Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Elizabeth Strout 2008. Englanninkielinen alkuteos Olive Kitteridge. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2020. Pokkarissa 374 s. Kaupasta ostettu. Kuva kustantajan.

Olipa hyvä tuuri, ettei lukupiirissä ollut kukaan vielä lukenut Olive Kitteridgeä, kun sitä ehdotimme, vaikka se on ollut viime vuosina niin kovin suosittu ja luettu - ja televisiosta katsottu. Olen itse lukenut Stroutilta ainoastaan romaanin Nimeni on Lucy Barton. 

Yllätyksenä minulle tuli se, että teos koostuu useasta tarinasta, joissa nimihenkilö Olive Kitteridge ei suinkaan ole aina pääosassa. Joskus hänet vain mainitaan. Tarinat sijoittuvat kuitenkin kaikki samaan pieneen Crosbyn kaupunkiin Yhdysvaltain koillisosassa, ja niissä esiintyy usein samoja hahmoja.

Viimeisimmässä tarinassa Olive on jo eläkkeellä, hän on 72-vuotias ja hänen miehensä Henry on menehtynyt. Heidän poikansa Christopher asuu New Yorkissa eikä Oliven ja hänen poikansa välit ole helpot. Olivea kuvaillaan liian suorasanaiseksi, vähän äkkivääräksi ja vaikeasti lähestyttäväksi. Ja on totta, ettei Olive kovin helposti pidä tapaamistaan ihmisistä, ei koulunsa lapsista eikä aikuisista, saati sitten kaupunkiin muuttavista varakkaista lomailijoista, tai etenkään tyhmistä ihmisistä. Silti Olive rakastaa, omalla kömpelöllä tavallaan. Hänellä on ikävä Henryä, hän ihastuu muihin miehiin, hän ikävoi poikaansa ja pelkää ettei pääse osaksi lapsenlapsensa elämää.

Stroutin tarinat kuvaavat samalla tavalla arkisia kohtaamisia, arkisia tapahtumia ja tunteita kuin vaikkapa yhdysvaltalaisen Anne Tylerin teokset. Draama ei ole ylitsepursuavaa, vaikka sitä pieninä määrinä onkin. Oliven silmien kautta ihmiset ja heidän käyttäytymisensä usein hämmästyttävät häntä, ja toisin päin. On kuin hän ei vielä 72-vuotiaanakaan osaisi käyttäytyä niin kuin ympäristö odottaisi. Nykypäivänä Olivella varmaankin todettaisiin jonkinlainen nepsydiagnoosi. Vanhenevan, yksinäisyyteen totuttelevan, puolisosta huolehtivan Oliven elämässä oli paljon piirteitä, joita olen seurannut vierestä omassa lähipiirissäni. Elämänvaihe, joka useimmilla on joskus edessä, ja siksi siihen on hyvä tutustua myös kaunokirjallisuuden kautta.

Ihan kaikki tarinat eivät saaneet minua pauloihinsa, mutta kokonaisuudesta pidin kovasti. Kirja oli nopealukuinen ja erillisten tarinoiden avulla siinä pysyi jonkinlainen rytmi ja ne jopa auttoivat hieman koukuttumaan. Romaanissa on useita aikatasoja ja kaupunkilaisten elämä tulee tutuksi usean vuosikymmenen ajalta. Tarinat on kirjoitettu noin kaksikymmentä vuotta sitten, minkä huomaa ainakin teknologian vähyydessä verrattuna nykypäivään, mikä tuo tarinoihin omanlaistaan hitautta. Se tuntuu hyvältä. 

Naistenviikko: Claire Keegan: Kasvatti

Claire Keegan 2010. Englanninkielinen alkuteos Foster. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2024. 81 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jatketaan Naistenviikon juhlimista Kristiina Rikmanin suomentamalla teoksella. Samalla kuittaan Helmetin haastekohdat 47 ja 48: Kaksi kirjaa, joilla on sama kääntäjä. Luin tammikuussa tätä varten myös Keeganin Nämä pienet asiat. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Keeganin molemmat teokset ovat hurjan pieniä romaaneja, mutta kokoaan suurempia. Niiden tarina ja tunnelma jäävät ehdottomasti mieleen. Kasvatti kertoo köyhän irlantilaisperheen tytöstä, joka lähetetään kesäksi sukulaisten hoiviin. Tyttö kuvittelee lähtevänsä taloon avuksi tai peräti töihin, mutta hän saakin osakseen huolta, hoivaa ja uusia vaatteita. Kukaan ei kerro, miten pitkän aikaa tytön oletetaan sukulaisilla asuvan, mutta koulujen alkaessa hän palaa kotiin, jonne on syntynyt jälleen yksi pikkusisar.

Päällimmäinen tunne on ehkä hämmennys, jota tyttö kohtaa. Lapseton pariskunta ottaa hänet mukaansa arjen askareisiin, tyttö saa jatkuvasti heiltä huomionosoituksia ja hänen kanssaan keskustellaan. En tiedä, johtuiko siitä, että luen niin paljon dekkareita - ja onhan draamaa muissakin romaaneissa - mutta odotin koko ajan, että jotain ikävää tapahtuu tai paljastuu. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Samalla tavalla kuin Nämä pienet asiat -romaanin päähenkilö, tässäkin tyttö kohtaa jotain itselleen uutta ja varmasti loppuelämänsä kannalta merkityksellistä. Kasvatissa ei kuitenkaan ole sellaista opetuksen kaltaista, johon toisen romaanin päähenkilö ryhtyy. Kasvattitytön kesässä on jotain hyvin tuttua, jotain mitä olen lukenut varmasti myös kotimaisesta kirjallisuudesta ja tarina, jollaisen olen kuullut omankin perheeni historiasta. Tarina sijoittuu aikaan, jota ei ole tarkkaan määritelty, mutta muutaman vuosikymmenen takana se taitaa olla. Eletään maaseudulla ja etenkin kirkonmenojen jälkeen käy selväksi, että juoruilu on osa kyläläisten arkea. Elintaso kasvattiperheen ja oman perheen välillä on varsin suuri, mutta eroa taitaa olla myös asenteessa. 

Keeganin tyyli on hyvin vähäeleistä ja arkista. Se antaa tilaa hengittää ja päätellä itse, sillä sanoja ei ole liikaa. Se ei tavoittele suurta draamaa eikä rönsyile mihinkään suuntaan. Keegan antaa pienen tarinan olla juuri sen kokoinen kuin se on, olematta osa jotain suurempaa. Ehkä se jää sen vuoksi niin vahvasti mieleen. Pienoisromaanista myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Leena Lumi. 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Claire Keegan 2021. Englanninkielinen alkuteos Small Things Like These. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2023. 116 s. Lainasin kirjastosta. 

Kivasti on ollut ainakin blogeissa ja kirjasomessa esillä tämä irlantilainen pienoisromaani. Toivottavasti se on löytänyt hyvin lukijoita. Keegan ei ole minulle aikaisemmin tuttu, mutta hänen tyylistään tulevat mieleen esimerkiksi Colm Tóibínin teokset, kuten Nora Webster, Robert Seethalerin Kokonainen elämä ja John Williamsin Stoner. 

Joulu lähestyy ja Bill Furlongin perheellä on paljon tekemistä. Miehen yrityksen asiakkaana on muun muassa katolisen kirkon nunnaluostari, jossa Bill poikkeaa joulun alla. Hän törmää kaltoinkohdeltuun, varastohuoneeseen teljettyyn nuoreen naiseen ja yrittää auttaa tätä. Bill kertoo havainnoistaan rohkeasti myös abbedissalle. Muu kylä ja jopa oma perhe haluaisi ummistaa silmänsä siltä, mitä luostarissa tapahtuu, mutta mies asettuu yleistä ilmapiiriä vastaan ja tekee jouluaaton koittaessa jotain hyvin rohkeaa.

Keegan on valinnut hyvin koskettavan moraalikysymyksen, rajannut tarinan selkeästi ja pidättäytynyt teeman laajemmasta käsittelystä. Hän ikään kuin vain vihjaa, mitä luostarissa tapahtuu. Kerronta on hyvin vähäeleistä, mutta Billin hiljainen pohdinta ja ahdinko koskettavat kovasti. Ympäristön suvaitsemattomuus ja vaikeneminen korostuvat hyvin joulunalun tunnelmassa ja jäävät varmasti mieleen. Pienen teokset sanat on aseteltu tarkkaan ja harkitusti. 

Kerronnassa on muutenkin jännittävä kontrasti niiden pienten arkisten tai jouluun liittyvien asioiden kanssa, joita perheessä toimitetaan, suhteessa siihen isompaan huoleen, mikä Bill Furlongin mieltä niin kovasti painaa. Jokatalvinen rutiini ja joulun samanlaisena toistuminen, pitkät työpäivät ja väsymys luovat tehokkaan taustan, kun luotettava mies vaipuukin omiin ajatuksiinsa eikä omassa hiljaisuudessaan suostu ummistamaan silmiään. Kiehtova on myös yksityiskohta, jonka hän ymmärtää omasta menneisyydestään.

Kansiliepeestä luin, että Irlannin katolinen kirkko on historiansa saatossa järjestänyt luostareiden kautta kymmenien tuhansien vauvojen pakkoadoption ja moni lapsista on kuollutkin. Vastaavasti heidän nuoret naimattomat äitinsä ovat jääneet vaille tukea ja turvaa, ja moni heistäkin on kuollut surkeissa olosuhteissa. Muissa blogeissa: Lumiomena, Tuijata ja Leena Lumi. Yritän saada Helmetin lukuhaastetta varten luettua jonkin toisenkin Kristiina Rikmanin suomentaman romaanin kohtiin 47 ja 48!

Donna Leon: Kohtalokkaat lääkkeet

Donna Leon 1999. Englanninkielinen alkuteos Fatal Remedies. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava 2002. Pokkarissa 270 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän dekkarin myötä sanon hyvästit tämänvuotiselle Helmet-lukuhaasteelle. Olen nähnyt yllättävän vähän tuntemattomien ihmisten lukevan kirjoja (kohta 26) - toivottavasti joku kännykkää käyttävistä lukee e-kirjaa tai kuuntelee äänikirjaa! - joten minulla ei ole ollut kuin kaksi teosta joista valita. Eräässä pubissa nuori nainen luki Donna Leonia. Teoksen nimeä en nähnyt, mutta päätin että riittää, kunhan haen kirjastosta jonkin kappaleen Leonin lukuisasta tuotannosta.

Ensi alkuun täytyy tunnustaa, että olen aina luullut Leonia italialaiseksi. Ihmettelin hetken, miksi hän on kirjoittanut englanniksi, mutta sitten tarkistin faktat. Kirjailija on toki asunut pitkään Italiassa ja nimenomaan Venetsiassa, jonne hänen Guido Brunetti -sarjansa sijoittuu. Kohtalokkaat lääkkeet on uskoakseni sarjan kahdeksas teos.

Juonesta en ajatellut kertoa muuta kuin että tapahtumissa on tiiviisti mukana Brunettin vaimo Paola, epäilyttävän matkatoimiston taustalla vaikuttava liikemies ja hänen toimensa, jotka yltävät yllättävän laajalle. Dekkarissa edetään varsin pitkälle ennen kuin Brunetti kumppaneineen pääsee oikeille jäljille, ja sen jälkeen tarina eteneekin hyvin nopeaa niin että lopussa tulee jo liiankin hätäinen fiilis. Alkupuolen tekstissä nautin verkkaisemmasta tahdista ja Brunetin maailmasta kauniissa Venetsiassa.

Ehkäpä itse juonta mielenkiintoisempana pidinkin Leonin kuvailemaa italialaista yhteiskuntaa. Kirja on 20 vuotta vanha, mutta uskon että moni siinä vaikuttava piirre on edelleen voimissaan. --- hän meni sillankorvassa olevaan baariin syömään tramezzinon ja juomaan lasillisen viiniä ja odotti että muut palaisivat lounaalta. Työpäivien rytmissä näkyy pitkä lounastauko ja jopa pienet iltapäiväunet ennen kuin kolmen maissa palataan muutamaksi tunniksi takaisin töihin. Myöhään illalla syödään toisen kerran, usein ulkona tai ystävien luona.

Leon tuo sarkastisella tavalla esille sen, miten paljon italialaiset ottavat/ovat aikoinaan ottaneet (?) vapauksia verojen maksun suhteen. Joskus hänestä tuntui että Italiassa kuka hyvänsä sai anteeksi minkä tahansa hirmuteon vain sanomalla että se oli tehty verotussyistä. Tee selvää perheestäsi, ammu koirasi, polta naapurisi talo: kunhan vain sanot tehneesi sen verotuksellisista syistä, yksikään tuomari tai yksikään valamiehistö ei tuomitse sinua. Mietin myös sitä, ovatko kirjassa kuvatut naisten roolit osittain jo hieman vanhanaikaisia - ainakin pohjoismaisiin dekkareihin tottuneen näkökulmasta. Toisaalta Brunetti itse osaa potkia niitä vastaan!

Ihan lempidekkaristeihini ei Donna Leon tällä teoksella yllä, vaikka sympaattisesta Brunettista taisin hieman tykätäkin. Venetsian kapeilla kujilla, campoilla ja kanavilla oli kuitenkin viihdyttävää kulkea. Kännykän karttaohjelma oli ahkerassa käytössä ja Italiaan tekee mieli! Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Jokken kirjanurkka ja Paljon melua kirjoista.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout 2016. Englanninkielinen alkuteos My Name Is Lucy Barton. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2018. 164 sivua. Kirjastosta.

Pikalaina osoittautui muutenkin pikaiseksi, sillä luin sen yhden rauhallisen koti-illan aikana. Sanoin ystävälleni kirjastoreissulla, että olisi kiva lukea vielä jotain Yhdysvallat-haasteeseen ja hän tiesi tämän vippilainan olleen kehuttu. Pienessä romaanissa on jotain tyypillisen yhdysvaltalaista, sillä Stroutin tavassa kertoa tarinaa kaikuvat monet muutkin arvostetut amerikkalaiskirjailijat. Silti se on katkonaisuudessaan kuin varovainen henkäys eikä mikään ihan perinteinen romaani. Se jää varmasti väreilemään ajatuksiin.

Lucy Barton joutuu yhdeksäksi viikoksi sairaalaan omituisen pöpön vuoksi. Yllättäen hänen äitinsä, jota Lucy ei ole juurikaan nähnyt lapsuusvuosien jälkeen, tulee sairaalaan ja viipyy vieressä viisi päivää. Äidin vierailu on kuin uni, hän torkahtelee tuolissaan väsyessään, mutta on aina paikalla kun Lucy herää. Äiti intoutuu kertomaan kaukaisista tutuista ja heidän epäonnisista avioliitoistaan, juoruja joilla on kai merkitystä hänelle itselleen, ja yksinäisenä Lucy haluaa kuulla äitinsä äänen.

Lucylla on ristiriitaiset tunteet perheensä köyhyyttä kohtaan eikä lapsuutta keskilännen maaseudulla ole aina helppoa muistella. Suhde lapsuuden ihmisiin on hyvin etäinen ja ohut mutta säilyy. Viisi päivää äidin kanssa palauttavat mieleen kaiken sen, mistä heitä köyhinä kiusattiin ja miten heitä välteltiin. Paljon jää myös kertomatta. Lukija tietää, että lapsuudessa on mörköjä ja pimeää, josta ei puhuta. Aavistus niistä saa aikaan herkän ja haavoittuvaisen olon, ihan kuin Strout olisi avaamassa lukijankin sielua. Miten hän siinä onnistuukaan?!

Nyt New Yorkissa Lucylla on paljon enemmän ja voi miten hän rakastaakaan kaupunkia, sen katuja, rakennuksia ja ihmisiä! Kirjailijan ura on aluillaan ja hän kohtaa ihmisiä, jotka vaikuttavat elämässä, yhtenä niistä sairaalan lääkäri johon Lucy kiintyy kovasti tai eräs kirjailija jonka sanat tekevät vaikutuksen. Stroutin teos jättää päähenkilöstään ja tämän elämästä kuvan, jota on täydennettävä itse, vähän niin kuin joku josta kuulee kerrottavan aina silloin tällöin. Ehkä vahvimpana jää kuitenkin mieleen tyttären ja äidin suhde, josta puuttuu niin paljon, mutta joka on molemmille tärkeä ja rakas (vaikkei äiti tietenkään voi sanoa sitä sanaa ääneen).

Näissäkin blogeissa romaanista: Reader, why did I marry him?, Kirja vieköön! ja Lumiomena.

Alice Munro: Sanansaattaja

Alice Munro. 2006. Englanninkielinen alkuteos The View from the Castle Rock. Tammi 2013. 383 sivua. Suomentanut Kristiina Rikman.

Alice Munro on upea kirjailija ylipäätään ja nyt kun voimassa on Ompun Novellihaaste, Munro pääsee esille varmasti (toivottavasti!) monessa blogissa. Minä olen merkannut muistiin parikin Munron novellikokoelmaa, jotka täytyy lukea. Sanansaattaja ei ole novellikokoelma ihan perinteisessä mielessä, sillä sen ensimmäinen osa koostuu Munron tekemästä sukuselvityksestä. Hänen sukujuurensa ovat Skotlannissa, josta hänen esi-isänsä ovat matkanneet Kanadaan 1800-luvulla. Kirjallisia lähteitä suvun taustoista ja vaiheista löytyy kuitenkin jo Skotlannin nummilta aikaisemmilta vuosisadoilta. Köyhä suku on osannut alkeellisista oloista huolimatta hyvin lukea ja kirjoittaa, joten kustakin sukupolvesta on löytynyt joku, joka on tallentanut tarinoita ja tapahtumia muistiin. Ne kirjalliset lähteet, mitkä suvusta on löytynyt, on Munro puolestaan kirjannut kronologiseen järjestykseen kertomustensa rungoksi ja täyttänyt (suuretkin) aukot joko itse sepittämällään fiktiolla tai suvussa kulkeneilla huhuilla. Lopputuloksena on mielenkiintoinen kertomuskokoelma suvun vaiheista Skotlannissa ja Kanadassa.

Kertomukset alkavat Skotlannista, syrjäisestä Ettrickin laaksosta, jossa sataa liian usein, viima on kylmä ja talot huonossa kunnossa. Esi-isät saavat toimeentulonsa useimmiten lammaspaimenina. Laakso on heille rakas ja he pitävät sitä itsestään selvästi Skotlannin upeimpana laaksona, onhan se ollut joskus kuninkaitten metsästysmaita. Metsiä siellä ei enää juurikaan ole, kuten ei muuallakaan Britanniassa. Suvun tarinoita on säilynyt jälkipolville ja jopa kuuluisa kirjailija Walter Scott (1771 - 1832) mainitsee heidät tuotannossaan. Rakkaasta Skotlannista lähdetään kuitenkin, niin kuin moni muukin perhe, kohti Pohjois-Amerikkaa. Kuuden viikon laivamatkan jälkeen alkaa uudisraivaajien loputon työ sankkojen metsien keskellä nykyisen Ontarion laitamilla. Suku pitää yhtä ja kasvattaa ahkerasti uusia jäseniä, sillä kuolema vierailee usein ankarissa olosuhteissa. Koulunkäyntimahdollisuuksia ei juurikaan ole ennen 1900-lukua, jolloin Munron isä pääsee kokeilemaan siipiään kotimetsien ulkopuolelle. Pitkään ne eivät häntä viehätä; poika on kuten sukunsa miehet ennen häntä ja tyytyväisempi "miesten" töissä. Munron isä on viimeinen jonka kirjailija tietää kuulleen vanhaa skottimurretta sukulaistensa keskuudessa.

Kokoelman toisessa osassa Munro käy läpi omaa elämäänsä (kuvittelin minäkertojan häneksi, vaikka tokihan kaikilla tarinoilla ei välttämättä ole suoraa yhteyttä kirjailijaan - kyseessä ei ole varsinainen omaelämäkerta) nuorena tyttönä pienen maalaiskaupungin laitamilla ja myöhemmin aikuisena naisena joka pohtii suhdettaan esi-isiensä seutuun. Ihmiset panivat merkille, jos liikkui sellaisissa kaupunginosissa jonne ei ollut mitään varsinaista asiaa. Sitten joku sanoi, me nähtiin sinut tässä yhtenä päivänä, ja sitten joutui selittämään. Luonto on tytölle tärkeää, mutta jo nuorena hän ymmärtää ettei se ole asia, josta kannattaisi puhua kenenkään kanssa. Hänen vanhempiensa sukupolvelle luonto on jotain mistä hyödytään ja luonnon arvostaminen muista syistä muuttuu ilmiöksi vasta joskus paljon myöhemmin. Ihmiset eivät ennen vanhaan varmaan halunneet viettää lepoaikaansa katselemalla peltoja, joilla heidän oli pakko raataa, tai kinoksia joiden läpi heidän oli luotava polku päästäkseen ruokkimaan karjaa. Niitä jotka avoimesti ihailivat luontoa - tai jotka menivät niin pitkälle että käyttivät siitä sanaa luonto - pidettiin usein hiukan tärähteinä.

Nuori minäkertoja on niin ikään kiinnostunut kirjoista ja tarinoista. Hän lukee paljon, mutta ymmärtää senkin, ettei kirjatietoa sovi tuoda aina esille. Hänen perheessään ei nähdä koskaan nälkää, ruokaa riittää ja kaikilla on muutenkin kaikki mitä he tarvitsevat, muttei mitään ylimääräistä. Siksi päähenkilökin tekee kesäisin töitä piikana tai auttaa kotonaan. Piikana hän pääsee tirkistelemään vauraampien ihmisten maailmaa ja tekee tarkkanäköisiä huomioita eri yhteiskuntaluokkien välisistä eroista: ajankäytöstä, käyttäytymisnormeista, oletuksista, arvoista, avioliitoista, naisen asemasta. Viimeisimmissä novelleissa minähahmo on jo iäkkäämpi ja joutuu käsittelemään ensin isänsä, sitten omaa mahdollista sairastumistaan.

Kirjan molemmille osille on ominaista kiehtovien, mieleenpainuvien henkilöhahmojen galleria. Kertomuksissa asetellaan luonteeltaan erilaisia ihmisiä vastakkain, punnitaan heidän tekojensa oikeutusta, verrataan entisaikojen moraalia tai käyttäytymisnormeja nykypäivään ja yritetään samalla kasvaa ihmisinä. Novelleja lukiessa tuntuu kuin jalat olisivat tukevasti maankamaralla, viljaa kasvavassa pellossa, pöllyävällä tienpientareella tai lumihangessa. Vaikka novellit ovat kirjailijalle itselleen osin hyvinkin henkilökohtaisia, ne ovat silti hyvin yleisinhimillisiä ja ikään kuin osa kenen tahansa historiaa. Lukiessa tulee selittämättömän rauhallinen olo ja luulen sen johtuvan Munron uskomattoman hienosta tarinankerronnan lahjasta, jossa on jotain ihanan vanhanaikaista. Kuin kuuntelisi iltasatua. Se miten hän kertoo arkisista asioista, saa pitämään kirjasta kiinni.

Lisää arvioita: Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie ja Lukuisa.

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro. Liian paljon onnea (Too Much Happiness). 2009. Suom. Kristiina Rikman 2010. Tammen Keltaisen kirjaston pokkari. 365 sivua.

"Tapahtumat eivät katoa, ne vain muuttuvat merkityksettömiksi. Mutta sitten tulee käännekohta, jolloin kaikki se mikä on kertaalleen koettu ja tehty nousee pintaan tuoreena ja huomiota hakien, ja asioille pitäisi tehdä jotain, vaikka on selvä, ettei niille mitään mahda." (Lasten leikkiä)

Liian paljon onnea lähti mukaani kirjakaupan alelaarista. Olen lukenut Munrolta aikaisemmin Kerjäläistytön, joka samoin on novellikokoelma. Kanadalainen Munro voitti kirjallisuuden Nobelin palkinnon vuonna 2013 ja häntä pidetään yhtenä parhaista pohjoisamerikkalaisista kaunokirjailijoista. Hän kirjoittaa novelleja "tavallisen elämän epätavallisuuksista" (Tammi) - määritelmä sopii tähänkin pakkaukseen hyvin.

Tässä novellikokoelmassa ovat pääosassa eri-ikäiset naiset. Osa tarinoista sijoittuu mahdollisesti toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, osa nykyhetkeen. Aikakausi ei kuitenkaan ole merkittävässä roolissa, eikä Munron novelleissa ole tarkoituksena kuvata yhteiskuntaa. Tarinoiden keskiössä ovat ihmissuhteet, tunteet ja yllättävät sattumukset, jopa raakuudet keskellä arkea - asiat, joita voi tapahtua kenelle hyvänsä ja milloin vaan.

Useimmat novellien päähenkilöistä ovat voimakkaita naisia. Teiniäiti, joka käy läpi riippuvuuttaan vanhempaan mieheen. Viulisti, jonka mies lähtee nuoremman mukaan. Äiti, joka yrittää ymmärtää aikuista poikaansa tai vaikkapa kaksi nuorta tyttöä, joka päätyvät julmaan tekoon. Tarinoissa on siis hyvin eri-ikäisiä naisia ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia naisia, ja ennen kaikkea sitä, miten naiset näkevät toisensa ja kuinka he selviävät elämänmuutoksista, yllätyksistä, tragedioista, julmuudesta tai vain sivustaseuraajina. "--kun he tapaavat ja tuntevat tiettyä yhteenkuuluvuutta, he haluavat myös vaihtaa tärkeitä tietoja, kertoa heille sattuneista isoista tapauksista, olivat ne sitten julkisia tai salaisia --- He nauravat kertomustensa pikkuseikoille ja typeryyksille tai näin paljastuneille itsekkyyden, petoksen, aalhaisuuden ja silkan pahuuden osoituksille." (Lasten leikkiä)

Novellien kautta käsitellään hyvin paljon myös perheiden sisäistä dynamiikkaa. Perheenjäsenten toisiinsa kohdistamat odotukset ja sitä kautta pettymykset ja rakkaus tuntuvat olevan keskeinen teema. Samoin hyväksikäyttäminen, unohtaminen ja ymmärtäminen. Voiko läheisintäkään ihmistä ymmärtää koskaan ihan täysin tai ollenkaan? Novellien teemat ovat siis hyvin ikiaikaisia ja yleismaailmallisia. Kirjailija ei myöskään kaihda raakuutta, joten lukija saattaa hieman säikähtää välillä. Silti kurkistus hyvin erilaisen ihmisen maailmaan tekee hyvää.

Teos on nimetty viimeisen novellin mukaan, joka kertoo oikeasti 1800-luvulla eläneestä matemaatikosta. Viimeinen novelli poikkeaa muista tyylillisesti hyvin paljon, joskaan ei ehkä teemansa puolesta. Tyyliltään se lähentelee 1800-luvun realistisia romaaneja ja on tarinana hyvin sekava, joskin tämä on tietysti makukysymys. Mielestäni se hieman rikkoo muuten mukavan yhtenäistä novellikokoelmaa.

Vaikka Munron aiheet ammentavat arjesta, ne ovat kaukana tylsästä. Munro ei myöskään pyri onnelliseen loppuun, vaan novellien hahmot jatkavat elämäänsä valintojensa, tekojensa ja seurausten kanssa. Joskus mukana on myös onnea, muttei koskaan liikaa.

Kuittaan tällä teoksella HelMetin lukuhaasteen kohdan seitsemän (novellikokoelma) ja 41 (kirjailija yli 65-vuotias). Liian paljon onnea -kokoelmasta voi lukea myös esimerkiksi blogeista Eniten minua kiinnostaa tie ja Sinisen linnan kirjasto. Sattumalta otin lomareissulle mukaan toisenkin novellikokoelman, Colm Tóibínin Äitejä ja poikia, joten pääsen tässä novellien makuun oikein kunnolla. Seuraavassa postauksessa tuskin vältyn vertailulta!