Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jhumpa Lahiri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jhumpa Lahiri. Näytä kaikki tekstit

29.12.2020

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

Jhumpa Lahiri 2018. Italiankielinen alkuteos Dove mi trovo. Suomentanut Helinä Kangas. Tammi 2020. 148 s. Lainasin kirjastosta. 

Lahirin aikaisemmat teokset Tämä siunattu koti, Kaima, Tuore maa ja Tulvaniitty tekivät minuun suuren vaikutuksen ja uskallan sanoa, että ne muovasivat lukemistoani ja tietysti sitä kautta maailmankuvaani. Lahirin sukujuuret ovat Intian Bengalissa, mutta hän on kasvanut Yhdysvalloissa. Maahanmuuttajaperheen ja nuoren naisen kokemuksia ruotivat teokset ovat olleet avartavaa lukemista. Missä milloinkin on kuitenkin hyvin erilainen ja olen siitä hieman hämmentynyt.

Italiaan vuonna 2013 muuttanut Lahiri on opiskellut rakastamansa kielen ja kirjoittaa nyt ensimmäistä kertaa italiaksi. Samalla kerronta on muuttunut ilmavammaksi ja terävämmäksi. Sivuja on vähän ja ne on täytetty väljästi. Poissa ovat bengalilaiset mausteet, esiäitien arvomaailma ja uuden maailman konfliktit. Kuin lukisin ihan eri kirjailijan teosta!

Nimensä mukaan romaani koostuu katkelmista mistä milloinkin. Omaa elämäänsä pohtiva nimetön päähenkilö on milloin kotonaan, kahvilassa, kadulla, piazzalla, milloin illallisella tai yksikseen. Näistä tuokiokuvista koostuvat romaanin pienet luvut. Niitä yhdistää arkinen toiminta, arkiset havainnot ja usein toistuvat kontaktit. Tunnelmaltaan luvut ovat hieman melankolisia, sillä päähenkilö kokee olevansa melko yksinäinen. Välillä hän pohtii suhdetta vanhempiinsa ja sitä, mitä he ovat hänelle jättäneet, miten hänen elämänsä eroaa heidän elämästään ja arvoistaan. Mukana - ainakin ajatuksissa - on myös mies, ystävä, mahdollinen rakastaja.

Sillä loppujen lopuksi ympäristöllä ei ole mitään merkitystä: tilalla, valolla, seinillä. Ei ole väliä, olenko aurinkoisen vai sateisen taivaan alla, vai kesällä kirkkaassa vedessä. Junassa vai autossa, lentokoneessa pilvien keskellä, jotka ovat hajallaan kuin meduusaparvi. En pysy paikoillani vaan olen alituisessa liikkeessä, odottamassa perillepääsyä, palaamista, pois lähtemistä.

Pienistä katkelmista piirtyy herkkä kokonaisuus ja kuva minäkertojan elämästä. Liike on tärkeää, kertoja on jatkuvasti siirtymässä paikasta toiseen, mutta kiire hänellä ei kuitenkaan ole. Kotona on askeettisempaa. Kotikortteleissa on paljon toisteisuutta ja tuttuja kasvoja, ja muuallakin voi törmätä ystävällisiin ihmisiin ja mielekkäisiin yksityiskohtiin. Kirjoitin muutama vuosi sitten Lahirin tekstistä  (Tuore maa) näin: Lahirin näennäisen rauhallisen kerronnan alla piilee väkeviä tunteita ja draamaa. Samalla ne ovat jykevästi kiinni arjessa ja elämän valinnoissa.

Jotain samaa löysin tästä uudestakin romaanista: rauhallisuutta, pinnanalaista liikettä ja arjen valintoja. Miniromaania oli mukava lukea, mutta en silti pysty nostamaan sitä Lahirin aikaisemman tuotannon tasolle. Ihailtavaa on kuitenkin sekä se, että hän on rohkeasti kirjoittanut hyvin erilaisen romaanin että se, että hän on kirjoittanut sen vieraalla kielellä. Ja tietysti ymmärrän uudistumistarpeen, onhan sekin liikettä.

Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Kirsin Book Club, Tuijata ja Kirja vieköön!

10.7.2017

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Jhumpa Lahiri 2008. Englanninkielinen alkuteos Unaccustomed Earth. Suomentanut Kersti Juva. Tammi 2008. 434 sivua.

Lahirin tuotanto on minulle tuttua jo ajalta ennen blogia. Hänen novellikokoelma Tämä siunattu koti teki suuren vaikutuksen, ja romaani Kaima on niin ikään jäänyt hyvin mieleeni. Lahirin teokset ovatkin kahmineet melkoisen määrän palkintoja Atlantin tuolla puolen. Parin vuoden tauon jälkeen on hyvä palata Lahirin tuotantoon jo senkin vuoksi, että Helmetin haasteeseen piti lukea Intiasta kertova teos ja teokset sopivat mainiosti myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen.

Lahirin tuotannossa keskiössä ovat Intian bengalilainen väestö, joita on muuttanut koulutuksen ja paremman elintason perässä Yhdysvaltoihin varsin runsaasti. Lahirin bengalilaiset ovat yleensä koulutettuja, jo kotimaassaan parempaa keskiluokkaa, eivätkä elä Yhdysvalloissakaan mitenkään vaatimattomasti. He tekevät kuitenkin ahkerasti töitä elintasonsa eteen eikä mikään tule ilmaiseksi. Vanhemmat odottavat lastensa saavuttavan vähintään ylemmän korkeakoulututkinnon ja arvostetun paikan työelämässä. Samalla bengalilainen yhteisö pitää kiinni perinteistään, vaikuttaa jopa vanhanaikaiselta ja aiheuttaakin paljon sukupolvien välisiä kahnauksia. Ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajista kertovassa kirjallisuudessa rinnastakin Jhumpa Lahirin tuotannon usein Chimamanda Ngozi Adichien teoksiin. Niissä on paljon samaa, yleismaailmallista juurtumiseen liittyvää problematiikkaa ja tarkkanäköistä perheiden ja ihmissuhteiden kuvausta.

Tuoreen maan kahdeksan novellia ovat jouhevaa luettavaa. Lahirin näennäisen rauhallisen kerronnan alla piilee väkeviä tunteita ja draamaa. Samalla ne ovat jykevästi kiinni arjessa ja elämän valinnoissa. Arjen pienet kysymykset kohtaavat suuren mittakaavan herkullisella tavalla. Menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen ja vaikka nuoremmalla polvella olisi jo tarve luoda uutta ja elää nykypäivää, ilman juuria eivät hekään pärjää. Usein nuorempi polvi ymmärtää vanhempiensa ajatusmaailman ja valinnat, mutta heidän väliinsä jää kielten ja kulttuurien yhteentörmäyksen synnyttämä juopa ja kommunikointi on haastavaa. Ulkopuolisuuden tunne on jatkuvasti läsnä ja tuo koomisella tavalla esiin amerikkalaisen/länsimaisen kulttuurin itsestäänselvyytenä pidettyjä piirteitää.

Sukupolvien yhteentörmäysten lisäksi novelleissa tarkastellaan myös parisuhdetta, yhteenkasvamista ja opettelua, tunteiden väljähtämistä ja avioliittoon kuuluvia velvollisuuksia. Tuoretta maata on helppo lukea novelli kerrallaan, vaikka silloin tällöin, enkä minäkään lukenut teosta yhteen soittoon. Lahirin kerronta on hienovaraista ja vaikka teemat ovat melko suuria, niin kieli kuin tunnelma pysyttelee tiukasti kiinni maanpinnalla. Lahirin kieli on rikasta, mutta hän ei kikkaile eikä koruile. Päinvastoin, hänellä on uskomaton kyky sanoa paljon hyvin vähäeleisellä tavalla. Siinä ehkä yksi syy, miksi tarinat kestävät ja jopa vaativat hidasta luentaa.

Tuoreesta maasta on kirjoitettu myös blogeissa Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena ja Kirjakaapin kummitus.

18.12.2016

Novellien (puoli)maraton

Omppu blogista Reader, why did I marry him? rytkäytti novellimaraton-haasteella kesken pahimpien työkiireiden. Olin ensin ettei onnistu, mutta kun näytti siltä, että niin moni muukin ja sitten kun vielä näytti siltä, ettei viikonloppu olekaan kiireinen (enkä minä liian väsynyt), päätin osallistua sen minkä pystyin. Yllätyksekseni pystyin enempään kuin uskoin. Tässä suorituksestani lyhyesti.

Luin yhteensä 13 novellia neljästä eri kokoelmasta:

Pirkko Saision Signaali (Siltala 2014):
  • Kenelle kellot soivat
  • Junamatkan kuvaus
  • Kaksoisolento
  • Kauppamatkustajan kuolema
  • Onnellisten saari
  • Viettelyksen vaunu
  • Oidipus Kolonoksessa
  • Nuoruuden suloinen lintu
Signaali koostuu kirjoituksissa, joissa päähenkilö - Saisio itse tai ei - havainnoi ja pohtii kuolevaisuutta, toveruutta, suhdettaan muihin, elämää ylipäätään.

Riikka Ala-Harjan Reikä (Like 2013):
  • Satakerta
  • Metsä
  • Pehko
Nämä kolme novellia muodostavat yhdessä kokonaisuuden Laskeudun portaita pitkin järveen. Lyhyitä kertomuksia voisi kai yhdistää ajatus luontoon ja maaseutuun kuulumisesta.

Jhumpa Lahirin Tuore maa (Tammi 2008)
  • Tuore maa
Lahirilta olisin muuten lukenut enemmänkin, mutta teoksen kertomukset ovat niin pitkiä, etten pystynyt mahduttamaan niitä tähän puolimaratoniin. Aiheena on, kuten Lahirilla yleensä, bengalilaisten sopeutuminen Yhdysvaltoihin sekä ensimmäisen, toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajien suhde toisiinsa.

Alice Munron Sanansaattaja (Tammi 2013)
  • Ei etuisuuksia
Munroltakaan en saanut kuin yhden kertomuksen kasaan tälle päivälle. Kokoelman ensimmäinen osio on omistettu Munron selvityksille - sekoitus faktaa ja sitä värittävää fiktiota - hänen skotlantilaisen sukunsa vaiheille vuosisatojen takaa.

En kerro kokoelmista tämän enempää, sillä aion lukea ne pian kokonaan. Signaalista ja Reiästä kirjoittanen postaukset jo tulevalla viikolla. Teokset ovat varsin nopealukuisia. Sen sijaan Tuore maa ja Sanansaattaja vaativat enemmän lukuaikaa ja osallistuvat siksi (niin ikään) Ompun järjestämään novellihaasteeseen, joka kestää toukokuulle saakka. Niistä siis kevätpuolella lisää!

Kiitos emännälle! Tuli todistettua taas se fakta, että novelleille löytyy aina aikaa. Muita maratoonareita mm: Riitta, hdcanis, Nellu, Jane, Tiia & Tommi, Suketus.