28.7.2021

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Bränn alla mina brev. Suomentanut Jaana Nikula. Otavan Seven-pokkari 2020, 277 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Polta nämä kirjeet äänestettiin Blogistanian Globalia-sarjassa vuoden 2020 parhaaksi romaaniksi, enkä ihmettele. Olisin itsekin heti valmis antamaan ääneni sekä tälle että Schulmanin pari vuotta vanhemmalle teokselle Unohda minut. Schulmanin autofiktiiviset teokset ovat kohauttaneet Ruotsissa, sillä kirjailija on varsin kuuluisan ja tuotteliaan kirjailijan Sven Stolpen tyttärenpoika. Kirjoissaan Schulman käy läpi suhdettaan perheenjäseniinsä pyrkimyksenään ymmärtää itseään.

Jo kolmannessa sukupolvessa vellova viha on syy sille, miksi Polta nämä kirjeet syntyy. Schulmanin kärsimään, perittyyn vihaan löytyy juuret isoisän hylätyksi tulemisen pelossa ja ilkeässä narsismissa, joka tuhoaa perheenjäseniä sukupolvesta toiseen. Eniten saa kuitenkin kärsiä se, joka hänet oikeasti uhkaa jättää: Sven Stolpen vaimo Karin, Alexin isoäiti. Uhkaus ei oikeasti toteudu, sillä puoliso pelkää liikaa. 

Tiedän vain seuraukset: se mitä täällä tapahtui kymmenen päivän aikana muutti kaiken. Kenenkään elämä ei ollut sen jälkeen ennallaan. Seurasi vuosikymmenten mittainen viha, ahdistus ja kaipaus. --- Katselen Karinin valokuvaa, hänen surullisia, mustia silmiään. Yritän kuvitella millaista oli elää noiden miesten välissä. Itse hän ei sanonut asiasta mitään. Miehet ärisivät ja vuodattivat tunteitaan, kertoivat hänen tarinansa, mutta itse hän pysyi vaiti vuosikymmenestä toiseen.

Schulmanin isovanhempien kirjeitä on säilynyt hyvin vuosikymmeniä, ja kirjailijalla on mahdollisuus pureutua etenkin kesän 1932 tapahtumiin Sigtuna-säätiön huvilalla ja sen jälkeen. Huvilalla Karin rakastuu nuoreen kirjailijaan Olof Lagercrantziin. Hän on ollut vain vähän aikaa naimisissa Svenin kanssa, kun tunteet leimahtavat ja seuraukset kantavat kuolemaan saakka. Lagercrantzin rakkauskirjeet ovat intohimoisia, romanttisia ja sydäntäsärkeviä. Rakastavaiset eivät unohda toisiaan: toinen kirjoittaa tunteensa yhä uudelleen päiväkirjaan, kirjeisiin ja osaksi tuotantoaan. Toinen pitää tunteet visusti sisällään ja tekee parhaansa selvitäkseen elämästä, jota ei itse olisi halunnut. Petetty osapuoli kirjoittaa omat pelonsa ja katkeruutensa myös osaksi tuotantoaan, mutta terrorisoi niillä myös perhettään.

Arkistoista löytyneiden kirjeiden ja kirjallisuuden lisäksi Schulman muistelee, millaista isovanhempien luona oli vierailla lapsena 1980-luvulla. Miten isovanhempien välit vaikuttivat lapseen, miten hän sielläkin oppi tarkkailemaan toisten tunnetiloja ja pelkäämään isoisänsä reaktioita. (Tähän hän oli tottunut äitinsä kanssa - aiheesta lisää teoksessa Unohda minut.) Lapsen näkökulma tuo tarinaan omanlaistaan jännitettä ja ahdistusta, mutta onneksi myös isoäidin ja lapsen välisen lämmön. Lapsen näkökulmasta isoisän ailahtelevuus näyttäytyy pelottavalta, turhauttavalta ja turvattomalta, mutta aikuiselle Schulmanille on helpottavaa löytää selitys vihalle.

Aidot kirjeet ja päiväkirjat, suvun anekdootit, omat muistot ja nykypäivän tunteet kietoutuvat vetäväksi draamaksi, romaaniksi joka on pakko ahmia. Toisaalta kyseessä on raastava ja pitkät jäljet jättävä kolmiodraama, mutta se ei ole ainoa selitys tapahtumille. Kyse on myös ilkeästä ihmisestä, jonka kuuluisan pinnan alle Schulman pyrkii kaivautumaan. Ei mikään ihme, että nämä teokset ovat herättäneet keskustelua Ruotsissa. Unohda minut -kirjan lailla tämäkin on hyvin henkilökohtainen ja on varmasti omalta osaltaan aiheuttanut melkoisia tunteenpurkauksia kulttuurisuvun jäsenissä.

Kirjasta lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 36: Kirjassa liikutaan ajassa. Goodreadsin vuosihaasteessa tällä voi kuitata osan kolmikosta "Past, present, future".

25.7.2021

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Juhani Karila 2019. Siltala. 280 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipas hillitön! Lisää tällaista! En ole voinut olla panematta merkille, miten Juhani Karilan teos on herättänyt suosionosoituksia ja riemastuneita hihkauksia. Luin jokin aika sitten Karilan ajatuksia kirjan synnystä ja sekin antoi pontta odottaa kirjaa jonossa, joka oli silloin vielä tuskastuttavan pitkä.

Elina Ylijaako lähtee kotitalolleen Itä-Lappiin, kuten monena kesänä aikaisemminkin. Hänellä on vain muutama päivä aikaa pyydystää hauki, joka löytyy läheisestä rutakosta. Tässä kohtaa kertoja selittää, miten tällainen muista eristyksissä elävä hauki on mahdollinen ja millaisin välinein sellaista kannattaa pyytää. Ensimmäisen päivän aikana käydään läpi myös kylän asujaimisto, niin ihmiset kuin muutkin, vähemmän tutut oliot.

Hauen pyydystäminen ei olekaan mikään helppo juttu, eikä kiirettä helpota näkki, joka kiusaa ja yllyttää Elinaa vedonlyöntiin. Varpaansa murtanut nainen alkaa voida pahoin, ruoka ei maistu, mutta kirous on saatava purettua. Hänen kintereillään ajaa etelästä Janatuinen, poliisi jonka ei olisi pitänyt uskaltautua Lappiin, mutta joka tuli ja jonka maailmankuva menee pian uusiksi. Mitä etelässä on tapahtunut, ja ennen kaikkea, mitä Elinan nuoruudessa on tapahtunut?

Karila tykittää itäiseen Lappiin melkoisen joukon hymyä herättävää sakkia. On noitia, erakkoja, kylähulluja, lintumiehiä ja kauppiaita, joiden nasevaa ja asian vierestä kulkevaa dialogia on ihana lukea, vieläpä murteella. Kyläläiset edustavat rasittavuudellaan sitä miksi niin monet nuoret lähtevät, mutta myös sitä mitä turisti toivoo kohtaavansa jos uskaltaa poiketa laskettelukeskusten tuolle puolen. Hahmot menevät toisaalta vähän överiksi, toisaalta ne tekevät tarinasta moniulotteisen ja jopa lohdullisen, tutun oloisen. Murteen käyttö on osuvaa, humoristista ja kerta kaikkisen taidokasta.

Pöllö katsoi yläviistoon ja etsi sieltä vastauksia, mutta niitä ei ollut. Hän laski katseensa takaisin         Elinaan. Hengitti, alkoi puhua.

- Sinä juokset täällä ympäriinsä ja teet järettömiä sopimuksia kummitusten kanssa. Joista kukkaan ei tiiä mittään.

- Äiti anto hyvät ohojeet päiväkiriassa.

- Ne on vanahoja tietoja. Yhen hauen takia. Kyllä minä tiiän ettei se ole mittään tavallista kalastusta. Että sulla on joku vakava syy. Mutta voiko se olla näin vakava? Sinä tapatat ittes. Kuulikko.

Häijyn näkin lisäksi kyläläisten arkeen kuuluvat mm. peijoonit, metelit, eräs Moukku-Olli ja Siperiasta kulkeutunut hattara. Voit googlata mitä nämä kansanperinteessä tarkoittavat, minä ainakin tein niin. Myrskyn jälkeinen väkiyö on pelottava ja haamuja täynnä. Pelottavalta kuulostaa myös Elinan jo edesmennyt äiti, jonka muistivihkoja tytär on hyödyntänyt itsensä rankaisemiseen. Ehkä kirouksen langettaja ei tarkoittanutkaan kirota kahta toisiinsa rakastunutta, toisensa hukannutta nuorta, vaan itsensä ja omat pelokkaat solmunsa. Apua tarvitaan kuitenkin niiltä, jotka ymmärtävät jotain tuonpuoleisesta maailmasta.

Ja ne itikat! Niitä riittää, samoin kuin paarmoja ja muita silmiin, korviin ja lakin alle pyrkiviä inisijöitä. Luonto on muutenkin keskeisessä roolissa romaanissa, jossa tarvotaan suomättäillä, soudetaan saareen ja jossa mies kasvaa koivua ja pajukkoa. Karilan luontokuvaus uhkuu yksityiskohtia ja ymmärrystä. Siinä Janatuisenkin maailmankuva muuttuu ja arvot saattavat mennä uusiksi. Sitä ennen on kuitenkin kaiken keskiössä pieni, taitavasti uiva hauki, joka on saatava ylös suolammesta.

Herkullisen ahmittavasta kirjasta lisää vaikkapa näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Tähtivaeltajablogi ja Kirsin kirjanurkka. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 34: Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

24.7.2021

Naistenviikko: Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Tiina Laitila Kälvemark 2015. WSOY. 327 s. Lainasin kirjastosta.

Blogissani näyttäisi olevan Tiinan-päivän perinne, sillä tämä on kolmas kerta kun postaan Tiina Laitila Kälvemarkin teoksesta hänen nimipäivänään ja näin päätän Naistenviikon haasteen osaltani. Onnea nimipäiväsankarille! Aikaisemmat teokset Seitsemäs kevät ja H2O tekivät suuren vaikutuksen, joten oli ihan selvää, että luen tänä kesänä Karkulahden. Kirjailijan esikoisteos, novellikokoelma Kadonnut ranta jää ensi kesään!

Koska sekä minulla että kirjailijalla on juuria Pohjois-Pohjanmaan Kärsämäellä, sijoitin mielessäni kirjan Karkulahti-nimisen maatilan sinne. Kartasta en löytänyt Karkulahdentietä, joten paikka on fiktiivinen ja mielikuvani täysin omani. Romaanin Karkulahdella on pitkä historia, joka ulottuu ainakin isonvihan aikaan, ja josta juontaa syvä ryssäviha. Tilan poikamiesisäntä Jaakko on kuitenkin rohkea ja tuo tilalle venäläisen Veran. Vanhaemäntä Elisabet on alkuun loukkaantunut ja järkyttynyt, mutta vuosien mittaan asenne muuttuu.

Järkyttynyt on myös Vera, sillä vaikka Jaakolla käteistä onkin, tila ja talo ovat huonossa kunnossa, naapurit ovat kaukana ja kotona asuu Velipuoli, puhumaton peikko josta Jaakko ei ollut kertonut mitään. Emäntäkin on yhtä vihaa ja ilkeitä sanoja. Veraa vastaan lyö ankeus ja hän pakkaa tavaransa heti kun on juonut kupin teetä. 

Karkulahdessa kuljetaan ajassa, kun palataan sekä Elisabetin että Veran menneisyyteen, ja siirrytään eteenpäin aikaan kun Veralla on tytär Anna. Tunnistan Elisabetissä pohjalaista ylpeyttä ja omanarvontuntoa, taipumusta kerskailla paikoissa joissa siihen ei olisi aihetta. Vähitellen kiukkuisen, sairaan vanhuksen sisältä löytyy myös rakastunut nuori, jopa romantiikannälkäinen nainen, jonka omatkaan ratkaisut eivät ole niitä kunniallisimpia. Veran kauniin ulkokuoren alle mahtuu myös: värikkäät nuoruusvuodet, valtava hinku päästä pois ja unohtaa kotikylän ankeus, työttömyys ja velvollisuudet. Karkulahdesta on lähdetty ennenkin ja sitä Verakin yrittää, mutta mikä lie sitkeys, rakkaus tai tarve rankaista itseä saa hänet pysymään tässä ankeudessa. 

Hän näkee metsän ja puut, yhdessä ja erikseen, ja siksi suurempina kuin on mahdollista, miten paljon enemmän on mahdollista kuin ihminen pienessä mielessä luulee. 

Jaakon puhumattomuus ja äidinpelko, emännän ilkeys ja haju, sisävessan puute ja Velipuolen lymyily nurkissa meinasivat olla minullekin liika annos ankeutta, mutta onneksi tarina alkoi herättää kiinnostuksen hyvin nopeasti ja luinkin kirjan melkein samalta istumalta. Kuten tuoreemmissakin romaaneissaan, Laitila Kälvemark on uskomattoman taitava ihmismielen kirjoittaja. Karkulahden hahmot ovat tavattoman tutunoloisia, dialogi on aitoa ja sitä tekee mieli ihan lukea ääneen. Kirjailija on löytänyt tarinaan hyvän rytmin, mielenkiintoiset taustat ja lähes kosketuksentarkat, kauniit ja kullanhohtoiset, mutta rumatkin yksityiskohdat.

Vielä siinä on tunto. Vielä se muistaa.

Elisabetin vanhuudenhauraassa mielessä aikakaudet ja ihmiset menevät jo sekaisin, mutta lukijalle - ja myöhemmin Verallekin - paljastuu asioita, jotka pehmentävät katkeroitunutta ihmistä ja helpottaa kahden naisen yhteiseloa. Kielimuurista huolimatta emännän ja venakon välillä on paljonkin yhteistä ja ryssävihasta kertova tarina teoksen lopussa sulkee ympyrän. Myöhemmissä teoksissaan kirjailija on lähtenyt Karkulahden realismista eri suuntiin, mutta tapa olla ihmisen mielen sisällä on säilynyt ja toivon että säilyykin. Arvostan kovasti myös sitä, että lukijalla on mahdollisuus täyttää aukot itse ja rakentaa mahdollisuuksia kevyesti kudottuihin yhteyksiin. Ja Laitila Kälvemarkin kieli - se on kaunista!

Romaanista myös blogeissa Kirja vieköön!, Lukuneuvoja ja Ullan luetut. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 13. A book written by an author of one of your best reads of 2020 (H2O). 

Muita nimipäiväsankareiden teoksia: Tiina Rajamäen Vieras maisema, Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla, Tiina Lifländerin Kolme syytä elää sekä Kristina Ohlssonin Paratiisiuhrit. Hyvää nimipäivää!

22.7.2021

Naistenviikko: Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

Olga Tokarczuk 2009. Puolankielinen alkuteos Prowadź swój pług przez kości umarłych. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. Otava 2020. 255 s. Kuva kustantajan.

Huomenna juhlitaan Oilin ja Olgan nimipäivää, joten tässä oiva Naistenviikon kirja. Merkittäviä kansainvälisiä kirjallisuuspalkintoja (Man Booker, Nobel...!!) voittanut Olga Tokarczuk oli minulle ennen tätä kirjaa ihan tuntematon nimi ja vaikka hänen teoksiaan on suomennettu, ne näyttävät tulevan meille useita vuosia jälkijunassa. Ihastuttavalla tavalla erikoinen oli tämä Aja aurasi vainajain luitten yli ja aion kyllä kokeilla kirjailijan aikaisempiakin teoksia.

Jo ikääntyvä Janina asuu syrjäisessä pikkukylässä ja huolehtii talven yli kesäasukkaiden taloista. Hän käy keskiviikkoisin opettamassa englantia lapsille, tapaa samalla tuttaviaan ja kääntää perjantaisin William Blaken runoja ystävänsä kanssa. Janinan vahvinta osaamista on kuitenkin astrologia, jonka parissa aika kuluu ja jonka avulla pystyy selittämään ympäristön tapahtumia. Janinalla on kova ikävä Tyttöjään, kahta koiraa, jotka hän on menettänyt aikaisemmin talvella. Kylän laitamilla alkaa tapahtua, kun metsästysseuraan kuuluvia miehiä kuolee, ensin Isojalka, sen jälkeen valtaapitäviä miehiä. Janinalla on omat näkemyksensä miesten kohtalosta ja eläinten oikeuksista, mutta poliisi ei kuuntele homssuista naista eikä vastaa tämän kirjeisiin. 

Saarnastuolissa Ihminen asettuu toisten Olentojen yläpuolelle ja antaa itselleen oikeuden päättää niiden elämästä ja kuolemasta. Hänestä tulee tyranni, vallananastaja.

Romaani on viehättävä sekoitus jännitystä, filosofista pohdintaa, luonnon puolustamista, ikivanhoja asetelmia ja satumaista tunnelmaa. Janinalla on hauska tapa nimetä tuntemiaan ihmisiä näiden ominaisuuksien mukaan, ja vaikka viihtyykin hyvin yksin, side Outolintuun ja kahteen nuorempaan ystävään syvenee tapahtumien edetessä. Astrologista yksityiskohtaa on paljon ja se luo ehkä vähän huvittavankin kontrastin kaikkeen muuhun. Luonnon ja eläinten puolesta puhuminen nostaa romaanin eräänlaiseksi ekoromaaniksi, ja teemalla tuntuu olevan merkittävä rooli myös rikosten selvittämisessä.

Janina huomaa, että ikääntyvä nainen jää helposti huomaamatta tai tälle naureskellaan vähättelevästi. Muutenkin hän pohtii, mitä on hyödyllinen elämä, kenestä yhteiskunta hyötyy ja ketkä ovat taakaksi. Onko hänellä ja hänen ystävillään mitään roolia yhteiskunnan marginaalissa? Missä menee hulluuden ja järkevyyden raja? Metsästäjien surmat tuovat esiin miesten ylivallan ja hyvävelijärjestelmän, jossa kirkkokin kannustaa ihmisen oikeuteen hyödyntää ja harventaa eläinkuntaa. Astrologian lisäksi Janinan omat Vaivat ja hänen unissaan harhailevat kuolleet perheenjäsenet tekevät romaanista sadunomaisen.

Teoksen lukujen alussa on William Blaken tai muita sitaatteja, jotka houkuttavat ajattelemaan. Romaania lukiessa tunnelma oli usein sekava tai homssuinen, kuten Janina itse, mutta näin jälkeenpäin päällimmäisenä ajatuksena onkin viisaus ja filosofisuus, jota teokseen mahtuu paljon. Marginaalissa elävien ihmisten hiljainen vahvuus ja vallitsevien normien pilkka jäävät mieleen suorastaan voimaannuttavina teemoina. Tapani Kärkkäisen käännöstyölle iso kiitos!

Teoksesta myös näissä blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena ja Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 40: Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista. Seinäjoen kirjaston haasteessa etsitään hahmoja, joista tästä löytyy 8: Maaseudun asukas. Goodreadsin Around the Year in 52 Books -haasteessa sijoitan tämän kohtaan 23: A cross genre novel.

21.7.2021

Naistenviikko: Jennifer Clement: Basquiatin leski - Rakkaustarina

Jennifer Clement 2014. Englanninkielinen alkuteos Widow Basquiat - A Love Story. Suomentanut Terhi Kuusisto. Like 2015. 224 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Nimipäiväsankari Jennifer Clement on minulle aikaisemmin tuttu kahdesta huippuhyvästä romaanista, Rakkaudesta aseisiin ja Varastettujen rukousten vuori. Palkittu, Meksikossa asuva kirjailija kirjoittaa sujuvasti ja mielenkiintoisella otteella niin Meksikon huumesodan kourissa elävistä tytöistä, Amerikan turvattomammasta, osattomasta puolesta kuin vaikkapa kuvataiteilijan tyttöystävästä. Naistenviikkoon Clement sopii erinomaisesti, sillä ainakin näissä kolmessa teoksessa pääosissa ovat tytöt ja nuoret naiset.

Jean-Michel Basquiat oli nuorena kuollut, nopeasti kuuluisuuteen ja taiteen sisäpiireihin noussut kuvataiteilija. Suzanne Mallouk oli hänen tyttöystävänsä, jonka näkökulmasta Clement kirjoittaa  huumehuuruisista vuosista New Yorkissa 1980-luvun alussa. Teos on eräänlainen elämäkerta tai silminnäkijäkuvaus, vaikka se romaaniksi luokitellaankin. Myös kirjailija itse vilahtaa teoksen lopussa Suzannen ystävänä.

Kamalan nuoria olivat nämä kaksi, jotka hullaantuivat toisistaan ja sinkoituivat mukaan taide-elämään, kuuluisuuteen, muiden eksentristen nuorten ja päihteiden maailmaan. Jean-Michel rikastuu nopeasti, tuhlaa rahansa herkkuihin, limusiineihin ja hepoon. Hän maalaa intohimoisesti ja spontaanisti, mutta hänen päänsä on pian niin sekaisin, ettei hänen vierellään ole mahdollista elää satuttamatta itseään.

Suzanne oli Basquiatin suuri rakkaus, jota hän petti ja kohteli kaltoin. Suzanne eli kuitenkin rinnalla ja lähellä kuin kala vedessä, selviytyen vauhdikkaista vuosista kuin ihmeen kaupalla. Teos paljastaa molemmista intiimejä yksityiskohtia, taustoista kumpuavaa epävarmuutta, nuoruuden röyhkeyttä, äärimmäistä lahjakkuutta ja sekopäisyyttä. Basquiatille oli tärkeää saada mustien ääni esiin taiteessa, mutta valitettavasti hänen uransa loppui lyhyeen. 

Kuuluisia taiteilijoita, kuten Andy Warhol, Keith Haring ja Madonna, vilisevä teos koostuu varsinaisen kerronnan lisäksi Suzannen muistelmista. Clement on koostanut näistä väljästi rakentuvan, mutta kiihkeästi etenevän teoksen, joka kertoo rivejään enemmän. Pariskunnasta olisi voinut kirjoittaa paksunkin romaanin, mutta Clementin ratkaisu on päiväkirjamaisen tehokas ja mieleenpainuva.

Helmetin haasteessa laitan tämän kohtaan 4: Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 6: A love story. Seinäjoen kirjaston haasteessa etsitään erilaisia hahmoja, joista seikkailija sopii tähän kirjaan. Kirjasta myös blogeissa Maailmankirjat ja Reader, why did I marry him?

Tässä lisää nimipäiväsankareiden teoksia blogistani: Johanna Vuoksenmaan Pimeät tunnit, Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet, Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Kädettömät kuninkaat ja Enkelten verta,  Johanna Holmstömin Sielujen saari, Jenny Erpenbeckin Päivien loppu ja Mennä, meni, mennyt, Jenni Linturin Mullojoki, 1950, Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo ja Viides vuodenaika, Hanna Weseliuksen Alma!, Hanna Morren Tuonen tahto sekä Hanna Haurun Jääkansi

20.7.2021

Naistenviikko: Ulrika Gustafsson: Valoisa kaupunkini - Sally Salminen, elämä ja teokset

Ulrika Gustafsson 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Min ljusa stad - Sally Salminen, livet och litteraturen. Suomentanut Laura Jänisniemi. Teos 2021. 404 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 

Olisi ollut kiva, jos tämä teos olisi ehtinyt eiliseksi juhlistamaan Sallin-päivää, mutta postaan nyt päivän myöhässä, ja teoshan sopii erinomaisesti Naistenviikkoon minä tahansa päivänä! Sally Salminen, joka parhaiten tunnetaan vuonna 1936 ilmestyneestä teoksestaan Katrina, eli vuosina 1906 - 1976. Valoisa kaupunkini on vahvasti Salmisen kirjailijaidentiteettiä ja hänen teoksiaan ruotiva elämäkerta, mutta se valottaa hyvin myös sitä, millainen persoona Salminen oli muutenkin kuin kirjailijana.

---Salminen liittyy sellaisten naisten luomaan traditioon, jotka kirjallisilla töillään haastavat ja murskaavat entiset, miesten määrittelemät naisroolit, neuvottelevat ne uusiksi ja luovat ne uudelleen.

Salminen otti kerta toisensa jälkeen vapauksia. Myös miespuolisen alter egonsa Lars Laurilan kanssa ja pitäessään tyttönimensä mentyään naimisiin Johannes Dührkopin kanssa. Se oli yksi tapa olla luopumatta omasta identiteetistään ja tietysti myös liikemiesmäistä.

Jo nuorena myymäläapulaisena Sally tiesi, että hänen on nähtävä maailmaa ja päästävä pois piian roolista. Kuten moni muu 1920-luvulla, hänkin lähti laivalla Atlantin yli ja eli New Yorkissa vuosia - keittiöpiikana ja kotiapulaisena, sillä mitä muutakaan nuori siirtolaisnainen olisi voinut tehdä. Sally piti kuitenkin päänsä ja alkoi kirjoittaa romaania. Yllättäen romaani voitti pohjoismaisen kirjoituskilpailun ja yhdessä yössä Sally Salmisen ja Katrina-romaanin nimi olivat kaikkien huulilla, myös New Yorkissa.

Sotia edeltävinä vuosina Sally asui vuoroin Ahvenanmaalla ja Tukholmassa, antoi toimittajille haastatteluja, kävi pitämässä esitelmiä ja oli aikansa julkkis. Sodan alkaessa ja sodan aikana Sallylle oli tärkeää tehdä hyväntekeväisyyttä, vastanrintaa ja pitää kiinni niistä poliittisista ja uskonnollisista arvoista, joiden ansiosta hän pääsisi eteenpäin "uutena naisena". Kirjailija tapasi tanskalaisen puolisonsa ja nuoripari päätyi elämään Tanskassa.

Valoisa kaupunkini käy perusteellisesti läpi Sally Salmisen kirjallista tuotantoa, teosten sisältöä ja luonnetta, sekä niiden samaa arvostelua Pohjoismaissa. Katrinan jälkeen myyntiluvut laskivat, mutta Salminen palkittiin usein ja hänen roolinsa arvostettuna kirjailijana vakiintui. Kirjailija piti päänsä myöskin kirjoittamiensa varsin realististen aiheiden puolesta, sillä ne eivät aina vakuuttaneet modernismiin taipuvaisia kriitikoita. Salmiselle oli kuitenkin tärkeämpää, että äänen saavat työtä tekevä väestö, köyhyydestä ponnistavat ylpeät naiset ja Ahvenanmaan saaristo. Romaanien lisäksi Salminen työsti myös mm. artikkeleita ja matkakertomuksia.

--- tasapainoilu korrektiuden ja kapinallisuuden välillä oli ollut hänelle - naispuoliselle kirjailijalle - vaikeaa. --- Hän vaali lapsen ja naisen näkökulmaa maailmaan. Kirjoitti naisen seksuaalisuudesta, taloustöistä, skandinaavisten maahanmuuttajien elämästä 1930-luvun New Yorkissa, naisesta ja sodasta ja henkisestä pahoinvoinnista. 

Sotien jälkeen Sally Salminen ei ollut ainoa luovaa työtä tekevä, joka kärsi mielen horjumisesta. Sairaus ei onneksi vienyt häntä mukanaan, kuten niin monen muun. Sally ja Johannes olivat ahkeria matkustajia ja viipyivät pitkiä aikoja mm. Ranskassa, Espanjassa, Algeriassa ja Israelissa. Sallya ajoi lapsesta saakka levottomuus, paikkaan sitoutumisen kammo ja vapauden kaipuu. Hän oli käytännössä perheen elättäjä, sillä Johanneksen kuvataide ei tainnut tuoda kovin paljon tuloja, mutta se tuskin haittasi kunnianhimoista naista: "Uskon vielä tänäkin päivänä, että 'kokeilu', jossa mies luovuttaisi kaiken hallintovallan naiselle, voisi olla hyödyllinen. Ja ehkä onnellinen." Pariskunta ei saanut biologisia lapsia, mutta ottivat kasvattaakseen juutalaistaustaisen pienokaisen pariskunnalta, joka joutui pakenemaan natseja Ruotsiin. Se oli yksi Salmisen tavoista tehdä vastarintaa.

Teos avaa hyvin sitä ilmapiiriä ja aikakautta, jossa Sally Salminen eli, ja sitä miten asetelmat poikkesivat vaikkapa Yhdysvaltain ja Suomen välillä. Siinä missä ryysyistä rikkauksiin ponnistanut nuori nainen oli sensaatio Yhdysvalloissa ja sopi heidän tarinaansa, 1930-luvun Suomessa Salmisen pyrkimyksiin ja vahvaan tahtoon suhtauduttiin huomattavalla kriittisyydellä. 

Minulle tämä elämäkerta oli hieman liian kirjallisuuteen painottuva - Salmisen persoonasta, muusta elämästä ja yhteiskunnan ilmiöistä kertovia osia suorastaan ahmin - mutta toisaalta voiko taiteilijan tuotantoa täysin erottaa hänen persoonastaan? Ei tietenkään. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 29: Kirjan henkilön elämä muuttuu. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 36: A book with six or more words in the title.

19.7.2021

Naistenviikko: Mitä lukulistalle seuraavaksi?

Naistenviikko jatkuu! Tänään juhlitaan Saaran, Sarin ja Sallin nimipäivää, mutta koska minulla ei tällä kertaa ole nimipäiväsankareiden kirjoittamia kirjoja postattavaksi, päätin tehdä listan naisten kirjoittamista kirjoista, joita odotan ja aion lukea myöhemmin kesällä tai syksyllä. Lopuksi pieni lista myös kirjahyllyyni jämähtäneistä teoksista, joille annan lukuvuoron tämän vuoden aikana.

Uutuuksia

Anna Isola: Yön oppimäärä

Sammakko kuvaa Oulun-aikaisen työkaverini esikoisromaania näin: "Yön oppimäärä on Anna Isolan säihkyvän arkifantastinen esikoisteos ihmisistä ja karhuista, taloista ja tunkeilijoista sekä ulkopuolisuudesta ja rakkaudesta. Se vie lukijan syvälle metsiin, muistoihin ja uniin, joita värittävät syrjäseutujen melankolia ja twinpeaksmäiset painajaiset". Tilasin jo omani, odotan sitä kovasti!

Emma Cline: Daddy

Otava kuvaa maailmalla menestyneen Tytöt-romaanin kirjoittajan toisinkoista näin: "Nerokas novellikokoelma sukeltaa rohkeasti ihmismielen pohjamutiin. Tarinat tarkastelevat ihmissuhteita, niiden jännitteitä ja valtapelejä sekä arkisia hetkiä, joilla on koko elämän muuttavia seurauksia."

Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar

Atenan kustantama kirja on ensimmäinen 1500-luvun naisesta kertova suomalainen elämäkerta. Miten perhe ja valtakunta liittyvät toisiinsa?

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Tämä on ollut huippusuosittu ja varausjonot ovat pitkät! Anneli Kanto on aikaisemminkin kirjoittanut hurjan hyviä teoksia (Veriruusut, Lahtarit), joten taidan ostaa omakseni, jottei tarvitse jonottaa. Gummeruksen kustantama kirja kertoo Hattulan pyhän ristin kirkon maalaamisesta 1500-luvulla. Kävin kirkossa viime kesänä!

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli

Puuvillatehtaan tytöistä ja naisten tekemästä työstä sopii hyvin lukea Tampereella. WSOY kirjoittaa teoksesta, miten "naisten elämä ja työ ovat usein jääneet dokumentoimatta, varsinkin kun on muutettu maasta toiseen."

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän (ilmestyy elokuussa)

Otavan kustantama "pakahduttavan kiihkeä romaani sopeutumattoman naisen ja neuvostovangin kielletystä rakkaudesta." Pidin kovasti Kallion Yön kantajasta, jossa on niin ikään päähenkilönä nuori nainen, jonka on vaikea sopeutua normeihin.

Kirjastosta lainassa tai varausjonossa 

Louise Penny: Kuolettava kertomus

Pennyn Three Pines -sarjan teokset ovat osa elämääni ja eräänlaista lohturuokaa. Ihanat ihmiset, lämmittävä ruoka, vanhanaikainen murhamysteeri ja pienen kylän juorut.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

Kammottava aihe, josta pääsevät kertomaan aikalaiset itse. Aleksijevitš antoi äänen ihmisille, palomiehille, sotilaille, uhrien leskille, vanhuksille, äideille, lääkäreille, puoluevirkailijoille, fyysikoille, kylien lapsille (Annelin kirjat -blogi). 

Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia

Tätä olen lukenut pikku hiljaa uimarantareissuilla. Valtonen kertoo omakohtaisesti rakkaudestaan toiseen kotimaahansa Kolumbiaan. Minulle hyödyllinen teos, sillä lähisuvussani on siteitä levottomaan, ilmeisen kauniiseen ja monipuoliseen Kolumbiaan.

Anna Burns: Maitomies

Bongasin useita palkintoja voittaneen teoksen jo 2018 lomareissullani Englannissa, mutta päätin kuitenkin odottaa sen suomennosta. Docendon kuvaus: "Maitomies on tarina juoruista ja kuulopuheista, seksuaalisesta häirinnästä ja vaikenemisesta, joilla on tuhoisat seuraukset."

Omasta hyllystäni

Heidi Köngäs: Dora Dora

Könkään naisista kertovat historialliset romaanit Sandra ja Hertta olivat loistavaa luettavaa, joten uskon että romaani Kolmannen valtakunnan ministeristä Suomen Lapissa on yhtä lailla lukemisen arvoinen! Jotenkin noloa, että tämä on edelleen lukemattomien pinossa kirjahyllyssäni...

Zadie Smith: Risteymiä

"Radikaali, intohimoinen ja tosi", lukee kirjan takakannessa. Smith on luonnollisesti USA Todayn listalla "100 Black Novelists You Should Read". Hänen hittiteoksensa Kauneudesta teki vaikutuksen jo kauan aikaa sitten.

Annamari Marttinen: Korsetti 

"Millaista on elää heteroseksuaalina miehenä, kun syvällä sisimmässä on myös vahva ja elintilaa vaativa nainen?" (Tammi). Tämä romaani on jäänyt lämmittämään hyllyäni harmittavan pitkään, joten raivaan sille lukutilaa mahdollisimman pian. Pidin kovasti Marttisen teoksesta Vapaa

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Samoin tämä on lämmittänyt hyllyäni jo vuosia. Liken kuvauksen mukaan romaani "kertoo ihmisten valinnoista, uskollisuudesta ja uskottomuudesta, sopeutumisesta tai sopeutumattomuudesta maassa, jonka kohtalona on joutua miehittäjien armoille."

18.7.2021

Naistenviikko: Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika

Hanna-Riikka Kuisma 2016. Like. 446 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tänään Riikat aloittavat Naistenviikon, jota juhlitaan useissa kirjablogeissa postaamalla kirjajuttuja naisista, naisten kirjoittamista kirjoista tai viikon aikana nimipäiväänsä juhlivien kirjailijoiden teoksista. Minullekin tämä on jo useampivuotinen perinne ja yritän tälläkin kertaa postata mahdollisimman monesta nimipäiväänsä viettävän kirjailijan teoksesta. Viikon aloittaa Hanna-Riikka Kuisma, joka nimensä puolesta voisi sijoittua myös Hannan-päivään, mutta koska siihen minulla on toinen ehdokas, juhlitaan tänään hänen toista nimeään.

Kuisma on minulle aikaisemmin tuttu kirjastaan Kerrostalo, joka herätti huomiota pari vuotta sitten. Viides vuodenaika on varhaisempi teos, mutta Kerrostalon vuoksi  - pidin siitä kovasti ja olihan se Finlandia-ehdokkaanakin! - tuntui luontevalta valita Kuismalta teos tätä päivää varten. Siinä missä Kerrostalo tähyilee dystopian ja yhteiskunnallisten epäkohtien suuntaan, Viides vuodenaika on hyvin erilainen. Sen tarinat ja tapahtumat ovat hyvin yksityisiä ja salaisia, ja tunnelmassa on vahva maagisen realismin sävy.

Tarinan päähenkilö ja kertoja Luna herää siskonsa Milan luota, eikä hänellä ole vahvoja muistikuvia edeltävästä vuodesta. Pahasti painajaisissa, traumojen aiheuttamissa mielikuvitusmaailmoissa ja poissaolokohtauksissaan elävä nainen yrittää selvitä elämästään miesystävän kuoleman jälkeen. Vähitellen siskon luona toipuessaan ja terapian jatkuessa Luna alkaa muistaa lapsuuden tapahtumia, synkkiä ihmissuhteita, tabuja ja myös totuuden parisuhteestaan.

Mieli tulvii yli, en mahdu itseeni, joka puolelta pakottaa, kun ihostani puhkeaisi oksia ja juuria, joiden muodostamaan metsikköön lopulta eksyn.

Viides vuodenaika on kertomus hyväksikäytöstä, sairaasta väkivallasta ja lapsen keinoista selviytyä. Lunan elämässä on ollut useita sairaalajaksoja, mutta siskon lempeys ja läsnäolo on tällä kertaa paras lääke menneisyyden selvittämiseen. Asioiden läpikäyminen vie Lunalta valtavasti energiaa, mutta voimia vie myös niiden jatkuva peitteleminen ja tietoinen unohtaminen. Hänelle on luontevaa vaihtaa aikatasoa tai jopa persoonaa kesken keskustelun, jonkin muiston tai kuvan laukaisemana. Hän siirtyy itsensä ulkopuolelle ja näkee myös tilanteita, joita ei myöhemmin muista tai joiden merkitys ratkeaa myöhemmin. Samoin kuin Luna itse, lukijakaan ei aina tiedä, mikä on totta, mikä muisto ja mikä vainoharhaista kuvitelmaa.

Kuinka monta kertaa sama ihminen voidaan tappaa niin, että hän pysyy elossa?

Lunan traumojen aiheuttaman mielisairauden kuvaus on romaanissa uskomattoman taitavaa, perusteellista ja monipuolista. Kuvaukset Lunan mielentilasta ovat kiehtovaa luettavaa ja vaativat lukijalta tarkkuutta, sillä aina ei vaan pysy kärryillä, missä ollaan ja kenen kanssa keskustellaan. Hänen kuvittelemansa tilanteet, dramaattiset unet ja lintufobia tuovat romaaniin aimo annoksen magiikkaa ja kiehtovaa "hulluutta". Mietin jossain kohtaa, menevätkö jutut - meedio, kuolleiden näkeminen, hirtetyt kissat, sängyn alla kyhjöttäminen - liian pitkälle, mutta Kuisma pitää langat hyvin käsissään ja jokaisella yksityiskohdalla on merkityksensä. Tai ehkä jotain olisi voinut jättää poiskin! Kuisma on onnistunut kirjoittamaan Lunan vainoharhat ja unet niin eläviksi, että väittäisin romaanin olevan jopa hieman jännittävä. Kauhun elementit ovat olemassa, mutta ihan sinne saakka tämä ei onneksi yllä.

Mietin myös, pystynkö lukemaan kaikkea Lunan kohtaamasta väkivallasta. Pystyin, enkä usko että se jää päälimmäiseksi mieleeni tästä teoksesta. Toivottavasti ei, vaikka teemana se läpäisee monta eri tasoa, kuten turvallisuudentunne, suojelun tarve tai seksuaalisuus. Mutta paljon tarinassa on myös rakkautta ja toivoa. Lunan ja Milan välinen suhde on mielettömän vahva ja kaunis, ja Milan lasten isähahmosta tulee Lunalle tärkeä mies. Pidin myös siitä, ettei Milan sateenkaariperheen tausta ole ongelmaton eikä nuhteeton. Ryppyjä on sekä rakkaudessa että hyvin rakennetuissa hahmoissa, vaikka tässäkin kohtaa mietin, pitääkö ryppyjä olla ihan kaikkialla.

Kirjasta lisää blogeissa Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjan vuoksi. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 18: Kirja kertoo sateenkaariperheestä. Goodreadsin ATY-haasteessa tämä sopii kohtaan 43: A book with elements of magic. Tässä lisää postauksia Riikkojen kirjoista: Riikka Ala-Harja: Kevyt liha, Riikka Pulkkinen: Totta, Raja, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sekä Vieras. Hyvää nimipäivää kaikille Riikoille!

10.7.2021

Anne Holt: Kuolematon kunnia

Anne Holt 2018. Norjankielinen alkuteos En grav for to. Suomentanut Outi Menna. Gummerus 2020. 499 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä kirja valikoitui luettavaksi kahden eri haastekohdan vuoksi. Etsin urheilijahahmoa Seinäjoen kirjaston haasteeseen ja sateenkaariperhettä Helmetin haasteeseen. Urheilijat ovat tässä dekkarissa keskiössä, mutta sateenkaariperhe jää hyvin pieneen osaan - ehkä se ei kuitenkaan haittaa. Olen lukenut Anne Holtia aikaisemminkin ja peräti kuuden vuoden tauon jälkeen kokemus oli oikein hyvä. Holtilla on useampaa kirjasarjaa ja Kuolematon kunnia ymmärtääkseni aloittaa Selma Falck -sarjan.

Maastohiihto on norjalaisille osa kansallista identiteettiä, osa heidän imagoaan ja perimäänsä. He ovat hiihdossa ylivoimaisia, mutta hekään eivät ole välttyneet dopingkohuilta. Viisikymppisen asianajaja Selma Falckin entisen asiakkaan tytär on maastohiihdon menestyksen huipulla, mutta kärähtää dopingista vain kaksi kuukautta ennen talviolympialaisia. Hiihtäjän isä Jan Morell palkkaa Selman selvittämään tapauksen, eikä Selmalla ole vaihtoehtoja. Hän on syyllistynyt petokseen, josta vain Morell voi hänet pelastaa. Tytär Hege Chin Morell on tietysti omasta mielestään syytön.

Skandaali paisuu, kun toinen nuori hiihtäjä löytyy kuolleena, hänkin Selman lähipiiriin kuuluva. Selma kääntyy vanhan ystävänsä, kodittoman Einarin puoleen ja saa kullanarvoisia näkemyksiä. Sen sijaan että keskittyisi nuorten syyllisyyteen, pitäisi miettiä kenen peloista on kyse, ja kuka skandaalista eniten hyötyy. Selman tutkimukset pysyttelevätkin suhteellisen pienissä piireissä. Hiihtoliitossa tuntuu olevan useampikin kritiikin kohteeksi joutunut pitkän linjan tekijä, jonka roolia liitossa on syytä kyseenalaistaa.

Selmalla on henkilökohtaisessa elämässään sukset ristissä sekä perheen että työn kanssa. Hän on itsekin entinen maajoukkuetason urheilija, kuuluisuus ja menestynyt työssään, mutta peliriippuvuus on vienyt häneltä kaiken. Selma saa Morellilta toisen mahdollisuuden ja ponnistaa sen avulla pohjalta takaisin kohti vapautta. Lukijalle jää kuitenkin - ilmeisesti ihan tarkoituksella - auki ja epäselväksi, miten Selma aikoo saada välit perheenjäseniinsä kuntoon. Tässä teoksessa hän sulkee kipeän aiheen täysin mielestään. Muut asiat on tärkeämpää saada ensin tasapainoon. Perheestä ehkä lisää seuraavissa sarjan kirjoissa.

Tutkimukset junnaavat välillä paikallaan ja kirjassa on mielestäni hieman toistoa, mutta on siinä paljon hyvääkin. Anne Holtin tyyli ja kirjoitustaito eivät petä vuosien jälkeenkään. Juoni vetää ja maastohiihtoliiton kuviot ovat - yllättävää kyllä! - melkoisen kiehtovia. Siltikään tämä ei ole varsinainen urheilusta kertova romaani, sillä urheilijanuorten kurinalaiseen, harjoittelun täyteiseen elämään ei juurikaan mennä mukaan. Rikosten kannalta keskeisemmät kuviot löytyvät lajia pyörittävien miesten hyväveliverkostoista ja heidän välisistään vanhoista kaunoista.

Jälleen kerran Outi Mennalle suurkiitos loistavasta käännöstyöstä! Kirja on luettu myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjasähkökäyrä ja Kirjarouvan elämää.

29.6.2021

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyuru 2017. Ruotsinkielinen alkuteos De kommer att drunkna i sina mödrars tårar. Suomentanut Outi Menna. S&S 2018. Lainasin kirjastosta.

Jopas oli vaikuttava teos! Tuntuu vaikealta päättää, mistä aloittaa kirjoittaminen, sillä tätä kirjaa ei ihan lyhyesti pysty kuvailemaan. Mutta aloitetaan nyt vaikkapa siitä, kun kolme pommiliiveihin pukeutunutta muslimitaustaista nuorta hyökkää ruotsalaiseen kirjakauppaan. Yksi heistä on romaanin päähenkilö, nuori nainen, joka kuvaa tapahtumat kännykällään. Hänellä on tunne, että hän on nähnyt kuvaamansa ennenkin. Se mistä hän on kotoisin, ei ole oikeasti se paikka josta hän on kotoisin. Naisen sisällä risteilee kaksi taustaa, kaksi historiaa, joilla molemmilla on yhteys Daeshiin - Isisiin - mutta eri tavoin.

Pian pommi-iskun jälkeen tarinan kirjoittava kirjailija tapaa tytön tämän omasta toiveesta. Vähitellen tyttö avautuu kirjailijalle, muistaa enemmän ja enemmän viidentoista vuoden päässä tapahtuvasta ajasta - tulevaisuudesta. Sillä sieltä hän on kotoisin. Siellä elää tyttö, jonka Ruotsi - kotimaa - on päättänyt vahvasti muslimienvastaisesta politiikasta. Tulevaisuuden Ruotsissa on asuinalue, jonne säilötään muslimeja erilaisin turvallisuusluokituksin. Ja tämän alati pahenevan kauheuden taustalla on tuo kirjakaupan pommi-isku, johon tyttö on viisitoista vuotta aikaisemmin osallistunut.

--- eivätkö tytön tekstit nimenomaan tehneet juuri sitä: keskustelleet sen maailman kanssa, joka oli ollut hänelle julmaakin julmempi.

Mikä on tytön rooli missäkin vaiheessa ja miksi hänen sisällään on kaksi eri ajassa kulkevaa persoonaa? Hänellä ja kirjailijalla on siitä monta teoriaa, eikä tyttö ole välttämättä ainoa jonka persoonaa Daesh on manipuloinut. Tytön ristiriitaiset muistot, vain hänen näkemänsä mustat yöperhoset, kesällä Brysseliin lankeava lumisade ja kahdessa ajassa kulkeva kerronta tuovat romaaniin ripauksen magiikkaa ja tietysti dystopiaa. Tuo synkkä tulevaisuudenkuva on kuitenkin kaiken keskiössä ja romaanin pelottavien viesti - se miten siltä voisi välttyä, miten välttää ihmisten lisääntyvä julmuus, miten pitää toivoa yllä, ettei Ruotsi muutu muslimeille mahdottomaksi paikaksi elää ja asua.

Olin muslini, ja niinä vuosina aloin uskoa, että se teki minusta Ruotsissa hirviön.

Tiedän ettet halua uskoa, että tällaista voisi tapahtua maassa, jossa elät lapsesi kanssa. Eivät minunkaan vanhempani halunneet. 

Tunsin usein romaania lukiessani jonkinlaista surun ja pelon sekoitusta, hennosti sitä samaa mitä kirjan hahmotkin kokevat. Kirjan tarina on haikean kaunis ja Anyuru teksti on merkityksiä täynnä. Sen tapahtumat ovat pöyristyttäviä ja karmeita, mitään ei kaunistella mutta missään ei myöskään vellota. Kerronta on toisaalta suorasukaista, mutta yksityiskohdissa pysähdytään kauneuteen, ihmisiin, kosketukseen, uskoon, rakkauteen ja sukupolvien välisiin siteisiin. Pahojen asioiden keskellä muistetaan perinteet, kirjallisuus, lasten leikit tai tasa-arvon merkitys.

Anyurun teksti yhdistelee hauskalla tavalla arabinuorille - ja ilmeisesti osin juutalaisillekin - tuttuja sanoja, jotka avautuvat lukijalle kun vain malttaa hetken. Väliin sujautetaan myös islamilaisia fraaseja, sillä usko on alati läsnä niin hyvässä kuin pahassakin. Tällaiset kielelliset yksityiskohdat tekevät tekstistä mukavaa lukea, väliin tekee mieli lukea sitä ääneenkin. Kiitos siitä Outi Mennalle, joka on välittänyt kielellisesti kirjavan kokonaisuuden uskomattoman taitavasti suomeksi.

Tässä on kirjallisuutta joka opettaa maailmasta lisää, kuten islaminuskosta tai Daeshiin lähtemisen taustoista, ja sitä kautta opettaa katsomaan maailmaa monipuolisemmin. Asiat ovat harvoin mustavalkoisia. Jännällä tavalla kirjan tapahtumat pelottavat - ne ovat täysin mahdollisia jo lähitulevaisuudessa - mutta samalla se antaa myös lohtua ja uskoa siihen ettei kannata antaa periksi. Anyurun luoma tarina on nerokas ja hämmästyttävä!

Tässä vain pieni osa kaikesta siitä moniulotteisuudesta mitä tämä romaani on. Ehdottomasti yksi vaikuttavimmista kirjoista mitä olen lukenut. Pidin kovasti myös Anyuru teoksesta Myrsky nousee paratiisista, joka on menestynyt kansainvälisesti. August-palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin oli kuitenkin jotain vielä hienompaa. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea myös Kamila Shamsien romaani Joka veljeään vihaa. Romaanista lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Tähtivaeltajablogi. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 8: Kirja jossa maailma on muutoksessa. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 17: A book with a muslim character or author.

24.6.2021

Elly Griffiths: Maan alla

Elly Griffiths 2017. Englanninkielinen alkuteos The Chalk Pit. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2021. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jo yhdeksäs Ruth Galloway -mysteeri! En enää millään usko, että arkeologimme Ruth saisi komisario Harry Nelsonin itselleen, mutta tällä kertaa ollaan jo lähellä. En paljasta tietenkään enempää, mutta näiden kahden välisessä suhteessa tai sen puutteessa on jotain hyvin koukuttavaa. Yhdeksännessä osassa Ruthin tytär Kate on jo kuusivuotias koululainen, ja pitkästä aikaa Ruth on yhteydessä myös vanhempiinsa. Mutta ei kovin hyvissä merkeissä. Nelson puolestaan on lähellä salaisuutensa paljastumista tyttärelleen. Hänen vaimonsa Michelle on omituisen etäinen, mutta johtuuko se Nelsonista vai jostain muusta?

Griffithsin teokset ovat dekkareinakin verrattomia ja odotan niitä aina kovasti. Sarjan henkilökaarti on kuitenkin yksi sen parhaita puolia, siksi päätin aloittaa tämän postauksen heistä. Uutena hahmona esitellään poliisilaitoksen uusi pomo - tehokas nainen, jonka kanssa Nelson on heti alkumetreiltä eri linjoilla. Hänen työkaverinsa Clough puolestaan pääsee naimisiin, mutta ei ennen kuin joutuu viettämään vuorokauden huolesta heikkona. Kaupungissa nimittäin katoaa naisia ja yksi heistä on Cloughille rakas. Kaupungin kaduilla elää kodittomia, joista kaksi kuolee melkeinpä poliisin syliin. Nelsonin tiimi tutkii molempia tapauksia, joilla selvästikin on yhteys toisiinsa.

Yhteys löytyy maan alta, jossa Ruth kaivaa ihmisen luita esiin. Kaupungin alla on tunneleiden verkosto, josta ovat kiinnostuneet niin ravintolaa suunnitteleva arkkitehti kuin asunnottomien veljeskuntakin. Hämärästä putkahtaa omituisia henkilöitä ja heitä myös katoaa kuin maan nielemänä. Tapansa mukaan Ruth auttaa Nelsonia ja tämän tiimiä ratkaisemaan kadonneiden naisten kohtalo, luiden omistaja ja kodittomien murhaaja. Arkeologista on tullut vuosien saatossa kuin osa poliisitiimiä.

Ruthin työn myötä esitellään jälleen mielenkiintoisia yksityiskohtia Norfolkin rannikon historiasta ja rakennuksista. Ei ole ensimmäinen kerta kun suunnittelen matkaa Norwichiin ja King's Lynniin! Rannikon luonto on useissa sarjan osissa ollut suuressa roolissa mutta tällä kertaa ollaan enemmän kaupungissa ja sen alla. Tunnelma on onnistunut ja jostakin syystä pidin tästä kirjasta enemmän kuin vaikkapa Siniviittaisesta naisesta.

Kirjassa viitataan sarjan aikaisempiin tapauksiin ja henkilöihin, joten parhaan lukunautinnon saa, jos on lukenut niistä edes jonkun. En osaa sanoa, toimisiko tämä ihan itsenäisenä teoksena. Tuttuun tapaan mukana on muun muassa sympaattinen druidi Cathbad ja tämän puoliso Judy, jonka rooli tapausten ratkaisemissa on merkittävä. Katen uusi harrastus näyttämöllä tuo tarinaan mukaan ripauksen Tolkienia ja Lewisia - Griffiths on taitava ripottelemaan teksteihinsä mukaan monenlaista kulttuuria ja historiaa. Näissä teoksissa ei mässäillä väkivallalla eikä takaa-ajoilla, vaan paljon kiinnostavimmilla yksityiskohdilla. Suomentaja Anna Kangasmaa on onneksi alan asiantuntija!

Dekkarista myös blogeissa Luetut, Kirjasähkökäyrä ja Kirjamuuri. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 5: Kirja liittyy elokuvaan tai tv-sarjaan (viittauksia Tolkienin ja Lewisin teoksiin, joista on tehty elokuvia). Goodreadsin 52 kohdan haasteessa tämä menee kohtaan 11: A book to celebrate The Grand Egyptian Museum (koska arkeologia).

22.6.2021

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille

Anna-Liisa Ahokumpu 2021. Gummerus. 179 s. Lainasin kirjastosta.

Nuori Anjezë auttaa kuuliaisesti äitiään Skopjessa joskus 1920-luvulla. Kirkon avustustyöhön mukaan lähtevällä tytöllä on vahva usko, mutta myös halu päästä irti kodista ja tytölle lankeavista perinteistä. Pian hän pääseekin Intiaan saakka ja päätyy Kristuksen kehottamana elämään kaduille vähäosaisten pariin. Myöhemmin hänet tunnetaan Äiti Teresana.

Jos Anjezë on joutunut ristinkivun todistajaksi, jos se on syvin totuus jonka Kristus haluaa hänen kanssaan jakaa, silloinhan se tarkoittaa ettei rakkautta sittenkään ole. Isät hylkäävät poikansa. Äidit tyttärensä. Lapset jäävät tyhjyyteen ja ovat valmiita hylkäämään itsensä, uhrautumaan ja kuolemaan vain siksi, että pääsisivät takaisin kotiin.

Vuosikymmeniä myöhemmin Eveliinan synnytys lähestyy. Hänen äitinsä on juuri kuollut eikä ehdi kertoa Eveliinalle kunnolla, millaista synnytys on. Muutenkin suhde äitiin on ollut etäinen. Eveliina tutkii naisten ja synnyttämisen historiaa ja sitä, mikä on saanut naiset etääntymään toisistaan, mikä on medikalisoinut raskauden. Naisilla olisi tuhansien sukupolvien tieto kivusta, hormoneista ja ruumiin muutoksista, jos sukupolvien väliset yhteydet eivät olisi katkenneet.

Supistukset tulevat mutta liian harvakseltaan. Missään ei ole hyvä olla, kivut ja unettomuus tekevät Eveliinasta yksinäisen, harhaisen ja epätoivoisen. Äidistä muistuttavat enää valokuvat Kosovosta ja lause, jonka tämä on lähettänyt itselleen: Muista minut. Synnytyksen jälkeenkään kaikki ei ole niin kuin tuore äiti oli kuvitellut. Tunteet lasta ja laitosta kohtaan ovat omituisia ja pelottavia, eikä hänelle kerrota suoraan kaikkea mitä tapahtuu. 

Ruumiissani velloi kimppu kauhua, jota en pystynyt edes ajattelemaan. --- Kunpa olisin saanut edes nukkua.

Ahokumpu sitoo kauniilla tavalla yhteen kaksi toisistaan kaukana olevaa tarinaa. Yhteys on toimiva ja hän jakaa molemmat pieniin vuorotteleviin lukuihin. Tarinat lähtevät vetämään, vaikka juonta tärkeämpää onkin pohdinta, kyseenalaistaminen ja voima. Jumalallinen yhteys tulee yllätyksenä niin Anjezëlle kuin Eveliinalle hänen äidissäänkin. Naisista kumpuaa myös ikiaikaista matriarkaalista voimaa auttaa, ponnistaa tai vaikkapa päättää loppuun se, minkä katsoo olevan lopussa. Sukupolvien välisten siteiden ja yhdessä tekemisen ketjun katkeaminen on lohdutonta ja laittaa lukijankin miettimään, miksi näin on tapahtunut.

Kolme rukousta äidille on pieni romaani ja nopeasti luettu, mutta se jää varmasti resonoimaan pitkäksi aikaa. Teksti on taitavan vähäeleistä ja silti koskettavaa ja voimakasta. Eveliinan kokemukset pohjautuvat hyvin pitkälle kirjailijan omiin, lähes traumaattisiin kokemuksiin synnytykseen liittyvistä kivuista, komplikaatioista ja kommunikaation vaikeuksista laitoksella (IS 15.4.2021). Lue myös mitä blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Lukutuulia kerrotaan. Suosittelen myös Ahokummun esikoisteosta Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa.

13.6.2021

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

Colson Whitehead 2016. Englanninkielinen alkuteos The Underground Railroad. Suomentanut Markku Päkkilä. Otava 2021. 341 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Coran isoäiti Ajarry kuljetettiin laivalla Afrikasta Yhdysvaltoihin, kuten miljoonat muutkin orjat, kun taas Cora ja hänen äitinsä Mabel syntyivät orjiksi. Cora on nyt puuvillaplantaasilla yksin, sillä Ajarry on kuollut ja Mabel karannut. Äidin ristiriitainen maine leimaa tytärtä ja niinpä Cora ei ole pelkästään isäntänsä omaisuutta, vaan muidenkin orjien silmissä alhainen. Äidin perintöä on kuitenkin sinnikkyys, jonka avulla Cora selviää kahleista, mielivaltaisista isännistä, yhdeksänhaaraisen ruoskan alla, raiskauksista ja paosta.

Nuoren Ceasarin tausta on ihan toisenlainen, mutta orja hänkin. Ceasar saa ujutettua Coraan ajatuksen paosta ja niin he löytävät maanalaisen rautatien, väylän kohti pohjoista ja vapautta. Matkalla nuoret syyllistyvät pakoakin vakavampaan rikokseen, mutta olosuhteet eivät ole heidän luomiaan. Kuukaudet Etelä-Carolinassa antavat jo makua vapaudesta: Cora käy töissä, kulkee katuja pitkin kuin kuka tahansa ja opettelee lukemaan. Yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus muistuttaa kuitenkin itsestään ja matka jatkuu. 

Hän päätti pitää ohjenuoranaan orjan valintaa - missä tahansa oli parempi kuin siellä, mistä pako oli alkanut.

Seuraava pysäkki on askel taaksepäin ja erään talon ullakolla piilotellessaan Cora todistaa valkoisen väestön väkivaltaista joukkohurmosta. Hänen perässään on palkkionmetsästäjä, joka ei anna periksi, sillä Coran äiti Mabel pääsi häneltä karkuun. Matka kohti Georgiaa ja kotiplantaasin orjuutta on jo alkamassa, kun Cora saa apua ja päätyy Indianaan suurelle, vapaalle tilalle. Mustien yhteisössä on hetken turvallista ja rauhallista, mutta Indianassakaan valkoiset eivät siedä liian vapaita, liian lukeneita ja liian järjestäytyneitä mustia. 

Plantaasinomistaja viljeli pelloillaan Sea Islandin puuvillaa, mutta kylvi sen siementen mukana väkivaltaa ja kuolemaa, jotka tuottivat satoa nopeasti. Valkoisilla oli syytäkin pelätä. Jonakin päivänä järjestelmä hukkuisi vereen.

Maanalainen rautatie on järkyttävää luettavaa, mutta kuten aikaisemmin lukemani Nickelin pojat, tämäkin vetää mukanaan ja on pakko lukea tarkkaan. Whiteheadin toteava ja tiivis ilmaisu auttaa lukemaan eteenpäin silloinkin kun tapahtumat ja koettelemukset järkyttävät. Ikävään ja suruun ei jäädä missään vaiheessa vellomaan, vaikka siihen olisi mahdollisuus, niin Coralla kuin lukijallakin. Sinnikkyys ei anna tilaa murtua, vaan katse on eteenpäin. Teos koostuu useista luvuista, joissa näkökulma on usein Coran mutta ei aina. Näkökulma vaihtuu välillä niin että lukija saa olosuhteista monitahoisen kuvan. Kaikki ei ole mustavalkoista.

Maanalainen rautatie sijoittuu jonnekin 1800-luvulle. Googlasin, että orjakauppa on lakkautettu 1800-luvun alkuvuosina, joten Coran isoäiti lienee niitä viimeisiä. Yksi karanneita orjia peräänkuuluttavista ilmoituksista, joita Whitehead on ripotellut lukujen väliin ja jotka siis ovat aitoja, on 1830-luvulta. Tapahtumat sijoittuvat joka tapauksessa aikaan ennen Yhdysvaltain sisällissotia. 

Orjuus ja mustien asema on tietysti romaanin teema ja sitä käsitellään niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla. Whitehead esittelee sorron eri muotoja väkivallasta aivopesuun ja sterilisaatioon. Niin sanotuissa edistyksellisissäkin osavaltioissa värilliset karsinoidaan, luokitellaan, heitä ohjataan, huijataan ja seurataan. Etelästä tuleva palkkionmetsästäjä on vahvoilla sielläkin, eikä laki ole vielä täysin vapaankaan värillisen tukena. 

Valkoiset olivat tulleet tähän maahan aloittaakseen alusta, pakoon vallanpitäjien tyraniaa aivan kuten vapautuneet orjat pakenivat isäntiään. Mutta he kielsivät ihanteensa kaikilta muilta. --- hän ymmärsi mitä tarkoitti luotu tasa-arvoisiksi. Julistuksen kirjoittaneet valkoiset miehet eivät ymmärtäneet tekstiä itsekään, jos kaikki ihmiset ei todellisuudessa tarkoittanut kaikkia ihmisiä.

Whitehead muistuttaa, miten valkoiset ovat rakentaneet nykyisen yhteiskunnan intiaaneilta varastetulle maalle, Afrikasta varastettujen ihmisten lihaksilla ja verellä. Pienessä sivujuonteessa pohditaan myös sitä, onko ensimmäisestä maailmansodasta oikein puhua kyseisellä termillä, sillä mitä oli ja on se sota, jota mustat ovat käyneet valkoisia vastaan jo satoja vuosia? Ja vaikka tapahtumista on ainakin 150 vuotta, orjuus on kauan aikaa sitten lakkautettu, ihonväriin perustuva sorto kriminalisoitu, orjuuden jäänteet ovat edelleen olemassa. Maanalainen rautatie on siis paljon muutakin kuin romaani. Myös suomentaja Markku Päkkilälle iso kiitos sujuvasta kielestä!

Upeasta teoksesta myös blogeissa Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie ja Mummo matkalla. Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 41: Kirjassa matkustetaan junalla. Seinäjoen kirjaston haasteen hahmoista kuittaan tummaihoisen. Goodreadsin ATY-haasteessa tämä sopii kohtaan 24: A book about racism or race relations.

11.6.2021

Alex Schulman: Unohda minut

Alex Schulman 2016. Ruotsinkielinen alkuteos Glöm mig. Suomentanut Raija Rintamäki. Nemo 2017. Luin BookBeatista. Kuva Otavan.

Ruotsalainen Alex Schulman on tullut viime vuosina tunnetuksi autofiktiivisistä teoksistaan, joista etenkin Polta nämä kirjeet on ollut hyvin suosittu ja äänestettiin Blogistaniassa vuoden 2020 parhaaksi ulkomaiseksi romaaniksi. Kävin googlaamassa Unohda minut -teoksen taustoja, ja vaikka esimerkiksi Anna-lehden haastattelun perusteella on selvää, että teos pohjautuu hyvinkin tarkkaan kirjailijan omiin muistoihin ja ihmissuhteisiin, se luokitellaan romaaniksi. Unohda minut käsittelee kirjailijan äidin alkoholiongelmaa, kun taas Polta nämä kirjeet kertoo hänen isovanhempiensa myrkyllisestä suhteesta. Sen luen varmasti ihan pian!

Alexin äiti Lisette juo paljon - liikaa - mutta asiasta ei ole koskaan puhuttu perheessä. Äidin humalainen välinpitämättömyys syöksee Alexin kohti paniikkikohtauksia ja alakuloa. Kun Alex ottaa asian puheeksi, äiti katkaisee välit poikaansa. Kun äiti ei lupauksestaan huolimatta pysty hoitamaan lapsenlastaan, pojan on pakko valita omien lastensa ja äitinsä välillä. Äidin ailahtelevainen käyttäytyminen hallitsee aikuisen pojan elämää. Pojan sisällä taistelee totuuden ja suojelemisen välinen ristiriita, eikä hän pääse itse kasvamaan aikuiseksi.

Tahtoisin hänen tietävän kaiken siitä, millaista minulla oli. Tahtoisin kertoa hänelle siitä, kun minä olin poika ja hän oli äiti. Kun hän makoili päivät pitkät makuuhuoneessaan - tahtoisin hänen tietävän, millaista meillä oli oven toisella puolella. Tahtoisin hänen ymmärtävän, kuinka pettyneeksi tunsin itseni. Tahtoisin kysyä häneltä siitä kerrasta, kun menin häntä vastaan soratielle ja hän ajoi ohitseni. En halua syyttää häntä mutta haluan kertoa, kuinka surulliseksi tulin, ja haluan tietää miksi hän teki minulle niin. Ja tahtoisin että hän kertoisi oman versionsa elämästään.

Kun Alex oli pieni, hänen ja äidin välinen suhde oli vahva ja kaunis, ja paluu tuohon rakkauteen kummittelee aikuisen miehen mielessä. Vähitellen äiti muuttui, hän alkoi sulkeutua ja suhde lapsiin kärsi. Kun isäkään ei pystynyt käsittelemään ilmeistä ongelmaa, otti pieni Alex tehtäväkseen suojella äitiä ja peitellä totuutta. Joka kerta, kun äiti raivostui tai varsinkin kun hän sivuutti lapsensa täysin, Alexin sisällä särkyi jotain. Pojan hiljainen suru kantaa aikuisuuteen saakka. Mitä hän on tehnyt väärin? Koskaan ei myöskään keskusteltu siitä, millainen äidin oma lapsuus oli. Oliko hänetkin sivuutettu ja siirretty perheen ulkopuolelle?

Lyhykäisyydestään huolimatta romaani on ihailtavan kokonainen ja ehjä. Se on Alexin ja Lisetten ympärille muodostuva kupla, jonka ulkopuolelle jäävät melkein kaikki muut. Kirjailija ei esimerkiksi käsittele teoksessaan sitä, miten alkoholismi on mahdollisesti vaikuttanut hänen veljiinsä. Hänen isällään on romaanissa toki rooli, samoin vaimolla, jonka osuus tapahtumien kulkuun on merkittävä. Silti Alex ja Lisette ovat keskiössä alusta loppuun. Pidin tällaisesta ratkaisusta rajata tunteet ja kokemukset käsittelemään lähes yksinomaan äitiä ja lasta. Se tekee lopputuloksesta hyvin henkilökohtaisen ja koskettavan.

Alexin hätä on ilmestä ja tunnelma on surullinen, sillä aiheen käsitteleminen on hänelle hirvittävän tärkeää. Schulmanin teksti on kuitenkin useimmiten hyvin vähäeleistä, varsin toteavaa ja paikoin jopa ytimekästä. Tyyli mahdollistaa sen, ettei lukija muserru mukana silloin kun Alexin oma romahdus on lähellä. Vähäeleisyyden rinnalla kulkee siellä täällä kauniita yksityiskohtia, kuten kuvaus kynttilänjaloista ja heinänkorresta suussa, äidin ja pienen pojan vartaloiden yhteensopivuudesta tai veljen kauniista silmistä. Teeman ja tyylin välinen tasapaino on uskomattoman hieno ja onnistunut. Kääntäjä Raija Rintamäki on tavoittanut tunnelman upealla tavalla.

Romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä ja Kirsin Book Club. Olen onnellinen että tämä valittiin lukupiiriimme luettavaksi, sillä nyt tiedän että luen Schulmanin seuraavatkin teokset. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 45: Pohjoismainen kirjailija. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa kohta 21: A book whose title and author both contain the letter "u".

9.6.2021

Dekkariviikko: Pascal Engman: Polttava maa

Pascal Engman 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Eldslandet. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2020. Pokkarissa 556 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Polttava maa aloittaa Vanessa Frank -sarjan. Toinen osa, Rottakuningas, on ilmestynyt suomeksi tänä vuonna. Kaksi vuotta sitten suomennetusta Patriooteista kirjoitin näin: jännittävä, hyvin koukuttava, vaikea laskea käsistä... toki siitä löytyi pieniä yksityiskohtia, jotka vähän horjuttivat muuten onnistunutta kokonaisuutta, mutta erinomainen esikoinen! Teoksia yhdistää Chile, jossa myös kirjailijalla on juuria.

Chilestä löytyy vanha saksalaisten perustama siirtokunta, jonka klinikalla pelastetaan rikkaita köyhien lasten kustannuksella. Siirtokunta tuo vaurautta ja vakautta alueelle, joten sen toiminta pysyy salassa ja ihmiskauppa onnistuu tarvittaessa vaikkapa Ruotsista asti. Sen johtajalle Carlosille naiset ovat pelkkä himon kohde ja pettureiden kiduttamiseen on salaiset tilat. 

Ruotsissa entinen eliittisotilas Nicolas ajautuu mukaan petokseen, jonka syövereissä häärää hänen lapsuudenystävänsä Ivan. Nuorukaisten elämät ovat lähteneet jo varhain eri raiteille, eikä tämän kertainen yhteistyökään kanna kovin pitkälle. Ivan yrittää hankkia mainetta ja kunnioitusta paikalliselta rikollisliigalta, kun taas Nicolasta huolettaa autistinen sisko ja menneisyyden painolasti.

Poliisi tutkii rikkaiden miesten kaappauksia, kellosepänliikkeen ryöstöä ja katutappelua, jossa Nicolas on ollut osallisena. Kun Tukholmasta alkaa kadota myös katulapsia ja Vanessa Frankin suojatti, syyrialainen tyttö, Nicolas vaihtaa puolta ja päätyy auttamaan virkavapaalla olevaa komisariota. Jäljet johtavat Chilen rannikolle. Vanessa ei luota virkavaltaan eikä Nicolas kontakteihinsa, joten he päätyvät yhdessä pitkälle matkalle maahan, jossa vastassa ovat aidatut alueet, väkivaltaa kaihtamattomat vartijat ja bunkkereiden suojassa operoivat lääkärit.

Polttavassa maassa ei ollut niitä irrallisia ja kokonaisuutta horjuttavia yksityiskohtia, joista moitin Patriootteja. Se pysyi hienosti kasassa, vaikka osasia ja sivuja oli paljon. Tämä kirja ei kuitenkaan koukuttanut minua kovin hyvin, mutta syynä saattoi olla lukuvuoden lopun aiheuttama väsymys ja se, että luin kirjaa liian vähän kerrallaan. Vanessa Frank on oiva päähenkilö ja muutenkin teoksen hahmoista löytyi kivasti ristiriitaisuutta ja kompleksisuutta. Maailma ei ole mustavalkoinen ja ihminen voi muuttua moneen kertaan.

Dekkarista myös näissä blogeissa: Kirjojen kuisketta ja Kirjarouvan elämää. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 23: Kirja jota luet ulkona. Seinäjoen kirjaston haastetta varten tästä löytyy poliisi. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa tämä menee kohtaan 30: A long book.

8.6.2021

Dekkariviikko: Sofie Sarenbrant: Syntipukki

Sofie Sarenbrant 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Syndabocken. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2020. 419 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

"Ota nyt jotain mukaan", tokaisi puolisoni kirjastossa ja niinpä nappasin Vippi-lainan toukokuun puolessa välissä. Olin jo hieman huolissani, ehtisinkö lukea tarpeeksi dekkareita tätä dekkariviikkoa varten, joten sitä siis lisää. Syntipukki osoittautui nopealukuiseksi kirjaksi ja imaisin sen yhden viikonlopun aikana.

Bromman hienostoalueella on murtauduttu useampaan taloon, mutta tällä kertaa keikka epäonnistuu. Nuori liettualaismies törmää samanikäiseen nuorukaiseen, jonka siivooja löytää seuraavana päivänä kuolleena. Epäilyt kohdistuvat varasliigaan ja alueella rakentaviin siirtotyöläisiin, mutta pian myös siivoojaan. Facebookin Brommavännerna-ryhmä täyttyy vihapuheista ulkomaalaisia kohtaan.

Aikaisemmista teoksista tuttu poliisi Emma Sköld saa tapauksen tutkittavakseen parinsa Nylletin kanssa. Tutkintaa varjostaa heidän yksityiselämän kiemurat: Nyllet haluaisi suhteen etenevän, Emma ei ole valmis. Taustalla hiertävät Emman radikaalit teot pari vuotta aikaisemmin. Aikaisempiin teoksiin siis viitataan, mutta vaikka ne eivät minulle olleet tuttuja, pystyin lukemaan Syntipukkia täysin itsenäisenä teoksena.

Liettualaispoika jää kiinni, mutta kertooko hän tarpeeksi? Poika pelkää selvästikin jotain. Emma ja Nyllet saavat lisätietoja Bromman asukkaista Emman siskolta, jonka taloa Emma asuttaa toistaiseksi. Liittyvätkö Nylletin saamat uhkauskirjeet ja Emmaan kohdistunut takaa-ajo murtojen sarjaan? Mikä rooli tapahtumissa on aikaisemmin keväällä sattuneella kahden nuorukaisen ajamalla autokolarilla? Visusti kulisseja ylläpitävässä Brommassa on nuoria, jotka eivät uskalla kertoa itsestään kaikkea. On orastavaa rakkautta ja tekoja, joita pojat ja heidän isänsä piilottelevat viimeiseen saakka.

Syntipukki yhdistelee tulenarkoja teemoja, kuten seksuaalista suuntautumista ja maahanmuuttoa. Kaiken yllä on yhteisö, jossa yhdenmukaisuuden paine on yllättävän kova. Kun yhtälöön lisätään vielä  arvot, joissa heikkoutta ei suvaita, on hienojen talojen kellareissa ja venevajoissa enemmän salaisuuksia ja väkivaltaa kuin kukaan uskoisikaan. Tässä kohtaa Sarenbrantin muuten hyvin koossa pysyvä teos karkaa hieman käsistä ja menettää hitusen uskottavuuttaan.

Poliisihahmojen yksityiselämä on rikosten ohella toinen juoni, joka jää tietysti herkullisen avoimeksi jatkuakseen seuraavissa sarjan osissa. Sarenbrant kirjoittaa todella sujuvaa ja vetävää tekstiä - tästä tietysti iso kiitos myös suomentaja Helene Bützowille! Teos koukuttaa nopeasti, mutta vaikka teemat ovat sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla merkittäviä keskustelunavauksia, niiden käsittely jää aika pinnalliseksi. Moni saa äänensä kuuluviin hetkittäin, mutta lopputulos on melko sirpaleinen. 

Emma Sköld -sarjaa saattaisin lukea lisääkin, mutta pelkään että moni muu dekkarisarja menee edelle, jos aika ei riitä kaikkeen. Ihanaa kuitenkin, että valinnanvaraa on, ja tämäkin erottuu edukseen virkistävällä tavalla. Teoksesta lisää blogeissa Luetut, Kirjasähkökäyrä ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 6: Kirja kertoo rakkaudesta. Seinäjoen kirjaston haasteessa etsitään hahmoja. Tästä löytyy 5: Seksuaalivähemmistön edustaja. 

Dekkariviikosta lisää Kirjakauppaliiton sivuilta!

7.6.2021

Dekkariviikko ja Max Seeck: Uskollinen lukija

Kirjablogeissa vietetään jälleen Dekkariviikkoa lukemalla ja kirjoittamalla dekkareista. Lisätietoja voit lukea vaikkapa Kirjakauppaliiton sivuilta tai Yöpöydän kirjat -blogista, josta löytyy linkkejä viikkoa viettäviin blogeihin. 

Jos kaipaat vinkkejä dekkarihakuun, niitä löytyy blogistani hakusanalla dekkari tai dekkariviikko, mutta löysin myös valmiita koosteita ja vinkkilistoja blogistani vuosilta 2019 ja 2017. Tässä yksi suosikkilista ja tässä toinen. Lisäksi haluan suositella parin viime vuoden ajalta seuraavia erittäin tasokkaita dekkareita: 

Nyt kuitenkin kotimainen menestysteos:

Max Seeck 2019. Tammi. Pokkarissa 471 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Menestyskirjailijan vaimo löytyy surmattuna pariskunnan Kulosaaren-talosta. Irvokas ruumis ei jää ainoaksi, sillä muutaman päivän sisällä poliisi saa tietää lukuisista muistakin tapauksista, jotka jäljittelevät kyseisen kirjailijan menestysteoksen murhia. Tapausten sarja on ainutlaatuinen ja poliisilta odotetaan nopeita tuloksia.

Pian käy ilmi, että häiritsevän moni surmatuista naisista muistuttaa tutkimuksia vetävää poliisia, Jessica Niemeä. Jessican menneisyydessä on tapahtumia, joista hän on vaiennut, ja varallisuutta josta harva tietää. Mitä tapahtui viisitoista vuotta sitten Venetsiassa ja onko sillä mitään tekemistä nykyisen tutkinnan kanssa? Jostain syystä tapaukset liippaavat hyvin läheltä, jopa niin että naisen henki on vaarassa.

Alkuun ajattelin, ettei Seeckin teoksessa taida olla mitään valtavirrasta poikkeavaa, mutta juuri kun näin ehdin tuumata, alkoi tapahtua. Uskollinen lukija on nopeatempoinen ja vetävä teos, jonka tapauksissa on aimo annos salaperäisyyttä ja mystiikkaa. Jessican ja tämän esimiehen Erne Miksonin menneisyys tuo tarinaan oman mausteensa. Saapa nähdä, säilyvätkö salaisuudet jatkossakin, vai paljastuuko jotain Pahan verkossa, joka on Niemi-sarjan toinen osa.

Pahaa enteilevä mystiikka, salaseura ja kyseenalaiset hoitokeinot maustavat itse murhatutkintaa jopa niin, että hetken pelotti lukea yksin kotona. Seeckin taituroima juoni on kekseliäs ja epäiltyjen väliset suhteet varsin mielikuvitukselliset. Jotain kökköä loppuratkaisussa kuitenkin oli. Epäiltyjen motiivit jäivät ainakin minulle hämärän peittoon, eikä kyseinen salaseura ollut lainkaan uskottava. Tarvitseeko ollakaan? Ei tietenkään, mutta minua sen mahtipontisuus hieman häiritsi. 

Pidin teoksen lyhyistä luvuista, jotka lisäsivät vauhtia myllyyn. Muutenkin teksti on sujuvaa ja ehdottomasti kansainvälistä tasoa. Vaikka siinä olikin yksityiskohtia, joista en niin pitänyt, oli sitä ihan mahdoton laskea käsistään. Uskon, että luen Seeckin teoksia jatkossakin. Lue lisää blogeista Kulttuuri kukoistaa, Kirsin Book Club ja Kirsin kirjanurkka. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 39: Kirjassa kuunnellaan musiikkia. Seinäjoen kirjaston haastetta varten tästä löytyy hahmo, joka on muusikko.

22.5.2021

Evie Wyld: Me olemme susia

Evie Wyld 2020. Englanninkielinen alkuteos The Bass Rock. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2020. 423 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut teki minuun suuren vaikutuksen reilu neljä vuotta sitten. Siksi tuntuikin raastavalta odottaa tätä teosta kirjastosta niin pitkään. Varausjono on syystäkin pitkä, sillä kirja on saanut erinomaisia arvioita. Nyt mietin, miksi en ostanut sitä itselleni ja lukenut jo syksyllä! 

En osaa tarkkaan määritellä, mikä on se, mitä kirjalta odotin, mutta alkuun tuntui ettei sitä tullut vastaan. Tuntui, että luen jotain mistä en saa otetta. Sitten sitä jotain odottamaani alkoi tihkua tarinoiden sekaan vähitellen ja vaivihkaa, ja lopuksi olinkin aivan myyty. Teos oli juuri sitä mitä odotinkin. Wyld teki kuin tekikin melkoisen vaikutuksen jälleen! 

1700-luvulla elää nuori Sarah, jota syytetään noituudesta. Hän pakenee erään perheen kanssa metsään, kohti rannikkoa, mutta olosuhteiden kasvattama tyttö syyllistyy jälleen johonkin mitä ei ymmärretä. 1900-luvulla Ruth muuttaa miehensä kotitaloon, mutta jää yksin, vaikka tekee kaikkensa sopeutuakseen kotirouvan rooliin. Mies viihtyy töissä ja jossain muualla. Ruthin suhde miehen poikiin on lämmin, ja vaikka nämä viettävät pitkiä viikkoja sisäoppilaitoksessa, suhde heihin kantaa läpi vuosien. Talossa asuvat myös kodinhoitaja Betty ja tämän siskontytär Bernadette, joista kasvaa Ruthille perhe, kun omaa lasta ei kuulu.

Bass Rockin kalliosaari näkyy talon ikkunoista ja sen läsnäoloon on varmasti tottunut myös pieni kaapissa piileskelevä tyttö. Haamun näkevät myös Bernadetten tyttäret vuosikymmeniä myöhemmin. Heistä Vivianea on pyydetty talonvahdiksi, jotta talo saadaan myytyä. Viviane yrittää tarttua elämään, ajelehtii Lontoon ja Skotlannin välillä eikä oikein saa kiinni mistään ennen kuin sisaren väkivaltainen suhde päättyy ja naiset sukulaisineen kokoontuvat Bass Rockin talolle. 

Naisen asema ja naiseen kohdistuva väkivalta on teema, jota vähitellen tihkuu romaanin alkuosan sivuilla ja voimistuu loppua kohden. Sarahin ja Vivianen välissä on elänyt useita sukupolvia naisia, joita on satutettu ja vähätelty, ja sukupolvien taakka on murentaa itsetunnon ja selkärangan vielä nykypäivänäkin eläviltä siskoilta. Naisia on suljettu hoitolaitoksiin, lähetetty pois kaupungeista, poltettu ja suljettu kaappeihin. Mutta onneksi romaanissa on myös hetkiä, jolloin naiset iskevät takaisin, yhdistävät voimansa ja saavat miehen pakenemaan.

Wyld kirjoittaa uskomattoman kaunista tekstiä, jossa miljöö saa tunnelmaan sopivan roolin. Jopa kuolemaa tai murhaa kuvatessaan Wyld kykenee runollisen kauniiseen tekstiin, kuin alleviivatakseen sitä surullista tosiasiaa, että väkivalta ja kuolema ovat osa elämää. Romaani on samaan aikaan järkyttävä ja voimaannuttava, sillä se tekee näkyväksi sen mistä pitäisi pystyä puhumaan enemmän. Läpi romaanin on onneksi myös ihmisiä yhdistäviä siteitä, yhteisymmärrystä ja rakkautta, jotka niin ikään antavat toivoa paremmasta, vaikka osa rakkaista menetetään. 

Naisista kertovien tarinoiden lisäksi pidin kovasti myös Ruthin poikapuolten kohtaloista miehisyyttä korostavan kulttuurin kasvatteina. Pidin kovasti myös siitä, ettei lukiessa koskaan tiedä mille aikakaudelle siirrytään seuraavaksi ja kuinka paljon lukija saa taustatietoa. Kirjailija luottaa lukijan kykyyn päätellä ja yhdistellä sirpaleita, ja se kannattaa, sillä kokonaisuus palkitsee. 

Me olemme susia myös näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Lumiomena. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 35: Kirja jonka ilmestymistä olet odottanut. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 16. Siblings as main characters. Kirja ehtii mukaan myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen, joka päättyy 31.5.

29.4.2021

Vanessa Springora: Suostumus

Vanessa Springora 2020. Ranskankielinen alkuteos Le Consentement. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2021. 175 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tässä on teos, joka on ravistellut ranskalaista keskustelua lainsäädäntöä myöten. Vaikuttava ja tärkeä omaelämäkerrallinen teos, jonka kirjoittaminen on ollut kirjoittajalleen pitkä ja raskas prosessi. Kolmekymmentä vuotta traumaattisten tapahtumien jälkeen kustannustalon johtaja on vihdoin valmis kertomaan maailmalle, miten häntä hyväksikäytettiin vuosien ajan. Springoran kokemukset herättävät raivoa, hämmästystä ja kuvotusta.

Teini-ikäinen V. ei edes usko olevansa kaunis ennen kuin viisikymppinen, kuuluisa kirjailija Gabriel Matzneff iskee häneen silmänsä, aloittaa viettelyn ja solmii hänen kanssaan seurustelusuhteen. V. on haavoittuvassa iässä ja kaipaa elämäänsä isähahmoa. Hän on menettänyt kontaktin omaan isäänsä, joten hurmaavan aikuisen miehen antama huomio osuus oikeaan kohteeseen. 

Miehen maine nuorten tyttöjen saalistajana on tunnettu, mutta sekään ei estä V:n äidin sallimasta seksuaalista suhdetta näiden kahden välillä. Kirjailija on tunnettu myös teoksistaan joissa hän repostelee kokemuksillaan ja valloituksillaan. Äidin kultturelleissa ystäväpiireissä miestä ihaillaan, ja menee vuosikymmeniä ennen kuin hänen teoksiaan ja tekojaan aletaan paheksua. Teoksessaan Vanessa Springora läpikäy Ranskan kulttuuriväen asenteita ja vuosikymmenten takaista ilmapiiriä yrittäessään ymmärtää ja selittää aikuisten miesten ja puberteetti-ikäisten tyttöjen seksisuhteet sallivaa yhteiskuntaa.

Ei tietenkään pitäisi puhua suhteesta, vaan hyväksikäytöstä, ja sitä V:kin tajuaa suhteen olevan. Hän jättää miehen täytettyään viisitoista. Miehen ego ei eroa hyväksy, ja hyväksikäyttö muuttuu seksuaalisesta henkiseksi. Kirjalija hyödyntää työssään V:n kuvia ja kirjeitä vuosikausien ajan. Pitkään eron jälkeenkin V. tunnistaa itsensä miehen teoksista.

Uskomaton ja uskomattoman rohkea ulostulo, joka on onneksi käynnistänyt keskustelua ranskalaisessa kirjallisuusmaailmassa. Näin rankan aiheen lukeminen ei ollut varsinaisesti kivaa, mutta Springoran ilmava teksti ja lyhyiden kappaleiden väljyys tekevät siitä nopeasti luettavan, ja on se tietysti vetävä. Springora käy läpi myös myöhempiä henkisiä seurauksia ja itsetuhoisuutta, joita tapahtumilla on ollut. Kirjassa on kaikki olennainen, eikä mitään ylimääräistä. Tärkein on saatu paperille ja maailman tietoisuuteen - se riittää. Huonomminkin olisi voinut käydä. 

Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 38. Kirja on käännetty hyvin. Seinäjoen haasteessa kuittaan tällä kohdan 9: Suurkaupunkilainen. Kirja sopii erinomaisesti myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen, joka muuten päättyy ylihuomenna. Teoksesta on kirjoitettu myös blogeissa Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Tuijata.

28.4.2021

Richard Powers: Ikipuut

Richard Powers 2018. Englanninkielinen alkuteos The Overstory. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2021. 649 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Meitä isommat, hitaammat, vanhemmat ja kestävämmät eliöt hallitsevat maailmaa, vaikuttavat säähän, ruokkivat muuta luomakuntaa ja jopa tuottavat ilman, jota hengitämme. 

Vuoden 2019 Pulitzer-voittaja on totisesti palkintonsa ansainnut. Olen lukenut viime vuosina monta ekoromaania, romaaneja jotka käsittelevät ilmastonmuutosta tai ihmisen tekojen vaikutusta luontoon ja sitä kautta yhteiskuntiin. Olen pitänyt näistä kaikista. Ikipuissa on kuitenkin jotain niin vahvaa ja massiivisen vaikuttavaa, että se nousee kiistamatta tämän sarjan ykköseksi ja yhdeksi viime vuosien parhaista lukemistani kirjoista. 

Meidän kotiimme on murtauduttu. Olemme hengenvaarassa.

Jos rakastat puita, tämän romaanin jälkeen arvostat ja kunnioitat niitä vielä enemmän. Takakannessa luvataan, että kirja saattaa muuttaa elämäsi. Hieman mahtipontista, mutta täytyy myöntää, että kirja muutti tapaani katsoa puita ja opetti näkemään se valtava ekosysteemien määrä, joita ne pitävät elossa. Sen sanoma on ilmeinen - meillä on hyvin vähän aikaa pelastaa maailma, jos lainkaan - mutta jossain vaiheessa ymmärsin senkin, että maailma kyllä jatkaa eloaan, korjaa vähitellen itseään ja peittää ihmisen jättämät jäljet, mutta maailma sellaisena kuin me - yksi laji lukuisten joukossa - sen ymmärrämme, katoaa. Tavallaan hyvin huojentava näkemys.

Vaikka jokainen noista hitaista ja maltillisista kasveista on omanlaisensa, ne osaavat välittää toisilleen seikkaperäisiä viestejä, ja ne muovaavat toisiaan, puhdistavat vettä, sitovat hiilidioksidia, tarjoavat linnuille pesäpaikkoja, suodattavat maaperästä myrkkyjä ja stabiloivat kasvupaikkansa mikroilmastoa. Kun riittävän monet organismit toimivat yhdessä maanpinnan ylä- ja alapuolella, syntyy jotain, millä on päämäärä. Syntyy metsä.

Teos alkaa kahdeksalla tarinalla ihmisistä, joiden elämässä jollain puulla on merkittävä rooli. On pojan perimä sukupolvia kestänyt valokuvausprojekti. Yhdysvaltojen itäosissa kuolee kastanja toisensa perään, mutta Iowassa Nickin perheen pihalla on valtavan kokoinen sellainen. Mimi Man isä kasvattaa puun talon pihalle jokaiselle tyttärelleen ja antaa perinnöksi Kiinasta tuodut arvoesineet - puun kuvia niissäkin. Pieni Adam tekee tutkimustyötä ötököiden avulla, kun taas Douglas päätyy istuttamaan kymmeniä tuhansia puita hakattujen tilalle. Pieni Neelay putoaa puusta ja istuu pyörätuolissa loppuelämänsä. Se ei kuitenkaan estä häntä hyödyntämästä puiden mallia tietokonepelien suunnittelussa. Opiskelijatyttö Olivia ei saa otetta elämästään ennen kuin kuolee, herää ja alkaa kuulla puiden puhuvan. 

Ihmeellisimmät neljän vuosimiljardin kehityksen tuloksista tarvitsevat apua.

Kun Yhdysvaltain länsiosan jättimäiset punapuut kaadetaan yksi toisensa jälkeen, Nickin, Mimin, Douglasin, Olivian ja Adamin elämät kietoutuvat lopullisesti toisiinsa. Nickin ja Olivian vuosi punapuun latvuksessa on upeaa luettavaa, samoin kaikki se armoton päättäväisyys puiden pelastamiseksi. Hahmoja yhdistää myös urallaan menestyneen biologin teos metsistä, joka muuttaa myös niin ikään maailmankuulun pelisuunnittelijan tavan nähdä maailma. Kirjan lukee myös aviopari, joiden masentavan oloinen liitto herää henkiin vasta, kun toinen vammautuu ja pihan kasvusto herää eloon. Rakkaus ja kiintymys on monella tavalla läsnä tässä teoksessa.

Ehkä kaikkein vaikuttavinta Ikipuissa on puiden elämään liittyvä tietomäärä, niiden kohottaminen tietoisuuteemme ja yläpuolellemme. Romaani vilisee tietysti puiden nimiä! Vaikka kirjan sanoma on selvä ja sen radikaali viisikko hyvinkin vimmainen ja tulisieluinen, kerronta ei sorru saarnaamiseen. Biologi Westerfordin hahmo tuo mukaan lisää vakaumuksellisuutta, mutta myös viisasta tyyneyttä ja jopa toivoa samalla kun yhteiskunta rankaisee (jopa koomisuuteen asti!) niitä, jotka yrittävät saada äänensä kuuluviin. 

Läpimitaltaan kolmimetriset ja yhdeksänsadan vuoden ikäiset puut sahataan poikki parissakymmenessä minuutissa ja katkotaan sitten määrämittaan tunnissa. Aina kun yksi kaikkein isoimmista rojahtaa maahan, jopa kaukaa katsoen näyttää siltä kuin tykin kranaatti osuisi katedraaliin. Maa järkkyy. 

Powersin teos on siinä mielessä hyvin perinteinen amerikkalainen romaani, että se on paksu ja perusteellinen. Olisiko tiivistämisen varaa ollut? Ehkä, mutta nautin silti sen jokaisesta lauseesta. Niillä oli kaikilla merkitystä. Se myös kattaa usean vuosikymmenen, vaikka radikaaleimmat tapahtumat taitavatkin keskittyä 1990-luvulle. Vuosiluvuilla ei tarinoissa sinänsä ole merkitystä, eikä niitä juuri mainita, mutta jo pelkästään tekniikan kehityksestä voi päätellä paljon. Näin itse metsällisen jättimäisiä punapuita Kaliforniassa kesällä 2010, enkä unohda kokemusta koskaan. Kuten yksi romaanin hahmoista toteaa, niiden keskellä tuntuu kuin olisi kotona.

Powersin romaaniin mahtuu niin paljon ja niin tärkeitä asioita, ettei niihin millään riitä yksi blogipostaus, joten lopetan tähän. Harkitsen kirjan ostamista omakseni, sillä saatan lukea sen joskus toisenkin kerran. Vaikka juonen muistaisinkin, siinä on paljon hienoja yksityiskohtia ja merkityksiä, joihin haluan palata. Siinä on paljon viisautta. Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt upeaa työtä! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 16: Kirjassa eletään ilman sähköä. Seinäjoen kirjaston haasteesta tämä kuittaan hahmon numero 27: Verkkomaailman tuntija. Goodreadsin vuosihaasteessa kuittaan tällä kohdan 49: A book with an ensemble cast.