Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

Jenny Erpenbeck 2012. Saksankielinen alkuteos Aller tage abend. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2020. 314 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Erpenbeckin teos Mennä, meni, mennyt oli minulle - ja monelle muullekin - yksi vuoden 2019 parhaista romaaneista. Niinpä kun kirjakauppaan ilmestyi vuonna 2012 Saksassa julkaistun Päivien lopun suomennos, ostin sen epäröimättä itselleni. Kävi kuitenkin ilmi, että Erpenbeck on monipuolinen kirjailija, jonka yhdestä teoksesta ei voi päätellä mitään. Enkä sano tätä pahalla, vaan yllättyneenä. Mutta ensin itse tarinaan.

... tai niihin mahdollisiin tarinoihin, joita romaanissa esitellään. Vuonna 1902 Itavalta-Unkarin itäosissa syntyy tyttövauva, joka kuolee kahdeksan kuukauden iässä. Paitsi ettei välttämättä. Erpenbeck käyttää romaanissa mahdollisia elämiä rinta rinnan, eikä tyttövauvan pelastuminen ole ainoa rinnakkaiselämä. Vaihtoehtoiset polut vievät perheen ensin Wieniin, sitten päähenkilömme Moskovaan, lopuksi Berliiniin. Juutalaisperheen arki, valinnat, kohtalo ja mahdollisuudet ovat teoksen ensimmäisen osan suola. Nautin kovasti sukupolvien välisistä suhteista, kriiseistä, tyttöjen taipaleista tai isoäidin opeista. Naiset ovat romaanissa keskiössä. Kun perheen vanhempi tytär löytää ideologisen perheen kommunismista ja muuttaa Neuvostoliittoon, romaanin tyyli muuttuu.

Mutta mitä osaisin sanoa kirjan tyylistä... en edes tiedä, miten sen kerrontaa kuvailisin. Romaani jakautuu kolmeen osaan (joita kirjailija kutsuu kirjoiksi), joista jokainen on omanlaisensa. Viihdyin hienosti ensimmäisen ja kolmannen kirjan parissa, joita ymmärsin, joiden juonen- tai ylipäätään ajatuksenkulussa pysyin perässä. Mutta toinen kirja, Moskovan osio - voi että, se koostuu ajatuksenvirrasta, vaikeaselkoisesta dialogista ja muistoista, kerroksista joita on vaikea erottaa toisistaan. Useimmiten en tiennyt kuka on äänessä. Aatemaailma ja toisen maailmansodan aikainen palo ja pelko, läheisten menettäminen tulevat kuitenkin hyvin ilmi. Kun päähenkilö muuttaa Berliiniin, alkaa romaanin kolmas kirja ja helpotuksekseni kerrontatyyli muuttuu jälleen "tavallisemmaksi". Viimeinen osio muistuttaa elämän sattumanvaraisuudesta ja sukupolvien välisistä siteistä, ja ympyrä sulkeutuu kauniilla tavalla.

Päivien lopussa on jännä tunnelma, jonka saavat aikaan toisaalta vaihtoehtoisten elämien mahdollisuus ja Erpenbeckin käyttämä tekniikka. Tunnelmaa luo toisaalta myös ajankohta ja taitava ajankuva, vuosisadan alun köyhyys, sotien runtelema arki ja niiden toisteisuus, ideologien yhteentörmäys - melkeinpä mikä vaan, mitä Eurooppa on 1900-luvulla kohdannut. Juutalaisuus ja keskieurooppalaisuus tuovat mieleeni Katja Petrovskajan teoksen Ehkä Esther. Siinäkin pidin kovasti eräänlaisesta yleisestä, valtioiden rajat ylittävästä eurooppalaisuudesta. Miten mielivaltaiselta ne tämänkin perheen näkökulmasta ovat saattaneet tuntua.

Romaanista myös näissä blogeissa: Kirja vieköön!, Tuijata ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa tämä pääsee kohtaan 3. Historiallinen romaani. Goodreadsin Around the year in 52 books -haasteessa tämä olisi hyvä joko ykkösen "The Beginning" tai viimeiseen "The End" -kohtaan. Ja Vahvojen naisten haasteeseen tämä sopii loistavasti.

Naistenviikko: Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Hyvää tänään alkanutta naistenviikkoa! Sain kirjaston jonosta sopivasti lainaksi Jenny Erpenbeckin tänä vuonna suomennetun teoksen. Sopivaksi siksi, että kirjailija on yksi naistenviikon nimipäiväsankareista. Kokeillaan, josko ehtisin lukea viikkoa varten muitakin nimipäiväänsä juhlivia!

Jenny Erpenbeck 2015. Saksankielinen alkuteos Gehen, ging, gegangen. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2019. 415 sivua.

Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa? 

Vuorossa on nyt kirja, joka teki todella suuren vaikutuksen. Romaani on ilmestynyt Saksassa jo neljä vuotta sitten, sen suuren turvapaikanhakijoiden aallon vuonna, mutta sen teemat tuskin vanhenevat koskaan. Ihmiset - pakolaiset ja siirtolaiset - ovat aina olleet liikkeessä. Sitä vaan eivät kaikki hyväksy, ja aina on ajankohtia, tilanteita ja paikkoja, joissa ihmisvirta alkaa tuntua hallitsemattomalta ja tulokkaat ei-toivotuilta.

Kuinka paljon yhdessä ainoassa maailmankaikkeudessa ylipäätään on rajoja? Tai jos kysymyksen esittää toisin: mikä oli ainoa oikea ja ratkaiseva raja?

Berliiniläinen professori Richard on juuri jäänyt eläkkeelle, ja yhtäkkiä hänen kokemansa aika on jotain ihan muuta kuin ennen. Samaan aikaan Oranienplatzilla majailee teltoissa afrikkalaisia pakolaisia, joille aika on myös jotain ihan muuta kuin silloin, kun he vielä kävivät töissä ja elättivät perhettään. Teltoista pakolaiset siirretään Richardin kodin lähelle entiseen vanhainkotiin, jonne Richard yhtäkkiä astuu sisään ja alkaa haastatella afrikkalaisia. Hän kuulee tarinoita lähimenneisyydestä, Ghanasta, Libyasta, merimatkasta, ikävästä, menetyksistä ja odotuksesta. Tutustuttaan miehiin vähitellen eläkeläinen on enemmän ja enemmän mukana näiden ajan täyttämässä arjessa.

Erpenbeck kuvaa hyvin sitä absurdia tilannetta, johon turvapaikanhakija voi ajautua eurooppalaisten sopimusten, kansallisten ja paikallisten lakien viidakossa. Kuukaudet venyvät vuosiksi, eikä afrikkalaismiehillä ole minkäänlaista statusta maassa, jolla olisi periaatteessa mahdollisuus ottaa heidät vastaan. Richardin ja pakolaisten väliset kohtaamiset ovat vähäeleisen varovaisia mutta koskettavia ja kantavat aikaa. Kohtaaminen muuttaa ennen kaikkea Richardin aikaa, arkea ja ajatusmaailmaa, kun taas apu on konkreettisempaa toiselle osapuolelle.

Romaani on kohtaamisten lisäksi upealla tavalla kiinni Richardin arjessa ja ihmisten arkisissa kanssakäymisen tavoissa. On yllättäviä ajatuksia, kuolleen vaimon muisto, ystävien tekemät valinnat, DDR, vanhan työn kaiku ja terassilta näkyvä järvi, johon joku oli hukkunut edellisenä kesänä. On vuoden kierto, vene on vedettävä maihin ja joulukoristeet haettava kellarista. Arkeaan ja aikaansa uudelleen käsittelevä eläkeläinen joutuu kohtaamisten myötä käsittelemään myös rajojen, vuorovaikutuksen, inhimillisyyden ja ymmärtämisen tematiikkaa.

Erpenbeckin kerronta on juuri minulle sopivan suoraviivaista ja pelkistettyä, mutta siihen mahtuu kuitenkin suuri määrä intertekstuaalisuutta, lainauksia, syvällistä ajattelua ja filosofiaa. Tätä teosta lukiessani ajattelin monta kertaa, miten älykkään tuotoksen kanssa olenkaan nojatuolissa. Lauseet ja virkkeet täydentävät toisiaan välillä hämmästyttävällä tavalla.

Meidän päivinämme ainoastaan sattuma määrittää ketkä hukkuvat mereen jossain Afrikan ja Euroopan välillä ja ketkä eivät. Siinä mielessä jokainen täällä oleva afrikkalainen pakolainen on yhtä aikaa sekä elävä että kuollut, Richard ajattelee. --- Minne menee ihminen, joka ei tiedä, minne hänen pitäisi mennä?

Muista blogeista: Kirja vieköön!, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44: Kirja kertoo Berliinistä. Kirjankansibingossa kuittaan tällä ruudun Matkalla.