Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

Solvej Balle 2020. Tanskankielinen alkuteos Om Unregning af Rumfang, I. Suomentanut Sanna Manninen. Kosmos 2024. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Antiikkikirjakauppias Tara Selter on työmatkalla Pariisissa, kun hän huomaa hotellin aamiaistilanteen toistuvan samanlaisena kuin edellisenä päivänä. Marraskuun kahdeksastoista päivä näyttää toistuvan. Hämillään hän palaa kotiin puolisonsa Thomasin luokse aikaisemmin kuin oli sovittu ja yrittää selittää kokemansa. Kun Tara herää seuraavana aamuna Thomasin vierestä, on edelleen marraskuun 18. päivä ja Thomas on entistä enemmän ihmeissään siitä, missä välissä Tara tuli kotiin.

Tätä kestää hetken. Leijailen aamun sumussa, panen merkille ympäröivän huoneen, tunnen Thomasin joka liikkuu unissaan tai heräämäisillään, ojentuvan käteni, aamuvalon, huonekalut, portaisiin vievän oven, ja vähä vähältä yksityiskohdat alkavat erottua, muisti alkaa toimia, ja muistan mitä on tapahtunut, että aika on mennyt rikki mutta päivät kuluvat. Viisi päivää, kuusi tai seitsemän, kahdeksan, kymmenen tai kaksitoista, ja ymmärrän, että aamuuni on taas tullut reikä ja että alkamassa on jälleen yksi marraskuun kahdeksastoista. 

Tara selittää tilanteen miehelleen kahtenakymmenenä seitsemänä päivänä, joka kerran alusta, sillä päivä on Thomasille aina sama. Vain Tara näyttää muistavan jokaisen päivän, hänen hiuksensa kasvavat ja hänen aikansa kulkee eteenpäin, muiden ei. Vuorokausi toistuu aina samanlaisena säätiloja, talon ääniä, linnunlauluja ja kaupan asiakkaita myöten. Eräänä aamuna Tara päättää muuttaa vierashuoneeseen, sillä hän ei jaksa enää selittää ja kertoa, pariskunnan yhteisistä päivästä ei synny minkäänlaista apua tai ulospääsyä tilanteeseen. Tara sinnittelee vuoden. Hänen päiviään rytmittää Thomasin liikkeet talossa, valon kulku ulkona ja uuden huomisen odotus. Jaksaako hän pitää toivoa yllä? Keksiikö hän raon, ulottuvuuden, jossa aika naksahtaisi uudelleen paikalleen?

Tanskalaisen Solvej Ballen nerokas luomus jatko-osineen on noussut Tanskassa kulttimaineeseen ja se on palkittu Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnolla 2022. Ihan minun lempikirjoihini se ei noussut kuitenkaan, vaikka oli ihan kiva lukea jotain hyvin erilaista vaihteeksi. Pieneen romaaniin mahtuu paljon toistoa - mikä tietysti sopii aiheeseen - mutta minusta se oli vähän puuduttavaa. Loppu veti paremmin, kun oikeasti toivoin Taran löytävän ratkaisun rikkinäiseen aikaan. 

Romaanin tunnelma on intensiivisyydestä ja yksityiskohtaisuudesta huolimatta seesteinen ja pohtiva. Oikeastaan aika hyvä sellaiselle, joka kaipaa pysähtymistä ja hiljentymistä. Pidin siitä, että vaikka tarinassa aika sinänsä on pääosassa, se ei sijoitu selkeästi mihinkään tunnistettavaan vuoteen tai vuosikymmeneen ja on siksi hyvin ajaton, jopa harras. Välillä Taran mieli ajautuu klaustrofobiaan ja lukijaan tarttuu epämukavuus. Yritin miettiä, voisiko tarinasta löytää jotain vertauskuvallista - ehkä jotain parisuhteeseen tai yleismaailmallisemmin uskaltamiseen liittyvää - mutta en ihan yltänyt sellaiselle tasolle. Ehkä joku muu on lukijana taitavampi. 

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Peter Høeg 2018. Tanskankielinen alkuteos Gennem dine øjne. Suomentanut Sanna Manninen. Tammi 2019. Pokkarissa 350 s. Kuva kustantajan. Ostin omaksi.

Olipas erikoinen romaani! Olen pitänyt kovasti Høegin teoksista, kuten Nainen ja apina tai Susanin vaikutus. Tämä romaani on kuitenkin selvästi eniten scifiä noihin kahteen muuhun verrattuna, vaikka tiettyä omituisuutta Høegin romaaneissa tuntuu olevan usein. Nyt tuntuu siltä, että kirjasta kertominen on vähän vaikeaa, sillä siinä oli elementtejä joita en ihan ymmärtänyt.

Henkilöhahmo, jonka nimi sattuu olemaan sama kuin kirjailijan, tapaa Lisan, neuropsykologin, sillä Peterillä on huoli ystävästään Simonista, joka on taas kerran yrittänyt itsemurhaa. Lisa ei heti muista sitä, mutta Peter, hän ja Simon olivat läheisiä ystäviä kolmekymmentä vuotta sitten, 7-vuotiaina. He kävivät samaa päiväkotia, jossa he ystävystyivät ja jossa he löysivät keinon auttaa toisiaan eräänlaisten unien kautta.

Lisa perehdyttää Peterin neuropsykologiseen menetelmään, jossa tutkija pääsee mukaan potilaansa tunteisiin ja ajatuksiin: Olemme kehittäneet neuropsykologiaa ratkaisevan askeleen eteenpäin. Sellaiseen vaiheeseen, missä ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa on mahdollista aloittaa aito tieteellinen keskustelu siitä, mitä tietoisuus on. Lisan ja Peterin kokeissa potilaiden kanssa he pääsevät käsiksi niin Simonin kuin monien muidenkin ihmisten tietoisuuteen, mutta myös tilaan, jota he veikkaavat ihmiskunnan yhteiseksi tietoisuudeksi.

Vähitellen Peterin kertoessa muistoja ja yksityiskohtia lapsuudesta Lisa alkaa muistaa. Hänen, niin kuin monen muunkin, muistoja blokkaa trauma, jonka hän koki noin 7-vuotiaana. Siksi hän ei ole pitkään aikaan muistanut elämäänsä ennen sitä. Lasten leikeissä, havainnoissa, muistoissa ja yhteisessä tietoisuudessa on jotain ihmeellisen taikavoimaista ja maijapoppasmaista. Sellaista kykyä joka tuntuu luontevalta nimenomaan pienille lapsille, jotain mitä aikuisen on vaikea ymmärtää. 

Lisan työssä yritetään auttaa mieleltään järkkyneitä potilaita, jotka ovat jonkin trauman vuoksi alkaneet kertoa itsestään tarinaa, jonka vangiksi he ovat jääneet. Sama on uhkana myös Simonilla, jonka unet ovat olleet niin voimakkaita, että hän on jäänyt niiden lumoon eikä halua enää jatkaa elämää. Simon ja tämän pikkusisko Maria menettivät äitinsä hyvin pieninä ja vain unessa äiti on mahdollista nähdä. Monien muiden potilaiden traumat liittyvät seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja väkivaltaan ja niitä on niin paljon, että ihmettelen, miten Peter ja Lisa selviävät itse niistä koettuaan ne potilaiden silmien ja tunteiden kautta.

Hyvin erityislaatuinen lukukokemus ja vaikuttava romaani, joka piti hyvin otteessaan, vaikka välillä jouduin hidastelemaan ymmärtääkseni kaiken. Romaanissa on neuropsylogian ja traumaattisten kokemusten lisäksi runsaasti lämpöä, turvallisuutta huokuvia hahmoja ja yhdessäoloa, luottamusta ja toivoa. 

Anne Cathrine Bomann: Agathe

Anne Cathrine Bomann 2017. Tanskankielinen alkuteos Agathe. Suomentanut Sanna Manninen. Gummerus 2020. 122 s. Lainasin kirjastosta.

Tämän kirjan kaunis kansi kiinnitti huomioni vuodenvaiheessa, kun luin blogipostauksia ja vuoden kirjakoosteita. Ohut kirja on luettu muutamassa tunnissa ja joskus tuntuu jopa, että lyhyen tarinan saamat tunnit jäävät ihan eri tavalla mieleen kuin paksun kirjan päivät tai jopa viikot. Toki mietin tämän(kin - mietin samaa edellisessä postauksessani Rajamaasta) teoksen jälkeen, miksei se ollut yhtään runsaampi. Tarinasta olisi nimittäin saanut enemmänkin irti. Silti, erittäin onnistunut pienoisromaani!

71-vuotias pariisilainen psykiatri on urautunut ja suorastaan kyllästynyt työhönsä. Hän laskee tunteja seuraavaan kesään ja viimeiseen työpäiväänsä. Rutiinit vastaanottosihteerin kanssa ovat niin vakiintuneita, ettei sanoja tarvita. Miehellä ei kuitenkaan ole kotonakaan ketään, eikä mitään, mikä innostaisi. Sitä mukaa kun hän kuuntelee asiakkaitaan aina vaan vähemmän, hän alkaa itse saada psykosomaattisia oireita, paniikkikohtauksia ja pelkää kuolevansa liian aikaisin.

Viimeisten työkuukausien aikana tapahtuu kuitenkin kaksi asiaa, jotka vaikuttavat mieheen yllättävän voimakkaasti. Pitkäaikainen sihteeri joutuu jäämään töistä pois kuolemansairaan miehensä vuoksi. Ja ennen kaikkea uusi potilas, Agathe, joka sinnillä keplottelee itsensä psykiatrin asiakkaaksi. Vierailu sihteerin miehen sairasvuoteella ja Agathen terävät havainnot psykiatrin mielentiloista saavat tämän vähitellen poikkeamaan rutiineistaan. Ja niin käy, että jokaviikkoiset hetket Agathen seurassa muuttavat miehen loppuelämän suunnitelmat.

Tarina on hyvin ajaton ja iätön, ja yllätyinkin jossain kohtaa kun tajusin sen sijoittuvan 1940-luvun lopulle. Yksinäisen ihmisen mielenliikkeet, tarve tulla huomatuksi ja tarve löytää elämäänsä merkityksellisyyttä ovat pysyneet ihan samoina. Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää jotain uutta tai aloittaa uudestaan. 

Ajatuksia herättävä miniromaani on luettu myös blogeissa Tuijata, Amman kirjablogi, Annelin lukuvinkit ja Lukupino. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 44: Kirjassa on reseptejä (tai no, yksi omenapiirakka vain). Seinäjoen haasteen hahmoista kuittaan yksineläjän. Vahvat naiset -haasteessa tämä sopii ainakin ruutuun Kirjan nimessä on naista tarkoittava sana. Goodreadsin haaste: A short book be a new-to-you author.