Paolo Gognetti: Sofia pukeutuu aina mustaan

Paolo Cognetti 2012. Italiankielinen alkuteos Sofia si veste sempre di nero. Suomentanut Osmo Korhonen. Artemizia edizioni 2019. 205 s.

Lukupiiriystävämme valitsi seuraavaksi kirjaksemme pienen kustantamon romaanin, josta ei kovin moni varmasti ole koskaan kuullut. Hieno valinta, sillä ainakin minä viihdyin kirjan parissa oikein hyvin!

Cognettin teosta voi varmaankin kutsua episodiromaaniksi, sillä se koostuu kymmenestä eri kertomuksesta. Niitä kaikkia yhdistää Sofia, joka syntyy vuonna 1977 Milanossa. Kymmenen keskenään erilaista - tyylillisesti, näkökulmiltaan, pituudeltaan - tarinaa kertovat lyhyestä episodista joko Sofian tai tämän perheenjäsenten elämästä lähivuosikymmeninä.

Mistä episodit sitten kertovat? Tietysti Sofian elämästä eri aikoina, lapsuudesta Lagobellon esikaupunkialueella, hetken jossakin laitoksessa, myöhemmin näyttelijäopinnoissa ja New Yorkissa. Suuressa roolissa on myös hänen vanhempiensa Roberton ja Rossanan avioliitto. Rossanan mielenmyllerrykset, sairaudet ja tempaukset saavat jonkinlaisen selityksen myöhemmin, mutta nekin vaikuttavat Sofian kasvuun nuorena naisena ja tyttönä, joka ottaa etäisyyttä vanhempiinsa jo melko nuorena.

Merkittävä aikuinen on myös Roberton sisko Marta, joka äidin ohella vaikuttaa Sofian valintoihin. Kaksi hyvin erilaista naista kasvattaa tyttöä omista lähtökohdistaan ja omista arvoistaan käsin. Yhdessä episodissa paljastuu yksityiskohta Roberton elämästä, jonka hän pystyy pitämään salassa pitkään kaikilta muilta. Myöhemmin palataan vuosia taaksepäin, kun varhaisteini-ikäinen Sofia viettää lomaa maaseudulla isänsä kanssa. Harvinainen yhdessäolo osoittaa, miten vähään tyytyväinen mies on kompleksisten naisten ympäröimä.

Kuudes episodi vaihtaa kertojanäänen sinä-muotoon, mikä tekee siitä muista erilaisen. Kertoja puhuttelee Sofiaa, joka tutustuu anarkiaan ja fyysisyyteen teatterimaailmassa. Sofia omaksuu opiskeluvuosinaan ajatuksia, jotka vaikuttavat hänen ihmissuhteisiinsa myöhemmin New Yorkissa: Älä kiinny mihinkään. Sen sijaan että menettäisit henkesi, on paljon parempi että kokoat hyvät ideasi, rakkautesi ja harvat rääsysi ja viet ne muualle.

Toiseksi viimeinen kertomus antaa äänen Lagobellon naapuruston nuorukaiselle, joka auttaa Rossanaa talon tyhjentämisessä ja näin lukija oppii päähenkilöstä taas jotain uutta. Vähitellen romaanin edetessä Sofian hahmo saa muodon eikä hänen käyttäytymisensä viimeisessä osassa enää yllätä. Anarkistisen tädin, mielisairaan äidin ja työnarkomaanin isän tyttärestä on tullut nainen, johon muut rakastuvat kovin helposti, mutta joka ei itse kiinnity mihinkään. Varsinaisia tapahtumia tärkeämpiä tässäkin romaanissa ovat ihmisten välinen kommunikointi, se miten he reagoivat toistensa tekoihin ja sanoihin, ja se miten heidän valintansa tuntuvat muista ihmisistä. Älykäs ja monipuolinen teos rakenteella, josta pidin kovasti.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

Jonas Gardell 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 1. Kärleken. Suomentanut Otto Lappalainen. Johnny Kniga. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Gardellin romaani on itse asiassa kolmiosaisen romaanin ensimmäinen osa. Jälkimmäiset osat ovat samannimisiä: osat 2. Sairaus ja 3. Kuolema ilmestyivät vuonna 2014. Takakannen teksti antaa ymmärtää, että romaanin tapahtuvat pohjautuvat tosielämään ja että Gardell itse olisi ollut yksi teoksen nuorista, jotka selviytyivät hengissä.

Aids alkaa näkyä uutisissa syksyllä 1982, mutta vasta Yhdysvalloissa, ja koska uuden sairauden - tai oikeastaan oireryppään - leviäminen liitetään homoyhteisöihin, se ei saa kovin suurta painoarvoa uutisoinnissa. Niinpä 19-vuotias Rasmuskaan ei osaa sitä pelätä muuttaessaan Tukholmaan. Homous on poistettu sairausluokituksista Ruotsissa vasta kolme vuotta aikaisemmin, ja vaikka Tukholma on maalaispojalle edistyksellinen suurkaupunki, ja jo monen muualta muuttaneen homoseksuaalin koti, on maailma vuonna 1982 vielä hyvin erilainen.

Pienellä paikkakunnalla Värmlannissa Rasmus on tullut kiusatuksi koko lapsuutensa. Lukiossa naapurikunnassa hän löytää ystäviä, mutta heti ylioppilasjuhlien jälkeen suuntana on Tukholma, jonne hän pääsee asumaan tätinsä luokse. Tukholmassa on selvitettävä heti, missä homot tapaavat toisiaan, millaista koodistoa he käyttävät viestinnässään, mitä missäkin paikassa tehdään ja miten noihin paikkoihin löytää tiensä. Jonas Gardell on sijoittanut romaaniin myös faktatietoa homoseksuaalisuuden ymmärtämisestä ja homojen oikeuksista vuosikymmenten ajalta, mikä asettaa romaanin tapahtumat mielenkiintoisesti yhteiskunnalliselle aikajanalle.

Toinen teoksen päähenkilö, nuori Benjamin, on Jehovan todistaja, joka on oppinut paikkansa ja uskonsa kotonaan ja seurakunnassa. Benjamin on perheensä ylpeys ja kiertää tunnollisesti ovelta ovelle sääntöjen raamittaessa elämäänsä. Erään oven takana on kuitenkin mies, joka tunnistaa Benjaminin homouden saman tien, eikä elämä ole enää ennallaan. Kun joulu tulee ja oven avanneen lämminhenkisen Paulin kotiin kokoontuu seitsemän kohtalotoveria, Benjamin ei tiedä tulevasta elämästään vielä mitään. Rasmus on ehtinyt kokeilla ja tutustua siihen jo syksyn ajan, mutta kumpikaan ei pelkää vielä sitä, mihin osa heistä on jo kuolemassa.

Jonas Gardell kirjoittaa mukavan huokoista tekstiä, joka antaa tilaa miettiä ja hengitellä. Se kuvaa hyvin realistisella tavalla sekä pikkupaikkakunnan ahdasmielisyyttä ja asenteita että uskonyhteisön sitoutuneisuutta Jumalan sanaan ja palvelemiseen. Sekä Rasmuksen että Benjaminin taustat piirtyvät selkeällä tavalla. Samoin vanhempien lapsiin kohdistuvat odotukset ja rakkaus ovat käsinkosketeltavan aitoja. Tukholman kaduilla kohtaavien miesten hienovaraiset katseet ja liikkeet on niin ikään kuvattu erittäin hyvin. Romaanin tarina on vetävä ja koskettava, ja siinä on eräänlaista dokumentaarisuuden tuntua, mikä antaa omanlaisensa sävyn.

Koska Helmet-lukuhaasteen suorittaminen alkaa olla loppusuoralla, löytämäni kirjat ovat täsmäkirjoja tiettyihin haastekohtiin. Esimerkiksi tämän Jonas Gardellin teoksen löysin keskustelusta, johon listattiin kirjoja, joiden nimessä on käskymuoto. Lopulta päädyin kuitenkin sijoittamaan teoksen haastekohtaan, jossa kirjan nimessä tai kansikuvassa on käsi tai kädet. 

Naistenviikko: Kirjoja naisten asemasta

Minulla on ollut yleensä naistenviikolla yksittäisten romaanipostausten lisäksi jonkinlainen koontipostaus eri teemoista. Tälle kesälle päätin kerätä listan viimeisen vuoden aikana lukemistani upeista kirjoista, joiden kirjoittaja haluaa nostaa esille jotain naisen asemasta. Teokset ovat keskenään hyvin erilaisia: on käännösromaaneja, kotimaisia, historiallisia romaaneja, tietokirjallisuutta ja sarjakuvaa.

Maggie O´Farrellin Lucrezian muotokuva kertoo vasta 15-vuotiaasta Firenzen hallitsijan tyttärestä, joka naitetaan Ferreran herttualle politiikka ja valtakunnan laajentuminen taka-ajatuksena. Lucrezia on ollut oikeastikin olemassa, mutta hänestä tiedetään hyvin vähän.

Kamila Shamsien Ystävistä parhain lähtee liikkeelle Pakistanista, jossa teinitytön pukeutumiseen, liikkumiseen ja käyttäytymiseen pitää kiinnittää erityistä huomiota. Tyttöpelko on arkea, vaikka Benazir Bhutto voittaakin vaalit. Kuten tiedämme, myöhemmin tilanne pahenee huomattavasti.

Annie Ernauxin pieni romaani Tapaus on omakohtainen kertomus abortin teettämisestä 1960-luvun Ranskassa, jossa se oli silloin vielä rikos. 

Liv Strömquistin räväkkä sarjakuvateos Peilisalissa kertoo pakkomielteisestä suhteesta kauneuteen niin nykypäivän some-maailmassa kuin eri yhteiskunnissa eri aikoina. Miten kaukaa juontaakaan syyt siihen, miten näemme itsemme peilistä?

         

Sofi Oksasen ravisuttava teos Samaan virtaan. Putinin sota naisia vastaan kertoo siitä, mitä Venäjällä tapahtuu nyt ja mitä siellä on tapahtunut jo satojen vuosien ajan. Sota naisia vastaan on yleensä seksuaaliväkivaltaa.

Pip Williamsin suloinen romaani Kadonneiden sanojen kirja on listaamistani teoksista kevyin, mutta siinäkin on pieni tyttö, joka esimerkillisesti murtaa tietään miesten maailmassa tieteentekijänä 1900-luvun alun Englannissa.

Katja Raunion Viime ajat voitti Tulenkantajien palkinnon syksyllä. Persoonallinen romaani kertoo nuoren naisen elämästä ja kaikesta siitä, mille nainen joutuu alistumaan: miesselittely, vähättely, nimittely, epäasiallinen koskettelu ja lähentely. Puhumattakaan pienipalkkaisuudesta.

Anna Burnsin palkittu teos Maitomies avautui hitaasti, sillä Irlannin lähihistoriassa on tapahtunut paljon sellaista, mikä ei ole meille niin tuttua. Tilanne on vaikuttanut naisten arkeen, mahdollisuuksiin päättää ja tehdä valintoja. Väkivallan uhka on ollut jatkuvasti läsnä.

   

Naistenviikko: Claire Keegan: Kasvatti

Claire Keegan 2010. Englanninkielinen alkuteos Foster. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2024. 81 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jatketaan Naistenviikon juhlimista Kristiina Rikmanin suomentamalla teoksella. Samalla kuittaan Helmetin haastekohdat 47 ja 48: Kaksi kirjaa, joilla on sama kääntäjä. Luin tammikuussa tätä varten myös Keeganin Nämä pienet asiat. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Keeganin molemmat teokset ovat hurjan pieniä romaaneja, mutta kokoaan suurempia. Niiden tarina ja tunnelma jäävät ehdottomasti mieleen. Kasvatti kertoo köyhän irlantilaisperheen tytöstä, joka lähetetään kesäksi sukulaisten hoiviin. Tyttö kuvittelee lähtevänsä taloon avuksi tai peräti töihin, mutta hän saakin osakseen huolta, hoivaa ja uusia vaatteita. Kukaan ei kerro, miten pitkän aikaa tytön oletetaan sukulaisilla asuvan, mutta koulujen alkaessa hän palaa kotiin, jonne on syntynyt jälleen yksi pikkusisar.

Päällimmäinen tunne on ehkä hämmennys, jota tyttö kohtaa. Lapseton pariskunta ottaa hänet mukaansa arjen askareisiin, tyttö saa jatkuvasti heiltä huomionosoituksia ja hänen kanssaan keskustellaan. En tiedä, johtuiko siitä, että luen niin paljon dekkareita - ja onhan draamaa muissakin romaaneissa - mutta odotin koko ajan, että jotain ikävää tapahtuu tai paljastuu. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Samalla tavalla kuin Nämä pienet asiat -romaanin päähenkilö, tässäkin tyttö kohtaa jotain itselleen uutta ja varmasti loppuelämänsä kannalta merkityksellistä. Kasvatissa ei kuitenkaan ole sellaista opetuksen kaltaista, johon toisen romaanin päähenkilö ryhtyy. Kasvattitytön kesässä on jotain hyvin tuttua, jotain mitä olen lukenut varmasti myös kotimaisesta kirjallisuudesta ja tarina, jollaisen olen kuullut omankin perheeni historiasta. Tarina sijoittuu aikaan, jota ei ole tarkkaan määritelty, mutta muutaman vuosikymmenen takana se taitaa olla. Eletään maaseudulla ja etenkin kirkonmenojen jälkeen käy selväksi, että juoruilu on osa kyläläisten arkea. Elintaso kasvattiperheen ja oman perheen välillä on varsin suuri, mutta eroa taitaa olla myös asenteessa. 

Keeganin tyyli on hyvin vähäeleistä ja arkista. Se antaa tilaa hengittää ja päätellä itse, sillä sanoja ei ole liikaa. Se ei tavoittele suurta draamaa eikä rönsyile mihinkään suuntaan. Keegan antaa pienen tarinan olla juuri sen kokoinen kuin se on, olematta osa jotain suurempaa. Ehkä se jää sen vuoksi niin vahvasti mieleen. Pienoisromaanista myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Leena Lumi. 

Naistenviikko: Sofie Sarenbrant: Lepää rauhassa

Sofie Sarenbrant 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Vila i frid. Suomentanut Leena Virtanen. WSOY 2021. Pokkarissa 352 s. Ostin omaksi.

Aikaisempina naistenviikkoina olen pyrkinyt siihen, että luen tällä viikolla nimipäiväänsä juhlivien kirjailijoiden teoksia, mutta tänä kesänä laajensin hakuani myös suomentajiin. Sofie Sarenbrantin teos sopii hyvin naistenviikkoon, ei pelkästään siksi, että sen suomentaja Leena Virtanen viettää tällä viikolla nimipäiväänsä, vaan myös siksi että kirjailija ja päähenkilö ovat naisia. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Olen lukenut aikaisemmin kaksi ihan satunnaista Emma Sköld-sarjan teosta, Kuoleman kintereillä ja Syntipukki. Ei näköjään haittaa, vaikka en ole lukenut näitä järjestyksessä, sillä ihan hyvin ne toimivat itsenäisinäkin teoksina. Lepää rauhassa on sarjan aloitusosa, jossa tutustutaan rikostutkija Emma Sköldiin. Hänen tiiminsä saa tehtäväksi selvittää epämääräisiä kuolemantapauksia japanilaishenkisessä Yasuragi-kylpylähotellissa. Ensin kuolee naisnäyttelijä ja melkein perään vanha pariskunta.

Hotellinjohtaja Peter Berg tekee töitä kellon ympäri, sillä hänen esimiehensä on alkanut käyttäytyä omituisesti, eikä tätä saa aina kiinni. Työt lankeavat Peterin vastuulle, mistä kärsii hänen vaimonsa ja lapsensa. Mies on saanut heidät vuosi sitten vastentahtoisesti muuttamaan Yhdysvalloista Ruotsiin, mutta niin vain on käynyt, että työ on imaissut Peterin eikä hänellä ole aikaa perheelleen. Kuolemantapausten vuoksi hänen taakkansa vain kasvaa, migreenikohtaukset pahenevat ja yöunet ovat vähissä.

Kovasti työssään on kiinni myös Emma, jonka puoliso haluaisi vakiinnuttaa parisuhteen ja perustaa perheen. Onko Emma kuitenkaan valmis lastentekoon ja parisuhteeseen, vaan viekö työ kaiken ajan ja energian? Tämä teema jää teoksessa kesken, ja Emman parisuhdetilanteeseen palataankin sarjan jatko-osissa. Epävakaalta vaikuttaa myös Emman suhde siskoonsa, joka kaipaisi enemmän huomiota Emmalta. Kuitenkin kun siskokset onnistuvat tapaamaan, he päätyvät riitelemään. Josefin-sisko on mukana seuraavassa osassa, jossa hän on löytänyt itselleen uuden ammatin.

Aloitusosa on hyvin vetävää tekstiä, josta kiitos myös suomentaja Leena Virtaselle. Hotkaisin teoksen muutamassa päivässä ja sen kanssa oli kiva aloittaa kesäloma. Luin tämän siis jo kesäkuun alussa. Olen kirjoittanut aikaisemmista Sarenbrantin teoksista, etteivät ne ihan yllä lempidekkareitteni tasolle, ja ehkä jotain lapsekkaan stereotyyppistä päähenkilöissä onkin. Aloitusdekkarin miljöö on toimiva ja sopivalla tavalla rajattu. Se tekee tunnelmasta hieman klaustrofobisen. Rikokset sinänsä ovat aika mielikuvituksellisia ja kaukaa haettuja. Syntipukissa on selvästi yhteiskunnallisia keskustelunavauksia ja teemoja, jotka herättävät mielipiteitä, mutta Lepää rauhassa pyörii pelkästään kylpylässä ilman sen laajempia teemoja tai ajankohtaisuuksia.

Muita hyviä viime vuosina lukemiani pohjoismaisia naisdekkaristeja ovat olleet Tove Alsterdal, Tuire Mamlstedt, Camilla Grebe, Satu Rämö sekä eilisessä postauksessa mainitsemani Lilja Sigurdardottir, Nilla Kjällsdotter ja Maria Adolfsson. Linkeistä pääsee yhteen postaukseen kunkin teoksista.

Naistenviikko: Helen Fields: Täydellinen rikos

Helen Fields 2019. Englanninkielinen alkuteos Perfect Crime. Suomentanut Hanna Arvonen. BookBeat 2024.

Hyvää naistenviikkoa! Nimipäiväänsä tällä viikolla viettävät muun muassa Hannat, joten onnittelut suomentaja Hanna Arvoselle! 

Kesäkuisen lomareissun kolmas dekkari löytyi tällä kertaa BookBeatin suosituksista. En ole lukenut Fieldsin Luc Callanach -sarjan aikaisempia teoksia, mutta onneksi tämä sarjan viides osa toimi ihan itsenäisenäkin. Tosin se sai minut miettimään, aloittaisinko sarjan ihan alusta, sen verran vetävä se oli.

Jännäri sijoittuu Edinburghiin, jossa joku vainoaa itsemurhayrityksissään epäonnistuneita ihmisiä. Yhteys uhrien välille löytyy organisaatiosta, joka tarjoaa tukea ja terapiaa itsetuhoisille ja masentuneille. Poliisipäällikkö Ava Turnerin tiimi saa selvitettäväkseen useamman tapauksen lyhyen ajan sisällä. Ilmeisesti aikaisemmissa sarjan osissa Ava Turner on ollut vielä Luc Callanachin työpari; nyt hän on tämän päällikkö. Se ei silti estä parivaljakkoa toimimasta tiiviisti yhdessä, esimerkiksi linnan muureilla, jossa Turner on vähällä tippua, mutta Callanach saa hänestä otteen ja pelastaa naisen hengen.

Valitettavasti samaan aikaan murhatutkinnan kanssa eräs dementoitunut mies tapetaan hoivalaitoksessa, jossa Callanach on juuri aikaisemmin käynyt häntä tapaamassa. Turner joutuu siirtämään Callanachin sivuun tutkinnasta, sillä tämän äidin menneisyydestä löytyy yhteys tapettuun mieheen. Tässä kohtaa käy ilmi, että sarjan aikaisemmissa osissa Callanach on joutunut sinnikkään ihailijan vihan kohteeksi, joutunut jättämään työnsä Ranskassa Interpolissa ja totuttelee nyt elämään Skotlannissa.

Dekkarina teos on varsin vetävä ja sitä oli kiva lukea reissussa, mutta ihmissuhdepuoli oli yllättävän romanttista. Luc Callanach kuvaillaan hyvin kauniiksi ranskalaisine piirteineen, eikä ilmeisesti Ava Turnerkaan hassumman näköinen ole, hän vaan ei itse tajua sitä. Parivaljakon välillä säkenöi niin hyvässä kuin välillä pahassakin, mutta mahdollinen rakkaussuhde jää arvoitukseksi seuraaviin sarjan osiin. Callanach on hahmona ehkä hieman liiankin täydellinen, hänestä on vaikea löytää särmää, jota Turnerissa on paljon enemmän. Turner puolestaan on se stereotyyppinen rikostutkija, joka ei muista syödä eikä nukkua, ei välitä omasta hyvinvoinnistaan eikä ihmissuhteistaankaan.

Eli vaikka toisaalta tekisi mieleni alkaa lukea vetävää sarjaa ihan alusta saakka, minusta tuntuu että tiedän sarjan hahmoista nyt hieman liikaa, ja se saattaisi spoilata lukukokemustani. Rikokset olivat tässä aika roisia ja niiden motiivit loppujen lopuksi aika kaukaa psykologian teorioista haettuja. Se häiritsi hieman lopussa, sillä romantiikan ja henkilökuvausten perusteella tämä olisi voinut olla cozy crimea, mutta ei se ollut. 

Ilmeisesti teosta ei saa lainkaan fyysisenä kirjana, vaan se on julkaistu pelkästään e- ja äänikirjana. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata. Selasin blogipostauksiani ja tässä muita naisten kirjoittamia dekkarisarjoja, joissa nainen on pääosassa: Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarja, Nilla Kjällsdotterin Murhia Pohjanmaalla -sarja, Maria Adolfssonin Doggerland-sarja ja Lilja Sigurdardottirin Áróran tutkimuksia -sarja. Huomenna on vuorossa yksi dekkaristi, joka sopii tähän listaan myös.

Naistenviikko: Minna Rytisalo: Jenny Hill

Minna Rytisalo 2023. WSOY. 288 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Hyvää Jennin ja Jennyn päivää!

Keski-ikäinen Jenni Mäki eroaa miehestään ja muuttaa omilleen. Lapset ovat juuri lentäneet pesästä eikä Jennillä ole enää syitä miksi jäädä avioliittoon miehen kanssa, joka on häntä niin usein pettänyt. Samalla Jennistä kuoriutuu Jenny Hill, nainen joka pohtii terapiassa identiteettiään ja häpeään, ja joka pystyy paljastamaan kirjeissään Mme Brigitte Macronille enemmän kuin terapeutilleen.

Jenny Hill vaatii itseltään aikuisikänsä valintojen perkausta, mutta vaativia ovat myös romaanin kertojat, joista yllättävimpiä ovat Ajattaret: satujen Ruusunen, Tuhkimo, Lumikki, Puhahilkka ja Tähkäpää. Heidän kauttaan Rytisalo kirjoittaa uusiksi kuuluisien satujen mahdollisia taustoja ja sitä, millä tavalla tytöt on valjastettu ajatusmaailmaa muokkaavien tarinoiden uhreiksi. Ajattaret seuraavat, millä tavalla Jenny Hill pääsee vähitellen irti siitä roolista jonka hän on nuorena puolisona ja äitinä aikoinaan ottanut. Ensin olin vähän hämilläni näistä Ajattarista ja ihmettelin, miksi tällainen outo elementti, mutta vähitellen pääsin heidän kyytiinsä ja ymmärsin paremmin, miten he täydentävät romaania. 

Jenny Hillin avioerossa ja itsenäistymisessä on paljon samaistumispintaa ja tuttua kamaa varmasti monelle lukijalle. Hän on suunnilleen samanikäinen kuin minä, joten hänen lapsuus- ja nuoruusmuistoissaankin on paljon yksityiskohtia, jotka ovat minunkin muistojani. Eräänlainen sukupolvikokemus siis. Jos romaani olisi sortunut turhaan nostalgiaan, olisin ärsyyntynyt, mutta onneksi sitä ei ollut. Hieman liian lähelle se kuitenkin pääsi, mikä saattoi aiheuttaa minussa etääntymistä - nautin ehkä enemmän tarinoista, joista opin jotain uutta, enkä niinkään niistä, jotka sanoittavat omia muistojani.

Mäen Jennillä on vuotta nuorempi sisko, Johanna, jonka elämä on ollut hyvin erilaista. Sisko on läheinen ja tärkeä, ja osa Jenny Hillin kasvutarinaa. Romaanin ainoat draamat johtuvat sisarten välisestä suhteesta, eivät niinkään miehistä, mikä on varmasti ollut tarkoituksellista. Eksäänsä Jenny Hill ei enää tuhlaa dramatiikkaa. Voisi kuvitella, että avioliiton jälkeiseen voimaantumiseen ja kasvuun liittyisi uusi, ihana parisuhde, mutta sellaiseen Rytisalon romaani on ihan liian fiksu ja älykäs. Päähenkilön kasvu, itsenäisen ajattelun kehittyminen ja vimma näkyvät herkullisimmin hänen terapeuttisissa kirjeissään Brigitte Macronille.

Jenny Hill kokee voimakkaasti ja läpikäy monenlaisia tunteita, mutta romaanissa on mukava seesteisyys, jota eivät horjuta eksän uusi puoliso, lapsen onnettomuus eikä siskon uupuminen. Vimman ja seesteisyyden tasapainossa on jotain hyvin vakuuttavaa. Voimaannuttavaa on se, miten Jenny Hill oppii kyseenalaistamaan naisiin kohdistuvia odotuksia ja rooleja. Kaiken kaikkiaan tässä on hyvin feministinen teos ja kovasti toivon, etteivät nykypäivän kaksikymppiset naiset aseta itselleen samanlaisia naiseuteen, avioliittoon tai äitiyteen liittyviä paineita kuin moni ikäiseni nainen on tehnyt.

Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata. Kävin läpi muita viime kesän naistenviikon jälkeen lukemiani naisten naisista kirjoittamia kirjoja. Tässä muutama huippu, joita suosittelen: Vappu Kannaksen Rosa Clay, Aila Meriluodon Kotimaa kuin mies ja Auli Leskisen Talo Andien juurella.

Naistenviikko: Sara Al Husaini: Huono tyttö

Sara Al Husaini 2023. Like. 285 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Hyvää naistenviikkoa! Blogini juhlii naistenviikkoa kirjoilla, joiden kirjoittajalla, päähenkilöllä tai kääntäjällä on tällä viikolla nimipäivä. Viikon aloittaa tämän aamun nimipäiväsankari Sara. Myöhemmin vuoronsa saavat eräs päähenkilö Jenny sekä kääntäjät Hanna, Kristiina ja Leena. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Sara Al Husainin omakohtainen esikoiskirja sai paljon huomiota viime syksynä ja minäkin kävin kuuntelemassa kirjailijan haastattelua Helsingin kirjamessuilla. Kirja oli syksyllä yksi eniten ladatuista e- ja äänikirjoista. Kirjan teemassa on paljon samaa kuin Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen teoksessa Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. On maahanmuuttajataustainen tyttö, joka elää kahden kulttuurin ja kielen ristipaineessa. On perhe, joka haluaa varjella omalla tavallaan tytön kunniaa, mutta paine tekee yhdessä elämisestä raskasta. 

Al Husainin romaanin päähenkilö Saara matkustaa hieman epäillen perheensä kanssa Irakiin, jossa hänet pakkonaitetaan serkulle. Miehen motiivina on päästä perheenyhdistämisen avulla myöhemmin Suomeen. Saaran mielipiteitä ei oteta huomioon ja hän joutuu alistumaan perheiden päätökseen. Hän joutuu alistumaan myös aviomiehensä raiskattavaksi.

Kirjailija kuljettaa tarinaa eri vuosissa. On teini-ikäinen Saara, joka alkaa pohtia Irakin ja Suomen välisiä eroja, mutta joka edelleen rakastaa perhettään ja haluaa muistaa millainen Irak parhaimmillaan on: lämmin ilmasto, herkulliset ruoat, suuri suku ja ystävälliset ihmiset. Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin on nuori aikuinen, joka haluaisi itse päättää, käyttääkö huivia ja kuunteleeko vanhempiensa tai isosiskonsa ohjeita. Suomessa Saara on edelleen maahanmuuttaja, vaikka hän hallitsee kielen täydellisesti ja on valmistumassa ammattiin. Vanhemmat eivät lakkaa kaipaamasta Irakiin, jossa käydessään Saara kokee aina vaan enemmän olevansa kauempana islamin ihanteista.

Al Husainin teos imaisee mukaansa hyvin nopeasti ja sitä on vaikea laskea käsistään. Se ei ole kaunokirjallisesti niitä kielellisesti viilatuimpia romaaneja, mutta hyvä puoli tekstin tyylissä on se, että suorasanaisuus tekee lukemisesta nopeaa ja vaivatonta. Rohkea ja rehellinen tyyli sopii erittäin hyvin teokseen, jonka ei ole tarkoitus kaunistella mitään, vaan päinvastoin tuoda asia lukijan tietoisuuteen mahdollisimman selkeästi. Nuorten väliset keskustelut tuovat tekstiin kivasti puhekielisyyttä ja monikielisiä aineksia.

Samoin kuin Ujunin ja Hirvosen teoksessa, tässäkin on tärkeintä, että lukija pääsee lähelle sitä ristiaallokkoa, jossa maahanmuuttajanuori elää. Muslimiperheet joutuvat kielen ja kulttuurin lisäksi tasapainottelemaan myös erilaisessa uskonnollisessa (tai uskonnottomassa) ilmastossa, minkä seurauksena kotimaan ihanteet voimistuvat ja ylikorostuvat. Vahvasti kantaaottava teos pohtii, mitkä ovat naisen oikeudet ja miksi niitä ei oteta huomioon. Saaran sukulaiset eivät Irakissa näe niitä samalla tavalla kuin Suomessa kasvanut Saara, joka tietää, mitä haluaa, mutta ei kovin helposti uskalla toimia, sillä uhkana on oman perheen hylkääminen ja yhteisön paheksunta. Kunniakysymykset kun johtavat usein väkivaltaan.

Upeasta esikoisromaanista myös blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet sekä Kirjojen kuisketta. 

Frida Skybäck: Lukupiiri maailman laidalla

Frida Skybäck 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Bokklubben vid världens ände. Suomentanut Annamari Typpö. WSOY 2022. Pokkarissa 387 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä kesäinen tarina olikin enemmän mysteeritarina kuin sellainen kirjojen ympärille sijoittuva ihmissuhdetarina, jota odotin, eikä siinä mitään. Viihdyin oikein hyvin tämän seurassa. Vinkin tästä poimin Kirjasähkökäyrä-blogista. Sijoitan tämän Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 18: Kirjan kannessa tai nimessä on koru.

Joku lähettää amerikkalaiselle Patricialle tämän 32 vuotta aikaisemmin kadonneen pikkusiskon korun Ruotsista. Siskosten sukujuuret äidin puolelta ovat Etelä-Ruotsissa ja Madeleine-sisko lähti sinne 20-vuotiaana vapaakirkon töihin. Hän kuitenkin katosi parin kuukauden kuluttua eikä häntä löydetty koskaan. Patricia ei ole antanut itsensä luopua toivosta, että Madeleinen kohtalosta löytyisi tiedonjyvä, ja niinpä hän lähtee käymään pienessä Ljusskärin kylässä meren rannalla.

Patricia majoittuu Ljusskärin ainoaan hotelliin, Monas Bed & Breakfast & Booksiin, ja tutustuu siellä ihastuttavaan rouvakolmikkoon, jotka päättävät aloittaa hotellissa lukupiirin. Hotellissa auttaa kesän ajan Erika, joka on pienen Lina-tyttärensä kanssa tullut auttamaan hotellin omistajaa, äitiään Monaa, joka Erikan mielestä paiskii ihan liikaa töitä eikä ymmärrä, miten paljon remonttia vanha talo kaipaisi. Mona ystävineen osallistuu kyläjuhliin, joka teettää paljon lisätöitä, mutta tuo onneksi vanhalle hotellille uusia asiakkaita ja mainetta.

Samaan aikaan Patricia kyselee kyläläisiltä, mitä he muistavat hänen siskostaan ja tämän katoamisesta. Käy ilmi, että alkuun turvalliselta vaikuttava vapaakirkon seurakunta jäsenineen on ollutkin turvattomampi ja piilottelee salaisuuksia pastorin tekemisistä. Madeleine oli saanut seurakunnasta hyvän ystävän ja tutustunut pastorin poikaan Jonakseen, mutta joutui tekemään vaikean päätöksen vain pari kuukautta saapumisensa jälkeen. Nyt 32 vuotta myöhemmin Jonas on tullut takaisin kylään asuttuaan vuosia ulkomailla. Hän tapaa pitkästä aikaa Erikan, joka muistelee heidän lyhyttä seurusteluaan teinivuosina.

Patricia ei meinaa saada millään lisää tietoa siskonsa katoamisesta, mutta lähtöpäivänä paljastuukin jotain ihan yllättävän läheltä. Mitä seurakunnassa tapahtui 1980-luvun lopulla, kuka siitä uskaltaa vihdoin kertoa, ja kuka on ollut salailun takana kaikki nämä vuodet? Loppuratkaisun päivänä merenrantakylään iskee myrsky ja pieni Lina on vaarassa, mutta loppu on tietysti onnellinen ja Patricia saa rauhan sielulleen.

Otan osan sanoistani takaisin, sillä ihmissuhderomaanihan tämä ehdottomasti on, mutta kirjojen osuus jäi hyvin ohueksi. Kylätapahtumaan suunnitellessa niistä keskustellaan hieman, mutta varsinaista lukupiiritoimintaa tässä ei ole nimeksikään. Ihan dekkarikaan tämä ei ole, sillä poliisitutkintaa ei ole lainkaan, vaan mysteeriä selvitellään ihan kyläläisten voimin. Tarina on vetävä ja Ljusskärin hahmot hyvin rakennettuja, suloisesta ympäristöstä puhumattakaan. Hyvänmielen kirjallisuutta, joka pikkuisen nostaa kyyneltä silmäkulmaan lopuksi. 

Jokiranta, Juntti, Ruohonen ja Räinä: Metsä meidän jälkeemme

Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä 2019. Like. 271 s. Lainasin kirjastosta.

Valitsin vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan mukaan haasteisiini, sillä se sopii Helmetissä kohtaan 15: Kirjalla on vähintään 3 tekijää. Se sopii myös Pohjoiseen lukuhaasteen kohtaan 4. Pohjois-Suomessa asuvan tietokirjailijan kirja. Kirjoittajista ainakin Jenni Räinä asuu Oulussa. 

Opin todella paljon tästä teoksesta! En juurikaan tiedä metsätaloudesta ja metsänhoidosta mitään enkä ole koskaan omistanut metsää. Tunnistan kuitenkin itsestäni ja aikaisemmista sukupolvista tietyn ajattelutavan, joka selittyy pitkälti sillä voimakkaalla metsäpolitiikalla, jota 1900-luvulla ajettiin. Metsät nähtiin ennen kaikkea tulonlähteenä, minkä seurauksena niitä hakattiin valtavia määriä. Hakkaustavoissa olisi kuitenkin vaihtoehtoja ja osa niistä antaa puuston kasvaa rauhassa vanhaksi, mutta avohakkuiden vuosikymmenien myötä Suomen metsät ovat nuorentuneet, tasapäistyneet ja köyhtyneet.

Teos valaisee monesta eri näkökulmasta, millä tavalla ihmisen harjoittama metsätalous jättää jälkensä metsiin. Miten se vaikuttaa kasvistoon, eläinkuntaan, ilmastoon ja järviin. Kirjasta googlailemalla törmäsin myös näkemyksiin, joiden mukaan kirja ajaa omaa näkemystään, eivätkä kaikki professoritkaan jaa kirjan kirjoittajien näkemystä. Niin tai näin, kiistakysymyksiä on ollut aina paljon, eikä niitä ole vieläkään ratkaistu. Tässä teoksessa on monipuolinen katsaus aiheeseen joka tapauksessa.

Kirjassa on mukavasti tapausesimerkkejä eri puolilta Suomea, eniten ehkä Lapista. Metsissä kuljetaan yrittäjien, metsästäjien, tutkijoiden, metsänomistajien, luonnonsuojelijoiden ja metsäammattilaisten kanssa. Mielenkiintoisimpia ovat ne, jotka ovat nuorena omaksuneet isiensä arvomaailman ja näkevätkin asiat nyt ihan eri tavoin. Tai ne sitkeät ihmispetäjät, jotka ovat soittaneet suutaan metsien puolesta jo 1970-luvulta saakka periksi antamatta. 

Alkuun kirjassa esitellään oikein vanhaa sammaleista metsää ja kaikkea mitä olemme jo menettäneet, Suomen vanhimpia puita ja 1800-luvun romanttisia eräkirjoja, muinaisia polkuja ja kirkkaita metsäjärviä. Sen jälkeen käydään käsiksi soiden ojitukseen, punkkien ja hirvikärpästen leviämisen syihin, helmipöllön vähenemiseen ja riekonmetsästyksen haasteisiin. Lopuksi teos pohtii, millä eri tavoin metsistä voisi saada elannon kaatamatta puita niin paljon. Onhan siellä valtavasti marjoja, sieniä ja esimerkiksi japanilaisten himoitsemaa kääpää.

Kunnioitus metsää kohtaan kasvoi entisestään tämän luettuani. Välillä olo oli aika surullinen ja suorastaan masentunut, sillä niin paljon olemme jo menettäneet. Saatan itse vielä kuulla hömötiaisen laulavan lähimetsässämme, mutta hyvin harvinaiseksi sekin pieni lintu on käynyt. Pihallamme käy suloisia valkohäntäkauriita, mutta niiden leviäminen onkin eräänlainen haitta ja seurausta rajusta metsäpolitiikasta. Naapurustossani on suojeltuja, monimuotoisia ja suorastaan mystisiä metsäkaistaleita järven rannassa, kun taas kauempana kaupungista metsää kaadetaan surutta pois kirjojani ja sanomalehtiäni varten. Miten voimme koskaan löytää tasapainon kulutuksemme ja luonnon monimuotoisuuden kesken?

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan 1981. Englanninkielinen alkuteos The Comfort of Strangers. Suomentanut Marja Alopaeus. Otava 2010. 138 s.

Kiitos työkaverilleni Taunolle kirjan lainasta! Olen lukenut nyt Ian McEwanin seitsemästätoista romaanista kymmenen. Kuudelle vuosikymmenelle ulottuvan kirjailijauran varrelle mahtuu hyvin monenlaisia romaaneja, joista Sovitus on varmaankin kuuluisin. Viimeisin romaani Opetukset tuntui varmanpäälle kirjoitetulta ja taakse päin katsovalta, kun taas uran alkupäästä tämä Vieraan turva onkin jotain ihan muuta.

Mary ja hänen miehensä Colin viettävät lomaa Venetsiassa. He tutustuvat velvollisuudentuntoisesti kirkkoihin, museoihin ja palatseihin ja etsivät kaupungin kujilta mieluisia ravintoloita. Seitsemän vuoden seurustelun aikana intohimo on muuttunut turvalliseksi toveruudeksi, mutta kun he tapaavat pimeällä kujalla Robertin, kaikki muuttuu.

Ensin Robert kertoo makaaberin yksityiskohdan lapsuudestaan ja suhteestaan siskoihinsa sekä vaimonsa Carolinen tapaamisesta. Mary ja Colin kutsutaan Robertin palatsiin kylään, jossa yksityiskohdat ihastuttavat ja viini virtaa. Pariskunta löytää itsensä nukkumasta kadulta ja viettää aamun etsien epätoivoisesti jotain juotavaa. Robert vie heidät nukkumaan takaisin palatsiinsa ja kun he lähtevät, kivuliaasti liikkuva Caroline yrittää viestittää heille jotain.

Ahdistava mielikuva Robertista ja Carolinesta saa Maryn ja Colinin välisen intohimon syttymään. He viettävät seuraavat päivät hotellissaan sängyssä, nauttivat toistensa läheisyydestä ja käyvät kaupungilla vain syömässä. Tuntuu, etteivät he saa toisistaan tarpeekseen. Eräänä päivänä he lähtevät uimarannalle ja sieltä palattuaan päättävät poiketa katsomassa mitä Robertille ja Carolinelle kuuluu. Ajatus jostakin vaarallisesta tai väärästä ei ole jättänyt heitä rauhaan.

Viimeistään tässä kohtaa romaani muuttuu trilleriksi, vaikka omituisia väreitä ja epämukavuutta on ollut aistittavissa alusta saakka. Luimme lukupiirissä muutama kuukausi sitten niin ikään Italiaan sijoittuvan Aila Meriluodon Sisar vesi, veli tuli -romaanin, jossa oli hetkittäin jotain samaa. Väkivallan uhkaa, varjoisia kujia ja mahdollisesti pimeässä väijyviä miehiä, kohtauksia joihin ajaudutaan väistämättä. Muuten kaksi ihan erilaista teosta, mutta Italia ja tämä hetkittäinen tunnelma niitä yhdisti. 

Täytyy sanoa, että hieman omituinen oli tämä romaani. McEwanilla on muitakin romaaneja, joissa vainosta tai päähänpinttymästä tulee uhkaava tunnelma, kuten Ikuinen rakkaus tai Polte, tai romaaneja, joissa jännitys koostuu muista elementeistä, kuten Makeannälkä, mutta niitä olen pitänyt lähes mestarillisina teoksina, kun taas Vieraan turvaa ihmettelen. Lisäksi pienen romaanin kieli tuntui vanhahtavalta, ehkä jopa liian tarkkaan punotulta. Pitäisi ehkä lukea lisää kirjailijan varhaistuotantoa.

Adania Shibli: Sivuseikka

Adania Shibli 2017. Arabiankielinen alkuteos تفصيل ثانوي , Tafṣīl Ṯānawī. Otava 2024. Suomentanut Sampsa Peltonen.

Kirjailija olisi ollut suomentaja Sampsa Peltosen haastateltavana Helsinki Litissä toukokuussa, mutta en valitettavasti päässyt sinne. Teoksesta on tullut ajankohtainen sen jälkeen kun Israelin ja Palestiinan välinen sota syttyi - tosin asetelma taitaa valitettavasti olla ikuisen ajankohtainen. Sodan syttymisen vuoksi peruttiin myös tilaisuus Frankfurtin kirjamessuilla, jossa palestiinalainen Adania Shibli olisi palkittu. Silloin viimeistään teoksesta tuli politiikan pelinappula. 

Pieni romaani koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa sijoittuu vuoden 1949 elokuulle eteläisen Israelin autiomaahan lähelle Egyptin rajaa pian sen jälkeen kun Israelin valtio on perustettu ja Israel on vallannut tilaa Palestiinalta. Aavikolla on varuskunta ja sen johdossa mies, jota hämähäkki puree yöllä. Purema tulehtuu, mies on kipeä ja tärisee, häntä huimaa ja kuumekin nousee, mutta hän yrittää pitää varuskunnan johdossaan. Hänen sotilaansa ottavat vangiksi beduiinitytön, jonka he myöhemmin raiskaavat ja tappavat.

Nykyajassa on nainen, joka tajuaa, että beduiinityttö on kuollut päivälleen 25 vuotta ennen hänen syntymäänsä. Hän alkaa etsiä tietoa tytöstä ja tämän kohtalosta valtiossa, jonka kartat ovat tyystin erilaiset kuin ennen ja jossa tiesulut tekevät matkustamisesta haastavaa. Häntä stressaavat ja hermostuttavat tarkastuspisteet ja dokumentit, joita pisteillä täytyy näyttää. On alueita jonne on rajattu pääsy ja alueita, jonne ei suositella matkustettavan. Vanhojen Palestiinan karttojen ja nykyisten Israelin karttojen välinen huimaava ero alleviivaa kadotettuja ja hävitettyjä kyliä ja asuinalueita.

Etenkin ensimmäinen osa on hyvin vähäeleinen ja etäännyttävän tunteeton. Välillä teksti on piinallisen tarkkaa ja kerronta hidasta, kun mies järjestelee tavaroitaan huolellisesti tai kertoja kuvailee ympäristön yksityiskohtia. Toisessa osassa naisen hermostuneisuus ja jännitys luo omanlaisensa tunnelman. Kahden aikatason tarinoissa on myös mielenkiintoisia yhtymäkohtia. Mies vapisee infektion vuoksi, nainen stressistä ja pelosta. Mies on piinallisen järjestelmällinen, kun taas nainen korostaa omaa huolimattomuuttaan. Molemmissa tarinoissa taustalla räksyttää koira. 

Teos tuo Israelin ja Palestiinan välisen lähihistorian askeleen lähemmäksi kuin lehtiuutiset. Se on aiheuttanut Saksassa skandaalin, sillä se kuvaa israelilaissotilaat raakalaisiksi ja koska palkinnonjakotilaisuuden peruminen nähtiin Israelin puolustamisena. Romaani on rohkea ja juuri sellainen, jota tarvitaan palestiinalaisten äänten kuulemiseksi. Lisää blogeissa Jorman lukunurkka ja Kirsin Book Club. 

Kerstin Ekman: Suden jälki

Kerstin Ekman 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Löpa varg. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2022.

Hurjan hyvin ajan hengessä on tämä romaani, ja miten hienoa, että asennemuutos lähtee 70 vuotta täyttävästä metsästäjästä. Ulf päättää lähteä piipahtamaan metsästysmajalleen eli vanhalle asuntovaunulleen syntymäpäivänsä aamuna. Siellä on oma rauha hengittää ja katsella metsää. On keskitalvi ja hän näkee lumessa suuren suden jäljet. Odottaminen palkitaan, sillä pian hän näkee komean suden. Kokemus on jotain mistä hän ei pysty kertomaan edes vaimolleen.

Suden kohtaaminen vaikuttaa pitkän linjan metsästäjän asenteeseen ja metsäsuhteeseen. Metsästysseuran puheenjohtajan on myönnettävä itselleen, ettei nauti enää tappamisesta. Hän alkaa kyseenalaistamaan sen, mitä hän on harrastanut 12-vuotiaasta lähtien. Ulf kaivaa esiin muistivihkonsa, joihin hän on tallentanut jokaisen kaatonsa ja metsästyskokemuksensa lapsesta saakka. Hän huomaa, että muistoja on huomattavasti enemmän kuin muistiinpanoja.

Ulfin sydän on sairas ja voimat ovat ehtymässä. Metsästysseuran puheenjohtajuus siirtyy nuoremmalla ja valitettavasti fanaattisemmalle metsästäjälle. Ulfin uudelle asenteelle nauretaan ja hän päättää ottaa etäisyyttä porukkaan. Pitkään metsänhoidon parissa työskennellyt eläkeläinen alkaa kyseenalaistaa metsästyksen lisäksi myös metsänhoidon taloudellisen näkökulman. Hän ymmärtää nyt metsän jatkuvan köyhtymisen ja luontokadon, kun lintujen laulu vähenee. 

Ulf on ajatuksissaan paljon menneisyydessä ja on itsekin siksi hämillään asennemuutoksestaan. Romaani on aika selkeä kannanotto ja sen keskiössä Ulf on ikään kuin ruumiillistuma siitä siirtymästä, jota tarvitsemme luonnon hyväksikäytöstä sen suojelemiseksi. On kirjailijalta hieno ratkaisu, että omatunto on kirjoitettu 70-vuotiaan sydämeen ja sieluun, eikä nuoremman sukupolven edustajan puheisiin tai politiikkaan. Ekman näyttää samalla, miten vaikeaa vanhoja tapoja on kyseenalaistaa etenkin alueella, jossa metsä ja metsästäminen ovat elanto. 

Romaanissa on myös sympaattista arkea kahden 70-vuotiaan suhteessa ja avioliitossa, vanhenemisen ja sairastumisten äärellä. Avioparin välinen sanailu ja kiinnostus kieleen ja kirjallisuuteen tuovat terävän lisän romaaniin. Kovin monta hahmoa pienessä teoksessa ei edes ole, mutta niistä läheisimpiä Ulfille ovat koirat. Hänen kanssaan yhtä matkaa vanhenee ensimmäinen kanssakulkija, mutta uudestakin ehditään riemuita. 

Luonnon läheisyyttä ja rikosmysteeriä on myös Ekmanin palkitussa teoksessa Tapahtui veden äärellä vuodelta 1993. Suden jäljessä rikos on ensin sivuosassa eikä Ulf ole ensin varma onko se edes tutkimisen arvoinen. Lopulta sen laajuus paljastaa surullisen esimerkin vanhoillisista asenteista ja nuoruuden hölmöilyistä. Arvostetusta romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata ja Lumiomena. 

Patricia G. Bertényi: Kaikki ovat sokeita

Patricia G. Bertényi 2024. Tammi. 431 s. Luin BookBeatista.

En olekaan aikaisemmin kuullut tällaisesta kirjailijasta! Unkarilaissyntyinen turkulainen Bertényi on kirjoittanut jo yhden jännärisarjan. Kaikki ovat sokeita sijoittuu sairaalamaailmaan, ja aloittaa uuden sarjan. Bertényi tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itsekin (monien muiden alojen lisäksi) sairaanhoitaja. Tätä sarjaa luen varmasti jatkossa lisääkin.

Kuusikymppinen unkarilaistaustainen Janka työskentelee Aboan yliopistosairaalan teho-osastolla laitosapulaisena. Hän on asunut Suomessa jo kolmekymmentä vuotta, mutta kokee itsensä edelleen maahanmuuttajaksi, ja sellaisena yhteiskunta häntä kohteleekin, sillä Jankalla olisi osaamista paljon muuhunkin. Laitosapulaisena hän on kuitenkin niin huomaamaton, että siivotessaan teho-osastoa hän pääsee kuulemaan ja näkemään paljon sellaista, joka ei hänelle kuuluisi.

Jankan lääketieteellisestä taustasta, uskomattoman hyvästä muistista ja kaiken näkevistä silmistä on hyötyä, kun teho-osaston hoitaja Dani alkaa pohtia, mikä on vialla kahden turkulaisjulkkiksen äkkikuolemissa. Janka haistaa jotain mikä herättää hänen epäilyksensä. Samoihin aikoihin kuuluisa oopperatähti kuolee yliajon seurauksena, eikä Janka pidä sitäkään onnettomuutena. Dani kärsii siskonsa menetyksestä eikä ole ihan oma itsensä, mutta on hyvä työssään ja liittoutuu Jankan kanssa tapausten selvittämiseksi. Totinen ja yksinäinen Dani saa äitimäisestä Jankasta ystävän, jota ei tiennyt kaipaavansakaan. 

Parivaljakko löytää kontaktiensa ja sairaalan arkiston avulla lisää epäselviä tapauksia vuosien ajalta. He alkavat epäillä työtovereitaan viimeistään siinä vaiheessa, kun yksi näistäkin kuolee. Sairaalatyön ulkopuolella Janka siivoaa rikkaan poptähden Aydanin asuntoa. Janka esittelee tälle Danin ottamia upeita valokuvia ja Aydan palkkaa Danin ottamaan itsestään kuvia. Nuorten naisten välille kehkeytyy vähitellen orastavaa ihastumista, mutta kaikki jää auki sarjan seuraavaa osaa varten. Uskon että samat hahmot ovat mukana siinäkin.

Alkuun minusta tuntui, että teoksessa on ihan liikaa lääketieteellisiä yksityiskohtia ja että teho-osaston työtä kuvaillaan liiankin tarkkaan, mutta sitten se alkoi onneksi kiehtoa ja pidin sitä virkistävänä vaihteluna. Taisin jopa oppia pari uutta termiä. Dani on tarinassa se tyypillinen hahmo, jolla on ahdistuksensa ja mörkönsä. Janka taitaa kuitenkin tehdä hänen itsetunnolleen hyvää, ja toivottavasti myös Aydan, mutta nähtäväksi jää, miten nämä kaksi rikkinäistä nuorta aikuista vaikuttavat toisiinsa. 

Janka sen sijaan on ihanan raikas hahmo. Hänessä on paljon viisautta ja älykkyyttä, joita hän väläyttelee tarvittaessa. Töissä hänen on pysyteltävä näkymättömänä, sillä hän pelkää menneisyytensä vuoksi edelleen virkavaltaa ja liikaa näkyvyyttä. Janka on myös isoäitimäisen lempeä ja taikoo ihmeellisiä ruokia Danille lohduksi. Hänen miehensä Ákos toimii vartijana eikä hänestä paljon vielä kerrottu, mutta uskon että hänen hahmonsa kasvaa sarjan edetessä. Maahanmuuttajuus on tuotu esille ajankohtaisella tavalla, kun keskustellaan osaavien maahanmuuttajien potentiaalin hyödyntämättömyydestä. Myös Jankan kielelliset pohdinnat ovat kiva lisä. Kirjailija tietää varmasti, mistä puhuu. Pidin myös siitä, että Turku oli saanut vaihtoehtoisen nykyisyyden!

Aloitusdekkarista myös blogissa Lukutuulia.

Jane Harper: Ulkopuoliset

Jane Harper. Englanninkielinen alkuteos Exiles. Suomentanut Maija Lehmuksenoksa. Tammi 2024. 406 s.

Australiaan sijoittuva Ulkopuoliset on Aaron Falk -sarjan kolmas ja viimeinen osa. Aikaisemmat sarjan osat ovat Kuiva kausi ja Luonnonvoimat. Falkin kokemuksiin aikaisemmissa teoksissa viitataan vain hieman, joten Ulkopuoliset toimii vallan mainiosti myös itsenäisenä teoksena. Lisäksi olen lukenut Harperilta erillisen Selviytyjät-jännärin.

Aaron Falk on matkalla Adelaiden lähellä sijaitsevaan pieneen Marraleen kaupunkiin, joka juhlii vuosittaisia viinifestareita. Siellä juhlitaan myös Falkin ystäväpariskunnan pientä poikaa, jonka kummiksi Falkia on pyydetty. Hän viettää Racon perheen viinitilalla viikon ja sekaantuu väistämättä vuosi aikaisemmin kadonneen Kimin tutkimuksiin. Nainen on Charlie Racon entinen puoliso ja teini-ikäisen Zaran äiti. Paikallispoliisin tutkimukset eivät ole tuottaneet tulosta eikä Falk voi olla penkomatta ystäviensä läheisen katoamista.

Kuusi vuotta aikaisemmin ihan samalla alueella tekojärven rannalla on kuollut Zaran ystävän Joelin isä auton yliajamana. Tämänkään tapauksen syyllistä ei ole löytynyt. Tekojärven vieressä on suojaisa alue, jossa nuoret ovat kokoontuneet jo vuosikymmenien ajan bilettämään festariviikon ajan. Vähitellen paljastuu, että Kimille saattoi tapahtua siellä jotain 25 vuotta aikaisemmin, mutta miten se vaikuttaa hänen kohtaloonsa aikuisena? Miksi hän jättää vastasyntyneen vauvansa vaunuihin yksin ja katoaa?

Aaron Falk kietoutuu tapauksiin myös romanttisessa mielessä, sillä hän ja Joelin äiti Gemma tutustuvat toisiinsa. Gemma on festivaalien järjestysvastuussa ja vähitellen Marraleen kaupunki ympäröivineen luontoineen alkaa tuntua Falkista kotoisalta. Hän viihtyy mainiosti työssään talousrikosten parissa keskusrikospoliisissa Melbournessa, mutta olisiko aika muutokseen, ja jos olisi, mitä hän tekisi työkseen Marraleessa?

Kuten aikaisemmissakin Harperin teoksissa, pikkukaupungin salaisuudet ovat suuressa roolissa tässäkin jännärissä. Lapsuudesta saakka toisensa tunteneet ihmiset muistavat asioita ja pitävät toisistaan huolta, jopa liiankin tiiviisti. Ihmissuhteet ja vanhat seurustelusuhteet merkitsevät paljon. Silti on paljon, mitä ei sanota ääneen ja yksityiskohtia, joihin ihmiset helposti uskovat vaikka eivät olisi niitä itse nähneetkään. 

Tarinan tunnelma on dekkariksi varsin lämminhenkinen ja mielestäni ihmiskuvaukset ovat melkein liiankin täydellisiä. Teos on kuitenkin hyvin vetävä ja koukuttavat, jopa jännittävät paikoitellen. Falkin vaisto ja takaraivossa kolkuttava hälytys ratkaisevat lopulta sekä Kimin katoamisen että Joelin isän kuuden vuoden takaisen onnettomuuden. 

Dekkarista myös blogeissa Luetut ja Kirjasähkökäyrä.

Juli Zeh: Yli-ihmisiä

Juli Zeh 2021. Saksankielinen alkuteos Über Menschen. Suomentanut Anne Kilpi. Kustantamo Huippu 2023. 424 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Luin Hesarista tämän kirjan arvostelun syksyllä ja päätin heti, että se kannattaa ostaa lahjaksi perheenjäsenelle. Näin pääsin itsekin lukemaan sen jonottamatta. Kirja on ollut ilmestymisvuonnaan Saksan myydyin kovakantinen teos ja arvostelumenestys. Hienoa, että Kustantamo Huippu on ottanut sen listoilleen; en olekaan aikaisemmin tällaisesta kustantamosta kuullut - enkä sen puoleen kirjailijastakaan, vaikka hän on Saksan merkittävimpiä nykykirjailijoita.

36-vuotias Dora muuttaa Berliinistä maalle pieneen Brackenin kylään, josta hän on ostanut vanhan talon. Korona on juuri sulkenut ihmiset sisätiloihin, etäälle toisistaan, eikä Dora jaksa kuunnella miehensä alati yltyvää saarnaa ilmastonmuutoksen puolesta. Dora on kyllä samalla puolella, mutta kokee parisuhteensa täysin näivettyneeksi ja kaipaa yksinoloa.

Maalla hän tarttuu toimeen ja ryhtyy muokkaamaan vanhaa pihamaata. Ennen pitkää hänen on tehtävä tuttavuutta naapureiden kanssa, halusi hän tätä tai ei. Pihamuurin toisella puolella asuva Gottfried Proksch eli Gootti tunkeutuu Doran elämään tuomalla tälle huonekaluja ja valtavan huonekasvin kolkkoon taloon. Gootin pieni tytär tekee myös tuttavuutta, ystävystyy Doran pienen Roope-koiran kanssa eikä mene kauan kun Dora huomaa elävänsä rinnakkaiseloa tunnetun kylänatsin kanssa.

Kuin vastapainoksi äärioikeistolaiselle Gootille, naapurustossa asuu myös miespari, joka työllistää siirtolaisia tilallaan. Naapurusten arvot ja kannat eivät voisi olla kauempana toisistaan, ja Dorakin joutuu kamppailemaan tunteidensa kanssa. Toinen puoli hänestä viihtyy Gootin ja lapsen kanssa, kun taas toinen puoli vihaa miehen menneisyyttä, mielipiteitä ja humalaisia kannanottoja. Gootti on kuitenkin se, joka saa Doran mielen keskittymään hetkeen ainaisen puntaroinnin ja ajattelemisen sijaan.

Yli-ihmisissä on monta mielenkiintoista ja ajankohtaista teemaa. Se näyttää kaupunkilaiselle, ettei maaseutu ole välttämättä sellainen idylli kuin moni ajattelee. Romaani yhdistää herkullisella tavalla hyvin erilaisia ihmisiä erilaisine taustoineen ja maailmankuvineen. Se ei asetu kuplaan vaan tarkoituksella poksauttelee sellaiset olemattomiin. Se onnistuu hieman avaamaan näkymää sinne, mistä löytyy syy äänestää äärioikeistoa herättämättä kuitenkaan sympatiaa. Kylänatsi kavereineen ei sellaista ansaitse, mutta ihmisyyttä se ei heistä vie.

Romaani on kirjoitettu korona-aikana ja siinä onkin toinen teema, jolla herkutellaan. Zeh'n tyyli on raikkaan satiirinen: on niitä jotka saarnaavat rajoitusten puolesta, on niitä jotka näyttelevät noudattavansa niitä ja niitä, jotka vähät välittävät. On ihmisiä jotka asettuvat koronan yläpuolelle ja tilanteita, jotka sotivat kaikenlaista logiikkaa vastaan. Keskeiseen rooliin romaanissa nousee Doran lääkäri-isä, eräänlainen yli-ihminen hänkin. Huoli ilmastonmuutoksesta riehuu taustalla, ensin Doran miehen puheissa, sen jälkeen mediassa, jota nainen alkaa vältellä rauhoitellakseen omaa mieltään. Tuntuu, että kaikkeen on vain äärimmäisiä näkökulmia; siinäkin yksi osuva nosto nykyajasta.

Mietin lopuksi myös pihamuuria Doran ja Gootin välillä. Ei liene sattumaa, että nimenomaan Berliinin lähellä eletään muurin molemmin puolin, ja että muurin toiselle puolelle on henkisesti pitkä matka. Muuri ikään kuin symboloi Doran ja Gootin ystävyyttä. Se on paikka joka erottaa ja peittää, mutta se myös kutsuu illan viimeiselle tupakalle ja hätätilanteessa sen yli on helppo loikata. Merkittävä hahmo on myös Gootin pieni tytär Franzi, joka omalla läsnäolollaan maadoittaa Doran, saa muistelemaan omaa lapsuutta ja suhdetta vanhempiin.

Satiirisen otteen, ilkikurisen huumorin ja rohkeitten ajankohtaisten teemojen lisäksi Yli-ihmisissä on lempeyttä, joka etenkin loppua kohden voimistuu. Hetken mietin, että meneekö se imelyyden puolelle, mutta hömppää tästä ei saa tekemälläkään, siihen romaani on ihan liian älykäs ja monisäikeinen. Yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista! Sitä on kovasti kehuttu myös blogeissa Amman lukuhetki, Donna mobilen kirjat ja Tuulevin lukublogi. 

Édouard Louis: Muutos: metodi

Édouard Louis 2021. Ranskankielinen alkuteos Changer: méthode. Suomentanut Lotta Toivanen. Tammi 2023. 285 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Päätin lukea toisenkin Louisin teoksen heti alkukesään, sillä huomasin että tämän teoksen kansi muistuttaa Väkivallan historian kantta. Goodreadsin vuosihaasteeseen nimittäin tarvitaan kaksi teosta, joilla on samannäköiset kannet. Teokset täydentävät muutenkin hyvin toisiaan. Väkivallan historia on Louisin toinen romaani ja kertoo pääosin ajanjaksosta, jolloin nuori kirjailijanalku on jo muuttanut Pariisiin. Muutos: metodi läpikäy kirjailijan nuoruutta pidemmältä ajanjaksolta, mutta päätyy niinikään Pariisiin.

Yksitellen pyyhin pois jäljet siitä mitä olin aikaisemmin ollut.

Minun on vaikea suhtautua Louisin teoksiin romaaneina, vaikka sellaisiksi ne on luokiteltu. Ne ovat hyvin omaelämäkerrallisia ja kertovat henkilöstä, joka muuttaa kastenimensä Eddy Bellegueulesta Édouard Louisiksi. Tässä teoksessa tarinaa kuljettaa pääosin minäkertoja, joka osoittaa puheensa välillä isälleen, lopussa ystävälleen Elenalle. Välillä kerronta vaihtuu kaikkitietävään, mutta tämä jää lyhyeksi pätkäksi. Kerronnalliset muutokset ovat hyvä veto - ne pitävät lukijan hereillä ja tuovat tarinaan selontekomaisen näkökulman.

Muutos: metodi kertoo nuoren Édouardin ponnisteluista, päätöksistä ja teoista, joiden avulla hän irtautuu kotiseutunsa köyhyydestä, väkivallasta ja näköalattomuudesta kohti kultturellimpaa, intellektuellimpaa ja avarakatseisempaa maailmaa. Ensin hän muuttaa taidelukioon Amiensin kaupunkiin ja sieltä muutaman vuoden päästä unelmiensa Pariisiin. Amiensissa Édouardilla on ystävänään ja tukenaan sivistyneen perheen tytär Elena, kunnes tämä vaihtuu yliopisto-opettaja Didieriin ja deittikokeilujen kautta vaikuttaviin pariisilaisiin ja kansainvälisiin tuttavuuksiin.

Édouard ponnistelee lukemalla, sivistämällä itseään, käymällä elokuvissa ja teatterissa. Hän hakeutuu seuraan, josta hänen kasvulleen olisi hyötyä, ja onnistuu siinä hyvin. En voinut olla ajattelematta häntä opportunistina, joka raivaa tiensä uuteen elämään muita hyödyntämällä, eikä sitä voi olla pohtimatta kirjailija itsekään. Hän toisaalta kertoo aidosta kiintymyksestä useimpiin tapaamiinsa ihmisiin, mutta myöntää myös mahdollisen hyväksikäytön. Näköalattomasta perheestä kotoisin olevalle nuorukaiselle on uskomaton saavutus päästä niin pitkälle, mutta tie ei ole helppo. Kirjoittamisen ideankin hän poimii kohtaamiltaan kulttuuripersoonilta ja kuten tiedämme, sen avulla hän saa kostonsa ja valtavan menestyksen.

Louis tosiaan puhuu itse kostosta, jonka kohteena hänen syntymäkaupunkinsa ahtaine mielipiteineen on. Lapsesta asti kiusatun, hakatun ja parjatun homopojan kohtalo olisi voinut olla hyvin erilainen, mutta Louis on päämäärätietoinen ja sinnikäs. Milloin hän on tarpeeksi kaukana ja turvassa? Riittääkö siihen Pariisi, riittääkö siihen kansainvälinen menestys? Jättääkö lapsuus häneen jatkuvan irtautumisen tarpeen niin ettei mikään riitä? Pelko siitä, että elämä heittää Louisin takaisin köyhään pohjoiseen, kulkee alati rinnalla.

Muutos: metodi herättää paljon empatiaa toisaalta nuorta Édouardia kohtaan, mutta toisaalta minua säälitti myös Elena, joka menettää ystävänsä Pariisille. Romaanissa yhteys säilyy kirjeitse ja viimeistään tästä teoksesta Elena saa lukea, miten tärkeä hän on Édouardille ollut - jos tuollaista Elenaa on ollutkaan, sillä tämähän on tosiaan romaani! Elena on kuitenkin se, kenelle kirjailija puhuu ja kenelle tämä selittää valintojaan ja tekojaan. Isään ruumiillistuu kosto, jota Louis menestyksellään ja romaaneillaan hakee. Vaikka isästä paljastuu pehmeitäkin puolia, edustaa hän sitä miehen mallia, josta kirjailija on eniten saanut kärsiä.

En ole lukenut esikoisromaani Ei enää Eddyä sekä Väkivallan historiaa seurannutta teosta Kuka tappoi isäni, joten se täytyy vielä varata kirjastosta. Naisen taistelut ja muodonmuutokset on pienenpieni romaani, joka kertoo Louisin äidin elämästä, ensin hyvin nuorena vaimona ja äitinä, joka sitten poikansa tavoin uskaltaa riuhtaista itsensä irti huonosta suhteesta ja ympäristöstä. Teokset täydentävät erittäin hyvin toisiaan, ja ovat herättäneet Ranskassa runsaasti keskustelua luokkayhteiskunnasta, joka ei ole kirjallisuudessa näin selkeästi aikaisemmin näkynyt.

Tommi Kinnunen: Kaarna

Tommi Kinnunen 2024. WSOY. 204 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Kinnusen romaanit ovat olleet niin pidettyjä meidän perheessä, että uuden ilmestyminen on aina juhlaa. Tällä kertaa sain teoksen myöhästyneeksi syntymäpäivälahjaksi, ja nyt kun olen sen lukenut, annan sen eteenpäin luettavaksi lähipiiriini heti huomenna. 

Kun luin Kinnusen edellistä romaania Pimeät kuut, mietin, olisiko siinä mainituista partisaaneista seuraavaksi romaaniksi, ja niinhän siinä kävi, että kirjailija oli miettinyt ihan samaa. Kinnunen jatkaa teemalla naisten sotakokemukset - aihe, josta on tätä aikaisemmin kirjoitettu kovin vähän. Teoksen loppuun hän on lisännyt pienen infotekstin neuvostopartisaanien hyökkäyksistä ja muistuttaa, ettei Suomi ole koskaan virallisesti vaatinut naisten ja lasten palauttamista, vaikka miesvankeja palautettiinkin. Se on surullista.

Tarinan Laina elää viimeisiä hetkiään sairaalassa vuonna 2001. Hänen poikansa Martti on pysytellyt koko elämänsä äidin lähellä, mutta tyttäret Marjan ja Eevan tämä on ajanut etelään jo nuorina. Lainan mielestä rajaseudulla eläminen olisi ollut tyttärille liian vaarallista. Hän itse on pitänyt sisällään salaisuutta jo vuosikymmeniä, sitä mitä rajaseudulla tapahtui kesällä 1944. Tapahtumien jälkeen Lainasta tuli kolmen pienen lapsen huoltaja, hän löysi puolison ja rakensi selkosille kodin, mutta ei palautunut iloiseksi itsekseen enää koskaan. Lapsia kasvattaessaan hänen oli vaikea olla pullantuoksuinen äiti, iskut osuivat tyttäriin ja naisen oli pakko viilentää kiukkuaan ulkona. 

Kahdesta rikkinäisestä ei tullut yhtä ehjää. Enää Lahja ei tahdo haaveilla, sillä hänestä tuntuu, että kaikki kaunis on totta jossakin muualla kuin täällä. Hän ei enää osaa nähdä ensi vuoteen, tuskin edes ensi viikkoon. Elämässä ei enää ole syvyyttä, ei mitään suurempaa arjen takana.

Marja ja Eeva eivät ole antaneet äidilleen anteeksi, eivätkä ehdi enää ymmärtämään, mistä tämän vihaisuus johtui. Eivätkä haluakaan, vaan piipahtavat kotikylällä ainoastaan Martin toiveesta. Isoveljen vastuulle jäävät tulevat hautajaisjärjestelyt. Marttia harmittaa, miten siskoille jää äidistä niin negatiiviset muistot, sillä hän muistaa enemmän eikä pelkästään pahaa. Puhuminen on kuitenkin vaikeaa. 

Romaani käy läpi Lainan elämää muutamina lukuina taaksepäin kerien. Vähitellen paljastuu, mitä heinäkuisina päivinä vuonna 1944 tapahtui ja miten Laina ja lapset pääsivät turvaan. Lukija tietää Marttia enemmän, sillä lukija tutustuu Lainalle tärkeään serkkutyttöön ja tämän rankkaan kohtaloon. Kinnusen tuoreessa romaanissa on hyvin tummat sävyt ja rankka aihe - puolessa välissä ajattelin, että tarina on esimerkiksi Ei kertonut katuvansa -romaania synkempi, mutta Lainan kesäpäivissä on myös valoa ja auringonsäteitä, jotka jäävät mieleen. Ei ole tarkoitus moittia synkkyydestä kuitenkaan, sillä näin raakaa ja vähän käsiteltyä aihetta on käsiteltävä ja hyvin synkkähän se on. Neuvostopartisaanien raakuudet ovat jättäneet jälkensä varmasti moneen naiseen.

Martin kotikylä on sama selkosten pitäjä, jonne Kinnunen on sijoittanut aikaisempiakin romaanejaan. Tunnistan neljäntienristeyksen, vanhan hotellin, Nilojoen, viitostien ja monia muitakin entisen kotikuntani yksityiskohtia ja sen, miten entinen vilkkaalta tuntunut kirkonkylä on autioitunut ja väsähtänyt.

Anna Burns: Maitomies

Anna Burns 2018. Englanninkielinen alkuteos Milkman. Suomentanut Laura Jänisniemi. Docendo 2019. 399 s. Lainasin kirjastosta.

Olipas erikoinen ja omaääninen romaani! Anna Burnsin Maitomies on voittanut vuoden 2018 The Man Booker -palkinnon sekä seuraavana vuonna Orwell Price for Political Fiction -palkinnon ja National Book Critics Circle Award -palkinnon. Melkoinen teos siis ja ehdottomasti haastavin romaani, jota olen pitkään aikaan lukenut. 

Maitomies yhdistää erikoisella tavalla Pohjois-Irlannin poliittisen kuohunnan, ihmissuhteet ja perhedraaman. Kertoja on 18-vuotias perheensä keskimmäinen tytär, joka joutuu Maitomieheksi kutsutun paljon häntä vanhemman miehen piirittämiseksi. Mies ei nuorta tyttöä piirittäessään välitä tämän ehkä-suhteesta, mielipiteistä eikä harrastuksista. Tilanne johtaa laajamittaiseen juoruamiseen, mutta tyttö itse vaikenee ja yrittää olla välittämättä kuulopuheista tai niiden vaikutuksista.

---kun ensimmäinen lanko aavistaa hänen salaisuutensa ja huhut alkavat velloa, keskimmäinen sisko muuttuu "kiinnostavaksi". Se on pahinta mitä kenellekään voi tapahtua. Jos on kiinnostava, silloin huomataan, ja jos on huomattu, on vaarassa...

Monimutkaiseen tilanteeseen ei voi tietenkään olla vaikuttamatta alueen puolisotilaalliset joukot, irtautujat, perheenjäsenet tai perheet, jotka ovat menettäneet jäseniään 1970-luvun pohjoisirlantilaisille konflikteille. Romaani kuvaa hienolla tavalla sitä, mitä kaikkea nuoren naisen on otettava huomioon tekemisissään, tekemättä jättämisissään, sanomisissaan tai liikkeissään. On leskeksi jäänyt äiti, joka haluaa tyttärensä nopeasti naimisiin, on ehkä-poikaystävä josta perheessä ei tiedetä, sekä ennen kaikkea irtautujat, jotka ovat tappaneet niin monia.

Lähes kaikki romaanissa ovat nimettömiä ja niinpä heidät tunnistetaan vain suhteistaan toisiinsa. Keskimmäisellä tytöllä on isosiskoja ja näiden miehiä järjestysnumeroineen, on atomipommipojan äiti ja tablettitytön sisko, oikea maitomies ja hurskaat naiset. Myöskään kaupunkia ei nimetä ja alueisiin viitataan suhteessa puolisotilaalliseen konfliktiin sen mukaan millä puolella ollaan - "vettentakaisista" alueista puhumattakaan. Alkuun meni hetki ennen kuin ymmärsin, mihin asioihin tai paikkoihin nimettömillä nimillä viitattiin.

Konflikti vaikuttaa esimerkiksi siihen, mitä nimiä pidetään sallittuina ja millaisia symboleja tai logoja saa olla näkyvillä. Tuntuu ihan käsittämättömältä, miten poliittinen uskollisuus voi vaikuttaa alueella niin voimakkaasti ja miten perusteellisesti lapset kasvavat sen sääntöihin. 18-vuotias tyttö osaa ajatella mahdollisten valintojen, sanomisten ja tekemisten seurauksia niin monimutkaisella tavalla, että lukija ei voi kuin ihmetellä, nauraa tai puistella päätään.

Burnsin kerronta on hyvin omaperäistä. Ajatusviivoja, lainausmerkkejä ja lukuisia lauseita sisältävät virkkeet kasvavat pitkiksi kuin ajatus konsanaan ja lukijan on pysyteltävä tarkkana, kun ajatukset poukkoilevat ja neuvottelevat toistensa kanssa. Kieli on mukaansatempaavaa, mutta sille pitää antaa aikaa. Tekstiä kannattaa lukea paljon kerrallaan, sillä muuten vaarana voi olla kärryiltä tippuminen. Tekstin sävy pystyttelee jännän leikkisänä - välillä huomasin naurahtavani ääneen, vaikka aiheet käsittelevät traumoja, menetyksiä, kuolemaa ja alistamista. Ajatusmainen kieli onnistuu olemaan myös käsittämättömän tarkka. Se ottaa huomioon niin monia näkökulmia, että se väkisinkin haastaa omaa ajatusmaailmaa.

Édouard Louis: Väkivallan historia

Édouard Louis 2016. Ranskankielinen alkuteos Histoire de la violence. Suomentanut Lotta Toivanen. Tammi 2020. 196 s. Lainasin kirjastosta.

Goodreadsin vuosihaasteessa on kaksi kohtaa, joihin pitäisi lukea kansiltaan samannäköiset kirjat. Édouard Louisin teokset ovat olleet lukuprojektina jo jonkin aikaa, joten kuittaan nuo haastekohdat kahdella hänen teoksillaan - ne kun ovat hyvin toistensa näköisiä. Väkivallan historian jälkeen luen teoksen Muutos/metodi. Aikaisemmat Louisilta lukemani romaanit ovat Ei enää Eddy sekä Naisen taistelut ja muodonmuutokset. 

Väkivalta on teemana myös Louisin lapsuudesta kertovassa esikoisteoksessa Ei enää Eddy, mutta nyt hän on nuori aikuinen ja asuu Pariisissa. Louis kertoo tarinaansa lukijalle, mutta ei ole sen ainoa kertoja. Hän on kertonut raiskauksesta ja väkivaltaisesta illasta aikaisemmin siskolleen, joka kertoo sitä nyt miehelleen Louisin kuunnellessa viereisessä huoneessa. Claran selonteko tapahtumista mahdollistaa sen, että väkivallan kokija pystyy kuuntelemaan omaa tarinaansa ulkopuolelta, kunnes teoksen loppupuolella hän ei enää jaksa kuunnella siskoaan, vaan kertoo loput itse. Erikoinen kerronnallinen ratkaisu, joka toimii loistavasti ja saa pohtimaan niin kuulijan kuin kertojankin motiiveja.

Teos ei ole pelkästään kuvausta väkivaltaisesta illasta toisen miehen kanssa, vaan myös sen seurauksista, traumoista ja siitä, miten moneen kertaan tarina on kerrottava saadakseen apua tai oikeutta. Kotiseudulle palaaminen ja Claran luona vierailu palauttaa mieleen myös lapsuuden ja sen luokkayhteiskunnan, jonka paljastamisesta Louisin tekstit ovat kuuluisia. Pariisin ja maaseudun välinen kuilu, vähän koulua käyneiden duunareiden ja yliopistossa opiskelleiden välinen juopa, köyhyys ja kotiseudulle palaamisen aiheuttama sopeutuminen - teemoja, joista Ranskassa ei ilmeisesti ole paljon kirjoitettu, sillä ne herättävät nyt kiivasta keskustelua. Louis onkin suorastaan pelottavan tarkkanäköinen.

Nuorukaisen kohtaamasta väkivallasta lukeminen on järkyttävää, mutta siitä kertominen on välttämätöntä, vaikka päähenkilö haluaisi kovasti olla puhumatta siitä. Hänen ystävänsä saavat hänet taipumaan poliisilaitokselle ja siitä seuraa reissu, jossa hänen riisutaan jälleen, kuvataan yksityiskohtaisesti ja hänen asuntonsa myllätään. Raiskauksen vuoksi hänen on syötävä hiviä ehkäisevä lääkekuuri, joka panee hänen vatsansa sekaisin - myllerrys ja pelko eivät ole pelkästään pään sisäisiä, vaan ne saavat elimistönkin sekaisin.

Édouard Louisin teksti on varmasti tarkkaan mietittyä ja viimeisteltyä, mutta se ei tunnu siltä. Kerronta poukkoilee ja on välittämättä kirjallisista konventioista tai koulussa opetetuista säännöistä. Claran kerronta tuo mukaan puhekielisyyttä ja karkeutta, kun taas Louisin oma kerronta tasapainottelee rajuuden ja hienotunteisuuden välillä. Tekstiä on melko vaivatonta lukea ja tuntuu että se onnistuu sanomaan paljon vähillä sanoilla. Kiivastakin se on, kun päähenkilö kokee enemmän kuin mitä pystyy noissa olosuhteissa ilmaisemaan. Surettaa, miten paljon häpeää väkivallan uhri joutuu kokemaan ja miten se vaikuttaa sukupolvesta toiseen.

Fríða Ísberg: Merkintä

Fríða Ísberg 2021. Islanninkielinen alkuteos Merking. Suomentanut Tapio Koivukari. WSOY 2023. 279 s. Lainasin kirjastosta.

Olen niin tyytyväinen kun sain pitkästä aikaa luettua kirjan loppuun saakka. Olen tahkonnut viime viikkojen ajan kolmen romaanin kanssa, eikä alkuun mikään niistä lähtenyt vetämään. Olisi varmaankin ollut parempi taktiikka yrittää vaan eteenpäin yhden kanssa sen sijaan että aloitin uusia, mutta onneksi tämä Merkintä sai minut vihdoin puolelleen, ja keskityin parin päivää siihen.

Lähitulevaisuuden Islannissa odotellaan äänestystä siitä, pitäisikö merkintä eli myötätuntotesti ottaa virallisesti käyttöön. Sen suosio on kasvanut, ja sen käyttö on levinnyt sen alkuperäisestä ideasta huomattavasti laajemmalle. Ihmiset käyvät testissä ja jos se menee läpi, he antavat merkitä itsensä. Samaan ovat päätyneet myös monet yritykset ja taloyhtiöt. Merkityillä henkilöillä on paremmat mahdollisuudet työelämässä, asuntomarkkinoilla ja vähitellen kaikilla elämän osa-alueilla.

Uusi tekniikka sulkee merkitsemättömiä ulkopuolelle. Heistä tulee vähempiosaisia, heitä jää työttömäksi ja heidät eristetään omille asuinalueilleen. Väkivalta, mielenterveysongelmat ja päihteidenkäyttö lisääntyvät, vaikka alkuperäisenä ideana on ollut nimenomaan taata laajat psykologi- ja muut tukipalvelut sitä tarvitseville. Yksi merkitsemättömistä nuorista on Trístan, joka kokee että hänen ainoa mahdollisuutensa päästä elämässä eteenpäin on ehtiä ostaa asunto ennen valtakunnallista äänestystä. 

Jos myötätuntotestistä ja merkinnästä tulee kaikille pakollinen, mitä se tarkoittaa niille, jotka eivät pääse siitä läpi? Lähestyvä kansanäänestys kuumentaa tunteita puolin ja toisin. Sitä ajava psykologi Óli kipuilee avioliitossa, jossa hänen vaimonsa on eri kannalla. Joku vainoaa häntä, ja vainon kohteeksi on joutunut myös nuori opettaja Talvi, joka näkee työssään perheiden toisaalta ihailevan, mutta myös pelkäävän testin tuloksia ja julkisia listoja. Alkujaan hyvää tarkoittava psykologinen koe on muuttamassa Islantia valtioksi, joka jakaa kansan kahtia.

Alkuun Merkintä tuntui hieman epäselvältä ja siitä oli haastavaa saada otetta, mutta kun päähenkilöt tulivat vähitellen tutuiksi, lähestyvä kansanäänestys ja sen mahdolliset vaikutukset alkoivatkin kiehtoa. Merkintä on onnistunut dystopiatarina aiheesta, joka voisi olla periaatteessa mahdollinen. Siinäkin näkyy yksilönvapautta korostavien näkemysten ja yhteisöllisen vastuunkannon välistä juopaa, kuten nyky-yhteiskunnassa tuntuu olevan. On niitä, jotka painottavat talouskasvua hyvinvoinnin ainoana mahdollistajana, ja niitä, jotka pelkäävät ettei apua ja tukea riitä jatkossa kaikille tasapuolisesti.

Ísberg kirjoittaa paikoitellen erikoisella tavalla melkein kuin ajatuksenvirtana, ja näkökulmien vaihtuessa tekstin tyylikin vaihtuu. Trístanin luvuissa teksti on puhekielisempää, siinä vilisee englanninkielisiä sanoja ja ajatus on poukkoilevampaa, kun taas Ólin luvuissa teksti etenee loogisemmin, perinteisemmin. Välillä on myös kahden naisen välistä kirjeenvaihtoa, mikä ei ihan asetu muun tarinan sekaan, mutta on itsessään mielenkiintoinen keskustelu ystävyydestä ja sen sallimasta toraisuudesta. Kokonaisuutena hyvin ajatuksia herättävä teos!

Ágota Kristóf: Iso vihko

Ágota Kristóf 1986. Ranskankielinen alkuteos Le Grand Cahier. Suomentanut Anna Nordman. Tammi 2022/1988. 198 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystävän suosituksesta ostin tämän syksyllä Helsingin kirjamessuilta perheenjäsenelleni lahjaksi. Nyt luin sen itsekin, sillä olen huomannut siitä useita mainintoja Helmetin lukuhaasteryhmässä Facebookissa. Sota, taas ja aina, valitettavasti, yhtä ajankohtainen aihe, on tämänkin romaanin taustalla, joten vaikka teos on kirjoitettu lähes neljäkymmentä vuotta sitten, se ei siltä tunnu. 

Suuressa Kaupungissa on sodan vuoksi vaarallista elää, joten Äiti tuo kaksospoikansa Isoäidille Pieneen Kaupunkiin. Äidin ja Isoäidin välit ovat tulehtuneet, eikä Isoäiti kohtele lapsenlapsiakaan hyvin, vaikka suostuu heidät ottamaankin. Pojista kasvaa likaisessa ja välinpitämättömässä ympäristössä itsenäisiä. He harjoittelevat erilaisia selviytymistaitoja, auttavat Isoäitiä talossa ja pihalla, tekevät töitä lähistöllä ja tutustuvat ympäristöönsä. Sota lähestyy myös Pientä Kaupunkia, mutta pojat ehtivät auttaa naapureita ja oppia paljon hyödyllisiä taitoja.

Me emme tahdo enää punaistua emmekä vapista, me tahdomme tottua solvauksiin, haavoittaviin sanoihin. Istuudumme vastakkain keittiön pöydän ääreen ja tosiamme silmiin katsoen me lausumme yhä hirveimpiä sanoja.

Kristóf kertoo tarinaa rujon tunteettomalla tyylillä, jossa ei väistetä likaa, ruumiinosia, eritteitä tai kirosanoja. Pojista kasvaa hyvin pragmaattisia ja he vaikuttavat tunteettomilta, vaikka auttavatkin naapureita. He päättävät suhtautua asioihin realistisesti ja haluavat oppia vain tosiasioita. Varastaminen, kerjääminen ja huiputtaminen onnistuvat hyvin, sillä noissa olosuhteissa on oltava opportunistinen. Loppua kohden tyyli on suorastaan makaaberi, kun sotilaiden teoista ja rikoksista kerrotaan suoraan, lapsen silmin.

Tämä romaani on todellakin ihan omaa luokkaansa, mitään tällaista en ole ennen lukenut. Se on hyvin häiritsevä ja ajatuksia herättävä, ja vaikka rujous iskee päin naamaa, tarinaa ei voi olla lukematta eteenpäin. Ihailen myös sitä, miten hallittu kokonaisuus on - melkeinpä pienoisromaani. Sitä voi varmasti lukea monella eri tasolla ja kuten jo sanoin, tarina on hyvin ajaton. Maailma on rikki ja lasten selviytymistahto on suorastaan julmaa Isoäidin häilyessä luovuttamisen ja vihan välimaastossa. 

Ymmärtääkseni tarina sijoittuisi toiseen maailmansotaan. Kirjailija on kotoisin Unkarista, mutta lähtenyt sieltä nuorena ja vaikka romaanissa ei maata mainita, se voisi hyvin olla Unkari, jonka Neuvostojoukot valtaavat. Luin kansiliepeessä, että Iso vihko olisi trilogian aloitusosa. Jatkoa täytyy ehdottomasti lukea! Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakimara ja Kujerruksia.