Pierre Lemaitre: Kyykäärme

Pierre Lemaitre 2021. Ranskankielinen alkuteos Le serpent majuscule. Minerva ja äänikirjana 2022. Suomentanut Kaila Holma. 286 s. Kuva kustantajan.

Pierre Lemaitre on yksi Ranskan palkituimpia ja luetuimpia kirjailijoita, ja Suomessakin suosittu. Kyykäärmeen hän on kirjoittanut jo 1980-luvulla, mutta jättänyt sen pöytälaatikkoon pitkäksi aikaa. Hienoa, että hän on sen sieltä kaivanut esille, sillä rikosromaani on hauskalla tavalla erilainen kuin muut Lemaitrelta lukemani jännärit, ja taatusti erilainen kuin hänen muut kaunokirjalliset teoksensa.

Mathilde on jo eläkeikäinen, hiljalleen dementoituva nainen, joka on osallistunut toisen maailmansodan jälkeen vastarintaliikkeen toimintaan, ollut välillä naimisissa ja muissa tehtävissä, mutta toimii tällä hetkellä palkkamurhaajana. Millä tavalla muistin heikkeneminen vaikuttaa hänen työhönsä? Sitä sopii kysyä, sillä Pariisin laitamilla alkaa kasaantua ruumiita.

Mathilde saa toimeksiantoja vanhalta ystävältään Henryltä. On vaikea sanoa, ovatko romanttiset tunteet näiden kahden kokeneen palkkamurhaajan välillä molemminpuolisia vai pelkästään Mathilden sydämessä. Jälleen kerran nainen onnistuu kuitenkin tehtävässään, tosin tällä kertaa hänen on ammuttava myös uhrin koira, ja ihan hyvästä syystä. Seuraava toimeksianto ei sitten taida ollakaan oikea sellainen, vaan Mathilde sekoittaa taskuistaan löytyvät lappuset. Hän tulee surmanneeksi nuoren elämänsä käännekohdassa olevan naisen, ja paikallinen poliisi alkaa vähitellen ihmetellä, miksi tämä pyöreä vanhus tuntuu olevan aina siellä, mistä ruumiita löytyy.

Kyykäärme on mustan huumorin värittämä jännäri, jonka tekstissä on mukavasti kaikuja 1980-luvulta. Kirjaa ei voi todellakaan ottaa tosissaan, vaan sen kanssa täytyy pystyä nauramaan ja hörähtelemään. Mathilde tosin ottaa työnsä hyvinkin tosissaan: häneltä löytyy vaikuttava valikoima käsiaseita, hän on tarkkaavainen ja kärsivällinen seuraaja, ja dementiasta huolimatta Henrynkin on myönnettävä, että nainen on työssään hyvä. Miten poliisin käy, pääseekö tämä Mathilden jäljille ja kuinka monta ruumista vanhus jättääkään jälkeensä? Kohtaavatko Mathilde ja Henry vielä romanttisissa merkeissä?

Varsinaisen juonen ympärille Lemaitre on kuvaillut mukavalla tavalla myös sivuhenkilöiden elämää. Venäläisen sukunimen omaava poliisi vierailee entisen esimiehensä, eräänlaisen isähahmon luona, ja ihastuu tämän aasialaistaustaiseen hoitajaan. Surmattu nainen puolestaan yrittää paikkailla rikkonaista elämäänsä saadakseen pienen poikansa takaisin. Ja sitten ovat koirat, ensin yksinkertainen Ludo ja sitten pieni Cookie, jotka ovat Mathildelle rakkaita. Sivuhenkilöiden kautta Lemaitre luo romaaniin lämpöä, inhimillisyyttä ja tunnelmaa. Kyykäärme oli oiva valinta äänikirjaksi työpäivien pimeille bussimatkoille.

Pierre Lemaitre: Verihäät

Pierre Lemaitre 2009. Ranskankielinen alkuteos Robe de marié. Suomentanut Kaila Holma. Minerva 2018. 363 sivua. Kirjastosta.

Hienoa, että palkitun ja rakastetun Lemaitren teoksia suomennetaan myös ajalta, jolloin Lemaitre-buumi ei ollut vielä rantautunut Suomeen. Tämäkin käännös siis lähes kymmenen vuotta myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Verihäät kuuluu Lemaitren jännäriosastoon, muttei kuulu suosittuun Camille Verhoeven -sarjaan (linkissä Alex), vaan on ilmeisesti niitä vanhempi. Syksyksi odotan kovasti ihanan Näkemiin taivaassa -romaanin jatko-osaa, Tulen varjot.

Tästä jännäristä on vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa jotain olennaista. Yritän parhaani, mutta varovaisimpien kannattaa jättää pari seuraavaa kappaletta lukematta. Tapahtumien päähenkilö on kolmekymppinen Sophie, onnellisesti naimisissa ja työelämässäkin menee hyvin. Sophie alkaa kuitenkin jostain syystä unohdella asioita ja hukata tavaroita, eikä aikaakaan kun hänen elämänsä menee vauhdilla alamäkeä. Pian ollaan tilanteessa, jossa hän herää muistamatta edellisen yön tapahtumia. Hänen vastuullaan ollut 6-vuotias poika löytyy peiton alla kuolleena. Sophiella ei ole vaihtoehtoja, hänen on lähdettävä pakoon.

Hän hukkasi vihkonsa. Hän kadotti autonsa, kaverinsa, hänet pidätettiin varkaudesta, päivä päivältä sekavuus romutti hänen elämänsä. Juoppojen tapaan hän alkoi piilotella unohteluaan, huijata, piilotella, jottei Vincent eikä kukaan muukaan huomaisi mitään. Tohtori ehdotti, että hänet otettaisiin hoitoon. Sophie kieltäytyi, kunnes kuolema tuli ja syöksi hänet hulluuteen.

Sophie löytää itselleen uuden identiteetin ja työn, mutta elämä on raskasta maan alla. Eivätkä hänen muistinmenetyksensä katoa mihinkään. Unettomat yöt, painajaiset ja sumuinen olo tekevät ennen niin hehkeästä naisesta nopeasti laihan haamun, jota on vaikea tunnistaa entisekseen. Kun Sophie tapaa Frantzin, vaikuttaa aluksi siltä, että painajainen hellittää, mutta pian käy ilmi, että todellinen helvetti on vasta edessä. Frantzin menneisyydessä on tapahtunut jotain, mikä vaikuttaa suhteeseen ja Sophien hengissä pysymiseen.

Lemaitre on punonut melkoisen kekseliään juonen, josta en siis uskalla tämän enempää kertoa. Ihmiset eivät ole sitä, miltä näyttävät tai mitä kerronta alkaa alkuun ymmärtää. Melko pian palaset kuitenkin loksahtavat paikoilleen ja lukijan tehtäväksi jää jännittää, kuka pääsee maaliinsa ensimmäisenä ja millä tavalla, ketä petetään ja kenen hermot kestävät parhaiten. Verihäät on jännittävä ja luovuudessaan jopa hauska, mutta olen kahden vaiheilla, onko se niin scary, jotta voisin sijoittaa sen Goodreadsin haastekohtaan 45. Ehkä teoksen painostava tunnelma kuitenkin ansaitsee sen!

Lemaitre kirjoittaa tätä kirjaa tyylillä, joka muistuttaa enemmän Silmukkaa kuin vaikkapa Alexia. Psykologinen lataus on nimittäin tässäkin hyvin vahva. Jos vertaan Näkemiin taivaassa -romaaniin, Verihäät on tyyliltään vähemmän rönsyilevä, kielellisesti vähemmän rikas, yksioikoisempi ja pelkistetympi. Toki genrekin on eri. Enkä sano sitä pahalla - tämä(kin) teos on uskomattoman vetävä - pikemminkin se kertoo kirjailijan kyvystä kirjoittaa keskenään hyvinkin erilaisia teoksia. Ja Pierre Lemaitre sen todellakin taitaa!

Lisää blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Kulttuuri kukoistaa ja Leena Lumi.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre 2013. Ranskankielinen alkuteos Au revoir là-haut. Suomentanut Sirkka Aulanko. Minerva 2015. Pokkarissa 546 sivua.

Näkemiin taivaissa alkaa ensimmäisen maailmansodan lopusta, ihan niistä viimeisistä päivistä, jolloin kaikki on vielä mahdollista. Rintamalla odotetaan jo sodan hiljenemistä, mutta Albert Maillard tempautuu tapahtumaketjuun, joka on viedä hänen henkensä. Pari päivää myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa syyllisyyden- ja toisaalta kiitollisuudentuntoinen nuorimies hoivaa pahasti kasvoistaan vammautunutta Édouard Péricourtia. Vuotta myöhemmin tämän sisko Madeleine nai komean Henri d'Aulnay-Pradellen tietämättään, että miehen toimet sodan viime hetkillä ovat vaikuttaneet hänen veljensä kohtaloon.
Hän tiesi, että aika parantaa haavat, mutta siitä lähtien kun hän oli voittanut sodan, hänestä oli tuntunut kuin hän joka päivä häviäisi sitä vähän kerrassaan. 

En kerro juonesta tämän enempää, etten paljasta mitään olennaista, vaikka kaikkihan tämän ovat jo kai lukeneet. Keskityn sen sijaan kuvailemaan tarkemmin, mikä tästä romaanista tekee minun mielestäni niin upean. Enkä muuten ole ainoa; romaani on saanut palkintoja ja ylistyksiä niin Ranskassa kuin meilläkin. Pierre Lemaitre on uskomattoman taitava kertoja, mutta väittäisin, että hänen tyylissään on jotain samanlaista sadun taikaa, jota löytyy Ranskasta muutenkin. Tämän romaanin lukijat nauttisivat yhtä lailla vaikkapa Fred Vargasin dekkareista kuin Anthony Doerrin historiallisesta, niin ikään sota-ajan Ranskaan sijoittuvasta romaanista (jälkihuomautus: Doerr ei olekaan ranskalainen, vaan Yhdysvalloista!).

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen eletään aikaa, jolloin luokkajako oli hyvin selkeä, kaikkine yksityiskohtineen. Romaanin kohtalopari, Albert ja Édouard, ovat lähtöisin hyvin erilaisista oloista, eikä se voi olla vaikuttamatta heidän eikä muidenkaan tapaansa käyttää rahaa, puhutella muita, pukeutua - köyhyys tai varallisuus lyö leiman lähes kaikkeen, mitä romaanin ihmiset tekevät tai miten he ajattelevat. Räikeintä on tietysti vähävaraisen naisen asema verrattuna niihin yläluokkaisiin ukkoihin, jotka kopeloivat kyselemättä, pitävät sitä oikeutenaan. Raha tai sen puute aiheuttaa niin julkeutta, omahyväisyyttä ja suorastaan rikollista käytöstä, kuin myös alistumista, häpeää ja vihan tunnetta.

Sodan jälkeen eletään myös aikaa, jolloin kaikkea on vähän, mutta sodasta olisi toivuttava. Lemaitre on hyödyntänyt historiallisia lähteitä luodessaan valheiden ja petoksen verkoston, jossa kekseliäisyydellä ja rohkeudella pimitetään rahat hallitukselta, kunnilta tai yksityisiltä rahoittajiltakin tilanteessa, jossa kaikki ovat halukkaita pystyttämään muistopatsaita, -laattoja tai jopa monumentteja rakkaitten vainajiensa kunniaksi. Uskomaton tarina, eikä edes kovin fiktiivinen!

Ranskalaiskirjailijoilla on ihme kyky kuvailla hahmojaan ihanan herkullisin tavoin. Niin on tässäkin romaanissa. On ujo nuorimies, joka tahtomattaan ajautuu onnettomuuksiin eikä saa sanaa suustaan, reppana jota on helppo käyttää hyväkseen ja joka hädissään pissaa housuihinsa; vauraan perheen vesa joka morfiinihöyryissään pukeutuu koristeellisiin naamioihin ja höyheniin, tanssii hotellin käytävillä tai korisee kammottavilla kurkkuäänillään. On päättäväisen itsevarma, raskaana oleva, petetty vaimo; menetystä sureva, aiemmin niin tunteeton isä, sekä kukkoilija, nousukas, joka ei tunne mitään rajaa kerätessään omaisuutta. Niin ja tietysti se virkamiesten ja poliitikkojen kirjavan epämiellyttävä joukkio, ympäripyöreät ääliöt, jotka ajattelevat vain itseään eli mainettaan. Värikylläisen kielen taitavasti kääntämisestä suurkiitos suomentajalle!

Vielä on seikka, jota rakastan näissä ranskalaisissa ja joka on varsin vähäpätöinen, mutta minulle merkittävä mauste: ranskan kieli. Nautin suunnattomasti siitä, miten saan välillä muotoilla huulilleni vaikeita ranskankielisiä nimiä, kuten rue Caulaincourt, Saint-Vizier-de-Pierlat, Eugène Larivière, Lèopoldine Péricourt tai vaikkapa Léon Jardin-Beaulieu. Iloa pienistä yksityiskohdista, joista Lemaitren romaanissa riittää muutenkin kuin nimissä. Näkemiin taivaassa on dekkarimainen ja koukuttava, runsas ja rikas, monitasoinen ja kiehtova.

Sain siis vihdoin luettua teoksen joka on lämmittänyt hyllyäni pari vuotta. Helmet-haasteessa kirja kuittaa toiseksi viimeisen kohdan, 6: Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa (löytyy äänikirjana ja elokuvana). Lisää arvioita löytyy vaikkapa näistä blogeista: Kirja vieköön!, Leena Lumi, Hurja Hassu Lukija ja Annelin kirjoissa.

Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitre 2016. Ranskankielinen alkuteos Trois jours et une vie. Suomentanut Susanna Hirvikorpi. Minerva Crime 2017. 270 sivua.

Ylistetty Lemaitre ei ihan nyt onnistunut ihastuttamaan minua tällä kertaa. Ei hätää, parikin hänen teostaan odottaa lukuvuoroaan ja aion ne pienen pettymyksenkin jälkeen lukea, sillä olen edelleen vakuuttunut miehen kirjoittamisen ja tarinankerronnan taidoista.

Silmukka alkaa nimittäin niin ihastuttavalla kerronnalla, että sellaisen olisin suonut jatkuvan loppuun saakka. Jostain syystä se kuitenkin hajoaa jossain vaiheessa ja loppua kohti tuntuu, että kertojalla on kiire eikä teksti pysy enää niin kauniisti kasassa. Toisaalta tähän voi löytyä syy päähenkilön ajatuksista ja syyllisyydestä. Kun elämä on vielä uomissaan eikä pieni Beauvalin kaupunki osaa aavistaa, millaiset tragediat sitä kohtaavat parin seuraavan päivän aikana, on kerronnallakin mahdollisuus keskittyä kauniisiin yksityiskohtiin ja tunnelmalliseen ympäristöön. Kun sitten alkaa tapahtua, pieni lapsi katoaa, myrsky riepottelee kattoja ja päähenkilömme mieli rakoilee, muuttuu kerrontakin sirpalemaisemmaksi, kuin se ei jaksaisi enää välittää eikä kiinnostua yksityiskohdista.

Päähenkilömme tarinassa on 12-vuotias Antoine, joka suutuspäissään tappaa naapurin Rémin, vasta kuusivuotiaan pojan. Antoine salaa tekonsa, muttei pääse siltä pakoon. Teko vaivaa Antoinea läpi nuoruuden aina siihen päivään, jolloin ruumis löytyy, 12 vuotta myöhemmin. Hetkeksi näyttää siltä, että lapsen katoaminen unohtuu, sillä vain vuorokausi tapauksen jälkeen paripäiväinen myrsky iskee Beauvaliin ja hajottaa sen täydellisesti. Asukkailla on muutakin huolta kuin kadonnut lapsi. Antoine pelkää kuitenkin vuodesta toiseen, että silmukka kiristyy ja hän jää kiinni.

Ei niinkään dekkari, vaan psykologinen jännäri tämä Lemaitren tuorein (kai) suomennettu teos. Poliisitutkinnalla ei teoksessa ole juuri minkäänlaista roolia. Kamppailut käydään täysin Antoinen pään sisällä ja lukija jännittää hänen kanssaan, millaiseksi elämä syyllisyyden ja pelon kanssa muotoutuu. Kiehtovaa teoksessa on Antoinen lisäksi Lemaitren tapa kuvata pientä Beauvalia. On kai ihan sama, missä päin maailmaa ollaan, pikkupaikat ovat aina samankaltaisia. Juorut liikkuvat ajatuksen nopeudella, ulkokultaisuus on sisältöä tärkeämpää, kateus ja pikkumaisuus kukoistavat. Lopulta sen oma ahdasmielisyys ja Antoinen taipumus kunnollisuuteen saavat nuorukaisen yllättäen palaamaan kaupunkiin jota tämä niin vihaa.

Aikuisen Antoinen ratkaisu tarinan loppupuolella on yksi kirjan pienistä pettymyksistä. Se tuntui hätäiseltä, mutta en osaa sanoa, oliko se hätäistä kirjailijan vai Antoinen taholta. Jotenkin kuitenkin tuntui, kuin olisin juossut maalia kohti, enkä olisi halunnut, vaan olisin halunnut jäädä hidastelemaan jonnekin matkan varrelle.

Silmukasta lisää vaikkapa näissä blogeissa: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 44: Kirja liittyy johonkin peliin.

Pierre Lemaitre: Alex

Hyvää alkanutta dekkariviikkoa!

Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa, johon moni kirjablogikin osallistuu. Lista blogeista löytyy Yöpöydän kirjat -blogin postauksesta ja niistä saa varmasti takuuhyviä dekkarivinkkejä pitkin viikkoa. Minä aloitan oman viikkoni ranskalaisella laatuteoksella. Huomenna herkuttelen tuoreella norjalaisella, myöhemmin viikolla eräällä kotimaisella ja jos aikaa on, vielä yhdellä ruotsalaisella jännärillä. Torstaina kerron blogiaikani parhaimmista dekkareista.

Pierre Lemaitre 2011. Ranskankielinen alkuteos Alex. Minerva Crime -pokkari 2016. Suomentanut Sirkka Aulanko. 404 sivua.

Lemaitren teokset Iréne, Alex ja Camille ovat näkyneet melko taajaan blogimaailman arvioissa ja saaneetkin lähes poikkeuksetta paljon ihailua osakseen. Alex on voittanut The CWA International Dagger -palkinnon vuonna 2013 ja Lemaitren sota-aiheinen teos Näkemiin taivaissa on niin ikään kansainvälisesti palkittu teos. Ihanaa että sekin on hyllyssä odottamassa.

Tarinan lähtötilanne on se, että nuori kaunis nainen, Alex,  siepataan kadulta julkeasti pakettiautoon ja viedään hylättyyn teollisuushalliin häkkiin roikkumaan kuin näyttelyeläin. Paitsi että yleisönään hänellä on vain yksi kostonhimoinen mies, joka haluaa nähdä hänen kuolevan. Häkissä Alex roikkuu viikon ja onkin jo kuolemaisillaan, mutta tilanne saa yllättävän käänteen ja nainen juoksee vapauteen. Poliisit löytävät hallin ja häkin tyhjinä ja sen sijaan, että Alex hakisi turvaa poliisilta, alkaakin uusi ajojahti jonka kohteena on Alex itse.

Kirjan ensimmäisen osan (sieppaus) aikana en ollut vielä kamalan vakuuttunut, vaan pidin lukemaani melko tavanomaisena jännärinä. Kun toisen osan (ajojahti) alkaessa roolit kääntyvätkin yllättäen päälaelleen, olen aivan myyty. Mikä idea! Tietysti samalla selviää, miksi poliisit ovat kiinnostuneita Alexista ja mitä tämä on puuhannut viimeisen kahden vuoden ajan. Vapauduttuaan sieppauksesta hänellä on mahdollisuus jatkaa projektinsa parissa, sillä hänen sormenjälkiään ei löydy poliisin rekistereistä, ja peruukkien ja värillisten piilolinssien avulla on helppo muuttaa ulkomuotoaan. Kohteiden kiinni saaminenkaan ei näytä vaikealta, onhan Alex todella kaunis.

Motiivit naisen puuhille alkavat valjeta viimeistään ruumiinavauksessa, joka vie rikosylikomisario Camille Verhoevenin epäilyt kohti Alexin velipuolta. Tässä vaiheessa ollaan jo teoksen kolmannessa osassa, kuulusteluissa. Lyhyenläntä komisario herättää huvittuneisuutta, mutta vain niissä jotka eivät häntä tunne. Lähimpien kollegoidensa arvostama ammattilainen on juuri palannut surun aiheuttamalta työtauolta. Tässä viitataan Verhoeven-sarjan ensimmäiseen osaan Iréne. Se olisi ehkä kannattanut lukea ensin, mutta toisaalta teokset toimivat täysin itsenäisinäkin. Kuten useimmissa dekkarisarjoissa, etsivä-päähenkilön itsepäinen tapa toimia herättää esimiehissä närää, mutta lopputulosesta on pakko kiittää.

Lemaitren teoksessa on siis hyvin rakennettuja, vain osin genrelle tyypillisiä hahmoja, jotka herauttavat hymyn huulille hieman samaan tapaan kuin Fred Vargasin poliisilaitos. Itse rikos tai rikokset ja niiden taustalla vaikuttavat tekijät, hahmojen historia ja psyyke ovat melko karmivaa luettavaa. Lemaitre ei kuitenkaan mässäile yksityiskohdilla, mikä on plussaa. Vauhti on sopiva, teos pitää otteessaan ja vaikka lopun kuulustelut jättävätkin ratkaisun hieman auki, on lukijalla tyytyväinen olo. Paha saanee palkkansa ja sarjan muutkin osat on pakko saada luettavaksi.

Alexista lisää näissä blogeissa: Lukuneuvoja, Rakkaudesta kirjoihin, Kaisa Reetta T., Hemulin kirjahylly ja Oksan hyllyltä. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 23: Käännöskirja.