Tämän romaanin nimi on vetävä ja väkevä, ja kirja sopii ulkoasultaan erinomaisesti Helmetin haastekohtaan 46, sillä kirjan kannen pääväri on punainen. Punainen väri viittaa tässä Argentiinan maaperään, punaiseen multaan, jonne lahtelaisen Kaarlon perhe asettuu vuonna 1906.
Suomessa eletään sortovuosia ja vaikka ensimmäiset omat eduskuntavaalit ovat ovella, moni kokee ettei kotimaassa voi enää hengittää vapaasti. Niinpä Kaarlonkin isä innostuu ajatuksesta, että jossain kaukana lämpimässä on maata heille, jos he vain uskaltavat lähteä matkaan ja osallistua Colonia Finlandesan rakentamiseen. Perillä lupaukset eivät ihan täyty, mutta joukko suomalaisia jää sademetsän laitamille viljelemään yerbaa ja rakentamaan yhteiskuntaa, jossa jokaiselle riittää töitä ja toimeentuloa.
Monta sukupolvea myöhemmin Aina ymmärtää olevansa ainoa sujuvasti suomea puhuva, joka on jäänyt alueelle. Hänen isoäitinsä on juuri kuollut, eikä Aina tiedä muista sukulaisista. Omia lapsia tuskin enää tulee, mutta hän on alkanut ymmärtää olevansa osa ympäristöä, osa luontoa ja osa guaraníheimoa, jotka ovat avanneet hänen silmänsä eurooppalaisten aiheuttamalle tuholle. Ympäriltä katoavat puut ja metsän reuna on aina vaan kauempana. Ennen niin vuolaat virrat ovat enää puropahaisia, eikä punainen maa jaksa kasvaa juuri mitään.
Kaarlon ja Ainan välissä elävät sukupolvet eivät ole juurikaan kosketuksissa ympäröivään maailmaan, eivätkä alkuperäisväestöön joka asuu kuitenkin ihan vieressä. Colonia Finlandesa pyrkii omavaraisuuteen ja sen alati harveneva väestö pitää toisistaan huolta. Romaanin alussa odotin yhteisön omaavan jonkinlaista poliittista ideologiaa, mutta ehkä ankara realismi unohdutti aatteet. Siinä missä Eurooppa ja Suomi porskuttavat eteenpäin 1900-lukua, Argentiinan sisämaan suomalaiset junnaavat paikoillaan. Vasta Ainan lähtö kouluun avaa silmät sille, mitä kaikkea muualla on tapahtunut. Toki poliittiset ja muutkin virtaukset vilahtelevat ohi, kuten Evita Perón, mutta eivät hirveästi vaikuta yhteisön elämään.
Sukupolvien seuraaminen on aina mielenkiintoinen lähtökohta romaanille ja tässä teoksessa on paljon sukupolvien välistä lämpöä. Vaikkei Maa kuin veri ole kovin paksu, kunkin sukupolven edustajat saavat runsaasti tilaa kertoa omasta elämästään pienellä yerbatilalla, kohtaamisistaan ihmisistä, naapureista, rakkaudesta ja toimeentulosta. Kuolemaa ja onnettomuuksiakin on, mutta Ainan isoäidillä on sitkeyttä elää lähes satavuotiaaksi. Tarinoihin mahtuu avioliittoja, poislähtöjä, hylkäämisiä, synnytyksiä ja ennen kaikkea työntekoa.
Kokonaisuus on kuitenkin myös aika sirpaleinen eikä niin väkevä kuin mitä romaanin nimi antoi odottaa. Suomalaiselle vieraan luonnon läheisyys käärmeineen ja hyönteisineen tuo eksotiikkaa, samoin Ainan ystävyys guaraníen kanssa, kielten sekamelska ja eristyneisyys. Lopussa tuntui kuitenkin kuin olisin juossut näiden sadan vuoden halki enkä olisi saanut kunnon otetta yhdestäkään päähenkilöstä, vaikka kukin heistä oli vuorollaan hyvin rakennettu ja kiehtova. Viimeisen suomalaisen, Ainan, päätös muuttaa puuhun asumaan muutti romaanin luonteen yhtäkkiä kantaaottavaksi. Hyvin tärkeä kannanotto, joka oli tavallaan koko ajan tulossa, mutta silti hieman irrallinen.
Kannattaa lukea myös kirjailijan romaani Miten valo putoaa vuodelta 2017. Hyvin erilainen teos! Maa kuin veri -teoksesta on kirjoitettu myös blogeissa Kirjamuuri, Eniten minua kiinnostaa tie ja Anun ihmeelliset matkat. Pohjoisessa lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: Usean henkilön näkökulmasta kirjoitettu romaani. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa tämä sopii paikkaan 21: eteläisellä pallonpuoliskolla, ja Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan tällä kohdan 20: A book that is set during 1900 - 1950. Maailmanvalloitukseen sain tästä uuden maan!
