Alice Winn: In memoriam

Alice Winn 2023. Englanninkielinen alkuteos In memoriam. Suomentanut Seppo Raudaskoski. WSOY 2023. 480 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ensimmäinen maailmansota on juuri alkanut ja 18-vuotiaita brittejä houkutellaan värväytymään mukaan rintamalle. Tunnelma on isänmaallinen ja sotaponnistuksia pidetään kunniakkaana tekona. Preshuten sisäoppilaitoksessa kasvaneet nuoret, Sidney Ellwood ja Henry Gaunt, eivät ole vielä kahdeksaatoista, mutta yksi päätä sekoittava hetki sillalla saa ensin Gauntin lähtemään sotaan ja pian Ellwood seuraa perässä.

Alice Winn on kirjoittanut väkevän romaanin raskaista aiheista. Sota eturintamalla ja juoksuhaudoissa on hyvin julmaa, raakaa ja vaikka Winn kuvaa sitä uskomattoman realistisella tavalla, sitä pystyy seuraamaan ja sen vaiheet vievät mukanaan. Nuoret menettävät sodan aikana valtavan määrän koulukavereitaan ja veljiään, perheet hajoavat ja mielet murtuvat. Nuorissa on kuitenkin sinnikkyyttä ja elämänjanoa, vaikka kuukaudet sodassa eivät etene niin kunniakkaasti kuin he kuvittelivat.

Ellwoodilla ja Gauntilla on salaisuus, ominaisuus josta heitä rankaistaisi, jos he jäisivät kiinni. Nuoressa Ellwoodissa seksuaalisuus on löytänyt suuntansa jo vuosia aikaisemmin, kun taas Gaunt on pitänyt omansa salassa osin myös itseltään. Löytävätkö parhaat ystävykset toisistaan muutakin kuin ystävyyttä, ja kestääkö se läpi Sommen kuuluisan verilöylyn, vankileirit ja iskujen moukaroimien ruumiiden. Sotaromaanin lisäksi In memoriam on rakkausromaani ja väistämättä myös kasvutarina.

Winnin teoksessa on hienolla tavalla raakuuden ja ruumiillisuuden seassa hienostuneisuutta, väkevää rakkautta ja kirjallisia sitaatteja, kun Ellwood sirottelee puheeseen Tennysonia ja Keatsia ulkomuistista. Ruumiillisuus on toisaalta osa sotaa ja vammoja, mutta myös seksuaalisuutta ja - ehkä häiritsevimpänä yksityiskohtana - väkivaltaa sisäoppilaitoksessa. Tässäkin yksi taso, jonka Winn nostaa esiin merkittävänä teemana. Mitä kaikkea nuoret pojat toisilleen tekevätkään laitoksessa, josta toiset selviävät ulos terveempinä kuin toiset. Ja tämänkin Winn osaa kirjoittaa hienovaraisesti, mutta mitään säästelemättä.

In memoriam viittaa Preshuten oppilaitoksen omaan julkaisuun, sanomalehteen, johon listataan säännöllisesti kaikki sodassa kaatuneet ja haavoittuneet. Tekstin perusrakennetta jäsentävät Preshutianin ja Ellwoodin runouden lisäksi myös lukuisat kirjeet, joita pojat ystävineen ja perheenjäsenineen kirjoittavat tiiviisti toisilleen aikana ennen puhelimia, tekstiviestejä ja sähköposteja. Niissä on omanlaisensa viehätys, reilun sadan vuoden takaisen maailman ominaisuus. Upea, monitasoinen ja monivivahteinen, rohkeakin romaani, joka yhdistelee useita kipeitä teemoja.

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman 2009. Ruotsinkielinen alkuteos Skynda att älska. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2023. 229 s. Ostin omaksi.

Tämä on rakastamani kirjailijan viides suomennettu teos, mutta oikeassa järjestyksessä hänen ensimmäisensä. Schulmanin ensimmäiset kolme romaania, Kiirehdi rakkain, Unohda minut ja Polta nämä kirjeet ovat vahvasti autofiktiota, ja kertovat kirjailijan suhteesta hänen vanhempiinsa sekä isovanhempien avioliitosta. Kiirehdi rakkain on näistä kuitenkin selkeimmin omaelämäkerrallisin, ainakin minun mielestäni. Kaksi viimeisintä teosta, Eloonjääneet ja Malman asema, ovat romaaneja, joissa niissäkin on aineksia kirjailijan perhesuhteista.

Kirjoissaan Schulman käy läpi suhdettaan perheenjäseniinsä pyrkimyksenään ymmärtää itseään paremmin. Jos olisin lukenut Kiirehdi rakkaimman ensin, olisin saanut kuvan lähes täydellisestä perheestä, mutta kun tiedän mitä Schulman kertoo myöhemmin äitisuhteestaan Unohda minut -teoksessaan, on lähes kutkuttavaa seurata, miten tässä esikoisromaanissa keskitytään puhtaasti isään, ja äiti persoonineen, kipuiluineen ja muutoksineen jätetään tarkoituksella seuraavan romaanin päähenkilöksi.

En tiedä miksi olen niin levoton selatessani papereita ja miksi sydän hakkaa kuin viimeistä päivää.

Allan Schulman on saanut kolme poikaa Lisetten kanssa hyvin kypsällä iällä niin että Alexin lapsuutta leimaa isän vanhuus. Isä yrittää viettää poikiensa kanssa paljon aikaa varsinkin perheen kesämökillä niin kuin kuka tahansa isä, mutta ikääntyminen on väistämätöntä. Melko nuorena pojat joutuvat huomaamaan, miten roolit kääntyvät päälaelleen ja heidän on huolehdittava isästä äidin apuna. 

Isä on haastatteluissa todennut aikoinaan, miten valtavan onnekas hän on toisesta mahdollisuudesta saada jälleen perhe. Välit lapsiin ovatkin hyvin lämpimät ja teoksesta huokuu rakkaus. Herkkä ja tarkkaavainen Alex viettää isänsä kanssa paljon aikaa, seuraa tämän tekemisiä niin työssä kuin vapaa-aikanakin, pitää tälle seuraa ja salakuljettaa isälleen rapuja hoivakotiin. Siinä missä teos on tutkielma isän ja pojan välisestä suhteesta tai isästä sellaisena kuin Alex hänet muistaa, se on yhtä lailla myös kertomus vanhenemisesta ja kuolemasta. Isän poismeno on ollut niin rankka asia, että kirjailijalla on mennyt vuosia pystyä palaamaan mökille tai isän työhuoneeseen. Hän on yrittänyt olla muistelematta isäänsä, mutta joutuu toteamaan terapiaistuntojen jälkeen, että surutyötä on pakko alkaa tehdä. Kiiruhda rakkain on sitä mitä parhaimmillaan.

Ikävöin isää niin että sydäntä kouristi. Menin lukkojen taakse vessaan, istuin alas ja itkin ensimmäisen kerran hänen kuolemansa jälkeen. Itkin tuntien ajan, siinä tulivat kerralla viiden vuoden kyyneleet.

Esikoisromaani on mielestäni tyyliltään enemmän perinteistä kerrontaa verrattuna myöhempiin teoksiin, joissa teksti on vähäeleisempää, ilmavampaa ja paikoin hyvin ytimekästä. Isän kaipuu tekee tekstistä täyteläisempää ja kuvailevampaa kuin mitä seuraavat teokset ovat. Ilmeisesti kirjailijan tyyli on myöhemmin hioutunut särmikkäämmäksi. Noissa jälkimmäisissä romaaneissa on jotain, mikä raaputtaa sydäntä, liikuttaa muistoja ja suorastaan pelkäsin lukiessani, mitä ne kaivavat minusta esiin. Minulle Kiirehdi rakkain ei siis ollut kirjailijan paras teos - ehdoton ykkönen on Unohda minut - mutta upea silti ja lähes täydet pisteet sekin ansaitsee. Odotan kovasti, mistä hän seuraavaksi kirjoittaa!

Jaana Nikulan suomennos on loistava, kuten aina. Hyvää kääntäjää osaa arvostaa ja kaivata usein vasta kun sellainen ei osu kohdalle. Tämän jouduin toteamaan vasta erään toisen teoksen osalta, mutta siitä myöhemmin. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 22: Kirja kertoo aiheesta josta olet lukenut paljon. Goodreadsin haasteessa laitan sen kohtaan 51: A book published in 2023. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteetta varten tästä löytyy 18: Liikuntakyvyn menetys.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Noora Vallinkoski 2022. Atena. 359 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kun kuulin Vallinkosken kirjasta Tampereen kirjafestareilla Tulenkantaja-palkintoehdokkaana, olin tyytyväinen että olin jo hoksannut laittaa kirjan varausjonoon aikaisemmin syksyllä. Lyhyt haastattelu vain vahvisti uskoani siihen, että tämä olisi minun makuuni. Teos ei voittanut kyseistä palkintoa, mutta olisi aivan hyvin voinut, ainakin kirjallisilta ansioiltaan. Olen lukenut voittajateoksenkin, eikä Koneen pelko häviä Merja Mäen Ennen lintuja -romaanille lainkaan.

1990-luvulle ja 2000-luvun alkuun sijoittuva Koneen pelko piirtää terävästi esiin Suomen luokkarajat, kuten kirjan takakannessa kerrotaan. Aukko-nimisessä kerrostalolähiössä asuvan Johannan perheessä ei uskota opiskeluun tai henkisen pääoman kasvattamiseen. Hänen isänsä on perusäijä, raksatyöläinen, kiivasluontoinen ja mielestään aina oikeassa. Johannan veljestä Jerestä voisi kasvaa yhtä lailla äijä, ellei isän ilkeys ja kohtuuttomat vaatimukset olisi saaneet tätä nojautumaan päihteisiin. Äiti lähtee kun Johanna on teini-iässä, ja tyttö kasvaa olemaan hyvä jätkä. Hänen parhaalla ystävällään Suskilla on ysiluokan jälkeen syntynyt poika Jaxon, ja vaikka ystävä huolehtii, että Johannan lakkiaisista tulee upeat, ei kenenkään katse kanna Aukkoa ja pienipalkkaisia palvelualan töitä kauemmaksi.

Perustukset jotka he valoivat, tiet jotka he päällystivät ja seinät joita he pystyttivät, eivät merkinneet enää mitään. Heidät oli korvattu koneilla, se oli tapatunut helposti. Nyt he kamppailivat muiden kanssa siitä vähästä, mikä lupauksesta oli jäljellä, he olivat osa valtavaa jyrinää, kielten sekasotkua ja moniäänistä kuoroa, sekakuoroa, ja he määkivät kuin lampaat, he anelivat ja pyysivät käsi ojossa, kunniansa menettäneinä.

Johannan isä edustaa sukupolvea, joka rakensi maan ja edusti viimeistä työväenluokan (nykymittapuulla) toksista maskuliinisuutta. 1990-laman jälkeen kaikki hajoaa, koneet ottavat vallan tehtaissa ja rakennustyömailla, eikä miehillä ole enää mitään mistä pitää kiinni. Kaikki mihin he ovat uskoneet ja kaikki mille he ovat minuutensa rakentaneet, alkaa kadota, ja heidän edustamastaan miehisyydestä alkaa tulla vitsi. Johannalle isä on toisaalta tuki ja turva, mutta toisaalta myös painolasti, jota hän ei jaksaisi raahata uudelle vuosituhannelle. Hänen aikuistumiseensa kuuluvat myös veljen ailahteleva käytös ja epämääräiset hämärähommat.

Vallinkosken romaani on uskomattoman tarkkanäköinen sukellus lähiöön ja sen yksityiskohtiin. Lähihistoriasta pulpahtavat mielikuviin musiikki, tekniikka, popidolit, vaatteet ja värit. Kirjailija osaa kuvailla hyvin, millä tavalla lähiössä kasvaneen on ponnisteltava, jottei tausta erotu liian räikeästi vauraammissa olosuhteissa kasvaneiden nuorten seassa. Ja sitten kun tausta kuitenkin erottuu, millä tavalla työläisperheen nuori pärjää, vaikka jää jatkuvasti kaiken ulkopuolelle.

Teoksessa herkullisia ovat myös hahmot, jotka piirtyvät lukijalle huomattavasti tarkkarajaisemmin kuin itse päähenkilö. Ystävät, perheenjäsenet ja tutut ovat suorastaan tunnistettavia. Vallinkoski on kirjoittanut heidän välinsä lämpimiksi ja välittäviksi ilkeistä sanoista ja ajoittaisesta pahasta olosta, sekoilusta ja näköalattomuudesta huolimatta. Dialogi on teräväsanaista ja osuvaa. Lähiössä ihmiset huolehtivat toisistaan ja kannustavat omalla tavallaan eteenpäin. Johannaan on kuitenkin pesiytynyt rakkaudettomuus, joka näkyy etenkin hänen suhteessaan lähiön ulkopuoliseen maailmaan.

Luottamus siihen, että isä hoitaa. Ihailu niitä ominaisuuksia kohtaan, jotka tekevät hänestä silmissäni miehen. Hänen kykynsää toimia ja hallita tilanteita, järkähtämättömältä vaikuttava uskonsa.

Arvostan sitä ettei Koneen pelko pyri romanttiseen tai epärelevanttiin toiveikkuuteen, sellaiseen jossa lähiöstä pitäisi nousta ja päästä pois. Romaanin kuvaus pysyy loppuun asti realistisena ja löytää toivon jostain lähiön ja sen ihmisten sisältä, vaikka tarinat eivät päätykään aina onnellisesti. Vetävästä ja sujuvasanaisesta kirjasta lisää blogeissa Tuijata, Kirjamies ja Kirjakaapin kummitus.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Märta Tikkanen 1974. Ruotsinkielinen alkuteos Män kan inte våldtas. Suomentanut Kyllikki Villa. 184 s. Lainasin kirjastosta.

Klassikoista kirjoittaminen on aina jännittävää, sillä eikö niistä ole sanottu jo kaikki mahdollinen? No, yritän unohtaa sen ja kertoa, mitä minulle jäi mieleen tästä Märta Tikkasen merkittävästä romaanista. Teos on tietysti hyvin tunnettu ja minullekin nimenä tuttu, mutta tartuin siihen vasta tänä kesänä, kun kävin läpi MeNaisten 101 kirjan listaa lukupiirin haastetta varten. Voi, miksi ihmeessä en ole lukenut tätä jo aiemmin!

Tikkasen romaanin päähenkilö on 40 vuotta täyttänyt Tova Randers, joka lähtee ravintolasta miehen mukaan ja tulee raiskatuksi. Väkivallanteko järkyttää hänen mieltään ja arkeaan, mutta sen sijaan että ilmoittaisi siitä poliisille, Tova päättää kostaa miehelle. 

Kuka hyötyy siitä, että naiset elävät kauhun vallassa peläten pakottamista ja raiskaamista? Eikö joku olekin joskus sanonut jopa sellaista, että elleivät naiset pelkäisi tulevansa raiskatuiksi, ketään naista ei koskaan raiskattaisikaan? --- Kenties on tullut aika loukata miestä. Kenties on lopultakin aika vaihtaa rooleja, jotta vähitellen voitaisiin pyykiä pois kaikki roolit. Niin ettei mikään ole mahdotonta eikä mikään itsestään selvää.

Miksei Tova ilmoita raiskauksesta poliisille? Koska silloinhan teko tulisi ilmi, sitä ruodittaisiin oikeudessa, hänen kaksi poikaansa saisivat tietää, ja koska raiskausten aiheuttama häpeä lankeaa aina kuitenkin naisen eli uhrin päälle. Voisi kuvitella että jo lähes 50 vuotta vanhassa teoksessa kuvattu asenneilmapiiri olisi muuttunut, mutta uskon että vielä tänäkin vuonna monet naiset kokevat tilanteensa ihan samalla tavalla kuin Tova. Teos on muutenkin ihan käsittämättömän tuore ja edelleen ajankohtainen, vaikka moni asia on muuttunut, mutta selvästikään ei tarpeeksi. 

Tova puntaroi tapahtuneen lisäksi ja tietysti sen sävyttämänä myös elämänsä miehiä ja suhdettaan heihin. Mikä miehille on ollut suhteessa tärkeää, mikä on ollut naisen ja miehen välinen asetelma, ja mihin suhde on kaatunut. Eikö niin, että useimmille miehille on loppujen lopuksi ollut tärkeää kokea valtaa ja omistusta suhteessa naiseen? Jopa sillä kaikkein hellimmällä ja kuunteluun kykenevällä. Kahden teini-ikäisen pojan äitinä Tova pohtii myös sitä, millaisen kuvan miehet heille antavat, millainen on poikien isäsuhde, ja mitä äiti pystyy tekemään siinä sivussa tai välissä. Pystyykö äiti suodattamaan sitä toksista maskuliinisuutta mitä pojat näkevät ja kokevat?

Teos on tunnelmaltaan kiihkeä ja täynnä valkoista raivoa miehistä valtaa ja vallan väärinkäyttöä kohtaan. Kyse ei ole todellakaan pelkästä raiskauksesta, vaan asenneilmapiiristä yleensä. Tovan kostosuunnitelma kehittyy vähitellen ja on niin herkullinen, että sen soisi onnistuvan. Tunnelmaa ja Tovan ahdistusta alleviivaa välillä ajatuksenvirtamainen kerronta. Seksuaalisuuden rohkea kuvaus yllätti minut - en ole tainnut juurikaan lukea 1970-luvulla kirjoitettua kirjallisuutta, joten yllätys johtunee ennakkoluuloistani ja oletuksestani, että aika ei olisi ollut kypsä tälle kirjalle. Toisaalta kirja on aiheuttanut kohua ja keskustelua aikanaan, mutta onnistui myös kyseenalaistamaan omia näkemyksiäni ajasta ihmisineen. Sekä tietysti ihmettelemään Tovan kohtaamia absurdeja tilanteita, joissa hän ei saa ääntään kuulumaan.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 27: Kirjaa on suositellut joku toinen lukuhaasteeseen osallistuva. Goodreadsin haasteessa tämä on yksi kolmesta eri mantereelle sijoittuvasta teoksesta.

Bryan Washington: Mitä meistä jää

Bryan Washington 2020. Englanninkielinen alkuteos Memorial. Suomentanut Aleksi Milonoff. Otava 2021. 327 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Äiti varmaan otti kuvan, kun olimme Kaliforniassa. En muista kuvaushetkeä. Mutta siitä kai onkin kysymys: kannamme muistojamme kaikkialla mihin menemme, ja ne jotka pysyvät matkassamme, jäävät jäljelle, ja niistä me rakennamme elämän.

Virkistävällä tavalla erilainen ihmissuhderomaani! Houstonissa asuvien Benin ja Miken liitto on jo selvästi rakoilemassa, kun Mike päättää yhtäkkiä lähteä kotimaahansa Japaniin. Miken isä tekee kuolemaa eivätkä isä ja poika ole nähneet toisiaan yli kymmeneen vuoteen. Mike oli ehtinyt kuitenkin jo luvata, että hänen äitinsä Mitsuko voisi tulla lomailemaan Houstoniin, ja käykin niin että Mitsuko viettää lomaviikkonsa Benin ja Miken asunnossa ja tutustuu Beniin.

Romaanissa vuorottelevat kertojanääninä Ben ja Mike. Ben on sekä ihmeissään että raivoissaan Mikelle, joka lähtee ja jättää hänet selviytymään omalaatuisen Mitsukon kanssa. Vähäeleinen ja pidättyväinen nainen lämpenee nuorelle miehelle kuitenkin vähitellen ja etenkin ruoanlaitosta tulee kämppiksille yhteinen juttu. Ben läpikäy mielessään suhdettaan Mikeen, mutta myös suhdettaan omaan perheeseensä, jossa myös kaivataan apua. Siinä missä Miken perhe on ollut Yhdysvaltoihin tultuaan alusta asti vähätuloinen ja kamppaillut toimeentulon kanssa, Benin perheessä on ollut rahaa hyvin. Tuloerot eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, ettei kummankaan vanhemmat ole pysyneet yhdessä ja perheiden sisäinen dynamiikka on haastava.

Ben käy töissä päiväkodissa, jossa hän tapaa Omarin ja miesten välille kehkeytyy jotain suhteentapaista. Samaan aikaan Mike huolehtii Osakassa isästään ja tämän pubista ja sen omalaatuisesta, perheenomaisesta asiakaskunnasta. Viikkojen kuluessa isän ja pojan välit lämpenevät ja Mike oppii ottamaan vastuuta. Isä jättää yrityksensä pojalleen, mutta haluaako Mike jäädä Osakaan? Houstonissa on edelleen Ben, mutta Osakassa on uusia tuttavia ja jatkumo, johon olisi kiehtovaa jäädä mukaan. 

Romaanissa on paljonkin piirteitä, jotka tekevät siitä virkistävällä tavalla erilaisen. Jo se, etten ole lukenut kovinkaan monta romaania, jossa päähenkilöt olisivat miespareja. Silti tuntuu, ettei se ole tässä romaanissa edes mikään teema, vaan - niin kuin kuuluu ollakin - päähenkilöiden ominaisuus ja sivujuonne isompien teemojen seassa. Etenkin Benin, mutta hieman myös Miken kautta avautuu rodullisuuteen liittyvää pohdintaa ja kokemuksia, mutta tässäkin Washington on tehnyt jotain uutta. Hän nimittäin harvoin mainitsee hahmojensa ihonväriä elleivät nämä ole valkoisia. Ihmisten välisissä suhteissa merkitystä on ihan muilla seikoilla.

Virkistävää on myöskin kerronnan tyyli. Teksti koostuu usein melko lyhyistä kappaleista, joiden välinen suhde tuntuu alkuun pirstaleiselta, mutta vähitellen, kun lukija alkaa tuntea hahmoja paremmin, pirstaleisuus asettuu muottiin ja kerronta selkiytyy. Hahmojen välinen vuoropuhelu on täynnä kirpeää sarkasmia ja nappakkaa ärtymystä, ja ihan aiheesta. Perheissä on paljon läpikäymättömiä asioita ja jopa väärinymmärryksiä. Hahmot ovat kukin persoonia ja näkevät yhteisetkin kokemukset omien suodattimiensa läpi. Silti kaiken ärtymyksen, pettymysten tai turhautumisen läpi paistaa huumori, rakkaus ja välittäminen. Perhesiteet saattavat olla niitä, jotka on syntymässä annettu, mutta niitä voi luoda myös itse. Washington on löytänyt romaaniin ihailtavan tasapainon: pistävä dialogi terävöittää ja jopa repii muuten lämminhenkiseksi kääntyvää ihmissuhderomaania juuri oikealla tavalla.

Kirjasta lisää blogissa Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 9: Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikoista kuittaan työpaikan. Ja Goodreadsin vuosihaasteessa kohtaan 23: A book that features loving LGBTQIA+ relationship.

Maria Broberg: Veden varjot

Maria Broberg 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Bakvatten. Suomentanut Tiina Sjelvgren. Atena 2021. 283 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Maria Brobergin esikoisteos on ollut Ruotsissa yksi ilmestymisvuotensa parhaista romaaneista. Tarina sijoittuu Pohjois-Ruotsiin, kirjailijan kotiseudulle. Pieni poika katoaa 1960-luvulla ja hänen läheistensä elämää aletaan kelata auki edelliseltä vuosikymmeneltä alkaen, kun kyläkaupassa nuori Assar ja naimisissa oleva Margareta ihastuvat toisiinsa. Rakkauden ja kosketuksen nälkä on suuri, ja vaikuttaa tulevien sukupolvien elämään vielä vuonna 2008, kun kadonneen pojan jäännökset löytyvät yllättäen keväisen tulvaveden vuoksi.

Silloin pelko muuttui itse paholaiseksi. Se nosti esiin kaiken yksinäisyyden ja kaikki ne kerrat, jolloin hänet oli unohdettu. Se nosti esiin ikävät koulumuistot, kaikki häijyt huudot ja haukkumiset, jotka olivat menneet ihon alle. Se kuiski sanoja, joiden mukaan äiti ei osannut huolehtia Nilasista eikä Lars välittänyt tarpeeksi tullakseen taaskaan luvatusti kotiin. Hän oli raivoissaan molemmille, kun eivät osanneet ajatella, millaista heillä lapsilla oli.

Assar ja Margareta tapaavat aina kun voivat, vannovat rakkautta toisiinsa, mutta Margareta ei jätä perhettään. Hänen miehensä Hebbe on huomattavasti vanhempi ja kuolee pojan, Håkanin, ollessa vasta lapsi. Håkan ei unohda isäänsä koskaan, tämän rakkaus metsään ja kalastukseen jää perinnöksi poikaan, jota kiusataan koulussa. Myöhemmin äiti menee yhteen saamelaistaustaisen Larsin kanssa ja Håkan saa pikkuveljen. Vaativa lapsi roikkuu veljessään kiinni ja Håkan on ikäisekseen paljosta vastuussa, kun äiti ei saa otetta arjesta, vaan kulkee menojaan. Kaukana on myös Lars, sillä ikävä porojen luokse on suuri. Kun lapsi katoaa, Lars lähtee, eikä Håkanilla on muuta kuin syyllisyytensä ja surunsa.

Vuosikymmeniä myöhemmin Håkan asuu vanhaa kotitaloaan Petran kanssa, joka päättää selvittää vähäpuheisen miehen perheen salaisuudet. Naapurissa asuu edelleen vanha Assar, mutta kun lapsen ruumis löytyy, iäkäs Margareta antaa periksi ja kuolee. Miksei Håkan ole kertonut lapsuudestaan juuri mitään? Löytyykö enää Larsia jolle voisi kertoa Nilasin kuolemasta ja siitä mitä oikeasti tapahtui?

Veden varjoissa on epätoivoista rakkautta, yksinäisyyttä, pelkoa, kaikille niin tuttua puhumattomuutta ja kaipausta. Pienessä pohjoisruotsalaisessa kylässä juorut kulkevat ahnaasti, pojat kaipaavat isiään ja isät poikiaan. Pohjoinen on myös saamelaisvihan näyttämö, paikka jossa lappalaistausta lyö leiman, joka jää loppuiäksi ja muuttaa totuuden irvikuvakseen. Mutta vaietut asiat ja totuus tulevat tietysti joskus ilmi.

Hetkittäin hän olisi halunnut kertoa, miten kaikki on tapahtunut, päästää auringon sisään ja pelottaa elämäänsä hiipineen varjon tiehensä. Mutta jo pelkkä ajatuskin siitä pelotti häntä.

Romaanin lähes ainoana naisena Margareta jää arvoitukseksi vahvasta halustaan ja rohkeudestaan huolimatta. Hän pelkää jotain, eikä uskalla tehdä valintoja. Petran osuus tarinan lopussa jää ohueksi ja mietin, miksi loppuun on tuotu ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija. Maaliin olisi päästy ilmankin. Romaanin miesten maailma tulee paljon lähemmäksi ja se kuvataan konkreettisemmin, vaellukset metsissä ja jokien varsilla, isien parhaat opetukset, tukinuitto ja luonnon merkitys. Kauniiden hetkien vastakohtana ovat teini-ikäiset pojat, jotka ovat kamalan raakoja toisilleen. Väkivalta kulkee verenperintönä.

Ihan teoksen ensimmäisillä sivuilla olin vähän että blääh, mutta hyvin pian teksti sai minusta vahvan otteen. Tarinassa on jotain sellaista väkevyyttä, joka kiehtoo, vaikka pinta on vähäeleistä ja jopa verkkaista. Pinnan alla on vahvoja tunteita ja voimakasta kipua. Etenkin nuoren Håkanin elämä satuttaa. Broberg ei anna valmiita eikä edes odettuja vastauksia, vaan jättää kysymykset auki tai ohjaa hahmojensa elämän arvaamattomaan suuntaan.

Vahvasta esikoisteoksesta myös blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjamuuri ja Kirjarouvan elämää. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 28: Kirjan päähenkilö on alaikäinen. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteesta kuittaan paikan metsä. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 29: A book set on or near a body of water, ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 23: Kirja jossa kalastetaan.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Alex Schulman 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Överlevarna. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2021. 288 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Eloonjääneillä Alex Schulman jatkaa tosipohjaisten romaaniensa sarjaa. Polta nämä kirjeet (2018) kertoi kirjailijan isovanhemmista ja Unohda minut (2016) pojan ja äidin välisestä suhteesta. 

Tässä romaanissa kolme aikuista veljestä matkustaa kesämökille järven rannalle äitinsä tuhkat mukanaan. Romaani rakentuu nykyajasta, jota kertoja kerii takaperin auki, matkapäivän illasta edellispäivän iltaan pojista keskimmäisen, Benjaminin silmin. Päivästä kertovien lukujen väliin jätetään Benjaminin lapsuusmuistoja kronologisessa järjestyksessä. Vähitellen muistot saavuttavat matkapäivän ja tarina päättyy.

Hän yrittää heti karkottaa kuvat mielestään ja ehkä onnistuukin, vaikka tietää, että ne tulevat takaisin.

Eloonjääneet on kuvaus perheen sisäisistä suhteista, erityisesti Benjaminin ja äidin, ja siinä mielessä muistuttaa paljonkin Unohda minut -romaania. Benjaminista tuntuu, että vanhempien kuoleman jälkeen paljon on jäänyt kertomatta, välit ovat lapsuuden jälkeen viilenneet, eikä hänellä ole vastauksia asioihin, joista on päätetty olla puhumatta. Lapsuuden leikit kesämökillä järven rannalla päättyivät, kun jotain tapahtui sähkömuuntajakopilla. Mökille ei palattu enää koskaan ennen kuin äiti pyysi kirjeessään ripottelemaan tuhkansa järveen. Muistaako Benjamin, mitä oikeasti tapahtui? Miksi hän itse antoi sen tapahtua, ja onko hänelle annettu koskaan anteeksi?

Selviytyä lapsuudesta on sanapari, jota Benjamin käyttää usein pohtiessaan suhdetta vanhempiinsa ja veljiinsä. Hän on veljeksistä se, joka tarkkailee jatkuvasti muiden mielialoja, pyrkii tasapainottamaan tunnelmaa ja miellyttämään vanhempiaan. Vanhempien huomio ja hyväksyntä on tärkeää eikä herkkä lapsi voi olla huomaamatta, jos läheisyyteen tulee särö, sen katkaisee vääränlainen katse tai lause. Silti Benjamin on yksi pojista, osaa härnätä isoveljeään ja kutitella pikkuveljeltään pissat housuun. Se mikä tekee hänestä herkän, on etenkin äidin ailahteleva mieliala ja vanhempien alkoholin käyttö mökki-iltoina.

Äidin kirjeessä - joka paljastetaan lukijalle vasta ihan romaanin viimeisillä sivuilla - on asioita, jotka Benjaminin olisi ollut hyvä kuulla jo lapsena, mutta kuten äiti pyytää anteeksi, ei heidän perheessään ollut kykyä keskustella. Unohduksiin pakotetut asiat vievät aikuisen mieheen kylmään mereen ja terapiaan. Millä tavalla perheen sisäinen dynamiikka vaikuttaa aikuisten veljesten välisiin, jo hieman väljähtäneisiin suhteisiin, ja minkälaisia tunteita mökillä purkautuu? 

Benjamin seisoo järvenrannassa kuivattu niittyleinikkikimppu kädessään. Veljet seisovat vierellä. Nils kantaa uurnaa. Se on raskas ja hän kohentaa kaiken aikaa otettaan. Kasvoilla on yhä hämmästyneempi ilme, aivan kuin äidin paino olisi tullut hänelle yllätyksenä.

Eloonjääneet on tyyliltään hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä, mutta silti itsenäinen romaani, eikä näiden teosten lukujärjestyksellä ole väliä. Romaaneissa teksti on ilmavaa ja se avautuu kauniisti. Schulmanin (ja taitavan suomentajan Jaana Nikulan käsissä) hengittävä teksti on hyvää vastapainoa tarinalle, joka on painavaa häpeästä, syyllisyydestä, epävarmuudesta ja epätietoisuudesta. Schulman kuvaa herkän pojan ja syvästi ahdistuneen aikuisen miehen tuntoja upealla tavalla. 

Perheen sisäisistä suhteista paljastuu sivu sivulta aina vaan lisää kiehtovia yksityiskohtia, jotka ovat karmivalla tavalla tuttuja, tunnistettavissa ja varmasti läsnä monessa perheessä. Ne ovat pienen pieniä, vihjeenomaisia ja ohimeneviä, mutta kauaskantoisia ja itsetuntoon vaikuttavia. Miten Schulman osaakin kirjoittaa niistä niin taitavasti! Hienoviereisestä romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Tuijata.

Kale Puonti: Manni

Kale Puonti 2020. Bazar. 270 s. Arvostelukappale. Kuva kustantajan.

Pasilan Myrkky -sarjan aloittava Manni on realistisen arkinen kuvaus poliisityöstä ja järjestäytyneestä rikollisuudesta. Puonti esittelee työlleen omistautuneita poliiseja ja taparikollisia, juuri sellaisia, joista saa lukea uutisista. Kirjailija onkin pitkän linjan ammattilainen ja tietää, mistä kirjoittaa. Kun rikosylikonstaapeli kirjoittaa dekkaria, on jälki aika vakuuttavaa.

Manni on nuorukainen, joka näkee yöllisellä työkeikallaan vähän liikaa ja ajautuu vaarallisiin kuvioihin. Virolaiset käyvät suomalaisen prätkäjengin kanssa huumekauppaa, eikä meno sovi kaikille. Pienikin välistäveto tai luova ratkaisu saattaa osoittautua kohtalokkaaksi. Poliisikunta sen sijaan kipuilee byrokratian ja uudelleenorganisoitumisen vuoksi, mutta edelleen löytyy niitä, jotka uskaltavat tehdä kuten ennen vanhaan. Kytkös huumekuvioihin tulee kuin syliin ja iskut onnistuvat.

Lyhyeksi romaaniksi Manni esittelee ehkä turhankin paljon porukkaa, joten sopii toivoa että heidät nähdään seuraavassakin osassa, Milo, joka on juuri ilmestynyt. Pidin kirjan realistisesta tyylistä ja uskottavista hahmoista, joissa oli hieman muutakin kuin poliisia ja rosvoa. He jäivät hieman ohuiksi, mutta uskon että sekin korjaantuu sarjan edetessä. Naiset olivat valitettavan pienessä roolissa, mutta ehkä sekin on kyseisessä maailmassa arkea. 

Teos koostuu hyvin lyhyistä luvuista, jotka toivat lukemiseen kivaa rytmiä ja loppuun sopivaa nopeutta. Niissä on myös jotain televisiosarjaa tai elokuvaa muistuttavaa. Tämä voisi hyvinkin taipua sellaiseksi. Kieltä olisi ehkä voinut hieman hioa vielä, sillä välillä lyhyet lauseet töksähtelivät toistensa perään. Teoksen teema - huumepoliisin työ - ei ihan ollut minun teekuppini, mutta aion silti antaa sarjalle mahdollisuuden ja lukea Milon. Usein dekkareissa tapahtumat lähtevät epäuskottavan puolelle, ja se tavallaan kuuluu genren henkeen, mutta siinäkin Puonti pitää pintansa ja pysyttelee realismissa. Mannin kekseliäisyys tai vaikkapa poliisien saama vihje huumekaupoista ovat juuri sitä kokemusmaailmaa, josta kirjailija selvästi itsekin tietää.

Avausosasta myös blogeissa Kirsin kirjanuorkka ja Kirjojen kuisketta. Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi. Seinäjoen hahmohaasteesta kuittaan rikollisen. Goodreadsin Around the Year in 52 Books, 39: A book containing an immigrant.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde 2015. Norjankielinen alkuteos Bienes historie. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2016. 429 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Melkoinen tietopläjäys lukea kaksi mehiläisistä kertovaa teosta peräkkäin. Käy katsomassa, mitä kirjoitin muutama päivä sitten Johanna Sinisalon kirjasta Enkelten verta.

Sata vuotta maailmansodan loppumisen jälkeen maapallo, nykyajan ihmisen koti, ei enää ollut ollut paikka, jossa olisi voinut asua miljardeja ihmisiä. Vuonna 2045 maapallolla ei ollut mehiläisiä.

Mehiläisten merkitys ekosysteemille ja kaikelle sille, mihin olemme tottuneet saamaan niin luonnosta kuin teollisesta ruoantuotannostakin, on valtavan suuri. Siinä vaiheessa kun mehiläiset kyllästyvät punkkeihin tai saasteisiin - pesäkatojen syy on kai hieman epäselvä edelleen? - ihmiskunnalle käy huonosti.

Mehiläisten historia on kolmen aikatason romaani: 1850-luvulla kehiteltiin mehiläistarhoja kovaa vauhtia ja innostuttiin niiden kiehtovasta elämästä. Tutkija ja kauppias William Savagella on ollut lupaava uran alku luonnontieteissä, mutta perhe-elämä vie mukanaan. Valtava näyttämisen halu saa hänet kuitenkin heräämään pettymyksen aiheuttamasta masennuksesta ja mehiläisten tutkiminen jatkuu. Savagen tyttären piirtämä pesämalli löytyy 150 vuotta myöhemmin ohiolaisen sukulaisen keittiöstä. George Savage on useamman polven mehiläistarhaaja, joka pelkää suvun perinteen katkeavat poikaansa, kun vuonna 2007 Yhdysvalloissa herätään valtaviin pesäkatoihin.

Vuonna 2098 ihmiskunta elää nälänhädässä sielläkin missä ylipäätään voi enää elää. Kiina on yksi näistä alueista. Hedelmäpuiden käsin pölyttäminen on raskasta työtä ja ruokaa säännöstellään tarkkaan. Moni kaupunki on romahtanut, kuten Peking, jonne Tao lähtee etsimään sairastunutta poikaansa. Kaupunki on kuin pahimmasta dystopiasta, pahimmasta painajaisesta. Maailma on epätoivoinen, mutta Lunde jättää romaanin loppuun pienen toiveen paremmasta tulevaisuudesta.

Mehiläisten historia lähti vetämään heti ensimmäisestä luvusta. Pidin siitä kovasti! Tekstissä vuorottelevat kaikki kolme aikatasoa erimittaisine lukuineen, mikä antaa lukemiseen mukavaa rytmiä ja mielenkiintoa. Osa tarinoista on kirjoitettu kuin perinteistä romaania, kun taas Taon tulevaisuuteen sijoittuva maailma on tyyliltään dystopiaa. Kerronta on visuaalista ja kukin tarina on helppo nähdä silmissään. Williamin, Georgen ja Taon tarinat ovat muutenkin kiehtovia. Niissä yhdistyy huoli elinkeinosta tai elintasosta, sukupolvien väliset jännitteet, pyrkimys saavuttaa jotain merkittävää ja huoli jälkeläisistä. Niin ja tietysti kiinnostus mehiläisiin!

Seisoin aloillani. Yritin seurata katseellani yksittäistä mehiläistä, katsoa jokaisen yksittäisen mehiläisen matkaa pesästä kukkien luo, kukasta kukkaan ja sitten takaisin. Mutta menetin ne jatkuvasti näkyvistä. Niitä oli liian paljon, niiden liikkeiden kuvioita oli mahdotonta ymmärtää.
        Niinpä lepuutin katsettani mieluummin kokonaisuudessa, pesässä ja kaikessa siinä elämässä, joka sitä ympäröi, kaikessa elämässä, josta se huolehtii.

Niin tässä Lunden kuin Sinisalonkin romaanissa muistutetaan, miten yksilökeskeinen elämäntapa tuhoaa luonnonvarat ja koituu kohtaloksemme. Kokonaisuuden hahmottaminen on unohtunut, ja sen perinteet ovat valitettavan pitkät - nostavathan monien uskontojenkin vanhat tekstit ihmisen luomakunnan kruunuksi, jolla on oikeus riistää ympäristöään sen sijaan että ymmärtäisi pitää sen kanssa yhtä. Nyt en ole huolissani pelkästään ilmastonmuutoksesta vaan myös mehiläiskadosta! Tämä herättää lukupiirissämme hyvää keskustelua! Huolesta huolimatta monipuolisesta ja kauniista Mehiläisten historiasta jää kamalan tyydytetty olo, niin kuin vain parhaista romaaneista jää.

Näissä blogeissa lisää: Lukufiilis, Kirsin Book Club, Lukuneuvoja ja Kirjakko ruispellossa. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Osallistun sillä myös scifi-haasteeseen, vaikkei se kaikilta osin siihen sovikaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 30: Tulevaisuuteen sijoittuva kirja. Popsugar Reading Challenge, A book about a woman in STEM.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo 2011. Teos. 274 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Minulla ei ennen tämän kirjan lukemista ollut aavistustakaan siitä, miten merkittävä rooli mehiläisillä on nykyisenlaisen ekosysteemin ylläpitäjinä. Miksi en tiennyt?! Miten pienet pörriäiset on alistettu työntekijöiksi ja raatajiksi, vaikka niiden kuuluisi saada arvostusta ja ihailua osakseen.

Pikku mehiläiset, niin mitättömän oloiset. Aikanne te kestitte ympäristömyrkkyjä, ilmastonmuutosta, geenimanipuloituja kasveja, kännykkämastoja, ilmansaasteita, ihmisen huolimattomuudesta ja välinpitämättömyydestä johtuvia loistartuntoja, orjantyötä.
Nyt te lähdette.

Sinisalon romaanin maailma on ajallisesti jossakin lähitulevaisuudessa. Merkkejä nykymaailman muuttumisesta on, muttei niin paljon etteivätkö tapahtumat olisi mahdollisia jo nyt, milloin tahansa. Viisikymppinen Orvo tarhaa mehiläisiä ja pyörittää hautaustoimistoa. Hän on perinyt isoisänsä lämpimät arvot, luonnon arvostuksen ja elämän kunnioittamisen. Orvon poika Eero kirjoittaa blogia ja pyrkii levittämään tietoa tuotantoeläinten hyväksikäytöstä, kiduttamisesta ja lihansyönnin eettisistä haitoista.

Eeron provokatiivinen blogikirjoittelu ja sen saamat kommentit kulkevat romaanissa rintarinnan Orvon todistamien tapahtumien, ajatusten, surun ja hämmennyksen kanssa. Orvo läpikäy elämäänsä, suhdetta isäänsä, jonka lihantuotantolaitos on osa maisemaa, suhdetta omia polkujaan kulkevaan poikaansa, suhdetta mehiläisiin ja niiden kykyyn poistua, lentää Toiselle Puolelle.

Nopeammat ja viisaammat ovat jo tehneet valintansa. Mehiläiset.
Ne ovat vaienneet, sillä kohta on yö.

Mehiläisiin ja niiden ihmeellisiin kykyihin liittyy paljon legendoja ja arvailuja. Kuolleen emomehiläisen avulla Orvo pääsee kurkistamaan suloisen vehreään tulevaisuuteen, jossa ihmisen jälki ei enää näy. Onko mehiläisten kato tie suureen sotaan, tie ihmiskunnan katoon?

Johanna Sinisalo kirjoittaa jälleen mielenkiintoisesta teemasta. Enkelten verta on jännittävällä tavalla kiinni nykymaailmassa, sen nurinkurisuudessa, epäoikeudenmukaisuudessa ja riistossa. Sen sanoma on pelottavan suora, varoitus joka jokaisen pitäisi ottaa todesta. Orvon kokemukset, menetyksen tuska ja Toisen Puolen ihme tuovat romaaniin seikkailun tuntua, ripauksen magiikkaa ja aimo annoksen lumousta, jonka pauloista ei haluaisi herätä. Tarina rakentuu toisaalta varovasti taaksepäin askellen, aukoen sitä mitä on juuri tapahtunut. Toisaalta se katsoo eteenpäin, kunnes Orvo tietää, ettei sitä mitä edessä on, kannata häiritä.

Minä palaan kohti omaa maailmaani askeleet raskaina kasteesta ja tahdottomuudesta.
Haluan jäädä. Haluan kääntyä. En voi.

Hirvittävän mielenkiintoinen ja hyvin rakennettu romaani, joka saa ajattelemaan, ihailemaan ja tuntemaan syyllisyyttä. Jännä nähdä, millainen on Maja Lundin Mehiläisten historia. Se on nimittäin valittu lukupiirimme luettavaksi ja ihan sattumalta luin nämä kaksi - ilmeisesti osin samaa teemaa käsittelevää - romaania peräkkäin.

Enkelten verta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Anna minun lukea enemmän. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 35: Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa. Osallistun sillä myös scifi-haasteeseen. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 1: Kirja, jossa matkustetaan ajassa. Popsugar Reading Challenge: A book about a subject you know nothing about.

Jo Nesbø: Veitsi

Jo Nesbø 2019. Norjankielinen alkuteos Kniv. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga. 570 s. Oma ostos, loput BookBeatista. Kuva kustantajan.

On se vaan ihmeellistä, miten Harry Hole -tarinoihin ei kyllästy. Voin täysin alleviivata arvion, jonka ehdin nähdä Veitsestä jo ennen joulua, että se on yksi Jo Nesbøn parhaista - ellei peräti paras. Pitkä Harry Hole -sarja on ollut tasalaatuisen hieno, ja monesti olen jo uskonut sen päättyvän, mutta niin vaan tämäkin osa jättää jatkon mahdolliseksi. Harry itse alkaa olla jo viisissäkymmissä, kovia kokenut, kaiken nähnyt, mutta elossa.

Jo kirjan alkumetreillä paljastuu murha, jonka kohdetta en paljasta. Tapaus liippaa hyvin läheltä Harrya ja on murtaa tämän täysin, muttei estä miestä pureutumasta yksityiskohtiin, jälkiin ja motiiveihin. Kuuluisa poliisimme yrittää jälleen hukuttaa itsensä viinaan, pyrkii pitämään itsensä unensa, jottei heräisi painajaiseen, mutta sinnikkyys on viinapirua voimakkaampi, ja saa miehen selvittämään tapauksen.

Nesbø on punonut tällä kertaa kuvion, joka rakentuu ihailtavan selkeistä kokonaisuuksista. Palanen kerrallaan käydään perusteellisesti läpi ja aina kun lukija on saamassa varmuuden syyllisestä, löytyy taas jotain, ja näkökulma vaihtuu. Silti missään vaiheessa epäuskottavuus ei tule kysymykseenkään, vaikkakin täytyy sanoa, etten olisi lopputulosta halunnut uskoa. Sekin tuli liian lähelle kaikkea, mistä on tottunut pitämään, suorastaan rakastamaan. 

Murhatapauksen selvittämiseksi teos läpikäy Afganistanin raskasta rauhanturvaoperaatiota, sodan jättämiä arpia ja miehisyyden ilmentymiä. On nuoria raiskattuja naisia ja Holen pitkään saalistama Kylväjä, joka terrorisoi vielä yli setsemänkymmentävuotiaanakin. On miehiä, jotka peittelevät menneisyyttään, pyrkivät kohti parempaa ja kuitenkin tulevat petetyiksi. Onko murhan taustalla verikosto, saalistuksenhimo vai punaisena raivoava viha?

Jos kirjan loppu jättää Harryn mahdollisuudet auki, on tarinassa muitakin vihjeitä tulevaisuudesta, kuten uusia, mielenkiintoisia työntekijöitä rikostutkinnassa. Mutta on myös paljon, josta täytyy luopua. Kolhuisan komealla Harrylla on elämässään rakkautta ja paljon annettavaa, mutta mihin hän itse päätyy? Uskooko hän itse itseensä, vai vetääkö synkkyys taas pohjaa kohti? Jäämme mielenkiinnolla odottamaan jatkoa!

Kirjasta myös Tuijatan blogissa. Veitsi on vuoden ensimmäinen kirjani, ja aloitan sillä Helmetin uuden lukuhaasteen. Sijoitan sen kohtaan 24: Kirja kirjailijalta joka on kirjoittanut yli 20 teosta. Ehdin osallistua sillä myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, joka päättyy 5.1. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 12: Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen. Popsugar Reading Challenge: A book set in a city that has hosted Olympics.

Naistenviikko: Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Hyvää tänään alkanutta naistenviikkoa! Sain kirjaston jonosta sopivasti lainaksi Jenny Erpenbeckin tänä vuonna suomennetun teoksen. Sopivaksi siksi, että kirjailija on yksi naistenviikon nimipäiväsankareista. Kokeillaan, josko ehtisin lukea viikkoa varten muitakin nimipäiväänsä juhlivia!

Jenny Erpenbeck 2015. Saksankielinen alkuteos Gehen, ging, gegangen. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2019. 415 sivua.

Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa? 

Vuorossa on nyt kirja, joka teki todella suuren vaikutuksen. Romaani on ilmestynyt Saksassa jo neljä vuotta sitten, sen suuren turvapaikanhakijoiden aallon vuonna, mutta sen teemat tuskin vanhenevat koskaan. Ihmiset - pakolaiset ja siirtolaiset - ovat aina olleet liikkeessä. Sitä vaan eivät kaikki hyväksy, ja aina on ajankohtia, tilanteita ja paikkoja, joissa ihmisvirta alkaa tuntua hallitsemattomalta ja tulokkaat ei-toivotuilta.

Kuinka paljon yhdessä ainoassa maailmankaikkeudessa ylipäätään on rajoja? Tai jos kysymyksen esittää toisin: mikä oli ainoa oikea ja ratkaiseva raja?

Berliiniläinen professori Richard on juuri jäänyt eläkkeelle, ja yhtäkkiä hänen kokemansa aika on jotain ihan muuta kuin ennen. Samaan aikaan Oranienplatzilla majailee teltoissa afrikkalaisia pakolaisia, joille aika on myös jotain ihan muuta kuin silloin, kun he vielä kävivät töissä ja elättivät perhettään. Teltoista pakolaiset siirretään Richardin kodin lähelle entiseen vanhainkotiin, jonne Richard yhtäkkiä astuu sisään ja alkaa haastatella afrikkalaisia. Hän kuulee tarinoita lähimenneisyydestä, Ghanasta, Libyasta, merimatkasta, ikävästä, menetyksistä ja odotuksesta. Tutustuttaan miehiin vähitellen eläkeläinen on enemmän ja enemmän mukana näiden ajan täyttämässä arjessa.

Erpenbeck kuvaa hyvin sitä absurdia tilannetta, johon turvapaikanhakija voi ajautua eurooppalaisten sopimusten, kansallisten ja paikallisten lakien viidakossa. Kuukaudet venyvät vuosiksi, eikä afrikkalaismiehillä ole minkäänlaista statusta maassa, jolla olisi periaatteessa mahdollisuus ottaa heidät vastaan. Richardin ja pakolaisten väliset kohtaamiset ovat vähäeleisen varovaisia mutta koskettavia ja kantavat aikaa. Kohtaaminen muuttaa ennen kaikkea Richardin aikaa, arkea ja ajatusmaailmaa, kun taas apu on konkreettisempaa toiselle osapuolelle.

Romaani on kohtaamisten lisäksi upealla tavalla kiinni Richardin arjessa ja ihmisten arkisissa kanssakäymisen tavoissa. On yllättäviä ajatuksia, kuolleen vaimon muisto, ystävien tekemät valinnat, DDR, vanhan työn kaiku ja terassilta näkyvä järvi, johon joku oli hukkunut edellisenä kesänä. On vuoden kierto, vene on vedettävä maihin ja joulukoristeet haettava kellarista. Arkeaan ja aikaansa uudelleen käsittelevä eläkeläinen joutuu kohtaamisten myötä käsittelemään myös rajojen, vuorovaikutuksen, inhimillisyyden ja ymmärtämisen tematiikkaa.

Erpenbeckin kerronta on juuri minulle sopivan suoraviivaista ja pelkistettyä, mutta siihen mahtuu kuitenkin suuri määrä intertekstuaalisuutta, lainauksia, syvällistä ajattelua ja filosofiaa. Tätä teosta lukiessani ajattelin monta kertaa, miten älykkään tuotoksen kanssa olenkaan nojatuolissa. Lauseet ja virkkeet täydentävät toisiaan välillä hämmästyttävällä tavalla.

Meidän päivinämme ainoastaan sattuma määrittää ketkä hukkuvat mereen jossain Afrikan ja Euroopan välillä ja ketkä eivät. Siinä mielessä jokainen täällä oleva afrikkalainen pakolainen on yhtä aikaa sekä elävä että kuollut, Richard ajattelee. --- Minne menee ihminen, joka ei tiedä, minne hänen pitäisi mennä?

Muista blogeista: Kirja vieköön!, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44: Kirja kertoo Berliinistä. Kirjankansibingossa kuittaan tällä ruudun Matkalla.

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Liv Strömquist 2010. Ruotsinkielinen alkuteos Prins Charles känsla. Suomentanut Helena Kulmala. Sammakko 2017. 133 s. Arvostelukappale. Kuva kustantajan.

Selailin Helmetin lukuhaastetta varten (kohta 37) pienkustantamoiden (hyvä lista esim. täällä) julkaisuja ja löysin Sammakon sivuilta Liv Strömquistin sarjakuvia, jotka ovat olleet ystäväni blogipostauksen ansiosta mielessäni jo muutenkin. Hyvä sattuma siis!

Prinssi Charlesin tunne on feministisen raikalas tutkielma rakkaudesta, parisuhteesta ja sukupuolten välisistä eroista. Strömquist selvittää, miten miesten on mahdollista tienata miljoonia sovinistisilla - mutta usein niin osuvilla - vitseillä siitä, miten naisten ja miesten tarpeet eivät kohtaa parisuhteessa. Millainen kasvatus, millainen yhteiskunta ja millaiset roolimallit ovat niin näiden koomikoiden luomien hahmojen kuin hyvin monien oikeastikin elävien miesten taustalla? - Ja naisten, tietysti.

Strömquistin sarjakuvateos läpikäy rakkauden, seksuaalisuuden ja avioliiton historiaa ja avaa syitä nykyisenlaiselle näkemyksellemme rakkaudesta ja tarpeista. Historian kautta avautuu tuskaisan hauskalla tavalla se, mikä sukupuolirooleissa usein mättää. Kirjailija rinnastaa yllättäviäkin asioita toisiinsa, kuten romanttisen rakkauden ja uskonnon, värittää lukuisilla yksityiskohdilla ja yksittäisten  henkilöiden kautta sitä rakennelmaa, joka parisuhde on. Samalla hän kyseenalaistaa merkittävällä tavalla länsimaista kulttuuria ylipäätään.

Arkemme, elämämme ja suhteemme ovat täynnä itsestäänselvänä pitämiämme totuuksia ja rituaaleja, mutta kun niiden historiaa ja kehityskulkua lähtee avaamaan, ei mikään olekaan enää sitä, miltä se näyttää. Miten hullulta moni asia näyttääkin nyt! Miksi naisista kasvaa antava, hoivaava ja itsetunnolleen tukea kaipaava olento, kun mies toteuttaa itseään muualla kuin parisuhteessa?

Ruotsalaisella Strömquistillä on tukenaan taustatutkimuksia ja -kirjallisuutta, joten hänen luomuksensa ei pohjaudu todellakaan mutu-tuntumaan. Hänen tyylinsä on paitsi silmiäavaava, myös virkistävä, mustan humoristinen ja pilkallinenkin - etenkin miehiä kohtaan. Teos koostuu kymmenestä eripituisesta sarjakuvasta, selkeistä piirroksista ja nasevasta tekstistä. Heteronormatiivisen suhteen sisäisten tunne-erojen korostaminen vaatii tietysti mustavalkoisuutta ja kärjistämistä, mikä tekee lukemisesta hauskaa ja oivaltavaa. Väliin iskee kuitenkin epäilys, pystyykö miehen kanssa - tai ilman - edes elämään! Mitä on rakkaus, ja onko sillä mitään väliä? Eihän siihen osannut vastata Prinssi Charleskaan :)

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjanurkkaus ja Kirja vieköön!

Ian McEwan: Polte

Ian McEwan 2010. Englanninkielinen alkuteos Solar. Suomentanut Juhani Lindholm. Otavan Seven-pokkari 2011. 376 sivua.

Tässä yksi näistä Hyllynlämmittäjistä, joiden hyllyyn jäämiseen ei tunnu olleen mitään järkevää selitystä. Olen siis aloittanut Poltteen kerran aikaisemminkin, mutta jättänyt sen jostain syystä kesken. Ihmettelinkin hieman, että miten on mahdollista, että Ian McEwanin kirja jäisi kesken. Nyt aloitin sen sitten uudestaan ja tämä kerta osoittautui paremmaksi.

Täytyy sanoa, että vaikka kuinka ihailenkin McEwanin tuotantoa ja olen rakastanut jokaista lukemaani teosta, tässä kirjassa oli hetket, joiden kanssa taistelin hieman, mutta onneksi vain hieman. Kirjan päähenkilö on Nobel-voittaja, fyysikko Michael Beard, jonka tavoitteena (lopulta) on löytää keino hyödyntää valoa tavalla, joka voisi pelastaa maapallon. McEwan on lukenut aihetta varten paljon, perehtynyt ilmastonmuutokseen ja fysiikkaan niin, että tällaisen humanistilukijan oli paikoin vaivalloista ymmärtää kaikkea. Ihan samaa olen kommentoinut myös mm. Makeannälän ja Lauantain postauksissa. Hatunnosto perusteellisuudesta kuitenkin kirjailijalle!

Se mikä tekee Poltteesta huikean, on McEwanin taito pureutua päähenkilönsä mielenmaisemaan ja olemukseen. Taas kerran. Jopa niin pitkälle, että hahmoa on pakko ihailla samaan aikaan kun häntä inhoaa, hän herättää myötähäpeää ja sitten yllättääkin älykkyydellään. Tarina alkaa siitä, kun Michael Beardin viides avioliitto on päättymäisillään. Miehen on ollut mahdotonta pysyä uskollisena, ja niinpä vaimokin tarttuu tilaisuuteen remonttireiskansa kanssa. Tapahtumilla on pitkäkantoiset seuraukset ja ne luovat tunteen, että tästä alkaa se Beardin alamäki kohti jotain, mitä tulee väistämättä tapahtumaan. Tämä onkin yksi seikoista mikä yhdistää McEwanin romaaneja: se tunne, että ollaan menossa kohti jonkinlaista tragediaa tai katastrofia, ja vaikka paljon onkin jo ehtinyt tapahtua, tässä ei ollut vielä kaikki. Beardin menneisyys oli usein yhtä sotkua ja muistutti kypsää juustoa, joka valui haisevana nykyisyyteen tai sen ylikin (---)

Hedonistisella Michael Beardilla ei ole itsekuria, ei elintapojensa eikä naisten suhteen. Niinpä kun ollaan aikaisemmista tapahtumista jo noin kymmenen vuoden päässä, lukija pelkää herkeämättä, milloin mies saa sydänkohtauksen tai mikä on se piste, jonka jälkeen kaikki hänen asiansa ovat niin pahassa solmussa, ettei tulevaisuutta enää ole. Sillä kuin ihmeen kaupalla mies on luovinut läpi uransa ja ihmissuhteidensa jo 62-vuotiaaksi. Hän oli itseriittoinen, itsekylläinen, ja erilaiset halut ja päiväunelmat täyttivät hänen päänsä. Kuten moni muukin objektiivisuutta arvostava mies hän oli pohjimmiltaan solipsisti (---). Tähän ominaisuuteen viittaa myös kirjan alkuperäinen nimi, siinä missä auringonvaloon ja alaan jota Beard tutkii.

McEwanin teksti on jälleen kerran kamalan älykästä ja hänen lauseitaan (kunhan ne eivät käsittele fysiikkaa!) tekee mieli lukea hitaasti, jotta niistä saa imeskeltyä kaiken: sarkasmin, ristiriidat, viisauden, you name it! Hatunnosto siis myös suomentaja Juhani Lindholmille, joka tekee McEwanin romaanien kanssa upeaa työtä. Hänen ansiostaan sijoitankin kirjan Helmetin haastekohtaan 15: Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 22: A book you have high expectations or hope for. Blogiarvioita löytyy myös näistä: Leena Lumi, Todella vaiheessa, Kuutar ja Kaiken voi lukea!

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistinen 2017. Kosmos. 216 sivua.

Googlasin tähän alkuun hieman Koistista ja luin että hän voitti esikoisellaan Kalevi Jäntin vuoden 2017 kirjallisuuspalkinnon. Onnea! Muistan hänet myös Hesarin kirjallisuuspalkintoehdokkaista viime syksyltä. Eipä mikään ihme. Koistisen novellit ovat loistavia!

Novelleissa on miehiä ja poikia omissa kuplissaan, hieman hukassa, omalla tavallaan epäsosiaalisia tai muuten ulkopuolisia. He tarkkailevat muita ihmisiä, kanssakäymistä ihmisten kesken ja pohtivat omaa rooliaan siinä tai sitä, millä tavalla nyt tulisi käyttäytyä, olla niin ettei erottuisi liikaa. He tuntuvat älykkäiltä ja saattavat ulkoisesti menestyä työelämässä, mutta sitten on se oman pään sisäinen maailma, jonne kurkistetaan. Useimpia päähenkilöitä voisi kai luonnehtia introvertiksi, mutta toisaalta emme tiedä heistä tarpeeksi, ehkä kyseessä onkin kirjailijan tapa rajata kerrontaa niin että pääsemme pilkistämään vain yhteen hetkeen ja teemme päätelmämme sen perusteella.

On ihmispäiväkirjaa pitävä nuorukainen, joka ei keksi mitään sanottavaa. On peruskoulun päättänyt, joka pelaisi netissä mieluummin kuin tapaisi luokkatovereita rannalla. Poikia jotka räkivät aivolimansa sen pientä kiusaa tekevän luokkakaverin saappaaseen uimahallin pukuhuoneessa, jotta saavat hieman tasoitusta tilanteeseen. Poikien maailman tietynlainen julma kilpailuasetelma tulee esille useissa novelleissa. Jos et kuulu porukkaan, et ole kukaan ja sinua saa kiusata.

On surullinen tarina vanhuksesta, joka taistelee pankin puhelinautomaatin kanssa ja pelkää riittävätkö rahat tilillä. Pakkanen on niin kova ettei kauppaan pääse, eikä kotipalvelukaan ole muistanut käydä. Kuumeesta väsyneen miehen päivät herättävät valtavasti sääliä, etenkin kun tietää, että tällaisia vanhuksia on paljon. Aika ajoin Koistisen novelleista tulee mieleen Kari Hotakaisen sekä tyyli että teemat, mutta onneksi vain hieman. Muuten Koistisella on ihan oma äänensä.

Eräässä novellissa on baari-ilta, sellainen jonka kohdalla olisi kannattanut miettiä, oliko jatkoissa mitään mieltä, ja taas ne nuorena paikoilleen loksahtaneet roolit joista on vaikea päästä irti. Ja sitten on se darra, jonka aikana päivä valuu hukkaan, se joka kuluu käsikirjoituksen lailla. Yksi absurdeimmista novelleista kertoo miehestä, joka haluaa että hänet maalataan ja puetaan lehmäksi, viedään laitumelle ja talutetaan takaisin. Muistutus siitä, että netti mahdollistaa meille niitäkin rooleja, joista muut eivät tiedä mitään. Niminovelli Mies joka laski miljardiin on yksi parhaista ja käy läpi erään lajiniilon suhteen lukuihin, siinä sivussa työhön ja ihmisiin. Toki kymmeneen novelliin mahtuu pari sellaistakin, joista en saanut niin paljon irti.

Koistinen löytää juuri ne oikeat sanat ja tavat ilmaista! En tiedä onko se lahja vai ovatko novellit viimeisen päälle hiottuja. Joka tapauksessa nautin suunnattomasti pienistä yksityiskohdista, kuten lause Puristan korvan finniä tai Katjan perheen ilmapiiristä tulee sivulliselle sellainen tunne, että parta on ajamatta, vaikkei se olekaan tai Raimo näytti aina mieheltä, joka katselee järvelle. Novelleja lukiessa tuli usein olo, että asiat loksahtavat paikoilleen, näinhän se juuri on, kirjailija on osannut pukea sanoiksi senkin mistä ei aina puhuta. Etenkin kun kyseessä ovat ne hiljaiset.

Blogimaailmassa on tätä esikoista luettu aika paljon, lisää vaikkapa näissä: Eniten minua kiinnostaa tie, Lukuista ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 51: An award-winning short story or short story collection.

Tommi Liimatta: Autarktis

Tommi Liimatta 2017. Autarktis. Like. 272 sivua.

Tuntuu, että tästä kirjasta on vaikea lähteä kirjoittamaan. Autarktis pitäisi varmaankin lukea kahteen kertaan, jotta se avautuisi paremmin. Kyse ei ole siitä pohjoisen mielenmaisemasta, jota en ymmärtäisi - melko pohjoisesta olen sentään kotoisin itsekin - vaan jostain muusta, ehkä kerronnan rakenteista. Toinen lukukerta saa kuitenkin jäädä, sillä en ole ihan varma, pidinkö kirjasta tarpeeksi.

Liimatta antaa äänen kolmelle eri-ikäiselle pohjoisen miehelle. Romaani on kaikinpuolin hyvin miehinen, naiset vilahtavat taustalla ja ovat tietysti ajatuksissa, mutta ääni on varmasti ihan tarkoituksella pelkästään miesten, niiden surullisenkuuluisten, mahdollisten peräkamaripoikien ja muiden syrjään jäävien miesten. Ei ollut muuta kuin tuulen huuhtoma perse, kuten Kemissa tavattiin sanoa. Samalla kun miehet läpikäyvät elämäänsä ja sen käännekohtia, lukijalle avautuu kuva Lapin sodanjälkeistä historiaa duunarin ja pienituloisen ihmisen näkökulmasta rakennemuutoksineen, tekojärvineen ja muuttoliikkeineen. Ja koska ollaan harvaanasutulla seudulla, on luonto väistämättä läsnä. Erämaahan voi paeta ja kadota joko yksin tai kaveriporukalla. Niin käynnistyi satavuorokautinen yö, jossa odottaminen ei ole teonsana.

Kertoja nimeltään Ruottikuume lopettaa kesken opintojen ja lähtee työmahdollisuuksien perässä Ruotsiin, kuten niin moni 1960- ja 70-luvulla teki. Työtä toki riittää tekevälle, mutta nuorta miestä ajaa eteenpäin myös levottomuus. Hänen tapansa kertoa elämästään on hyvin kronologinen ja suorastaan tekninen. Tehdastyö koneineen ja menetelmineen ovat yhtä tärkeitä raportoida kuin kaverisuhteet tai vaikkapa muuttojen määrä. Häntä sukupolven vanhempi on Kaataja, sodan kokenut mies. Kaataja ei kykene sitoutumaan, vaikka jälkeläinen sitten syntyykin. Ensimmäisen naisensa hän menettää sotavuosien vuoksi, vaikka palatessa kantaakin mitaleja puheessaan. Vähitellen mies alkaa seurustella pullon kanssa, yrittää tehdä töitä veljensä porotilalla, mutta levottomuus ajaa häntäkin pois. Livuin ulos pääväylältä kuin leimaton tukki. Vain harvoin sain itseäni niskasta kiinni, useammin sen hoitivat portsari ja poliisi. Seuraavallakin sukupolvella on elämä liiaksi kiinni päihteissä. Eikä hyvin mene sillä toteutumattomallakaan sukuhaaralla. Kolmas miehistä, Puhuva tikkataulu, läpikäy 90-luvun lamavuodet ja hautautuu nyt yksinäisyyteen ja viinaan. Hänen nostalgisissa muistoissaan ovat 21-vaihteinen pyörä ja kaveriporukka. Miten ihminen jääkin kiinni muutaman nuoruusvuoden merkityksellisiin hetkiin, eikä pääse eteenpäin?

Liimatan teksti on Autarktiksessa kamalan totista ja toteavaa, vaikka hahmojen tahaton tragikomiikka hymyilyttikin välillä. Päälauseiden jonot ovat välillä pitkiä, mutta toisaalta ne antavat omanlaistaan rytmiä. Väliin mahtuu hienoja ajatuksia ja osuvia kuvauksia inhorealistiseen tyyliin. Kullakin kertojalla on omanlaisensa ääni. Jos Ruottikuume kerronta tuntuu selkeän kronologiselta, ei Puhuvan tikkataulun viimeisistä päihteiden sumentavista ajatuksista meinaa saada otetta millään. Ehkä ymmärtämisen vaikeus johtuu myös siitä. Lukemisen jälkeen tunnelma on aika raskas ja alakuloinen. Miehet ovat tavallaan hyvin omavaraisia ja itsenäisiä, silti säälittäviä ja ponnettomia.

Lisää ajatuksia blogeissa Kirsin Book Club ja Luettua ja maistettua. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 38: Kirjan kannessa on kulkuneuvo. Goodreadsin haasteessa kuitataan kohta 36: A book published in the last 3 years (2016, 2017, 2018) by an author you haven't read before.

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Kari Hotakainen 2004. Iisakin kirkko. WSOY. 176 sivua.

Tässä yksi kirjahyllyäni pitkään lämmittänyt kirja. Se on itse asiassa osallistunut niin moneen muuttoonkin - vai mikä lie syynä! - ettei sillä ole enää kansilehtiä. Siksipä kirja onkin oiva Helmetin haasteen kohtaan 9: Kirjan kansi on yksivärinen (viereinen kuva löytyi Kirjavinkeistä). Tiedän, huijausta tällainen yksivärisyys!

Huijausta tai ei, Iisakin kirkko oli miellyttävää luettavaa, kuten Hotakaisen teokset yleensä. Sain ehkä hieman enemmän irti teoksista Huolimattomat ja Henkireikä, mutta sympaattiseksi täytyy tätä(kin) kehua. Teoksen kertoja ja päähenkilö Paavo on 72-vuotias ja joutunut sairaalaan. Hänen vaimonsa on kuollut pari vuotta aikaisemmin ja suhde ainoaan poikaan on hauras, pelottavan lähellä katkeamispistettä. Sairaalassa Paavon ajatukset punnertavat lähinnä muistoissa, yhteisessä elämässä ja perheessä, vanhemmuudessa ja rakkaudessa, vaimon yksityiskohdissa, mutta myös kipeissä asioissa. Isän ja pojan välinen suhde ei ole aikuisella iällä ollut koskaan helppo, mutta sinä päivänä kun Pekka ilmoitti isälleen olevansa uskossa, ei puheyhteyttä ole juurikaan ollut. Isän on kamalan vaikea ymmärtää poikansa tarvetta löytää itsensä, löytää jotain hengellistä ja syvää, uskoa johonkin minkä olemassaoloa ei voida todistaa.

Paavolla on kova kiire parantua, mutta takapakkia tulee kun naapurisängyn urho lyö häneltä hampaat kurkkuun. Takapakkia aiheuttaa myös kiukku ja raivo, jonka pojan uskon ajatteleminen aiheuttaa. Pietarissa juhlitaan pian ja Iisakin kirkon kultauksia restauroiva poika on niin kiireinen, ettei Paavo saa häntä langanpäähän. Niinpä hänen on lähdettävä Pietariin ja etsittävä poikansa. Miten vasta sairaalasta päässeen miehen kunto kestää Pietarin kadut ja myyjät?

Iisakin kirkko kertoo paitsi isän ja pojan mutkikkaasta suhteesta ja yhteisymmärryksen puutteesta, myös vanhenemisesta. Paavo tajuaa toipuessaan, miten viimeiset neljäkymmentä vuotta ovat kuluneet kuin siivellä, kolotukset, hitaus ja yksinäisyys iskeneet vääjäämättä. Kirja jakaantuu kahteen osaan, Suomeen ja Venäjään, eivät pelkästään näyttämöinä vaan myös kohteina, joille voi irvailla hellään sävyyn.

"Tuona päivänä hieman yli kaksi vuotta sitten suomalaiset mieshiihtäjät tappoivat minun vaimoni. Kyllikki oli valitellut rintakipuja jo viikkoa aiemmin kun majavahampainen Jari Isometsä oli kärähtänyt dopingista. Silloin ei vielä tiedetty, että myös Jumalan valittu, suohon vajoava unelmavävy Mika Myllylä oli hiihtänyt kemiallisten epäjumalien juovuttamana. Kyllikki oli viimeiseen asti sitä mieltä, että Isometsä on puhdas kuin hampaansa ja että meidän Mika ottaa voimansa Taivaan Isältä ja Tervanevalta."

Romaani on tuttua Hotakaista, nasevaa ja ilkikurista, samaan aikaan totista ja koomista. Huomiot pureutuvat ihmisen ytimeen, repivät pinnan ja paljastavat armottoman totuuden, mutta rakkaudella. Loppua kohden tarina hieman kiihtyy, kun Paavon voimat alkavat Pietarissa ehtyä ja poika lähestyä.

Iisakin kirkosta lisää blogeissa Sallan lukupäiväkirja ja Kaiken voi lukea!

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto 2017. Lahtarit. Gummerus. 389 sivua.

Jo talvella ilmestynyttä Lahtareita on kehuttu niin blogeissa kuin muuallakin mediassa. Kannolta ilmestyi punaisista naiskaartilaisista kertova Veriruusut vuonna 2008, jonka ohella Lahtarit täydentää ansiokkaalla tavalla tarinaa suomalaisista sisällissodassa. Lahtarit ilmestyikin juuri sodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.

Minäkin pyysin keväällä arvostelukappaleen, mutta niin vain kävi, etten pystynytkään sitä silloin lukemaan. Olin lukenut alkuvuodesta sodasta kertovia teoksia , esim. Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo, Katja Petrovskajan Ehkä Esther ja Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Sodasta lukeminen alkoi tuntui liian pahalta, ajatusmaailmani kaipasi taukoa vainoista, tappamisesta ja pelosta, ja koska Lahtareissa ei lukijaa säästellä, päätin pitää kunnon tauon ja antaa mieleni vahvistua hieman. Vasta nyt kesällä huomasin, että jaksaisin taas. Onneksi en antanut periksi, sillä kirjahan tosiaan oli todella hyvä!

Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis. 

Teos koostuu lyhyistä, vaihtuvien minäkertojien päiväkirjanomaisista katkelmista ja dokumentaarisista teksteistä sisällissodan alkupäiviltä sen loppuun, talvesta ja keväästä 1918. Katkelmien kertojat ovat pääosin nuoria valkoisia miehiä: suojeluskuntalaisia, jääkäreitä ja rintamalääkäreitä, mutta äänen saavat myös nuori muonittajanainen, prostitueerattu ja jopa suomenhevonen. Se on ennen kaikkea kertomus ilmajokelaisista pojista sotaretkellä Pohjanmaalta Viipuriin ja Helsinkiin, rohkeista ja kunnianhimoisista, päättömistä ja asialleen omistautuneista nuorista, joiden elämän lyhyt sota muutti tai katkaisi.

Tämä on sotaa, ja sodassa on sodan laki. Puniikin ampuvat meitä ja me puniikkeja.

Teoksen mosaiikkimainen rakenne toimii hyvin. Alkuun mietin, pystynkö yhdistämään runsaalta tuntuvaa henkilömäärää toisiinsa, menevätkö kertojat sekaisin, mutta pian pääsin matkaan mukaan, eikä kertojien runsaus haitannut lainkaan. Päinvastoin, kukin toi kertomukseen oman tärkeän näkökulmansa. Kirjallisuudessa punaiset ovat saaneet perinteisesti kertoa oman tarinansa sisällissodasta, mutta ammuttujen punikkien tappajien nimiä emme tiedä. Eikä tämäkään romaani sitä kerro, mutta se antaa hyvän kuvan siitä, millaista sota on saattanut olla heidän näkökulmastaan. Kertomukset etenevät aika lailla kronologisesti ja muodostavat lopulta hyvinkin yhtenäisen romaanin.

Sota on aina kamalaa, julmaa, mieletöntä. Kirjan kertojat näkevät nälkää, palelevat, haavoittuvat, menettävät yöunensa, tulevat hulluiksi, kovettuvat, karaistuvat, kasvavat aikuisiksi, pelkäävät, itkevät, juopottelevat, varastavat, tappavat, raiskaavat, haisevat, auttavat, hoitavat, huolehtivat ja kaipaavat kotiin. On karmivaa lukea, miten naapurit hyökkäävät toistensa kimppuun, rajoja vedetään, perheet hajoavat erimielisyyksiin ja ihmiset menettävät kotejaan. Uskomatonta on sekin, millä tavalla sodan aikanakaan tietynlainen moraalikoodisto - etenkin naisiin kohdistuva - ei unohdu eikä anna anteeksi. Vaikka olisit kuinka palvellut kansaasi, hoitanut haavoittuneita, pessyt ruumiita ja auttanut, kotiin ei ole tulemista jos maineesi on kärsinyt mahdollisten petipuuhien vuoksi.

Paha olo tästäkin kirjasta tietysti tuli, eikä sillä ole tekemistä sen kanssa, etteikö se olisi hyvä. Kirjallisuuden pitää aiheuttaakin tuntemuksia. Anneli Kanto on tehnyt suuren työn kootessaan aineistoa kertojia varten. Lopputulos on inhorealistisen uskottavaa ja karmivaa, mutta loistavaa, syvästi inhimillistä kirjallisuutta. Tarinoita pehmentävät kovasti kieli, joka varioi yleiskielisen ja vahvasti murteellisen välillä, antaen erilaisille kertojille omanlaisensa äänen, huumorinpilkahduksia ja ronskia kielenkäyttöä unohtamatta.

Se plakkari oli vähän niin kuin koko sota. Jotakin meinattiin, jotakin sensorttista saatin tehryksikin, mutta kumminkin meni aiva päin persettä.

Lahtareista lisää vaikkapa näistä blogeista: Lumiomena, Luettua elämää, Tuijata, Kirsin Book Club ja Kannesta kanteen. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Antti Tuuri: Tangopojat

Antti Tuuri. 2016. Tangopojat. Otava. 317 sivua.

Tuottelias ja suomalaisille hyvin rakas kirjailija Antti Tuuri on ollut jostain syystä minulle vieras, vaikka hänen tuotantoaan löytyy mm. vanhempieni kirjahyllyistä. Tangopojat herätti kuitenkin kiinnostukseni talvella ja niinpä laitoin kirjan varaukseen. Alkuvuoden hurjaa lukuintoa ja -tahtia ei valitettavasti ole löytynyt nyt maaliskuussa eikä sitä herättänyt Tuurinkaan teos. Luin kirjaa pitkään ja hitaasti ja sytyin sille oikeastaan vasta ihan lopuksi.

Tuija kirjoittaa blogissaan, että Tangopojissa on paljon tuttua ja turvallista Tuuria. Minulle hänen kerrontatapansa tuntui alkuun hyvin vieraalta ja meni aikansa, että pääsin kyytiin mukaan. Ei tule mieleeni ketään ihan samanlaista. Mutta nyt kun siihen olen tutustunut, en pidä mahdottomana, ettenkö lukisi lisääkin tulevaisuudessa. Varsinkin jos aihe on yhtä mielenkiintoinen kuin Tangopojissa.

Romaanin minä-kertoja, Sauli, on parikymppinen hanuristi Etelä-Pohjanmaalta. Saulin rakastettu Elina on laulanut samassa tanssiorkesteri Hurmassa, mutta lähtenyt vieraan miehen mukana, eikä Sauli saa häneen yhteyttä. Huhut liikkuvat, että Elina olisi muuttanut Ruotsiin, kuten niin monet muutkin 1960-luvun Suomesta. Vaasassa rekrytoidaan työvoimaa Volvon tehtaille Skövdeen ja Göteborgiin ja sinne Saulikin päättää lähteä, ajatuksissaan haaveena löytää Elina ja selvittää hiertämään jääneet asiat.

Tangopojat on tavallaan melko miehinen romaani, mikä osaltaan selittää alun kankeutta. En olisi millään innostunut autojen rassaamisesta, mutta onneksi sitä kesti vain hetken. Miehistä on tapa, miten niin nuoret kuin vanhemmatkin miehet kutsuvat toisiaan sukunimillä, naisia etunimillä. Erotiikka, jos sitä siksi voi kutsua, on suorasukaista ja jopa karkeaa. Romaanin miesten maailma on kuitenkin sellainen joka on helppo kuvitella viidenkymmenen vuoden takaiseen maalaisyhteisöön ja sinänsä hyvin realistinen. Saulilla on mukavan lakoninen tapa kuittailla muille, mikä tuo kerrontaan pienen pilkahduksen huumoria. Se mikä Tuurin tekstissä vei oman aikansa, on hänen tapansa referoida dialogia osaksi kerrontaa. Romaanissa nimittäin sanaillaan ja keskustellaan paljon, mutta varsinaista vuoropuhelua ei ole lainkaan. Se teki lukemisesta alkuun jähmeää ja raskasta, vaikka tarina sinänsä on varsin raikas ja naseva.

Ruotsissa Sauli pääsee jälleen soittamaan ja saa samalla mahdollisuuden kysellä Elinan perään. Naisen etsiminen ja löytäminen ajaa Saulia eteenpäin ja lopulta sinnikkyys palkitaan. Samalla Tangopojat kiertää kesäisillä lavoilla soittamassa naapurimaan suomalaiselle yleisölle. Kirja onkin mainio kuvaus aikansa lavatansseista ja tanssiorkesterin koettelemuksista. Rahaa ei kenelläkään ole, mutta soittaminen ja suomalaisten kokoontuminen tanssilavoille on tärkeää. Romaani on myös hieno kuva siitä suuresta muuttoaallosta, johon päähenkilöt lähtevät mukaan. Suomalaisyhteisöt paiskivat töitä Ruotsin tehtailla ja töitä riittää. Kielitaito ei päätä huimaa, välillä menetetään vähätkin rahat kortinpeluussa ja alkoholin kulutus on runsasta.

Sanoisin, että Tangopojat on Tuurilta tarkkaan ajoitettu näpäytys maahanmuuttokeskustelulle. Eihän tuosta nyt ole kovinkaan kauan kun meiltä lähti paremman elämän toivossa Ruotsiin satoja tuhansia ihmisiä! Muutenkin Tuurin ajankuva on tarkkaa ja antaa lukijalleen paljon. Vaikken edelleenkään ihan tunnusta ihastuneeni teokseen, siinä oli paljon herkullista tietoa, se avaa lähihistoriaamme ja tekee siitä hyvin elävää.

Kirjan on lukenut Tuijan lisäksi mm. Arja. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan sillä kohdan 29: Päähenkilö osaa jotain mitä haluaisit oppia (soittaminen!).

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Haruki Murakami. 2014. Japaninkielinen alkuteos Onna No Inai Otokotachi. Tammi 2016. Suomentanut Juha Mylläri. 276 sivua.

Olen lukenut suositun Murakamin teoksista aikaisemmin vain Norwegian Woodin. Se ei ihan ollut makuuni, mutta koska niin kovin moni pitää Murakamista, ajattelin kokeilla rohkeasti lisää. Blogissa Reader, why did I marry him? on meneillään novellihaaste. Murakamin tuorein suomennos sisältää nimenomaan novelleja, joten sain hyvän tekosyyn tarttua kirjaan heti. Samalla saan vielä yhden pisteen haasteeseen Kurjen siivellä, jossa luetaan itäaasialaista kirjallisuutta.

Seitsemässä novellissa on pääosassa miehiä, jotka elävät kukin syystä tai toisesta ilman naista. Osalle naisettomuus on valinta, osa on ajautunut tilaan tahtomattaan, osa kärsii, toiset eivät. Tyylillisesti novellit ovat samoin erilaatuisia. Ensimmäisten kanssa podin hienoista tylsistymistä, kun taas viimeiset tarinat imaisivat otteeseensa. Viimeinen, niminovelli Miehiä ilman naisia, on runollisempi ja filosofisempi kuin muut ja sai minussa pienen kyyneleen silmäkulmaan.

Kyynel johtui jostakin, joka muistutti jostain pienestä mutta merkityksellisestä seikasta kaukaa menneisyydessä. Samaa tapahtuu myös Murakamin miehille. He läpikäyvät menneisyyttään ja pohtivat elämässään niitä ratkaisuja, jotka ovat johtaneet naisen menettämiseen. Ensimmäisen novellin mies muistelee kuollutta vaimoaan, jolla oli useita salarakkaita. Tutustuakseen vaimonsa menneisyyteen hän jopa yrittää ystävystyä yhteen näistä rakastajista. Novellissa Rakastunut Samsa nuori piilossa pidetty mies herää tyhjässä talossa yksinään. Taloon saapuu kyttyräselkäinen lukkoseppätyttö, joka saa Samsan kehon heräämään uudella tavalla. Erään novellin keskiössä on nainen, joka saapuu pari kertaa viikossa kotiarestissa pidetyn miehen luokse tuomaan ostoksia, rakastelemaan ja kertomaan salaperäisiä tarinoita, joiden valtaan mies joutuu. Kino-niminen mies puolestaan perustaa baarin, tapaa seksinnälkäisen naisen, jolla on tupakanpolttamia ihossaan. Hänen on kuitenkin lähdettävä kotikujiltaan kauaksi, jotta hän pääsee käsiksi avioeronsa aiheuttamaan tuskaan. Novelli Itsenäinen elin kertoo vauraasta, kevytkenkäistä elämää viettäneestä kauneuskirurgista, joka 52-vuotiaana rakastuu ja vastarakkauden puutteessa kuihduttaa itsensä kohti kuolemaa.

Novellikokoelma on selkeää ja sanoisinko vaivatonta luettavaa. Välillä kävin niin, että olin päähenkilön kanssa niin eri mieltä asioista, että alkoi hieman ärsyttää, mutta tarinoissa on kaiken kaikkiaan paljon hienoja ajatuksia ja kauneutta. Huolimatta melko alakuloisesta pohjavireestä niistä löytyy myös pilkahduksia terävää huumoria ja hauskoja yksityiskohtia. En ole vielä ihan varma, mikä on Murakamin suosion salaisuus, mutta lukukokemuksena tämä oli jo Norwegian Woodia parempi!

Kirjan ovat lukeneet myös Ulla, Krista ja Arja.