Karin Bojs: Euroopan esiäidit - 43 000 vuotta nykyihmisen historiaa

Karin Bojs 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Europas Mödrar - de senaste 43 000 åren. Suomentanut Jänis Louhivuori. Minerva 2023. 270 s. Lainasin kaverilta. Kuva Docendon.

Kiitos lukupiiriystävälle ensin kirjavinkistä, sitten kirjan lainasta! Minua on aina kiehtonut arkeologia, ihmiskunnan alkuperä ja kehitysvaiheet, muuttoliikkeet sekä tietysti kielihistoria. Tässä teoksessa Karin Bojs yhdistelee tuoreimpia tutkimustuloksia ja oikoo niiden avulla joitakin vanhentuneita käsityksiä Euroopan asuttamisesta.

Ja kuten kirjan nimi kertoo, Bojsin näkökulma on vahvasti naisissa. Tutkijoissa on ollut jo kauan niitä, jotka ovat olleet vankasti sitä mieltä, että naisten rooli muinaisissa ihmisyhteisöissä on ollut suurempi kuin niissä jo vanhentuneissa mielikuvissa, mitkä meillä on kivikauden miehisistä yhteisöistä. Bojs selittää, mistä tällainen vinouma on syntynyt, miten tiettyjen materiaalien säilyminen vuosituhannesta toiseen  - tai niiden tuhoutuminen - on väärentänyt mielikuvaamme siitä, ketkä ovat tehneet töitä muinaisissa yhteisöissä. Naisten rooli on ollut merkittävä niin kalastajien parissa kuin metsästäjä-keräilijäyhteisöissä ja myöhemmin maanviljelijöiden parissa. 

Teos yhdistelee tietoa monista eri lähteistä, monelta suunnalta. Se arvioi vanhempien tutkimustulosten paikkaansapitävyyttä uuden tiedon valossa, esittelee vaihtoehtoisia tulkintoja ja jättää myös rohkeasti avoimeksi muutamia seikkoja. Eurooppalaisia yhteiskuntia ja elämänmuotoja on rakentunut monin eri vaihein ja monin eri tavoin. Välillä ihmiset ovat muuttaneet idästä länteen ja sitten on taas lähdetty takaisin itään. Tulokkaat ovat joko sulautuneet aikaisempaan väestöön, vallanneet heidät tai kansat ovat eläneet pitkään rinnakkain.

Naisnäkökulma on tässä teoksessa se, mikä erottaa sen esimerkiksi Bojsin aikaisemmista teoksista. Millä tavalla naiset vaikuttivat muuttoliikkeisiin, mikä oli heidän roolinsa pysyvissä yhteisöissä, assimilaatiossa tai uusien tekniikoiden käyttöönotossa? Missä vaiheessa voidaan todeta patriarkaatin vallanneen Euroopan? Oliko se jo kivikauden aikainen asetelma vai vaikuttiko sen muodostumiseen jokin uusi ilmiö, kuten maanviljely, hevoset tai metallit?

Euroopan esiäitejä on miellyttävän vaivatonta lukea. Siinä missä monet lukemani kielihistoriaa käsittelevät teokset haastavat lukijan ymmärrystä ja mukana pysymistä, Bojs käyttää hyvin popularisoitua kieltä eikä viljele liikaa termistöä. Viitteetkin ovat siististi kirjan lopussa eivätkä ne häiritse lukijaa kesken virkkeiden. Niiden poissaolo ei myöskään vaikuta teoksen vakuuttavuuteen, päinvastoin, Bojs kertoo tutkimustuloksista ja johtopäätöksistä hyvin vakuuttavalla tavalla. Jonkin verran on turhaa toistoa ja osan luvuista olisi voinut vielä kustannustoimittaa paremmaksi, mutta kokonaisuus on toimiva ja mukaansatempaava. 

Tämän jälkeen kiinnostaisi lukea Bojsin palkittu teos Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia, mutta koska se on jo yksitoista vuotta vanha, ja Euroopan esiäideissäkin on sitä tuoreempaa tietoa, pelkään että osa tiedosta saattaa olla vanhentunutta.

Tuomas Palonen: Etymologian etymologia ja muita etymologioita

 

Tuomas Palonen 2025. SKS. 288 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Eihän tämän nimistä kirjaa voi jättää lukematta! Pyysin sitä jo joululahjaksi, mutta lahjan antaja oli päätynyt Topias Haikalan teokseen Kielet ennen meitä, joka oli erinomaista luettavaa sekin. Niinpä laitoin Palosen kirjan kirjaston varausjonoon.

Palonen on valinnut teokseensa kolmekymmentä sanaa tai teemaa, joiden etymologiaa hän käy läpi. Teemat vaihtelevat mantelista Kolumbukseen, helvetistä lampaaseen ja vuoheen. Luvut eivät pureudu pelkästään otsikkonsa etymologiaan eli alkuperään, vaan avaavat tarinoita, historiaa ja uskomuksia niiden ympärillä. Teos on toisaalta kielihistoriaa ja kielitiedettä, toisaalta ihmiskunnan historiaa ja piiloon jääneitä jänniä tarinoita.

Kirjailijan folkloristin tausta näkyykin hyvin hänen tavassaan kertoa ja tarinoida. Faktaa ympäröivät rönsyilevät kertomukset, joihin on kiva uppoutua, oli kyse kielisukulaisista, paratiisista, väreistä tai taivaankappaleista. Välillä tosin saatoin unohtaa, mikä olikaan luvun otsikko tai miten tarina siihen liittyikään. Siitä huolimatta kokonaisuus on vetävä ja antoisa. Kannen labyrinttikuvio kuvaa teoksen luonnetta varsin hyvin. 

Teos avaa hyvin sitä, miten merkitykset muuttuvat ajan myötä. On kieliä ja yhteisöjä, joissa joko merkitys tai sanan äänneasu on saattanut säilyä paremmin kuin muissa. Muutokset ovat joka tapauksessa yllättäviä ja kiehtovia, joskus myös ihan ymmärrettäviä, eikä kaikista muutoksista ole välttämättä kovin kauan aikaa. Palosen valitsemat teemat paljastavat, miten kulttuurimme ja kielemme on vahvasti kytköksissä indoeurooppalaisiin kieliin ja eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan. 

Teos sopii hyvin niillekin, jotka eivät kielen parissa puuhastele, juurikin tarinamaisuutensa vuoksi, ja koska tekstit eivät vilise kielitieteellisiä termejä. Siinä teos eroaakin valtavasti esimerkiksi yllä mainitusta Haikalan teoksesta, jonka termistö ja esimerkit haastavat tottuneenkin lukijan. Palosen tekstien taustalla on kyllä valtava määrä aineistoa, mutta ne on listattu vasta teoksen loppuun. Näin luvut saavat tilaa hengittää ja tarinat saavat mahdollisuuden rönsyillä vapaammin.

Topias Haikala: Kielet ennen meitä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Topias Haikala 2025. SKS Kirjat. 429 s. Sain joululahjaksi. Kuva kustantajan. 

Juuri tällaista kielihistoriallista teosta olen kaivannut! Yksi lempikursseistani yliopistossa oli aikoinaan nimeltään Suomen kielen historiallinen tausta. Tutkijat ovat näköjään vuosituhannen vaihteen jälkeen löytäneet runsaasti uutta, teorioita on tullut ja mennyt. Paljon oli silti tuttua ja edelleen paikkansa pitävää tämän teoksen perusteella. Oli ihanaa kerrata termistöä, kielten sukulaisuussuhteita ja ajallisia yhteyksiä, sekä tietysti oppia paljon uutta.

Haikala kirjoittaa mukavan leppoisaan ja juttelevaan tyyliin, mikä keventää tekstiä, sillä muuten se on hyvin kielitieteellistä ja uskon, että termistöä tuntemattoman on varmasti vaikea pysytellä kärryillä. Kannattaa silti kokeilla ja puskea eteenpäin. Samaa suosittelee kirjailija itsekin, ja varoittaa välillä, jos edessä on koukeroisempaa teoriaa. Hänen päälähteinään ja kirjan "aivoina" toimii kuusi arvostettua alan tutkijaa, joiden näkemyksiä Haikala kirjoittaa lukijalle ymmärrettäväksi, joiden kanssa hän keskustelee ja joiden välisiä näkemyseroja hän välillä myös päivittelee.

On selvää, että etenkin sukulaiskielten väliset geneettisiä ja ajallisia suhteita on vaikea määritellä tarkasti, vaikka kuinka haluaisi. Tai sitten sitä, missä ajanjakson vaiheessa tai missä kohtaa kartalla kaksi kielikuntaa ovat törmänneet toisiinsa. Eikä tämä teos pysty antamaan tarkkoja vastauksia siinä missä mikään muukaan teos, mutta kokonaisuudesta muodostuu silti tarpeeksi selkeä ja johdonmukainen kuva. Tukena on kielihistorian lisäksi arkeologista tietoa. Ehkä minua auttoi se, että muistin jotain yliopistoajoilta, mutta toivon että muutkin lukijat saavat kirjasta paljon irti, sillä antoisa se on.

Olin aivan innoissani, kun sain lukea kantauralista, itämerensuomesta, myöhäiskantasuomesta, paleogermaanista, balteista ja mitä kaikkea teos sisältääkään vuosituhansien takaa noin keskiajalle saakka. Ja mikä jännittävintä, tutkijat ovat sitä mieltä, että nykyisellä asuinalueellamme on asunut jopa useampi sellainen ihmisryhmä, joiden kieli on kadonnut ajan saatossa, uusien kielten vallatessa alaa. Kuolleet kielet näkyvät etenkin saamessa, mutta suomenkin kielessä on lukuisia, meille hyvin arkipäiväisiä luontosanoja, joille ei ole vastinetta missään nykyisin tunnetussa kielessä. Eikä noiden kielten kuolemasta edes ole kovin kauan!

Haikala esittelee kussakin luvussa sanoja, joita on lainattu eri kielistä eri aikoina, mutta niitä olisi voinut olla enemmänkin. Äänteenmuutosten ymmärtäminen ei ollut helpointa illalla nukkumaan mennessä, mutta nautin niistä silti, kaikista frikatiiveista ja sibilanteista. Välillä luin kirjaa keskellä yötä, jos satuin heräämään. Yksityiskohtia on tällaisessa teoksessa niin paljon, ettei kaikkea pysty omaksumaan eikä muistamaan, mutta onneksi kirja on oma ja siihen voi palata heti, kun siltä tuntuu.

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Ulla-Lena Lundberg 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Lyser och lågar. Suomentanut Leena Vallisaari. Teos & Förlaget. 396 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupirin kirjaksi valittiin tällä kertaa romaani, joka kertoo kansanopistojen synnystä. Sopii minulle oikein hyvin, olenhan ison osan lapsuuttani asunut sellaisessa. Muutenkin kansanopistot ovat olleet suvussani iso asia, monen työpaikka ja koti.

Liekinkantajat lähtee liikkeelle kuitenkin jo vähän aikaisemmin, kun vöyriläinen Bitt lähtee ystävineen kävellen kohti vauraampaa Helsinkiä. Vaasan palo tuo kotiin työttömäksi jääneitä työläisiä, eikä kotikylällä ole varaa ruokkia kaikkia. Osa tytöistä jää raskaan matkan varrelle, mutta Bitt pääsee perille, hyvään työpaikkaan, ja rakastuu. Kunhan sulhanen on käynyt mutkan Krimin sodassa, he asettuvat Porvooseen. Porvoossa Bittin tytär Olga rakastuu vuosia myöhemmin nuorukaiseen, joka saa yliopisto-opinnoistaan kimmokkeen perustaa Espooseen Finnsin kansanopiston. Liekin ja ainekset sitä varten kumpuavat ruotsalaisista ja tanskalaisista esikuvista, mutta myös tarpeesta sivistää vähitellen kehittyvän Suomen nuorisoa.

Olgan elämä Finnsissä (molemmilla on todelliset esikuvansa) on romaanin keskiössä: kansanopistovuoden rakentaminen, pedagogiikka, aatteet, opiskelijoiden löytäminen, sopiva henkilöstö, suhteet ympäröivään seutuun ja taloudenpito. Opiston pyörittäminen ensin aviomiehen, sitten vaihtuvien rehtorien kanssa on Olgan elämäntyö, jolle hän antaa mielellään kaikkensa. Nuorten naisten opettaminen ja sivistäminen tulevaisuutta ja yhteiskuntaa varten on etuoikeus ja työ, jonka avulla Olga on itsekin noussut maaseutuväestön ja työväenluokan yläpuolelle. 

Romaani on kansanopistohistorian lisäksi tietysti myös kertomus naisesta, hänen kasvustaan ja työstään, äitiydestä, sisaruudesta ja rakkaudesta. Romaanin loppupuolella Olgan rinnalle päähenkilöksi nousee hänen tyttärensä Karin, hyvin erilainen ja vielä kovin nuori, vailla tavoitteeseen johtavaa liekkiä. Mielenkiintoisia sivuhahmoja ovat Olgan isä Fredrik, puoliso Robert, opiston rehtorit, Karinin puoliso Gunnar ja Olgan pikkusisko Ida, joka on eturintamassa tuomassa voimistelua ja liikuntaa osaksi tyttöjen koulutusta.

Liekinkantajat on vahvasti kiinni Suomen historian tapahtumissa alkaen Vaasan sodasta vuonna 1852. Helmikuun manifesti vuonna 1899 ja Suomen asema pelottavat opistolaisia ja tapahtumat ruokkivat pedagogisia keskusteluita. Naisten äänioikeus samoin herättää vahvoja mielipiteitä, joiden esittämistä sekä harjoitellaan että pelätään. Ensimmäinen maailmansota vaikuttaa Suomessa asti, mutta suurin koettelemus on tietysti sisällissota heti sen jälkeen vuonna 1918. Sivistysaatteen lisäksi teemoja ovat siis myös työväestön asema, naisten asema ja Suomen sijainti Venäjän osana.

Ja silti tuntuu, etteivät suuret teemat ja tapahtumat kuitenkaan ihan ravisuta romaanin päähenkilöitä, vaikka he mukana ovatkin - sivuhenkilöitä historia ravisuttaa enemmän. Suurimmat tunteenpurkaukset liittyvät parisuhteeseen, ihmissuhteisiin ylipäätään, lasten kasvattamiseen, maineeseen tai rakkaiden menettämiseen. Olga saa hyvän elämän ja palon, joka kestää, mutta hän joutuu myös pelkäämään ja menettämään paljon rakkaidensa vuoksi. Romaani kuvaa hyvin sitä, miten hauras ihmiselämä on vielä tuohon aikaan ollut, miten vähällä ihmiset ovat välillä joutuneet tulemaan toimeen, ja miten riippuvaisia he ovat olleet maineestaan ja siitä kuvasta, jonka he muille välittävät.

Olgan elämä vie mukanaan ja romaania oli sen teemojen vuoksi mielenkiintoista lukea. Lundbergin kerronta on vaihtelevaa ja monipolvista, muttei aina ihan minun makuuni. Kerronta on hieman imelää, esimerkiksi se, miten monin sanoin loppuun saakka kansanopistoaatteen ihanteita kerrataan ja kerrataan, miten ihanaa ja kehittävää nuorten on kasvaa Finnsissä, ja miten merkittävää työtä Olga tekeekään. Tekstissä on tyyli, joka sopii hyvin historialliseen romaaniin, mutta on kaunosieluisena vähän etäännyttävä. Kokonaisuutena kuitenkin erittäin hyvä ajankuva.

Zadie Smith: Petos

Zadie Smith 2023. Englanninkielinen alkuteos The Fraud. Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2025. 542 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Tämä joululahjatoivelistalla ollut teos on menestynyt niin kotimaassaan Iso-Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin ilmestymisvuonnaan, kuten muutkin Zadie Smithin teokset. Minulle aikaisemmin tuttuja ovat Valkoiset hampaat ja Kauneudesta, molemmat ajalta ennen blogia.

Petos ammentaa historiallisista henkilöistä ja heidän elämistään 1800-luvulla. Kirjailijaserkkunsa taloudenhoitajana toimiva leski Eliza Touchet kiinnostuu pitkästä oikeudenkäynnistä, joka täyttää Englannin sanomalehtien palstat 1870-luvulla. Työläismies saapuu Lontooseen väittäen olevansa Australian-matkalla kadonnut baroni. Hänellä on todistaja mukanaan, Jamaikalla kasvanut musta Andrew Bogle poikineen. Jamaikalaismies herättää mustuudessaan ihmetystä. Englannin työväestö intoutuu uskomaan miehen sanoihin, vaikka fyysiset todisteet väittävät jotain ihan muuta. Onko mies oikeutettu omaisuuteen ja arvonimeen, vai onko hän huijari?

Elizan tarina siirtyy välillä 1870-luvulta aikaisemmille vuosikymmenille aikaan jolloin hän päätyy serkkunsa talouteen, osallistuu kirjailijailtoihin ja tukee serkkunsa uraa. Näissä kohdin romaani vilisee aikakauden kuuluisia kirjailijanimiä ja teoksia, joista osa on edelleen klassikon maineessa. Rotukysymys on tuolloin pinnalla ja Eliza osallistuu tasa-arvoa ajavien piireihin. Vuosikymmeniä myöhemmin, kun kirjailijaserkku on uudessa avioliitossa ja hänen tyttärensä aikuisia, Eliza kaipaa elämäänsä sisältöä, ja löytää sitä oikeudenkäynnin seuraamisesta. Andrew Boglen historiasta Jamaikalla kerrotaan myös.

Oikeudenkäynti ja totuuden löytyminen ovat eräänlainen kehys romaanille, mutta sen riveillä on paljon muutakin, kuten rotukysymys, kolonialismi ylipäätään, naisen asema, työväenluokan asema, varallisuus ja hieman seksuaalisuuskin. Eliza pohtii asioita ja totuuden määritelmää omasta, varsin hyvin toimeentulevasta näkökulmastaan käsin, törmää välillä mustan, nuoremman tai eri yhteiskuntaluokkaa edustavan näkökulmaan, ihmettelee ja kuuntelee. Romaani kuvaa hyvin, millä tavalla varsin itsenäinen nainen tulee toimeen, jos suvussa on mies, jonka luona voi asua. Se on myös kiinnostava katsaus aikakauden kirjailijoihin, kaupallisuuden syntyyn ja menestyksen vuoristorataan.

Hyvin kirjavalla ja polveilevalla tavalla kirjoitettu romaani ei kerronnaltaan ollut minun makuuni. Pidän vähemmän rönsyilevästä kielestä ja tarkemmin rajatuista teemoista. Mietin teoksen alkupäässä jopa sen keskeyttämistä, mutta onneksi jatkoin sinnikkäästi loppuun, sillä vähitellen Elizan kohtaamat tapahtumat ja ihmiset alkoivat avautua minulle paremmin. Smith saattaa välillä aloittaa luvun suoraan keskeltä jotain keskustelua, luvut ovat usein lyhyitä pätkiä eri tilanteista, ja kokonaisuuden hahmottaminen oli siksi minulle haastavaa. Mietin myös sitä, että jos en tuntisi englantilaista kirjallisuushistoriaa, olisinko saanut kovinkaan paljon irti niistä lukuisista kulttuurisista viittauksista, joita romaani vilisee. Onneksi aihepiirit olivat kiinnostavia ja opettivat jälleen kerran jotain historiasta. 

Juli Zeh: Ihmisten kesken

Juli Zeh 2016. Saksankielinen alkuteos Unterleuten. Huippu 2025. Suomentanut Anne Kilpi. 643 s. Lainasin kirjastosta.

Juli Zeh'n aikaisemmin suomennettu romaani Yli-ihmisiä oli niin mainio, että kun kuulin toisenkin romaanin suomennoksesta, varasin sen heti. Ihmisten kesken on itse asiassa vanhempi kuin Yli-ihmisiä, mutta niinhän siinä usein käy, että kun yksi käännösromaani osoittautuu suosituksi, aikaisempiakin teoksia aletaan julkaista suomeksi. Hyvä niin! Tätä romaania kehutaan yhdeksi Saksan puhutuimmaksi ja se on saanut erinomaisia arvioita.

Jos tuntisin Saksojen historiaa paremmin, olisin ehkä saanut romaanista vielä hitusen enemmän irti. Mutta vaikka en DDR-asiantuntija olekaan, tarina ja sen ihmiset opettivat jälleen kerran jotain maailmasta ja tapahtumista, jotka eivät loppujen lopuksi niin kaukana historiassa edes ole. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuumaan kesään vuonna 2010 - kaksikymmentä vuotta Saksojen yhdistymisen jälkeen. Tarina sijoittuu itäsaksalaiseen Unterleutenin kylään Brandenburgissa, noin tunnin ajomatkan päässä Berliinistä. Lähellä pääkaupunkia, mutta ihan omassa kuplassaan, jossa asukkaat pyrkivät elämään vaihtotaloudessa, mahdollisimman itsenäisenä kylänä. 

Sosialismin loppu ei vielä näy kaikissa kyläläisissä, vaikka Berliinistä muuttaa uusia tuulia ja kapitalismi kurottaa kylää kohti. Tuulivoimapuistoa kylän pelloille suunnitteleva yhtiö aiheuttaa kyläläisissä monenlaisia tunteita. On opportunisteja, laskelmoivia isäntiä, omia asioitaan ajavia nuoria, lintujensuojelijoita ja niitä, jotka vain yrittävät jatkaa elämäänsä. Pinnan alla kuohuvat vanhat kaunat, syyllisyydentunto, henkinen velkavankeus ja parisuhdedraamat.

Kylän uusilla, Berliinistä muuttaneilla asukkailla kestää aikansa oppia kylän tavoille, siihen ketä kuunnellaan, kenelle nauretaan ja mistä puhutaan. Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin sattuneella onnettomuudella on pitkät juuret ja vaikutukset, mutta ovatko huhut siitä lainkaan totta? Unterleutenin suurin työnantaja on tottunut pyörittämään kylää ja joutuu yllätyksekseen huomaamaan, miten Berliinistä hevosensa vuoksi maalle muuttanut nuori nainen pystyy samaan.

Monitasoisessa romaanissa paljastetaan, miten itäsaksalaiset ovat reagoineet Saksojen yhdistymiseen ja miten se on vaikuttanut elämään maaseudulla. Oma osuutensa on luonnonsuojelulla ja maisemilla, suokukoilla ja puhtaalla ilmalla. Pääroolissa mielestäni ovat kuitenkin ihmisten väliset suhteet ja vaikutusvalta, se miten kukin suhtautuu tuleviin muutoksiin, taloudellisiin mahdollisuuksiin tai maiseman menettämiseen, menneisyyden tapahtumiin ja uusiin naapureihin. Herkullisia yksityiskohtia löytyy hahmojen persoonallisuuksista, tunteiden ilmaisusta ja pariskuntien väleistä, samoin asenteesta länsisaksalaisia kohtaan.

Yli-ihmiset sijoittuu samoin maaseudulle. Se oli mielestäni hieman tätä romaania parempi, sillä se pysyi paremmin kasassa ja keskittyi pienempään joukkoon ihmisiä. Tästä löytyy kuitenkin enemmän ulottuvuuksia ja yhteiskunnallista näkökulmaa. Kesän tapahtumia kuljetellaan vuorotellen muutamien keskeisten kyläläisten näkökulmista, eivätkä kaikkien tapahtumien syyt selviä näkökulmista huolimatta, niin monenmoiset ovat kyläläisten ennakkoluuloihin vaikuttavat tekijät. Minulle pelottavan paksu romaani, jonka vuoksi kädet väsyivät sängyssä ja eräpäivä paukkui, mutta niin vaan selätin sen ja vieläpä nauttien.

Anni Kytömäki: Mirabilis

 

Anni Kytömäki 2024. Gummerus. 688 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Ehdinpäs lukea tämän loppuun vielä ennen vuoden vaihtumista. Teos on paksumpi kuin miltä kirja ensi alkuun näyttää, sillä Kytömäki on saanut jälleen käyttöönsä ohuen 50-prosenttisen kierrätyspaperin. Melko tuhteja ovat muistaakseni hänen aikaisemmatkin teoksensa, joten 688 sivua ei siinä mielessä tullut yllätyksenä, vaikka paksuja kirjoja hieman kammoksunkin.

Kytömäen teokset ovat olleet niin mukaansatempaavia ja hyvin kirjoitettuja, ettei sivumäärästä ole tullut koskaan ongelmaa. Hitusen tätä ihmeellistä Mirabilista olisi voinut tiivistää, mutta erinomaista ja perusteellista tarinankerrontaa jälleen kerran. Kieli on tuttua, herkkää ja kuvailevaa, mutta eteenpäin vievää. Yhteistä aikaisemmille on myös se, miten aikakauden historia nivoutuu päähenkilöiden tarinan kanssa yhteen. Luonto on merkittävässä roolissa tässäkin - jopa ihan kertojana sen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa! Myös mielen haasteet tunnistan ja muistan aikaisemmista kirjoista.

Tarina alkaa nälkävuosista, kun nuori palkollinen Riikka lähtee Korraharjun kartanosta rakentamaan Helsingistä itään suuntaavaa rautatietä. Voimakas ja isokokoinen nainen saa tehdä sitä, missä on hyvä, mutta innostuu kuitenkin matkaamaan Amurinmaahan uuden yhteiskunnan perässä. Matkalla hän synnyttää kaksoset, jotka kasvavat idässä tiikerin läheisyydessä. Vuosia myöhemmin kaksoset Ella ja Artturi lähetetään isälleen Suomeen takaisin radan varteen. Siellä lapset aloittavat akrobatian harrastamisen naapurin Viken kanssa.

Kun Iso-Riikka myöhemmin palaa Suomeen, hän saa töitä Korraharjusta, jota isännöi edelleen paroni Falkenhöjd. Koillisväylän tutkimusretkellä maailmaa ja Suomea laajalti kartoittanut paroni tapasi Riikan ja lapset myös Amurinmaalla. Ellan kasvaessa nuoreksi naiseksi tämä pääsee Falkenhöjdin mukana luonnontieteilijöiden kokoontumiseen Bergeniin, jossa he tapaavat Georg Stellerin jalanjälkiä kulkevan Leonard Stejnegerin. Näin Ellan ja Artturin elämät lomittuvat kuuluisten luonnontutkijoiden polkujen kanssa, ja Mirabilis hipaisee Iida Turpeisen Elolliset-romaania.

Ella ja Stejneger kuljettavat lukijaa mukanaan suurimman osan teoksesta. Akrobatia ja sirkuksessa esiintyminen on Ellan lähes koko elämä, mutta hän kantaa sielussaan surua, josta ei pääse eroon koskaan. Kuten Ella itse toteaa, Artturi sai kaiken ilon ja Ellalle jäi muu. Kirjeenvaihto Stejnegerin kanssa tuo valonpilkahduksia. Sen sijaan taloudellisen turvan takaava suhde Falkenhöjdiin ei tuo onnea. Artturi näyttää pystyvän siihen, mitä aikuistuvalta nuorelta odotetaan, kun taas Ellan valinnat ihmetyttävät ja niitä jopa paheksutaan. Isä on jäänyt rautatiensä kanssa etäiseksi, samoin äiti, joka katselee öisin metsään niin Suomessa kuin Amurinmaallakin.

Stejneger puolestaan kipuilee tutkijuutensa kanssa pitkälle keski-ikään ennen kuin alkaa saada äänensä esille. Hän kokee kuoleman kolmesti, pelastuu aina täpärästi, eikä odota itseltään pitkää ikää. Niin hän kuitenkin vaan elää pitkän elämän, ehtii nähdä hetken, jolloin arktinen turkishylje rauhoitetaan ja kalastuskantoihin aletaan kiinnittää huomiota. Hänen mielenterveyttään kiusoittelee jo menehtynyt Steller, joka vierailee alati hänen ajatuksissaan. Stejneger ei voi olla pohtimatta, miten esimerkiksi Stellerin merilehmän olisi käynyt, elleivät eurooppalaiset olisi löytäneet tietään Beringinsaarelle. Mirabiliksessa merilehmää keskeisempään rooliin nousee kuitenkin isomerimetso, joka kasvattaa suojaavat sulkansa välillä Ellan ympärille.

Eläimillä on suojelu- ja tutkimuskohteen lisäksi romaanissa myös symbolinen merkitys, kuten edellä mainittu isomerimetso Ellalle. Kun äiti Riikka ja tämän ystävä Saša saapuvat Suomeen, Falkenhöjd alkaa puuhata yllätystä Korraharjuun ja pian sinne saapuu tiikeri, amba, jota kaksoset oppivat pelkäämään jo Amurinmaassa. Riikalle amba on jotain enemmän ja myöhemmin nämä katoavat yhdessä. Saša uskoo tiikerin sielun vaikuttavan tilalla vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun kolme kauan kadoksissa ollutta rakasta palaa kotiin. Metsän läheisyys, kasvit, vesi ja eläimet ylipäätään ovat keskeisiä romaanin elementtejä.

Kerrottavaa olisi paljon enemmänkin ja jotain olennaista jää varmasti kirjoittamatta. Ellan - taiteilijanimeltään Mirabella - melankolisuus vaikuttaa vahvasti romaanin olemukseen ja välillä se jopa häiritsi minua. Kukaan ei kuitenkaan ole vahvempi kuin nainen joka taipuu kuin ihme, niin fyysisesti kuin henkeään pelastaessaan. Rakkauttakin tarinassa on, pidin erityisesti kaksosten välisestä vahvasta siteestä, Sašan mukanaan tuomasta huolenpidosta ja Stejnegerin kyvystä rakastaa platonisella tavalla kirjeiden kautta. 

Olen lukenut joskus, että luonnonsuojelusta kiinnostuttiin hetkeksi 1800-luvun lopulla ja se näkyy tässä tarinassa. Vuosisatojen vaihteen tapahtumat kulkevat romaanin taustalla muutenkin, kuten nälkävuosi, siirtolaisuus, vuoden 1906 suurlakko ja Venäjän vallankumous. Kytömäki kuvaa hyvin myös vallasväen ja palkollisten rinnakkaista elämää, erilaisuutta ja tapoja. Naisten asemaan ja mahdollisuuksiin romaani kiinnittää myös huomion. Fyysisyys on vahvasti läsnä, ei pelkästään kaksosten päivittäisessä voimistelussa ja työssä, vaan myös Riikan olemuksessa, luonnontutkijoiden kävelymatkoissa tai sinnikkyydessä, jota elämä ennen teknologiaa on ihmiseltä vaatinut.

Jenni Räinä: Vaino

 

Jenni Räinä 2025. Otava. 255 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Isoviha on aina kiehtonut minua ja on ajanjakso, jota on mielestäni käsitelty kirjallisuudessa turhan vähän. Venäläisten raakuudet ovat vaikuttaneet länsirannikolla niin valtavalla tavalla, että haavat tuskin ovat koskaan umpeutuneet. Hienoa, että Räinä on ottanut omaa kotiseutuaankin ravistelleen ajanjakson teemakseen uusimmassa romaanissaan, joka on yksi tämän vuoden vaikuttavimmista.

Nuori Valpuri joutuu lähtemään veljiensä kanssa pakomatkalle venäläisratsujen saavuttaessa kotikylän Iissä, Oulun pohjoispuolella. Miehet jättävät jälkeensä poltettuja kyliä, silvottuja ruumiita ja raiskattuja tyttäriä. Valpuri veljineen taivaltaa sisämaan suuntaan kohti isän käyttämää metsästysmajaa. Isä on jo menetetty, mutta toivo äidin pelastumisesta antaa voimaa. 

Ratsumiesten mukana Iitä kohti kulkee nuorukainen, jonka venäläiset ovat kaapanneet mukaansa aikaisemmalla reissullaan. Tätäkin he tekivät: säästivät nuorten poikien hengen, mutta ottivat nämä mukaansa ja veivät eteenpäin joko osaksi kasakoiden joukkoja tai työvoimaksi valtakunnassaan. Kasakoiden mukana kulkeva nuorukainen tuntee ja tunnistaa entisen kotiseutunsa, mutta on oppinut uuden isäntänsä kielen nopeasti ja tappaa paikallisia siinä missä muutkin. Hän on arvokas ase ryöväreille, mutta mitä hänestä ajattelee isä, joka on edelleen hengissä Iissä?

Osa Räinän tarinan henkilöistä on todellisia ja osa tapahtumista on kulkenut tarinoina sukupolvilta toiselle. Rinnakkain kulkevat Valpurin ja Vasilin tarinat ovat julmuudessaan ja raakuudessaan vetäviä ja koskettavia. Räinä tuntee maisemansa ja metsänsä, jossa tyttö pakenee ja pysyttelee hengissä kuin ihmeen kaupalla. Kasakat samoin tuntevat rannikon ja saavuttavat Iitä pelottavan nopeasti. Lukija ei voi muuta kuin hengittää Valpurin pakokauhua ja toivoa, että mahdollisimman moni selviäisi hyökkäyksistä. 

Raskaasta teemasta huolimatta oli ihana lukea tarinaa, jonka seutuja ja historiaa itsekin melko hyvin tunnen. Vaikka isonvihan tapahtumat niin järkyttäviä ovatkin, eikä Räinä säästele lukijaansa, on romaanissa muitakin sävyjä. Toivo selviämisestä ja jälleennäkemisestä kulkee mukana alusta loppuun. Lasten välinen rakkaus ja nuoruuden kokemukset tuovat tarinaan lämpöä. Sisarusten vanhemmiltaan oppimat taidot lähes koskemattomassa erämaassa ja vaikeissa olosuhteissa kantavat pitkälle. Tekstissä näkyy hyvin Räinän aikaisemmistakin teoksista tuttu, vahva suhde luontoon. Räinän uusin teos, Veden ajat: matka läpi muuttuneen maiseman onkin jo kirjaston varausjonossa.

Alice Winn: In memoriam

Alice Winn 2023. Englanninkielinen alkuteos In memoriam. Suomentanut Seppo Raudaskoski. WSOY 2023. 480 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ensimmäinen maailmansota on juuri alkanut ja 18-vuotiaita brittejä houkutellaan värväytymään mukaan rintamalle. Tunnelma on isänmaallinen ja sotaponnistuksia pidetään kunniakkaana tekona. Preshuten sisäoppilaitoksessa kasvaneet nuoret, Sidney Ellwood ja Henry Gaunt, eivät ole vielä kahdeksaatoista, mutta yksi päätä sekoittava hetki sillalla saa ensin Gauntin lähtemään sotaan ja pian Ellwood seuraa perässä.

Alice Winn on kirjoittanut väkevän romaanin raskaista aiheista. Sota eturintamalla ja juoksuhaudoissa on hyvin julmaa, raakaa ja vaikka Winn kuvaa sitä uskomattoman realistisella tavalla, sitä pystyy seuraamaan ja sen vaiheet vievät mukanaan. Nuoret menettävät sodan aikana valtavan määrän koulukavereitaan ja veljiään, perheet hajoavat ja mielet murtuvat. Nuorissa on kuitenkin sinnikkyyttä ja elämänjanoa, vaikka kuukaudet sodassa eivät etene niin kunniakkaasti kuin he kuvittelivat.

Ellwoodilla ja Gauntilla on salaisuus, ominaisuus josta heitä rankaistaisi, jos he jäisivät kiinni. Nuoressa Ellwoodissa seksuaalisuus on löytänyt suuntansa jo vuosia aikaisemmin, kun taas Gaunt on pitänyt omansa salassa osin myös itseltään. Löytävätkö parhaat ystävykset toisistaan muutakin kuin ystävyyttä, ja kestääkö se läpi Sommen kuuluisan verilöylyn, vankileirit ja iskujen moukaroimien ruumiiden. Sotaromaanin lisäksi In memoriam on rakkausromaani ja väistämättä myös kasvutarina.

Winnin teoksessa on hienolla tavalla raakuuden ja ruumiillisuuden seassa hienostuneisuutta, väkevää rakkautta ja kirjallisia sitaatteja, kun Ellwood sirottelee puheeseen Tennysonia ja Keatsia ulkomuistista. Ruumiillisuus on toisaalta osa sotaa ja vammoja, mutta myös seksuaalisuutta ja - ehkä häiritsevimpänä yksityiskohtana - väkivaltaa sisäoppilaitoksessa. Tässäkin yksi taso, jonka Winn nostaa esiin merkittävänä teemana. Mitä kaikkea nuoret pojat toisilleen tekevätkään laitoksessa, josta toiset selviävät ulos terveempinä kuin toiset. Ja tämänkin Winn osaa kirjoittaa hienovaraisesti, mutta mitään säästelemättä.

In memoriam viittaa Preshuten oppilaitoksen omaan julkaisuun, sanomalehteen, johon listataan säännöllisesti kaikki sodassa kaatuneet ja haavoittuneet. Tekstin perusrakennetta jäsentävät Preshutianin ja Ellwoodin runouden lisäksi myös lukuisat kirjeet, joita pojat ystävineen ja perheenjäsenineen kirjoittavat tiiviisti toisilleen aikana ennen puhelimia, tekstiviestejä ja sähköposteja. Niissä on omanlaisensa viehätys, reilun sadan vuoden takaisen maailman ominaisuus. Upea, monitasoinen ja monivivahteinen, rohkeakin romaani, joka yhdistelee useita kipeitä teemoja.

Markus Nummi: Käräjät

Markus Nummi 2024. Otava. 575 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Käräjiä on kehuttu kovasti ja se on ollut ihan kivasti esilläkin, vaikka en enää muista, mikä nimenomainen juttu sai minut (melko pitkään) kirjaston varausjonoon. Tarina sijoittuu pääasiassa vuoteen 1938, pieneen kuvitteelliseen eteläpohjalaiseen Tarvajoen pitäjään ja siellä etenkin Luomanpaikan kylään. Satuin ajamaan viikko sitten Pojanluoma-nimisen tienviitan ohi Etelä-Pohjanmaalla, joten nyt tietysti kuvittelen tapahtumat sinne!

Vilja Neva, Luomanpaikan kansakoulun opettajan sisko, joka tunnetaan paremmin nimellä Vilja-täti, seuraa itsekseen kylän tapahtumia yläkerran ikkunastaan. Vilja havainnoi paljon ja yhdistelee näkemänsä omalla tavallaan päässään, joka ei taida toimia ihan niin kuin muilla. Tyhmä Vilja-täti ei todellakaan ole, vaan mieleltään järkkynyt, ja lukija alkaa pian aavistaa, että hänen nuoruudessaan on tapahtunut jotain, minkä hän on sulkenut mielestään. Sen jonkin jälkeen hän ei ole enää ollut Vilja-tyttönen, eikä elämä ole jatkunut niin kuin useimmilla.

Lääninetsivä Juho Iivonen saapuu Vaasasta Tarvajoelle tutkimaan tapauksia, joiden vuoksi käräjille joutuu lopulta jopa neljäkymmentä ihmistä. Sitä ennen Iivonen kuulustelee ja kuulustelee, kerää havaintoja ja tietoa noin kymmenen vuoden ajalta. Mitä sellaista Karoliina Suomaa, Vilja-tädin lapsuudenystävä Liina, on tehnyt, minkä Iivonen vie käräjille asti? Miksi syytteeseen joutuu niin miehiä kuin naisia, niin pariskuntia kuin itsellisiäkin. Ja onko Liina oikeasti syyllinen, vai pitäisikö tapauksista syyttää ennemminkin yhteiskuntaa, köyhyyttä - tai ehkä miehiä?

Vilja-tädin mielenrauhaa ja haudattuja muistoja alkaa vähitellen herätellä se, mitä hän aavistaa tapahtuneen nuorelle Inkeri Sepälle. Inkeri on sijoitettu sukulaisten hoiviin, jälleen kerran erilleen äidistään Hannasta, jonka elämäntavat paheksuttavat. Inkeri ei viihtynyt viimeisimmässä sijoituskodissaan ja joutuu pian Vaasaan mielisairaalaan. Nuoren tytön mieli on niin ikään hyvin järkkynyt. Elääkö kylällä edelleen hahmo, jonka vuoksi Vilja-tädin elämä muuttui niin täysin?

Romaanissa on paljon väkeä, mutta Nummi on sijoittanut teoksen alkuun henkilöluettelon, joka auttaa muistamaan, oliko kyseessä vanginkuljettaja Armas Honkala, Kuoppalan paappa vai juopotteleva Mikkola; kenen lapsia on Heikki, kuka olikaan ihastunut opettaja Frans Nevan esikoiseen ja kuka naisista oli Sofia Nevan sisko. Pidin kovasti Nummen rakentamista hahmoista ja heidän välisestä kanssakäymisestään, vuorovaikutuksesta ja vuoropuhelusta. Hahmot ovat todentuntuisia ja kylä vaikuttaa juuri sellaiselta, joita on varmasti ollut olemassa. Nummella onkin ollut apuna iäkkäämmän polven haastateltavia.

Pidin kovasti myös siitä, millä tavalla Vilja-tädin hahmo rakentuu, alkaa vähitellen avautua lukijalle ja vähitellen myös muuttua. Hän on monella tapaa huomaamaton ja vaaraton, mutta silti yllättävän keskeinen tapahtumaketjun käynnistymisen kannalta, kyläläisten välisten keskustelujen kannalta myös, ja eräänlaisena muistina vuosikymmenten takaisiin aikoihin. Monet muut hahmot rakentuvat Vilja-tädin silmien kautta, vaikka toki kertojina on myös muun muassa lääninetsivä Iivonen. 

Kokonaisuus kuitenkin vähän hajoaa dramaattisen siltaepisodin jälkeen. Sen kautta selviää, mitä Viljalle tapahtui nuorena. Siihen olisi ollut hyvä lopettaa, vaikka romaanin loppuosallakin on merkityksensä. Lopun ansiosta Vilja ja Liina saavat eräänlaisen anteeksiannon ja mielenrauhan, mutta sotien läpi nopeasti kahlaavan lopun olisi myös voinut jättää pois ja antaa lukijan itse kuvitella Viljan elämän viimeiset vuodet. Alkuromaanin taitavasti rakennettu vihjaileva kerronta muuttuu lopussa kaiken läpiselittäväksi tekstiksi.

Nummi on kirjoittanut romaanin kivasti vanhahtavaan tyyliin, jota värittävät Iivosen kautta muodollinen käräjäkieli, eteläpohjalainen murre, Vilja-tädin ulkoa muistamat raamatun katkelmat ja jokaisen hahmon persoonallinen tapa ilmaista itseään. 1930-luvun elämä maaseudulla, kevään ja kesän vaiheet, maatilojen työt, monien kohtaama köyhyys ja puute ovat hyvin kuvattuja. Hyvin osuvaa on myös tapa, miten lapset ja nuoret kokevat ympäristönsä ja yrittävät päästä osaksi yhteisöä.

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär

Ulla Rask 2025. WSOY. 375 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kylmä meri -sarjan aloitusosa sijoittuu 1600-luvun alkuun. Nuoren Blankan pitäisi juhlia siskonsa häitä, mutta sisko menettää yllättäen henkensä juuri häiden alla, ja Blanka joutuu rooliin jota hän ei olisi koskaan uskonut. Kauppiasperheen suhteet siskon mieheen, lyypekkiläiseen kauppiaaseen, on turvattava, ja niin sovitaan, että leskimies Karl Johan Krause naikin Blankan. Blanka saa yhden talven aikaa tottua ajatukseen avioliitosta ja muutosta pois kotoaan Tallinnasta.

"Naisella ei ole varaa sääliä itseään kuin yhden rukouksen ajan."

Äitinsä puolelta aatelista sukua oleva Blanka Berger von Wijk ei osaa ennustaa myöskään sitä, millainen seikkailu merimatkasta Tallinnasta Lyypekkiin tulee olemaan. Miten käy hänen ja hänen piikansa Margon, kun laiva kaapataan ja merirosvot vievät naiset mukanaan? Suojattua elämää viettänyt Blanka osoittautuu neuvokkaaksi ja rohkeaksi neuvotellessaan rosvojen kanssa ja keksiessään keinon päästä jatkamaan matkaa. Sitä ennen on kuitenkin pysyttävä hengissä liassa, pimeässä, vähällä ruoalla ja miesten katseiden alla.

Ulla Raskin romaani aloittaa sarjan, joka yhdistää viihdyttävällä tavalla historiaa, naisten kohtaloita, ihmissuhteita, hansakaupunkien elämää ja seikkailua. Tallinnaan, hetken Ahvenanmaalle ja Visbyhyn sekä Lyypekkiin sijoittuva teos on mielenkiintoinen opas 1600-luvun alun elämään, etenkin naisten näkökulmasta. Sen päähenkilönaisista löytyy sinnikkyyttä ja rohkeutta tilanteissa, joihin he joutuvat ensimmäistä kertaa ja usein miesten keskellä. Romaani kuvaa hyvin myös sitä, miten nuori naimaton nainen on miesten - ensin isän, sitten aviomiehen - armoilla ja varassa, ja lopulta kauppatavaraa, vaikka perhesuhteet olisivat kuinka kiinteät.

Vielä kirjan puolessa välissä minulla oli vähän sellainen olo, että tämä kirja on kirjoitettu joskus ennenkin. En oikein löytänyt siitä mitään uutta. Mutta vähitellen Blankan ja Margon kohtalot lähtivät kietomaan pauloihinsa ja luin kirjan loppuun oikein mielelläni. Se mistä pidin erityisesti, oli kielten ja taustojen sekamelska, se miten pohjoisen Itämeren alueella suomalaiset, karjalaiset, virolaiset, ruotsalaiset ja saksalaiset tekevät kauppaa ja puhuvat useita kieliä. Blankankin kotitalossa on väkeä monelta eri suunnalta: hänen isänsä on saksankielinen, äiti ruotsinkielinen, Margo on Karjalasta ja Blankan nimi kantaa kaikuja Puolasta. Ja puhuiko kasvattiäiti suomea?

Juonessa oli paljon ennalta-arvattavia elementtejä, mutta kun ottaa romaanin historiallisena viihteenä, ennalta-arvattavuuden hyväksyy ja sitä alkaa suorastaan odottaa. Blanka on hahmona kehittyvä ja kasvava, mikä pohjustaa tulevia sarjan osia - oletan siis, että niissäkin tapaamme Blankan, joka ehtinee äidiksi ja topakaksi puolisoksi, ellei jopa tasavertaiseksi kumppaniksi kauppiasmiehensä rinnalle.

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Lisa Wingate 2017. Englanninkielinen alkuteos Before We Were Yours. Suomentanut Hilla Hautajoki. Sitruuna kustannus 2020. 473 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Vuonna 1939 kaksitoistavuotias Rill Foss ja hänen pikkusisaruksensa kaapataan kotoa jokilaivalta läheltä Savannah-jokea samana päivänä kun äiti ja isä ovat lähteneet synnyttämään kaksosia. Kaapattu sisarusparvi ei ole ainoa, sillä määränpäästä löytyy laitos täynnä eri-ikäisiä lapsia. Memphisiläisen adoptio-organisaation julkinen tarkoitusperä on hyvä: tarjota orvoille, köyhille tai muuten ala-arvoisissa oloissa eläville lapsille uusi, vauras koti ja kunnon kasvatus. Lapsia kuitenkin kerätään ja kaapataan köyhiltä seuduilta ja jokivarsilta myös ilman huoltajien suostumusta, vastasynnyttäneitä äitejä huijataan allekirjoittamaan sopimuksia, eivätkä äidit näe vauvojaan enää koskaan.

Hurja tarina, mutta ihan tosi. Rillin ja hänen sisarustensa tarina on fiktiota, mutta se on saattanut aivan hyvin tapahtua, sillä juuri näin Georgia Tannin johtama organisaatio toimi. Sen toiminta nousi lehtiotsikoihin vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja on ollut melkoinen kohu Yhdysvalloissa. Tann on saanut toimia täysin rauhassa korkeiden tahojen suojelemana.

Romaanissakin kadonneet lapset löytävät toisiaan vasta vuosikymmenien päästä. Rill tekee lapsena laitoksessa kaikkensa, jotta hän saisi perheensä vielä yhdistettyä, mutta joutuu myöntämään tappionsa, kun osa siskoista ja veljistä on jo sijoitettu uuteen kotiin, eikä jokivarressa ole enää tulevaisuutta. Aika laitoksessa on karmea, mutta Rill elää pitkän elämän ja on valmis kertomaan kaiken, kun hän tapaa sukulaislapsen vuosikymmeniä myöhemmin.

Nykyajassa vauraaseen poliitikkoperheeseen syntynyt Avery Stafford ei saata aavistaa isoäitinsä Judyn menneisyydestä mitään ennen kuin hän näkee vanhainkodissa erään asukkaan pöydällä vanhan kuvan naisesta, joka on ihan samannäköinen kuin hän itse. Avery alkaa selvittää kuvan taustoja, mutta osaavatko dementoituneet vanhukset kertoa enää mitään? Missä isoäiti on käynyt salaa tapaamassa - ja ketä - joka torstai vuosien ajan? Ketä ovat Rill ja Fern?

Avukseen Avery saa kitkerän yhteenoton jälkeen sympaattisen kiinteistövälittäjän, jolla on salaisuuksia ja avaamattomia kirjeitä oman isoisänsä jäljiltä. Tapauksen penkominen saa Averyn pohtimaan omaa elämäänsä perheessä ja parisuhteessa, joissa hänen asemansa tulevana poliitikkona on valmiiksi suunniteltu ja siloteltu. Onko menneisyyden paljastuminen liikaa julkisuudesta riippuvalle, vaikutusvaltaiselle perheelle? Pitäisikö Averyn olla hiljaa ja jatkaa elämäänsä ja häidensä suunnittelua kihlattunsa Elliotin kanssa, vai löytyykö kiinteistövälittäjän kautta jotain enemmän omaa?

Kahdessa aikatasossa kulkevan romaani on aika kahtiajakoinen. Menneisyyden kertomus on sydäntä raastavaa luettavaa, tapahtumarikas, hurjan hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen. Etenkin kun tietää sen pohjautuvan tositapahtumiin, tuntuu että kirjailija on löytänyt jotain todella tärkeää ja merkittävää, ja osaa kirjoittaa siitä hienolla tavalla. Sen sijaan nykyhetken osiot ovat kuin jostain kevyestä romanttisesta romaanista, jossa eliittielämää viettävä nuori kaunis nainen pohtii elämäänsä ja menneisyyden vaikutuksia nykyhetkeen. Kivaa luettavaa sekin, mutta ei niin ansiokasta. Kokonaisuutena kuitenkin ihan huippuvetävä ja koskettava teos, jota voin suositella lämpimästi.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Anna Soudakova 2024. Atena. 334 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Soudakovan kaksi edellistä romaania, Mitä männyt näkevät ja Varjele varjoani, ovat olleet niin hyviä ja vakuuttavia, että kolmas oli melko selvä valinta joululahjalistalle. Edellisissä romaaneissa teemana on suuren naapurimaamme lähihistoria ja maahanmuutto, eikä tämä kolmaskaan kirja kauaksi lähde. Tarina kertoo Valko-Venäjästä, mutta päätyy jälleen Suomeen. Täytyy sanoa, että Valko-Venäjä on minulle poliittista uutisointia lukuun ottamatta hyvin vieras maa, vaikka se sijaitsee niin lähellä. Ehkä en ole sitä koskaan osannut erottaa Venäjästä, mikä on tietysti paikallista väestöä kohtaan väärin.

Romaani kertoo ensin Andréista, joka kasvaa köyhässä, alkoholisoituneessa perheessä. Äiti juhlii eikä isä ole kovin paljon paikalla. Kun Andréi saa pikkusiskon, tästä tulee hänen silmäteränsä ja poika tekee kaikkensa, jotta Sveta saisi hyvän elämän. Olosuhteiden vuoksi sisko sijoitetaan enon perheeseen Minskiin, jossa lähtökohdat ovat huomattavasti paremmat. Mitä Andréin nuoruudesta tulee? Hänen on vaikea löytää suuntaa elämälleen, vaikka naapurin opettaja Margaríta Serafímovna kovasti auttaakin. 

Vuosia myöhemmin pikkusisko Sveta on mukana diktatuurin vastaisessa toiminnassa ja ikävoi rinnalleen Andréita, joka on valinnut elää toisaalla. Poliittinen aktivismi on vaarallista eikä edes eläköitynyt opettaja ole turvassa väkivallalta ja vankiloilta. Maassa kuohuu ja kadut täyttyvät mielenosoittajista, mutta kuten tiedämme, mukaan ei saada niin paljon väkeä, että valta vaihtuisi.

Valko-Venäjän lähihistoriaa avataan Margaríta Serafímovnan äidin ja Andréin isoäidin menneisyyden kautta. Opin muun muassa sen, miten monen maan valtaama Valko-Venäjä on historiassaan ollut, ja millä tavalla kieli on ollut puristuksissa diktatuurin ja venäläismielisyyden aikana. Ihmisten köyhyydessä pitäminen on mahdollistanut heidän sumuttamisensa ja hiljaisena pitämisen, mutta vastarintaakin on aina ollut, aina hiljaa metsässä kokoontuneista ajattelijoista valkoisiin pukeutuneisiin naisiin Minskissä vuonna 2020. 

Totesin Soudakovan esikoisromaanista, että se parani ja kehittyi sivu sivulta. Samaa voisin sanoa tästäkin. Laadukas teos alusta alkaen, jonka tunnelma kiihtyy ja rikastuu loppua kohden. Olen aina tyytyväinen kun opin jotain uutta maailmasta ja niin todellakin kävi tämän romaanin kanssa. Andréin ja Svetan tarina on tunteikas, suorastaan pakahduttava, mutta Soudakovalle tyypilliseen rauhalliseen tapaan. Se, mitä tapahtui toisen maailmansodan aikana, tai se, miten ihmisiä kohdellaan 2020-luvulla, on yhtä lailla mieleenpainuvaa, järkyttävää, synkkää ja paikoin melkoisen toivotonta. 

Soudakovan kerronta on välillä vähän makeaa ja yksityiskohdissa on söpöyttä, jota ilmankin pärjäisi, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tyyli tasapainottaa kivasti rankkaa elämää ja kohtaloita. Näiden yhdistelmästä on myös tullut Soudakovalle tunnistettava tyyli, jota osasin jo odottaakin. Pidin kovasti siitä, miten tämän romaanin keskiöön nousee sisarusten välinen rakkaus, ei parisuhteessa elävien välinen kaipuu. Andréin ja Svetan side on väkevyydessään koskettavampaa. Sen kun yhdistää historiaan, poliittiseen vainoamiseen ja turvanpaikanhakuun, on resepti lähes täydellinen.

Petina Gappah: Muistojen kirja

Petina Gappah 2015. Englanninkielinen alkuteos The Book of Memory. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2017. 307 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Zimbabwelainen albiinonainen Memory kärsii tuomiotaan kuolemansellissä. Hänet on tuomittu miehen murhasta. Miehen, joka osti hänet kun hän oli vasta lapsi. Tarinassaan Memory käy läpi lapsuuttaan, äitinsä hulluutta, kotiseudun elämää ja yrittää ymmärtää, miksi vanhemmat halusivat hänestä eroon. Oliko syynä rahapula vai se, että äiti uskoi lapsen epänormaalin värityksen kiroavan koko perheen?

Gappah kertoo köyhän perheen elämästä pienten, valaisevien yksityiskohtien kautta. Siitä, mikä valta äidin suvussa kulkevalla kirouksella voi olla. Miten isä tekee kaikkensa että lapset pysyisivät hengissä, eivätkä he kaikki pysykään. Miten pieni lapsi käsittelee sisaruksensa menehtymistä. Tarina kertoo kuitenkin ennen kaikkea siitä, miltä tuntuu koko elämänsä olla erilainen kuin muut, kiusaamisesta, tuijottamisesta ja pelkäämisestä.

Lloyd, jonka Memory uskoo ostaneen hänet, antaa tytölle paremmat mahdollisuudet sivistykseen ja kouluttautumiseen. Siihen lahjakas tyttö panostaakin täysillä, sillä eihän hänellä muutakaan ole. Perhe jää taakse ja muistot haalistuvat. Menee kymmeniä vuosia ennen kuin Memory vasta vankilassa kuulee perheestään aikuisen kertoman totuuden, äidin mielenterveydestä, isän sinnikkyydestä ja sisarustensa kohtalosta.

Muistojen kirja on niitä teoksia, joista oppii lisää maailmasta, sillä se on myös tarina Zimbabwen kaoottisuudesta. Maa itsenäistyi Britanniasta Rhodesia-nimellä jo vuonna 1965, mutta kirjan tarinan aikoihin maassa kapinoidaan valkoista valtaa ja valkoista yläluokkaa kohtaan. Paikalliset valtaavat rikkaiden valkoisten maatilat ja talot, ja valta vaihtuu. Näin maan poliittinen tilanne vaikuttaa myös Memoryn elämään, pikaiseen tuomioon ja hänen uuden elämänsä ihmisiin. Brittivallan perinne näkyy hauskalla tavalla myös paikallisten kielissä ja ennen kaikkea nimissä, kuten Memory.

Romaanissa on todella viehättävä kerronta, vaikka itse tarinassa on paljon synkkää. Menneisyyden väärinkäsitykset ja tapahtuminen todellinen luonne avautuvat niin Memorylle kuin lukijallekin yhtä aikaa, vähitellen. Vaikka nainen elää kuolemansellissä, maan poliittinen tilanne mahdollistaa toivon. Romaanissa on yllätyksellisyyttä, viisautta ja ymmärrystä niissäkin tilanteissa, joissa tuomiot ja kohtalot tuntuvat täysin epätodellisilta ja epäreiluilta.

Lue myös millainen on Gappahin seuraava romaani Pimeydestä loistaa valo. 

Marjane Satrapi (toim.): Nainen, elämä, vapaus

Marjane Satrapi (toim.) 2023. Ranskankielinen alkuteos Femme, vie, liberté. Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2024. 271 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Persepolis-teoksista maailmanmaineeseen nousseen Satrapin toimittama uutuusteos oli ehdoton joululahjatoive, kun loppusyksystä aloin niitä listata. Sarjakuvateos Nainen, elämä, vapaus on tarina siitä, kuinka 22-vuotias iranilainen Mahsa Hamini kuoli puolustaessaan naisten oikeuksia ja siitä, miten hänen kuolemansa siveyspoliisin käsittelyssä nostatti Iranissa ja muuallakin maailmassa mielenosoitusten aallon ja feministisen vastarintaliikkeen.

Teosta on ollut tekemässä vaikuttava 20 hengen joukko iranilaisia ja eurooppalaisia sarjakuvantekijöitä, jotka esitellään teoksen lopuksi. Mahsa Haminin traagisen tarinan lisäksi sarjakuvissa käydään läpi Iranin historiaa, nykypolitiikkaa, kulttuuria ja tapahtumia - erityisesti naisten, mutta kenen tahansa ihmisoikeuksia puolustavan näkökulmasta. Teos avaa hyvin sitä tukahduttavaa ilmapiiriä, jonka puristuksessa niin monet etenkin nuoremman sukupolven iranilaiset elävät.

Iranissa on vangittu ja tapettu valtava määrä aktivisteja läpi vuosikymmenten, mutta teos antaa ymmärtää, etteivät aktivistit luovuta Iranissa tai muuallakaan maailmassa. Miljoonat ulkoiranilaiset elävät hengessä mukana. Monilla meillä on varmasti tietynlainen mielikuva Iranista ja siellä asuvista ihmisistä, mutta tämä teos näyttää, miten suppea mielikuvamme voi olla. Maa ei ole pelkkää aavikkoa ja hiekan pölyttämiä rakennuksia, vaan myös vehreyttä, muotia, värejä, tanssia ja elokuvia, yliopisto-opintoja ja urheilua. Läheskään kaikki eivät ole niin uskovaisia kuin valtaa pitävät mullahit antavat ymmärtää, vaikka katukuvassa naisten tuleekin peittää itseään.

Yksin asuminen, sinkkuus, riippumattomuus miehestä, lenkkeily, meikkaaminen, lävistykset, tatuoinnit, oikeus antaa hiusten näkyä huivin alta, oikeus valita käyttääkö huivia ylipäätään, värikkäät vaatteet, epäsovinnaiset legginsit ja takit, skootterilla tai moottoripyörällä ajaminen, työpaikka, itsenäisyys, soitto ja laulu, tupakka, alkoholi, flirttailu, yksin matkustaminen, vapaaehtoinen lapsettomuus, oikeus mennä sänkyyn miehen tai naisen kanssa... vapaus! --- Vallankumouksen ytimessä ovat arjen kamppailut.

Teos jakaantuu kahteenkymmeneenviiteen kertomukseen eri aiheista, kuten vallankumouksen alku ja kansannousu, vankilakokemukset, myrkytysten uhrit, teloitukset, valvonta ja sensuuri, Iranin johto ja lempilapset, juhlapyhät, kapinointi ja ulkoiranilaiset. Iranin todellisuus on myrkyllisempi kuin arvaisi ja vapautta kaipaaville rankka. Maan viimeiset sata vuotta koostuu useista kansannousuista ja kansan tukahduttamisista, mutta teos ja sen parissa työskennelleet aktivistit antavat pientä toivoa tulevaisuuteen.

Nainen, elämä, vapaus on visuaalisesti vaikuttavan jykevä teos, sen sivut ovat paksut ja kynänjälki vahvaa. Sen värimaailma on selkeän musta-valkoinen punaisilla tehosteilla. Sarjakuvataiteilijoita on useita, mutta kuvitusten tyyli on keskenään yhtenäinen ja kuvia on helppo lukea. Tällaista kirjallisuutta pitää kannattaa!

Patrik Svensson: Meren kutsu. Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta

Patrik Svensson 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Den lodande människan: Havet, djupet ja nyfikenheten. Essäer. Suomentanut Anu Holma. Tammi 2023. Pokkarissa 256 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Pokkarialesta löytyi kirja kirjailijalta, jonka teos Ankeriaan testamentti hurmasi monet lukijat muutama vuosi sitten. Siispä ajattelin, että luen mielelläni samatunnelmaista tekstiä lisääkin. Ja miten houkutteleva sen kansikin on! Meren kutsu on kokoelma tarinoita tai esseitä, kuten ruotsinkielisessä alkuteoksessa niitä luonnehditaan. Niiden teemana on nimen mukaisesti meri, mutta yhtä lailla myös ihmisen taipumus uteliaisuuteen, tiedonjanoon ja haluun löytää uutta.

Tämäkin teos on oikein mukavaa luettavaa. Meren kutsu ei ole tietokirja siinä mielessä, että siitä oppisi varsinaisesti uusia asioita, vaan se on ennemminkin ajatuksia ja tunteita herättelevä katsaus ihmisiin lajina meren äärellä. Osa Svenssonin kirjoittamista seikoista on osalle lukijoista varmasti hyvinkin tuttuja, kuten karttojen syntyminen tai suurten nisäkkäiden lajikato. Ajankohtaiseksi Svenssonin teoksen tekeekin juuri tuo ympäristönäkökulma: mitä kaikkea ihmisen tarve löytää ja valloittaa onkaan aiheuttanut planeetallemme. Miksi esimerkiksi valaita on pyydetty ennen kuin on edes tiedetty, miten niitä voisi hyödyntää?

Teos on ympäristönäkökulmasta huolimatta pääasiassa historiallinen katsaus merillä navigoimiseen, meren kanssa elämiseen, sen hyödyntämiseen ja sen kartoittamiseen. Svensson on löytänyt mielenkiintoisia tarinoita historiallisista ihmisistä, joista historiankirjat eivät juurikaan kerro, mutta joilla on ollut - tai olisi voinut olla - valtava merkitys merenkulun ja meribiologian historiassa. Kuten malaijilainen orja eurooppalaisen maailmanympärimatkaajan mukana tai skotlantilainen leipuri, joka teki merkittäviä luonnonhistoriallisia löytöjä, mutta ei halunnut mainetta ja kunniaa itselleen. Mieleenpainuva oli myös meren äärelle asettunut itsellinen nainen, joka kirjoitti 1950-luvun alussa maailman hurmanneen teoksen Meren ihmeet, joka yhdisti tietoa ja kaunokirjallisuutta silloin uudella tavalla. Svenssonin valitsemissa tarinoissa ei ole pääasiassa pelkästään meri (tutkimuskohteena, rakkautena, kulkuväylänä tai ruokapöytänä), vaan sen parissa elävät ihmiset unelmineen, haasteineen, rakkauksineen ja kohtaloineen. 

Ihminen on siis utelias eläin ja miten valtavasti ihmiset ovat tehneetkään töitä muun muassa meren syvyyksien mittaamisen, navigoinnin, karttojen laatimisen tai lajilöytöjen eteen. Ja silti Svensson muistuttaa moneen otteeseen, miten paljon valtamerissä on edelleen alueita ja kohtia, joista emme vielä tiedä mitään. Uusia lajeja saattaa löytyä milloin tahansa - tai toivottavasti löytyy ennen kuin aiheutamme niille sukupuuton. Meri on myös inspiroinut ihmisiä taiteen pariin, mutta sitä varten ovat eri teokset. Meren kutsussa pääpaino on tieteen tekemisessä. 

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Susan Abulhawa 2010. Englanninkielinen alkuteos Mornings in Jenin. Suomentanut Pauliina Klemola. Like 2015. Kirjassa 351 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Hieno valinta lukupiirikirjaksi! Kokoonnumme maanantaina ja uskon että tämä herättää vilkasta keskustelua. Palestiinalaisten kohtaama sota ja väkivalta on ajankohtaista juuri nyt, mutta Jeninin aamut osoittaa, miten sitä on kestänyt jo vuosikymmeniä. Ehkä uutta on nyt se, että palestiinalaisia kuunnellaan enemmän kuin aikaisemmin.

Jeninin pakolaisleirille päätyy pienen Amalin perhe kylästä, jota palestiinalaiset ovat asuttaneet vuosisatojen ajan. Israelilaissotilaat ajavat kyläläiset pois maasta, jossa kasvaa heidän istuttamiaan puita ja heidän jalostamiaan hedelmiä. Juutalaiset pitävät palestiinalaisia ahtaalla ankeissa olosuhteissa, mutta perheet eivät lakkaa toivomasta ja uskomasta, että vielä jonain päivänä heidän sortonsa huomataan ja maailma päästää heidät takaisin kotiin.

Niin kuitenkin käy, etteivät he pääse kotiin. Sen sijaan perheet menettävät isiä, veljiä ja lapsia sodalle, ja uusissa sukupolvissa kytee viha ja katkeruus. Amalin äiti kadottaa sylistään pienen Ismael-vauvan pakomatkalla, keskellä sekasortoa. Sota ja murheet saavat äidistä yliotteen ja tämä murenee liian nuorena. Samoin Amalin isä katoaa tytön ollessa vielä pieni. Hänen isoveljensä Yusuf lähtee PLO:n joukkoihin ja pysyy poissa vuosikausia. Pienen tytön kädestä pitää onneksi ystävä Huda ja ympärillä on yhteisö, joka kannattelee.

Lukupäänsä ansiosta Amal pääsee opiskelemaan ensin Jerusalemiin ja sen jälkeen Yhdysvaltoihin. Hän kokee rakkautta ja hänestä tulee äiti, mutta jatkuvat menetykset kovettavat kuoren hänen sydämensä ympärille. Vasta kun hänen tyttärensä on täysi-ikäinen ja hänen ovelleen koputtaa mies, jolla on samanlainen arpi kuin kadonneella Ismael-vauvalla, Amal alkaa puhumaan perheensä menneisyydestä. Hänen tyttärensä pääsee tutustumaan monenkirjavaan sukuun - siihen, mitä siitä on jäljellä - , Hudaan ja Jeninin entistä ahtaampaan pakolaisleiriin. 

Jeninin aamut on hirvittävän rankkaa luettavaa. Miten yhden suvun jäseniin kohdistuukaan niin paljon väkivaltaa, kuolemaa ja terroria. Abulhawa ei säästele lukijaansa vaan kertoo asioista niin kuin palestiinalaiset ovat ne kokeneet, kaunistelematta lainkaan. Tarinassa on kuitenkin runsaasti myös kauneutta ja onneksi Amal ja muut saavat osakseen kaiken pahan ohella myös hyvyyttä, rakkautta ja yhteisöllisyyttä. Tekstiin mahtuu mukaan muun muassa kauniita runoja, rukouksia ja paljon hyvää tarkoittavia sanoja. Arabian kieli värittää tekstiä ihanalla tavalla.

Luin että romaanin lähtökohtana on ollut erään kadonneen lapsen tarina ja että romaani nykymuodossaan muodostui ensimmäisen version jo ilmestyttyä. Lähi-idässä välimatkat eivät ole kovin pitkiä, joten on täysin mahdollista, että kadonnut vauva kasvaakin vihollisten puolella eri kielen ja eri uskonnon parissa. Tässä romaanissa vauvan kohtalo myös osoittaa, miten ihmiset ovat jatkuvasta sorrosta huolimatta valmiita antamaan anteeksi, valmiita ymmärtämään ja valmiita luopumaan aseista. Mutta ikuinen väkivalta voi myös kadottaa minuuden ja saada jatkamaan koston kierrettä.

Susan Abulhawan romaani on sotakirjallisuutta pitkälti naisten ja lasten näkökulmasta. Arki on siinä vahvasti läsnä ja hyvin kuvattuna. Romaanissa ei ole pelkästään tarinoita ja runoja, vaan myös kotoista ruoanlaittoa, kauniita kankaita, lasten leikkejä, rakkauden himoa ja tähtiä taivaalla. Lapsia syntyy, nuoret ihastuvat toisiinsa, juhlitaan häitä ja kuolleet pidetään elossa puheissa ja muistoissa. Siksi kaiken sen pahan, ympärillä sortuvat rakennukset, pommitusten äänet, huudon ja kuolleiden ruumiit kestää ja niistä pystyy lukemaan. Kunpa sodan kierre vain joskus loppuisi.

Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta

Cristina Sandu 2024. Otava. 363 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sandun kaksi aikaisempaa teosta, Valas nimeltä Goliat ja Vesileikit, saivat aikoinaan ylistävät vastaanotot, ja minultakin ne saivat Goodreadsissa molemmat neljä tähteä. Niistä ei kumpaakaan voisi luonnehtia perusromaaniksi, sen verran omaperäisesti kerrottuja molemmat. Siksi olikin yllätys, että Tanskalainen retkikunta oli niinkin tavanomainen romaani. Hienosti kirjoitettu, mutta sen lukeminen jätti kaipaamaan enemmän.

Tositapahtumiin perustuvassa romaanissa tanskalaiset lähtevät Nicaraguaan perustamaan uutta siirtokuntaa vuonna 1923. Kuten monet muutkin pohjoisen asukkaat, nuoret lähtijät ovat innostuneet valtavista tiluksista, kesyttämättömästä maasta ja mahdollisuudesta uuteen alkuun. Heille on luvattu sisämaan vuoristoa lähellä olevia vehreitä alueita, joissa kahvin ja sokerin viljeleminen toisi elannon, eikä pohjoisen kylmistä talvista tarvitsisi enää välittää.

Siirtokuntalaisten saavuttua alueelle osa aikaisemmin saapuneista pakenee jo pois. Asumukset ovat alkeellisia, luonto on kyllä vehreää ja maa viljavaa, mutta olosuhteet ja säät niin haastavia, että elämästä tulee hankalampaa kuin kukaan oli kuvitellut. Vuosikymmenien kuluessa osa jää, osa löytää itselleen kylän tai kaupungin, lapsia syntyy ja tanskan kieli unohtuu. Tanskalainen siirtokunta unohtuu vähitellen. Kun parikymppinen Nico palaa Danesiaan ja esivanhempiensa taloon vuonna 2019, viljelystyölle on jo löydettävä ihan jokin toinen vaihtoehto itsensä elättämiseksi.

Tarinassa, joka kattaa useita vuosikymmeniä useiden päähenkilöiden näkökulmasta, sivutaan hienosti Nicaraguan lähihistoriaa ja politiikkaa, joka ei voi olla vaikuttamatta myöskään tanskalaisten elämään. Lahjakkaan tanskalaistaustaisen taiteilijan kautta se valaisee myös mielenkiintoisella tavalla taiteilijan kouluttautumis- ja menestymismahdollisuuksia Väli-Amerikassa, vaaleana latinona ja naisena. Viidakkomaisen luonnon ja villin joen armoilla elävien menneiden vuosikymmenten ihmisten arki ja valinnat ovat mielenkiintoista luettavaa.

Silti täytyy sanoa, että jotain tästä romaanista jäi puuttumaan. Se ei oikein vetänyt mukanaan, enkä aina muistanut, kenestä luku kertoo tai mikä on kenenkin yhteys aikaisempiin päähenkilöihin. Valitin viime viikolla, etten ollut oikein oma itseni, mikä saattoi tietysti vaikuttaa lukemiseen - ehkä syy oli minussa, eikä romaanissa. Kiehtovan aiheen Sandu on joka tapauksessa löytänyt ja arvostan sitä, mitä se opettaa lähihistorian vaiheista ja maasta, josta en ole tainnut koskaan lukea mitään. Uusi maapiste siis!

Cristina Sandu on muuten myös loistava suomentaja: lukemistani kirjoista esimerkiksi Kamila Shamsien Ystävistä parhain, Emma Clinen Vieras ja Sally Rooneyn Kaunis maailma, missä olet ovat hänen suomentamiaan. 

Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu

Nguyen Phan Qie Mai 2020. Englanninkielinen alkuteos The Mountains Sing. Suomentanut Elina Salonen. Sitruuna Kustannus 2022. 348 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukuisia palkintoja voittanut Vuorten laulu on vietnamilaisen kirjailijan Nguyen Phan Que Main esikoisteos. Upeaa, että lukupiiriystäväni valitsi tämän luettavaksemme, sillä Vietnamiin sijoittuvia teoksia en ole lukenut aikaisemmin kuin yhden, eikä Kaakkois-Aasia ylipäätään ole minulle kovin tuttua kirjallisuudesta. 

Niin kauan kuin tarinamme elävät, emme kuole, vaikka jättäisimme maallisen vaelluksemme.

Romaani kertoo yhden perheen tarinan 1930-luvulta noin vuoteen 1980. Samalla se on katsaus Vietnamin levottomuuksiin, josta tunnemme ehkä sen kuuluisan sodan 1960- ja 1970-luvuilta, mutta ainakaan minä en muuta. Valloittajia ja sotia on ollut muitakin, politiikka on ollut hyvin riitaisaa ja Vietnamin etelä- ja pohjoisosat taistelleet verisesti useaan otteeseen. Tarinan kertoja, isoäiti, kuljettaa niin tyttärentyttärensä kuin lukijankin läpi Vietnamin lähihistorian.

Isoäiti joutuu kohtaamaan vainoajia, nälkää ja sairauksia piilotellessaan pienten lastensa kanssa kommunistien hyökkäykseltä. Köyhtyvässä maassa nokkelasti kaupankäynnillä vaurastunut isoäiti nähdään kapitalistina, jonka maat lunastetaan kyläläisille. Lähimpien tuesta huolimatta perheen on paettava, ja pitkän, raskaan pakomatkan vuoksi isoäiti joutuu jättämään osan lapsistaan vieraiden huomaan. On riski, ettei hän näe lapsiaan enää koskaan, mutta neuvokkuus, sinnikkyys ja rohkeus pelastaa perheen.

Parikymmentä vuotta myöhemmin lapset ovat aikuisia ja osallistuvat sotaan Pohjois-Vietnamin joukoissa. Poliittiset erimielisyydet ovat rikkoa perheen sisäisiä välejä, ja kotiin jääneiden jokapäiväinen toive on saada nähdä sodan vieneet vielä elossa. Isoäiti kasvattaa nyt tyttärensä tytärtä, opastaa tätä kohti nuoruutta ja aikuisuutta, antaa arvokkaita elämänohjeita ja välittää eteenpäin arvostuksen oppineisuutta ja työntekoa kohtaan. Kun sota loppuu ja osa perheenjäsenistä löytää tiensä takaisin kotiin, he ovat muuttuneita, murtuneita, pelkkiä varjoja entisestään.

Kuten usein ennenkin sodasta ja köyhyydestä lukiessa nytkään en voinut olla ihmettelemättä, miten vähällä ihmiset pakon edessä tulevat toimeen. Kommunismin levitessä tilallisilta ei viety pelkästään omaisuutta, vaan heitä tapettiin, heitä jahdattiin - yhtäkkiä kyläläiset jakaantuivat, valtava kauna teki naapureista vihollisia ja raakalaisia. Pystyykö isoäiti unohtamaan kohtaamansa pahuuden, pystyykö hänen tyttärensä hyväksymään veljen valinnan sodassa? Miten monen kohtalo on ollut hiuskarvan ja sattuman varassa?

Olen tosiaan lukenut vain muutaman kaakkoisaasialaisen teoksen, mutta niiden perusteella en ole yllättynyt, miten runollisella tavalla Nguyen Phan Que Mai kertoo kotimaastaan. Isoäidin kertomuksessa ja lapsenlapsen havainnoissa on runsaasti kauniita yksityiskohtia, suloisuutta ja kauneutta. Ne ovat hyvä vastapaino sodille ja vainoille, joiden kuvaamisessa kirjailija ei säästele raakoja yksityiskohtia. Romaani olisi paikoin hyvinkin raadollista luettavaa ilman tasapainottavaa runollisuutta, ja liian imelä ilman rankkaa realismia. Pidin näiden yhdistelmästä kovasti.

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa

Anthony Doerr 2021. Englanninkielinen alkuteos Cloud Cockoo Land. Suomentanut Seppo Raudaskoski. WSOY 2022. Pokkarissa 694 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Miten ihmeellinen romaani! Anthony Doerr ei pettänyt taaskaan: miten upeaa tarinankerrontaa, luovuutta ja kieltä. Taivaanrannan taa on ylistys kirjallisuudelle, kielille ja kirjastojen merkityksellisyydelle. Sen tarina kumpuaa Antiikin Kreikasta ja ulottuu hamaan tulevaisuuteen. Se yhdistää uskomattomalla tavalla historiaa, lapsuuden kokemuksia, ajankohtaista huolta maailman tilasta ja scifiä.

Muukalainen, kuka lienetkin, avaa tämä ja hämmästy oppimastasi.

Kaikki romaanin päähenkilöt ovat lapsia eri aikoina. Orpotyttö Anna ja köyhän perheen Omeir syntyvät samoihin aikoihin Osmaanien valtakunnan levitessä 1400-luvulla. Konstantinopolissa Anna opettelee kirjomaan ja kutomaan, mutta viihtyy paremmin kaupungin paksujen muurien salaisilla käytävillä, josta hän löytää ikiaikaisen pienen kirjan ja pitää sen itsellään juuri ennen kuin sulttaanin soturit valloittavat kaupungin. Omeir vahvoine härkineen on yksi valloittajista, nuori poika, joka on saanut koko lapsuutensa kuulla suulakihalkiostaan. Matka Bulgarian vuorilta kohti satumaista kaupunkia on ollut kivulias, mutta onko se ollut kärsimyksen arvoinen?

Yhdysvalloissa nuori Zeno menettää isänsä ja päätyy Korean sotaan, jossa hän vankileirillä rakastuu englantilaiseen antiikin kielten tutkijaan. Zeno ei saa kerrottua tunteistaan ja elää elämänsä yksin, mutta löytää rakkautensa kieleen ja salaperäisiin vanhoihin teksteihin eläkkeellä ollessaan. Kun Zeno harjoittelee Aethonin tarinaan pohjautuvaa näytelmää viidesluokkalaisten kanssa Lakeportin kirjastossa, ihmisten ahneuteen pettynyt Seymour päättää räjäyttää koko paikan vuonna 2020.

Seymourin on ollut vaikea sopeutua mihinkään vahvojen nepsypiirteidensä vuoksi. Metsässä hän rauhoittuu ja lepää, mutta lähimetsä kaadetaan uuden asuinalueen tieltä, ja Seymour menettää samalla Luottoystävänsä, ison pöllön. Netistä Seymour löytää vahvistusta ajatuksilleen tuhota jotain kostoksi. Vuosikymmeniä myöhemmin vankilasta käsin hänen vahvuutensa pääsevät oikeuksiin, kun hän osallistuu maailman kuvantamiseen ja Argosin suunnittelutyöhön. Argos-avaruusaluksella elää 2100-luvulla Konstance, joka kamppailee yksin selviytymisen ja totuuden kanssa. Alukselle on valittu joukko ihmisiä niihin aikoihin, kun kaikki alkoi romahtaa. Argosin valtavasta Kirjastosta ja virtuaalimatkailusta on hyötyä, kun Konstance selvittää niin perheensä kuin kiehtovien tarinoidenkin historian.

Näitä viittä lasta yhdistää yksi ja sama kertomus, Kukkupilvelä, tarina Aethonin ponnisteluista unelmakaupungin löytämiseksi. Antiikin aikainen tarina, josta Anna on pelastanut hauraat papyruslehdet, jonka suojaksi Omeir käsittelee nahkaa ja kuljettaa sen Italian Umbrinoon ennen kuolemaansa. Lehtiset, joiden kääntämiseksi Zenon on opeteltava kreikan kieli ja joiden sanoma rinnastuu taianomaisella tavalla jokaisen lapsen elämään. 

--- niin kauan kuin Aethon vielä jaksaa jatkaa päätöntä vaellustaan ja räpistellä kohti pilvissä odottavaa haavettaan, niin kauan myös kaupungin portit kestävät; ehkäpä kuolema pysyy heidän ovensa tuolla puolen vielä yhden päivän.

Paksut kirjat ovat minulle aina melkoinen ponnistus - jos edes pystyn niitä aloittamaan - mutta tämä paksukainen imaisi mukaansa lähes ensimmäiseltä sivulta. Doerrin kyky kirjoittaa on jotain hyvin vastaansanomatonta ja vaikka siinä on jotain lapsekasta ja sadunomaista, se saa aikuisenkin pauloihinsa. Käännä sivu, kulje pitkin lauseiden rivejä: runonlaulaja astuu esiin ja loihtii lukijan pään sisään värikkään ja äänekkään maailman. 

Nautin hirveästi Annan ja Omeirin aikaisen maailman ja ihmisten kuvauksesta, kauhistelin heidän ponnistelujaan ja nälkäänsä, myötäelin menettämisten aiheuttamassa surussa. Zenon tarinassa harmittelin sitä, miten väärälle aikakaudelle hän sattui syntymään. Seymour taisteli mielessään kuin Greta Thunberg, muttei saanut yleisöä. Ja millaisen työn kirjailija olikaan tehnyt luodakseen Konstancen maailman sopivaan tasapainoon kaikkien näiden muiden aikakausien kanssa! Hatunnosto myös suomentaja Seppo Raudaskoskelle kielten, sanojen, tekniikan ja monien alojen termien suomentamisesta ihmeelliseksi, sujuvaksi kaunokirjallisuudeksi.