Alex Schulman: 17. kesäkuuta

Alex Schulman 2025. Ruotsinkielinen alkuteos 17 juni. Suomentanut Jaana Nikula. Nemo/Otava 2025. 267 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Lempikirjailijan tuorein teos oli jälleen kerran yhtä hyvä kuin mitä odotin. Schulman on tullut tunnetuksi perhesuhteita käsittelevistä romaaneistaan, joissa osassa on ollut hänen omaan sukuunsa ja perheeseensä kuuluvia elementtejä ja jotka siksi ovat saaneet etenkin Ruotsissa valtavasti huomiota. 17. kesäkuuta ei ilmeisesti sisällä mitään autofiktiivistä, mutta siinäkin on jotain tuttua, kuten kesämökki, pienen pojan hätä ja ailahtelevainen äiti.

Vidar on toistaiseksi poissa opettajan työstään, sillä hän on käynyt käsiksi yläkouluikäiseen oppilaaseen. Hänelle itselleen tulevat yllätyksenä pojan runnellut käsivarret, sillä hän ei muista pahoinpidelleensä tätä, ainoastaan siirtäneensä tämän etäämmälle tappelusta. Tilanne pahenee, sillä Vidar yrittää lähestyä poikaa pyytääkseen tältä anteeksi. Hän ei välitä poliisin kehotuksesta pysytellä etäällä, vaan aiheuttaa itselleen lähestymiskiellon. Lopulta hänellä on enää yksi työkaveri, joka uskoo hänen sanojaan.

Lasten kuvaamalta videolta näkee, miten Vidarilla pimenee, kun tappelijapoika kuiskaa hänelle jotain. Mitä sellaista Vidarin menneisyydessä on tapahtunut, että hän menee täysin tolaltaan ja alkaa itkeä? Kotona hän löytää perheensä vanhan kesämökin puhelinnumeron ja soittaa siihen huvikseen. Yllättäen puhelimeen vastaakin hänen kuollut isänsä. Taustalta kuuluvat hänen äitinsä ja tutun kesäasunnon äänet. 

Vidar ei voi olla soittamatta numeroon uudestaan. Välillä puhelimeen vastaa äiti, välillä hän itse lapsena. Puhelut osuvat aina kesäkuun 17. päivään vuonna 1986. Vähitellen Vidar alkaa kerätä muistiinpanoja tuosta päivästä, ja keksii keinon saada perheenjäsenet viipymään puhelimessa pidempään. Koska Vidarilla on aikaa, hän pystyy paneutumaan lapsuutensa päivään pakkomielteisesti. Eräänä iltana hän kuulee itsensä itkevän hysteerisesti puhelimeen ja huutavan äitiään. Vuoden 1986 iltaan tulee tunnin mittainen katkos, kun kukaan ei vastaa puhelimeen. Mitä tuona iltana tapahtui? 

Koska kyseessä on Alex Schulmanin teos, on melko selvää että Vidarin lapsuudessa on käsittelemättömiä asioita. Lukija oppii, että äidin on vaikea viettää aikaa yksin lasten kanssa. Hänen käytöksensä on ailahtelevaa, ja viiniä kuluu iltaisin. Kun isä on poissa kesämökiltä, äitiään tarkkaileva poika tekee kaikkensa, jotta äiti pysyisi hyvällä tuulella. 

Tämäkin romaani on vangitseva ja riipaiseva tulkinta siitä, millaisia arpia vanhempien käytös voi jättää lapsiin. Vidarin puhelut oman itsensä kanssa ovat koskettavia ja lämpimiä, hänellä on tarve kertoa itselleen, että tuostakin päivästä neljäkymmentä vuotta sitten selvitään. Vähitellen avautuva perhesalaisuus on kuin jännitysnäytelmä, ja romaani hienovaraisesti ja taitavasti kerrottu. Sain luettua kirja loppuun eräänä iltana nukkumaan mennessä, ja uniinhan se tuli. Jälleen kerran Schulman onnistuu luomaan tarinan, joka saa miettimään omia ja oman perheen käytösmalleja.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Golnaz Hashemzadeh Bonde 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Naturliga beteenden. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2024. 168 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Minun piti käydä omilla blogisivuillani lukemassa, millainen oli Hashemzadeh Bonden edellinen lukemani teos. Muistin kyllä hänen nimensä, mutta romaanin aihetta en muistanut lainkaan. Kannattaa käydä lukemassa seitsemän vuoden takainen postaus teoksesta Olimme kerran, sillä ilmeisesti olen pitänyt kirjasta kovasti.

Tälläkin kertaa teemassa on äitiyttä, mutta edellistä romaania huimasti enemmän. Tai se puutetta. Lily on nimittäin juuri synnyttänyt poikavauvan eikä tahdo päästää tätä silmistään. Hänen ei pitänyt haluta lapsia, sillä hän ymmärsi jo nuorena, ettei hänestä ole mihinkään eikä hän kelpaa kenellekään. Miksi hän siis pärjäisi äitinä? Miten hän muka pystyisi antamaan kenelläkään mitään sellaista, mitä hän ei itse ollut koskaan saanut - rakkautta ja huolenpitoa?

Tarina liikkuu kahden aikatason välillä. On nykyaika, jossa Lily alkaa seurustella ja perustaa lopulta perheen. On lapsuus, jossa Lily on kaiken vapaa-aikansa yksin. Nykyajassa nainen on päässyt urallaan pitkälle, hänellä on vakaa parisuhde ja kaunis asunto, mutta hänellä on koko ajan tunne, että hänen täytyy näytellä, esittää ja myöntyä kaikkeen, minkä puoliso haluaa. Sillä eihän Lily tiedä, mikä hänelle sopii tai millaista aikuisen elämän kuuluisi olla.

Lapsuudessa Lilyn äiti tekee niin paljon töitä, että lapsen on pärjättävä omillaan. Materiaalisesti kaikki on kunnossa, mutta Lily ei saa osakseen huolenpitoa eikä rakkautta. Hän janoaa äitinsä seuraa ja myötätuntoa, mutta mitä enemmän Lily haluaa, sitä kauemmaksi äiti katoaa. Äidin mielenliikkeistä ei ota selvää ja on aina vaara, että tämä raivostuu ja syyttää kaikesta pientä tytärtään. Eräänä päivänä äiti hankkii Lilylle kissan. Onko se lahja vai onko sekin keino siirtää huomio äidistä pois? Miten Lily toimii, kun kissa tulee raskaaksi ja synnyttää pienenpieniä pentuja?

Äitiys, vastuuntunto ja yksin pärjääminen ovat kudelma, joka on viedä aikuisen Lilyn mielenterveyden. Kun hän kuulee äitinsä kuoleman lähestyvän, jotain aukeaa ja lopuksi apua löytyy yllättävältä taholta. Niin lapsuudessakin. Kun jotain syntyy ja kuolee, sanaton tuki löytyy paikasta, josta sitä ei odottaisi. Luontainen käytös on kirkkaan terävää kerrontaa, lyhyt ja ytimekäs, ilman sivujuonteita ja rönsyjä. Se on tiiviisti kiinni Lilyssä ja tämän ajatuksissa. Tarina on järkyttävä, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Ella-Maria Nutti 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Kaffe med mjölk. Suomentanut Jaana Nikula. Johnny Kniga 2023. 206 s. Lainasin kirjastosta.

Voi miten niiden kaikkein tärkeimpien asioiden kertominen onkin aina kaikkein vaikeinta, oli kyse sitten rakkaudesta tai murheista. Tämä on ollut monissa romaaneissa ja autofiktiossa teemana viime vuosina, ja tuntuu että sitä työstetään etenkin kotimaisessa ja pohjoismaisessa kirjallisuudessa. Puhumisen vaikeutta kuvaa myös Ella-Maria Nutin pieni romaani äidistä ja tyttärestä.

Kertoja vie tarinaa eteenpäin kahden päähenkilön näkökulmasta. On viittäkymmentä lähestyvä Agneta, joka on sairastunut ärhäkkään syöpään. Hän tietää kuolevansa pian, mutta ei ole raaskinut kertoa asiasta tyttärelleen Tildalle. Läheiset ystävät tietävät, myös Tildan lapsuuden paras ystävä, mutta kaukana Tukholmassa asuva muuan tytär ajattelee äidin vain olevan yhtä etäinen kuin ennenkin. 

Tuntuu kuin Tilda olisi pitkän tunnelin päässä ja vaikka Agneta kuinka juoksisi, hän ei koskaan pääsisi tyttären luo. Kun juna jarruttaa ja ovet avautuvat kuuluu ääni, joka kehottaa varomaan junan astinlaudan ja laiturin välistä rakoa. Agneta katsoo Tildan polvia, jotka melkein koskettavat hänen omiaan. Ajattele välimatkaa. Eihän Agneta mitään muuta ajattelekaan.

Pohjoisessa asuvalla Agnetalla on saamelaistausta ja Tilda on halunnut sieltä pois mahdollisimman pian koulujen päätyttyä. Isoisän rakentama talokaan ei saa tytärtä kiinnittymään eikä palaamaan pohjoiseen, päinvastoin, tuntuu että tytär lipeää otteesta täysin. Niinpä Agneta lähtee viikonlopuksi Tukholmaan Tildan pieneen yksiöön aikeenaan kertoa syövästä ja kuolemasta. Mutta tehtävä ei olekaan kovin helppo. Äidin olo on huono, hän on laihtunut ja yskii paljon, ja Tilda tuntuu kuin väistelevän totuutta joka olisi niin helppo huomata, jos vain antaisi itsensä katsoa. Äidin ja tyttären välinen kitka kilpistyy pieniin huomautuksiin, kritiikkiin ja ärtymykseen puolin ja toisin. Välillä on myös helliä hymyn hetkiä, joista Agneta pitää kynsin hampain kiinni ja lykkää siksi asiaansa.

Nutti tavoittaa todella hyvin sen pienistä eleistä, sanoista ja puhumattomuudesta koostuvan kommunikaation, joka mahdollistaa väärinymmärryksen, kasvattaa railoja ja pahoittaa mieliä. Onneksi äidillä ja tyttärellä on vielä ohuen ohut side, joka välillä pelastaa. Tunteista pitäisi uskaltaa puhua, muuten molemmat kuvittelevat, ettei niitä ole lainkaan. Tekojen avulla kun on niin vaikea osoittaa mitään, kun välimatka on niin pitkä. Samankaltaista tematiikkaa ja mielensisäistä myllerrystä on myös Alex Schulmanin teoksissa, etenkin äitisuhteesta kertovassa Unohda minut -romaanissa. Nutti riisuu romaaninsa kuitenkin vielä vähäeleisemmäksi ja vielä paljaammaksi. Lyhyet luvut, jotka lyhenevät loppua kohti, ovat dramaattinen keino lisätä kierroksia, ja tarinan rajaaminen muutamaan päivään on tehokas ratkaisu. Tämä romaani raastaa sydäntä ja riisuu aseista; se tavoittaa jotain niin tunnistettavaa, ettei uskoisikaan. 

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman 2009. Ruotsinkielinen alkuteos Skynda att älska. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2023. 229 s. Ostin omaksi.

Tämä on rakastamani kirjailijan viides suomennettu teos, mutta oikeassa järjestyksessä hänen ensimmäisensä. Schulmanin ensimmäiset kolme romaania, Kiirehdi rakkain, Unohda minut ja Polta nämä kirjeet ovat vahvasti autofiktiota, ja kertovat kirjailijan suhteesta hänen vanhempiinsa sekä isovanhempien avioliitosta. Kiirehdi rakkain on näistä kuitenkin selkeimmin omaelämäkerrallisin, ainakin minun mielestäni. Kaksi viimeisintä teosta, Eloonjääneet ja Malman asema, ovat romaaneja, joissa niissäkin on aineksia kirjailijan perhesuhteista.

Kirjoissaan Schulman käy läpi suhdettaan perheenjäseniinsä pyrkimyksenään ymmärtää itseään paremmin. Jos olisin lukenut Kiirehdi rakkaimman ensin, olisin saanut kuvan lähes täydellisestä perheestä, mutta kun tiedän mitä Schulman kertoo myöhemmin äitisuhteestaan Unohda minut -teoksessaan, on lähes kutkuttavaa seurata, miten tässä esikoisromaanissa keskitytään puhtaasti isään, ja äiti persoonineen, kipuiluineen ja muutoksineen jätetään tarkoituksella seuraavan romaanin päähenkilöksi.

En tiedä miksi olen niin levoton selatessani papereita ja miksi sydän hakkaa kuin viimeistä päivää.

Allan Schulman on saanut kolme poikaa Lisetten kanssa hyvin kypsällä iällä niin että Alexin lapsuutta leimaa isän vanhuus. Isä yrittää viettää poikiensa kanssa paljon aikaa varsinkin perheen kesämökillä niin kuin kuka tahansa isä, mutta ikääntyminen on väistämätöntä. Melko nuorena pojat joutuvat huomaamaan, miten roolit kääntyvät päälaelleen ja heidän on huolehdittava isästä äidin apuna. 

Isä on haastatteluissa todennut aikoinaan, miten valtavan onnekas hän on toisesta mahdollisuudesta saada jälleen perhe. Välit lapsiin ovatkin hyvin lämpimät ja teoksesta huokuu rakkaus. Herkkä ja tarkkaavainen Alex viettää isänsä kanssa paljon aikaa, seuraa tämän tekemisiä niin työssä kuin vapaa-aikanakin, pitää tälle seuraa ja salakuljettaa isälleen rapuja hoivakotiin. Siinä missä teos on tutkielma isän ja pojan välisestä suhteesta tai isästä sellaisena kuin Alex hänet muistaa, se on yhtä lailla myös kertomus vanhenemisesta ja kuolemasta. Isän poismeno on ollut niin rankka asia, että kirjailijalla on mennyt vuosia pystyä palaamaan mökille tai isän työhuoneeseen. Hän on yrittänyt olla muistelematta isäänsä, mutta joutuu toteamaan terapiaistuntojen jälkeen, että surutyötä on pakko alkaa tehdä. Kiiruhda rakkain on sitä mitä parhaimmillaan.

Ikävöin isää niin että sydäntä kouristi. Menin lukkojen taakse vessaan, istuin alas ja itkin ensimmäisen kerran hänen kuolemansa jälkeen. Itkin tuntien ajan, siinä tulivat kerralla viiden vuoden kyyneleet.

Esikoisromaani on mielestäni tyyliltään enemmän perinteistä kerrontaa verrattuna myöhempiin teoksiin, joissa teksti on vähäeleisempää, ilmavampaa ja paikoin hyvin ytimekästä. Isän kaipuu tekee tekstistä täyteläisempää ja kuvailevampaa kuin mitä seuraavat teokset ovat. Ilmeisesti kirjailijan tyyli on myöhemmin hioutunut särmikkäämmäksi. Noissa jälkimmäisissä romaaneissa on jotain, mikä raaputtaa sydäntä, liikuttaa muistoja ja suorastaan pelkäsin lukiessani, mitä ne kaivavat minusta esiin. Minulle Kiirehdi rakkain ei siis ollut kirjailijan paras teos - ehdoton ykkönen on Unohda minut - mutta upea silti ja lähes täydet pisteet sekin ansaitsee. Odotan kovasti, mistä hän seuraavaksi kirjoittaa!

Jaana Nikulan suomennos on loistava, kuten aina. Hyvää kääntäjää osaa arvostaa ja kaivata usein vasta kun sellainen ei osu kohdalle. Tämän jouduin toteamaan vasta erään toisen teoksen osalta, mutta siitä myöhemmin. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 22: Kirja kertoo aiheesta josta olet lukenut paljon. Goodreadsin haasteessa laitan sen kohtaan 51: A book published in 2023. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteetta varten tästä löytyy 18: Liikuntakyvyn menetys.

Alex Schulman: Malman asema

Alex Schulman 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Malma station. Suomentanut Jaana Nikula. Nemo 2022. 295 s. Ostin omaksi.

Sydän hypähti onnesta kun huomasin kirjamessuilla, että Alex Schulmanilta on ilmestynyt uusi teos! Ostin sen heti hotellihuoneeseeni mukaan ja vietin illan hyvässä seurassa. Anni Valtonen kirjoitti Helsingin sanomissa Schulmanin viimevuotisesta romaanista Eloonjääneet osuvalla tavalla: "Omaan tietoisuuteen on avautunut uusia kerroksia, sen syviä tasoja on liikuteltu, lukijan omia piiloon ja syvälle painettuja muistoja ja muistijälkiä on raaputettu esiin."

Juuri samaan tapaan kuvailin Schulmanin tyyliä messujen jälkeisenä aamuna. Tuntuu kuin joku kaivautuisi ihoni alle ja suorastaan pelkään että sieltä löytyy jotain minkä olemassaolosta en tiennyt. Lukeminen on huikea kokemus, vaikka se vähän ahdistaakin. Näin vaikutti myös Malman asema, jonne suuntaavat pieni Harriet-tyttö isänsä kanssa seitsemänkymmentäluvulla, vuosituhannen vaihteessa Harriet uudestaan miehensä Oscarin kanssa sekä parikymmentä vuotta myöhemmin heidän tyttärensä Yana.

Malman aseman läheltä löytyy tietysti jotain, joka selittää Harrietin elämästä paljon ja saa lukijan melkein suunniltaan. Sitä ennen tutustutaan kuitenkin tyttöön, jonka isosisko ja äiti muuttavat pois. Tyttö jää isänsä kanssa kahdestaan, tietoisena siitä, että hän oli kummallekin vanhemmalle se, jota he eivät haluneet mukaansa. Yksinäisestä ja varovaisesta lapsesta kasvaa oikukas ja epävarmuudessaan itsekeskeinen puoliso Oscarille, joka kertoo Harrietista aikuisena. Nainen ajautuu yhä useammin muistoihinsa, eikä pääse menneisyydestään irti. 

Hänellä on suora linja lapsuudesta nykyisyyteen, lapsuuden tapahtumat vaikuttavat siihen millainen ihminen on nyt, lapsuudella voidaan ja pitääkin voida selittää kaikki.

Heidän tyttärensä menettää myös yhteyden äitiinsä ja jää yksin isänsä kanssa. Oscarilla on salaisuus, jota hän ei paljasta koskaan tyttärelleen, mutta joka paljastuu lukijalle ihan kirjan lopussa. Oscarin ja Harrietin yhteinen elämä on täynnä riitaa, eikä Oscarin kärsivällisyys kestä enää sen jälkeen kun Malmassa on käyty. Viha ja turhautuminen purkautuvat kohtalokkaalla tavalla. Tytär löytää äitinsä lapsena valokuvaaman reissun ja päättää tehdä sen itsekin aina rehevän omenapuun juurelle saakka. 

Schulmanin kuvaamia ihmissuhteita leimaa hylkäämisen pelko, miellyttämisen tarve ja aina niin ikuinen puhumattomuus. Lukijana minun oli välillä ihmeteltävä siten miten paljon vääryyttä molempien naisten lapsuuteen mahtuikaan. Vaikka lasten välit isiin viilenivät iän myötä, onnistuivat nämä välittämään lempeyttä ja turvaa omilla kömpelöillä tavoillaan. Pieni Harriet on isäänsä avoimempi silloin kun päivä on hyvä, mutta kun isä hermostuu, tytär vaipuu puhumattomuuteen ja sulloo ajatukset syvälle sydämeensä. Aikuisena hän siirtää hylkäämisen pelon tyttäreensä eikä pysty sitoutumaan. Sukupolvesta toiseen olisi pelastettu paljon muutamalla sanalla, vääryydet olisi voitu oikaista ja epäoikeudenmukaisuudet olisi voitu - ei ehkä estää, mutta ratkaista toisin. Siinä missä teoksen aikuisia vaivaa eräänlainen lapsellisuus ja itsekkyys, lapset joutuvat venymään, odottamaan ja ylläpitämään toiveikkuutta, ja sen on äärimmäisen raskasta luettavaa, suorastaan rusentaa sydämen.

Hän on tyttö pakomatkalla ja hänen on koko ajan pysyttävä liikkeellä, ei hän voi miettiä sitä mikä on jo tapahtunut. Hän ei saa koskaan katsoa taakseen, muuten hän kivettyy. 

Lue, mitä olen kirjoittanut Schulmanin aikaisemmasta kolmesta teoksesta Polta nämä kirjeet, Unohda minut ja Eloonjääneet. Löysin Malman asemasta vasta yhden postauksen, blogista Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 48, sillä kirjailijan perheessä on linkki dekkaristi Ninni Schulmaniin.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Alex Schulman 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Överlevarna. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2021. 288 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Eloonjääneillä Alex Schulman jatkaa tosipohjaisten romaaniensa sarjaa. Polta nämä kirjeet (2018) kertoi kirjailijan isovanhemmista ja Unohda minut (2016) pojan ja äidin välisestä suhteesta. 

Tässä romaanissa kolme aikuista veljestä matkustaa kesämökille järven rannalle äitinsä tuhkat mukanaan. Romaani rakentuu nykyajasta, jota kertoja kerii takaperin auki, matkapäivän illasta edellispäivän iltaan pojista keskimmäisen, Benjaminin silmin. Päivästä kertovien lukujen väliin jätetään Benjaminin lapsuusmuistoja kronologisessa järjestyksessä. Vähitellen muistot saavuttavat matkapäivän ja tarina päättyy.

Hän yrittää heti karkottaa kuvat mielestään ja ehkä onnistuukin, vaikka tietää, että ne tulevat takaisin.

Eloonjääneet on kuvaus perheen sisäisistä suhteista, erityisesti Benjaminin ja äidin, ja siinä mielessä muistuttaa paljonkin Unohda minut -romaania. Benjaminista tuntuu, että vanhempien kuoleman jälkeen paljon on jäänyt kertomatta, välit ovat lapsuuden jälkeen viilenneet, eikä hänellä ole vastauksia asioihin, joista on päätetty olla puhumatta. Lapsuuden leikit kesämökillä järven rannalla päättyivät, kun jotain tapahtui sähkömuuntajakopilla. Mökille ei palattu enää koskaan ennen kuin äiti pyysi kirjeessään ripottelemaan tuhkansa järveen. Muistaako Benjamin, mitä oikeasti tapahtui? Miksi hän itse antoi sen tapahtua, ja onko hänelle annettu koskaan anteeksi?

Selviytyä lapsuudesta on sanapari, jota Benjamin käyttää usein pohtiessaan suhdetta vanhempiinsa ja veljiinsä. Hän on veljeksistä se, joka tarkkailee jatkuvasti muiden mielialoja, pyrkii tasapainottamaan tunnelmaa ja miellyttämään vanhempiaan. Vanhempien huomio ja hyväksyntä on tärkeää eikä herkkä lapsi voi olla huomaamatta, jos läheisyyteen tulee särö, sen katkaisee vääränlainen katse tai lause. Silti Benjamin on yksi pojista, osaa härnätä isoveljeään ja kutitella pikkuveljeltään pissat housuun. Se mikä tekee hänestä herkän, on etenkin äidin ailahteleva mieliala ja vanhempien alkoholin käyttö mökki-iltoina.

Äidin kirjeessä - joka paljastetaan lukijalle vasta ihan romaanin viimeisillä sivuilla - on asioita, jotka Benjaminin olisi ollut hyvä kuulla jo lapsena, mutta kuten äiti pyytää anteeksi, ei heidän perheessään ollut kykyä keskustella. Unohduksiin pakotetut asiat vievät aikuisen mieheen kylmään mereen ja terapiaan. Millä tavalla perheen sisäinen dynamiikka vaikuttaa aikuisten veljesten välisiin, jo hieman väljähtäneisiin suhteisiin, ja minkälaisia tunteita mökillä purkautuu? 

Benjamin seisoo järvenrannassa kuivattu niittyleinikkikimppu kädessään. Veljet seisovat vierellä. Nils kantaa uurnaa. Se on raskas ja hän kohentaa kaiken aikaa otettaan. Kasvoilla on yhä hämmästyneempi ilme, aivan kuin äidin paino olisi tullut hänelle yllätyksenä.

Eloonjääneet on tyyliltään hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä, mutta silti itsenäinen romaani, eikä näiden teosten lukujärjestyksellä ole väliä. Romaaneissa teksti on ilmavaa ja se avautuu kauniisti. Schulmanin (ja taitavan suomentajan Jaana Nikulan käsissä) hengittävä teksti on hyvää vastapainoa tarinalle, joka on painavaa häpeästä, syyllisyydestä, epävarmuudesta ja epätietoisuudesta. Schulman kuvaa herkän pojan ja syvästi ahdistuneen aikuisen miehen tuntoja upealla tavalla. 

Perheen sisäisistä suhteista paljastuu sivu sivulta aina vaan lisää kiehtovia yksityiskohtia, jotka ovat karmivalla tavalla tuttuja, tunnistettavissa ja varmasti läsnä monessa perheessä. Ne ovat pienen pieniä, vihjeenomaisia ja ohimeneviä, mutta kauaskantoisia ja itsetuntoon vaikuttavia. Miten Schulman osaakin kirjoittaa niistä niin taitavasti! Hienoviereisestä romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Tuijata.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Bränn alla mina brev. Suomentanut Jaana Nikula. Otavan Seven-pokkari 2020, 277 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Polta nämä kirjeet äänestettiin Blogistanian Globalia-sarjassa vuoden 2020 parhaaksi romaaniksi, enkä ihmettele. Olisin itsekin heti valmis antamaan ääneni sekä tälle että Schulmanin pari vuotta vanhemmalle teokselle Unohda minut. Schulmanin autofiktiiviset teokset ovat kohauttaneet Ruotsissa, sillä kirjailija on varsin kuuluisan ja tuotteliaan kirjailijan Sven Stolpen tyttärenpoika. Kirjoissaan Schulman käy läpi suhdettaan perheenjäseniinsä pyrkimyksenään ymmärtää itseään.

Jo kolmannessa sukupolvessa vellova viha on syy sille, miksi Polta nämä kirjeet syntyy. Schulmanin kärsimään, perittyyn vihaan löytyy juuret isoisän hylätyksi tulemisen pelossa ja ilkeässä narsismissa, joka tuhoaa perheenjäseniä sukupolvesta toiseen. Eniten saa kuitenkin kärsiä se, joka hänet oikeasti uhkaa jättää: Sven Stolpen vaimo Karin, Alexin isoäiti. Uhkaus ei oikeasti toteudu, sillä puoliso pelkää liikaa. 

Tiedän vain seuraukset: se mitä täällä tapahtui kymmenen päivän aikana muutti kaiken. Kenenkään elämä ei ollut sen jälkeen ennallaan. Seurasi vuosikymmenten mittainen viha, ahdistus ja kaipaus. --- Katselen Karinin valokuvaa, hänen surullisia, mustia silmiään. Yritän kuvitella millaista oli elää noiden miesten välissä. Itse hän ei sanonut asiasta mitään. Miehet ärisivät ja vuodattivat tunteitaan, kertoivat hänen tarinansa, mutta itse hän pysyi vaiti vuosikymmenestä toiseen.

Schulmanin isovanhempien kirjeitä on säilynyt hyvin vuosikymmeniä, ja kirjailijalla on mahdollisuus pureutua etenkin kesän 1932 tapahtumiin Sigtuna-säätiön huvilalla ja sen jälkeen. Huvilalla Karin rakastuu nuoreen kirjailijaan Olof Lagercrantziin. Hän on ollut vain vähän aikaa naimisissa Svenin kanssa, kun tunteet leimahtavat ja seuraukset kantavat kuolemaan saakka. Lagercrantzin rakkauskirjeet ovat intohimoisia, romanttisia ja sydäntäsärkeviä. Rakastavaiset eivät unohda toisiaan: toinen kirjoittaa tunteensa yhä uudelleen päiväkirjaan, kirjeisiin ja osaksi tuotantoaan. Toinen pitää tunteet visusti sisällään ja tekee parhaansa selvitäkseen elämästä, jota ei itse olisi halunnut. Petetty osapuoli kirjoittaa omat pelonsa ja katkeruutensa myös osaksi tuotantoaan, mutta terrorisoi niillä myös perhettään.

Arkistoista löytyneiden kirjeiden ja kirjallisuuden lisäksi Schulman muistelee, millaista isovanhempien luona oli vierailla lapsena 1980-luvulla. Miten isovanhempien välit vaikuttivat lapseen, miten hän sielläkin oppi tarkkailemaan toisten tunnetiloja ja pelkäämään isoisänsä reaktioita. (Tähän hän oli tottunut äitinsä kanssa - aiheesta lisää teoksessa Unohda minut.) Lapsen näkökulma tuo tarinaan omanlaistaan jännitettä ja ahdistusta, mutta onneksi myös isoäidin ja lapsen välisen lämmön. Lapsen näkökulmasta isoisän ailahtelevuus näyttäytyy pelottavalta, turhauttavalta ja turvattomalta, mutta aikuiselle Schulmanille on helpottavaa löytää selitys vihalle.

Aidot kirjeet ja päiväkirjat, suvun anekdootit, omat muistot ja nykypäivän tunteet kietoutuvat vetäväksi draamaksi, romaaniksi joka on pakko ahmia. Toisaalta kyseessä on raastava ja pitkät jäljet jättävä kolmiodraama, mutta se ei ole ainoa selitys tapahtumille. Kyse on myös ilkeästä ihmisestä, jonka kuuluisan pinnan alle Schulman pyrkii kaivautumaan. Ei mikään ihme, että nämä teokset ovat herättäneet keskustelua Ruotsissa. Unohda minut -kirjan lailla tämäkin on hyvin henkilökohtainen ja on varmasti omalta osaltaan aiheuttanut melkoisia tunteenpurkauksia kulttuurisuvun jäsenissä.

Kirjasta lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 36: Kirjassa liikutaan ajassa. Goodreadsin vuosihaasteessa tällä voi kuitata osan kolmikosta "Past, present, future".

Johanna Holmström: Sielujen saari

Johanna Holmström 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Själarnas ö. Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula. Otava. 365 sivua.

Voi miten hyvän teoksen ystävä valitsikaan lukupiirimme tammikuun kirjaksi! Sielujen saaressa oli jotain juuri sellaista, mitä odotinkin siinä olevan, jotain mitä halusin juuri nyt lukea. Seilin saarelle sijoittuva romaani muistutti hieman Riitta Jalosen Kirkkautta, Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkautta ja pienen hetken verran elokuvaa Vuosi nuoruudestani. Kyllä, jo näistä vihjeistä voi päätellä, että kyseessä on parantola, hospitaali, mielisairaala - millä nimellä Seilin saaren kaltaisia laitoksia milloinkin on kutsuttu - ja sen asukkaat, mieleltään järkkyneet sielut.

Holmströmin teos pureutuu mieleen ja sen sairauteen kolmen naisen, Kristinan, Ellin ja Karinin kautta, sekä lisäksi Seilin saaren elämään heidän hoitajansa Sigridin näkökulmasta. Naisten asuttama hospitaali elää eristyksissä paikassa, jonne eivät edes maailmansodat juuri kantaudu. Lääkäri vierailee kerran viikossa ja etenkin huonojen kelien aikaan ollaan rikkonaisen jään saartamia. Pitkälle omavarainen laitos sinnittelee kuitenkin niin vahvojen kuin heikkojenkin naistensa ansiosta 1800-luvun loppupuolelta sotien jälkeisiin vuosiin, minkä jälkeen uusia asukkaita ei juurikaan enää tule.

Tuntemattoman miehen väkivalloin raskaaksi saattama Kristina kuvittelee elämän asettuvan uomiinsa puolison ja uuden vauvan myötä. Irtiotto vanhemmista on nuorelle äidille kuitenkin liikaa ja hän väsyy yksin, mies on merillä. Väsyneenä Kristina tekee jotain, mikä ajaa hänet kuritushuoneen kautta Seilin saarelle, sen pitkäaikaiseksi asukkaaksi. Kahdeksan pimeän vuoden jälkeen nainen herää ja alkaa rakentaa rauhallista, usein palkitsevaakin elämää saarella, jossa on turvallista ja elämä hyvin rutiininomaista.

Hän olisi voinut vaikka sytyttää itsensä palamaan kynttilöillä, jotka paloivat hiljaisessa aulassa ja vain siksi, että äiti olisi kiirehtinyt hänen luokseen. Elli on kaivannut äitinsä seuraa koko lapsuutensa. 16-vuotiaana hän karkaa miehen mukaan ja päätyy kiinni jäätyään sairaalasaarelle. Saarella Elli kiinnittyy Kariniin, samanikäiseen tyttöön, jonka vetovoimaa on vaikea vastustaa. Elli on vakuuttunut että hän pääsee pian kotiin, vaikkei saarelta yleensä kukaan lähde mihinkään. Karin puolestaan on hospitaalissa kuin kotonaan, sillä muutakaan kotia hänellä ei ole. Moninaiset ovatkin ne syyt miksi naisia päätyy saarelle. On sairaita, on rikollisia, on ympäristön moraalisesti tuomitsemia, on köyhiä ja kodittomia.

Sigrid sen sijaan on löytänyt parantolasta työpaikan ja elämän, jossa hän viihtyy ja jossa hänen panostaan arvostetaan. Työ ei ole pelkästään hullujen kiinni pitelemistä, vaan myös hellää kosketusta, yhdessäoloa, arjen rutiineja ja terveyden säntillistä seurantaa. Sigrid näkee naisten mielten järkkymistä, hän elää huutojen ja itkun keskellä, hän joutuu panemaan heitä eristyksiin, pesemään likaisia, mutta kokee myös saavansa paljon, etenkin oman surunsa keskellä.

Hospitaalissa on jo muutenkin kylliksi kyyneliä, niilä voisi vaikka huuhtoa koko päivähuoneen ja käytävät päälle yhtenä vuolaana virtana, jos he niin haluaisivat. Sigridin ei tarvitse lisätä siihen virtaan enää pisaraakaan. Kaikki nuo lohduttomat eivät muuta teekään kuin itkevät, eikä siihen kaivoon kannata upota kuin ehkä ajoittain, sillä jos sinne uppoaa, huomaa pian ettei pohjaa ole.

Sielujen saarten kohtaloissa yhdistyy naisten kokema alistus, väkivalta ja äidin kaipuu, hellyyden puute. Romaanin ote on paikoin vahvan feministinen ja tuo hyvin esille naisen aseman ja naiselta odotetun roolin miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Se on tarina naisista, joiden mieli saattaa murtua välillä hyvinkin rajusti, mutta joista jää silti ihailtavan vahva muisto. Holmström kirjoittaa toisaalta realistiseen sävyyn; hän ei esimerkiksi kaunistele ihmisen ruumiin taikka sielun tilaa, vaan kuvaa sen juuri sellaisena kuin se vain voi näyttäytyä. Toisaalta romaanin tekee valtavan kauniiksi ympäristön tarkka kuvaus, naisten toiveikkaat ajatukset, muistot ja heidän välisensä siteet. Tarinat ovat järkyttäviä, mutta kerronta on seesteistä ja paikoin jopa unenomaista.

Blogiarvioita kirjasta: Rakkaudesta kirjoihin, Kirjapolkuni ja Usva. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 27: Kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta. Goodreadsin viikko 2 pitää sisällään oman TBR-listan teoksia.

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Philip Teir. 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Så här upphör världen. Otava. 287 sivua. Suomentanut Jaana Nikula.

Loppuuko maailma siihen kun saa potkut tai kun avioliitto rakoilee? Tai kun kesäloma päättyy? Julia vie perheensä Pohjanmaalle meren rantaan koko kesäksi. Hänen lapsuutensa harmaassa huvilassa on kaikki ennallaan, siellä olisi hyvä kirjoittaa uutta romaania rauhassa. Julian mies Erik ei saa kerrottua, että työpaikan saneeraukset kohdistuivat häneen juuri ennen lomalle lähtöä. Mies yrittää ylläpitää pirteää kulissia, mutta kaljoittelu lisääntyy päivä päivältä. Suhde vaimoon ei ihan ole ihan sitä, mitä hän kaipaa. Julia tuntuu etäiseltä ja välttelevältä.

Julian lapsuudenystävä Marika ilmestyy naapurihuvilaan ja Julia on hämmentynyt siitä, miten äkkiä nainen saa hänet tuntemaan olonsa yhtä epävarmaksi kuin lapsuudessa. Marikan mukana mökillä on hänen ekopessimististä yhteisöä johtava karismaattinen miehensä, poikansa ja muutama liikettä seuraava jäsen. Heidän mielestään Maitolahti on hiljaisuudessaan täydellinen paikka odottaa maailmanloppua, joka ihmiskuntaa väistämättä odottaa. Odotellessa voi juhlia, poltella marihuanaa, harrastaa vapaata seksiä ja suhtautua ylimielisesti ympäristön tietämättömyyteen. Juhannuksen jälkeen paikalle saapuu vielä Erikin veli Anders, itseään etsivä haahuilija, joka päätyy pitkiin keskusteluihin naapurissa asuvan lesken kanssa.

Teirin romaania oli mukava lukea, mutta nyt kirjoittaessani huomaan, että olisin kaivannut hahmoille lisää syvyyttä tai särmää, tai dialogia, joka olisi tuntunut enemmän nahoissani. Tuntuu, etten saanut heistä kunnon otetta enkä aina ymmärtänyt millä tuulella ollaan. Pariskuntien kesken ja naapureiden välillä on kitkaa ja kaikkea muutakin, ja heidän elämänsä ovat monessa mielessä käännekohdissa, mutta tunnelma on pitkään hyvin tasapaksu. Ihmisissä on paljon tuttua: lähestyvä keski-ikä tuo mukanaan oman elämän puntarointia ja menneisyyden painolastit vaivaavat mieltä. Silti en usko heidän jäävän mieleeni. Kertojan ääni vaihtelee hahmolta toiselle, muttei oikein pysähdy kehenkään.

Aikuisia mielenkiintoisempia taitavat olla lopulta Erikin ja Julian lapset. 13 vuotta täyttävä Alice on muuttumassa teiniksi, joka viihtyy omissa ajatuksissaan, mustissa vaatteissaan ja joka kokee ensimmäinen rajun ihastumisen Marikan pojan Leon kanssa. Kymmenkesäinen Anton on ainoa jolla ei ole ikäistään seuraa. Hän havainnoi ympäristöään ja aikuisten tunnetiloja yksikseen. Kesä kuluu toki rattoisasti, vaikka välillä pimeys pelottaa eikä aikuisia ole helppo ymmärtää. Pidin myös kovasti siitä, millä tavalla rannikon luonto ja kesän sää raamittavat perheen ja naapureiden loma-arkea.

Kuvittelin kirjan nimen perusteella, että naapuriyhteisön vakaumus maailmanlopusta olisi vaikuttanut myös Erikin ja Julian kesään ja maailmankuvaan. Näin jälkikäteen ajattelisin sen kuitenkin viittaavaan kaikkiin niihin käännekohtiin, joita elämässä tulee vastaan. Vaikka tarina aika tasapaksu ja hieman veltto onkin, lopussa asiat kuitenkin eskaloituvat ja syksyä enteilevän myrsky-yön jälkeen on kaikkien palattava koteihinsa. Elokuussa ei kukaan enää taida tuntea itseään siksi samaksi ihmiseksi joka kesäkuussa aloitti loman.

Sijoitan kirjan Helmetin haasteessa kohtaan 18: Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa. Tuoreen kirjan on varmasti joku muukin jo ehtinyt lukea, mutta blogipostauksia en äkkiseltään löytänyt.