Juha Hurme: Tiu tau tilhi

Juha Hurme 2022. Teos. 207 s. Oma ostos.

En tiedä minkä verran nykylapset tuntevat Tiu tau tilhi -laulua, mutta ainakin kirjailija Hurme on kuullut lapsensa sitä laulavan ja saanut siitä inspiraation uusimpaan kirjaansa. Minäkin muistin laulun hetken muisteltuani. Sanat olivat melodiaa tutummat jostain syystä, mutta nyt sävelkin pyörii päässä. Ei hassumpi korvamato. Teos etenee hurmemaisella tyylillä läpikahlaten suomalaista kulttuuristoa ja siihen vaikuttaneita ilmiöitä 1800- ja 1900-luvuilla.

Ennen kuin laulusta tuli kuuluista, tapahtui tietysti paljon sekä säveltäjä Mikael Nybergin että sanoittaja Ilmari Calamniuksen (sittemmin Kiantona tunnetun miehen) elämässä ja edeltävissä sukupolvissa. Hurme on tarttunut yksityiskohtaisella hartaudella molempia miehiä (ja monien muidenkin merkkihenkilöiden) edeltävien sukupolvien jatkumoon ja hyvä niin, sillä niiden kautta avautuu mielenkiintoinen katsaus etenkin ruotsinkielisen sivistyneistön elämään ja heidän välisiin kytköksiin itäisessä Ruotsissa ja myöhemmin nuoressa Suomessa. 

On suorastaan hämmästyttävää, miten pienet piirit ovat olleetkaan. Oli Nybergin tai Calamniuksen esi-isistä tai -äideistä kuka tahansa menossa naimisiin, naimakauppojen kautta heidät liitettiin osaksi niitä kuuluisia nimiä, joita tunnemme säveltäjistä, runoilijoista, itsenäisyyden rakentajista, tutkijoista, pappissuvuista tai entisistä markan seteleistä. Nämä ihmiset ovat olleet verkosto, joka on vaikuttanut siihen, millainen kuva meillä on kotimaastamme, mitä me luemme, mitä laulamme ja miten koulua käymme. Hurme ei säästele, kun hän kuvailee kutakin persoonaa, yhteiskunnallisten virtausten vaikutusta heidän tuotantoonsa, heidän välisiään yhteyksiä tai edesottamuksia. Etenkin luku Ilmari Kiannosta on herkullinen!

Tiu tau tilhen sanoittaja aukoi suutaan joka paikassa ja piti itsestään maksimaalista meteliä reippaasti yli puolen vuosisadan ajan. Kappaleen sävelsi hänen vastakohtansa, yksi maan hiljaisimpia ja vaatimattomimpia taiteilijoita, Mikael Nyberg.

Venäjän sortokaudet aktivoivat Ilmari Calamnius-Kiannosta poliittisen runoilijan ja paikasta toiseen säntäilevän toimijan. Siinä missä Ilmari aktivoitui, Mikael passivoitui. Yhteiskunnallinen sekasorto ja ahdistus sai hänet kääntymään entistä perusteellisemmin kohti kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka huomaan luottavainen ihminen saattoi rauhassa käpertyä.

Hurmeen teos on pienuudestaan huolimatta perusteellinen. Säveltäjän ja sanoittajan lisäksi se kertoo Siukosen ja Pesosen laulukirjoista, jotka ovat levittäneet laulua ympäri maan koulujen. Suomen kansakoulun isälle Uno Cygneukselle on kirjassa samoin oma luku. Luvussa Kieli käydään läpi laulun sanat yksi kerrallaan, kuten esimerkiksi mitä tarkoittaa ryyti ja kuinka vanha on sana maa. Ihania yksityiskohtia! Kiehtova luku on myös se jossa kerrotaan lintumyyteistä, Kierkegaardin filosofiasta ja maailmanpuusta. Luonto on tietysti keskeistä Tiu tau tilhessä ja siksi on syytä tarkastella myös lintuja ja pihlajia, noita pyhiä puita. 

Tiu tau tilhi on, kuten Niemikin, melkoista tajunnanvirtaa enkä aina ihan muistanut lukua eteenpäin lukiessani, mitä tai kuka olikaan sen otsikossa. Vaikka lauluun vaikuttaneiden sukupolvien verkosto on ihmeellinen, nimiä ja heidän ansioitaan vilisee teoksessa niin runsaasti, ettei ihan kaikkea pystynyt sisäistämään. Paljon tästä kuitenkin opin!

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut

Brett Anderson 2018. Englanninkielinen alkuteos Coal Black Mornings. Suomentanut Sirje Niitepõld. Sammakko 2018. 213 sivua.

Oh here they come the beautiful ones... on tietysti soinut päässäni tämän päivän, kun olen lukenut brittibändi Sueden solistin Brett Andersonin muistelmia. Ihan tuon hittisäkeen mukainen ei tie menestykseen ollut, vaan jotain ihan muuta. Hiilenmustat aamut ilmestyi 25 vuotta Sueden ensimmäisestä levysopimuksesta, eikä kerro pelkästään bändin alkutaipaleesta vaan Andersonin elämän ensimmäisistä noin 25 vuodesta.

Haywards Heathin työläiskylä Sussexissa ei ollut hohdokas kasvuympäristö, eivätkä sen peruskoulut loistaneet maineellaan. Nuori Brett Anderson vietti lapsuutensa nukkavierussa, ahtaassa vuokratalossa, jossa raikasi eksentrisen isän rakastama klassinen musiikki, jossa pukeuduttiin äidin ompelemiin vaatteisiin ja syötiin hiilen katkussa. Isän ehdoton rakkaus musiikkiin välittyi omalla tavallaan myös pojalle, mutta isän mielialan vaihteluiden kanssa ei ollut helppo elää. Äidiltä periytyi taiteellisuutta ja kyky hyödyntää se mitä on. Lapsuuden huolettomuus muuttui tulevalla tähdellä vähitellen itsensä etsimiseksi ja haahuiluksi, pakollisten makuuhuonebändien perustamiseen, kunnes Andersonin valmistuttua yliopistosta työ Sueden eteen alkoi tosissaan.

Kokosin hitaasti eräänlaista impressionistista kollaasia pääkaupungin katuja kirjovasta hylkytavarasta ja rojusta, keräsin sanastoa, jonka raavin kaupungin likaisesta pulssista. 

Hiilenmustat aamut - kuten Anderson itse sanoo - dokumentoi työväenluokkaista elämää Sussexissa 1970- ja 1980-luvuilla lapsen näkökulmasta, mutta aikuisen miehen otteella. Kirjailija ei siis pyri glorifioimaan nuoruusvuosiaan, mikä tekee tekstistä rehellistä ja mielenkiintoista. Kun nuorimies muuttaa Lontooseen, pyristelee erilaisten kokoonpanojen ja seurustelusuhteiden kanssa, syö elääkseen paahtoleipää ja kebabia, opiskelee vain siinä sivussa, siirrytään kuvaan joka muistuttaa jo muualtakin kirjallisuudesta ja lehdistä tuttua jonkin tavoittelua. Anderson ei tietenkään dokumentoi kaikkea, vaan on valinnut ne palat ja hetket elämästään, jotka ovat vaikuttaneet Sueden biisien sanoituksiin ja musiikkiin ylipäätään.

Kun melkein kaikki kotona oli itse käsin kyhättyä, ajatus omien laulujen tekemisestä ei tuntunut kovin kaukaa haetulta. 

Omaelämäkerrallinen teos pursuaa tietysti viittauksia musiikkiin, mutta muuhunkin kulttuuriin, sillä vaikka Andersonien perhe olikin vähätuloinen ja varsin kouluja käymätön, oli vanhempien perehtyneisyys historiaan ja taiteeseen niin vahvaa ettei se voinut olla vaikuttamatta Brett-pojan alavalintaan tai siihen älykkääseen kieleen, jota hän teoksessaan käyttää. Viittauksia on itse asiassa niinkin paljon, etten mitenkään pystynyt ihan kaikkea ymmärtämään. Anderson ei myöskään ole koskaan yrittänyt peitellä taustaansa, vaan on pystynyt ammentamaan siitä kauneutta ja romantiikkaa lyriikkaansa.

Hiilenmustissa aamuissa on tiettyä nuoren ihmisen lontoolaisromantiikkaa, joka muistuttaa vaikkapa Hanif Kureishin Esikaupunkien buddhasta tai Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta -romaanista. Anderssonin lyriikantaju heijastuu väistämättä tähänkin teokseen ja monille sen yksityiskohdille täytyy antaa kehuja. Kirjallisesti muistelmat eivät kuitenkaan muuten yllä omiin suosikkeihini, mutta ihan mukava sitä oli lukea auringonpaisteessa. Kirjan esipuheen on muuten kirjoittanut Riku Korhonen. Kiitos Lumiomenan Katjalle, jonka blogista löysin tämän Helmetin haastekohtaan 20: Taiteilijaelämäkerta. Goodreadissa saisin tämän ehkä venymään kohtaan 46: Linked by the element "Air".

Colm Tóibín: Nora Webster

Colm Tóibín 2014. Englanninkielinen alkuteos Nora Webster. Tammi 2016. Suomentanut Kaijamari Sivill. 410 sivua.

Irlantilaisen Tóibínin kolmas suomennettu teos on jäänyt kirjahyllyyn pariksi vuodeksi odottamaan ja siksi otinkin sen mukaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jotta saisin vihdoin luettua kirjan jota itse odotin kovasti aikoinaan. Rakastin nimittäin aikaisempia suomennoksia, Äitejä ja poikia ja Brooklynia. Puoliskonikin ehti lukea sen ennen minua!

Norassa on paljon samaa kuin aiemmissa teoksissa. Tasaisen vahva kerronta etenee miellyttävän verkkaista, hieman (hyvässä mielessä!) vanhanaikaiselta tuntuvaa tahtia. Kuten Brooklynissa, tässäkin on päähenkilönä nainen ja hänen elämänmuutoksensa. Muutosta tarkkaillaan ensisijaisesti naisen omista ajatuksista käsin, mutta olennaista ovat myös ympäristön reaktiot, tunnelmat ja muutoksesta selviytyminen. Novellikokoelmassa Äitejä ja poikia tarkkaillaan nimensä mukaisesti poikien ja äitien välisiä suhteita. Hyvin samankaltaisia teemoja löytyi myös Noran perheestä ja heidän kolmesta vuodestaan isän kuoleman jälkeen.

Nora Webster menettää siis puolisonsa ja jää yksi neljän lapsen kanssa. Tyttäret opiskelevat jo omillaan, mutta pojat ovat vielä kouluiässä. Nora tekee kaikkensa etteivät lapset joutuisi kokemaan kovin suurta elämänmuutosta. Hän pitää arjen rutiinit ennallaan ja aloittaa työt konttorissa, jottei perheen elintaso laske liikaa. Nora tarkkailee, millä tavalla lapset suhtautuvat muutoksiin, vieraisiin, kouluun, sukulaisiin. Millä tavalla he siirtyvät lapsuudesta vähitellen kohti nuoruutta ja aikuisuutta, ottavat vastuuta ja itsenäistyvät, pystyvät hakemaan turvaa muistakin kuin äidistään. Samaan aikaan Nora itse rakentaa uutta elämää, joka alkaa vähitelleen koostua muustakin kuin kodista. Työyhteisö ei ole helppo, mutta Nora tekee selväksi, että hänen osaamistaan tarvitaan. Hän kiinnostuu myös laulamisesta ja musiikista ylipäätään - harrastuksesta jonka hän oli aikoinaan jättänyt äidilleen, muodostuu nyt olennainen osa arkea.

Romaani on täyteläisen runsas paketti ihmisen sisäisen maailman yksityisimpiä ajatuksia, ihmissuhteissa tasapainottelua, perhe-elämää, itsenäistymistä ja selviytymistä. Taustalla elää Enniscourthyn pikkukaupunki (josta Tóibín on itsekin kotoisin) ja lähelle vyöryvät Irlannin poliittiset liikkeet, 1960-luku, mutta vain taustalla, sillä tässä romaanissa ympäristö pysyy varsin etäällä. Noran on ensin löydettävä itsensä, päästävä sumusta eroon. Mutta miten ihmettelenkään sitä, miten Colm Tóibín (vuonna 1955 syntynyt mies) osaa kirjoittaa naisista! Jälleen kerran hän onnistuu kuvaamaan naisen ajatusmaailmaa uskottavan aidolla tavalla, joka hakee vertaistaan.

Tuntui kuin muut huoneessa olisivat tunteneet toisensa ihan eri tavalla kuin hän heidät tunsi, niin kuin muilla olisi ollut yhteinen kieli ja niin kuin muut, ennen kaikkea, olisivat ymmärtäneet toistensa hiljaisuutta.

Vaikka romaanin lähtökohta on surullinen, ei lukemisesta ainakaan minulle jäänyt päällimmäiseksi surullinen olo. Hieman melankolinen tunnelma tietysti on, mutta minä koin varsin voimaannuttavaksi sen, miten Nora puskee eteenpäin, löytää oman tapansa elää ilman miestään, silti unohtamatta häntä. Maurice kulkee ikäänkuin rinnalla koko muutoksen läpi. Nora miettii toki, mitä muut ajattelevat, muttei anna sen estää tekojaan. Pidin kovasti myös siitä, ettei romaani pyri löytämään vastauksia ihan kaikkeen, vaan suhtautuu asioihin osana elämää. Kaikkia ongelmia ei ratkaista, vaikka eteenpäin mennäänkin. Tóibínin vähäeleinen tyyli ja taito käsitellä asioita herättää luottamusta siihen, että ehkä minullakin on kaikki hyvin ja voimaa muutoksissa!

Colm Tóibínin teoksista on suomennettu (kiitos jälleen kerran taitavalle, palkitulle Kaijamari Sivillille!) vain kolme. Toivon kovasti lisää! Kirjabloggaajien rakastamasta kirjasta lisää näissä blogeissa: P S. Rakastan kirjoja, Leena Lumi, Kirsin Book Club, Lumiomena ja Kaisa Reetta T. Haasteissa tämä pääsee Helmetin kohtaan 28: Kirjan nimessä sanat ovat aakkosjärjestyksessä ja Goodreadsin kohtaan 22: A book you have high expectations or hope for.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Anna-Liisa Ahokumpu 2018. Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Gummerus. 175 sivua.

Max Halman vanhemmat tapaavat toisensa tansseissa jatkosodan alussa Rovaniemellä. Seuraavana vuonna syntyy Max, mutta hänen saksalaiseen isäänsä ei saada enää yhteyttä. Äiti kasvattaa poikansa yksin, hiljaisuudessa jossa isästä ei puhuta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun äiti kuolee, Max alkaa selvittää isänsä kohtaloa. Matka vie hänet Oulun ja syrjäisen Koitasjärven kautta konserttiin Hampuriin, jossa Viktor Stanislaus haluaa esittää kolmetoista sinfoniaansa, sävellyksen jonka hän sai valmiiksi jo sodan aikana.

Ahokummun pieni romaani kertoo perhesalaisuuksista, vaietuista tapahtumista ja häpäestä. Miten eloisasta, vapaudenkipeästä tytöstä kasvoi äiti, joka pysytteli omissa oloissaan, jonka hautajaisiin ei tullut juuri ketään. Teos herättää kysymyksen, mitä muuta on mahtanut tapahtua niille lapsille ja naisille, jotka elivät ilman isää ja miestä saksalaismiehityksen jälkeen? Ovatko he löytäneet totuuden? Romaani kertoo myös antautumisesta työhön, kuumeesta ja mielenhauraudesta jonka pakkomielteenomainen tutkimus perhosten ja sinfonioiden parissa saa aikaan.

Ahokumpu kirjoittaa kauniilla vireellä, jossa on hentoa melankoliaa. Pintaansa väkevämpi vire kiihtyy vasta kolmentoista sinfonian konsertissa niin että lukijankin sydän alkaa hakata. Romaanin kerronta on piristävän monipuolista. Se sisältää päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, maakunta-arkistosta löytyneen haastattelun, pari valokuvaa sekä uutisen. Tekstilajien vaihtelevuus tuo esiin erilaisia ääniä ja tekee lukemisesta mukavaa. Teoksen luvutkin toistavat kivalla tavalla kolmeatoista sinfoniaa. Viktor Stanislauksen kolmessatoista sinfoniassa on paljon kotimaisille romaaneille tuttuja aineksia, mutta Ahokumpu onnistuu tiivistämään ne herkäksi pienoisromaaniksi, jossa on kaikki tarpeellinen.

Lisää blogeissa Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Amman lukuhetki ja Kirsin Book Club. Haasteissa teos sopii Helmetin kohtaan 14: Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan sekä Goodreadsin kohtaan 15: A book with an unique format/writing structure. Osallistun tällä myös Taiteilijaromaanihaasteeseen. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland 2017. Vien sinut kotiin. Atena. 284 sivua.

Oliko niin, että Pauliina Rauhala avasi Taivaslaulullaan oven vuonna 2013 ja päästi lukijat sisälle uskonnollisiin liikkeisiin? Tai ehkä Rauhala oli se, joka uskalsi tuoda esiin asioita joista oli siihen asti vaiettu. Joka tapauksessa kirja sai valtavasti huomiota, eikä siis pelkästään upeista kirjallisista ansioistaan, vaan rohkeudesta. Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi uskosta tai uskonliikkeestä kertovaa esikoisteosta, Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät, jossa nuori nainen kaipaa korkeammalle ja löytää itseään helluntailaisten parissa, sekä Ben Kallandin teos, josta kerron seuraavaksi.

Markus kasvaa perheessä, joka kuuluu Jehovan todistajiin. Nuorukaisesta kasvaa osa yhteisöä ja hän päätyy kouluvuosien jälkeen Yhdysvaltoihin, aluksi avustaviin töihin, kirjapainoon ja kirjoitustehtäviin, mutta nousee vähitellen hierarkiassa veljeksi, osaksi hallintoa. Teos kuljettaa lukijaa läpi Markuksen elämän lapsuuden lämpimistä kesistä keski-ikäisen miehen pettymyksiin ja uusiin alkuihin.

Lapsuudessa keskeinen miljöö on Bellevue, kesämökki Porkkalanniemessä, paikka jossa Markus, tämän kolme siskoa ja naapurin Timo saavat elää vapaina hiekkaa varpaiden välissä, vene valmiina seikkailuihin. Perheen äiti sairastaa vakavaa masennusta ja pysyy melko sivussa läpi tarinan, isä sen sijaan on mukana Jehovissa ja tarkka säännöistä. Markuksen elämää säestää lahjakkaan Ellen-siskon viuluharrastus ja tragediat, suru, jota hän kantaa mukanaan vielä Atlantin toisella puolellakin.

On asioita, joiden koskettaminen tekee niin kipeää, että on parempi teeskennellä ajan parantavan haavat.

Teoksesta ei välittynyt ainakaan minulle juurikaan uskoa, ennemminkin luin siitä uskonnon asettamia sääntöjä ja rajoituksia, jotka toisaalta varjelivat ja suojelivat, toisaalta ohjailivat, aiheuttivat epätasa-arvoa, eroja tai perheiden rikkoutumista. Vuodet Yhdysvalloissa valottaa Jehovan todistajien hyvin miehistä organisaatiorakennetta, jossa vehkeily ja juonittelu kuuluvat asiaan, kuten missä tahansa (?) järjestelmässä. Tiukka säännöstö saa monet miehet elämään kaksinaismoraalissa, paljastuksilla kiristetään ja tarkkailevia silmiä on joka paikassa. Liikkeen ja uran vuoksi Markus on kuitenkin valmis uhraamaan rakkauselämänsä ja parisuhteensa.

Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.

Kallandin tyyli kirjoittaa on hyvin toteavaa ja siksi paikoin viileää. Kauneutta ja syvyyttä kirjaan tuo Ellenin rakkaus musiikkiin ja viuluun, Kallandin taidokas tapa kuvata sekä säveliä että soittamisen tekniikkaa. Musiikki saakin suuren roolin tarinassa, mikä tasapainottaa mukavalla tavalla sitä kylmyyttä, jota Markuksen elämässä on runsaasti nuoruusvuosien jälkeen. Rivien välistä paistaa onneksi myös rakkaus siskoihin, etenkin nuorempaan Elleniin ja Carolaan, johon Markus ainoana perheenjäsenenä pitää yhteyttä yhtäkkisen irtaantumisen jälkeenkin, kun muut ovat tämän hyljänneet. Kaunista on myös ensirakkaus joka saa valitettavasti jäädä, kun organisaatio kutsuu.

Nyt kirjan luettuani tuntuu, että juuri teoksen koruttomuus antaakin tilaa tragedioille, uskonnosta kumpuaville kipupisteille, kaipuulle ja tyhjyydelle miehen elämässä. Koruttomuus myös alleviivaa suuren organisaation laskelmoivaa tunteettomuutta. Kokonaisuudessaan, tasapainoinen, tapahtumiaan seesteisempi, hieman haikea, sanoisin. Lisää arvioita: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Lumiomena ja Leena Lumi. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Antti Tuuri: Tangopojat

Antti Tuuri. 2016. Tangopojat. Otava. 317 sivua.

Tuottelias ja suomalaisille hyvin rakas kirjailija Antti Tuuri on ollut jostain syystä minulle vieras, vaikka hänen tuotantoaan löytyy mm. vanhempieni kirjahyllyistä. Tangopojat herätti kuitenkin kiinnostukseni talvella ja niinpä laitoin kirjan varaukseen. Alkuvuoden hurjaa lukuintoa ja -tahtia ei valitettavasti ole löytynyt nyt maaliskuussa eikä sitä herättänyt Tuurinkaan teos. Luin kirjaa pitkään ja hitaasti ja sytyin sille oikeastaan vasta ihan lopuksi.

Tuija kirjoittaa blogissaan, että Tangopojissa on paljon tuttua ja turvallista Tuuria. Minulle hänen kerrontatapansa tuntui alkuun hyvin vieraalta ja meni aikansa, että pääsin kyytiin mukaan. Ei tule mieleeni ketään ihan samanlaista. Mutta nyt kun siihen olen tutustunut, en pidä mahdottomana, ettenkö lukisi lisääkin tulevaisuudessa. Varsinkin jos aihe on yhtä mielenkiintoinen kuin Tangopojissa.

Romaanin minä-kertoja, Sauli, on parikymppinen hanuristi Etelä-Pohjanmaalta. Saulin rakastettu Elina on laulanut samassa tanssiorkesteri Hurmassa, mutta lähtenyt vieraan miehen mukana, eikä Sauli saa häneen yhteyttä. Huhut liikkuvat, että Elina olisi muuttanut Ruotsiin, kuten niin monet muutkin 1960-luvun Suomesta. Vaasassa rekrytoidaan työvoimaa Volvon tehtaille Skövdeen ja Göteborgiin ja sinne Saulikin päättää lähteä, ajatuksissaan haaveena löytää Elina ja selvittää hiertämään jääneet asiat.

Tangopojat on tavallaan melko miehinen romaani, mikä osaltaan selittää alun kankeutta. En olisi millään innostunut autojen rassaamisesta, mutta onneksi sitä kesti vain hetken. Miehistä on tapa, miten niin nuoret kuin vanhemmatkin miehet kutsuvat toisiaan sukunimillä, naisia etunimillä. Erotiikka, jos sitä siksi voi kutsua, on suorasukaista ja jopa karkeaa. Romaanin miesten maailma on kuitenkin sellainen joka on helppo kuvitella viidenkymmenen vuoden takaiseen maalaisyhteisöön ja sinänsä hyvin realistinen. Saulilla on mukavan lakoninen tapa kuittailla muille, mikä tuo kerrontaan pienen pilkahduksen huumoria. Se mikä Tuurin tekstissä vei oman aikansa, on hänen tapansa referoida dialogia osaksi kerrontaa. Romaanissa nimittäin sanaillaan ja keskustellaan paljon, mutta varsinaista vuoropuhelua ei ole lainkaan. Se teki lukemisesta alkuun jähmeää ja raskasta, vaikka tarina sinänsä on varsin raikas ja naseva.

Ruotsissa Sauli pääsee jälleen soittamaan ja saa samalla mahdollisuuden kysellä Elinan perään. Naisen etsiminen ja löytäminen ajaa Saulia eteenpäin ja lopulta sinnikkyys palkitaan. Samalla Tangopojat kiertää kesäisillä lavoilla soittamassa naapurimaan suomalaiselle yleisölle. Kirja onkin mainio kuvaus aikansa lavatansseista ja tanssiorkesterin koettelemuksista. Rahaa ei kenelläkään ole, mutta soittaminen ja suomalaisten kokoontuminen tanssilavoille on tärkeää. Romaani on myös hieno kuva siitä suuresta muuttoaallosta, johon päähenkilöt lähtevät mukaan. Suomalaisyhteisöt paiskivat töitä Ruotsin tehtailla ja töitä riittää. Kielitaito ei päätä huimaa, välillä menetetään vähätkin rahat kortinpeluussa ja alkoholin kulutus on runsasta.

Sanoisin, että Tangopojat on Tuurilta tarkkaan ajoitettu näpäytys maahanmuuttokeskustelulle. Eihän tuosta nyt ole kovinkaan kauan kun meiltä lähti paremman elämän toivossa Ruotsiin satoja tuhansia ihmisiä! Muutenkin Tuurin ajankuva on tarkkaa ja antaa lukijalleen paljon. Vaikken edelleenkään ihan tunnusta ihastuneeni teokseen, siinä oli paljon herkullista tietoa, se avaa lähihistoriaamme ja tekee siitä hyvin elävää.

Kirjan on lukenut Tuijan lisäksi mm. Arja. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan sillä kohdan 29: Päähenkilö osaa jotain mitä haluaisit oppia (soittaminen!).

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka. Marras. 2014. Like. 346 sivua.

Oululaisen Sentenced-yhtyeen kitaristin esikoisromaani on omakohtaisiin kokemuksiin perustuva, samalla fiktiivinen kertomus hevibändin Euroopan-kiertueelta. Äänessä on niin ikään kitaristi, Hautamaa, joka on pian kiertuematkan alettua varma, että lähtö oli virhe. Porukka on kiertänyt Eurooppaa jo kymmenisen vuotta, soittanut yhdessä viisitoista, ja hitsautunut tiiviisti yhteen. Pää ja kroppa eivät kuitenkaan enää meinaa kestää jatkuvaa ryyppäämistä, valvomista ja yhteenottoja. Kotiin jäävät odottamaan vaimo ja vielä syntymätön poika.

Marras - vainaja, henki, kuoleva - on lakonisen humoristista ja perinpohjaisen synkkää pohjoissuomalaisen miehen ahdistusta olemassaolosta, sukupolvien ketjusta, ystävyydestä ja bändielämän vaikeudesta. Alkoholi on kuulunut aina olennaisena osana tämän bändin kiertueisiin. Viinaa kuluu jo ennen keikkoja, lavalla on janojuomaksi vähintään olutta ja keikan päätyttyä takahuoneessa odottaa rajaton määrä nesteitä. Jatkuva juominen aiheuttaa jatkuvan krapulan, jota lääkitään aina vain enemmän. Keikan edetessä piru on irti yhä useammin: juoppohullut miehet riitelevät, tappelevat ja aiheuttavat pahennusta. Seuraavan päivän morkkis jatkuu lähes jokaöisten liskojen ja painajaisten kera.

Rankan kiertueen aikana kitaristimme käy läpi suhdettaan erakoituneeseen isäänsä ja syntymäisillään olevaan poikaansa. Hän haluaisi pahan karman katkeavan, mutta pelkää, että paras tapa pelastaa lapsi olisi lopettaa itsensä. Ajatus itsemurhasta kulkee miesten matkassa läpi Euroopan. Kuukauden kiertue koettelee itse kunkin parisuhdetta. Tuskasta ja kaipuusta puhutaan vain kännissä, jos silloinkaan. Silti miehet tuntevat toistensa ajatukset. Kun painajaisista herää omaan huutoonsa, vain bändikaveri tietää mistä on kyse.

Synkkää, mutta häpeilemättömyydessään koomista on näiden veljesten yhteiselo ja sanailu. Lopakka kuvaa säälimättömän yksityiskohtaisesti niin päävammat, ripulit kuin pissakakkavitsitkin. Kieli on toisaalta räävitöntä, toisaalta älykkään pohdiskelevaa. Lopakka yhdistää taitavasti pohjoissuomalaisen junttiuden suuriin olemassaolon kysymyksiin ja maalaa suorastaan kauniin kuvan hajoamaisillaan olevan miehen mustista ajatuksista. Kirjailija onkin maininnut (HS 12.2.2014) yhdeksi esikuvakseen Charles Bukowskin: teksti on samalla tavalla konstailemattoman koomista ja yleisinhimillistä.

Vaikka kiertue on tiivis, on päähenkilöllämme aikaa katsella Euroopan kaupunkeja. Yllättäen teos onkin myös matkakertomus. Lähes jokaisesta keikkakaupungista tarttuu mukaan arkkitehtuuria, historiaa ja muistoja. Hautamaa pohtii uskonnon vaikutusta ihmiskunnan historiaan ja diktatuurin käsittämättömyyttä kulkiessaan samoja katuja kuin varhaiset muusikot aikoinaan.

Kirja ei valitettavasti noussut suosikkeihini. Keskenkasvuinen ja vastuuton rellestäminen kävivät voimilleni ja vaikka tunnistin miehissä paikoin jotain tuttua omilta Oulun-vuosiltani, en enää viihtynyt heidän seurassaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että sujuvaa tekstiä oli mukava lukea. Miesten välinen sanailu on aitoa, samoin kuin kuvaus mielen särkymisestä, halkeamista ja peloista tuntuu varsin todelliselta.

Kirjasta ovat kertoneet myös mm. Sara, Taika ja Kirsi. Kuittaan teoksella Helmet-haasteen kohdan 45: suomalaisesta miehestä kertova kirja.