Yritän muotoilla itselleni, miksi luin toisenkin Latvalan teoksen, vaikka edellisen tarina jätti niin kylmäksi. Saman teki myös Paljastuskirja. Molemmissa teoksissa on jotain lapsellisen kepeää, pinnallista ja jopa turhanpäiväistä, mutta silti jollain tasolla nautin niistä. Monessa kohtaa huomaan sanovani Päähenkilölle, että "kyllä sinä siitä viisastut" tai "ei tuolla asialla ole sitten enää merkitystä kun olet vanhempi".
"Täällä leijuu yksipuolisen rakkauden kiihkeä lemu."
Paljastuskirjan Päähenkilö on vasta maisteriksi valmistunut kirjailijan alku, joka työskentelee iltapäivälehden toimituksessa. Hän vihaa työtään, sen moraalittomuutta, kaupallisuutta, työkavereidensa tyyliä, lööppien kalastelua ja vääristelyä. Hän on työssään surkea. Kirjassa onkin raadollisen hauskaa satiiria kyseisestä ammattikunnasta ja huomaa, että kirjailijalla on siitä oikeasti kokemusta.
Päähenkilöllä on hauska tapa keskustella ja neuvottella Charles Bukowskin kanssa, kun hän kaipaa neuvoja tai asioille mittakaavaa. Hänen eräänlainen esikuvansa on kai myös ikoni, Marilyn Monroe. Kun Päähenkilö ajautuu salasuhteeseen ulkoministerin kanssa, hän näkee elämässään yhtäläisyyttä Marilynin elämään. Kun suhde loppuu, saavat Marilynin julisteetkin lähteä seiniltä.
"Minä pidän huolta ainoastaan yleissivistyksestä ja ulkonäöstä. Muut naiset voivat hoitaa lapsensa ja kotinsa ja vanhat likaiset miehensä."
Teoksessa on voimakkaasti epätoivoinen ja itsesäälissä rypemisen meininki, tarve olla rakastettu ja ihailtu. Bukowskin ja salasuhteen kautta myös erotiikka nousee keskeiseen rooliin. Siinäkin on jotain epätoivoisen marilynmaista: nuoren kauniin naisen taito hakea hyväksyntää ulkonäön ja keikistelyn avulla. Teokseen on upotettu mukaan aitoja tekstinpätkiä Marilynin rakastajien, ystävien ja muiden tuttujen muistoista. Niissä tulee hyvin esille se, miten raskasta Marilynille oli vetää raja yksityisen ja julkisen minän välille ja miten se väistämättä vaikutti hänen mielenterveyteensä ja yksinäisyyteensä.
Jotta Paljastuskirjan tarina ei olisi liian lapsellinen/pinnallinen/surkea/romanttinen, on teksti ytimekkään ironista ja hauskaa. Latvalan lauseet ovat napakoita ja osuvia, eivätkä nekään ota itseään kovin vakavasti. Itseironian ja huumorin tarkoitus ei suinkaan ole peitellä mitään, vaan nimenomaan paljastaa alastomat tunteet. Siinä Latvala on taitava. Tyyli onkin kai se juttu, mikä sai minut lukemaan toisenkin. Ja ehkä syytän myös vähän marraskuuta!
