Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

Solvej Balle 2020. Tanskankielinen alkuteos Om Unregning af Rumfang, I. Suomentanut Sanna Manninen. Kosmos 2024. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Antiikkikirjakauppias Tara Selter on työmatkalla Pariisissa, kun hän huomaa hotellin aamiaistilanteen toistuvan samanlaisena kuin edellisenä päivänä. Marraskuun kahdeksastoista päivä näyttää toistuvan. Hämillään hän palaa kotiin puolisonsa Thomasin luokse aikaisemmin kuin oli sovittu ja yrittää selittää kokemansa. Kun Tara herää seuraavana aamuna Thomasin vierestä, on edelleen marraskuun 18. päivä ja Thomas on entistä enemmän ihmeissään siitä, missä välissä Tara tuli kotiin.

Tätä kestää hetken. Leijailen aamun sumussa, panen merkille ympäröivän huoneen, tunnen Thomasin joka liikkuu unissaan tai heräämäisillään, ojentuvan käteni, aamuvalon, huonekalut, portaisiin vievän oven, ja vähä vähältä yksityiskohdat alkavat erottua, muisti alkaa toimia, ja muistan mitä on tapahtunut, että aika on mennyt rikki mutta päivät kuluvat. Viisi päivää, kuusi tai seitsemän, kahdeksan, kymmenen tai kaksitoista, ja ymmärrän, että aamuuni on taas tullut reikä ja että alkamassa on jälleen yksi marraskuun kahdeksastoista. 

Tara selittää tilanteen miehelleen kahtenakymmenenä seitsemänä päivänä, joka kerran alusta, sillä päivä on Thomasille aina sama. Vain Tara näyttää muistavan jokaisen päivän, hänen hiuksensa kasvavat ja hänen aikansa kulkee eteenpäin, muiden ei. Vuorokausi toistuu aina samanlaisena säätiloja, talon ääniä, linnunlauluja ja kaupan asiakkaita myöten. Eräänä aamuna Tara päättää muuttaa vierashuoneeseen, sillä hän ei jaksa enää selittää ja kertoa, pariskunnan yhteisistä päivästä ei synny minkäänlaista apua tai ulospääsyä tilanteeseen. Tara sinnittelee vuoden. Hänen päiviään rytmittää Thomasin liikkeet talossa, valon kulku ulkona ja uuden huomisen odotus. Jaksaako hän pitää toivoa yllä? Keksiikö hän raon, ulottuvuuden, jossa aika naksahtaisi uudelleen paikalleen?

Tanskalaisen Solvej Ballen nerokas luomus jatko-osineen on noussut Tanskassa kulttimaineeseen ja se on palkittu Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnolla 2022. Ihan minun lempikirjoihini se ei noussut kuitenkaan, vaikka oli ihan kiva lukea jotain hyvin erilaista vaihteeksi. Pieneen romaaniin mahtuu paljon toistoa - mikä tietysti sopii aiheeseen - mutta minusta se oli vähän puuduttavaa. Loppu veti paremmin, kun oikeasti toivoin Taran löytävän ratkaisun rikkinäiseen aikaan. 

Romaanin tunnelma on intensiivisyydestä ja yksityiskohtaisuudesta huolimatta seesteinen ja pohtiva. Oikeastaan aika hyvä sellaiselle, joka kaipaa pysähtymistä ja hiljentymistä. Pidin siitä, että vaikka tarinassa aika sinänsä on pääosassa, se ei sijoitu selkeästi mihinkään tunnistettavaan vuoteen tai vuosikymmeneen ja on siksi hyvin ajaton, jopa harras. Välillä Taran mieli ajautuu klaustrofobiaan ja lukijaan tarttuu epämukavuus. Yritin miettiä, voisiko tarinasta löytää jotain vertauskuvallista - ehkä jotain parisuhteeseen tai yleismaailmallisemmin uskaltamiseen liittyvää - mutta en ihan yltänyt sellaiselle tasolle. Ehkä joku muu on lukijana taitavampi. 

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Peter Høeg 2018. Tanskankielinen alkuteos Gennem dine øjne. Suomentanut Sanna Manninen. Tammi 2019. Pokkarissa 350 s. Kuva kustantajan. Ostin omaksi.

Olipas erikoinen romaani! Olen pitänyt kovasti Høegin teoksista, kuten Nainen ja apina tai Susanin vaikutus. Tämä romaani on kuitenkin selvästi eniten scifiä noihin kahteen muuhun verrattuna, vaikka tiettyä omituisuutta Høegin romaaneissa tuntuu olevan usein. Nyt tuntuu siltä, että kirjasta kertominen on vähän vaikeaa, sillä siinä oli elementtejä joita en ihan ymmärtänyt.

Henkilöhahmo, jonka nimi sattuu olemaan sama kuin kirjailijan, tapaa Lisan, neuropsykologin, sillä Peterillä on huoli ystävästään Simonista, joka on taas kerran yrittänyt itsemurhaa. Lisa ei heti muista sitä, mutta Peter, hän ja Simon olivat läheisiä ystäviä kolmekymmentä vuotta sitten, 7-vuotiaina. He kävivät samaa päiväkotia, jossa he ystävystyivät ja jossa he löysivät keinon auttaa toisiaan eräänlaisten unien kautta.

Lisa perehdyttää Peterin neuropsykologiseen menetelmään, jossa tutkija pääsee mukaan potilaansa tunteisiin ja ajatuksiin: Olemme kehittäneet neuropsykologiaa ratkaisevan askeleen eteenpäin. Sellaiseen vaiheeseen, missä ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa on mahdollista aloittaa aito tieteellinen keskustelu siitä, mitä tietoisuus on. Lisan ja Peterin kokeissa potilaiden kanssa he pääsevät käsiksi niin Simonin kuin monien muidenkin ihmisten tietoisuuteen, mutta myös tilaan, jota he veikkaavat ihmiskunnan yhteiseksi tietoisuudeksi.

Vähitellen Peterin kertoessa muistoja ja yksityiskohtia lapsuudesta Lisa alkaa muistaa. Hänen, niin kuin monen muunkin, muistoja blokkaa trauma, jonka hän koki noin 7-vuotiaana. Siksi hän ei ole pitkään aikaan muistanut elämäänsä ennen sitä. Lasten leikeissä, havainnoissa, muistoissa ja yhteisessä tietoisuudessa on jotain ihmeellisen taikavoimaista ja maijapoppasmaista. Sellaista kykyä joka tuntuu luontevalta nimenomaan pienille lapsille, jotain mitä aikuisen on vaikea ymmärtää. 

Lisan työssä yritetään auttaa mieleltään järkkyneitä potilaita, jotka ovat jonkin trauman vuoksi alkaneet kertoa itsestään tarinaa, jonka vangiksi he ovat jääneet. Sama on uhkana myös Simonilla, jonka unet ovat olleet niin voimakkaita, että hän on jäänyt niiden lumoon eikä halua enää jatkaa elämää. Simon ja tämän pikkusisko Maria menettivät äitinsä hyvin pieninä ja vain unessa äiti on mahdollista nähdä. Monien muiden potilaiden traumat liittyvät seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja väkivaltaan ja niitä on niin paljon, että ihmettelen, miten Peter ja Lisa selviävät itse niistä koettuaan ne potilaiden silmien ja tunteiden kautta.

Hyvin erityislaatuinen lukukokemus ja vaikuttava romaani, joka piti hyvin otteessaan, vaikka välillä jouduin hidastelemaan ymmärtääkseni kaiken. Romaanissa on neuropsylogian ja traumaattisten kokemusten lisäksi runsaasti lämpöä, turvallisuutta huokuvia hahmoja ja yhdessäoloa, luottamusta ja toivoa. 

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Tove Ditlevsen 1967. Tanskankielinen alkuteos Barndom. Suomentanut Katriina Huttunen. S&S 2021. 142 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ditlevsenin klassikkoteokset ovat saaneet huomiota Suomessa vasta viime aikoina, mutta ainakin tämä trilogian ensimmäinen osa on niin ajatonta kirjallisuutta, ettei sen lukeminen vuosikymmeniä myöhemmin haittaa lainkaan. Päinvastoin, keskustelimme eilen lukupiirissämme, että siitä muistuu mieleen monia muitakin työväestöstä kertovia teoksia, kuten Minna Canthin teokset paljon aikaisemmin, tai nykykirjallisuudesta Elena Ferranten romaanisarjan aloitusosa Loistava ystäväni ja skotlantilaisen Douglas Stuartin Shuggie Bain.

Omaelämäkerrallisen pienoisromaanin päähenkilö-Tove kertoo lapsuudestaan köyhässä korttelissa, josta ei poiketa kauas. Elinpiiri on hyvin suppea ja näköalaton. Kasvaessaan tyttöä alkaa enemmän ja enemmän ahdistaa ne vähät vaihtoehdot joita 1920- ja 1930-luvun taitteen työläisperheellä on antaa. Hän kokee itsensä hyvin ulkopuoliseksi, eikä kovin helposti lähde mukaan muiden samanikäisten tyttöjen juttuihin. Tovella on onneksi runous. Hän kirjoittaa ikäisekseen hyvin kypsiä pieniä runoja, joiden pariin voi palata, kun ympäristö puristaa.

Lapsuuden piti kestää neljätoistavuotiaaksi asti, mutta mitä minä tekisin, jos se irtoaisi jo sitä ennen? Oleellisimpiin kysymyksiin ei koskaan saatu vastausta. Tuijotin kateellisena Ruthin lapsuutta. Se oli kiinteä ja sileä ja vailla ainoatakaan säröä, ja se näytti kestävän pidempään kuin hän, niin että joku muu voisi periä sen ja mahdollisesti kuluttaa sen loppuun.

Tässäkin työläiskorttelissa on alkoholismia, teiniraskauksia, hyvin nuorena solmittuja avioliittoja ja työolosuhteiden aiheuttamia sairauksia. Toven isästä saa lämminhenkisen ja huolehtivan kuvan, vaikka hän harvoin mitään henkilökohtaista sanookaan. Isälle työväenaate on kaikki kaikessa. Äiti on ailahtelevainen ja hänen suhteensa tyttäreen on niin ikään ailahteleva. Lapsena Tove ei koe riittävänsä äidilleen, kun taas nuoruuden lähestyessä häntä alkaa ärsyttää äidin tunteellisuus. Äidin ja tyttären välinen kitkainen suhde leimaa vahvasti Toven lapsuutta.

Ditlevsenin kerronta on hyvin realistista, pohdiskelevaa ja tarkkailevaa. Pienen tytön silmissä ympäristön ihmiset saavat hieman koomisiakin piirteitä. Lapsen kuvakulmasta kaikkea ei voi ymmärtää, lapsi ei tiedä mitä aikuisten välillä tapahtuu tai miksi naapurille nauretaan. Se tuo realismiin mukaan jännitteen, kun Tove ei aina tiedä, miten eri tilanteissa pitäisi toimia. Loppua kohden Toven kasvaessa ahdistus lapsuuden loppumisesta on voimakas - toisaalta sen ei haluaisi loppuvan, toisaalta sen loppumista on odotettu pitkään. Mutta onko Tove valmis niihin vähiin vaihtoehtoihin, joita hänelle on tarjolla?

Pitää siis lukea Ditlevsenin seuraava pienoisromaani, jotta tämä selviää. Tämän teoksen sijoitan Helmetin haasteessa kohtaan 7: Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta. Goodreadsissa laitan sen kohtaan 29: A book that is light. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 9: Taiteilijaelämäkerta (vaikka onkin romaani!). Pienessä poliittisessa lukubingossa tällä voi kuitata kohdan Yleistä keskustelua herättänyt kirja, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 9: ystävystyminen tai ystävän menettäminen. Kirjasta ovat bloganneet myös Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Mitä luimme kerran.

Anne Cathrine Bomann: Agathe

Anne Cathrine Bomann 2017. Tanskankielinen alkuteos Agathe. Suomentanut Sanna Manninen. Gummerus 2020. 122 s. Lainasin kirjastosta.

Tämän kirjan kaunis kansi kiinnitti huomioni vuodenvaiheessa, kun luin blogipostauksia ja vuoden kirjakoosteita. Ohut kirja on luettu muutamassa tunnissa ja joskus tuntuu jopa, että lyhyen tarinan saamat tunnit jäävät ihan eri tavalla mieleen kuin paksun kirjan päivät tai jopa viikot. Toki mietin tämän(kin - mietin samaa edellisessä postauksessani Rajamaasta) teoksen jälkeen, miksei se ollut yhtään runsaampi. Tarinasta olisi nimittäin saanut enemmänkin irti. Silti, erittäin onnistunut pienoisromaani!

71-vuotias pariisilainen psykiatri on urautunut ja suorastaan kyllästynyt työhönsä. Hän laskee tunteja seuraavaan kesään ja viimeiseen työpäiväänsä. Rutiinit vastaanottosihteerin kanssa ovat niin vakiintuneita, ettei sanoja tarvita. Miehellä ei kuitenkaan ole kotonakaan ketään, eikä mitään, mikä innostaisi. Sitä mukaa kun hän kuuntelee asiakkaitaan aina vaan vähemmän, hän alkaa itse saada psykosomaattisia oireita, paniikkikohtauksia ja pelkää kuolevansa liian aikaisin.

Viimeisten työkuukausien aikana tapahtuu kuitenkin kaksi asiaa, jotka vaikuttavat mieheen yllättävän voimakkaasti. Pitkäaikainen sihteeri joutuu jäämään töistä pois kuolemansairaan miehensä vuoksi. Ja ennen kaikkea uusi potilas, Agathe, joka sinnillä keplottelee itsensä psykiatrin asiakkaaksi. Vierailu sihteerin miehen sairasvuoteella ja Agathen terävät havainnot psykiatrin mielentiloista saavat tämän vähitellen poikkeamaan rutiineistaan. Ja niin käy, että jokaviikkoiset hetket Agathen seurassa muuttavat miehen loppuelämän suunnitelmat.

Tarina on hyvin ajaton ja iätön, ja yllätyinkin jossain kohtaa kun tajusin sen sijoittuvan 1940-luvun lopulle. Yksinäisen ihmisen mielenliikkeet, tarve tulla huomatuksi ja tarve löytää elämäänsä merkityksellisyyttä ovat pysyneet ihan samoina. Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää jotain uutta tai aloittaa uudestaan. 

Ajatuksia herättävä miniromaani on luettu myös blogeissa Tuijata, Amman kirjablogi, Annelin lukuvinkit ja Lukupino. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 44: Kirjassa on reseptejä (tai no, yksi omenapiirakka vain). Seinäjoen haasteen hahmoista kuittaan yksineläjän. Vahvat naiset -haasteessa tämä sopii ainakin ruutuun Kirjan nimessä on naista tarkoittava sana. Goodreadsin haaste: A short book be a new-to-you author.

Peter Høeg: Nainen ja apina

Peter Høeg 1996. Tanskankielinen alkuteos Kvinden og aben. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammen Keltainen pokkari 279 s. Oma ostos.

Viimeistään tämän romaanin myötä olen vakuuttunut, että Peter Høeg on nero. Aavistelin sitä jo lukiessani Susanin vaikutusta aikaisemmin tänä vuonna; sen sijaan Lumen taju ei jostain syystä jättänyt minuun sellaista kutketta. Ehkä aika ei ollut oikea. Nainen ja apina on kuin luotu tähän päivään ja olenkin yllättynyt, että se on jo yli kaksikymmentä vuotta vanha teos.

Jos mitään vapautta edes on, se on löydettävä sisäpuolelta.

Vauraan englantilaisen kanssa naimisiin mennyt, niin ikään vauraasta perheestä lähtöisin oleva Madelene on kulkenut elämässään kuin käsikirjoituksen mukaan, mutta niin tietoisena siitä, että sen mielekkyyttä on vaikea enää löytää. Kunnes hän tapaa omassa pihapiirissään vangitun apinan. Käänteentekevä kohtaaminen saa naisen ylittämään itsensä ja suunnittelemaan asioita täysin salassa mieheltään. Kun sitten apina pääsee vapauteen, tämä ottaakin Madelenen mukaansa, he rakastuvat, eikä mikään Madelenen elämässä ole enää ennallaan.

Kukaan ei nähnyt heitä. Heidän matkansa ei ollut vain siirtymistä tilassa. Se oli myös matka halki sivilisoituneen huomiokyvyn, ja vasta nyt Madele alkoi ounastella, ettei sivilisoitunut vapllaus olekaan akenkattava vaan valikoiden kohsituva. Hän näki, että kadulla kulkevat havaitsivat ainoastaan sen mitä tapahtui katutasolla --- että mitä ihminen tekeekin, hän huomaa vain sen eikä muuta. 

Høeg on rakentanut tarinan, joka vie mukanaan ja kiehtoo ensimmäiseltä sivulta lähtien. Romaanin juoni on jännittävä, vetävä ja yllättävä. Juuri kun luulet tietäväsi, mistä on kyse, se yllättää lisää, lähtee suuntiin, jotka tuntuvat liialliselta ollakseen uskottavia, ja silti olet aivan myyty. Tarina ravistelee uskomuksiamme, rajoja joita pidämme totena, se kyseenalaistaa täysin ihmiskunnan olemusta ylläpitäviä käsityksiä. Missä menee ihmisen ja eläimen välinen raja? Mistä tiedämme, että olemme älykkäimpiä?

--- heidän käsittämätön radikaali rehellisyytensä oli kuin ikuinen, lempeä mutta järkkymätön muistutus siitä että jokin tässä nykyajan elämässä, jokin koko tässä modernissa ajassa, on pahasti vinoutunutta. 

Romaani kuvaa herkullisella tavalla niin eläinten oikeuksia, paratiisin käsitettä, kaupungistumista tai vaikkapa yhteiskuntaluokkia, etenkin niitä ylimpiä. Kerronnassa on hieman ilkikurinen ote ja etenkin Madelene pystyy näkemään asiat varsin sarkastisella tavalla. Vaikka teemat ovat vakaviakin ja herättävät vakavia ajatuksia, lukukokemuksena teos on ihan liian nokkela ja terävä siihen, että lukijana pystyisi vaipumaan ylettömään vakavuuteen. Tällainen teemojen ja kielen suhde pitää hereillä! Romaani paljastaa myös muun muassa rahan liikkeen ja vaikutuksen sellaisissakin asioissa, joista soisi rahan pysyvän erossa - kuten eläimet. Se näyttää, miten jopa Lontoon kaltaiset suurkaupungit - etenkin ne, itse asiassa - ovat täynnä eläimiä. Miten niin kaupungit ovat ihmisten, luonto eläinten? Missä menee organismien välinen raja?

Ihan teoksen lopussa, kun niin Madelene kuin lukijakin yllättyy jälleen, minulle tuli mieleen ystäväni S.A. Keräsen teokset Symbioosi ja Näkyviin piilotettu. Niissäkin keskuudestamme löytyy elämänmuotoja, joita emme näe, koska emme tiedä niiden olemassaolosta, tai jotka olemme kauan aikaa sitten unohtaneet.

Soljuvan älykkäästä tekstistä kiitos kirjailijan lisäksi suomentajalle, joka on tehnyt upeaa työtä. Lisää arvioita blogeissa Poika lukeekin ja Lukimo Lumo. Osallistun teoksella scifi-haasteeseen ja Kirjahyllyn aarteisiin.

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Peter Høeg 2014. Tanskankielinen alkuteos Effekten af Susan. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2015. 426 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Tässä on nyt kyllä yksi erikoisimmista romaaneista pitkään aikaan. Ja tämä on kohteliaisuus. Vaikka ensialkuun tuntui, että tarinan sisään on mahdoton päästä, ja minulla oli suoranaisia ongelmia ymmärtää välillä, mistä puhutaan, jokin romaanissa alkoi vähitellen kiehtoa. Kun sitten sitkeästi jatkoin, sain siitä hyvän otteen ja loppujen lopuksi äimistelin, miten hienoa teosta luenkaan.

Silloin tietoisuuteeni nousee muistikuva. Se on porautunut huomiokykyni reunalle, ja nyt se leviää kuin tulva. 

Teoksen minäkertoja Susan joutuu vastineeksi omasta ja perheensä vapaudesta hankkimaan tietoa. Käy ilmi, että Tanskassa on tapahtumassa jotain suurta, niin suurta, ettei siitä kerrota kenellekään. On vaikea tietää, keitä hankkeessa on mukana ja kehen voi luottaa. Susanin perhe painuu hetkeksi maan alle. Hänelle selviää samalla, että Tanskassa on kokoontunut vuosikymmenien ajan tulevaisuuskomissio, jonka ennustukset ovat pelottavan tarkkoja. Komission jäsenten henkilöllisyys on tietysti salassa, eikä heidän raporttejaan paljasteta suurelle yleisölle. Raivatessaan tietään kohti totuutta vaarassa ovat Susanin lisäksi hänen miehensä ja 16-vuotiaat kaksosensa.

Maailmanlopun näkymät toteutuvat nyt, biologiset järjestelmät romahtavat. Ei ole ainoatakaan ajattelevaa toimittajaa joka ei tiedä siitä, ei poliitikkoa, ei tutkijaa. Mutta sitä ei voida sanoa, sitä ei kuunnella. Ei ole ainoatakaan mediaa, joka osaisi antaa realistisen kuvan todellisuudesta, ei puoluetta joka osaisi julistaa totuutta.

Romaanin hahmot ovat mielenkiintoisia. Susanilla on ominaisuus, jota on tutkittu pitkään ja jota hän pystyy hyödyntämään vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Tietynlaista manipulointitaitoa on hänen miehelläänkin. Miehen musiikillinen luovuus tuo kohtauksiin oman sävynsä. Samoin heidän tyttärensä tapa olla eläinten kanssa, tai heidän poikansa kyky muistaa kaikki lukemansa - ja sitä on paljon. Saattaa kuulostaa fantasiamaiselta, mutta Høegin teksti ei sitä ole. Välillä huomaan hymyileväni romaanille, vaikka asia onkin vakavaa ja tahti kiihtyy loppua kohti. Se, mitä romaanin Tanskassa tapahtuu, on kai täysin mahdollinen skenaario Euroopassa.

Käyrä joka kuvaa ihmissuhteitamme ajan funktiona lähestyy suoraa viivaa. Se merkitsee että päivät ovat samankaltaisia. Joskus käyrä laskee. Vain hyvin harvoin kohtaamme yhdessä pisteessä ja havaitsemme, että tangentilla on positiivinen kaltevuuskerroin, jonka ansiosta lähestymme toisiamme.  

Kantaa ottavan ja ajankohtaisen ympäristöpoliittisen teeman lisäksi Susanin vaikutus rakentuu vahvasti perheen sisäisen dynamiikan ympärille. Okei, ei ihan tavallisen perheen, mutta Susanin tavassa pohtia äidin ja lasten tai miehen ja naisen välistä suhdetta on jotain uutta, ja silti biologisella tavalla perustavanlaatuista. Dystooppisen tunnelman rinnalla on lujia ihmisten välisiä siteitä, luottamusta ja epäluottamusta, sekä menneisyyden aaveita.

Yksi teoksten vaikuttavimmista ominaisuuksista on fysiikka ja luonnontieteellinen ajattelu, joka nivoutuu kauniilla - mutta ehkä hieman vaikeallakin - tavalla osaksi Susanin hahmoa ja romaanin kerrontaa ylipäätään. Olen ennenkin ihaillut sitä, miten kauniisti matematiikka tai jokin muu tällaiselle humanistille vieras tieteenala saattakin maustaa kaunokirjallisuutta. Maailman lainalaisuuksissa on sellaista totuutta ja eksaktiutta, joka selvästikin vetoaa minuun. Toinen piirre, mikä tässä romaanissa ihastuttaa, on vaikea selittää sanoin. Se on älykkyyttä, tarkkanäköisyyttä, ajatuksen terävyyttä - tai sitä, että ajatus on sanoitettu niin kirkkaasti. Tässä täytyy samalla tietysti kiittää suomentaja Katriina Huttusta, joka on saanut välitettyä sen kaiken hienon myös suomeksi. Se, mikä suomalaiselle lukijalle ei välttämättä avaudu yhtä hyvin, on runsas määrä viittauksia (tanskalaisiin?) fyysikoihin ja poliitikoihin, ja muutenkin henkilögalleria on hieman epäselvä. Mutta niiden kanssa pystyy elämään.

Susanin vaikutus myös näissä blogeissa: Lumiomena, Leena Lumi, Luettua elämää ja Eniten minua kiinnostaa tie. Helmetin lukuhaasteessa tämä sijoittuu kohtaan 22: Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. Osallistun tällä myös Kirjahyllyn aarteisiin.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Per Petterson. 2008. Norjankielinen alkuteos Jeg forbanner tidens elv. Suomentanut Katriina Huttunen. Otava 2011. 218 sivua.

37-vuotiaan Arvidin elämä on muutosten kourissa. On marraskuu 1989. Hän tietää avioliittonsa olevan lopussa ja se tuntuu mustana möykkynä rintalastassa. Hänen äitinsä saa kuulla sairastavansa syöpää ja päättää lähteä kotiseudulleen Tanskaan muutamaksi päiväksi. On paikkoja joissa hänen täytyy ehtiä käydä ja ihmisiä jotka hän haluaa vielä tavata. Arvidin ja äidin välit ovat viilenneet viisitoista vuotta aikaisemmin, kun silloinen palavasieluinen nuorukainen päätti jättää koulut kesken, omistautua maolaisuudelle ja ryhtyä tehdastyöläiseksi. Vanhempien sukupolvelle olisi ollut tärkeää, että lapset ponnistaisivat pidemmälle. Heille pitkät työpäivät tehtaissa olivat liiankin tuttuja ja kuluttavia.

Olin varma että hän kuuli minun tulevan, mutta hän ei kääntynyt. Kun olin melkein perillä, sanoin hiljaa:
- Hei.
Hän ei kääntynyt nytkään, sanoi vain: - Älä ala puhua heti.
- Minä tässä, sanoin.
- Tiedän kuka siinä on, hän sanoi. - Kuulin kuinka ajatuksesi kolistelivat tietä pitkin. Oletko rahaton?
Helvetti soikoon, kysehän oli siitä että tiesin hänen olevan sairas, että hän saattoi kuolla, sen takia olin täällä, sen takia olin lähtenyt hänen peräänsä, niin ajattelin, ja silti sanoin:
- Äiti. Minä aion erota.

Mielen myllertäessä Arvid lähtee lautalla äitinsä perään Tanskaan. Pari vuorokautta mökillä palauttaa muistoja mieleen, veljen kuoleman, suudelmat naapurintytön kanssa, sen miten kovasti miehestä on tullut isänsä näköinen. Isän pysyessä romaanissa kaukana taustalla Arvid käy läpi suhdetta äitiinsä ja vaimoonsa, muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, juo muutaman oluen liikaa ja teloo itsensä kaataessaan puuta mökin pihasta. Pyöräillessään kaupunkiin mies lukee lehdestä, että muuri on murtunut, eikä mikään tunnu enää entiseltään. Kun aika rynnii ohi, vanhemmat vanhenevat, suhteet hajoavat ja ideologiat kaatuvat, onko jäljellä mitään?

Kuten äitinsä toteaa Arvidista, en kutsuisi häntä aikuiseksi. Se olisi liioittelua. Mies todellakin on aika hajalla ja sekava. Hän on ollut rakastettu, muttei ole koskaan kokenut kuuluvansa mihinkään. Kuva Arvidista ei ole niitä mairittelevimpia, hänelle tuntuu olevan tärkeää saada äitinsä hyväksyntä ja huomiota, eikä äiti häntä olisi välttämättä kaivannut mökille. Nuoruuden päähänpinttymästä huolimatta miestä vaivaa jonkinlainen apatia tai välinpitämättömyys, eikä tilannetta paranna se, ettei perheessä ole koskaan osattu puhua asioista. Päinvastoin, äidin ja pojan väliin jää enemmän tyhjää kuin sitä täytettä, jota poika kaipaisi.

Romaanin kieli on sumuisen tarinan vastapainoksi kirkasta, rehellistä ja kaunista. Pettersonin ajatus lähtee hyvin liikkeelle ja tekstiä on mukava lukea. Vaikka muistot rönsyilevät ja vievät moneen suuntaan, teksti itsessään on napakkaa ja vähäeleistä. Pinnan alla on paljon ja monet muistoista ovat varsin väkeviä, mutta romaanin tunnelma on marraskuisen apea ja suorastaan seisahtunut. Petterson jättää tarinaan monia aukkoja eikä selitä asioiden välisiä suhteita. Ehkäpä se on se, mikä tekee romaanista jotenkin hyvin luontevan ja uskottavan. Luen mielelläni tältä kirjailijalta enemmänkin!

Sijoitan kirjan Helmetin haasteessa kohtaan 17: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Kirotusta ajan katoavasta virrasta (hieno nimi!) ovat kirjoittaneet myös mm. Kaisa, jonka muistan suositelleen minulle tätä kirjaa jo kohta pari vuotta sitten, sekä Laura ja Jonna.

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Lone Theils. 2015. Tanskankielinen alkuteos Pigerne fra Englandsbåden. Aula & Co 2016. Suomentanut Kari Koski. 380 sivua.

Tanskalaiset ovat kunnostautuneet viime vuosina rikossarjojen parissa niin hyvin, että kun kuulin uudesta tanskalaisesta dekkarista, teki heti mieleni kokeilla. Kohtalokas merimatka on Lone Theilsin ensimmäinen romaani, joka ilmeisesti ei jää ainoaksi, sillä Nora Sand -sarjaa on tulossa lisää. Vuosia Lontoossa asunut toimittaja-kirjailija on sijoittanut aloituksensa Englantiin, jossa hänen sankarittarensakin tekee töitä ulkomaankirjeenvaihtajana.

Teoksen alku teki hyvän ensivaikutelman. Kiehtova mysteeri vuodelta 1985 esiteltiin hyvissä ajoin ja Nora Sandin utelias periksiantamattomuus vaikutti lupaavalta. Ajattelin, että kyseessä on sellainen Camilla Läckberg -henkinen pehmodekkari, jota on mukava ja helppo lukea. Käsitys vain vahvistui siinä vaiheessa, kun Noran lukioaikainen ystävä saapui Lontooseen ja aiheutti ylimääräisiä sydämentykytyksiä työkiireiden keskelle. Vaikka kovapintainen ja urakeskeinen onkin, päähenkilömme ei kuitenkaan ole niin kovaksikeitetty, etteikö antaisi komean Andreaksen sekoittaa ajatuksiaan. Käsitys kirjan mukavuudesta oli itse asiassa jo kääntymässä negatiivisen puolelle, olin jo hieman pettynyt ja taisin marista ääneenkin, että näinkö tämä nyt sitten olikin lapsellinen dekkari.

Nora Sand ratkaisee ongelmat. Hän ratkaisee ne kylmän rauhallisesti ja harkiten. Ja jälkeenpäin hän voi saada hysteerisen kohtauksen. Jos enää jaksaa.

Onneksi en kuitenkaan malttanut jättää kirjaa kesken, sillä rakkaushuolista huolimatta itse tapaus kiehtoi ja piti otteessaan. Halusin oikeasti tietää, mitä Tanskasta Englannin-lautalle lähteneille tytöille tapahtui. Miksi heidän valokuvansa löytyi vanhasta matkalaukusta yhdessä muiden kadonneista tytöistä otettujen kuvien kanssa? Viimeinen ilta kirjan parissa osoittautui toisaalta niin jännittäväksi, että pelkäsin nukkumaanmenoa, toisaalta niin koukuttavaksi, etten olisi halunnut lopettaa laisinkaan.

Varsin monipuolinen esikoisdekkari siis. Päähenkilö on melko yllätyksetön, sillä samanlaisia työnarkomaani-suorittajia löytyy niin monista saman genren edustajista. Pientä chicklitmäistä pehmeyttä hahmoon tuovat nämä sydänkuviot, ja jottei hahmo olisi liian yksioikoinen, särmää löytyy kun hän selvittää tapausta uhkauksista ja Scotland Yardin rajoituksista huolimatta. Tarinaan kuuluvat tietysti se väistämätön takaa-ajo ja päähenkilöön kohdistuva vapaudenriisto kirjan loppupuolella, mutta se mikä nostatti niskakarvojani huomattavasti enemmän, oli Noran ja sarjamurhaajan kohtaaminen vankilassa. Uhrilampaat ja Hannibal Lecter. Ja miten sen jälkeen pelotti niin hirveästi, että kohta jotain tapahtuu. Joko Noralle tai minulle.

Eli tiivistettynä: Kohtalokas merimatka on sekä yllätyksetön että yllättävän jännä. Ei haittaa ollenkaan, jos Nora Sand jatkaa seikkailujaan, saattaisin lukea lisääkin sopivassa mielentilassa. Kirjasta ovat kertoneet myös mm. Krista (jonka arvion perusteella taisin iskeä tähän silmäni!), Henna ja Annika.

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Jussi Adler-Olsen. 2007. Tanskankielinen alkuteos Kvinden i buret. Gummeruksen pokkari Vanki 2012. Suomentanut Katriina Huttunen. 424 sivua.

Adler-Olsenin pokkarit ovat tuttuja kirjakaupan jännitysosastolta, mutta tämä oli minulle ensimmäinen. Kiitos siitä ystävälle, joka laittoi kirjan joskus kiertoon. Olen ollut viime aikoina melko valikoiva dekkareiden suhteen, joten etusijan saavat yleensä ne, joita luotettava taho kehuu.

Vanki oli itsekin luotettavalla tavalla jännäri heti alusta lähtien ja piti otteessaan loppuun saakka, vaikka syyllinen kävikin ilmeiseksi jossain vaiheessa. Mikään ei kuitenkaan paljastanut liian aikaisin, miten vangin käy ja millä tavoin sankarimme ratkaisevat rikoksen.

Merete Lynggaard oli vielä viisi vuotta sitten nuori, kaunis ja menestynyt poliitikko. Aivan yllättäen hän katosi risteilyllä. Perheestä ei jäänyt jäljelle muita kuin hänen nuorempi veljensä. Tuhoisa auto-onnettomuus oli vienyt heidän vanhempansa jo vuosia aikaisemmin. Jo unohtunut katoaminen otetaan uuteen käsittelyyn, kun etsivä Carl Mørck palaa töihin sairauslomalta. Omapäisen, mutta kiistämättä laitoksen parhaan poliisin paluuta ei ole odotettu, eikä mies itsekään ole kovin motivoitunut. Uusi innokas avustaja Assad tuo tunkkaiseen kellaritoimistoon kuitenkin eloa ja pian kaksikko on vanhojen rikosten jäljillä.

Vangissa kiehtoi eniten Mereten kohtalo. Takaumat hänen vankeuteensa paljastavat lukijalle, mitä on tapahtunut, mutta poliisit eivät tiedä, onko hän edes elossa. Vankeuden kuvaus on raakaa luettavaa. Helppo ei ole myöskään niellä kaikkea sitä kaunaa ja mielenhäiriötä, mitä lapsuuden traumat voivat aiheuttaa.

Synkän juonen rinnalla piristäviä yksityiskohtia ovat lakonisen Carlin ja energisen Assadin välinen sanailu ja huumori. Muutenkin kirjan hahmot toimivat, joskin lajityypillisiä piirteitä on paljon. Genrelleen uskollinen kirja on monessa muussakin seikassa, mutta kun lukijana tietää niiden kuuluvan asiaan, ne eivät häiritse liikaa. Sopivasti jännitystä, toimivia juonenkäänteitä, kunnon ahdistusta ja herkullisia hahmoja. Tätä Osasto Q -sarjaa voisin kuvitella lukevani joskus lisääkin, kun perusdekkarin tarve iskee.

Kirjasta voi lukea myös mm. näistä blogeista: Kirsin kirjanurkka, Iltaluvut ja Luettua elämää. Saan itselleni pisteen New To You Reading Challengeen ja Tanskasta pisteen Maailmanvalloitukseeni.