16.9.2023

Richard Osman: Torstain murhakerho

Richard Osman 2020. Englanninkielinen alkuteos The Thursday Murder Club. Suomentanut Arto Schroderus. Otava 2021. 400 s. Kuva kustantajan.

Helmetin haastekohtaan 25 pitää lukea kirja, jonka nimessä on viikonpäivä tai kuukausi. Facebookin vertaisryhmään on koottu hyviä vinkkejä, joista poimin tämän leppoisan dekkarin. Osman on Britanniassa ilmeisen kuuluisa tv-persoona ja somessa hänellä on hurjasti seuraajia. Tällä teoksella hän on vallannut faneja myös kirjallisuuden puolelta, sillä teos ja sen seuraajatkin ovat olleet myyntimenestyksiä.

Coopers Chase on viehättävä eläkeläisille rakennettu yhteisö Kentin kauniissa maalaismaisemissa, entisen luostarin mailla. Siellä kokoontuu salaa torstaisin neljän vanhuksen ryhmä, jotka selvittävät jo unohdettuja murhatapauksia. Hurmaavan monipuolinen poppoo huolehtii toisistaan, ystävistään ja salaisuuksistaan. Moni on kuvitellut muuton senioriyhteisöön olevan elämän viimeinen väistämätön murhe, mutta ainakin näille neljälle on käynyt päinvastoin. He ovat löytäneet viimeisille vuosilleen tarkoituksen ja innostuksen.

Coopers Chasen häikäilemättömän omistajan Ian Venthamin bisneskumppani Tony Curran kuolee yllättäen, ja koska tapaus liippaa läheltä Ronia, yhtä Murhakerhon jäsentä, alkaa ryhmä selvittää johtolankoja yhdessä paikallisen poliisin kanssa. Ryhmässä etenkin Elizabeth, ilmeisesti entinen agentti, on korvaamaton. Hän keksii keinot löytää kadonneiksi luultuja ihmisiä, hänellä on vanhoja kontakteja ympäri Euroopan ja vainu, jota poliisi ei voi kuin kadehtia. Hänen ystävänsä Joyce kirjoittaa päiväkirjaa, jonka otteet vievät tarinaa eteenpäin muun kerronnan ohella.

Liittyykö Curranin kuolema luostarin kauniisiin ja monille arvokkaisiin maihin, vai löytyykö miehen menneisyydestä aaveita, jotka ovat saapuneet kostamaan? Kierrokset kiihtyvät, kun myös Ventham kuolee hautausmaan porteilla vanhusten järjestämän mielenosoituksen tuoksinassa. Paikallinen rikoskomisario, ylipainostaan ja yksinäisyydestään huolestunut Chris Hudson, saa avukseen innokkaan Donna de Freitasin, jolla on ollut omat syystä muuttaa Lontoosta maaseudulle. Murharyhmä ja poliisit tekevät yhteistyötä, mutta kenen ansiosta päästään lopulta syyllisten jäljille?

Richard Osmanin dekkarista löytyy jotain samaa kuin Minna Lidgrenin Ehtoolehto-sarjasta. Eläkeläiset ovat ihanan teräviä, salaperäisiä ja neuvokkaita. Monin paikoin hymyilyttää, kun he vetävät mutkat suoriksi tai harhautuvat tarkoituksellisesti aiheesta. Heillä on omat konstinsa saada ihmiset puolelleen ja paljastamaan salaisuuksia, he eivät pelkää kaivaa luita esiin tai penkoa talousrikollisten papereita. Ennen kaikkea he pitävät ystävien ja hyvien tyyppien puolta hämärissäkin olosuhteissa. Sillä kannattaako viimeisiä vuosia käyttää murehtimiseen tai syyttämiseen, kun voi pelata yhdessä shakkia ja juoda hyvää punaviiniä?

Tätä kirjaa on vaikea laskea käsistään, sillä se on nokkela yhdistelmä lempeyttä, huumoria, kimuranttia juonta ja käänteitä juuri oikeissa kohdin. Cozy crimea parhaimmillaan! En ottanut selvää, jatkavatko samat hahmot Osmanin seuraavissa teoksissa, mutta ellei ikä tule vastaan, näillä harmaahapsilla olisi siihen hyvät edellytykset. Samoin uskon että miellyttävän inhimillisessä poliisikaksikossa on aineksia jatko-osiin. Kirjasta myös blogeissa Luetut, Kirsin Book Club ja Kirsin kirjanurkka.

9.9.2023

Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa

Laura Gustafsson 2023. Like. 263 s. Lainasin kirjastosta.

Kaikki lukemani Laura Gustafssonin teokset ovat tehneet vaikutuksen ja muokanneet kukin tavallaan maailmankuvaani. Huorasadun aikaan en kirjoittanut vielä blogia, mutta Korpisoturin herättämiä ajatuksia kuuden vuoden takaa voi lukea täältä. Tässä välissäkin on ilmestynyt teoksia, jotka varmasti kannattaisi lukea, mutta nyt siis oli vuorossa puheenvuoro eläinteollisuudesta. Jo ensimmäisen luvun otsikko 30 miljardia kanaa, 1,6 miljardia varpusta sävähdytti ja pelkäsin etten pysty ottamaan vastaan kaikkea sitä rehellistä tietoa, jota Gustafsson romaaniinsa lataa eläinteollisuudesta, mutta onneksi pystyin.

Niinhän ihmiset tekevät, satuttavat tietämättömyyttään muita lajeja, niitäkin, joita ajattelevat rakastavansa.

Ammattiaktivisti on tehnyt vuosia töitä paljastaakseen eläinteollisuuden harrastamaa vääryyttä, murskaavia lukuja ja moraalittomuutta. Hän on kuvannut videomateriaalia, sabotoinut turkistarhoja ja valistanut kansaa. Silti lihan kulutus kasvaa, eikä Suomi tee mitään turkistarhaukselle kansainvälisestä painostuksesta huolimatta. Maitoteollisuus kukoistaa, vaikka kasvispohjaistenkin vaihtoehtojen kulutus on kasvanut. Jaksaako aktivisti enää, löytääkö hän enää kipinää työlleen, uskooko hän enää tekevänsä vaikutusta?

Koira valistaa kasvonsa puoleeni. Ruskeat silmät kysyvät koko syvyydellään, mikä suunta valitaan.

Naapurin koira Epikuros siirtyy kuin huomaamatta aktiivistin huolehdittavaksi, sillä tämän on vaikea sulattaa naapurin pitkiä työpäiviä ja koiran heitteillejättöä. Uusi elämänkumppani tuo synkkään elämään valoa ja toveruutta. Samoin käy tuotantoeläinten turvatilalla, jonne aktivisti työkavereineen pestautuu vapaaehtoistöihin. Viikko venähtää suloisen Pentti-possun, kanojen, kukon, lampaiden ja hevosten parissa. Suuren mittakaavan aktivismi vaihtuu pienen mittakaavan avustus- ja hoivatyöksi, joka yllättäen antaa enemmän. Aktivisti huomaa sykkeensä tasaantuvan, mielialan kohenevan ja yöunien parantuvan.

Porsas toimii kuin defibrillaattori, iskee sydämeni käyntiin.

Keski-ikäistynyt aktivisti kärsii pitkään kestäneestä syömishäiriöstä, painontarkkailusta sekä epäsäännöllisestä ruoka- ja vuorokausirytmistä. Gustafsson on luonut hahmon, josta en voi olla ajattelematta, että onkohan hänessä vähän kirjailijaa itseään. Oli tai, ei sillä väliä; päämäärätietoinen, aika sekopäinen ja teräväsanainen nainen ottaa haluamansa, antautuu lajirajat ylittävän kumppanuuden edessä ja jatkaa sitkeästi itsestään välittämättä. Ekologisuuden lisäksi teos on vahvasti feministinen.

Ajattelen maa- ja metsätalousministerin tappamista. Siitä yleensä tiedän, että on PMS.

Gustafssonin tyyli on tallella, se vie mukanaan ihan omanlaiseensa pyörteeseen. Kieli on hurjan anteeksipyytelemätöntä ja rehellistä. Kirjan lukujen otsikot pysäyttävät tietoiskumaisilla faktoilla ja numeroilla. Rujot ja navetalle haisevat hahmot osaavat olla myös seksikkäitä. Gustafsson laittaa aktivistinsa päähän sanoja ja ajatuksia, joille ei voi välillä muuta kuin nauraa ääneen. Ja vaikka näkökulma on ihmislajin, antaa Gustafsson hyvin äänen myös muille lajeille. Eläinteollisuus saattaa olla ylivoimainen vastustaja, mutta romaani ei sorru liialliseen epätoivoon, vaikka siihen todella olisi aihetta.

Luin Gustafssonin romaanin vajaa viikko sitten ja huomaan sen jo hieman vaikuttaneen valintoihini. Samansuuntaisia ajatuksia syömistottumusteni muuttamiseksi minulla on toki ollut aikaisemminkin, mutta tämä antoi lisää vauhtia tekoihin pelkkien ajatusten ja aikomusten sijaan.

3.9.2023

Laura Dave: Suojele häntä

Laura Dave 2021. Englanninkielinen alkuteos The Last Thing He Told Me. Suomentanut Karoliina Timonen. WSOY 2023. 342 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Elokuu vierähti kantaaottavien tai synkkiä tulevaisuudennäkymiä tarjoavien romaanien parissa, ja ennen kuin aloitin Laura Gustafssonin Mikään ei todella katoa -romaania, päätin lukea väliin jotain nopeaa ja kevyttä. Kirjasomesta löytämäni yhdysvaltalainen Suojele häntä oli tähän tarpeeseen juuri oikeanlainen. Se vetäisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta, siinä oli sopivasti siirappia ja tunteita, sekä juonenkäänteitä ja takaa-ajoa.

Hannah on muuttanut Kalifornian Sausaliton pikkukaupunkiin New Yorkista tuoreen aviomiehen perässä. Eräänä päivänä Owen ei palaakaan töistään koodausyrityksestä Shopista. Hän on jättänyt vaimolleen viestin Suojele häntä sekä teini-ikäiselle tyttärelleen Baileylle kassillisen rahaa. Pian Hannah ja Bailey kuulevat uutisista Shopin katastrofaalisesta tilanteesta, jota FBI tutkii. Onko Owen tehnyt yrityksen puolesta jotain rikollista, jotain minkä vuoksi hänen täytyy kadota?

Tilannetta ei helpota se, että Bailey on menettänyt äitinsä pienenä, eikä voi sietää uutta naista kodissaan. Heidän on kuitenkin nyt yhdessä selvitettävä, mitä Owenille on tapahtunut. Hannah alkaa koota vihjeitä Owenin elämäntarinasta, liittovaltion sheriffien kysymyksistä ja Baileyn varhaisista muistoista. Vihjeet vievät heidät Texasin Austiniin, jossa vastaanotto ei ole lämmin. Naiset penkovat asioita liikaakin, Bailey alkaa muistaa enemmän ja pian heitä on vastassa rikollisjärjestö, joka haluaisi kovasti tietää, missä Owen piileksii.

Hannah ja Bailey joutuvat tekemään ratkaisuja, joita Owenin menneisyyden tunteva tutkija ei suosittele, mutta he eivät voi mielestään luottaa muihin kuin itseensä. Heidän päätöksensä on lopulta sydäntäsärkevä, mutta ainoa mahdollinen, sillä turvallisuudesta ei voi tinkiä. Juonen ohella kirjailija on nähnyt vaivaa hahmojen moniuloitteisuuden luomiseksi. Hannahin lapsuus on vaikuttanut horjuttavasti hänen rakkauselämäänsä, mutta nykyisen perheen eteen hän on valmis tekemään uhrauksia. Owen on onnistunut yksin kasvattamaan itsevarman teinin, jonka suhde äitipuoleen vahvistuu koettelemusten myötä - tietysti. Ihmissuhteiden osalta tämä romaani on siis varsin ennalta-arvattava ja jopa siirappinen, mutta hahmot on silti varsin hyvin rakennettu.

Sellainen takuuvarma välipalaromaani, joka ei välttämättä muuten jäisi mieleen, mutta katoaminen ja uudelleen aloittaminen on aina kiehtonut minua (!), joten todennäköisesti pyörittelen Hannahin tai Owenin kohtaloa vielä hetken mielessäni. Kirjasta myös blogeissa Luetut, Kirjasähkökäyrä ja Hemulin kirjahylly.

30.8.2023

Jenni Räinä: Suo muistaa

Jenni Räinä 2022. Gummerus. 261 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Pohjois-Suomessa on varmasti paljon seutuja, jonne tämän teoksen olisi voinut sijoittaa mielessään. Minä sijoitin sen Oulun pohjoispuolelle, lähelle meren rantaa, ei vielä Lapin puolelle, mutta lähelle. Mutta voisi kai se soineen ja autioituneine kyläkouluineen sijaita vähän etelämpänäkin. Pohjoisessa lukuhaasteessa laitan sen joka tapauksessa kohtaan 10: Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva romaani.

Vielä edellisellä vuosisadalla oli pelätty, kuinka suo söisi sisäänsä ympäröivän maan, leviäisi metsiin, pelloille ja liejustaisi järvet ja joen. Suo oli ollut pitelemätön ja voimakas, kunnes se ei enää ollut. 

Kolmikymppinen Juho jättää palkkatyönsä ja ostaa sekä vanhan syrjäisen koulun että hevosen. Hän perustaa ekoyhteisön, jonka tavoitteena on ennallistaa läheisiä soita ja näin osallistua ilmastonmuutoksen ja lajikadon torjuntaan. Alueen soita on ojitettu runsaasti menneinä vuosikymmeninä ja yhteisöllä on rankka työ niiden muuttamiseksi takaisin oikeanlaiseksi suoksi. Ensin yhteisön varat eivät meinaa riittää, sillä he eivät pysty ihan kaikkea tekemään yksin. Myöhemmin yhteisöön liittyy nuori nainen, jonka retoriikka ja asenne uhkaavat yhteisön rauhallista tasapainoa ja tavoitteita. Onko Juho löytänyt paikkansa muuttuvassa maailmassa, ihmisten teoista kärsivän luonnon pelastajana?

Lähelle koulua saapuu isoisänsä taloa tyhjentämään Hellä, joka samoin etsii paikkaansa. Maailmaa kiertänyt valokuvaaja huomaa viihtyvänsä isoisän vanhassa talossa eikä pidä tyhjentämisen kanssa mitään kiirettä. Hän tutustuu koulussa asuvaan yhteisöön ja Juhoon, ja alkaa viettää aikaansa heidän kokoontumisissaan ja illanvietoissa. Hellä auttaa yhteisöä ja tunnustelee omaa rooliaan ihmisistä tyhjentyneessä maisemassa.

Tässä on jälleen kerran romaani, jonka teksti pursuaa luonnon yksityiskohtia. Luontokuvauksen määrä antaa tarinalle utua ja rauhaa, se ikään kuin peilaa Hellän ammattia valokuvaajana ja Juhon rakkautta soihin. Mutta välillä huomaan lukevani yksityiskohtia, jotka ovat liiankin mietittyjä ja tarkkaan muotoiltuja. Pidän yleensä siitä, että luonto saa paikkansa yhtensä romaanin kertojana, mutta joskus sen kuvaus tuntuu teennäiseltä. 

Räinän kerroksessa on onneksi jännitettä, joka kasvaa vähitellen ensimmäisen kesän taittuessa talveksi ja uuden kevään koittaessa. Miten yhteisön käy, miten he jaksavat uudenlaiset elämäntavat? Kestääkö heidän ideologiansa, kun rahat ovat vähissä, homeinen talo aiheuttaa sairauksia, hevosen opettaminen osoittautuu liian vaikeaksi, fyysinen työnteko väsyttää, eikä mikään ole tarpeeksi? Mielenkiintoista on myös seurata miten Juho ja Hellä tutustuvat toisiinsa ja pitävät yhtä, vaikka kumpikaan ei ole aikeissa seurustella. Hellä joutuu myös läpikäymään suvulleen rakkaita ja raskaitakin asioita tyhjentäessään taloa. Se jotenkin kolahtaa keski-ikäiseen lukijaan ja muistuttaa kylien väistämättömästä autioitumisesta.

Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirjahilla ja Kirsin kirjanurkka.

23.8.2023

Richard Powers: Hämmästys

Richard Powers 2021. Englanninkielinen alkuteos Bewilderment. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2022. 367 s. Ostin omaksi.

Richard Powersin edellinen romaani Ikipuut teki minuun niin suuren vaikutuksen, että ostin Hämmästyksen heti sen ilmestyttyä suomeksi. Meni kuitenkin hetki että pääsin lukemaan sitä. Siinä missä Ikipuut imaisi heti mukaansa ja kietoi pauloihinsa, Hämmästyksen kanssa kesti aikansa, että tykästyin. Sitten kun se tapahtui, oli se menoa ja hämmästystä kerrakseen. Jälleen kerran Powers onnistui luomaan maailman, joka saa haukkomaan henkeä ja opettaa näkemään ympäristön uudella tavalla.

 9-vuotias Robin saa raivokohtauksia ja suree sekä vastikään kuollutta äitiään että lajien katoa. Hänellä olisi mahdollisuus lääkitykseen, mutta isä ei suostu lääkitsemään poikaansa, eikä nimittämään tätä kirjolaiseksi. Robin on ainutlaatuinen ja näkee maailman omalla tavallaan, vaikka tuleekin kiusatuksi eikä opi kaikkia sosiaalisia hienouksia. Kun isä Theo alkaa pelätä sosiaalitoimen puuttumista kotioloihin, hän ottaa yhteyttä kuolleen vaimonsa ystävään, joka tarjoaa Robinille paikkaa tieteellisessä tutkimuksessa.

Robinin vanhemmatkin ovat osallistuneet aikaisemmin tutkimukseen, jossa heidän tunteitaan on tallennettu. Robin oppii harjoitteiden avulla ensin kontrolloimaan omaa käytöstään ja tunteiden ilmaisua. Pian hän pääsee osalliseksi äitinsä kykyyn hämmästellä ja ihailla näkemäänsä. Pojan käytös muuttuu ja samalla myös isän ja pojan välinen suhde syvenee. He hämmästelevät yhdessä luonnon ihmeitä, yksityiskohtia, kauneutta ja voimaa. Robin järjestää varainkeruuta ja mielenosoituksia luonnon puolesta, luontokatoa vastaan. 

Kaikesta on apua. Joka vuosi sukupuuttoon kuolee tuhansia luontokappaleita. Ja tähän mennessä olen kerännyt neljä dollaria ja nolla senttiä niiden avuksi. Hän oli oikeassa joka suhteessa.

Romaanin juonta tauottavat välillä pienet tarinat planeetoista, kertomukset joita isä ja poika tarinoivat toisilleen. Theo on astrobiologi, joka etsii elämää Maan ulkopuolelta. Tieteellinen tutkimus on vaarassa jäätyä, sillä Yhdysvaltain presidentillä ei tunnu olevan tarpeeksi järkeä tieteen tukemiseen. Theon mielipide vahvasti Donald Trumpilta kuulostavasta presidentistä ei jää huomaamatta kuten ei myöskään kirjailijan huoli tällaisten voimien vaikutuksesta ilmastonmuutokseen, luontokatoon tai sivistykseen ylipäätään. Tuotantoeläimistä ihmisiin tarttuva tappava virus, hyönteisten katoaminen ja maastopalot ovat jo nykypäivää ja vain hitusen jäljessä Hämmästyksen maailmasta. Jos romaani on dystopia, se ei ole kovin kaukana tulevaisuudessa.

Romaanissa oli minun makuuni liikaa tähtitiedettä, mutta siihenkin tottui, kun pääsi mukaan Robinin ajattelutapaan. Aivotutkimuksen salatkin olivat hieman mystisiä - ehkä siis scifiä - mutta niiden myötä syntyi kauniita asioita. Äiti-Alyssa kulkee niin isän kuin pojankin mukana vahvasti vielä kuolleenakin. Kaunista oli myös - kuten jo alussa kerroin - luonnon hämmästyttävä monimuotoisuus. Romaanin nimi on upea, sillä Alyssasta poikaan siirtynyt kyky hämmästyä ja oppia näkemästään siirtyi tehokkaasti myös minuun. En enää koskaan rakenna järvenrantaan kauniita kivikasoja, sillä nyt ymmärrän samalla tuhoavani monen pienen eläimen kodin. 

Vaikka romaanin vaikutus lukijaan saattaa olla kauaskantoinen ja positiivinen, teoksen tarina ei pääty yhtä positiivisesti. Tämän hetken politiikan, ilmastonmuutoksen, luontokadon ja maastopalojen keskellä on kyllä välillä vaikea nähdä tulevaisuuteen kovin optimistisin silmin - siinä mielessä ymmärrän Powersin romaanin loppuratkaisun hyvin. Suomentaja Antero Tiittula on selvinnyt hienosti termejä ja nimiä vilisevästä tekstistä. Kirjasta lisää blogeissa Tuijata, Tähtivaeltajablogi ja Prosperon kirjahylly.

12.8.2023

Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandel 2014. Englanninkielinen alkuteos Station 11. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2022. Pokkarissa 432 s. Ostin omaksi. 

Olen huomannut blogeissa ja Facebook-ryhmissä juttuja St. John Mandelin teoksista, viimeisimpänä Lasihotellin, mutta vasta Helmetin lukuhaaste sai minut päättämään, että luen Asema 11:n kohtaan 43: Kirja kertoo tulevaisuudesta niin että siinä on toivoa. Ja koska teos teki suuren vaikutuksen, nyt hankin itselleni tuon toisenkin.

Ei enää junia, jotka kulkevat kaupunkien alla virtakiskojen häikäisevällä voimalla. Ei enää kaupunkeja. 

Kirsten on vasta 8-vuotias, kun nopeasti leviävä ja tappava flunssavirus (niin, tämä on kirjoitettu paljon ennen koronaa) saavuttaa Toronton. Pari päivää ennen katastrofia hän myös näkee teatterissa kuuluisan näyttelijän Arthur Leanderin sydänkohtauksen. Kaksikymmentä vuotta romahduksen jälkeen Kirsten kiertää Yhdysvaltain pohjoisosia kertävän, Shakespearea esittävän teatteri- ja orkesteriryhmän kanssa. Muutaman kymmenen hengen ryhmä on oppinut elämään ilman sähköä, järjestäytynyttä yhteiskuntaa, internetiä, tekniikkaa ja kaikkea sitä mikä katosi romahduksen myötä, kun 99 % ihmisistä kuoli. Heidän maailmassaan tulee vastaan pieniä yhteisöjä, mutta valtaosa maailmasta on kasvien ja eläinten peittämää maisemaa, jossa muinaiset autot ja rakennukset muistuttavat menneestä. 

Arthur Leanderin ensimmäinen vaimo Miranda piirtää ja maalaa sarjakuvaromaania, jonka kappaleita on säilynyt Kirstinin ja pienen Tylerin käsissä uuteen maailmaan. Miranda ei koskaan viihtynyt Arthurin Hollywood-maailmassa paparazzien saaliina, vaan pakeni sitä omaan rauhaansa Asema 11:n mielikuvitusmaailmaan. Myöhemmin, juuri ennen sydänkohtaustaan Arthur on lähettänyt teoksen pojalleen Tylerille toisesta avioliitosta Elizabethin kanssa. Romahduksen alkaessa Elizabeth ja Tyler pelastautuvat jäämällä eristyksiin syrjäiselle lentoasemalle Michigan-järven läheisyyteen. Samalla asemalla asustaa seuraavat vuodet myös Arthurin nuoruudenystävä Clark, joka kerää menneen maailman tavaroita museoksi. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin iäkäs Clark tapaa asemalla Kirstenin, joka on paennut vallanhimoista Profeettaa seurueensa kanssa.

Romaani alkaa teatteri-illasta, jolloin Arthur kuolee ja häntä elvyttää katsomosta paikalle juokseva ensihoitaja Jeevan. Molempien elämää käydään tarinassa läpi myöhemminkin, mutta etenkin Arthurista ja hänen vaimonsa Mirandan sarjakuvateoksista nousee osasia toisiinsa yhdistäviä tekijöitä. Sen sijaan Arthurin kuoleman nähnyt pieni Kirsten saa roolin vasta tulevaisuudessa, vuonna 20, jolloin maailmaa katsotaan hänen näkökulmastaan. St. John Mandel on punonut vetävään tarinaan yksityiskohtia, jotka saavat arvostamaan kulttuuria, taidetta ja ihmisyyttä; pelkäämään vinoutuneita voimia jotka pahimmillaan saavat vallan tuollaisen tuhon jälkeisessä kaaoksessa. Tuhosta huolimatta romaani jättää loppuun pienen toivon pilkahduksen.

Koska selviytyminen ei riitä.

Minua vaivaa dystopiaromaaneissa usein tietynlainen totisuus - en osaa sitä muullakaan sanalla kuvata - mikä näkyy niin kerronnassa kuin dialogissakin, ja se että hahmot jättävät hieman kylmiksi. Lajityypillistä on tietysti se, että maailman muuttuminen ja sen jälkeinen elämä ovat keskiössä, mutta totisuus tekee sen, että dystopiat eivät yleensä ole lukujonossani ykkösenä. Asema 11:n alku vaikutti minuun samalla tavalla enkä ollut varma, pidinkö siitä hirveästi, mutta jokin teoksessa vakuutti ja uskotteli minulle, että tässä on älykästä kirjallisuutta jonka kanssa kannattaa jatkaa. Ja niin vähitellen ihastuin tarinaan, sen ihmisiin ja romaanin kerrontaan. Nyt minulla on sitä jo suorastaan ikävä!

Televisiosarjaksikin päätyneestä romaanista lisää blogeissa Tuijata, Rising Shadow ja Tähtivaeltajablogi.

4.8.2023

Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva

Maggie O'Farrell 2022. Englanninkielinen alkuteos The Marriage Portrait. Suomentanut Leena Ojalatva. S&S 2023. 428 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

O'Farrellin edellinen teos Hamnet teki minuun niin suuren vaikutuksen viime joulun alla, että kun näin tämän romaanin, laitoin sen heti varaukseen. Brittikirjailija on kirjoittanut jälleen historiallisen romaanin, mutta tällä kertaa ollaan 1550-luvun Italiassa. Tässäkin romaanissa kyseessä on oikea historiallinen hahmo - Hamnetissa se oli Shakespeare - josta löytyneiden tietojen ympärille O'Farrell on punonut kiehtovan tarinan. 

Lucrezia de Medici, Firenzen hallitsijan viides lapsi, on vasta viisitoistavuotias, kun hänet naitetaan Ferraran herttualle. Lapsuudenkodissaan tyttö on saanut maalata, opiskella ja viettää varsin rauhallista elämää, mutta isonsiskon äkillinen kuolema muuttaa kaiken. Tyttäret on saatava valtiosuhteita ylläpitäviin avioliittoihin ja Lucreziakin tietää sen, mutta omissa oloissaan viihtyvä tyttö ei olisi arvannut avioliiton koittavan näin pian. Hänen puolisonsa Alfonso on komea ja osaa hurmata naisensa. Mies osoittautuu kuitenkin pelottavan salaperäiseksi ja etääntyy nuorikostaan varsin nopeasti.

Hän olisi halunnut kääntyä satulassaan ja kysyä, miksi olette tuonut minut tänne.

Alfonsolla on paineita saada jälkeläisiä, ja kun niitä ei vuoden avioliiton jälkeen kuulu, tuntee Lucrezia olonsa hyvin tukalaksi. Hänen elinpiirinsä on suppeampi kuin mihin hän on isänsä ylellisessä hovissa tottunut, eikä Alfonso ole kovin kiinnostunut vaimonsa taideharrastuksesta tai rakkaudesta luontoon. Vieraassa hovissa tapahtuu lisäksi jotain, mikä saa nuoren naisen pelkäämään miestään. Hänen hyvin alkanut ystävyytensä miehen sisareen katkeaa, eikä muista ympärillä olevista naisista ole ystäviksi. Lucrezialla on kova ikävä perhettään ja hoitajaansa Sofiaa, mutta äidiltä tulevissa kirjeissä ei oteta tyttären huolia tosissaan.

Tarina etenee tavallaan kahdessa aikatasossa siten että lukija tietää jatkuvasti, mitä syrjäisellä fortezzalla tapahtuu romaanin päättyessä, miksi Lucrezia pelkää miestään ja miksi hän puhuu samaa kieltä häämuotokuvansa maalanneen nuoren Jacopon kanssa. Tapahtumat sitä ennen kulkevat kronologisesti kohti fortezzan kauhunhetkiä alkaen lapsuuden Firenzestä, sieltä häämatkalle maalle ja lopulta vieraaseen Ferrarraan. 

Miksi Alfonso puhuu tällaisia? Miten Alfonso voi istua siinä, syödä ruokaansa kaikessa rauhassa, puhua tallipojista ja hevosten varusteista ja juonia samaan aikaan Lucrezian surmaa?

O'Farrell kirjoittaa hyvin yksityiskohtaisesti kuvaillen ympäristöä, kasvillisuutta ja polkuja, castellojen sisustusta ja huoneita, maalausten pintoja, vaatteiden värejä, tai vaikkapa Lucrezian pitkiä kullanpunaisia hiuksia. Yksityiskohtia on ehkä vähän liikaakin ja lukemisessa oli jatkuvasti pieni puutumisen riski. Tarinassa on kuitenkin onneksi niin paljon taitavasti kirjoitettua jännitettä, että lukuhalu pysyy yllä. Teksti on sopivan dramaattista oikeissa kohdin tai vastaavasti viipyilevää silloin kun se on tarkoituksenmukaista.

Kirjailija tavoittaa Lucrezian nuoruuden mielestäni hyvin, erityisesti tämän epävarmuuden ja kokemattomuuden kaiken uuden edessä. Pientä uhmaakin tytöstä löytyy ja lopulta uhma on se, mikä hänet pitää järjissään. Lämpöä ja lohtua nuoren naisen varsin yksinäiseen ja pelottavaan elämään tuovat Sofian lisäksi Emilia-palvelijatar ja taide. Jälkisanoissa kirjailija paljastaa yhdistäneensä romaaniin aineksia useista historiallisista hahmoista ja tapauksista, mutta lähteiden perusteella juuri näinkin olisi voinut käydä. 

Mielenkiintoista seurata, jatkaako Maggie O'Farrell historiallisten romaanien parissa vai kokeileeko hän seuraavaksi jotain muunlaista. Mielelläni luen näitä kyllä lisää! Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjareppu ja Kirjapino.

18.7.2023

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Kazuo Ishiguro 2021. Englanninkielinen alkuteos Klara and the Sun. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2021. Pokkarissa 371 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Yöpöydän lukupinossa jo jonkin aikaa vuoroaan odottanut Nobel-voittajan teos pääsi lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi. Ehdotin sitä juuri tähän rakoon, sillä se sopii Helmetin haastekohtaan 21: Kirja on scifiä. Luin jostakin, että teosta on rinnastettu Ishiguron rakastettuun romaaniin Ole luonani aina. Tiettyä samankaltaisuutta teoksissa onkin, mutta pidin Klarasta enemmän.

Klara on keinoystävä, joka on myynnissä. Hän ei ole enää viimeisintä mallia, mutta liikkeen johtajatar pitää häntä poikkeuksellisena ja haluaa tämän löytävän hyvän kodin. Keinoystäviä ostetaan yleensä teini-ikäisille kasvua ja tunne-elämää tukemaan, estämään yksinäisyyttä ja auttamaan oppimisessa. Klaran valitsee Josie, muunneltu tyttö, joka sairastelee usein. Tyttöjen välille syntyy nopeasti hyvä yhteys, Klara oppii nuorestaan paljon ja tulee hyvin toimeen myös Josielle tärkeiden ihmisten kanssa.

Keinoystävät käyvät aurinkoenergialla ja Klaralle on tärkeää seurata auringonvalon kulkua eri olosuhteissa. Vaikka kehittynyt onkin, Klara näkee maailman eri tavalla kuin ihmiset, ja saa päähänsä, että auringon kanssa voisi tehdä sopimuksen Josien parantamiseksi. Omituinen taikausko tuntuu erikoiselta muuten niin loogisesti toimivan Klaran päätelmissä, mutta sillä on keskeinen rooli Josien tulevaisuuden kannalta. Sitä ennen tytön äiti ehtii tuttavansa kanssa suunnitella pelottavalta kuulostavan vaihtoehdon, jossa Klaralla olisi vielä merkittävämpi rooli, siltä varalta ettei Josie parantuisikaan.

Josielle on äidin lisäksi läheinen naapurissa asuva Rick, joka vierailee lähes päivittäin ja jonka kanssa Josiella on sopimus tulevaisuudesta. Nuoret kuitenkin kasvavat ja suunnitelmat horjuvat. Heitä havainnoidessaan Klara oppii paljon ihmisyydestä, tunteista ja vastavuoroisuudesta. Hänen kauttaan on mielenkiintoista havainnoida ihmisten välistä kommunikointia, sen tapoja, sen aiheuttamia väärinymmärryksiä ja muita vivahteita, sillä Klara ei koneena lähde tunteisiin juurikaan mukaan. Hän havainnoi ne ja toimii niiden perusteella järkevällä tavalla, mutta ei lähde draamaan mukaan. Se tekee lukukokemuksesta etäännyttävän, mutta samaan aikaan hyvin mielenkiintoisen. Minulla ei nimittäin syntynyt teoksen ihmisiin minkäänlaista tunnesidettä, vaan pystyin hyvin tarkkailemaan heitä Klaran tavoin ikään kuin ulkopuolisena.

Romaanissa ei kerrota, mitä aikaa eletään, eikä kovin pian paljastu sekään, missä eletään. Maailma on kuitenkin vähintään yhden sukupolven edellä meidän aikaamme, sillä vanhoihin tapoihin ja tunteisiin viitataan välillä ikään kuin Josien äidin sukupolven ominaisuuksina. Sitäkään ei paljasteta, mikä on se geneettinen muunnos, joka lapsiin on riskien uhallakin tehty - ei kaikkiin kuitenkaan, ja sekin aiheuttaa skismaa ihmisten välille. 

Klara ja aurinko oli vetävää luettavaa, suorastaan ahmaisin sen alkukankeuden jälkeen, mutta en kuitenkaan usko sen nousevan lempikirjojeni joukkoon. Ehkäpä juuri siksi, että se jätti aika kylmäksi, vaikka joku voisi lukea sitä päinvästoin hyvinkin kylmäävin tuntein eli varoituksena potentiaalisesta lähitulevaisuudesta. Kuka tietää, miten pitkälle tekoälyn kanssa mennään! Romaanista myös blogeissa Tuijata, Tähtivaeltajablogi ja Risingshadow.

14.7.2023

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

Joanne Harris 2001. Englanninkielinen alkuteos Five Quarters of the Orange. Suomentanut Sari Karhulahti. Otava 2002. 476 s. Lainasin kirjastosta.

Minulla on ikuisuusprojektina muiden haasteiden ohessa MeNaisten 101 kirjaa -lista, josta löysin sopivan teoksen Helmetin haastekohtaan 3: Kirjan nimessä on kasvi. Kuvittelin lainaavani jotain kevyehköä kesälukemista (tällainen kokemus minulla on Joanne Harrisin teoksesta Pieni suklaapuoti ja sellaisen kuvan antaa kirjan nimi...), mutta olinkin ihan väärässä. Jo klassikkomaineessa oleva romaani sijoittuu toiseen maailmansotaan, pieneen ranskalaiskylään saksalaismiehityksen alla. 

Vaikka Harrisin teos on aistien juhlaa, sen nimi Appelsiinin tuoksu ei viittaa mihinkään suloiseen, vaan äidin migreeniin, jonka voi laukaista appelsiinin tuoksu. Sitä röyhkeästi hyödyntämällä 9-vuotias Framboise pelastaa itselleen ja sisarilleen vapaita hetkiä Loire-joen varrelle tai läheiseen Angersin kaupunkiin. Siellä hän on tavannut saksalaisen sotilaan, jonka kanssa lapset alkavat käydä kauppaa. Sotilas lumoaa lapset rennolla, isovelimäisellä olemuksellaan. He tapailevat salaa Loiren rannalla, jossa Framboise pyydystää Haukimuoria, suurta myyttistä haukea.

Tarinaa kertoo lähellä nykyaikaa 65-vuotias Framboise, joka on palannut kotikyläänsä vuosikymmenten jälkeen. Hän perustaa bistron, eivätkä kyläläiset arvaa, kuka hän oikeasti on. Sillä jos arvaisivat, hän ei olisi tervetullut. Lukijalle ei paljasteta, mitä saksalaisten kanssa tapahtui sotakesänä 1942, mutta Framboisen äiti syyllistyi johonkin sellaiseen, mitä kylä ei varmasti unohtaisi eikä antaisi anteeksi. Tuona kesänä saksalaisten kanssa oltiin varovaisia, ihmisiä katosi ja asioita tehtiin salaa, mutta heistä myös yritettiin hyötyä.

Minun pitäisi puhua Tomas Leibnizista. Valaista niitä tapahtumia, panna ne järjestykseen, päättää se koko juttu. No, ei se ole niin yksinkertaista. Sivunumerot puuttuvat aivan kuten äidin muistikirjasta. Alkua ei ole, ja loppu repsottaa kuin päärmäämätön hameenhelma. Minä olen vanha nainen - kaikki tuntuu vanhenevan kovin nopeasti täällä Loiren rannalla, mikä johtuu varmaankin ilmastosta - ja teen kaiken omaan tyyliini. Sitä paitsi minun täytyy selittää monia asioita. Miksi äiti teki niin kuin teki. Miksi me kolme salasimme totuuden niin pitkään.

Näkökulma on kuitenkin nuoren tytön, joka ei ymmärrä, mitä aikuisten välillä tapahtuu. Villi Framboise elää täysin omassa maailmassaan, mikä ei johdu pelkästään saksalaissotilaan lumosta, vaan epävakaasta äidistä, joka ei tee lapsuudesta helppoa. Pienen sisukkaan päähenkilön lisäksi keskiössä on yhä useammin migreeneihin kaatuva leskiäiti, hyvin vähän lempeyttä tai hoivaa suova nainen, traaginen hahmo, jonka kanssa tytär käy kesän ajan omaa sotaansa. Äidin ja tyttären välinen suhde onkin yksi romaanin kiehtovimmista puolista, sen arvaamattomuus, julmuus ja piilossa pysyvä hellyys.

Framboise pääsee sisarustensa kanssa kielletyn hedelmän makuun, ja sen seuraamukset ovat yllättävän suuret. Palattuaan kylään aikuinen nainen alkaa vanhan ystävänsä Paulin kanssa käydä läpi äidin hänelle jättämää muistikirjaa, jonka reseptit aiheuttavat perheensisäistä kilpailua. Kun äidin käyttämä salakieli avautuu tyttärelle, tämä saa vihdoin selvyyden kesän 1942 tapahtumista, kyläläisten osallisuudesta, ja lopulta myös sivussa pysyttelevän ystävänsä merkittävästä roolista. 

Kovapäisten hahmojensa ansiosta Appelsiinin tuoksu ei ole lainkaan niin tunteikas tai surullinen, kuin sen voisi traagisuudessaan kuvitella olevan. Se on jännittävää seikkailua, voimakkaiden persoonien yhteenottoa, selviytymistä ja sinnikkyyttä. Se on toki myös aistien juhlaa: äidin reseptejä, hedelmäpuita, kasvisten säilöntää, ruoanlaittoa, monenlaisia tuoksuja ja kotipuutarhan lääkkeitä. Aistillisuutta on myös Harrisin tavassa kuvailla Framboisen kalastamista, ulkonaoloa, ihmisten kohtaamisia, aikuisten vakoilemista tai vaikkapa äänimaailmaa. Minulle aistien juhlaa ovat lisäksi kaikki ranskankieliset nimet ja paikat!

Upeasta romaanista myös blogeissa Villasukka kirjahyllyssä sekä Järjellä ja tunteella.

6.7.2023

Meg Mason: Murhe ja autuus

Meg Mason 2020. Englanninkielinen alkuteos Sorrow and Bliss. Suomentanut Marja Lyytinen. Otava 2022. 346 s. Lainasin kirjastosta.

Olipas vaikuttava lukukokemus! En oikein enää muista, mistä sain vinkin tähän kirjaan, enkä muista miksi päätin laittaa sen kirjaston varausjonoon, mutta olen erittäin tyytyväinen että se tuli tehtyä.

Romaani on kasvutarina, tarina Marthasta hänen lapsuudestaan aina 41-vuotiaaksi saakka. Tarina alkaa siitä, miten hän kertoo juhlissa jollekin hänen aviomiehestään, siitä miten Patrick on ollut aina olemassa. Ihan niin ei kuitenkaan ole; romaani paljastaa milloin he tapasivat, millä tavalla he sivusivat toistensa elämää pitkään ennen kuin päätyivät yhteen. Avioliitossa on valtavasti rakkautta ja tukea, mutta se on myös tavaroiden heittelyä, syyttelyä, ilkeyksiä ja toivottomuutta, sillä Martha sairastaa ---, mielenterveyden häiriötä, jota ei jostain syystä (jännä ratkaisu!) koskaan kirjoiteta romaanin sivuille muuten kuin katkoviivoilla.

"Että en oikein osaa olla ihminen. Eläminen tuntuu olevan minulle hankalampaa kuin muille."

Marthan elämä on lukioiässä sattuneen romahduksen jälkeen tunteiden vuoristorataa. Välillä menee oikein hyvin ja hän tuntee olevansa lähes normaali. Hänellä on vahva side vauvoja maailmaan syytävään siskoonsa Ingridiin ja isäänsä, runoilijaan, joka ei saa ensimmäistä runokokoelmaansa koskaan valmiiksi. Hänellä on läheiset välit tätinsä perheeseen ja taiteilija-äiti, jonka rasittavista piirteistä voi siskon kanssa aina vitsailla. Välillä Martha ajautuu masennukseen, viettää päivät pöydän alla tai sängyssä, eikä näe missään mitään järkeä. Avioliittovuosina masennusjaksot purkautuvat raivona miesparkaa kohtaan. Patrick ei nimittäin koskaan pane vastaan, vaan nielee kaiken, sillä hänelle on ollut tärkeintä saada Martha elämäänsä. Mutta kestääkö vahvinkaan rakkaus kaikkea?

Kun Martha lopulta 40-vuotiaana saa --- -diagnoosin, palaset loksahtelevat paikoilleen, mutta ihmissuhteet eivät. Välit äitiin katkeavat, sillä äidillä olisi ollut jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin velvollisuus sanoa --- mahdollisuus ääneen, mutta hän uskoi että puhumattomuus auttaa. Marthasta tulee Patrickia kohtaan entistä häijympi, sillä olisihan lääkärinä toimivan aviomiehen pitänyt diagnosoida vaimonsa ajoissa. Kaiken kestänyt siskokin saa tarpeekseen. Niin kuitenkin käy, että välirikot johtavat rehellisyyteen, puhumiseen ja itsetutkiskeluun. 

Minua on viime vuosina kiehtonut kovasti romaanit, joissa käsitellään perheenjäsenen mielenterveyttä ja sen vaikutuksia kasvuun ja ihmissuhteisiin. Kristisoin tätä teosta kuitenkin tavasta, millä Martha saadaan nousemaan murheen alhosta vähitellen ylös ja ymmärtämään ettei maailma pyöri hänen ympärillään. Kunpa lääke olisikin aina niin toimiva. Harvoin se taitaa mennä romaanissa kuvatulla tavalla, mutta silti tässä oli jotain. Ehkä diagnoosi onkin paras pitää viivatasolla, sillä romaanin ei ole tarkoitus olla sairaskertomus eikä kuvaus minkään todellisen sairauden oireista. Ehkä diagnoosilla ei tässä oikeasti ole merkitystä tunteiden ja tapahtumien näkökulmasta.

Pidin kovasti myös ei-niin-ruusuisesta parisuhteesta, sen romanttisesta alusta ja sen epätoivon täyttämästä arjesta, vaikka välillä se ahdisti niin että halusin panna kirjan hetkeksi kiinni. Marthan ja Ingridin välinen suhde oli yksi tarinan parhaita ja vaikka ihailen kirjailijan kieltä läpi teoksen, se oikein sykkii siskosten välisessä dialogissa. Siitä tietysti iso kiitos taitavalle suomentajalle! Rakastin myös sitä miten teoksen hahmot olivat selväpiirteisiä, suorastaan elokuvamaisia, toisistaan erottuvia ja huvittavia. Jostain syystä annan kerrankin anteeksi sen, ettei lukijan tarvitse itse päätellä juuri mitään.

Niin, Murhe ja autuus on lämminhenkinen, ja tavallaan aika hauska ja huvittava, mutta nenäliinoja on parasta pitää käden ulottuvilla, sillä se on myös sydäntäraastava. Hauskuus on piikikästä sanailua tai älykkäitä sitaatteja. Tunteet ovat vimmaisia niin kuin vain --- sairastavalla ne voivat olla, näin uskon.

Kunhan toivun tämän teoksen aiheuttamasta tunneryöpystä - peilasin sitä yllättävän paljon omaan elämääni - , jatkan Annie Ernauxin Vuodet-kirjan kanssa. Sekin vaikuttaa hyvältä, mutta pitää sopivasti käsivarren mitan päässä, joten nenäliinoja ei ainakaan tarvita. Murheesta ja autuudesta lisää blogeissa Mitä luimme kerran, Kirjakaapin kummitus sekä Luetut.

2.7.2023

Jo Nesbø: Verikuu

Jo Nesbø 2022. Norjankielinen alkuteos Blodmåne. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga 2022. 544 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Oli keskiyö ja Harry istui hotellin baarissa. Tuijotti viskilasiaan ja koetti tehdä mielessään tilannekatsausta. Sillä nyt oli tilinteon aika. Aika ynnätä yhteen kaikki ne, jotka hän oli menettänyt, ja kaikki, jotka hän oli pettänyt. Sekä kaikki ne kasvottomat, jotka hän oli ehkä - mutta vain ehkä - pelastanut. Mutta loppulaskelmasta puuttui vielä yksi henkilö.

Harry Hole palaa Osloon, mutta vain koska auttamalla rikasta pohattaa hän pystyy pelastamaan ystävänsä pulasta Kaliforniassa. Oslosta on löytynyt nuori kuollut nainen ja toinen on kateissa. Media yhdistää naiset liikemies Markus Røediin, joka maksaa mitä tahansa nimensä puhdistamiseksi. Toki Røedillä on jo maine häikäilemättömänä naistenmiehenä ja kokaiinin käyttäjänä, mutta hänen yhdistämisensä kuolemantapauksiin on jo eri asia. Hän tarvitsee riippumattoman ja mitään pelkäämättömän yksityisetsivän avukseen. Harry kokoaa tutkijatiimin, joka herättää huvittuneisuutta - kuolemansairaan psykiatrin, rikoksista epäillyn poliisin sekä aineita myyvän taksikuskin - mutta joka onnistuu tehtävässään ja selvittää, kuka oikea syyllinen on.

Harryn tiimillä ei ole kovin monta päivää aikaa tehtävän suorittamiseen, mutta onneksi heillä on edelleen läheiset välit viralliseen poliisitutkintaan eli Katrine Brattiin sekä laboratoriossa työskentelevään Alexandraan, jotka ovat tuttuja hahmoja edellisistä Hole-teoksista. Epävirallisen tutkijatiimin ja oikeiden poliisien välillä käydään tietysti kädenvääntöä, mutta lopulta yhteistyö palkitaan ja Harry saa vapaat kädet tutkia tapauksia, joita tulee lisää. Murhaaja nimittäin lähestyy vähitellen Markus Røediä, jonka menneisyydestä motiivi löytyy. Lukija tietää, millä tavalla mikrobiologiaa hyödyntävä murhaaja toimii ja mikä on hänen motiivinsa, mutta tutkijoilla kestää monta päivää päästä hänen jäljilleen. Ennen sitä Harry ehtii tehdä monta väärää johtopäätöstä.

Verikuu on jo ties kuinka mones sarjan osa, mutta edelleen melko hyvä. Mikrobiologia ja siihen liittyvät yksityiskohdat ovat ehkä aika kaukaa haettuja ja vaikka dekkarin ei tarvitse olla uskottava, tämän teoksen murhatavat olivat jo liiankin epäuskottavia. Aikaisempien teosten huumemaailman kuviot, korruptoituneet poliisit tai liikemaailman ahneus ovat mielestäni toimineet teemoina paremmin ja murhaajien tekotavatkin ovat olleet suoraviivaisempia. Muutama turha sivuaskelkin otetaan ja joita ilman teos olisi ollut hyvällä tavalla lyhyempi. 

Tässä teoksessa oli kiehtovaa ihan toinen puoli: se millä tavalla Harry otetaan Oslossa vastaan, millainen hänen suhteensa on jäljellä oleviin ystäviin tai tuohon omituisten otusten tiimiin. Siinä mielessä taidan olla kiinnostuneempi Harrystä ilmiönä ja hahmona kuin rikoksista, joita hän ratkoo. Mutta niinhän se menee monien muidenkin dekkarisarjojen kanssa.

Harry painii edelleen alkoholisminsa kanssa ja viittaukset musiikkiin ovat ehkä jopa aikaisempaakin runsaampia. Hän suree tietysti edelleen edesmennyttä vaimoaan Rakelia ja elämän suunta on hukassa - tai itse asiassa hän oli jo päättänyt päättää elämänsä Kaliforniassa, kunnes toinen pulassa oleva ihminen muutti hänen suunnitelmansa. Kirjan lopetus antaa mahdollisuuden jatkolle eikä Harry todennäköisesti pääse Oslosta eroon. Oslossa on myös pieni lapsi, joka taitaa viedä jähmeän sankarimme pikkusormen. Syyllisyyden kanssa olisi helpompi elää, jos ottaisi apua vastaan ja oppisi olemaan itselleen armollisempi, mutta siihen ei taida Harry Hole taipua.

Teoksesta myös blogeissa Kirjoittaja Jenni ja Kirjarouvan elämää.

1.7.2023

Sofie Sarenbrant: Kuoleman kintereillä

Sofie Sarenbrant 2013. Ruotsinkielinen alkuteos Andra Andningen. Suomentanut Leena Virtanen. WSOY 2022. 348 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Tämänkin teoksen latasin lomareissua varten ja löysin sen, kun huomasin Facebookissa jonkun Helmet-haasteeseen osallistujan ehdottavan tätä kohtaan 24: Kirja kertoo urheilijasta. Eletään jo sitä aikaa vuodesta, kun haasteita varten pitää alkaa taktikoida - mikä tahansa lukemani kirja ei sovikaan enää välttämättä juuri niihin haastekohtiin, jotka ovat vielä suorittamatta. 

Mutta eipä mitään, olen lukenut Sofie Sarenbrantilta dekkarin aikaisemminkin - Syntipukki, joka edustaa Emma Sköld -sarjaa vähän edempää. Kuoleman kintereillä on sarjan toinen osa, eikä näköjään haitannut lainkaan, etten ole lukenut niitä järjestyksessä. Ne toimivat ihan itsenäisinäkin teoksina. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat Tukholman maratonille, jota varten nuorten lahjakkaiden juoksijoiden Mission-joukko on harjoitellut. Heistä yksi on kuollut tapaturmaisesti  vuotta aikaisemmin. 18-vuotiaan Wilman isä Johan ei usko tyttärensä hypänneen jyrkänteeltä itse, eikä suostu hyväksymään sitä että poliisi on lopettanut tutkinnan. Niinpä Johan alkaa selvittää tapausta itse. 

Raivoisa tuuli piiskaa kasvoja, ja sadepisarat porautuvat takin läpi. Kun vetta noruu pitkin kaulaa rintaa kohti, minua hytisyttää. Tämän täytyy olla kaikkien aikojen kylmin Tukholman maraton: vain neljä plusastetta, vaikka kesäkuussa pitäisi olla mukavan lämmintä. 

Nykyhetkessä ollaan kuitenkin siis jo maratonilla, jonka aikana löytyy kahden kilpailijan ruumiit. Kun Emma Sköld ymmärtää heidän molempien liittyneen Missioniin, hän alkaa tonkia myös Wilman kuolemaan johtaneita hetkiä. Maratoniin osallistuu myös hänen siskonsa Josefin, joka on sattumalta Wilman isän Johanin personal trainer. Johan ja Josefin juoksevat yhdessä, mutta kuka on se haamukisaaja, jonka ajannäyttö sekoittaa poliisityön?

Tarina etenee siis kahdessa aikatasossa. Lukija seuraa miten Johan taistelee surutyön, epäuskon ja epätoivoisten tutkimustensa kanssa, ja alkaa treenata Josefinin kanssa. Välillä palataan nykyhetkeen, jossa poliisit yrittävät juosta aikaa vastaan, kun mahdollinen murhaaja on saatava kiinni ennen maratonin päättymistä. Ensimmäinen surmatuista on Missionin vetäjä, nuorten tyttöjen ihailema valmentaja, jonka syyllisyydestä Johan on lähes varma. Maratonin päätteeksi syyllinen selviää kyllä, mutta selviääkö samalla Wilman kohtalo?

Emman ja Josefinin henkilökohtaisen elämän kuviot pyörivät tietysti myös taustalla. Emma on vastarakastuneen huumassa, kun taas Josefin kaipaa perhearkeensa jotain omaa ja kutkuttavaa. En enää muista millainen heidän elämäntilanteensa on muutaman kirjan jälkeen, mutta eipä se haittaa. Ehkä joskus myöhemmin lisää. Ihan sinne lempidekkareitteni tasolle nämä eivät yllä, sillä niiden henkilökuvaus on malkoisen kömpelöä ja lapsekasta, mutta muuten kyllä yllättävän vetävä teos tämä oli aurinkopedillä maatessa. Teoksesta lisää blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Ankin kirjablogi.

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta

Jevhenija Kuznjetsova 2021. Ukrainankielinen alkuteos Спитайте Мієчку. Suomentanut Eero Balk. Aula & Co 2022. 320 s. Kuva kustantajan. 

Eurooppalaisia kirjallisuuspalkintoehdokkuuksia napannut Kysykää Mialta olisi saattanut mennä minulta ohi, ellei Helmetin lukuhaasteessa olisi ollut ajankohtaista haastekohtaa 34: Kirja kertoo Ukrainasta. Samanlainen haastekohta on myös Pohjoisessa lukuhaasteessa. Kirjavaihtoehtoja oli toki muitakin - kiitos siitä Facebook-ryhmälle, josta sain tämän(kin) vinkin!

Mia ja hänen siskonsa Lilia ovat päättäneet pitää taukoa elämästään ja viettää kesän isoäitinsä luona maalla. Isoäiti on jo lähes 100-vuotias ja kokoaa rakkaaseen taloonsa mielellään porukkaa. Siskosten perässä rehevän puutarhan ympäröivään taloon saapuvat myös heidän raskaana oleva serkkunsa Marta, siskosten äiti Maria, Lilian miehen 2-vuotias tytär ja lopulta monia muitakin, kuten puhelias espanjalainen anoppi. Kesän aikana olisi tarkoitus tehdä päätöksiä, valita suunta elämälle, mutta onnistuuko se? Tuoko kesä mukanaan lisää vastuuta?

- Minä olen juuttunut mannerten ja lasten väliin, joita minulla onkin äkkiä kolme, sinä olet juuttunut kahden ihmisen väliin, etkä pääse ilman tätä eteenpäin. Marta yritti paeta ja on nyt muutosten kynnyksellä, äiti on löytämässä uutta vapaata elämää, mutta samalla hänkin sen kynnyksellä, että hänestä tulee talon vanhin. Hän tietää, että se on hänen velvollisuutensa, ja isoäitikin on kynnyksellä... - Älä jatka.

Kysykää Mialta on hyvänmielen kirjallisuutta, jossa on paljon lempeää elämänkokemusta, hauskoja yksityiskohtia, nasevaa sanailua ja välittämistä. Isoäiti hehkuu ymmärrystä ja elämänviisautta, vaikka ei aina ymmärräkään nykyaikaa. Nelikymppisten siskosten ja serkusten välillä on sanatonta kommunikointia ja he tuntevat toisensa silloinkin kun itse on hukassa. Kielimuurit eivät ole vieraiden välillä mikään este, ja kaikki ovat valmiita ottamaan huolehtiakseen kaksivuotiaan pellavapään, perheen yhteisen tyttären ja uuden perheenjäsenen.

Taloa ympäröivä puutarha ja viljelykset luovat suorastaan maagisen miljöön tarinalle. Kasvillisuus on päässyt isoäidin vanhetessa villiintymään ja rehevöitymään. Sitä täytyy raivata, siitä täytyy huolehtia ja sen täytyy päästä kukoistamaan. Vaikka teoksen kielessä on runsasta kuvailua, sen dialogi on herkullisen napakkaa ja älykkään humoristista. Rehevyyttä on miljöön lisäksi myös siinä miten kirjailija rohkeasti liittoittelee hahmojensa ominaisuuksia ja taipumuksia, kuten vaikkapa kulmakarvojen kasvua, ihon kalpeutta tai puheliaisuutta. 

Mitä eriskummallisempia miehiä käy korjaamassa talon vuotavaa kattoa, laajentamassa terassia tai vaan aiheuttamassa ylimääräisiä sydämenlyöntejä. Naisten kautta miesten rooli on täyttää tarpeita ja pysyä taustalla, vaikka ovatkin syy kesätauolle elämästä. Muuten naiset saavat pääroolin tässä varsin suloisessa kesäromaanissa. Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjat kertovat ja Kirjakaapin kummitus

30.6.2023

Jane Harper: Selviytyjät

Jane Harper 2020. Englanninkielinen alkuteos The Survivors. Suomentanut Viia Viitanen. Tammi 2022. Luin BookBeastista. Kuva kustantajan.

Australialaisen Harperin jännärit ovat olleet mieluista luettavaa, joten latasin BookBeatista tuoreimman matkalukemisekseni. Alhaalla linkit kirjailijan aikaisempiin teoksiin, jotka olen lukenut.

Kolmikymppinen Kieran palaa puolisonsa Mian kanssa Evelyn Bayhin Tasmanian rannikolle, josta molemmat ovat kotoisin. Välit pieneen kaupunkiin ja yhteisöön ovat arat, sillä 12 vuotta aikaisemmin puhkesi myrsky, jonka seurauksena kaksi nuorta kuoli ja yksi katosi. Kieran menetti isoveljensä, hänen ystävänsä Sean samoin, ja Mia menetti parhaan ystävänsä. Kieranin isä on dementoinut pahasti, eikä hänen äitinsä pärjää enää yksin tämän kanssa, joten nuoret palaavat kotiin muuttamaan isää hoivalaitokseen ja auttamaan äitiä talon tyhjentämisessä.

Reissu alkaa ikävissä merkeissä melkein saman tien, sillä paikallisen kahvilan nuori tarjoilija Bronte löytyy rantaviivalta tapettuna. Tapaus nostaa niin Kieranin kuin paikallistenkin mieliin 12 vuoden takaisen myrskyn. Kylä ei näytä toipuneen onnettomuudesta ja syyllisen nimi on monien huulilla edelleen. Kieran on kantanut syyllisyyttä veljensä ja tämän ystävän kuolemasta, sillä juuri hänen vuokseen vene lähti merille huonoissa olosuhteissa. Kieran oli ystävänsä Olivian kanssa nousuveden saartamilla luolilla, eivätkä he päässeet sieltä enää omin voimin maihin.

Hän ei ollut löytänyt polkua. Meri oli ollut häntä vahvempi. Parhaan ystävän veli ja hänen oma veljensä olivat tulleet pelastamaan häntä. He olivat kuolleet, ja hän oli jäänyt henkiin.

Nuo luolat ovatkin tarinassa ratkaisevassa roolissa. Kieran palaa niihin varovaisesti ja löytää puumerkit, joita he nuorina jättivät seiniin. Luolista oli kiinnostunut myös valokuvaamista harrastanut Bronte, jonka kamera tallentaa jotain merkityksellistä, ja katoaa siksi surman myötä. Tutkimukset paljastavat muutakin, kuten sen että Kieranin isä vaeltelee öisin, ja sen etteivät 12 vuoden takaiset tapahtumat tainneet mennäkään ihan niin kuin Kieran on aina luullut. Tämän paljastuttua Kieranin välit hänen äitiinsä ovat murskautua, sillä syyllisyyttä on ollut hirvittävän raskasta kantaa, mutta mitä jos se on ollutkin turhaa.

Kieranin hyvästä ystävästä, nykyisestä Olivian puolisosta Ashista on tullut puutarhayrittäjä, joka vainoaa Evelyn Bayhin muuttanutta kirjailijaa. Mies on nimittäin ostanut Ashin rakkaan isoäidin talon tontteineen, jotka Ash oli vain kymmenen vuotta aikaisemmin kunnostanut kauniiksi. Nyt puutarha on myllätty kokonaan uusiksi. Liittyykö puutarhaan jokin salaisuus, vai miksi Ash on muutoksista niin suunniltaan? Kirjailija tuntuu myös päätelleen jotain, mikä liittyy 12 vuoden takaisiin tapahtumiin.

Harper on todella taitava kuvailemaan pienen yhteisön jäsenten välistä vuorovaikutusta ja heidän käyttäytymistään, sitä mikä jätetään sanomatta ja asioita, joiden annetaan jäädä hautumaan. Nykyajalle tyypillisesti nettikeskustelu ryöpsähtää valloilleen kun yhteisö etsii syyllistä Bronten kuolemaan. Kieranin ja pikkusiskonsa silloin menettäneen Olivian perheet eivät tietenkään ole ennallaan. Suru, katkeruus, syyllisyys ja epätietoisuus kalvavat ja vaikuttavat perheenjäsenten väleihin. Kieran ei ole ainoa joka kamppailee selvitäkseen menneisyydestä.

Vaikka Harper on taitava juuri tällaisessa, hän sivuuttaa kuitenkin henkilöhahmojensa persoonallisuuden. Ne jäävät mielestäni hyvin ohuiksi ja niistä paljastuu piirteitä vain suhteessa myrskyn aikaisiin tapahtumiin. Silloisten nuorten hauskanpitoa ja edesvastuuttomuutta hän kuvailee hyvin, mutta nykypäivän Kieran ystävineen jäävät ominaisuuksiltaan ohkaisiksi. Tämä jäi hieman harmittamaan.

Ihan dekkariksi en tätä luonnehtisi, sillä varsinainen poliisityö on sivuosassa. Pääosan ajatustyöstä tuntuu tekevät Kieran itse, ja hänen näkökulmansa onkin keskiössä. Siksi en usko että tästä teoksesta tulee minkään sarjan aloitusta. Aikaisemminhan Harperilla on ollut Aaron Falk -nimisen poliisin tutkimuksia. Loppuratkaisuun vaikuttaa myös edellä mainittu kirjailija, mutta tietysti eri tavalla kuin olin ounaillut. Kuten jännäreissä yleensä, lukija alkaa epäillä jotain, ja muodostaa tapahtumien kulun ja vaihtoehtoisia skenaarioita mielessään tarinan edetessä, mutta varsinainen syy onkin toisaalla. Bronten kuolemantapauksen ratkeaminen ei silti ollut mielestäni tässä tarinassa tärkeintä, vaan ihmisten välisiin kipukohtiin tarttuminen. Ehkä vähä kevyehkön puoleinen kokonaisuus, mutta sopi hyvin lomafiilikseen ja reissun ensimmäiseksi kirjaksi.

Jane Harperin muita teoksia: Kuiva kausi, Luonnonvoimat ja Kadonnut mies.

13.6.2023

Juha Hurme: Tiu tau tilhi

Juha Hurme 2022. Teos. 207 s. Oma ostos.

En tiedä minkä verran nykylapset tuntevat Tiu tau tilhi -laulua, mutta ainakin kirjailija Hurme on kuullut lapsensa sitä laulavan ja saanut siitä inspiraation uusimpaan kirjaansa. Minäkin muistin laulun hetken muisteltuani. Sanat olivat melodiaa tutummat jostain syystä, mutta nyt sävelkin pyörii päässä. Ei hassumpi korvamato. Teos etenee hurmemaisella tyylillä läpikahlaten suomalaista kulttuuristoa ja siihen vaikuttaneita ilmiöitä 1800- ja 1900-luvuilla.

Ennen kuin laulusta tuli kuuluista, tapahtui tietysti paljon sekä säveltäjä Mikael Nybergin että sanoittaja Ilmari Calamniuksen (sittemmin Kiantona tunnetun miehen) elämässä ja edeltävissä sukupolvissa. Hurme on tarttunut yksityiskohtaisella hartaudella molempia miehiä (ja monien muidenkin merkkihenkilöiden) edeltävien sukupolvien jatkumoon ja hyvä niin, sillä niiden kautta avautuu mielenkiintoinen katsaus etenkin ruotsinkielisen sivistyneistön elämään ja heidän välisiin kytköksiin itäisessä Ruotsissa ja myöhemmin nuoressa Suomessa. 

On suorastaan hämmästyttävää, miten pienet piirit ovat olleetkaan. Oli Nybergin tai Calamniuksen esi-isistä tai -äideistä kuka tahansa menossa naimisiin, naimakauppojen kautta heidät liitettiin osaksi niitä kuuluisia nimiä, joita tunnemme säveltäjistä, runoilijoista, itsenäisyyden rakentajista, tutkijoista, pappissuvuista tai entisistä markan seteleistä. Nämä ihmiset ovat olleet verkosto, joka on vaikuttanut siihen, millainen kuva meillä on kotimaastamme, mitä me luemme, mitä laulamme ja miten koulua käymme. Hurme ei säästele, kun hän kuvailee kutakin persoonaa, yhteiskunnallisten virtausten vaikutusta heidän tuotantoonsa, heidän välisiään yhteyksiä tai edesottamuksia. Etenkin luku Ilmari Kiannosta on herkullinen!

Tiu tau tilhen sanoittaja aukoi suutaan joka paikassa ja piti itsestään maksimaalista meteliä reippaasti yli puolen vuosisadan ajan. Kappaleen sävelsi hänen vastakohtansa, yksi maan hiljaisimpia ja vaatimattomimpia taiteilijoita, Mikael Nyberg.

Venäjän sortokaudet aktivoivat Ilmari Calamnius-Kiannosta poliittisen runoilijan ja paikasta toiseen säntäilevän toimijan. Siinä missä Ilmari aktivoitui, Mikael passivoitui. Yhteiskunnallinen sekasorto ja ahdistus sai hänet kääntymään entistä perusteellisemmin kohti kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka huomaan luottavainen ihminen saattoi rauhassa käpertyä.

Hurmeen teos on pienuudestaan huolimatta perusteellinen. Säveltäjän ja sanoittajan lisäksi se kertoo Siukosen ja Pesosen laulukirjoista, jotka ovat levittäneet laulua ympäri maan koulujen. Suomen kansakoulun isälle Uno Cygneukselle on kirjassa samoin oma luku. Luvussa Kieli käydään läpi laulun sanat yksi kerrallaan, kuten esimerkiksi mitä tarkoittaa ryyti ja kuinka vanha on sana maa. Ihania yksityiskohtia! Kiehtova luku on myös se jossa kerrotaan lintumyyteistä, Kierkegaardin filosofiasta ja maailmanpuusta. Luonto on tietysti keskeistä Tiu tau tilhessä ja siksi on syytä tarkastella myös lintuja ja pihlajia, noita pyhiä puita. 

Tiu tau tilhi on, kuten Niemikin, melkoista tajunnanvirtaa enkä aina ihan muistanut lukua eteenpäin lukiessani, mitä tai kuka olikaan sen otsikossa. Vaikka lauluun vaikuttaneiden sukupolvien verkosto on ihmeellinen, nimiä ja heidän ansioitaan vilisee teoksessa niin runsaasti, ettei ihan kaikkea pystynyt sisäistämään. Paljon tästä kuitenkin opin!

12.6.2023

Yannick Lahti & Matti Mörttinen: Populismin anatomia

Yannick Lahti & Matti Mörttinen 2023. Into. Lainakirja. Kuva kustantajan.

Toukokuun alussa valitsimme lukupiirin seuraavaksi kirjaksi jotain erilaista. Olemme lukeneet tietokirjallisuutta muistaakseni ainoastaan kaksi kertaa aikaisemmin noin kahdeksan vuoden aikana ja nekin olivat elämäkertoja, joten olikin korkea aika lukea jotain tällaista. Ehdottaja itse on yhteiskunnallisesti valveutuneempi kuin minä, joten hän varmasti osaisi analysoida kirjaa laajemmalla perspektiivillä, mutta mennään nyt minun havainnoillani ja lukupiirissä esille nousseilla huomioilla.

Pidin siitä, miten monipuolisesti teos perehtyy populismin piirteisiin. Yllätyinkin hieman, miten monesta näkökulmasta asiaa voi katsoa. Ihan ensin määritellään tietysti mitä populismi on ja miten se on syntynyt. Historiallinen aspekti oli mielenkiintoinen ja tavallaan aika yllättäväkin monen lukupiiriläisen mielestä. Ilmiöt olivat tuttuja, mutta niistä ei ollut aikaisemmin puhuttu populismina. Kirjoittajat muistavat myös koomiset yksityiskohdat, hahmot ja heidän ilmaisunsa, mikä teki lukemisesta välillä suorastaan hauskaa. 

Kieli-ihmisenä kiehtovaa oli populismi viestinnän näkökulmasta, se mitä viestinnässä pitää ottaa huomioon, jotta kuulijat kiinnostuvat ja heidät saadaan samalle puolelle. Puolen valinta onkin populismissa keskeistä; jako "meihin" ja "muihin" on ehdottomasti yksi merkittävimmistä keinosta houkutella äänestäjiä. Populistilla on aina vihollinen ja uhkakuva, joita pelkäämällä mielikuva "meistä" vahvistuu. Populismissa luodaan mielikuvaa "kansasta", jonka vihollisia ovat useimmiten eliitti ja maahanmuuttajat, mutta tarvittaessa muutkin tahot ja ilmiöt, kuten fenimismi tai ilmastonmuutos.

Populisteja eivät haittaa ristiriidat ja epäloogisuus ja siitä oli kivasti esimerkkejä. "Sopivat argumentit valitaan sen mukaan, miten ne parhaiten palvelevat kulloistakin poliittista tarvetta". Populismi mielletään usein osaksi oikeisto(radikalismi)a, mutta teos valaisee hyvin, ettei populismi itsessään ole aate, vaan keino (lähes) minkä tahansa asian ajamiseksi. Lahden ja Mörttisen teoksessa on erilliset luvut muun muassa populismin suhteesta tieteeseen, uskontoon ja sukupuoleen, joiden kautta löytyy lisää herkullisia esimerkkejä ristiriidoista ja epäloogisuudesta!

Teos päättyy tulevaisuusanalyysiin, jonka mukaan emme ihan vielä pääse eroon Trumpista. Muutenkin tämä hemmo on teoksessa hyvin esillä, eikä ihme, hänestä riittää anekdootteja ja varoittavia esimerkkejä. Mutta on muitakin, ihan kotosuomalaisia poliitikkoja sadan viime vuoden varrelta ja nykypäivästä. Lahti ja Mörttinen ovat kirjoittaneet ihailtavan selkokielisen teoksen, jonka teema avautuu erittäin hyvin, vaikkei olisi aiheesta aikaisemmin lukenut tai sitä pohtinut. Suosittelen!

11.6.2023

Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa

Annastiina Heikkilä 2022. WSOY. 411 s. Oma ostos.

Suomalais-ranskalaisen Lean ja algerialaistaustaisen Anissan ilta reiveissä Nantesissa päättyy Anissan poikaystävän Darion kuolemaan. Poliisin rynnäkkö nuorisojoukkoon on ylimitoitettu ja nuoret tippuvat virtaavan joen vietäväksi. Lea selviää, mutta Dario ei. Pariisissa opiskeleva Lea lähtee takaisin opintojensa pariin, kun taas Anissa jää sekasortoisten ajatustensa kanssa kotiin. Hän kanavoi surunsa syyllisen etsimiseen ja rankaisemiseen, sillä näyttää siltä, ettei poliisi kohtele kaikkia tasa-arvoisesti. Nuorukaisen kuolema painetaan villaisella samaan aikaan kun mahdollinen syyllinen pääsee urallaan eteenpäin.

Pariisissa Lea kamppailee epävarmuutensa kanssa. Hän opiskelee eliittiyliopistossa, jossa vauras nuoriso tietää miten missäkin tilanteessa käyttäydytään. Yksi heistä, Raphaël, kiinnostuu kuitenkin Leasta ja niinpä Lea alkaa omaksi yllätyksekseen viihtymään opiskelukaverinsa seurassa. Nuori mies tasapainoilee konservatiivisen kasvatuksen, poliittista keskustelua kannustavan ilmapiirin ja vallankumouksellisten ajatusten ristitulessa. Anissaa ärsyttävät Lean vauraat ystävät ja akateeminen ympäristö; hän haluaisi ystävänsä hyödyntävän kontaktejaan vääryyksien oikaisemiseen. Korruption, poliisiväkivallan, algerialaistaustaisten kohtaaman rasismin ja ylipäätään vanhojen rakenteisen poistamiseksi.

Koristeellisen oven yläpuolelle oli kiinnitetty Ranskan tasavallan tunnus. Liberté, Égalité, Fraternité. Hetken mielijohteesta Lea otti kauniista talosta valokuvan. Hän pyöritteli samalla mielessään tunnuslauseen viimeistä sanaa. Veljeydestä puhuttiin aika vähän, tai ainakin vähemmän kuin vapaudesta ja tasa-arvosta, hän pohti. Saati sisaruudesta ---

Romaanin kerronnassa vaihtelevat Anissan ja Lean näkökulmat. Pinnalla kulkee rajat ylittävä ystävyys, joka joutuu kovalle koetukselle, kun nuorten erilaiset maailmat törmäävät toisiinsa. Pinnan alla on suuria asioita, joihin heidän on tahoillaan vaikea olla sekaantumatta. Anissa joutuu syytteeseen laittomasta uhkasta pyrkiessään paljastamaan eliitin vallankäyttöä. Lea yrittää alkuun pysyä erossa radikaaleista unelmista, mutta löytää kuitenkin itsensä kirjoittamasta esseetä, jonka kimmokkeena on Anissan perheen traaginen tarina. 

Anissan ja Lean nykyhetken rinnalla romaanissa pääsee ääneen myös vuonna 1962 päiväkirjaa kirjoittava Anissan isoäiti Rahma. Pienen pojan äiti on puolisoineen päässyt Algeriasta Ranskaan, joka ei otakaan puolellaan taistelleita algerialaisia avosylin vastaan. Harkit sijoitetaan vuosiksi alkeelliselle leirille, jossa Anissan isä menettää puolet perheestään. Harkien eli Ranskan puolella Algerian-sodassa taistelleiden muslimien epäreilun kohtelun on nostanut valokeilaan vasta Macron - vuosikymmeniä liian myöhään. Arvet näkyvät vielä Anissan perheessä. 

Anissa oli Rahman puolesta vihainen ja halusi ymmärtää, miten kaikki tuo kauheus oli ollut mahdollista. Päiväkirjan merkinnät tuntuivat loppuneen kesken ja hän toivoi, että Rahman kirjoituksia löytyisi lisää. Anissa halusi tietää, miten Rahman tarina jatkui. Hän halusi tietää isoäitinsä elämästä kaiken mahdollisen.

Toimittajana Ranskassa työskentelevän Heikkilän esikoisromaanissa on runsaasti mielenkiintoisia teemoja. Juoni etenee välillä kuin dekkarissa: tapahtumien kulkua selvitetään, syyllisiä etsitään ja vastapuolet kiristävät toisiaan. Teos ottaa upealla tavalla kantaa syrjiviin rakenteisiin, joita Ranskassa mitä ilmeisimmin on tarve tuulettaa ja kyseenalaistaa. Harkien ja algerialaissiirtolaisten historia on traagisuudessaan mielenkiintoinen ja aina ajankohtainen, sillä vastaavaa maahanmuuttajien kohtaamaa epätasa-arvoa on varmasti missä vaan. 

Vapaus valita kohtalonsa on myös romaani ystävyydestä ja siitä miten se aikuistumisen kynnyksellä uhkaa rikkoutua. En malttanut olla ajattelematta, oliko romaanissa ehkä vähän liikaakin tasoja ja tematiikkaa, sellaista monille esikoisromaaneille tyypillistä runsautta, joka aiheutti pientä ähkyä lukiessa. Nytkin kirjoittaessani joudun hieman kaivelemaan muistiani, että romaanin osaset linkittyvät varmasti oikealla tavalla yhteen. Kokonaisuus pysyi runsaudesta huolimatta melko hyvin kasassa, ja pidin siitä että Heikkilän teos oli jotenkin ihanalla tavalla perusromaani. Se ei yrittänyt olla mitään kokeellista eikä erikoista, se ei kikkaillut kielellä, vaan se antoi Lean, Anissan ja kiehtovien teemojen nousta keskiöön.

Jos Heikkilä jatkaa romaanien kirjoittamista, luen varmasti seuraavankin! Tästä myös blogeissa Kirjaluotsi ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 45: Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan. Goodreadsin haasteessa se menee kohtaan 17: A book set in 2000. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteetta varten siitä löytyy 12: maastamuutto.

1.6.2023

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko

Lilja Sigurðardóttir 2019. Islanninkielinen alkuteos Helköld sól. Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. Docendo 2023. 253s. 

Yksi Islannin suosituimmista rikoskirjailijoista aloittaa tällä teoksella uuden dekkarisarjan, Áróran tutkimuksia. Islantilais-englantilaisen Áróran äiti on huolissaan, sillä hän ei saa enää yhteyttä toiseen tyttäreensä Ísafoldiin. Áróra ei ole ollut siskonsa kanssa tekemisissä sen jälkeen kun näillä meni välit poikki. Silti Áróra lähtee jälleen Islantiin selvittämään siskonsa katoamista. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun hän joutuu auttamaan isosiskonsa pinteestä. 

Áróra epäilee Ísafoldin väkivaltaista miestä, joka väittää naisen muuttaneen takaisin Englantiin. Áróran tädin kanssa aikoinaan naimisissa ollut, poliisina työskentelevä Daníel ei kuitenkaan löydä mitään viitteitä siitä, että nainen olisi poistunut maasta. Ísafoldista eivät tiedä myöskään tämän naapurit, erikoinen pakkomielteisesti ihokarvojaan ajeleva Grímur tai pakolaispoikaa piilotteleva Olga. Epilogin perusteella lukija tietää kuitenkin hieman enemmän: joku kuollut nainen retkottaa matkalaukussa laavakivikossa.

Sigurðardóttir jättää Áróran suhteen langanpäitä päättelemättä avausosan lopussa, joten niistä on hyvä lähteä seuraavaan osaan. Jääkö sankaritar Islantiin vai palaako hän Englantiin, jonne hän on mielestään kotiutunut kylmää ja karua saarta paremmin. Suhde siskoon on ollut vaikea ja sitä avataan teoksessa useaan otteeseen. Siskon parisuhteesta ja lähimenneisyydestä paljastuu paljonkin, mutta mielestäni sisko itse hahmona jää vähän arvoitukseksi. Ehkä hän on hieman arvoitus pikkusiskolleenkin. Jotenkin veikkaisin, että Ísafoldista kerrotaan lisää seuraavassa osassa.

Miksi juuri Áróra sitten tutkii siskonsa katoamista? Salapoliisityötä hän on tehnyt aikaisemminkin, mutta lähinnä talousrikollisten löytämiseksi - tai rahojen löytämiseksi. Samanlaista tapausta hän tutkii Islannissakin ja onnistuu uimaan erään hämäräbisneksillä elävän miehen liiveihin. Jatkaako Áróran elinkeinoaan jatko-osissa? Kovasti odotan jatkoa myös tuolle Daníelille, jonka läsnäoloa nainen tuntuu kovasti kaipaavan ja tunne on selvästi molemminpuolista. 

Tässä dekkarissa oli siis hieman ihmissuhdekiemuroitakin ja melko raikkaalla tavalla. Áróra osaa ottaa haluamansa, mutta osaa myös piilotella todellisia tunteitaan. Pakolaispojan rooli tarinassa paljastuu vasta ihan lopussa, mutta jäi mielestäni silti aika keinotekoiseksi ja irralliseksi. Omituinen Grímur oli ehkä hieman liiankin omituinen hahmo, mutta hänen kostonsa oli mainio keksintö. Áróran nuoruus kahden maan välillä on hyvä keino avata islantilaisuutta muutamissa kohdin, mutta muuten kirjailija ei kovin paljon hyödynnä maata miljöönä. Sigurðardóttirin dekkari oli kuitenkin kokonaisuutena hyvin vetävä ja uskon että luen hänen teoksiaan jatkossakin!

Teoksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Luetut ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 40: Kirjassa hylätään jotain. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 32: A book set in a UNESCO City of literature.

25.5.2023

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman 2009. Ruotsinkielinen alkuteos Skynda att älska. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2023. 229 s. Ostin omaksi.

Tämä on rakastamani kirjailijan viides suomennettu teos, mutta oikeassa järjestyksessä hänen ensimmäisensä. Schulmanin ensimmäiset kolme romaania, Kiirehdi rakkain, Unohda minut ja Polta nämä kirjeet ovat vahvasti autofiktiota, ja kertovat kirjailijan suhteesta hänen vanhempiinsa sekä isovanhempien avioliitosta. Kiirehdi rakkain on näistä kuitenkin selkeimmin omaelämäkerrallisin, ainakin minun mielestäni. Kaksi viimeisintä teosta, Eloonjääneet ja Malman asema, ovat romaaneja, joissa niissäkin on aineksia kirjailijan perhesuhteista.

Kirjoissaan Schulman käy läpi suhdettaan perheenjäseniinsä pyrkimyksenään ymmärtää itseään paremmin. Jos olisin lukenut Kiirehdi rakkaimman ensin, olisin saanut kuvan lähes täydellisestä perheestä, mutta kun tiedän mitä Schulman kertoo myöhemmin äitisuhteestaan Unohda minut -teoksessaan, on lähes kutkuttavaa seurata, miten tässä esikoisromaanissa keskitytään puhtaasti isään, ja äiti persoonineen, kipuiluineen ja muutoksineen jätetään tarkoituksella seuraavan romaanin päähenkilöksi.

En tiedä miksi olen niin levoton selatessani papereita ja miksi sydän hakkaa kuin viimeistä päivää.

Allan Schulman on saanut kolme poikaa Lisetten kanssa hyvin kypsällä iällä niin että Alexin lapsuutta leimaa isän vanhuus. Isä yrittää viettää poikiensa kanssa paljon aikaa varsinkin perheen kesämökillä niin kuin kuka tahansa isä, mutta ikääntyminen on väistämätöntä. Melko nuorena pojat joutuvat huomaamaan, miten roolit kääntyvät päälaelleen ja heidän on huolehdittava isästä äidin apuna. 

Isä on haastatteluissa todennut aikoinaan, miten valtavan onnekas hän on toisesta mahdollisuudesta saada jälleen perhe. Välit lapsiin ovatkin hyvin lämpimät ja teoksesta huokuu rakkaus. Herkkä ja tarkkaavainen Alex viettää isänsä kanssa paljon aikaa, seuraa tämän tekemisiä niin työssä kuin vapaa-aikanakin, pitää tälle seuraa ja salakuljettaa isälleen rapuja hoivakotiin. Siinä missä teos on tutkielma isän ja pojan välisestä suhteesta tai isästä sellaisena kuin Alex hänet muistaa, se on yhtä lailla myös kertomus vanhenemisesta ja kuolemasta. Isän poismeno on ollut niin rankka asia, että kirjailijalla on mennyt vuosia pystyä palaamaan mökille tai isän työhuoneeseen. Hän on yrittänyt olla muistelematta isäänsä, mutta joutuu toteamaan terapiaistuntojen jälkeen, että surutyötä on pakko alkaa tehdä. Kiiruhda rakkain on sitä mitä parhaimmillaan.

Ikävöin isää niin että sydäntä kouristi. Menin lukkojen taakse vessaan, istuin alas ja itkin ensimmäisen kerran hänen kuolemansa jälkeen. Itkin tuntien ajan, siinä tulivat kerralla viiden vuoden kyyneleet.

Esikoisromaani on mielestäni tyyliltään enemmän perinteistä kerrontaa verrattuna myöhempiin teoksiin, joissa teksti on vähäeleisempää, ilmavampaa ja paikoin hyvin ytimekästä. Isän kaipuu tekee tekstistä täyteläisempää ja kuvailevampaa kuin mitä seuraavat teokset ovat. Ilmeisesti kirjailijan tyyli on myöhemmin hioutunut särmikkäämmäksi. Noissa jälkimmäisissä romaaneissa on jotain, mikä raaputtaa sydäntä, liikuttaa muistoja ja suorastaan pelkäsin lukiessani, mitä ne kaivavat minusta esiin. Minulle Kiirehdi rakkain ei siis ollut kirjailijan paras teos - ehdoton ykkönen on Unohda minut - mutta upea silti ja lähes täydet pisteet sekin ansaitsee. Odotan kovasti, mistä hän seuraavaksi kirjoittaa!

Jaana Nikulan suomennos on loistava, kuten aina. Hyvää kääntäjää osaa arvostaa ja kaivata usein vasta kun sellainen ei osu kohdalle. Tämän jouduin toteamaan vasta erään toisen teoksen osalta, mutta siitä myöhemmin. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 22: Kirja kertoo aiheesta josta olet lukenut paljon. Goodreadsin haasteessa laitan sen kohtaan 51: A book published in 2023. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteetta varten tästä löytyy 18: Liikuntakyvyn menetys.

18.5.2023

Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset

Édouard Louis 2021. Ranskankielinen alkuteos Combats et métamorphoses d'une femme. Suomentanut Lotta Toivonen. Tammi 2022. 110 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Louisin neljäs romaani on pieni helmi, jonka lukee päivässä, mutta jonka muistaa varmasti pitkään. Édouard Louis ponnahti julkisuuteen, kun hänen esikoisteoksensa Ei enää Eddy ilmestyi nuoren kirjailijan ollessa vasta 21-vuotias. Omakohtainen romaani nosti julkiseen keskusteluun yhteiskunnallisia teemoja, jotka ovat aikaisemmin jääneet vähemmälle huomiolle.

Autofiktiivisistä romaaneista Naisen taistelut ja muodonmuutokset on lyhkäisin. Taitavasti kirjoitetusta tärkeästä aiheesta olisin lukenut mielelläni paljon paksummankin teoksen, mutta joskus vähemmän on enemmän. Kirjailija itse kertoo oppineensa, ettei kirjallisuus saisi muistuttaa poliittista manifestia, mutta juuri tämän vuoksi "hion oitis jokaista lausettani kuin veitsenterää". Kirjassa on äitiään tarkkaileva herkkä poika, joka aikaisemmista teoksista tuttuun tapaan läpikäy myös omia taisteluitaan ja muodonmuutoksiaan.

Édouard on syntynyt äitinsä toiseen avioliittoon, eikä isä, jonka mukaan äiti on lähtenyt, tarjoa lopulta yhtään enempää eikä parempaa. Kirjailijan äiti edustaa työväenluokan naista ja äitiä, jonka asema ranskalaisessa yhteiskunnassa on hyvin ahdas. Naiset kohtaavat henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ja vaikka herkkä poika nyt aikuisena tunnistaa vääryydet ja epäoikeudenmukaiset asenteet, sortuu hän lapsena itsekin äitinsä halveksuntaan ja vähättelyyn. Menee 20 vuotta ennen kuin äiti lopulta päättää lopettaa humalaisen miehensä odottamisen ja jättää tämän. Alkaa huumaava muodonmuutos.

Koska nyt minä sen tiedän: se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta.

Louis itse joutuu kiusatuksi ja toistuvan väkivallan uhriksi poikkeavuutensa vuoksi. Väkivalta onkin hänen teoksissaan kantava teema. Sitä on paikoin raskasta ja sydäntäsärkevää lukea - Ei enää Eddy on suorastaan järkyttävää luettavaa, mutta siitä huolimatta ja sen vuoksi Louisin teokset ovat merkittäviä tapauksia. Luin vastikään tanskalaisen Tove Ditlevsenin Lapsuuden, joka sijoittuu 1920- ja 30-lukujen taitteeseen. Työväenluokkaisissa kortteleissa oli siinä ja silloin paljon samaa kuin Louisin kirjoittamassa 2000-luvun Ranskassa. Uskon että tällaisen muuttumattomuuden ja näköalattomuuden paljastaminen onkin yksi syys Louisin teosten menestykselle ja niiden herättämälle keskustelulle.

Minulla on jäänyt väliin Louisin toinen ja kolmas teos, mutta ne ovat ehdottomasti edelleen lukulistallani. Naisten taisteluista ja muodonmuutoksista lisää sivuilta Kirjaluotsi, Helmi Kekkonen ja Kulttuuritoimitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitin tämän kohtaan 42: Kirjassa on ainakin kolme sanaa. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen tästä löytyy muutos parisuhteessa. Goodreadsin vuosihaasteessa sijoitin tämän kohtaan 27: A book by an author from continental Europe. 

2.5.2023

Charlotte McConaghy: Täällä oli susia

Charlotte McConaghy 2021. Englanninkielinen alkuteos Once There Were Wolves. Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2022. 358 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Odotin innolla tätä romaania, sillä pidin kovasti McConaghyn esikoisteoksesta Viimeinen muuttolintu, jonka luin noin vuosi sitten. Tässä uudessa romaanissa kirjailija jatkaa samankaltaisella teemalla eli luontokadolla. Australialaisen kirjailijan tarina sijoittuu Skotlantiin, jonne susitutkija Inti Flynn lähtee vapauttamaan susilaumoja takaisin luontoon.

--- antaisin mitä tahansa, etten pelottaisi susia. Mutta totuus on, että pelko ihmistä kohtaan pitää ne turvassa meiltä. 

Skotlannissa on joskus ollut susia, mutta ei ole enää. Sudella olisi merkittävä rooli kotoperäisen eliöstön ja kasvuston ennallistamisessa, sillä karjankasvatus ja vapaana vaeltavat peuralaumat ovat kalunneet Skotlantia jo liikaa. Susilaumojen vapauttamisessa on kuitenkin tietysti omat riskinsä. Paikalliset karjankasvattajat eivät haluaisi petoja lähelle elantoaan, eikä mene kovinkaan kauan, kun Inti joutuu perustelemaan heille, ettei kaikkien kuolemien takana ole todellakaan susi.

Sudet kotiutuvat yllättävän hyvin, pariutuvat ja saavat pentuja, mutta vihollisen eli ihmisen vakuuttaminen kestää pidempään. Intin välit paikalliseen poliisiin, Duncaniin, lähentyvät nopeasti mutta mutkia orastavaan suhteeseen tuo ärhäkkäästi Intiin suhtautuneen maanviljelijän ruumis, joka löytyy lähistöltä. Tapauksen selvittäminen susien hyväksi on Intille sydämen asia, mutta samalla hänen on alettava käymään läpi myös omaa elämäänsä. Hänellä on mukana Skotlannissa kaksoissisar Aggie, joka ei sairaudeltaan pysty poistumaan kotoa, ja joka ei ole vähään aikaan pystynyt puhumaan mitään.

Siskosten välit ovat niin tiiviit, etteivät he onneksi tarvitse sanoja. Yhteiset viittomat riittävät. Heillä on yhteinen trauma, joka vaikuttaa Intin tulkintoihin tapahtumista, kertomuksista tai kertomatta jättämisistä, naapureiden tekojen ja Duncanin motiivienkin tulkintoihin. Siskoksilla olisi Skotlannissa mahdollisuus toipua ja voimaantua, mutta onko se jo liian myöhäistä? Miten pahasti asiat ovat, pystyykö Inti enää rakastamaan muita kuin susia?

Viimeinen muuttolintu oli tähän romaaniin verrattuna vähäeleisempi ja rauhallisempi. Täällä oli susia dramatisoituu loppua kohden ehkä hieman liikaakin. Pidin siitä kovasti kokonaisuudessaan, mutta yli-inhimillinen selviytymistaistelu tarinan lopuksi meni vähän överiksi. McConaghy kuvaa Intin suhdetta susiin ja luontoon kauniilla tavalla. Siskokset ovat oppineet lapsuudessa isältään jäljestämistä, luonnon arvostamista ja sen kanssa elämistä. Realistisella tavalla - saarnaamatta tai halveksimatta - McConaghy kuvaa myös paikallisen maalaisväestön suhdetta luontoon, eläimiin ja elantoon. Loppu ei ole lainkaan pessimistinen, vaan antaa toivoa nuoren sukupolven mahdollisuuksista löytää kompromissi keskenään ristiriidassa olevien arvojen väliltä.

Täällä oli susia on erinomaista luontokirjallisuutta ja palavaa kannanottoa, mutta lähes yhtä lailla myös ihmissuhteita, niiden taustalla olevien motiivien pohtimista ja lapsuuden merkitystä aikuisuuden valintoihin. Siinä on myös ripaus rikoskirjallisuutta, poliisitutkintaa ja etenkin väkivaltaa, jonka pelko ja inho vaikuttavat niin pienen yhteisön sisäisiin suhteisiin kuin Intin omaankin elämään. Intin omaama harvinainen peilikosketussynestesia tuo oman jännittävän latauksen, sillä kaikki kosketus tai haavoitus, jonka Inti näkee, hän myös tuntee.

Romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 29: Kirjassa on minä-kertoja. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä menee kohtaan 44: A book where the cover design includes text that is not completely horizontal. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 24: Toiseksi henkilöksi tekeytyminen. Pohjoisen lukuhaasteen kohta 24 sopii tähän: Kirjan nimi on lause. Pientä poliittista lukubingoa varten tästä löytyy aktivismia.