Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde 2015. Norjankielinen alkuteos Bienes historie. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2016. 429 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Melkoinen tietopläjäys lukea kaksi mehiläisistä kertovaa teosta peräkkäin. Käy katsomassa, mitä kirjoitin muutama päivä sitten Johanna Sinisalon kirjasta Enkelten verta.

Sata vuotta maailmansodan loppumisen jälkeen maapallo, nykyajan ihmisen koti, ei enää ollut ollut paikka, jossa olisi voinut asua miljardeja ihmisiä. Vuonna 2045 maapallolla ei ollut mehiläisiä.

Mehiläisten merkitys ekosysteemille ja kaikelle sille, mihin olemme tottuneet saamaan niin luonnosta kuin teollisesta ruoantuotannostakin, on valtavan suuri. Siinä vaiheessa kun mehiläiset kyllästyvät punkkeihin tai saasteisiin - pesäkatojen syy on kai hieman epäselvä edelleen? - ihmiskunnalle käy huonosti.

Mehiläisten historia on kolmen aikatason romaani: 1850-luvulla kehiteltiin mehiläistarhoja kovaa vauhtia ja innostuttiin niiden kiehtovasta elämästä. Tutkija ja kauppias William Savagella on ollut lupaava uran alku luonnontieteissä, mutta perhe-elämä vie mukanaan. Valtava näyttämisen halu saa hänet kuitenkin heräämään pettymyksen aiheuttamasta masennuksesta ja mehiläisten tutkiminen jatkuu. Savagen tyttären piirtämä pesämalli löytyy 150 vuotta myöhemmin ohiolaisen sukulaisen keittiöstä. George Savage on useamman polven mehiläistarhaaja, joka pelkää suvun perinteen katkeavat poikaansa, kun vuonna 2007 Yhdysvalloissa herätään valtaviin pesäkatoihin.

Vuonna 2098 ihmiskunta elää nälänhädässä sielläkin missä ylipäätään voi enää elää. Kiina on yksi näistä alueista. Hedelmäpuiden käsin pölyttäminen on raskasta työtä ja ruokaa säännöstellään tarkkaan. Moni kaupunki on romahtanut, kuten Peking, jonne Tao lähtee etsimään sairastunutta poikaansa. Kaupunki on kuin pahimmasta dystopiasta, pahimmasta painajaisesta. Maailma on epätoivoinen, mutta Lunde jättää romaanin loppuun pienen toiveen paremmasta tulevaisuudesta.

Mehiläisten historia lähti vetämään heti ensimmäisestä luvusta. Pidin siitä kovasti! Tekstissä vuorottelevat kaikki kolme aikatasoa erimittaisine lukuineen, mikä antaa lukemiseen mukavaa rytmiä ja mielenkiintoa. Osa tarinoista on kirjoitettu kuin perinteistä romaania, kun taas Taon tulevaisuuteen sijoittuva maailma on tyyliltään dystopiaa. Kerronta on visuaalista ja kukin tarina on helppo nähdä silmissään. Williamin, Georgen ja Taon tarinat ovat muutenkin kiehtovia. Niissä yhdistyy huoli elinkeinosta tai elintasosta, sukupolvien väliset jännitteet, pyrkimys saavuttaa jotain merkittävää ja huoli jälkeläisistä. Niin ja tietysti kiinnostus mehiläisiin!

Seisoin aloillani. Yritin seurata katseellani yksittäistä mehiläistä, katsoa jokaisen yksittäisen mehiläisen matkaa pesästä kukkien luo, kukasta kukkaan ja sitten takaisin. Mutta menetin ne jatkuvasti näkyvistä. Niitä oli liian paljon, niiden liikkeiden kuvioita oli mahdotonta ymmärtää.
        Niinpä lepuutin katsettani mieluummin kokonaisuudessa, pesässä ja kaikessa siinä elämässä, joka sitä ympäröi, kaikessa elämässä, josta se huolehtii.

Niin tässä Lunden kuin Sinisalonkin romaanissa muistutetaan, miten yksilökeskeinen elämäntapa tuhoaa luonnonvarat ja koituu kohtaloksemme. Kokonaisuuden hahmottaminen on unohtunut, ja sen perinteet ovat valitettavan pitkät - nostavathan monien uskontojenkin vanhat tekstit ihmisen luomakunnan kruunuksi, jolla on oikeus riistää ympäristöään sen sijaan että ymmärtäisi pitää sen kanssa yhtä. Nyt en ole huolissani pelkästään ilmastonmuutoksesta vaan myös mehiläiskadosta! Tämä herättää lukupiirissämme hyvää keskustelua! Huolesta huolimatta monipuolisesta ja kauniista Mehiläisten historiasta jää kamalan tyydytetty olo, niin kuin vain parhaista romaaneista jää.

Näissä blogeissa lisää: Lukufiilis, Kirsin Book Club, Lukuneuvoja ja Kirjakko ruispellossa. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Osallistun sillä myös scifi-haasteeseen, vaikkei se kaikilta osin siihen sovikaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 30: Tulevaisuuteen sijoittuva kirja. Popsugar Reading Challenge, A book about a woman in STEM.

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa

Yiyun Li. 2014. Englanninkielinen alkuteos Kinder Than Solitude. Tammi 2015. Suomentanut Helene Bützow. 394 sivua.

Vuonna 1989 Beijingin sivukujien kortteleissa asuu perhe, joka ottaa luokseen omalaatuisen sukulaistytön, Ruyun. Kahden syvästi uskovaisen Isotädin kasvattama orpotyttö vaikuttaa tunteettomalta, epäsosiaaliselta ja töykeältä. Hänet majoitetaan samaan huoneeseen yliopistossa opiskelevan Shaoain kanssa. Kapinallisuudellaan ilmapiiriä kiristävä Shaoai tuntuu vihaavan vähäeleistä, arvoituksellista Ruyua. Naapurissa kasvaneet Moran ja Boyang ottavat Ruyun kuitenkin siipiensä suojaan ja kuljettavat tätä halki suurkaupungin vilskeen kouluun, kotiin ja rakkaisiin paikkoihinsa. Yritys on kova, mutta kenenkään on vaikea saada kontaktia tyttöön, jota ei koskaan kasvatettu rakastamaan.

Jokainen toisen ihmisolennon luoma yhteys, olipa se sattumanvarainen tai tarkoituksellinen, oli häivytettävä: hänen tärkein omaisuutensa oli tyhjyys, jota hän vaali ympärillään.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Shaoai kuolee pitkällisen sairastamisen päätteeksi. Moran ja Ruyu elävät toisistaan mitään tietämättä molemmat Yhdysvalloissa. Molemmilla on takanaan vähintään yksi avioliitto. Moran on yrittänyt koko elämänsä olla hyvä ja pidetty. Nuorena hänellä oli tapana kysellä liikaa ja varmistaa kysymyksillään, että kaikki on hyvin. Yhdysvalloissa hän on jäänyt yksinäiseksi huolimatta miehestä, joka olisi ollut halukas jakamaan elämänsä tämän kanssa. Ruyun avioliitot eivät ole kestäneet naisen jääräpäistä itsenäisyyttä ja kyvyttömyyttä ymmärtää läheisten tarpeita. Boyang on jäänyt Beijingiin. Nuorella miehellä on ollut kaikki edellytykset elämään, jota niin monet tavoittelevat. Hänellä on ulkonäköä ja rahaa, mutta edelleen hän etsii tyttöä, jota voisi rakastaa lopun elämäänsä.

Mihin Shaoai kuoli? Mikä hänet sairastutti kaksikymmentä vuotta aikaisemmin? Mikä oli se tapahtumien ketju, joka aiheutti kolmen toistensa kanssa kasvaneen nuoren eron ja haluttomuuden pitää yhteyttä aikuisina? Miksi aikoinaan niin tavalliset, kirkasotsaiset, elämänjanoiset teinit ovat nyt kyynisiä keski-ikäisiä, jotka eivät tunnu saavan elämästään otetta vaan suorastaan vaalivat omaa yksinäisyyttään kukin tavallaan?

Jos unohtaminen on taito poistaa henkilö tai paikka menneisyydestä, Moran tiesi, ettei kehittyisi siinä koskaan taitavaksi. Sen sijaan hän oli kuin uuttera työläinen joka käytti kaikki valveillaolohetkensä hioakseen vähäisempää taitoa: kykyä olla katsomatta taakseen, kykyä olla ajattelematta mennyttä.

Yksinäisyyttä kalliimpaa vie lukijansa siihen Kiinaan, jossa tavallinen työläinen pelkäsi mielipiteitä, teki töitä lastensa paremman tulevaisuuden eteen ja haki turvaa asuinkorttelinsa hiljaisesta yhteisöllisyydestä. Kirjailija esittelee maailman, joka monin tavoin tuntuu vieraalta ja vanhalta, vaikka sen lapset ja nuoret ovat leikkeineen ja odotuksineen niin kovin tuttuja. Maahanmuuttajan silmin hän esittelee myös haaveiden Amerikan, jossa hiljaisuus on täytettävä puheella, oli siinä sisältöä tai ei, ja missä kenenkään sovi jäädä yksin, jos tavoitteena on olla huomaamaton.

Vuoden 1989 Kiina on historiallisesti mielenkiintoinen tausta, mutta tarinan keskiössä on kolme nuorta, jotka puntaroivat mielessään toistensa sanoja, hiljaisuutta, katseita ja äänenpainoja. Yiyun Lin teos jättää hieman alakuloisen olon, sillä tarina antaa ymmärtää, että vaikka kuinka opettelisimme toisiamme ja ottaisimme muita elämäämme, emme koskaan opi täysin ymmärtämään toisiamme. Ihminen on aina loppujen lopuksi enemmän yksin kuin mitään muuta. Moran, Boyang ja Ruyu pysyvät lopun elämäänsä menneisyyden vankeina, koska tapahtui jotain, mitä ei koskaan käsitelty. Mutta olemmeko me kaikki taustoistamme huolimatta aina jollakin tapaa menneisyytemme vankeja? Mitään oikeasti uutta ei voi aloittaa koskaan, sillä mukanamme on aina jotain vanhaa, eikä elämässä eteenpäin pyrkimisessä ole mitään mieltä, jollei elämää näe jatkumona, vaan pikemminkin päivinä, joiden läpi on selvittävä parhaansa mukaan.

Lin romaania olisi mahdollista lukea murhamysteerinä ja ehkä se onkin yksi tekijä, joka saa tarinan pitämään otteessaan. Minun oli alkuun vaikea päästä tekstiin sisään ja saada kiinni hahmoista, mutta sitten tapahtui jotain. Sain ehkä kiinni tekstin rytmistä ja opin paremmin keskittymään Lin tiiviiseen kerrontaan. Lopulta kirjaa oli vaikea laskea käsistä. Murhamysteerinä minä en sitä kuitenkaan lukenut, vaan tutkielmana siitä, minkälaisia motiiveja ja tarpeita ihmisillä on, kun he kohtaavat, tutustuvat, antavat itsestään tai ovat antamatta, pysyvät erillään tai pyrkivät miellyttämään. Rakastamiseen - sellaisena kuin sen yleensä käsitämme - kykenemättömän Ruyun ajatukset ja sanat hätkähdyttivät, mutta panivat ajattelemaan. Yksinäisyyttä kalliimpaa ei ollut ainakaan minulle ihan sitä helpointa luettavaa, mutta palkitsi inhimillisyydellään, viisaudellaan ja tarkkanäköisyydellään.

Osallistun teoksella Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen, jossa luetaan itäaasialaista kirjallisuutta. Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Ulla, Kaisa Reetta ja Tuija.

Han Suyin: Päivien kimallus

Han Suyin. 1952. Englanninkielinen alkuteos A Many-splendoured Thing. Otava 1983. Suomentanut Marja Niiniluoto.

Päivien kimallus, on kiinalais-englantilaisen naisen pitkälti omaelämäkerrallinen romaani vuosilta 1949 ja 1950. Se on ollut hyvin suosittu ja luettu ja siitä on tehty näytelmiä ja elokuva. Kirja on Suyinin, englannissa opiskelleen lääkärin muistelmateos ajasta, jolloin kommunistit valtasivat Kiinan, pakolaisia vyöryi Hongkongiin ja Pohjois-Korea aloitti sodan. Ennen kaikkea se on kuitenkin rakkaustarina.

Vain Hongkongissa oli vielä mahdollista odottaa ja valita. Vain Hongkongissa Markin ja minun oli mahdollista rakastaa ja uneksia hetki. Rakkautemme eli vain Hongkongissa; missään muualla maailmassa ei sille ollut aikaa eikä sijaa.

Suyin ja englantilainen Mark tapaavat yhteisten ystävien luona illallisella ja rakkaustarina alkaa. Mark on toisaalla naimisissa ja kirjeenvaihtajana joutuu matkustamaan pitkiksi ajoiksi ympäri Aasiaa. Toisistaan etäällä olevat rakastavaiset riutuvat ja ikävöivät, mutta luonnollisesti myös epäröivät ja pelkäävät tulevaisuutta. Varakkaan kiinalaisperheen koulutettuna tyttärenä Suyin on poikkeuksellisen taitava useiden kulttuurien tulkki, älykäs ja itsenäinen nainen. Hän ei pelkää aloittaa suhdetta, mutta ei ole myöskään kovin valmis heittäytymään tunteidensa valtaan.

On aika pelottavaa kantaa rinnassaan niin monta eri olentoa, joilla on niin erilaiset ja yhtä voimakkaat tunteet, kiintymykset, ajatukset, poltteet, käsitykset; tajuta niin monia hienoja, piileviä eroavaisuuksia, kolmen eri kielen lausetapojen muunnelmia, että elämä käy sietämättömäksi.

Kirja on erittäin yksityiskohtainen ja elämänmakuinen kuvaus ihmisistä, jotka vallankumousten ja sotien keskellä yrittävät löytää paikkansa uudessa maailmassa. Hongkong on muotoutumassa juuri siksi kapitalistiseksi niemekkeeksi kommunistisen Kiinan reunalla, jollaisena se myöhemmin tunnetaan. Vauraimpia kiinalaisia uhkaavat puhdistukset ja omaisuuden menetys. Pelko tulevasta tekee heistä apaattisia. Kiinassa työskennelleet länsimaalaiset, mm. katolilaiset lähetystyöntekijät, pakenevat Hongkongiin. Vuoden 1950 kesällä Koreaa koetellaan raa'alla sodalla. Kaikki tämä vaikuttaa rakastavaisten elämään ja yhteiseen kohtaloon.

"Päivien kimallus" viittaa niihin rakkauden täyttämiin, suloisiin hetkiin, jotka Suyin ja Mark saavat viettää yhdessä. Kirja on mahdollisesti yksi romanttisimmista, mitä olen koskaan lukenut. Silti Suyin osaa nostaa kertomuksensa sellaiselle filosofiselle, taolaisen pohdiskelevalle tasolle, ettei teksti ole liian imelää. Vaikka varsin kosmopoliittien, Hongkongin seurapiireihin kuuluvien ihmisten tarinalle olisi romantiikan lisäksi helppo kirjoittaa loisteliaat fyysiset puitteet, näkyy poliittinen tilanne heidän elämässään hyvin realistisella tavalla eikä arki ole helppoa. Töitä on niukasti, asuminen on kallista ja kaupunki täyttyy nopeasti.

Yksityiskohtien runsaus tekee teoksesta hieman työlään lukea, mutta se avaa maailmanhistoriasta jälleen kerran sellaisia lukuja, joita opiskelin mielelläni. Kirjaa pidetään ennen muuta rakkaustarinana, mutta väittäisin sillä olevan historiallista arvoa muutenkin. Pelon ja muutosten keskellä täydelliseltä tuntuva onni vain korostuu, vaikka Suyin muistaakin aina kysyä itseltään: Mitä on onni? Mitä oikein on rakkaus?

Kirjan on lukenut myös Mai, ja veikkaan että lukupiiriystäväni postaavat myös kirjasta jonain päivänä. Sijoitan sen Helmetin haastekohtaan 20: Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan. Saan siitä myös pisteen Kurjen siivellä -haasteeseen!