennyt, Jenni Linturin Mullojoki, 1950, Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo ja Viides vuodenaika, Hanna Weseliuksen Alma!, Hanna Morren Tuonen tahto sekä Hanna Haurun Jääkansi

20.7.2021

Naistenviikko: Ulrika Gustafsson: Valoisa kaupunkini - Sally Salminen, elämä ja teokset

Ulrika Gustafsson 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Min ljusa stad - Sally Salminen, livet och litteraturen. Suomentanut Laura Jänisniemi. Teos 2021. 404 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 

Olisi ollut kiva, jos tämä teos olisi ehtinyt eiliseksi juhlistamaan Sallin-päivää, mutta postaan nyt päivän myöhässä, ja teoshan sopii erinomaisesti Naistenviikkoon minä tahansa päivänä! Sally Salminen, joka parhaiten tunnetaan vuonna 1936 ilmestyneestä teoksestaan Katrina, eli vuosina 1906 - 1976. Valoisa kaupunkini on vahvasti Salmisen kirjailijaidentiteettiä ja hänen teoksiaan ruotiva elämäkerta, mutta se valottaa hyvin myös sitä, millainen persoona Salminen oli muutenkin kuin kirjailijana.

---Salminen liittyy sellaisten naisten luomaan traditioon, jotka kirjallisilla töillään haastavat ja murskaavat entiset, miesten määrittelemät naisroolit, neuvottelevat ne uusiksi ja luovat ne uudelleen.

Salminen otti kerta toisensa jälkeen vapauksia. Myös miespuolisen alter egonsa Lars Laurilan kanssa ja pitäessään tyttönimensä mentyään naimisiin Johannes Dührkopin kanssa. Se oli yksi tapa olla luopumatta omasta identiteetistään ja tietysti myös liikemiesmäistä.

Jo nuorena myymäläapulaisena Sally tiesi, että hänen on nähtävä maailmaa ja päästävä pois piian roolista. Kuten moni muu 1920-luvulla, hänkin lähti laivalla Atlantin yli ja eli New Yorkissa vuosia - keittiöpiikana ja kotiapulaisena, sillä mitä muutakaan nuori siirtolaisnainen olisi voinut tehdä. Sally piti kuitenkin päänsä ja alkoi kirjoittaa romaania. Yllättäen romaani voitti pohjoismaisen kirjoituskilpailun ja yhdessä yössä Sally Salmisen ja Katrina-romaanin nimi olivat kaikkien huulilla, myös New Yorkissa.

Sotia edeltävinä vuosina Sally asui vuoroin Ahvenanmaalla ja Tukholmassa, antoi toimittajille haastatteluja, kävi pitämässä esitelmiä ja oli aikansa julkkis. Sodan alkaessa ja sodan aikana Sallylle oli tärkeää tehdä hyväntekeväisyyttä, vastanrintaa ja pitää kiinni niistä poliittisista ja uskonnollisista arvoista, joiden ansiosta hän pääsisi eteenpäin "uutena naisena". Kirjailija tapasi tanskalaisen puolisonsa ja nuoripari päätyi elämään Tanskassa.

Valoisa kaupunkini käy perusteellisesti läpi Sally Salmisen kirjallista tuotantoa, teosten sisältöä ja luonnetta, sekä niiden samaa arvostelua Pohjoismaissa. Katrinan jälkeen myyntiluvut laskivat, mutta Salminen palkittiin usein ja hänen roolinsa arvostettuna kirjailijana vakiintui. Kirjailija piti päänsä myöskin kirjoittamiensa varsin realististen aiheiden puolesta, sillä ne eivät aina vakuuttaneet modernismiin taipuvaisia kriitikoita. Salmiselle oli kuitenkin tärkeämpää, että äänen saavat työtä tekevä väestö, köyhyydestä ponnistavat ylpeät naiset ja Ahvenanmaan saaristo. Romaanien lisäksi Salminen työsti myös mm. artikkeleita ja matkakertomuksia.

--- tasapainoilu korrektiuden ja kapinallisuuden välillä oli ollut hänelle - naispuoliselle kirjailijalle - vaikeaa. --- Hän vaali lapsen ja naisen näkökulmaa maailmaan. Kirjoitti naisen seksuaalisuudesta, taloustöistä, skandinaavisten maahanmuuttajien elämästä 1930-luvun New Yorkissa, naisesta ja sodasta ja henkisestä pahoinvoinnista. 

Sotien jälkeen Sally Salminen ei ollut ainoa luovaa työtä tekevä, joka kärsi mielen horjumisesta. Sairaus ei onneksi vienyt häntä mukanaan, kuten niin monen muun. Sally ja Johannes olivat ahkeria matkustajia ja viipyivät pitkiä aikoja mm. Ranskassa, Espanjassa, Algeriassa ja Israelissa. Sallya ajoi lapsesta saakka levottomuus, paikkaan sitoutumisen kammo ja vapauden kaipuu. Hän oli käytännössä perheen elättäjä, sillä Johanneksen kuvataide ei tainnut tuoda kovin paljon tuloja, mutta se tuskin haittasi kunnianhimoista naista: "Uskon vielä tänäkin päivänä, että 'kokeilu', jossa mies luovuttaisi kaiken hallintovallan naiselle, voisi olla hyödyllinen. Ja ehkä onnellinen." Pariskunta ei saanut biologisia lapsia, mutta ottivat kasvattaakseen juutalaistaustaisen pienokaisen pariskunnalta, joka joutui pakenemaan natseja Ruotsiin. Se oli yksi Salmisen tavoista tehdä vastarintaa.

Teos avaa hyvin sitä ilmapiiriä ja aikakautta, jossa Sally Salminen eli, ja sitä miten asetelmat poikkesivat vaikkapa Yhdysvaltain ja Suomen välillä. Siinä missä ryysyistä rikkauksiin ponnistanut nuori nainen oli sensaatio Yhdysvalloissa ja sopi heidän tarinaansa, 1930-luvun Suomessa Salmisen pyrkimyksiin ja vahvaan tahtoon suhtauduttiin huomattavalla kriittisyydellä. 

Minulle tämä elämäkerta oli hieman liian kirjallisuuteen painottuva - Salmisen persoonasta, muusta elämästä ja yhteiskunnan ilmiöistä kertovia osia suorastaan ahmin - mutta toisaalta voiko taiteilijan tuotantoa täysin erottaa hänen persoonastaan? Ei tietenkään. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 29: Kirjan henkilön elämä muuttuu. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 36: A book with six or more words in the title.

19.7.2021

Naistenviikko: Mitä lukulistalle seuraavaksi?

Naistenviikko jatkuu! Tänään juhlitaan Saaran, Sarin ja Sallin nimipäivää, mutta koska minulla ei tällä kertaa ole nimipäiväsankareiden kirjoittamia kirjoja postattavaksi, päätin tehdä listan naisten kirjoittamista kirjoista, joita odotan ja aion lukea myöhemmin kesällä tai syksyllä. Lopuksi pieni lista myös kirjahyllyyni jämähtäneistä teoksista, joille annan lukuvuoron tämän vuoden aikana.

Uutuuksia

Anna Isola: Yön oppimäärä

Sammakko kuvaa Oulun-aikaisen työkaverini esikoisromaania näin: "Yön oppimäärä on Anna Isolan säihkyvän arkifantastinen esikoisteos ihmisistä ja karhuista, taloista ja tunkeilijoista sekä ulkopuolisuudesta ja rakkaudesta. Se vie lukijan syvälle metsiin, muistoihin ja uniin, joita värittävät syrjäseutujen melankolia ja twinpeaksmäiset painajaiset". Tilasin jo omani, odotan sitä kovasti!

Emma Cline: Daddy

Otava kuvaa maailmalla menestyneen Tytöt-romaanin kirjoittajan toisinkoista näin: "Nerokas novellikokoelma sukeltaa rohkeasti ihmismielen pohjamutiin. Tarinat tarkastelevat ihmissuhteita, niiden jännitteitä ja valtapelejä sekä arkisia hetkiä, joilla on koko elämän muuttavia seurauksia."

Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar

Atenan kustantama kirja on ensimmäinen 1500-luvun naisesta kertova suomalainen elämäkerta. Miten perhe ja valtakunta liittyvät toisiinsa?

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Tämä on ollut huippusuosittu ja varausjonot ovat pitkät! Anneli Kanto on aikaisemminkin kirjoittanut hurjan hyviä teoksia (Veriruusut, Lahtarit), joten taidan ostaa omakseni, jottei tarvitse jonottaa. Gummeruksen kustantama kirja kertoo Hattulan pyhän ristin kirkon maalaamisesta 1500-luvulla. Kävin kirkossa viime kesänä!

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli

Puuvillatehtaan tytöistä ja naisten tekemästä työstä sopii hyvin lukea Tampereella. WSOY kirjoittaa teoksesta, miten "naisten elämä ja työ ovat usein jääneet dokumentoimatta, varsinkin kun on muutettu maasta toiseen."

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän (ilmestyy elokuussa)

Otavan kustantama "pakahduttavan kiihkeä romaani sopeutumattoman naisen ja neuvostovangin kielletystä rakkaudesta." Pidin kovasti Kallion Yön kantajasta, jossa on niin ikään päähenkilönä nuori nainen, jonka on vaikea sopeutua normeihin.

Kirjastosta lainassa tai varausjonossa 

Louise Penny: Kuolettava kertomus

Pennyn Three Pines -sarjan teokset ovat osa elämääni ja eräänlaista lohturuokaa. Ihanat ihmiset, lämmittävä ruoka, vanhanaikainen murhamysteeri ja pienen kylän juorut.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

Kammottava aihe, josta pääsevät kertomaan aikalaiset itse. Aleksijevitš antoi äänen ihmisille, palomiehille, sotilaille, uhrien leskille, vanhuksille, äideille, lääkäreille, puoluevirkailijoille, fyysikoille, kylien lapsille (Annelin kirjat -blogi). 

Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia

Tätä olen lukenut pikku hiljaa uimarantareissuilla. Valtonen kertoo omakohtaisesti rakkaudestaan toiseen kotimaahansa Kolumbiaan. Minulle hyödyllinen teos, sillä lähisuvussani on siteitä levottomaan, ilmeisen kauniiseen ja monipuoliseen Kolumbiaan.

Anna Burns: Maitomies

Bongasin useita palkintoja voittaneen teoksen jo 2018 lomareissullani Englannissa, mutta päätin kuitenkin odottaa sen suomennosta. Docendon kuvaus: "Maitomies on tarina juoruista ja kuulopuheista, seksuaalisesta häirinnästä ja vaikenemisesta, joilla on tuhoisat seuraukset."

Omasta hyllystäni

Heidi Köngäs: Dora Dora

Könkään naisista kertovat historialliset romaanit Sandra ja Hertta olivat loistavaa luettavaa, joten uskon että romaani Kolmannen valtakunnan ministeristä Suomen Lapissa on yhtä lailla lukemisen arvoinen! Jotenkin noloa, että tämä on edelleen lukemattomien pinossa kirjahyllyssäni...

Zadie Smith: Risteymiä

"Radikaali, intohimoinen ja tosi", lukee kirjan takakannessa. Smith on luonnollisesti USA Todayn listalla "100 Black Novelists You Should Read". Hänen hittiteoksensa Kauneudesta teki vaikutuksen jo kauan aikaa sitten.

Annamari Marttinen: Korsetti 

"Millaista on elää heteroseksuaalina miehenä, kun syvällä sisimmässä on myös vahva ja elintilaa vaativa nainen?" (Tammi). Tämä romaani on jäänyt lämmittämään hyllyäni harmittavan pitkään, joten raivaan sille lukutilaa mahdollisimman pian. Pidin kovasti Marttisen teoksesta Vapaa

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Samoin tämä on lämmittänyt hyllyäni jo vuosia. Liken kuvauksen mukaan romaani "kertoo ihmisten valinnoista, uskollisuudesta ja uskottomuudesta, sopeutumisesta tai sopeutumattomuudesta maassa, jonka kohtalona on joutua miehittäjien armoille."

18.7.2021

Naistenviikko: Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika

Hanna-Riikka Kuisma 2016. Like. 446 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tänään Riikat aloittavat Naistenviikon, jota juhlitaan useissa kirjablogeissa postaamalla kirjajuttuja naisista, naisten kirjoittamista kirjoista tai viikon aikana nimipäiväänsä juhlivien kirjailijoiden teoksista. Minullekin tämä on jo useampivuotinen perinne ja yritän tälläkin kertaa postata mahdollisimman monesta nimipäiväänsä viettävän kirjailijan teoksesta. Viikon aloittaa Hanna-Riikka Kuisma, joka nimensä puolesta voisi sijoittua myös Hannan-päivään, mutta koska siihen minulla on toinen ehdokas, juhlitaan tänään hänen toista nimeään.

Kuisma on minulle aikaisemmin tuttu kirjastaan Kerrostalo, joka herätti huomiota pari vuotta sitten. Viides vuodenaika on varhaisempi teos, mutta Kerrostalon vuoksi  - pidin siitä kovasti ja olihan se Finlandia-ehdokkaanakin! - tuntui luontevalta valita Kuismalta teos tätä päivää varten. Siinä missä Kerrostalo tähyilee dystopian ja yhteiskunnallisten epäkohtien suuntaan, Viides vuodenaika on hyvin erilainen. Sen tarinat ja tapahtumat ovat hyvin yksityisiä ja salaisia, ja tunnelmassa on vahva maagisen realismin sävy.

Tarinan päähenkilö ja kertoja Luna herää siskonsa Milan luota, eikä hänellä ole vahvoja muistikuvia edeltävästä vuodesta. Pahasti painajaisissa, traumojen aiheuttamissa mielikuvitusmaailmoissa ja poissaolokohtauksissaan elävä nainen yrittää selvitä elämästään miesystävän kuoleman jälkeen. Vähitellen siskon luona toipuessaan ja terapian jatkuessa Luna alkaa muistaa lapsuuden tapahtumia, synkkiä ihmissuhteita, tabuja ja myös totuuden parisuhteestaan.

Mieli tulvii yli, en mahdu itseeni, joka puolelta pakottaa, kun ihostani puhkeaisi oksia ja juuria, joiden muodostamaan metsikköön lopulta eksyn.

Viides vuodenaika on kertomus hyväksikäytöstä, sairaasta väkivallasta ja lapsen keinoista selviytyä. Lunan elämässä on ollut useita sairaalajaksoja, mutta siskon lempeys ja läsnäolo on tällä kertaa paras lääke menneisyyden selvittämiseen. Asioiden läpikäyminen vie Lunalta valtavasti energiaa, mutta voimia vie myös niiden jatkuva peitteleminen ja tietoinen unohtaminen. Hänelle on luontevaa vaihtaa aikatasoa tai jopa persoonaa kesken keskustelun, jonkin muiston tai kuvan laukaisemana. Hän siirtyy itsensä ulkopuolelle ja näkee myös tilanteita, joita ei myöhemmin muista tai joiden merkitys ratkeaa myöhemmin. Samoin kuin Luna itse, lukijakaan ei aina tiedä, mikä on totta, mikä muisto ja mikä vainoharhaista kuvitelmaa.

Kuinka monta kertaa sama ihminen voidaan tappaa niin, että hän pysyy elossa?

Lunan traumojen aiheuttaman mielisairauden kuvaus on romaanissa uskomattoman taitavaa, perusteellista ja monipuolista. Kuvaukset Lunan mielentilasta ovat kiehtovaa luettavaa ja vaativat lukijalta tarkkuutta, sillä aina ei vaan pysy kärryillä, missä ollaan ja kenen kanssa keskustellaan. Hänen kuvittelemansa tilanteet, dramaattiset unet ja lintufobia tuovat romaaniin aimo annoksen magiikkaa ja kiehtovaa "hulluutta". Mietin jossain kohtaa, menevätkö jutut - meedio, kuolleiden näkeminen, hirtetyt kissat, sängyn alla kyhjöttäminen - liian pitkälle, mutta Kuisma pitää langat hyvin käsissään ja jokaisella yksityiskohdalla on merkityksensä. Tai ehkä jotain olisi voinut jättää poiskin! Kuisma on onnistunut kirjoittamaan Lunan vainoharhat ja unet niin eläviksi, että väittäisin romaanin olevan jopa hieman jännittävä. Kauhun elementit ovat olemassa, mutta ihan sinne saakka tämä ei onneksi yllä.

Mietin myös, pystynkö lukemaan kaikkea Lunan kohtaamasta väkivallasta. Pystyin, enkä usko että se jää päälimmäiseksi mieleeni tästä teoksesta. Toivottavasti ei, vaikka teemana se läpäisee monta eri tasoa, kuten turvallisuudentunne, suojelun tarve tai seksuaalisuus. Mutta paljon tarinassa on myös rakkautta ja toivoa. Lunan ja Milan välinen suhde on mielettömän vahva ja kaunis, ja Milan lasten isähahmosta tulee Lunalle tärkeä mies. Pidin myös siitä, ettei Milan sateenkaariperheen tausta ole ongelmaton eikä nuhteeton. Ryppyjä on sekä rakkaudessa että hyvin rakennetuissa hahmoissa, vaikka tässäkin kohtaa mietin, pitääkö ryppyjä olla ihan kaikkialla.

Kirjasta lisää blogeissa Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjan vuoksi. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 18: Kirja kertoo sateenkaariperheestä. Goodreadsin ATY-haasteessa tämä sopii kohtaan 43: A book with elements of magic. Tässä lisää postauksia Riikkojen kirjoista: Riikka Ala-Harja: Kevyt liha, Riikka Pulkkinen: Totta, Raja, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sekä Vieras. Hyvää nimipäivää kaikille Riikoille!