Hannu Salmi: Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827

Hannu Salmi 2022. Otava. 240 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Luen niin harvoin tietokirjallisuutta, että päätin ottaa syksyn Finlandia-ehdokkaista luettavakseni myös jonkun tietopuolen ehdokkaan. Niistä Tunteiden palo houkutteli eniten. Nyt kun sitä luin, hämmästelin yhteensattumaa, sillä tuntuu, että kovin moni viime aikoina lukemani teos on sijoittunut Turkuun. Viimeisimpänä niistä eilen postaamani Anna Soudakovan Varjele varjoani.

Moni vanha kaupunki on joskus palanut ja jopa moneen kertaan, niin myös Turku. Tiheään rakennetut vanhat puutalokorttelit, puutteellinen palontorjuntakalusto, kuiva syksy, huolimattomuus... monia syitä suurpalolle on esitetty, eikä täyttä varmuutta taida tämänkään teoksen jälkeen olla siitä, mikä aiheutti ensimmäisen kipinän. Se tiedetään kuitenkin, että se havaittiin ensimmäiseksi kauppias Hellmanin navetassa. Sen jälkeen ei kuitenkaan ollut juuri mitään enää tehtävissä, niin nopeasti roihu levisi ja poltti ison osan Turusta.

Salmen teos käy tapahtuman ja sitä seuranneen oikeudenkäynnin läpi hyvin perusteellisesti, tai niin perusteellisesti kuin aikalaisdokumentit paljastavat. Palosta on kirjoitettu paljon, ja tulen lailla yhtä nopeasti levisi myös väärä tieto syttymissyistä. Huhu levisi tietona ympäri maailman, sillä palon aiheuttama tuho kiinnosti lehdistöä syksyn ajan monissa maissa. Suomen näkökulmasta ainutlaatuinen vanha kaupunki, sen akatemia, merkittävä kirjasto ja monet muut tärkeät instituutiot oli kadotettu hävityksen myötä. Turku nousi maailmankartalle.

Hellmanin nimi tunnettiin kohta kaikkialla Pietarista Lontooseen - vaikkei kauppias itse sitä kenties koskaan saanutkaan tietää. Sen jälkeen, kun huhut olivat lähteneet liikkeelle, niitä oli enää vaikea pysäyttää.

Tulipalon alkua ja sitä seuraavia päiviä kulttuurihistorian tutkija Salmi kuvaa dramaattisella otteella; tekstiä lukee kuin jännittävää ja koskettavaa tarinaa. Se on samalla myös kiehtova aikamatka kahdensadan vuoden taakse, silloiseen elämään, elinkeinoihin ja ihmisiin. Mitä tapahtui ihmisille, jotka menettivät kotinsa ja omaisuutensa? Mitä ajatteli ihminen, joka seuraavana päivänä ratsasti karrelle palaneeseen kaupunkiin ja jota vastaan käveli kodittomien lauma? Millainen huoli oli niillä, jotka etäältäkin näkivät iltataivaalla punaisen pilven ja arvasivat että kaupunki palaa?

Turun palo jäi tietysti ihmisten mieliin ja historiankirjoihin, mutta useimmat jälkipolville säilyneet dokumentit ja teokset ovat yläluokan aikaansaannoksia, eikä köyhän väestön kokemuksista ole samanlaista tietoa. Heitä tapaus koetteli suhteessa paljon rankemmin. Palosta kirjoitettiin runoja ja lauluja, vanhoja puutalokortteleita ikuistettiin postikortteihin ja Tuomiokirkon ympärillä vellovaa tulimyrksyä ikuistettiin maalauksiin. Salmi on hyödyntänyt teoksessaan aikaisempiakin Turun paloa selvittäneitä tutkimuksia. Säilyneiden kirjeiden lisäksi lukija saa luettavakseen myös mm. runoelmia ja lopuksi Turun palon laulun sanat. Mittava lähdeluettelo löytyy lopusta ja kartat auttavat hahmottamaan Aninkaistenmäen ja muun silloisen Turun korttelit.

Kirjasta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Kirjat kertovat. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 44: Kirja kuuluu genreen, jota et yleensä lue; Goodreadsin haasteessa kohtaan 38: A book with the sun, moon or stars on the cover; Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa kohtaan 11: Esineen tai henkilön katoaminen tai löytyminen; ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 1: Kirjan nimessä on kaupungin nimi.

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Anna Soudakova 2022. Atena. 277 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Soudakovan toinen romaani jatkaa esikoisesta tutuilla teemoilla, eli naapurimaamme lähihistorialla ja maahanmuutolla. Tarina sijoittuu tällä kertaa Pietariksi muuttuvaan Leningradiin ja sieltä Turun betonilähiön kautta Helsinkiin. Nuoripari Vera ja Georgi asuvat entisaikojen suuresta, kauniista keskusta-asunnosta muutetussa kommunalkassa ja saavat tyttären, Ninan. Pieni perhe laajenee persoonallisiin seinänaapureihin, joita maastamuuttavat ikävöivät kovasti 1990-luvun Suomessa.

He elivät ystäviltä saaduilla lainarahoilla, ryyneillä ja Ninan koulussa jaettavan ruoka-avun säilykkeillä. Ehkä heidänkin kannattaisi alkaa koota tarvittavia papereita. Ihan varmuuden vuoksi, vaikka eivät he olleet mihinkään muuttamassa. Mitä he siellä vieraassa maassa tekisivät? Ei heitä siellä kukaan odottanut. Mutta jos tilanne muuttuisi vielä huonommaksi, olisi ainakin joku pakotie.

Vera on äitinsä kautta inkerinsuomalaisia, mutta sukujuurista ei ole koskaan puhuttu. Vasta kun Neuvostoliitto alkaa rakoilla ja elämästä tulee tiukkaa, Vera alkaa suunnata katsetta maahan, josta hänen tätinsä osaa hieman kertoa. Päätös muutosta tapahtuu lopulta hyvin nopeasti ja Turun tavarapaljous häikäisee uudet asukkaat. Vera oppii kielen nopeasti, pääsee alansa töihin; myös Georgilla on verkostonsa ja Nina pärjää koulussa. Mutta siinä missä äiti ja tytär kotoutuvat hyvin, isän työttömyys ja irrallisuus huolettaa. 

Ninan kasvaessa nuoreksi naiseksi alkavat mieltä vaivaavat kysymykset juurista, ulkopuolisuudesta ja menneisyydestä. Mikä on se kaveriporukka joka ymmärtää häntä parhaiten, pystyykö hän olemaan missään täysin oma itsensä, ilman jatkuvaa yrittämistä. Ninakin löytää rakkauden ja perustaa perheen, ja kun vuosia myöhemmin lapset alkavat irtautua äidistä, on hänen ajatuksissaan taas tilaa peloille. Ninan isovanhempien ja vanhempien parisuhteet ovat kestäneet läpi ankarat ajat, poliittiset myllerrykset ja maahanmuutot, mutta kestääkö Ninan avioliitto mielen pelottavaa mustuutta?

Varjele varjoani on mukavaa luettavaa ja hyvin tässä ajassa. Kurkistus kommunalkan lämpöön, kekseliääseen säästäväisyyteen, älykkääseen yhteisöllisyyteen ja venäläisyyteen on juuri niin nostalgista kuin se myöhemmin Suomesta käsin muisteltuna vaan voi olla. Se toimii hyvänä taustana maahanmuuttajan Suomessa törmäämille vaatimuksille ja etäisyyttä arvostavalle kulttuurille, ponnisteluille ja yksinäisyydelle. Soudakova tarjoilee turkulaisessa lähiössä myös varsin stereotyyppisiä maanmiehiä puolisoineen ja tapoineen. 

Ninan nuoruudessa tasapainoillaan kahden kulttuurin välillä, mutta eletään samalla tutunkuuloista 1990- ja 2000-lukujen vaihdetta. Soudakova on pirstonut kerronnan melko lyhyisiin lukuihin, jotka seilaavat ajassa edeten kuitenkin vaivihkaa kohti nykypäivää. Seilaaminen ei haittaa lainkaan, vaan tuo uusia näkökulmia, yllättäviä tapahtumia ja täydennystä. Täysin kronologinen eteneminen olisi ollut paljon tylsempi ratkaisu. Romaanin kieli on jälleen kaunista ja yksityiskohdissa viipyilevää, ajoittain jopa hieman makeaa. Paikoitellen ympäristön listamainen kuvaus puuduttaa, mutta kokonaisuus on hyvällä tavalla täyteläinen, runsas ja aistikas.

Varjele varjoani oli mieluista luettavaa myös siksi että työssäni on hyvä ymmärtää maahan muuttaneiden asemaa ja ajatuksia, sitä miten heidän olisi tärkeä päästä osaksi yhteiskuntaa, mutta miten samaan aikaan heille on merkityksellistä pitää kiinni omista tavoista ja arvoista. Ja miten näiden kahden maailman yhdistäminen voi olla vaikeaa.

Helmetin lukuhaasteessa laitan romaanin kohtaan 9: Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä. Goodreadsin haasteessa se menee kohtaan 1: A book set in a location beginning with A, T or Y. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteesta kuittaan kohdan 1: Vuoden vaihtuminen. Pohjoisessa lukuhaasteessa se sopii kohtaan 22: Kirjassa käydään saunassa. Teoksesta myös blogeissa Tuijata, Kirjakaapin kummitus ja Leevi levitoi.

Blogistanian kirjallisuuspalkintojen voittajat!

 

Kirjabloggaajat ja muut kirjakanavissa vaikuttavat ovat äänestäneet vuoden 2022 parhaista kirjoista. Äänestyksessä on neljä kategoriaa: Finlandia eli kotimainen kaunokirjallisuus, Globalia eli käännetty kaunokirjallisuus, Tieto eli tietokirjallisuus ja Kuopus eli lasten- ja nuortenkirjallisuus. Jokaisessa kategoriassa sai äänestää 1 - 3 kirjaa. 

Blogistanian Finlandian voittaja 2022 on Ida Rauman Hävitys - tapauskertomus. Onnea!

Toiseksi eniten pisteitä äänestyksessä sai Tommi Kinnusen Pimeät kuut, ja kolmanneksi äänestettiin Maria Turtschaninoffin Suomaa.

Omat ääneni annoin Tommi Kinnusen romaanille Pimeät kuut, Noora Vallinkosken romaanille Koneen pelko sekä Merja Mäen teokselle Ennen lintuja.

Finlandian vastuublogi oli tällä kertaa Kirjakaapin kummitus, josta löydät lisää pisteitä saaneita teoksia.

 

Blogistanian Globalian voittaja 2022 on Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen. Onnea!

Toiseksi eniten pisteitä sai Emily St. John Mandelin Asema 11, ja kolmanneksi äänestettiin Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä.

Omat ääneni annoin seuraaville kolmelle romaanille: Douglas Stuartin Shuggie Bain, Maggie O'Farrellin Hamnet sekä Alex Schulmanin Malman asema.

Globaliasta oli vastuussa blogi Oksan hyllyltä.

 

 

Blogistanian Tieto 2022 -äänestyksen parhaaksi ylsi Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille. Onnea!

Toiseksi eniten ääniä sai Silja Koiviston Sataman kapakan Hilda, ja kolmanneksi äänestetiin Maria Katajavuoren Valas lasimaljassa.

Äänestin tässä kateoriassa vain yhtä teosta, joka on Mari Pihlajaniemen Olipa kerran Pohjola. Tarina katoavista lajeista ja toivosta.

Tiedon vastuublogi oli Jotain syötäväksi kelvotonta.

 

 

Blogistanian Kuopuksessa en äänestänyt tänä vuonna, mutta tuloksista voit lukea vastuublogista Yöpöydän kirjat.

Vuoden 2021 parhaista kirjoista ja omista ehdokkaistani voit lukea täältä.

Robert Seethaler: Kokonainen elämä

Robert Seethaler 2014. Saksankielinen alkuteos Ein ganzes Leben. Suomentanut Raimo Salminen. Aula & Co 2020. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 130 s.

Tämäkin helmi olisi mennyt ohi ellei lukupiiriystävä olisi valinnut sitä seuraavaksi kirjaksemme. Nyt blogeja selatessani huomaan tästä useitakin postauksia - hyvä! Seethaler on kotimaassaan suosittu kirjailija ja ilmestyessään kirja on ollut Saksan myydyin kirja sekä Man Booker -ehdokas. 

Kuten kaikki ihmiset oli hänkin elämänsä aikana elätellyt kuvitelmia ja unelmia. Osan niistä hän oli toteuttanut itse, osan hän oli saanut lahjaksi. Yksi jos toinenkin asia oli jäänyt tavoittamattomiin, ja monia muita hän oli tuskin ehtinyt saavuttaa, kun ne oli jo riistetty häneltä. Yhä hän kuitenkin oli olemassa. Ja kun hän ensimmäisinä lumien sulamisen jälkeisinä päivinä aamusella asteli töllinsä edestä avautuvan, kasteessa märän niityn poikki ja paneutui makuulle jollekin siellä täällä kohoavista avokallioista ja tunsi selkänsä alla viileän kiven ja kasvoillaan ensimmäiset lämpimät auringonsäteet, silloin hän tuumi etteivät monet asiat olleet menneet ollenkaan niin huonosti.

Kun orpolapsi Andreas Egger saapuu syrjäiseen Alppien laaksoon, hän on vasta noin nelivuotias. Laaksosta tulee hänen kotinsa, jossa sekatyöläisenä itsensä elättävä mies kasvaa, elää, rakastuu ja noin kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin kuolee. Romaani on hänen tarinansa. Se kattaa kokonaisen elämän iloineen ja suruineen, realiteetteineen ja katastrofeineen.

Romaani kuljettaa lukijan samalla myös läpi 1900-luvun Euroopan. Sota imaisee innokkaan miehen mukaansa mutta ei palauta tätä kotiin kuin vasta vuosia myöhemmin. Neuvokas Egger saa arvostusta työelämässä ja on mukana raivaamassa laaksoa rautateille, sähkötolpille, hiihtohisseille ja turisteille. Hänen kuollessaan kotiseutu on jo ihan erilainen kuin hänen lapsuudessaan. Rauhallinen ja luonnonkaunis maalaisympäristö on valjastettu matkailulle, ihmismassoille ja äänelle. 

Eggerin elämää leimaa vaatimattomuus, yksinäisyys ja ahkeruus. Hän tapaa kyllä elämänsä rakkauden, menee naimisiin ja saa elää hetken rakkaansa kanssa, mutta sitä ei kestä kauan. Sen sijaan että Egger hautautuisi suruun, hän jatkaa työntekoa, pestautuu töihin jotka eivät muille kelpaa, ja jää henkiin. Eggerin vaatimattomuutta peilaa myös romaanin kerronta, joka on hyvin vähäeleistä ja rauhallista. Seethaler ei kerro voimakkaista tunteista ja jos niitä hetkittäin on, niihin ei jäädä asumaan, vaan elämä jatkuu. Mittasuhteista ja dramatiikasta vastaa ympäröivä vuoristo, sen huikeat näkymät ja vaaralliset korkeuserot, jotka Eggerillä on kohtalonaan, kotinaan ja työmaanaan.

Kokonainen elämä, mutta romaanina nopealukuinen ja lyhyt, ja jää varmasti mieleen. Siinä on taikaa ja voimaa, jota on vaikea kuvailla. Seethaler osaa kirjoittaa rankalta vaikuttavan elämän tavalla, joka antaa lukijalle voimaa ja tyytyväisyyttä. Sillä sitä Eggerkin pääasiassa on - tyytyväinen siihen, mitä on saanut, ei katkera siitä, mitä on menettänyt.

Näissä blogeissa siis ainakin: Tuijata, Kirja vieköön! ja Lukupino. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 32: Kirja kertoo asiasta josta haaveilet. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 47: A book related to a geometric shape. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteissa tämä sopii hyvin kohtaan 26: Keksinnön tai tekniikan tuoma muutos.

Elly Griffiths: Lyhdynkantajat

Elly Griffiths 2020. Englanninkielinen alkuteos The Lantern Men. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2022. 346 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Pohjois-Norfolkin muinaiset marskimaat ovat jälleen draaman näyttämönä kahdennessatoista Ruth Galloway -dekkarissa, vaikka arkeologimme asuukin nyt Cambridgessa. Esi-isiltä on siirtynyt jälkipolville paljon legendoja ja taruja marskimaitten hengistä ja asukeista. Lyhdynkantajien kaltaisia tarinoita tiedetään muualtakin maailmasta. Johdattavatko ne valoa ja lämpöä kaipaavia kulkijoita kuolemaan, vai voisiko niistä olla apua pelastusta kaipaavalle?

Sitten hän kuulee jotain. Matalan, sointuvan kutsun, joka kuulostaa jotenkin tutulta. Hän muistaa Cathbadin ja Erikin kertomat tarut kadonneiden lasten sieluista, jotka huutavat merellä, näkeistä ja merenhengistä ja seureeneistä, jotka houkuttelevat varomattomia merimiehiä tuhoon laulullaan. 

Legendaa on ilmeisesti hyödyntänyt taiteilija Ivor March, joka on jo tuomittu kahden nuoren naisen surmasta. Kaksi muutakin on kateissa ja Ruthin tyttären isä, rikoskomisario Nelson on varma, että March on murhannut nämäkin kaksi. Lyhdynkantajien tapaus pakottaa Ruthin jälleen mukaan murhatutkintaan Nelsonin avuksi. Kun kolmaskin nuori nainen katoaa, tarvitaan koko vakavien rikosten tiimiä. Apulaiskomisarion paikasta haaveileva Judy Johnssonin puoliso, druidina tunnettu Cathbad saa aavistuksen, ettei March ehkä olekaan kaikkien murhien takana, ja siis syyttä vankilassa. Samaa mieltä ovat Marchin tunteneet naisetkin, mutta uskooko jääräpäinen Nelson miehen syyttömyyteen?

Ruth on viettänyt viikon mittaista kirjoitusretriittiä Marchin tunteneen Crissyn emännöimässä Grey Wallsin talossa. Hän on ystävystynyt luottamusta herättävän naisen kanssa, mutta kun sarjamurhaajan ja naisen välinen yhteys paljastuu, täytyy Ruthin pohtia uutta ystävyyttä uudelleen. Kuten Cathbad sanoisi, kaikki on yhteydessä toisiinsa, ja niin tuntuu että on nytkin, kun Nelsonin johtamat tutkimukset vievät Grey Wallsiin ja lähelle Ruthin tapaamia ihmisiä. 

Ruthilla on uusi elämä Cambridgessa komean amerikkalaisen tutkijan Frankin kanssa. Frank on kaikin puolin täydellinen ja tulee hyvin toimeen Ruthin tyttären, 9-vuotiaan Katen kanssa. Jokin kuitenkin hiertää, sillä Ruth alkaa saada paniikkikohtauksia, eikä hirveästi innostu Frankin ehdotuksesta lähteä kahdestaan ulkomaanlomalle. Ajatuessaan murhien myötä takaisin marskimaille Norfolkiin, Ruth ymmärtää kaipaavansa vanhaan pieneen mökkiinsä, rauhallisen ja synkän rannikon kainaloon. Tarina jättää kuitenkin tulevaisuuden avoimeksi, joten seuraavaa osaa odotellessa!

Lyhdynkantajissa on paljon tuttuja elementtejä, kuten aikaisemmista sarjan osista tutut Nelsonin perhe, työkaverit, Ruthin perhe ja ystävät. Muutoksiakin on tullut, ja onneksi uudet hahmot vaikuttavat lupaavilta. Miljöö on saanut pientä vaihtelua ikivanhasta yliopistokaupungista, mutta pääpaino on edelleen marskimaiden tuntumassa. Arvaamattomilla luonnonolosuhteilla on vaikutuksensa myös loppuratkaisuun. Griffithsin suosittu sarja on ollut melko tasaisen laadukas, ja jostain syystä tämä osa tuntui erityisen vetävältä. 

Dekkarista myös blogeissa Luetut, Kirjan jos toisenkin sekä Kirjasähkökäyrä. Lukuhaasteissa tämä menee seuraaviin kohtiin: Helmet 38: Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan; Goodreads 41: A book from NPR "Books We Love" list ja Seinäjoen kaupunginkirjasto 13: Uusi työpaikka.

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Maria Turtschaninoff 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Arvejord. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi. 370 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Suomaan lukemisen jälkeen mielessä pyörii kysymyksiä ihmisen suhteesta maahan, metsään ja luontoon. Millaista on ollut uudisraivaajan elämä, kun hän on raivannut metsästä tilaa itselleen, perheelleen ja suvulleen? Miten valtavasti maatilan perustaminen on vaatinut ja miten paljon uudisraivaajia onkaan vuosisatojen mittaan ollut, kun Suomea on vähitellen asutettu. Maanviljelys ja metsänhoito on alkanut Keski-Pohjanmaan erämailla ilmeisesti juurikin niihin aikoihin, joista Suomaa-romaaninkin tarinat alkavat, 1600-luvulla.

Suomaa koostuu 19 luvusta ja kulkee ajallisesti 1600-luvulta nykypäivään saakka. Ruotsista muuttaa Kokkolan lähelle vaatimattoman kylän metsälaitamille mies, joka on saanut torpan kruunulta palkaksi. Näin syntyy Nevabacka, joka kasvaa ja kehittyy vuosisatojen mittaan, siirtyy sukupolvelta toiselle, kunnes nuorin sukupolvi ei sitä enää osaa tarvita tai kaivata. Talon asukkaiden suhdetta ympäröivään maastoon leimaa pitkälti hyötynäkökulma. Metsää on hoidettava, peltoja raivattava ja viljeltävä. Kristinuskokin kannustaa ihmistä ottamaan luonnosta niskaotteen. 

Karl lonkallaan Kristiina katseli pihapiiriä ja ympäröiviä tiluksia. Tuolla oli perunamaa, tuolla hänen pikkuinen ryytimaansa. Siellä kasvoivat viinimarjapensaat kauniissa rivissä. Kauempana levittäytyivät pellot yllään uusi vihreä huntu. Maisema oli viljelty, siisti ja hieno, juuri sellainen kuin Jumala halusi.

Pimeissä metsissä ja syrjäseuduilla asuu kuitenkin vielä myös luonnnonhenkiin uskovia. Nevabackankin sukulinjassa kulkee vanhaa suhdetta luontoon, sen haltoihin, peikkoihin ja suojelijoihin. Tilan lähellä on suo, jossa voi tavata henkiolentoja, jos mieli on avoin. Joskus metsä tai suo kutsuu luokseen, sekoittaa ajatukset ja arvot, eikä ihminen pystykään enää mieltämään itseään luonnon herraksi. Tiedetään piikoja ja siskoja, jotka ovatkin olleet metsänhenkiä, luontoäitejä, eivätkä ihmisiä lainkaan. Isostavihasta selvisi pappi, joka sai luonnolta kiitokseksi ryssän ryöstämät lapsensa takaisin.

Kun luontoa kunnioittaa, se antaa takaisin. Jos sitä ei kuuntele, saattaa joutua maksamaan kalliisti. Mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä kaukaisempi on Nevabackan asukkaiden suhde luontoon, sillä kristinusko on opettanut pelkäämään erämaita ja kavahtamaan mustia lintuja. Viimeisimmät omistajat eivät siellä enää asu, tila on pelkkä piha vanhoine rakennuksineen, taakka ja rasite. Sellaisia on Suomi täynnä, kun työ ja elämä on kaupungeissa. Mutta kaipaako luonto ihmistä takaisin? Eikö sille teekin hyvää villiintyä, levittäytyä ja kasvaa omissa oloissaan?

Suomaa on romaani luontosuhteesta, suvusta ja samalla Suomen historiasta. Isonvihan lisäksi keskipohjalaisia koskettavat tervanpoltto, muuttoaallot merten toiselle puolelle ja kaupunkeihin, nälkävuodet, kulkutaudit ja maailmansodat. Lapsia kuolee, heitä jää orvoiksi ja he kulkevat salomaita pitkiäkin matkoja. Nevabackassa myös rakastetaan, rakastutaan ja solmitaan suhteita. Vuosisatojen ajan ihmiset pysyvät aloillaan ja siirtävät perintönsä, osaamisensa, ohjeensa ja sukunsa tarinat eteenpäin.

Minulle herkullisinta antia episodeissa olivat hahmot ja olennot, jotka liikkuivat toden ja henkimaailman rajamaastossa, tunsivat rohdot, osasivat kiertää suon oikeista kohdin ja kunnioittivat ympäristöään. Oli myös mielenkiintoista lukea, miten pitkään luonnonusko ja kristinusko elivätkään rinta rinnan. Arkinen selviytyminen pakkasista, nälästä ja katovuosista oli samoin kiehtovaa - vaikka tietysti rankkaa ja surullista - ehkä siksi tunsin jo kaipautta tarinoita kohtaan, kun siirryttiin liian lähelle nykypäivää.

Upeasta romaanista olisi paljonkin vielä kerrottavaa, joten kannattaa lukea mitä muissa blogeissa sanotaan: Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Ina Ruokolainen. Uskon että Finlandia Juniorilla vuonna 2012 palkitun Turschaninoffin Suomaa on kärkisijoilla, kun Blogistaniassa äänestetään viime vuoden parhaista teoksista. Kirjan kansikin on yksi kauneimmista, ja Sanna Mannerin herkät piirustukset koristavat kirjan sivuja aina kunkin vuosisadan alussa. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 5: Kirjassa ollaan maan alla. Goodreadsin vuosihaasteessa se sopii kohtaan 15 - 17: Different centuries. Pohjoisessa lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 5: Metsätöistä tai tukkilaisista kertova romaani, ja Seinäjoen kaupungikirjaston muutoksista siitä löytyy 28: Rakentaminen.

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

Helena Immonen 2020. Crime Time. 464 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Nyt ymmärrän täysin, miksi Helena Immosta haastateltiin kirjamessuilla niin paljon viime syksynä. Toki viime vuonna ilmestyneestä Kettu-sarjan toisesta osasta Operaatio Aavikkokettu, mutta hänen esikoisteoksensa Operaatio Punainen kettu on niin pelottavan lähellä Venäjän Ukrainan-sotaa, että ihan kuin Immonen olisi osannut ennustaa tulevan. Paitsi että romaanissa Venäjä ei hyökkää Ukrainaan, vaan Suomeen.

Lähtöasetelma on se, että Ruotsi ilmoittaa jättäneensä Nato-hakemuksen. Tämä saa Venäjän panostamaan Itämeren alueen varustamiseen niin aggressiivisella tavalla, että Suomi on jäämässä jalkoihin. Suomalaiset käyvät auttamassa Ruotsia Gotlannissa, jonne tunnistamattomat sotilaat hyökkäävät ensin. Kun Gotlannista on selvitty, onkin Suomenlahden rannikon vuoro. Venäjä pyrkii ottamaan haltuunsa Hankoniemen sekä Kaakoiskulman, eli Kymijoen rannikon ja Kotkan. Sotatoimet alkavat iskuilla sähkölaitoksiin, minkä jälkeen on vuorossa hybridivaikuttaminen. Pääkaupunkiseudulla leviää juomaveden mukana norovirus, puhelinverkko kaatuu, ihmiset eivät saa yhteyttä toisiinsa ja ensiapu ruuhkautuu.

Juuri kertausharjoituksista palannut Riina Koivu ihmettelee tiuhaan toistuvia kertausharjoituksia. Hänen pikkuveljensä Joni on yksi niistä, jotka lähetetään tukemaan Ruotsia Gotlantiin. Jonin tyttöystävä on viimeisillään raskaana, eikä nuorukainen voi olla huolestumatta perheensä puolesta. Riinan aviomies Mikael puolestaan työskentelee upseerina Pääesikunnassa ja tietää tasantarkkaan, mitä Itämerellä tapahtuu. Mies tekee ympärivuorokautista työtä eikä pysty kertomaan Riinalle kaikkea. Riina haluaisi kotonaan enemmän tukea mieheltään, joten ilmapiiri on valtakunnallisesta kriisistä huolimatta melko tulehtunut. Lopulta sekä Riina että Joni palvelevat Suomen reservijoukoissa Venäjää vastaan. 

Ensialkuun pelkäsin että jännärissä on minulle liikaa teknisiä, armeijaan, varusteisiin ja sotimiseen liittyviä yksityiskohtia. Olihan niitä välillä, mutta onneksi niin vähän, että niiden yli jaksoi, kun tiesi että tarina on muuten hyvin vetävä ja mielenkiintoinen. En olisi varmastikaan lukenut tätä samanlaisella intensiteetillä vielä kaksi vuotta sitten. Kauhulla luin, miten Venäjä myrkyttää kansalaistensa mielen suomalaisia kohtaan oikeuttaakseen hyökkäyksen, ja miten armottomia iskut ovat. Realistisuutta lisäsi se, että nykyhallituksen jäsenet ja Suomen presidentti ovat mukana ihan omilla nimillään. Immonen on istuttanut heidän suuhunsa repliikkejä, joiden voisi kuvitella hyvin olevan totta. Teos ei ole suotta voittanut esikoisdekkaripalkintoa! 

Venäjä katsoi oikeudekseen puolustaa kansalaisiaan vaikka voimakeinoin joka puolella maailmaa, mikäli katsoivat venäläisten olevan jossain uhattuna. Jos Venäjä nyt lähti rummuttamaan tarinaa Suomessa sorretuista venäläisistä, saattaisi se olla alkusoittoa jollekin suuremmalle. 

Toiminnan ja jännityksen lisäksi teoksessa on varsin sympaattisia henkilöhahmoja, joiden keskinäinen kommunikaatio oli alkuun mielestäni vähän kömpelöhköä, mutta alun jälkeen en kiinnittänyt siihen enää huomiota. Arkinen perhe- tai parisuhdekipuilu sai vähitellen jäädä, kun perheenjäsenet joutuivat tositoimiin rintamalle. Surulta ei tietenkään vältytä, ja etenkin Jonin hahmo saa minulta runsaasti empatiapisteitä. Loppu antaa ymmärtää, että niin parisuhteissa kuin maiden välisissäkin suhteissa pahin on takanapäin, kun sota vihdoin loppuu.

Teoksesta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka sekä Havaintoja digimaailmasta. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 4: Kirja jonka aioit lukea viime vuonna. Goodreadsin vuosihaasteessa laitan tämän kohtaan 24: A character that might be called a tinker, a tailor, a soldier or a spy. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 12: Pienen kustantamon julkaisema kirja, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksia varten tästä löytyy 23: Voittaminen/menestys. Pieni poliittinen lukubingo saa tästä kohdan poliittinen dekkari.

Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet

Mohamed Mbougar Sarr 2021. Ranskankielinen alkuteos La plus secrète mémoire des hommes. Suomentaneet Marja Luoma ja Sampsa Peltonen. Gummerus 2022. 464 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukuisia ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja ja palkintoehdokkuuksia voittanut Miesten syvimmät salaisuudet on melkoisen luomistyön tulos. Pariisissa asuva senegalilainen Sarr on nuorin Goncourt-palkittu kirjailija ja teos on hänen läpimurtoromaaninsa. Se on monisyinen, rönsyilevä kertomus kirjasta ja kirjoittajista läpi vuosisadan, läpi mannerten ja sukupolvien. 

Tarina alkaa siitä, kun nuori senegalilainen opiskelija Diégane Faye lumoutuu vuonna 1938 kirjoitetusta Epäinhimillisyyden labyrintista. Kirjailija T. C. Elimane on salaperäisesti kadonnut kirjan saaman ristiriitaisen julkisuuden jälkeen, ja moni on häntä etsinyt sittemmin. Kirjaa on syytetty plagioinnista, mutta se lumoaa jokaisen lukijansa ja sisältää taitavia viittauksia maailmankirjallisuuteen. Ihan kuin kirja olisi se teos, jonka jälkeen mikä tahansa teos on turha. Mutta kuinka paljon kritiikkiin vaikuttaa se, että Elimane on nuori afrikkalainen, siirtomaasta Pariisiin muuttanut ja ranskalaisen koulutuksen saanut?

Kuka Elimane pohjimmiltaan oli? Siirtomaavallan täydellisin ja traagisin tuote. Hän oli koko hankkeen loisteliain menestystarina.

Kun Faye lähtee selvittämään Elimanen salaisuutta, hän kuulee tarinoita suoraan Elimanen tavanneilta ihmisiltä tai niiltä, jotka ovat tunteneet tämän tunteneita ihmisiä. Kertomuksista muodostuu labyrintti, jonka sokkeloissa on välillä vaikea suunnistaa, mutta joka on lumoava. Ihmiset kietoutuvat toisiinsa kohtalon lailla, ja lopulta opiskelijanuorukainen on itsekin osa pitkää kirjoittajien ketjua. 

---menneisyyttä pakeneva sielu itse asiassa juokseekin sen perässä ja saa sen lopulta kiinni. Menneisyydellä ei ole mihinkään kiire; se odottaa kärsivällisesti tulevaisuuden kadunkulmassa;

Varhaisimmat kertomukset kertovat Elimanen isästä ja äidistä 1900-luvun alussa, siitä miten ensimmäinen maailmansota Euroopassa houkutteli nuoria miehiä taisteluihin, siitä miten Senegalissa kasvaa pieni poika tuntematta isäänsä ja syitä tämän katoamiseen. Niinpä hän lähtee itsekin Ranskaan seuraavan maailmansodan alla ja katoaa vähitellen. Matka vie hänet Argentiinaan ja takaisin Ranskaan. Hänen teoksestaan lumoutuneet lukijat ja hänen salaisuuttaan etsivät jälkeläiset kulkevat läpi Pariisin, toisen maailmansodan, vuoden 1968 poliittiset kuohunnat Buenos Airesissa, kunnes ovat jälleen Senegalin pienissä maalaiskylissä. 

Sen lisäksi että romaani on rakkaudentunnustus kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle, se on myös eräällä tapaa rakkausromaani. Väkevä rakkaus saa ihmisen istumaan vuosia puhumatta mangopuun alla, se saa sitoutumaan veljenpojan kasvattamiseen, se pakottaa nuoren tytön irtautumaan perheestään. Toisen ihmisen keho vetää puoleensa niin Pariisissa kuin Buenos Airesissa, sukupolvesta toiseen kirjalliset keskustelut päätyvät sänkyyn ja toisen iholle. Mutta Epäinhimillisyyden labyrintin voima on niin vahva, että se saattaa syöstä lukijansa myös syvään epätoivoon ja surullisiin tekoihin.

Teoksen lukeminen ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Tarinoiden kertojat vaihtuvat aika yllättäen, ja pitää olla tarkkana, että hahmottaa mistä ajanjaksosta nyt kerrotaan ja kenen suulla. Kerronta ei etene lineaarisesti, vaan se poukkoilee ajassa ja mannerten välillä. Punaisena lankana on kuitenkin selvittää, mitä Elimanelle tapahtui mystisen kirjan julkaisun jälkeen, ja miten hänen perheensä tarina on vaikuttanut hänen liikkeisiinsä. Jotain maagisuuttakin tarinoissa on hieman. Jos fiktiivinen Epäinhimillisyyden labyrintti on vaikuttanut lukijoihinsa ristiriitaisin tavoin, uskon että Miesten syvimmät salaisuudet tekee saman - välillä jopa ajattelin, onko tämä se romaani, jonka jälkeen muut teokset ovat turhia? Niin kunnianhimoinen se on.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 16: Kirjassa kirjoitetaan kirjaa. Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan kohdan 42: A book related to a ghost, spirit, phantom or spectre. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 12: Maastamuutto. Romaanista ovat postanneet myös Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran ja Kirsin Book Club. Viimeisimmässä myös runsaasti tietoa kirjailijasta ja teoksen taustoista. Maailmanvalloistusta varten saan tästä uuden maan, Senegalin!

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Tove Ditlevsen 1967. Tanskankielinen alkuteos Barndom. Suomentanut Katriina Huttunen. S&S 2021. 142 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ditlevsenin klassikkoteokset ovat saaneet huomiota Suomessa vasta viime aikoina, mutta ainakin tämä trilogian ensimmäinen osa on niin ajatonta kirjallisuutta, ettei sen lukeminen vuosikymmeniä myöhemmin haittaa lainkaan. Päinvastoin, keskustelimme eilen lukupiirissämme, että siitä muistuu mieleen monia muitakin työväestöstä kertovia teoksia, kuten Minna Canthin teokset paljon aikaisemmin, tai nykykirjallisuudesta Elena Ferranten romaanisarjan aloitusosa Loistava ystäväni ja skotlantilaisen Douglas Stuartin Shuggie Bain.

Omaelämäkerrallisen pienoisromaanin päähenkilö-Tove kertoo lapsuudestaan köyhässä korttelissa, josta ei poiketa kauas. Elinpiiri on hyvin suppea ja näköalaton. Kasvaessaan tyttöä alkaa enemmän ja enemmän ahdistaa ne vähät vaihtoehdot joita 1920- ja 1930-luvun taitteen työläisperheellä on antaa. Hän kokee itsensä hyvin ulkopuoliseksi, eikä kovin helposti lähde mukaan muiden samanikäisten tyttöjen juttuihin. Tovella on onneksi runous. Hän kirjoittaa ikäisekseen hyvin kypsiä pieniä runoja, joiden pariin voi palata, kun ympäristö puristaa.

Lapsuuden piti kestää neljätoistavuotiaaksi asti, mutta mitä minä tekisin, jos se irtoaisi jo sitä ennen? Oleellisimpiin kysymyksiin ei koskaan saatu vastausta. Tuijotin kateellisena Ruthin lapsuutta. Se oli kiinteä ja sileä ja vailla ainoatakaan säröä, ja se näytti kestävän pidempään kuin hän, niin että joku muu voisi periä sen ja mahdollisesti kuluttaa sen loppuun.

Tässäkin työläiskorttelissa on alkoholismia, teiniraskauksia, hyvin nuorena solmittuja avioliittoja ja työolosuhteiden aiheuttamia sairauksia. Toven isästä saa lämminhenkisen ja huolehtivan kuvan, vaikka hän harvoin mitään henkilökohtaista sanookaan. Isälle työväenaate on kaikki kaikessa. Äiti on ailahtelevainen ja hänen suhteensa tyttäreen on niin ikään ailahteleva. Lapsena Tove ei koe riittävänsä äidilleen, kun taas nuoruuden lähestyessä häntä alkaa ärsyttää äidin tunteellisuus. Äidin ja tyttären välinen kitkainen suhde leimaa vahvasti Toven lapsuutta.

Ditlevsenin kerronta on hyvin realistista, pohdiskelevaa ja tarkkailevaa. Pienen tytön silmissä ympäristön ihmiset saavat hieman koomisiakin piirteitä. Lapsen kuvakulmasta kaikkea ei voi ymmärtää, lapsi ei tiedä mitä aikuisten välillä tapahtuu tai miksi naapurille nauretaan. Se tuo realismiin mukaan jännitteen, kun Tove ei aina tiedä, miten eri tilanteissa pitäisi toimia. Loppua kohden Toven kasvaessa ahdistus lapsuuden loppumisesta on voimakas - toisaalta sen ei haluaisi loppuvan, toisaalta sen loppumista on odotettu pitkään. Mutta onko Tove valmis niihin vähiin vaihtoehtoihin, joita hänelle on tarjolla?

Pitää siis lukea Ditlevsenin seuraava pienoisromaani, jotta tämä selviää. Tämän teoksen sijoitan Helmetin haasteessa kohtaan 7: Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta. Goodreadsissa laitan sen kohtaan 29: A book that is light. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 9: Taiteilijaelämäkerta (vaikka onkin romaani!). Pienessä poliittisessa lukubingossa tällä voi kuitata kohdan Yleistä keskustelua herättänyt kirja, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 9: ystävystyminen tai ystävän menettäminen. Kirjasta ovat bloganneet myös Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Mitä luimme kerran.

Tiina Lehikoinen: Punelma

Tiina Lehikoinen 2022. Like. 350 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystäväni valitsi mielenkiintoisen teoksen keskusteltavaksemme seuraavaan kokoontumiseen. Lehikoinen itse määrittelee Runeberg-palkintoehdokkaaksi nousseen teoksensa "esseihtiväksi romaaniksi". Mitään vastaavaa en ole koskaan lukenut! 

Teoksen lähtökohtana on Eino Leinon romaani Jaana Rönty (1907), jonka nimihenkilön kanssa se käy dialogia. Kuulostaa erikoiselta, mutta se toimii hyvin. Punelma on kuin perusteellinen tutkielma, joka läpikäy köyhään väestönosaan, maalaisiin ja erityisesti naisiin ja heidän ruumiiseensa liitettyjä asenteita, kieltä ja representaatiota ylipäätään. Samalla sen romaanipuoli puhaltaa eloa ja lihaa siihen Jaanaan, josta Leino kirjoitti ja joka olisi saattanut elää reilut sata vuotta sitten muuttaessaan Kainuusta Helsinkiin.

Sinusta kirjoitetuissa tulkinnoissa työläislehtien ääniä ei ole juuri noteerattu.

Faktan ja fiktion vuoropuhelu antaa tekstille ilmaa, se herättää historian henkiin ja avaa silmiä uusille näkökulmille. Miten silloinen politiikka, yhteiskunnalliset rakenteet ja kirjalliset konventiot ovatkaan kaventaneet Jaanan hahmon, ja samalla typistäneet niin monet muutkin työläisnaiset tiettyyn muottiin, josta emme varmasti ole vieläkään ihan päässeet täysin eroon. Vaikka työläiskirjallisuuden perinne on Suomessa varsin vahva, Lehikoinen näyttää lukuisin esimerkein, millaiseen kerrontaan työväestöstä kertovat ovat sortuneet.

Puute ei tehnyt sinua tyhmäksi, vaan turhautuneeksi, pettyneeksi ja nälkäiseksi. Ja vihaiseksi.

En valitettavasti onnistu blogissa imitoimaan Lehikoisen tekstien upeaa asettelua, joka erottelee tutkimuksen ja Jaanalle osoitetun puhuttelun kauniisti toisistaan. Teoksen romaanipuolessa on runollisuutta, joka on kuitenkin kieleltään niin kirkasta, että sen sanoma on selvä: Jaanan kaltaisen suuren väestönosan kohtaama eriarvoisuus herättää ärtymystä ja surua, suorastaan vihaa. Lehikoinen on jakanut romaaninsa pieniin lukuihin, jotka käsittelevät teemaa hieman eri näkökulmista, kuten kieli, maaseutu, naisen ulkonäkö tai vaikkapa Leinon poliittinen tausta.

Punelma on sukellus vuosisadan takaiseen yhteiskuntaan, historiallisiin tekijöihin, politiikkaan ja yhteiskuntaluokkiin. Se kertoo, millainen asema eri taustoista tulevilla ihmisillä - erityisesti naisilla - oli, ja miten historiallinen päätös yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta muutti valta-asetelmia pysyvästi ja antoi massoille mahdollisuuden osallistua päätöksentekoon. Punelmassa on vahvasti punainen ääni, sillä olihan Jaanakin mukana mielenosoituksissa. Se kertoo, millaisissa olosuhteissa Jaanan kaltainen nainen on elänyt ensin lapsuutta ja nuoruutta maaseudulla muiden palvelijana ja omistuksessa, sitten Helsingin kaduilla, edelleen muiden palvelijana ja ruumiina.

Minulle hyvin valaisevaa oli muun muassa se, millä tavalla naisten yhteiskunnallinen luokka on vaikuttanut naisasialiikkeen ja feminismin alkuaikojen asenteisiin. Kaikki eivät nimittäin olisi mielellään suoneet uusien laajenevien oikeuksien koskevan ihan kaikkia naisia, vaikka mm. Minna Canth ajoi työläisnaistenkin asiaa. "Feministinen ruumiinavaus" onkin toinen Lehikoisen itsensä teoksestaan käyttämä määritelmä. 

Kyytiä saa myös Eino Leinon tapa hyväksikäyttää romaanihenkilöään osana sen ajan henkeä, osana runebergiläistä ihmisryhmien ja seutujen kuvausta, moneen kertaan toistettua kerrontaa, jossa mm. syrjäseutujen ihmisillä on tietty asema ja älyllinen vajavaisuus, tai josta tunnemme maakuntiin liitetyt stereotypiat. Miten vahvasti nämä edelleen vaikuttavat ajatuksiimme ja asenteihimme? Lehikoinen, kuten kuka tahansa maalta kaupunkiin muuttanut, on törmännyt niihin vielä nykypäivänäkin.

Punelmasta olisi vielä paljon muutakin sanottavaa, kuten vaikkapa pohdinta taiteen tehtävästä tai sen vastaanotosta. Se on hyvin laajalti ajatuksia herättävä teos, jonka rakenne on ihailtavan kokeellinen ja toimiva. Lehikoinen on löytänyt kaunokirjallisuuden hämäristä naispolon, jonka kautta hän avaa lukijoiden silmät näkemään, miten kaltoinkohdeltuja ja väärinkirjoitettuja muut kuin etuoikeutetut ovat olleet. 

Teoksesta myös blogissa Reader, why did I marry him?, jonka kirjoittajalle teos oli blogia henkiin herättävä kokemus. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 30: Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii kohtaan 6: A book where books are important. Pohjoisesta lukuhaasteesta kuittaan kohdan 2, vaikkei kirjoja mainitakaan takakannessa mutta kansiliepeessä kyllä! Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 30: Valtion itsenäistyminen. PIKI-kirjastojen Pienessä poliittisessa lukubingossa ruksaan tällä kohdan Itsellesi tärkeää yhteiskunnallista aihetta käsittelevä kirja.

Elina Airio: Metsässä juoksee nainen

Elina Airio 2022. Gummerus. 204 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Arla Kanervan tammikuun alussa kirjoittama juttu Elina Airion esikoisromaanista Hesarissa vahvisti entisestään mielenkiintoani kirjaa kohtaan, jonka olin jo ehtinyt laittaa loppusyksyllä varausjonoon. Dystooppinen romaani kertoo kauhukuvin sosiaalityön arjesta, ammattilaisen uppumuksesta sekä pienten lasten äidin mielen järkkymisestä. Sosiaalialalla työskentelevä Airio tietää varmasti mistä puhuu, ja teos onkin selkeä kannanotto alati kiristyviin työoloihin, mistä kärsivät sekä työntekijät että heidän asiakkaansa.

Perhevalmentaja, äiti itsekin, aloittaa kotikäynnit Mimin luona, jolla on vastasyntynyt vauva ja päiväkoti-ikäinen tytär. Lapsi on kertonut päiväkodissa ettei halua lähteä äidin kanssa kotiin, ei halua että äiti sulkee lapset lukkojen taakse. Perhevalmentaja aloittaa Mimin kanssa ohjelman, jonka tarkoituksena on harjoitella uusia toimintamalleja tyttären kanssa, opettaa äitiä kannustamaan ja kehumaan tytärtä, jotta heidän välinen suhteensa vahvistuisi.

Uupunut Mimi on alkuun vastentahtoinen, mutta myöntyy ohjelmalle vähiten. Kehitystä äidin ja lapsen välillä tapahtuu kuitenkin hyvin hitaasti, sillä äiti on jaksamisensa äärirajoilla. Hänellä on pakkomielteistä suhtautumista likaan, eikä hän nuku tarpeeksi. Lasten isä matkustaa työkseen paljon, eikä esiinny romaanissa. Välillä ajattelin, onko häntä lainkaan. Perhevalmentaja löytää hienovireisen kontaktin Mimiin, eikä voi olla rikkomatta työnantajan asettamia tiukkoja aikatauluja ja raportointivelvollisuutta. Hänellä on jatkuva paine toisaalta tehdä työtään sitoutuneesti ja aidosti välittäen, toisaalta ehtiä kaikkeen mitä päivään tulisi mahtua. Hänkään ei nuku tarpeeksi.

Katson eteisestä lyyraviikunaa ennen kotiin lähtöä. Se on raahannut ruhoaan sohvan käsinojan ohitse, multia on ropissut laminaatille sen ympärille ja latvuston katkaistusta kielestä kihisee maitiaisnestettä vahvalle rungolle. Kaikki sen suonet pullottavat. Se tuijottaa minua laminaatilla lojuvan keittiöveitsen ylitse, kun käännyn eteiseen Mimin perään.

Dystooppisen kauhukuvan - joka saattaa hyvinkin olla realismia ja nykypäivää - lisäksi romaanissa on jännittävän maaginen tunnelma, joka syntyy Mimin kodin runsaista ja lukuisista viherkasveista. Perhevalmentaja lumoutuu kotimetsästä ja tuntee, miten kasvien juuret ja lehvästö kurottavat häntä kohti, kuuntelevat ja osallistuvat. Maagiset viherkasvit ikään kuin heijastavat mielialoja, tunnelmaa, ajatusten vääristymiä; ne vahvistavat haurasta tunnelmaa, joka tasapainoilee täydellisen katastrofin ja pelastumisen välillä. Lukijalla ei voi olla aavistustakaan, kumpaan suuntaan Mimin elämä lähtee kulkemaan.

Airion romaani on väljästi ladottua tekstiä, eikä tarinassa tapahdu paljon, mutta merkittävin rooli onkin sen voimakkaalla latauksella, joka läpileikkaa koko tarinaa. Metsässä tosiaankin juoksee nainen, mutta onko se väsymyksensä kanssa kamppaileva yksinäinen asiakas vai työuupumuksen kanssa taisteleva työntekijä? Molemmat, todellakin. Airion kieli on kaunista ja hän kuvailee viherkasveja, vauvaa ja äidin helliä otteita runollisella, kieltä kokeilevalla tavalla, josta en ihan alkuun tainnut oikein pitää, mutta johon kyllä totuin. Huomasin miten se tukee maagista tunnelmaa.

Olen muuten vuosien myötä huomannut, että Gummeruksen Jenni Noponen suunnittelee ehkä koko valtakunnan kauneimmat kannet - kiitos siitä hänelle <3 Sijoitan kirjan Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 41: Kirjailija on syntynyt 1990-luvulla. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 10: A book related to one of Spice Girls' personalities (scary) ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 14: Fantasia tai dystopia. Romaanista ovat kertoneet myös blogit Kirjaluotsi ja Kirjapino.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Bernardine Evaristo 2019. Englanninkielinen alkuteos Girl, Woman, Other. Suomentanut Kaijamari Sivill. WSOY 2022. 528 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olin kuullut Evariston lukuisia kirjallisuuspalkintoja kahmineesta teoksesta pelkkää hyvää myös lukupiirikavereiltani, joten siihen oli tartuttava heti tilaisuuden tullen. Barack Obaman vuoden 2019 kirjaksi valitsema romaani imaisi heti mukaansa ja osoittautui kaiken suitsutuksen arvoiseksi ensimetreiltään lähtien.

Tyttö, nainen, toinen on romaani kahdestatoista naisesta, joiden kertomukset risteävät toistensa kanssa, täydentävät toisiaan ja muodostavat upean kokonaisuuden. Kertomukset kattavat läpileikkauksen viime vuosisadan ja tämän vuosisadan alun Britanniasta mustien naisten näkökulmasta. Romaanin laajuus antaa perspektiiviä, tuo syvyyttä ja mittavaa yhteiskunnallista otetta. Se on yhtä aikaa tiukasti kiinni nykypäivän ilmiöissä kuin naisten historiassakin. 

Näiden kahdentoista naisen elämät ja elämäntilanteet ovat hyvin erilaisia, he ovat eri-ikäisiä, eri yhteiskuntaluokista, heidän tavoitteensa ovat erilaisia ja he tekevät hyvin erilaisia päätöksiä. Heitä yhdistää kuitenkin se, että heidät nähdään toisina ja heidän on tehtävä tuplasti töitä asemansa tai tulevaisuutensa eteen, olivat he kotoisin kerrostalolähiöstä, maaseudulta, orpokodista tai taiteilijaperheestä. Samoin heidän perheidensä taustat vaihtelevat: on yksinhuoltajia, jätettyjä, eronneita, muuten vaan erillään eläviä huoltajia, ydinperheitä ja suurperheitä. Moni ponnistaa kuitenkin marginaalista menestykseen tai ainakin pärjää elämässään olosuhteista huolimatta hyvin.

Tyttö, nainen, toinen on hengästyttävän elämäniloinen ja voimaannuttava, vaikka lähes kaikissa tarinoissa on jotain hätkähdyttävää, ravistuttavaa tai jopa järkyttävää. Mustiin naisiin on kohdistunut kautta aikojen väkivaltaa, väheksyntää, alistamista ja monenlaisia ennakkoluuloja. Tässä romaanissa heitä on onneksi kohdannut myös rakkaus, toisesta välittäminen, kannustava opettaja, ihailtava itsekuri, kunnianhimo ja ankara työnteko. Se tekee tarinoista lämpimiä ja toiveikkaita. 

Evariston henkilökaarti on ihailtavan moninainen - yksi hahmo ei ole koskaan pelkästään jotain, vaan kaikissa on alati löytyviä ulottuvuuksia esimerkiksi seksuaalisuuden, sukupuolisuuden, rodullisuuden tai parisuhteiden näkökulmasta. Heidän lokeroimisensa on täysin mahdotonta, ja jos sellaiseen saatoin erehtyä, heti seuraavan tarinan näkökulma toikin edelliseen uuden twistin ja kyseenalaisti omat ennakkoluuloni. 

Rodun, toiseuden ja moninaisuuden lisäksi sanoisin että tästä romaanista jää vahvasti mieleen myös äitiys - tai vanhemmuus, mutta etenkin äitiys. Miten moni lapsi on toivottu tai ei-toivottu, mutta silti rakastettu, miten moni menettää yhteyden juuriinsa tai perheeseensä, miten moni äiti valvoo lapsensa vuoksi, oli vuosikymmen mikä tahansa. Lapselleen toivoo aina menestystä ja helpompaa elämää, mutta osaavatko kaikki arvostaa äitien tekemää työtä tai oman sukunsa historiaa. 

Kirjasta on vaikea kirjoittaa sitaatteja, sillä Evariston tekstissä sen muoto on merkityksellinen. Hän välttelee isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä, ja toisinaan teksti muistuttaa säeromaania. Asettelu tuo raskaisiin teemoihin keveyttä ja se pakottaa pysähtymään sanoihin ja ajatuksiin. Toki kerronnassakin on paljon, mikä keventää, piristää, välillä jopa naurattaa - ja saa kommentoimaan ääneen. Jos kirja tuntuukin pitkältä, jos tuntuu välillä, että teemojen käsittelyyn on käytetty paljon sivuja, ei lukemista malttaisi lopettaa millään. No joo, ehkä pientä saarnaamisen makua paikoin, etenkin tarinoissa jotka sijoittuvat nykypäivään, mutta niin raikkaalla tavalla, että antaa mennä vaan. Vastaavasti ajallisesti vanhimmat tarinat olivat kuin söpöstä tv-sarjasta, mutta sekin on varmasti ollut kerronnallinen valinta, joka toi lisää variaatiota.

Kirjablogeissa Tuijata ja Levoton lukija myös tästä. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 19: Kirja sijoittuu paikkaan, jossa olet käynyt (Lontoo). Goodreadsin haasteesta valitsen kohdan 22: A book with a faceless person on the cover. Pohjoisesta lukuhaasteesta tähän sopii kohta 17: Kirja liittyy vuotuisjuhlaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa on aiheena muutos, joita tästä romaanista löytyy runsaasti, mutta valitsen kohdan 6: Naisen aseman muutos.

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

Karin Smirnoff 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Sen for jag hem. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2022. 320 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Smirnoffin suositun Jana Kippo -trilogian päätös oli ihan yhtä hyvä kuin mitä kaksi aiempaa osaa antoivat odottaa. Jana menettää toisen osan päätteeksi kaksosveljensä, ja hän tuntee luonnollisesti olevansa eksyksissä. Kaksosten lapsuus on ollut vaikea väkivaltaisen, ilkeän isän vuoksi. Janalla on ollut hyvin nuorena suhde Johniin, erakkomaiseen miehenkörilääseen, jonka kanssa suhde jatkuu jälleen pohjoisessa. Äidin puolen suvun vaatimus saada veljen ruumis haudattua äidin kotiseudulle ei saa Janalta tukea, mutta Kukkojärven uskovaisia haastavammaksi osoittautuukin epävarmuus siitä, missä koti on. Palaako Jana Tukholmaan vai jääkö hän Smalångerin pikkukylään?

Jana palaa hetkeksi Tukholmaan, jonne hänelle on järjestetty näyttely. Janan vapaa-ajallaan taiteilemat ihmisfiguurit ovat herättäneet asiantuntijoiden huomion ja näyttely on menestys. Tukholmassa Jana tapaa kaksoveljensä näköisen Nikin, joka saa hänet lähtemään vieläkin etelämmäs. Etelässä on arvoituksellinen veistos ja sen luonut pelkoa herättävä ukko, jonka saaressa Jana viettää yllätyksekseen muutaman viikon. Palatessaan pohjoiseen Johnin tähden hänen on pohdittava, onko tuttavuus Nikin kanssa kestävää vai ovatko ihmiset pohjoisessa hänen kotinsa.

Kolmesta romaanista tämä oli ehkä sekavin. Reissu etelään on Janalle merkittävä sekä ammatillisesti että identiteetin kannalta, mutta minulle se oli hieman epämääräinen. Sen kautta avautui kuitenkin paljon Janan nuoruudesta kotoa lähdön jälkeen ja siitä, miten pahasti hän on ollut aina miesten hyväksikäyttämä. Aikaisemmista kirjoista tuttu teema siis jatkui ja siihen tuli uusia kerroksia. Väkivallan kyllästämät ihmissuhteet ovat tehneet Janasta kylmän ja ulkopuolisen näkökulmasta tunteettoman, mutta lukija tietää ettei hänellä ole helppoa. Lämpöä hänestä löytyy yllättäen aina silloin, kun läheisyyttä ei pyydetä, kuten työssä kodinhoitajana tai nuorta koditonta maahanmuuttajapoikaa auttaessaan.

Näissä romaaneissa on useita rujoja henkilöhahmoja, mitään ei kaunistella, suhteet ovat hyvin hankalia ja menneisyydellä on taipumus tulla väliin, katkeroittaa mieli tai päästää viha valloilleen. Rehellisyys ja teeskentelemättömyys tekevät tarinoista kuitenkin ihanan vetäviä ja hahmoihin pääsee hyvin sisälle. Vähitellen kaikille löytyy paikkansa, vaikka kolmannessa osassa myös harmittavan moni kuolema osuu kohdalle. Janan sitkeyttä voi vain ihmetellä, mutta en tiedä pystyykö häntä kuitenkaan ihailemaan, niin ristiriitainen hänkin on - ja syystä. Smirnoff kirjoittaa omintakeisella tyylillä (ilman pilkkuja, nimet pienillä alkukirjaimilla), joka vaati ensimmäisen kirjan kanssa totuttelua, mutta johon vähitellen ihastuu.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii 37: A book with a theme of returning home. Pohjoisen lukuhaasteen kohdista kuittaan tällä 19: Kirjassa on tunturi tai vaara (kannessa). Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteesssa laitan tämän kohtaan 14: paluu jonnekin. Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirjasähkökäyrä ja Kirjojen keskellä.

Maaza Mengiste: Varjokuningas

Maaza Mengiste 2019. Englanninkielinen alkuteos The Shadow King. Suomentanut Aleksi Milonoff. Atena 2022. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Booker-palkintoehdokkaana ollut teos on ensimmäinen Etiopiaan sijoittuva kirja, jonka olen lukenut ja senkin vuoksi arvokas lisä lukemistooni. Etiopialaistaustainen, sittemmin Yhdysvaltoihin muuttanut Mengiste on luonut tarinan, jossa historialliset vääryydet ja vallanhimo kohtaavat vapautensa kanssa kamppailevat naiset. Teos on historiallinen ja sotaromaani, mutta samalla se on koskettava tarina vahvoista naisista miesten hallitsemassa maailmassa. 

Mies käskee häntä halaamaan itseään ja teeskentelemään tunteita, joita hän tunne. Mies ei tajua, että tulee sytyttäneeksi vihan, joka palaa ikuisesti ja on puhdasta kuin vesi, ketterää ja vikkelää ja niin huomaamatonta, että se mahtuu piilooin kutistuvan elämän pienimpiin poimuihin.

Eletään 1930-lukua, kun Hirut-niminen tyttö jää orvoksi ja hänet tuodaan sotapäälliköksi nousevan Kidanen ja tämän vaimon Asterin taloon piiaksi. Italialaisten hyökättyä Etiopiaan kyläläisten on koottava oma armeija ja pienen väännön jälkeen naisetkin lähtevät tueksi. Etiopian keisari Haile Selassie syrjäytetään ja hän joutuu maanpakoon, mutta paikallisten parista löytyy yllättäen mies, joka näyttää ihan keisarin kaksoisolennolta. Rakastetun keisarin paluu kansan pariin sytyttää etiopialaisissa tahtotilan, joka vaikeuttaa Italian etenemistä.

Minä olen sotilas, Etiopian siunattu tytär, kuninkaiden kuninkaan ylpeä henkivartija.

Hirut saa varjokuninkaan rinnalla tärkeän roolin, mutta joutuu myös sotavangiksi. Miesten maailmassa naisia alistetaan väkivalloin ja omaisuuden lailla, mutta oveluudella naiset pääsevät myös vaikuttamaan tapahtumien kulkuun, soluttautumaan italialaisten lähelle ja olemaan osa historiaa. Naisten on tosin kamppailtava myös keskenään, sillä rakastuminen, kateus ja oman aseman menettämisen pelko ovat läsnä, eivät pelkästään kotona arjessa vaan myös sodan keskellä.

He rynnistävät yhtenä joukona ascaroja päiin, tasatahtia ja sydän jyskyttäen, syöksyvät pöllyävän maan halki nosajalkaisina ja ylpeinä, ja ylempää heidän selänsä takaa hyökyvät raivoisina aaltoina naisten taisteluhuudot.

Mengisten kerronnassa on jotain ihanan raikasta ja mahtipontista. Väliin pääsee tuokiokuvia, eräänlaisia valokuvia hetkistä ja paikoista, jotka syöpyvät mieleen. Välillä äänessä on kuoro, joka taikoo hahmoista legendoja. Italialaisella valokuvaajallakin on merkittävä rooli sotajoukoissa, kun hän tallentaa kuolemaa, vankeja ja etenkin silloin kun hänen kuvansa määrätietoisista etiopialaisnaisista leviävät ympäri maailman. Valokuvaaja painii samalla omien demoniensa kanssa, sillä juutalaistaustaisen miehen kohtalo Italian armeijassa on melko selvä 1930-luvun lopulla. Mies haluaisi pyytää anteeksi isältään, jota tuskin tapaa enää koskaan. 

Suorastaan voimauttavana koin kuitenkin päähenkilönaiset Asterin ja Hirutin, joista kasvaa etiopialaisia legendoja periksiantamattomuudellaan ja voimakastahtoisuudellaan. Romaanissa on naisten lisäksi myös mielenkiintoisia mieshahmoja, joiden asennetta tai sitoutumisen astetta sodan johtoon on jännittävä seurata. Perspektiiviä historian tapahtumiin tuo Haile Selassien henkilökohtainen pelko ja menetykset sekä hänen paluunsa kotimaahan ja sen menettäminen jälleen 1970-luvulla. Italialaiset ovat sotineet maassa myös 1800-luvun lopulla, eikä kumpikaan osapuoli ole sitä unohtanut.

Romaani on melko paksu; 500 sivua on minulle aina hieman työläs kokonaisuus. Varjokuninkaassa etenkin sodan alun kuvaus puudutti hetkittäin, mutta onneksi tapahtui aina jotain joko naisille tai jonkin hahmon asenteissa niin että mielenkiinto heräsi uudelleen, tarina sai uuden sävyn tai twistin. Vankeus ja sen aiheuttama asemasota olivat jännittää ja hyvin koskettavaa luettavaa. Tapahtumien kuvaus on sodasta huolimatta hyvin kaunista ja etenkin vahvan ruumiillista, mikä antaa väkevän sävyn ja vaikuttaa tunteisiin. Monipuolinen henkilökaarti tekee romaanista hyvin moniäänisen ja tuo sitä kautta uutta näkökulmaa ikuisiin sotiin.

Teoksesta ovat kirjoittaneet myös Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 1: Kirjassa on kartta. Goodreadsin haasteessa laitan tämän kohtaan 30: A book related to a chess piece. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen tästä löytyy yhteiskuntajärjestelmän muutos (25).

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

Nilla Kjellsdotter 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Flickan i Stenparken. Suomentanut Anna Heroja. Gummerus. 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Vaasan lähellä sijaitsevaan Oravaisiin sijoittuva dekkari on Kjellsdotterin ensimmäinen suomennettu romaani. Veikkaan että kuulemme hänestä lisää, sillä Mija Wadö on tulevan Murhia Pohjanmaalla -dekkarisarjan päähenkilö, ja Kjellsdotter epäilemättä uusi dekkaritähti. Kirja on ollut suosittu myös Ruotsissa. 

Vaasan poliisissa työskentelevä Mija olisi lähdössä lomalle, mutta diabetestutkijan väkivaltainen kuolema viivyttää hänen lomalle lähtöään. Tutkijan perhe on matkustanut edellisellä viikolla Ruotsiin iäkkään anopin avuksi. Heidän upeassa talossaan on kaikki mitä voi toivoa, mutta tutkimusten edetessä perheestä paljastuu ikäviä salaisuuksia. Kuollut mies on menestynyt veljensä kanssa 1-tyypin diabeteksen tutkijoina ja läpimurto olisi lähellä. Jotain hämärää heidän elämässään kuitenkin on.

Joitain viikkoja ennen diabetestutkijan murhaa psykiatriseen sairaalaan on tuotu teini-ikäinen tyttö, jota on kohdeltu pitkään kaltoin ja joka ei puhu sanaakaan. Pian tytöstä löytyy yhteys kuolleeseen mieheen ja tämän perheeseen. Todisteet kertovat lisää järkyttävästä rikoksesta, joka saa kokeneetkin poliisit voimaan pahoin. Mijankin on vihdoin kohdattava oma menneisyytensä ja syvällä hautuvan surunsa. Miksi hänellä on niin etäiset välit äitiinsä ja miksi hänen on ollut vaikea solmia pitkäaikaisia rakkaussuhteita?

Samoihin aikoihin Mijan parhaan ystävän Saran 3-vuotias tytär sairastuu diabetekseen ja äidin elämä keikahtaa raiteiltaan. Sairaalassa on opeteltava uusi elämätapa ja lasta on pidettävä silmällä ihan uudella tavalla. Kjellsdotter kertoo kiitossanoissaan, miten hänen oman pikkulapsensa sairastuminen on ollut kimmokkeena teoksen synnyssä. Kivipuiston tyttö on intensiivinen ja koukuttava teos rankoista lapsiin liittyvistä aiheista huolimatta. Ihan herkimmille lukijoille tämä ei välttämättä sovi.

Mija Wadö on työnarkomaani kuten niin moni dekkarisankari on. Silti hänessä on jotain raikasta ja hyvin rakennettuja olivat teoksen muutkin hahmot. Heissä on aineksia tuleviinkin jännäreihin. Mijan rakkauskuviot jäivät kutkuttavasti hieman avoimiksi, jos sellaisille on edes aikaa, sillä veikkaan naisen keskittyvän intohimoisesti työhönsä jatkossakin - nuuskan avulla. Vetävää ja taitavasti kirjoitettua dekkaria oli kiva lukea ja varmasti luen sarjaa tulevaisuudessakin.

Kirjasta lisää blogeissa Kirsin kirjanurkka, Luetut ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 14: Kirja kertoo terveydenhuollosta. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 8. An author's debut book. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastetta varten tästä löytyy (8) sairastuminen. Pohjoisessa lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 4: Merelliseen ympäristöön sijoittuva kirja.

Petra Rautiainen: Meren muisti

Petra Rautiainen 2022. Otava. 207 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Kun Aapa palaa kahdenkymmenen Amerikassa vietetyn vuoden jälkeen kotikyläänsä Pohjois-Norjaan, meren edustalla on edelleen rantaan ajautuneen valaan luuranko. Miksi valaat ajautuvat välillä rantaan ja kuolevat, miksi ne käyttäytyvät joskus aggressiivisesti, kuin olisivat hukassa, sekaisin, ilman suuntaa? 

Hukassa on myös Aapa itse, jonka tehtävänä olisi löytää haastateltavat ja paikat öljy-yhtiön propagandavideoon. Öljy on rikastuttanut Norjaa vuodesta 1969 lähtien ja nyt 1980-luvun alkupuolella Aapa on öljy-yhtön palkkalistoilla, mukana juhlistamassa rikkauksia ja mahdollisuuksia. Kotikylässä Ruijassa, kveenien alueella, hän joutuu kuitenkin kohtaamaan todellisuuden sen sijaan että uskoisi tarinaan, jota videolla halutaan kertoa. Jo aikoja sitten tiedettiin, että ihminen lämmittää ilmastoa, merten happipitoisuus laskee, pohjoiset jäätiköt sulavat ja ihmisen toiminta merellä - kuten öljynporaus - kuurouttaa valaat ja niiden elämä vaikeutuu.

Eräänlaista tarinaa Aapa on kertonut myös itselleen lapsesta saakka ja vihaa siksi niitä tuntemuksia, joita ämmin, tädin ja muidenkin tuttujen kohtaaminen aiheuttaa hänessä. Hän on kertonut itselleen tarinaa siitä, miten hänen äitinsä kuoli vuonna 1959 valasonnettomuudessa, mutta pian hänen on myönnettävä, ettei tämä tarina olekaan koko totuus. 

Vedän syvään henkeä ja tunnen kuinka kurkkua kuristaa. Se, mitä seuraavaksi tapahtuu, tuntuu epätodelliselta. Kuin en olisi tässä ja nyt, vaan jossain muualla. --- Kuinka meri heittää teräviä viiltojaan minua kohtaan. --- Se tuntuu siltä, että minä hukun. 

Rautiaisen toinen romaani on vetävää luettavaa. 1980-luvulle sijoittuvan kertomuksen lomassa kirjassa kulkee päiväkirjamerkintöjä retkestä kohti Pohjoisnapaa. Päiväkirjan rooli paljastuu vasta ihan lopussa, mutta se kiertyy kauniilla tavalla yhteen Aapan menneisyyden, ideologisten kamppailujen ja tulevaisuuden kanssa. Jäämeren rannalla yhteisön elanto on tullut perinteisesti kalastuksesta ja valaanpyynnistä, ja meren tuntemus on vahvaa. Meri muovaa arkea, ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Millä tavalla öljy vaikuttaa elämään ja miten siihen suhtaudutaan?

Meren muisti on hyvin ilmavaa tekstiä, joka jättää lukijalle tilaa pohtia, päätellä itse ja täyttää aukot. Se on nopealukuinen ja lyhyehkö teos, joka jättää kuitenkin vahvan muistijäljen ja tunteen, että on lukenut jotain arvokasta. Mieleeni nousee norjalaisen Maja Lunden romaani Viimeiset. Vaikka Rautiaisen teoksessa on paljon teemoja, kuten merten ja valaiden ja öljyn ohella kveenien seutu ja etenkin Aapan kokema suru, lapsuusmuistojen käsittely, ja hänen läheistensä kokema ikävä, kokonaisuus on ihailtavan hillitty ja hyvin tasapainossa. 

Romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kirjakaapin kummitus ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 2: Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta. Goodreadsin haasteesta kuittaan tällä kohdan 18: A book related to science. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 29: luonnonkatastrofi tai ympäristön muutos, ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 8: Norjan Lappiin sijoittuva teos.

Goce Smilevski: Freudin sisar

Goce Smilevski. Englannin kielestä suomentanut Tero Valkonen. Siltala 2022. 304 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kirjavuoteni 2023 alkaa kohtauksella, jossa natsit valtaavat Saksan lisäksi Itävallan ja Wienissä asuva kuuluisa juutalaistaustainen psykoterapeutti Sigmund Freud järjestää perheensä turvaan Lontooseen. Paitsi siskonsa, jotka eivät pääse mukaan, vaan jäävät Wieniin odottamaan sitä kauheinta mahdollista. Kun kauhein mahdollinen tapahtuu, päättyy myös Adolfinan, Sigmundia 6 vuotta nuoremman siskon elämä.

Tämä ei ole spoilausta, vaan kuljetuksista keskitysleirille kerrotaan jo kirjan takakannessa. Mutta millainen oli Adolfinan elämä ennen toista maailmansotaa? Smilevskin romaani kertoo siskosta, josta tiedetään ilmeisesti varsin vähän, kuten monista 1800-luvulla syntyneistä naisista. Teos onkin tiettyihin tosiasioihin nojaava tarina Adolfinasta ja Freudin perheestä, veljen läpimurrosta uudella tieteenalalla sekä naisista miesten holhouksen alaisena, mielenterveyden ja normaaliuden rajapinnalla.

Minusta tuntui läpi elämäni siltä kuin jonkun katse tuhoaisi olemassaoloani, ja samalla myös etsin jotakuta, joka voisi parantaa minäni rikkinäisyyden.

Sairaus varjostaa Adolfinan varhaislapsuutta eikä hän parannuttuaankaan asetu äidin ja yhteiskunnan asettamaan normaaliuteen, ei siis avioidu, ei perusta perhettä, vaan päätyy pitkäksi aikaa Pesään, wieniläiseen psykiatriseen laitokseen. Sitä ennen hänellä on lämmin suhde isoveljeensä ja kiinnostus tämän akateemisiin opintoihin. Hän saa ystäviä, jotka hänen laillaan jäävät normaaliuden ulkopuolelle joko sairauden tai liiallisen anarkismin vuoksi. Adolfinan rakkaussuhde lapsuudenystävään päätyy yksipuoliseksi ja kun mies pudottautuu Tonavaan, Adolfinan mielenterveys järkkyy ja hän ilmoittaa itse itsensä Pesään.

Pesässä hänellä on jo ystävä, kuuluisan kuvataiteilija Gustav Klimtin sisar Klara, mielenterveytensä kanssa kamppaileva naisasia-aktivisti. Naiset eivät varsinaisesti kuulu Pesän kohderyhmään, mutta laitoksen seinien sisällä heidän on helpompi hengittää kuin vapaudessa, joka jatkuvasti rajoittaa heitä ja heidän olemustaan. Kotona Adolfinalla olisi vastassa vain ilkeyksiä suoltava äiti, joka katuu että edes synnytti tyttärensä. Vuosia myöhemmin naiset päättävät lähteä Pesästä ja löytävät onneksi paikkansa niin perheissään kuin yhteiskunnassa muutenkin.

Muistin, että kerran, kauan sitten, Klara sanoi että kaikki normaalit ihmiset ovat normaaleja samalla tavalla, mutta jokainen hullu on hullu omalla tavallaan.

Smilevskin teos on periaatteessa hyvin mielenkiintoinen sukellus historiaan, naisen asemaan, tieteen tekemiseen ja ihmissuhteisiin. Mielenkiintoa lisää myös kahden kuuluisan aikalaisen - Freudin ja Klimtin - hahmot, joista ensimmäisen uraa ja perhettä käydään melko perusteellisestikin läpi, kun taas jälkimmäinen jää romaanissa lähinnä eksentrisyyden tasolle, herkullisen juoruilun kohteeksi. Selkeästi tämä on miehistä huolimatta kertomus aikakauden naisista ja siitä, miten pienestä laitokseen joutuminen on ollut kiinni. Sinänsä tuttu aihe eikä yllätä lainkaan, jos on lukenut vaikkapa Seilin saarelle sijoittuvia teoksia.

Kirjailijalla oli erikoinen tapa toistaa joitakin asioita pari kertaa, enkä osaa sanoa oliko kyse tarkoituksellisesta asian korostamisesta - todennäköisesti oli, sillä Smilevski on viilannut romaaniaan yli seitsemän vuotta. Toisto ei kuitenkaan mielestäni onnistunut. Freudin ja hänen sisarensa välinen filosofinen keskustelu 1930-luvulla Venetsiassa oli toinen pieni miinus; jotenkin siitä muodostui puuroa joka ei antanut minulle enää mitään. Toisaalta se oli jatkumoa keskustelulle minuudesta, onnesta ja merkityksellisyydestä, jota Adolfina kävi niin veljensä kuin Klaran ja muidenkin ystäviensä kanssa läpi elämänsä.

Pikkaraisen kirjakammi on myös blogannut tästä teoksesta. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 37: Kirja kertoo elämäntavasta jota ei enää ole. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 11: A book about a person with a disability. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa laitan tämän kohtaan 9: Muutos suhtautumisessa ideologiaan tai uskontoon, ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 15: Kirja jossa on kielletty romanssi.