Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu

Helena Immonen 2022. Docendo. Pokkarissa 411 s. Ostin omaksi.

Helena Immonen voitti viime joulukuussa Tulenkantaja-palkinnon Tampereen kirjafestareilla teoksellaan Operaatio Tulikettu. Olin jo aikaisemmin lukenut esikoisteoksen Operaatio Punainen kettu, ja palkinnon innoittamana päätin jatkaa kettusarjan lukemista. Sarjaan kuuluu myös teos Operaatio Napakettu.

Tiukasti ajan poliittisissa ja sotilaallisissa tilanteissa kiinni olevat teokset ovat kansainvälisen tason trillereitä. Niissä on paljon samaa kuin esimerkiksi Ilkka Remeksen jännäreissä, kuten se, miten Immonen osaa suorastaan ennustaa, mitä maailmalla seuraavaksi tapahtuu. Aavikkoketussa kietoutuvat yhteen Afganistanin vuoden 2022 poliittinen sekasorto ja Suomen asema idän ja lännen välissä. 

Joni Koivu palvelee kriisinhallintajoukoissa, kun länsimaat päättävät vetäytyä Afganistanista ja maa ajautuu talebanin vallan alle. Hän joutuu yllättäen Yhdysvaltain ohjusiskun seurauksena pahamaineisen Pedon matkaan ja eroon ryhmästään. Neuvokas asetoveri keksii onneksi tavan pelastautua ja miehet palaavat Suomeen. Kuitenkin vain hetkeksi, sillä pian heidät pyydetään takaisin avuksi.

Samaan aikaan Jonin sisko Riina Koivu saa salaperäisen postikortin suomalaiselta upseerilta, johon Riina on tutustunut Venäjän hyökkäyksen jälkeisen sairaalajakson aikana. (Kyllä, tätä tarinaa edeltää Suomen ja Venäjän välinen konflikti, josta lisää esikoisteoksessa.) Upseeri murhataan venäläisten käyttämällä myrkyllä ja Suomen katseet kohdistuvat itään. Eikä siinä kaikki, vaan suomalaisten terveystiedot vuotavat kyberhyökkäyksen vuoksi verkkoon. 

Riinan lisäksi salaperäisestä viestistä ja upseerin jälkeensä jättämistä tavaroista ovat kiinnostuneita myös venäläiset agentit. Riinan puoliso Mikael työskentelee puolustusvoimissa ja on keskeisessä roolissa tapahtumia selvittävässä työryhmässä. Kun kuolleen upseerin rooli Venäjän ja Yhdysvaltain kaksoisvakoojana käy ilmi, ovat Riina ja Mikael perheineen vaarassa. Molemmat tietävät liikaa. Kuka ehtii syrjäiselle Saimaan lahdelle ensimmäisenä, Riina, venäläiset vai kenties Peto?

Ymmärrän hyvin, miksi Satu Rämö valitsi Immosen teoksen Tulenkantaja-voittajaksi. Palkinnon kriteereinä on muun muassa se, että romaanilla on hyvät näkymät käännöskirjana maailmalla. Immosen teokset ovat kansainvälisesti kiinnostavia ja kertovat paljon tästä ajasta. Minulla ei kuitenkaan ihan pysynyt mielenkiinto yllä, sillä koin trillerin melko vaikeaksi seurata. Sotilaallisia ja poliittisia yksityiskohtia oli todella runsaasti enkä näin jälkikäteen enää oikein edes muista esimerkiksi, miksi Joni palasi takaisin Afganistaniin tai mikä Mikaelin rooli puolustusvoimissa oli. Minulla on voimakkaat sympatiat afgaaneja kohtaan, joten romaani oli siinä mielessä mielenkiintoinen. Vaikkei Aavikkokettu ihan lempitrillerini ollut, Immonen osaa kirjoittaa erittäin sujuvasti ja hänen hahmojensa elämät kietoutuvat luontevalla tavalla osaksi kokonaisuutta, mikä ei todellakaan aina ole trillereiden ansio. Tällä kirjalla kuittaan itselleni uuden maan - Afganistanin!

Arttu Tuominen: Lavastaja

Arttu Tuominen 2024. WSOY. 320 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

No huh, mikä trilleri! Olen lukenut kaikki Tuomisen Delta-sarjan teokset (Verivelka, Hyvitys, Vaiettu ja Häväistyt) ja pitänyt niistä kovasti. Ne sijoittuvat Poriin, jossa komisario Jari Paloviita tiimeineen tutkii murhatapauksia. Aikaisemmissa sarjan teoksissa on ollut taustalla jokin selkeä teema ja yhteiskunnallinen aspekti, kuten muinaiset SS-joukot, alkoholismi, toiseus, huumekaupan leviäminen ja jengiytyminen. Paloviidan lisäksi hänen kollegansa Henrik Oksman, Linda Toivonen ja Susanna Manner joutuvat painimaan tutkinnan ohessa menneisyytensä ja omien mörköjensä kanssa, joten juoneen nivoutuu paljon henkilökohtaista: lapsuuden traumoja, menetyksiä ja pelkoa.

Tämä sarjan päätösteos on kuitenkin aikaisemmista poikkeava. Karmeiden tapausten taustalla ei ole yleisempää yhteiskunnallista teemaa, jota samalla pohdittaisi, vaan sarjamurhaaja saa kaiken huomion. Syrjäisen tilan talosta löytyy kauniisti aseteltu perhe. Heidät on aseteltu idyllisesti ja koko talo on lavastettu kuin menneiden vuosikymmenten perhevalokuvaksi. Pian löydetään toinenkin karmiva, lavastettu idylli. Poliisit nimeävät sarjamurhaajan Lavastajaksi ja huomaavat ennen pitkää tämän olevan täysin se, joka vetää naruista ja vie tutkijoita haluamaansa suuntaan.

Tutkimukset vievät Paloviidan, Toivosen, Oksmanin, Mannerin sekä kuolinsyytutkija Ville Raunelan vanhaan teatteriin ja sen kulisseihin, ja myöhemmin hylättyyn valokuvaamoon, jossa esillä on vanhoja valokuvia ja täytettyjä, groteskeja eläimiä. Pian he tajuavat, että roolit tähän käsittämättömään näytelmään onkin kirjoitettu heille. Joku on seurannut heidän elämäänsä jo muutaman vuoden, joku joka on ollut koko ajan lähellä ja oppinut heistä kaiken olennaisen, mutta jota he eivät itse ole noteeranneet.

Koska koko porukka on tällä kertaa vaarassa, heidän vanhat pelkonsa pääsevät pintaan. Paloviita muistaa lapsena kuolleen siskonsa ja oman syyllisyytensä, Oksman pelkää vihaisia dobermanneja ja isänsä kuria, Toivonen kamppailee alkoholin himon kanssa, kun taas Manner iloitsee poikansa raittiudesta. Näin päätösosa ikään kuin nivoo kaikki aikaisemmat sarjan osat yhteen. Onnistuvatko tutkijat löytämään tekijän vai onko teatterin käsikirjoittaja kerrankin heitä älykkäämpi? Harvoin enää luen nykyään jännäreitä, jotka pelottavat, mutta tämä meni ihon alle eilen nukkumaan mennessä. Kuuntelin portaikon natinaa ja ilmalämpöpumpun huminaa. Mitä jos eteisessä oli joku? 

Pieni huomautus lopuksi. Ihmettelen, miksi kaikkitietävä kertoja kutsuu mieshahmojaan sukunimillä (Paloviita, Oksman, Raunela), kun heidän kollegansa Linda Toivoseen viitataan lähes yksinomaan etunimellä? Esihenkilönä Susanna Manner pysyy etäämpänä ja siksi Manner on hyvä valinta, mutta jos Toivonen on aina Linda, eivätkö miehet voisivat tasa-arvon vuoksi olla Jari, Henrik ja Ville? Etunimiä käytetään miehistä ainoastaan, kun hahmot puhuttelevat toisiaan ja puhuvat toisistaan, mutta eivät juurikaan kaikkitietävän kertojan toimesta. Sama ilmiö dekkareissa ylipäätään, ei siis pelkästään tässä sarjassa.

Pascal Engman: Patriootit

Pascal Engman 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Patrioterna. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2019. 494 s. Lainasin kirjastosta, luin loput BookBeatistä.

On kuitenkin huomattava määrä ruotsalaisia, jotka haluavat joko tietoisesti tai tietämättään levittää sellaista mielikuvaa, että koko maa olisi hajoamaisillaan ja että meidän kimppuumme hyökättäisiin joka suunnalta. Etenkin sisältä käsin.

Tällaisessa todellisuudessa elää yläluokkainen Carl Cederhielm, joka on koonnut uskonsa tueksi muutaman luotettavan soturin. Heidän hyökkäystensä kohteena ovat ne ruotsalaiset tahot, jotka ovat muka puheillaan ja toimillaan mahdollistaneet islamisaation ja maahanmuuttajien tunkeutumisen kotimaahansa. Patrioottien iskujen kohteena ovat erityisesti tukholmalaiset toimittajat. He onnistuvat toteuttamaan myös mittavan pommi-iskun kaupungin ytimessä, josta syytetään irakilaissyntyistä taksinkuljettajaa.

Uudenlaiseen todellisuuteen törmää myös kymmenen vuotta maanpaossa piilotellut August Novak, kolmekymppinen henkivartija, joka saapuu Chilen huumekuvioista Tukholmaan. August löytää nuoruudenrakastettunsa Amandan, menestyneen toimittajan, jota patriootit vainoavat. Amandan nuori työtoveri Madeleine puolestaan hyödyntää häikäilemättömällä tavalla kollegoitaan matkalla kohti menestystä.

Engman näyttää, miten ruotsalainen yhteiskunta on muuttunut kymmenessä vuodessa, mutta kenen maailmassa me elämme? Medialla on suuri rooli mielikuvien ja maailmankuvan luomisessa, ja omaan asiaansa uskovat löytävät uskonsotureita sosiaalisen median puolelta. Patrioottien mielikuvissa Ruotsi elää miehitysvallan alla ja heidän tehtävänään on puolustaa oikeuksiaan. Engman osoittaa kuitenkin taitavasti, miten heidän maailmansa voi olla vainoharhainen ja vääristynyt.

Patriootit on hyvin ajan hermolla: toimittajien kohtaama viha ja uhka näkyvät meilläkin, maahanmuuttokeskustelu on hyvin polarisoitunutta ja huoli sosiaalisen median vaikutuksesta yksinäisiin tai kaltoinkohdeltuihin on aiheellinen. Teoksen kaltaiset tapahtumat voisivat teoriassa olla mahdollisia. Vihapuhe voi muuttua todeksi.

Engmannin jännittävässä ja hyvin koukuttavassa esikoisromaanissa on pieniä yksityiskohtia, jotka hieman horjuttivat sen muuten niin laadukasta kerrontaa ja tarinaa. August Novakin hahmosta kasvaa ratkaiseva, mutta hänen rakkauselämänsä ei valitettavasti oikein tuntunut uskottavalta. Kuvaus hänen elämästään Chilessä oli mielenkiintoinen ja yhtä lailla jännittävä, mutta sen merkitys kokonaisuuden kannalta jäi minusta irralliseksi. Upeasti kirjoitettua trilleriä ovat sen sijaan irakilaisen Ibrahim Chamsain ja tämän tyttären kokema vääryys tai vaikkapa isänmaan asialla olevien miesten kokema sotatila. Tätä teosta oli vaikea laskea käsistä, ja kiitos kännykän ihmeellisen maailman, minun ei tarvinnut jättää kirjaa kesken lomamatkan vuoksi (en olisi ottanut kirjaston kirjaa mukaani), vaan pystyin jatkamaan lukemista e-kirjapalvelun avulla!

Lue, mitä mieltä näissä blogeissa oltiin: Luettua elämää, Kirsin kirjanurkka, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 19. Kirjan nimessä ei todellakaan ole mitään vikaa, mutten pidä siitä, minkälaisia mielleyhtymiä sana patriootti nykyaikana kantaa mukanaan, kun isänmaallisuus voisi olla jotain kaunistakin.

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita

Gin Phillips 2017. Englanninkielinen alkuteos Fierce Kingdom. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. S&S. 303 sivua.

Trilleri, josta on vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa. Joten jos yhtään epäilyttää, älä lue postaustani tätä pidemmälle. Yritän kirjoittaa kertomatta liikaa.

Joan ja hänen nelivuotias poikansa Lincoln viettävät usein aikaa eläintarhassa (siksi kuvan nalle!). Siellä on eläimiä, jotka jaksavat aina kiehtoa, siellä on paikkoja, joissa on kiva levätä ja leikkiä omia mielikuvitusleikkejä, olla hieman maailmalta piilossa. Eläintarha on paikka, josta molemmat nauttivat. Tämän retken jälkeen molempien mieli saattaa kuitenkin muuttua, sillä juuri ennen kuin tarha suljetaan, Joan näkee jotain, mikä saa hänet juoksemaan takaisin alueen varjoihin, oikeasti piiloon.

Seuraavan neljän tunnin ajan Joan tekee kaikkensa, jotta he kaksi pysyisivät näkymättömissä. Lähes koko sen ajan hän tuntee poikansa painon kylkeään vasten, sillä hän ei pysty päästämään irti. Lincoln on puhelias ja leikkisä lapsi, mutta äänet ovat nyt pahinta mitä voi olla. Askeleet eivät saa rahista liikaa, eikä kännykän valo saa paljastaa heidän paikkaansa pimenevässä illassa. Piileskely muuttuu tuntien edetessä paoksi, eikä lopulta voi tietää, tulevatko luodit hyvien vai pahojen aseista.

Intensiivinen jännäri ammentaa kauhunsekaisesta pelosta ja paosta, mutta myös äidin ja lapsen välisestä fyysisestä ja henkisestä yhteydestä, joka on niin kaunis ja särötön, että sen vuoksi on valmis tekemään kaikkensa. Phillips kuvaa hyvin lapsen mielikuvitusmaailmaa, sen säännöttömyyttä ja voimaa. Miten hyvin Joan onkaan läsnä lapsensa maailmassa ja miten hän pystyy ennakoimaan Lincolnin ajatuksenjuoksun ja tarpeet. Kansiliepeen mukaan perhe ja läheisyys ovat teemoina Phillipsin aikaisemmissakin teoksissa. Tämä on hänen ensimmäinen trillerinsä.

Niin kuin me olisimme kauniita on vetävä ja koukuttava juuri sellaisella tavalla kuin osaa odottaakin. Sen kerronnassa on kuitenkin jotain - ehkä pientä kömpelyyttä? - jonka vuoksi en nosta sitä ihan samantasoiseksi trilleriksi kuin vaikkapa Clare Mackintoshin viimeaikaiset menestysteokset (esimerkiksi tämä). Vahvuutena pidän kuitenkin sitä, miten Phillips pystyy rakentamaan kokonaisen romaanin muutaman tunnin mittaisesta piinasta. Joanin ajatukset harhautuvat välillä luonnollisesti arkeen, hänen omaan lapsuuteensa ja Lincolnin lyhyeen elämään, ja lyhyitä lukuja saavat myös pari muuta pakenijaa. Paikoitellen avataan myös niitä syitä ja hahmoja, joiden vuoksi he piileksivät. Terrorin syyt jäävät loppujen lopuksi aika vähälle analysoinnille, eikä se ehkä olekaan tämän teoksen pointti. Kenestä vaan voi tulla mitä vaan. Äidin ja lapsen välinen läheisyys ja suhde on tarinan merkityksellisin tekijä. Me todellakin olemme kauniita, vaikkeivat kaikki siihen uskokaan.

Lisää näissä blogeissa: Kirjan pauloissa, Oksan hyllyltä ja Kirjarouvan elämää. Tässä viimeinen teos, jolla osallistun Yhdysvallat-lukuhaasteeseen.

Blake Crouch: Wayward Pines. Ei pakotietä

Blake Crouch 2012. Englanninkielinen alkuteos Pines. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Tammi 2015. 330 sivua.

Jollakin tapaa innostukseni lukea jotain Blake Crouchilta liittyy Lukupino-blogiin, mutta en enää muista miten. Olisiko kirjailijan haastattelu vai jokin kirjapostaus keväältä? No, joka tapauksessa, laitoin siis nimen mieleeni, ja kun kirjakaupan alelaarista sain tämän kirjan edullisesti, poimin sen mukaani. Myyjä oli aivan liekeissä ja varoitti, ettei trilogian ensimmäinen osa tule riittämään! Mitenkäs minun kävikään?

Wayward Pinesia markkinoidaan ihmisille, jotka rakastivat Twin Peaksia, Lostia tai Salaisia kansioita. Kyseessä on kylä tai pieni kaupunki, josta ei ole pakotietä. Nämä voi päätellä jo kirjan nimestä, joten en paljasta mitään olennaista. Kaupunkiin päätyy salaisen palvelun agentti Ethan Burke, joka nurmikolta herätessään ei alkuun muista, kuka on, missä on ja mitä on tapahtunut. Hänet viedään sairaalaan, jossa hänelle ei kerrota juurikaan enempää. Lompakkoa ja puhelinta ei löydy mistään. Sinnikkäänä miehenä Burke alkaa selvittää, mikä tämä pahaenteiseltä vaikuttava kaupunki oikein on ja miksi tuntuu siltä, ettei kukaan halua tehdä yhteistyötä hänen kanssaan.

Crouch kirjoittaa takuuvarmasti myyvää tekstiä ja onhan Pinesista jo tehty TV-sarja. Burken kamppailu pienessä kaupungissa on täynnä vastoinkäymisiä, yllätyksiä, järkytystä ja kipua. Sankarimme on vakavasti loukkaantunut ja välillä häntä hakataan lisää, mutta mies juoksee pakoon, kiipeää vuoristossa ja peittoaa lauman nälkäisia petoja omin pikku kätösin. Ei mitään, vaikka välillä silmissä sumenee ja nukutusaineen vaikutus on jo alkamassa. Niin, jos rivien välistä voi jotain päätellä, niin meno oli minun makuuni jo hieman överiä.

Tarinan taustalla on kuitenkin mielenkiintoinen kuvio, joka selviää vasta ihan lopussa. Ja tietysti halu selvittää kaikki outous ja salamyhkäisyys on se, miksi kirjaa ei voi laskea käsistään, vaikkei se muuten niin kovin hyvä ollutkaan. Koukuttava kyllä, vauhdikas ja nopea käänteissään, mutta jopa bestselleriksi hieman liian heppoinen ja telkkarimainen minun makuuni. En siis usko, että jatkan tämän trilogian parissa, mutta voisin aivan hyvin kokeilla Crouchilta jotain muuta!

Arviot myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin ja Järjellä ja tunteella. Helmetissä sijoitan tämän kohtaan 23: Käännöskirja.

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Shari Lapena 2016. Englanninkielinen alkuteos The Couple Next Door. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2017. 316 sivua.

Kun opettajan valtaa toukokuinen arviointiväsymys, on paikallaan kirja  - kansainvälinen trilleri - jonka tietää jo etukäteen nopeaksi ja koukuttavaksi. Tämä oli juuri se hetki, jota varten laitoin itseni kirjaston varausjonoon ja kirja vapautui mitä parhaimpaan aikaan. Tapaus imaisi mukaansa heti, eivätkä työasiat painaneet mieltä seuraavan kahden päivän ajan :)

En tiedä, paljonko kertoisin kirjasta, etten paljasta liikaa mahdollisille lukijoille, mutta yritän kuvailla sitä kuitenkin hieman. Kolmikymppiset Anne ja Marco ovat naapurissa viettämässä iltaa. He ovat jättäneet puolivuotiaan tyttärensä nukkumaan kotiin yksin. Itkuhälytin on mukana ja vanhemmat käyvät tarkistamassa tilanteen puolen tunnin välein. Kun he palaavat kotiin puoli kaksi yöllä, pinnasänky on kuitenkin tyhjä. Myöhemmin selviää, että heidän talonsa kohdalta tajakujalta lähti auto valot sammuksissa vain pari minuuttia sen jälkeen, kun Marco kävi viimeisen kerran katsomassa lasta.

Liittyykö sieppaukseen millään tavalla se, että naapurin upea Cynthia kuherteli Marcon kanssa samoihin aikoihin heidän takapihallaan? Tai se, että Marcon yrityksellä on mennyt huonosti eikä Annen varakkaat vanhemmat suostu enää auttamaan vävypoikaansa? Entäs Annen menneisyys ja muistinmenetyskohtaukset, pystyvätkö ne selittämään aukkoja tarinassa? Rikosetsivä Rasbachin on vaikea uskoa kaikkea kuulemaansa, etenkin kun vähitellen paljastuu, ettei hänelle kerrota edes sitä, että sieppaaja on ollut yhteydessä Annen isäpuoleen.

Lapena on todellakin punonut tarinan, joka pitää otteessaan ja jaksaa yllättää aina sopivin väliajoin. Siinähän se on se kaava, jolla tällaisia bestsellereitä leivotaan. Vaikka imussa olinkin ensimmäiseltä viimeiselle sivulle asti, en voi sanoa, että olisin pitänyt teoksesta niin paljon kuin voisi kuvitella. Sen kieli on hyvin yksioikoista, eivätkä hahmot avaudu lukijalle suurista tunnekuohuistaan huolimatta kovin hyvin. Hiki puskee kainaloista, sydän hakkaa, painajainen pahenee, yöunet ovat vaarassa. Silti jäin kaipaamaan jotain pintaa syvempää, jotain mikä olisi saanut minut ehkä tuntemaan jotain muuta, edes myötätuntoa lapsensa menettäneitä vanhempia kohtaan. Mutta ei, tärkempää oli saada selville, mitä tapahtui ja miksi.

Siksipä en pui tätä kirjaa tämän enempää. Jos kaipaa koukuttavaa ja kevyttä jännitystä, tämä toimii varmasti. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 24: Kirjassa selvitetään rikos. Jännäristä on kirjoitettu myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa ja Kirja vieköön!

Jo Nesbø: Poliisi

Olinpa onnekas, kun matkani puolessa välissä löysin Espanjasta pienen divarin, jossa oli valtava valikoima englanninkielisiä dekkareita, sillä olin juuri saanut Nesserin Yksinäiset luettua, ja ehdin jo hermostua, mistä löydän lisää. Tässä siis heti perään toinen dekkari, jonka jälkeen jatkan toisenlaisiin tarinoihin. Hyvin usein matkoilla luettuani teoksen jätän sen hotelliin tai junaan muille luettavaksi. Tämän jätin eteläespanjalaisen hotellin sohvapöydälle, josta se oli löytänyt uuden omistajan muutamassa minuutissa. Hienoa! En kuitenkaan muistanut ottaa teoksen tietoja talteen, joten ne jäävät nyt valitettavasti mainitsematta.

Nesbøn Harry Hole -sarja on tietysti hyvin suosittu ja lajityypiltään hyvin erilainen kuin aiemmin lukemani Nesser. Hole on karunkomea alkoholisti, itsepäinen "lonely rider", jota ihaillaan ja vihataan. Nesbøllä on tapana lopettaa edellinen teos niin ettei lukija voi olla varma, pystyykö Harry enää jatkamaan poliisina, saako hän naisensa tai onko hän ylipäätään enää edes elossa. Eräänlaisena antisankarina Harry on sarjansa ehdoton kuningas.

Kuten aikaisemmissakin teoksissa, tässäkin tutkitaan murhien ketjua, jollaisia ei toivon mukaan Norjassa tai edes Pohjoismaissa ole ollut monta vuosisadassa. Ja kuitenkin niitä on sattunut Harryn uralle jo useita. Tälle lajityypille onkin ominaista maalata synkkää kuvaa korruptoituneesta yhteiskunnasta, jossa alamaailma, poliisikunta ja politiikka kietoutuvat likaiseksi vyyhdiksi ja jossa kukaan ei ole turvassa. Tarina nojaa hyvin pitkälti aiempien teosten varaan, joten Hole-sarjaa ei kannata aloittaa Poliisista.

Tälle lajille on tyypillistä myös henkilöiden ja paikkojen yksityiskohtainen kuvaus. Mielikuvitukselle ei juurikaan jää tilaa, kun Nesbø kuvailee uhreja ja rikospaikkoja. Samoin henkilöt kuvataan hyvin tarkkaan, toisin kuin vaikkapa Barbarotti-sarjassa, jossa lukija saa melko vapaasti itse luoda kuvan esimerkiksi päähenkilön hahmosta.

Mielestäni Poliisissa Nesbø sortuu vähän turhankin paljon kliseisyyteen. Tietyntyyppisten hahmojen hyvin ennalta-arvattavia ajatuksia ja tekoja ei soisi sarjaan, jonka uusimpia teoksia odotetaan niin hartaasti. Jos sarjan ensimmäiset osat toivat dekkari/trilleri-kentälle jotain uutta, Poliisin turhan alleviivaava tyyli ei sitä todellakaan enää tee. Silti minunkin teki mieli selvittää kymmenennen kerran, miten Harry Holen käy: saako hän naisensa, jääkö hän eloon. Osallistun teoksella HelMetin lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan 49 (dekkari). (Kuva: Vintage Trade Paperback.)