Jane Harper: Ulkopuoliset

Jane Harper. Englanninkielinen alkuteos Exiles. Suomentanut Maija Lehmuksenoksa. Tammi 2024. 406 s.

Australiaan sijoittuva Ulkopuoliset on Aaron Falk -sarjan kolmas ja viimeinen osa. Aikaisemmat sarjan osat ovat Kuiva kausi ja Luonnonvoimat. Falkin kokemuksiin aikaisemmissa teoksissa viitataan vain hieman, joten Ulkopuoliset toimii vallan mainiosti myös itsenäisenä teoksena. Lisäksi olen lukenut Harperilta erillisen Selviytyjät-jännärin.

Aaron Falk on matkalla Adelaiden lähellä sijaitsevaan pieneen Marraleen kaupunkiin, joka juhlii vuosittaisia viinifestareita. Siellä juhlitaan myös Falkin ystäväpariskunnan pientä poikaa, jonka kummiksi Falkia on pyydetty. Hän viettää Racon perheen viinitilalla viikon ja sekaantuu väistämättä vuosi aikaisemmin kadonneen Kimin tutkimuksiin. Nainen on Charlie Racon entinen puoliso ja teini-ikäisen Zaran äiti. Paikallispoliisin tutkimukset eivät ole tuottaneet tulosta eikä Falk voi olla penkomatta ystäviensä läheisen katoamista.

Kuusi vuotta aikaisemmin ihan samalla alueella tekojärven rannalla on kuollut Zaran ystävän Joelin isä auton yliajamana. Tämänkään tapauksen syyllistä ei ole löytynyt. Tekojärven vieressä on suojaisa alue, jossa nuoret ovat kokoontuneet jo vuosikymmenien ajan bilettämään festariviikon ajan. Vähitellen paljastuu, että Kimille saattoi tapahtua siellä jotain 25 vuotta aikaisemmin, mutta miten se vaikuttaa hänen kohtaloonsa aikuisena? Miksi hän jättää vastasyntyneen vauvansa vaunuihin yksin ja katoaa?

Aaron Falk kietoutuu tapauksiin myös romanttisessa mielessä, sillä hän ja Joelin äiti Gemma tutustuvat toisiinsa. Gemma on festivaalien järjestysvastuussa ja vähitellen Marraleen kaupunki ympäröivineen luontoineen alkaa tuntua Falkista kotoisalta. Hän viihtyy mainiosti työssään talousrikosten parissa keskusrikospoliisissa Melbournessa, mutta olisiko aika muutokseen, ja jos olisi, mitä hän tekisi työkseen Marraleessa?

Kuten aikaisemmissakin Harperin teoksissa, pikkukaupungin salaisuudet ovat suuressa roolissa tässäkin jännärissä. Lapsuudesta saakka toisensa tunteneet ihmiset muistavat asioita ja pitävät toisistaan huolta, jopa liiankin tiiviisti. Ihmissuhteet ja vanhat seurustelusuhteet merkitsevät paljon. Silti on paljon, mitä ei sanota ääneen ja yksityiskohtia, joihin ihmiset helposti uskovat vaikka eivät olisi niitä itse nähneetkään. 

Tarinan tunnelma on dekkariksi varsin lämminhenkinen ja mielestäni ihmiskuvaukset ovat melkein liiankin täydellisiä. Teos on kuitenkin hyvin vetävä ja koukuttavat, jopa jännittävät paikoitellen. Falkin vaisto ja takaraivossa kolkuttava hälytys ratkaisevat lopulta sekä Kimin katoamisen että Joelin isän kuuden vuoden takaisen onnettomuuden. 

Dekkarista myös blogeissa Luetut ja Kirjasähkökäyrä.

Pip Williams: Kadonneiden sanojen kirja

Pip Williams 2020. Englanninkielinen alkuteos The Dictionary of Lost Words. Suomentanut Tuulia Tipa. Into 2023. 455 s. Lainasin kirjastosta. 

Miten omaperäinen tarina, ja miten tärkeä näkökulma sanakirjojen laatimiseen! Australiassa asuvan tutkija Pip Williamsin esikoisromaani on kivunnut julkaisuvuonnaan New York Timesin bestseller-listalle ja näyttelijä Reese Witherspoon on valinnut sen kirjakerhonsa kuukauden kirjaksi. Tässä on täsmäluettavaa kaikille sanoja rakastaville.

Esme on vasta kuusivuotias, kun Oxford English Dictionarysta valmistuu sen ensimmäinen osa. Hänen isänsä kuuluu sanakirjaa laativaan työryhmään ja leskimiehenä isä pitää tytärtään mukana pihavajassa, jossa työryhmä kokoontuu sanakirjatyötä varten. Suuren työpöydän alla Esme tutustuu pöydältä tippuviin sanoihin ja niiden merkityksiin. Myöhemmin vartuttuaan hänestä kasvaa työryhmän jäsen. Oxfordin kadut tulevat hänelle tutuiksi, kun hän toimittaa tutkijoiden asioita Oxford University Pressin, Ashmoleanin museon, Bodleianin ikivanhan kirjaston ja kotikaupunginosansa Jerichon välillä. Tässä kohtaa täytyy heti sanoa, miten ihastunut olinkaan siihen, että tarina kulkee kaupungissa, jossa olen itsekin asunut hetken. Esmen koti ei ole kuin muutaman sadan metrin päässä omasta huoneestani Jerichossa.

Suurimmaksi osaksi kirstussa oli kuitenkin pieniä paperilappusia, ei postikortteja suurempia. Osa oli nippuina, toiset irtonaisina. Niitä oli kokonainen kenkälaatikollinen, lajiteltuna aakkosjärjestykseen; kunkin kirjaimen välissä oli pieni kortti, kuin kirjaston katalogilaatikossa. Kuhunkin lappuun oli kirjoitettu sana ja sen alle lause. Joissakin mainittiin myös kirja, mutta useimmissa vain naisen nimi, muutamissa myös miehen.

Jo nuorena Esme huomaa, etteivät kaikki sanat pääse mukaan sanakirjaan. Sanojen määritelmiä etsitään lähinnä painetuista lähteistä, eli miesten kirjoittamista kirjoista ja lehtileikkeistä. Näin naisten ja etenkin työväenluokkaisten naisten käyttämä sanasto jää sanakirjatyön ulkopuolelle. Ensimmäinen Esmen talteen poimima sana on bondmaid - orjatyttö, palvelija, piika, tehtävään sidottu - eli hänen rakas Lizziensä, jonka kanssa Esme on kasvanut ja viettänyt päivänsä. Lizzie vie Esmen kauppahalliin, jossa arvokkaaksi sanojen lähteeksi osoittautuu ikivanha, rääväsuinen torimyyjä Mabel. Vuosien ajan Esme tarkkailee ihmisten puhetta ja pitää hameensa taskussa kynää ja paperia mukana valmiina tekemään muistiinpanoja.

1900-luvun alkupuolella suffragetit näkyvät myös Oxfordissa ja Esme pääsee tutustumaan heidän ajamaansa asiaan, naisten äänioikeuteen. Iso-Britannia tulee tässä asiassa paljon Suomea perässä, mutta suffragetit saavat huomiota ja Esmekin haluaa tehdä osansa naisten ja tasa-arvon eteen. Tukena omien arvojen puolustamisessa hänellä on kummitäti Ditte, Bathissa asuva itsellinen nainen, jonka esimerkki ja apu on äidin puutteessa Esmelle ja tämän isälle korvaamaton. Kirjeet Oxfordin ja Bathin välillä kulkevat tiuhaan ja kertovat naisille tärkeistä näkökulmista, mutta myös naiseksi kasvamisesta ja elämän valinnoista.

Esmelläkään ei ole kiirettä naimisiin tai perhettä perustamaan, mutta 25-vuotiaana hänelle tapahtuu jotain, mikä jättää arven koko loppuelämän ajaksi. Myöhemmin hän löytää rakkauden, vaikka ensimmäinen maailmansota tuleekin liian lähelle. Sotavuodet tuovat mukanaan paljon surua, eivät pelkästään Esmelle, vaan koko sanakirjayhteisölle, joka on nyt Esmelle kuin oma perhe. Esmen keräämistä sanoista syntyy yllättäen pieni kirja, jota luetaan vuosikymmeniä myöhemmin Australiassa asti.

Sanakirjatyön lisäksi romaani kuvaa hyvin eri taustoista tulevien naisten elämää 1900-luvun alun Englannissa. Miten niin palvelustyössä olevien kuin keskiluokkaistenkin naisten elämä on rajoitettua ja ennalta määrättyä. Esmellä on onni omistaa läheisiä, jotka ovat pystyneet tekemään itsenäisiä päätöksiä, mutta miten vähän vaihtoehtoja onkaan Lizziellä, jonka elämä rajoittuu muiden palvelemiseen, tai miten paljon paheksuntaa aiheuttaa nainen, joka kiertää maata vapaana näyttelijänä ja aktivistina. Sanakirjatyötä tehneitä naisia ei huomioida vielä silloinkaan kun Oxford English Dictionary kaikessa suuruudessaan valmistuu. Entisajan elämänmenossa ihailtavaa on kuitenkin se, miten pitkään ja hartaasti sanakirjatyötä saatiinkaan tehdä - nykyajassa vuosikymmenien työ ei tulisi kuulonkaan, vaan valmista pitäisi saada murto-osassa siitä ajasta.

Luin kirjan takakannesta, että tarina ammentaa tositapahtumista. Se on osoitus kielen voimasta ja kunnianosoitus niille, joita historiankirjoitus ei ole huomioinut. Monet sanat ovat miesperinteen vuoksi kadonneet, koska niitä ei ole painettu, ei siksi ettei niitä olisi käytetty. Suomentaja Tuulia Tipa on tehnyt hienoa työtä eläväisten ja vanhanaikaisten sitaattien ja sanojen kääntämiseksi.

Jane Harper: Selviytyjät

Jane Harper 2020. Englanninkielinen alkuteos The Survivors. Suomentanut Viia Viitanen. Tammi 2022. Luin BookBeastista. Kuva kustantajan.

Australialaisen Harperin jännärit ovat olleet mieluista luettavaa, joten latasin BookBeatista tuoreimman matkalukemisekseni. Alhaalla linkit kirjailijan aikaisempiin teoksiin, jotka olen lukenut.

Kolmikymppinen Kieran palaa puolisonsa Mian kanssa Evelyn Bayhin Tasmanian rannikolle, josta molemmat ovat kotoisin. Välit pieneen kaupunkiin ja yhteisöön ovat arat, sillä 12 vuotta aikaisemmin puhkesi myrsky, jonka seurauksena kaksi nuorta kuoli ja yksi katosi. Kieran menetti isoveljensä, hänen ystävänsä Sean samoin, ja Mia menetti parhaan ystävänsä. Kieranin isä on dementoinut pahasti, eikä hänen äitinsä pärjää enää yksin tämän kanssa, joten nuoret palaavat kotiin muuttamaan isää hoivalaitokseen ja auttamaan äitiä talon tyhjentämisessä.

Reissu alkaa ikävissä merkeissä melkein saman tien, sillä paikallisen kahvilan nuori tarjoilija Bronte löytyy rantaviivalta tapettuna. Tapaus nostaa niin Kieranin kuin paikallistenkin mieliin 12 vuoden takaisen myrskyn. Kylä ei näytä toipuneen onnettomuudesta ja syyllisen nimi on monien huulilla edelleen. Kieran on kantanut syyllisyyttä veljensä ja tämän ystävän kuolemasta, sillä juuri hänen vuokseen vene lähti merille huonoissa olosuhteissa. Kieran oli ystävänsä Olivian kanssa nousuveden saartamilla luolilla, eivätkä he päässeet sieltä enää omin voimin maihin.

Hän ei ollut löytänyt polkua. Meri oli ollut häntä vahvempi. Parhaan ystävän veli ja hänen oma veljensä olivat tulleet pelastamaan häntä. He olivat kuolleet, ja hän oli jäänyt henkiin.

Nuo luolat ovatkin tarinassa ratkaisevassa roolissa. Kieran palaa niihin varovaisesti ja löytää puumerkit, joita he nuorina jättivät seiniin. Luolista oli kiinnostunut myös valokuvaamista harrastanut Bronte, jonka kamera tallentaa jotain merkityksellistä, ja katoaa siksi surman myötä. Tutkimukset paljastavat muutakin, kuten sen että Kieranin isä vaeltelee öisin, ja sen etteivät 12 vuoden takaiset tapahtumat tainneet mennäkään ihan niin kuin Kieran on aina luullut. Tämän paljastuttua Kieranin välit hänen äitiinsä ovat murskautua, sillä syyllisyyttä on ollut hirvittävän raskasta kantaa, mutta mitä jos se on ollutkin turhaa.

Kieranin hyvästä ystävästä, nykyisestä Olivian puolisosta Ashista on tullut puutarhayrittäjä, joka vainoaa Evelyn Bayhin muuttanutta kirjailijaa. Mies on nimittäin ostanut Ashin rakkaan isoäidin talon tontteineen, jotka Ash oli vain kymmenen vuotta aikaisemmin kunnostanut kauniiksi. Nyt puutarha on myllätty kokonaan uusiksi. Liittyykö puutarhaan jokin salaisuus, vai miksi Ash on muutoksista niin suunniltaan? Kirjailija tuntuu myös päätelleen jotain, mikä liittyy 12 vuoden takaisiin tapahtumiin.

Harper on todella taitava kuvailemaan pienen yhteisön jäsenten välistä vuorovaikutusta ja heidän käyttäytymistään, sitä mikä jätetään sanomatta ja asioita, joiden annetaan jäädä hautumaan. Nykyajalle tyypillisesti nettikeskustelu ryöpsähtää valloilleen kun yhteisö etsii syyllistä Bronten kuolemaan. Kieranin ja pikkusiskonsa silloin menettäneen Olivian perheet eivät tietenkään ole ennallaan. Suru, katkeruus, syyllisyys ja epätietoisuus kalvavat ja vaikuttavat perheenjäsenten väleihin. Kieran ei ole ainoa joka kamppailee selvitäkseen menneisyydestä.

Vaikka Harper on taitava juuri tällaisessa, hän sivuuttaa kuitenkin henkilöhahmojensa persoonallisuuden. Ne jäävät mielestäni hyvin ohuiksi ja niistä paljastuu piirteitä vain suhteessa myrskyn aikaisiin tapahtumiin. Silloisten nuorten hauskanpitoa ja edesvastuuttomuutta hän kuvailee hyvin, mutta nykypäivän Kieran ystävineen jäävät ominaisuuksiltaan ohkaisiksi. Tämä jäi hieman harmittamaan.

Ihan dekkariksi en tätä luonnehtisi, sillä varsinainen poliisityö on sivuosassa. Pääosan ajatustyöstä tuntuu tekevät Kieran itse, ja hänen näkökulmansa onkin keskiössä. Siksi en usko että tästä teoksesta tulee minkään sarjan aloitusta. Aikaisemminhan Harperilla on ollut Aaron Falk -nimisen poliisin tutkimuksia. Loppuratkaisuun vaikuttaa myös edellä mainittu kirjailija, mutta tietysti eri tavalla kuin olin ounaillut. Kuten jännäreissä yleensä, lukija alkaa epäillä jotain, ja muodostaa tapahtumien kulun ja vaihtoehtoisia skenaarioita mielessään tarinan edetessä, mutta varsinainen syy onkin toisaalla. Bronten kuolemantapauksen ratkeaminen ei silti ollut mielestäni tässä tarinassa tärkeintä, vaan ihmisten välisiin kipukohtiin tarttuminen. Ehkä vähä kevyehkön puoleinen kokonaisuus, mutta sopi hyvin lomafiilikseen ja reissun ensimmäiseksi kirjaksi.

Jane Harperin muita teoksia: Kuiva kausi, Luonnonvoimat ja Kadonnut mies.

Charlotte McConaghy: Täällä oli susia

Charlotte McConaghy 2021. Englanninkielinen alkuteos Once There Were Wolves. Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2022. 358 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Odotin innolla tätä romaania, sillä pidin kovasti McConaghyn esikoisteoksesta Viimeinen muuttolintu, jonka luin noin vuosi sitten. Tässä uudessa romaanissa kirjailija jatkaa samankaltaisella teemalla eli luontokadolla. Australialaisen kirjailijan tarina sijoittuu Skotlantiin, jonne susitutkija Inti Flynn lähtee vapauttamaan susilaumoja takaisin luontoon.

--- antaisin mitä tahansa, etten pelottaisi susia. Mutta totuus on, että pelko ihmistä kohtaan pitää ne turvassa meiltä. 

Skotlannissa on joskus ollut susia, mutta ei ole enää. Sudella olisi merkittävä rooli kotoperäisen eliöstön ja kasvuston ennallistamisessa, sillä karjankasvatus ja vapaana vaeltavat peuralaumat ovat kalunneet Skotlantia jo liikaa. Susilaumojen vapauttamisessa on kuitenkin tietysti omat riskinsä. Paikalliset karjankasvattajat eivät haluaisi petoja lähelle elantoaan, eikä mene kovinkaan kauan, kun Inti joutuu perustelemaan heille, ettei kaikkien kuolemien takana ole todellakaan susi.

Sudet kotiutuvat yllättävän hyvin, pariutuvat ja saavat pentuja, mutta vihollisen eli ihmisen vakuuttaminen kestää pidempään. Intin välit paikalliseen poliisiin, Duncaniin, lähentyvät nopeasti mutta mutkia orastavaan suhteeseen tuo ärhäkkäästi Intiin suhtautuneen maanviljelijän ruumis, joka löytyy lähistöltä. Tapauksen selvittäminen susien hyväksi on Intille sydämen asia, mutta samalla hänen on alettava käymään läpi myös omaa elämäänsä. Hänellä on mukana Skotlannissa kaksoissisar Aggie, joka ei sairaudeltaan pysty poistumaan kotoa, ja joka ei ole vähään aikaan pystynyt puhumaan mitään.

Siskosten välit ovat niin tiiviit, etteivät he onneksi tarvitse sanoja. Yhteiset viittomat riittävät. Heillä on yhteinen trauma, joka vaikuttaa Intin tulkintoihin tapahtumista, kertomuksista tai kertomatta jättämisistä, naapureiden tekojen ja Duncanin motiivienkin tulkintoihin. Siskoksilla olisi Skotlannissa mahdollisuus toipua ja voimaantua, mutta onko se jo liian myöhäistä? Miten pahasti asiat ovat, pystyykö Inti enää rakastamaan muita kuin susia?

Viimeinen muuttolintu oli tähän romaaniin verrattuna vähäeleisempi ja rauhallisempi. Täällä oli susia dramatisoituu loppua kohden ehkä hieman liikaakin. Pidin siitä kovasti kokonaisuudessaan, mutta yli-inhimillinen selviytymistaistelu tarinan lopuksi meni vähän överiksi. McConaghy kuvaa Intin suhdetta susiin ja luontoon kauniilla tavalla. Siskokset ovat oppineet lapsuudessa isältään jäljestämistä, luonnon arvostamista ja sen kanssa elämistä. Realistisella tavalla - saarnaamatta tai halveksimatta - McConaghy kuvaa myös paikallisen maalaisväestön suhdetta luontoon, eläimiin ja elantoon. Loppu ei ole lainkaan pessimistinen, vaan antaa toivoa nuoren sukupolven mahdollisuuksista löytää kompromissi keskenään ristiriidassa olevien arvojen väliltä.

Täällä oli susia on erinomaista luontokirjallisuutta ja palavaa kannanottoa, mutta lähes yhtä lailla myös ihmissuhteita, niiden taustalla olevien motiivien pohtimista ja lapsuuden merkitystä aikuisuuden valintoihin. Siinä on myös ripaus rikoskirjallisuutta, poliisitutkintaa ja etenkin väkivaltaa, jonka pelko ja inho vaikuttavat niin pienen yhteisön sisäisiin suhteisiin kuin Intin omaankin elämään. Intin omaama harvinainen peilikosketussynestesia tuo oman jännittävän latauksen, sillä kaikki kosketus tai haavoitus, jonka Inti näkee, hän myös tuntee.

Romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 29: Kirjassa on minä-kertoja. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä menee kohtaan 44: A book where the cover design includes text that is not completely horizontal. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 24: Toiseksi henkilöksi tekeytyminen. Pohjoisen lukuhaasteen kohta 24 sopii tähän: Kirjan nimi on lause. Pientä poliittista lukubingoa varten tästä löytyy aktivismia.

Markus Zusak: Kirjavaras

Markus Zusak 2005. Englanninkielinen alkuteos The Book Thief. Suomentanut Pirkko Biström. Otava 2008. Pokkarissa 558 s. Lainasin kirjastosta.

Goodreadsin Around the Year in 52 Books -haasteessa on kohta, johon täytyy löytää luettavaa listalta A book from the TIME list of 100 Best YA Books of All Time. Tällaiset listat ovat haasteita varten ihan kelpoja, mutta eivät aina kestä aikaa, sillä uusia mestariteoksia kirjoitetaan koko ajan eikä listoja päivitetä. Klassikkoja niistä kuitenkin löytää hyvin ja sellainen Kirjavarkaastakin on tullut ja siksi siihen oli helppo tarttua.

Kirjavaras on varmasti monille tuttu, sillä menestyneestä kirjasta on on tehty myös menestyselokuva vuonna 2014. Tarina sijoittuu toisen maailmansodan vuosiin pikkukaupunkiin lähelle Muncheniä. 9-vuotias Liesel on sijoittu kasvattivanhemmille ja joutuu tottumaan uuteen elämään ilman äitiä ja pikkuveljeä. Kasvattikoti osoittautuu kuitenkin hyväksi paikaksi, Lieselin uudesta isästä, papasta, tulee hänelle tärkeä aikuinen, ja samalla kadulla kasvavasta Rudysta paras ystävä.

Natsi-Saksa sotii ympärillä, elintaso romahtaa, miesten on mahdotonta valita puoltaan ja juutalaiset on viety pois. Zusakin teos kuvaa hyvin mikrotasolla sodan aiheuttamaa uhkaa ja ihmisten välisiä suhteita poliittisesti tulehtuneessa tilanteessa. Mielipiteitä voi olla, mutta niitä ei kannata ilmaista. Nuoriso imaistaan mukaan väkivaltaiseen nuorisotoimintaan ja kaupungin kirjat päätetään polttaa roviolla. Papa on kuitenkin antanut erään kauaskantoisen lupauksen jo edellisen sodan aikana, ja niinpä talon matalaan kellariin muuttaa nuori mies, josta ei kukaan muu saa tietää mitään.

Tarinan kertojana on itse kuolema, jolla on sotivassa maassa kova kiire poimia sieluja talteen. Kertoja antaa välillä viitteitä tulevasta ja varoittaa lukijaa hyvissä ajoin, joten surullisimmat kohtaukset eivät tule välttämättä yllätyksenä. Tämä oli aikuisellekin lukijalle hyvä ratkaisu, mutta jokin kerronnassa tekee kokonaisuudesta hieman naiivin ja lapsekkaan ankarasta ympäröivästä maailmasta huolimatta. Kerronta ei kuitenkaan välttele surua eikä muitakaan voimakkaita tunteita, joita Liesel kokee. On menetystä, kaipuuta, vihaa ja epätoivoa, mutta myös runsaasti rakkautta, ystävyyttä ja yllättävistä paikoista löytyvää tukea.

Rosoa kerrontaan tuovat räiskyvät kirosanat ja haukkumasanat, joilla perheenjäsenet ja ystävät löylyttävät toisiaan. Rakkaudenosoituksia nekin. Näkökulma on useimmiten lapsen ja lapsen maailma on tarinassa hyvin läsnä. Lapset käyvät nälissään omenavarkaissa, tappelevat toisistaan ilmat pihalle ja puolustavat ystäväänsä. Liesel ja Rudy ovat sydäntäsärkevän rakastettava parivaljakko ja Rudy on ainoa, joka tietää Lieselin varastavan omenoiden lisäksi myös kirjoja. Rakkain kirjoita on kuitenkin pieni teos, jota ei ole varastettu, vaan joka syntyy maalin ja pensselin avulla hänen talonsa kellarissa. Sanojen mahti mahdollistaa diktaattorin valtaannousun, mutta sanat voivat myös antaa pilkahduksen taivaasta ja toivosta.

Romaanista myös blogeissa Tuntematon lukija, Bibliofiilin päiväunia ja Kirjakimara. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 41: Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista (vapaa tulkintani!). Goodreadsissa tämä menee jo yllä mainitsemaani kohtaan 39.

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

Charlotte McConaghy 2020. Englanninkielinen alkuteos Migrations. Suomentanut Sari Karhulahti. WSOY 2021. 345 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Frannyllä on aina ollut taipumus lähteä kävelemään, kadota hetkeksi, olla liikkeessä. Hän rakastaa myös merta ja ui päivittäin, mutta jostain syystä hän kokee syvää häpeää ja tuntee, ettei osaa olla maailmassa. Hän kokee myös juurettomuutta ja palaa siksi Galwayhin etsimään äitiään. Muuttaako yllättävä rakastumineen Nialliin, sitoutuminen toiseen ihmiseen Frannyn mielenmaisemaa, vai onko hänen jälleen lähdettävä?

Kaksitoista vuotta myöhemmin Franny löytää Pohjois-Amerikasta laivan ja miehistön, joiden mukana hän aloittaa vaivalloisen matkan kohti Etelämannerta, sinne missä lapintiirat käyvät kääntymässä joka vuosi. Maailmasta ovat kadonneet lähes kaikki suuret nisäkkäät ja linnut. Muutama kalastusalus sinnittelee vielä, mutta kalaakaan ei juuri ole. Seuratessaan viimeisten lapintiirojen muuttomatkaa Franny antaa laivan kapteenille Ennisille mahdollisuuden viimeiseen suureen kalasaaliiseen, mutta samalla hän toteuttaa myös Niallin toiveen.

Tämän retken jälkeen ei kuitenkaan tule enää uusia, tämän retken jälkeen en enää tutki meriä. Ja ehkä siksi rauha täyttää minut. Elämäni on ollut muuttomatka, jolla ei ole ollut päämäärää ja joka on siis ollut mieltä vailla. Olen lähtenyt liikkeelle yhä uudelleen ilman syytä, vain liikkumisen takia, ja sydämeni on särkynyt siksi lukemattomia kertoja. On helpottavaa, että minulla on vihdoinkin tavoite.

Teoksen alkuperäinen nimi Migrations viittaa sekä muuttolintujen että Frannyn liikkeisiin ja tapaan olla, kun taas suomennos kertoo enemmän siitä dystooppisesta maailmasta, jossa he elävät. Eläinkato on surullista ja järkyttävää, ja on toinen kirjan teemoista, joka tekee tarinasta epätoivoisen ja raskaan. Katoa korostavat ihmisten väliset jännitteet, kuten Frannyn kohtaaminen anopin häkkilintujen luona, tai hänen suhteensa kalastajiin, jotka ovat menettämässä elinkeinonsa. Toinen tarinaa painava teema on Frannyn raskas mieli, syyllisyys ja levottomuus. Hänen menneisyydestään paljastuu vähitellen lisää asioita, jotka selittävät pakonomaista matkaa, kuristavia yöunia ja kyvyttömyyttä saada otetta elämästä.

Auringon laskiessa kullanhohtoisena se kohoaa kannelta ja jää leijailemaan paikoilleen. Tunnustelee tuulta tai kenties nälkänsä pakottavuutta tai viettinsä väkevyyttä. Niin tai näin, lopputulos on sille mieleen, ja se räpäyttää siipiään kerran ja liihottelee vaivattomasta yhä ylemmäs kuin olisi vapaa maan kahleista.

Kauniita yksityiskohtia romaaniin tuovat herkkä kerronta ja tietysti linnut, mutta myös ihmisten väliset siteet. Niallin ja Frannyn välinen rakkaus on poikkeuksellista ja luo toivoa. Toivoa tarinaan tuo myös Frannyn ja kalastusaluksen miehistön välille hiljalleen syvenevä yhteys, periksiantamattomuus ja luottamus, joka vie yhteenotoista, väkivallasta ja myrskyistä huolimatta Frannyn ja Ennisin lopulta sinne, missä on vielä satoja lapintiiroja.

Maailmalla menestynyt teos rinnastuu omassa mielessäni ihan ensimmäiseksi Maja Lunden trilogian teoksiin Mehiläisten historia, Sininen ja Viimeiset. Blogiarkistosta nostin tähän myös nämä niinikään lähitulevaisuuteen sijoittuvat, luontokatoa käsittelevät teokset: Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät, Johanna Sinisalon Enkelten verta ja Emma Puikkosen Lupaus.

Kirjasta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Raijan kirjareppu. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 35: Kirjassa on oikeudenkäynti. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 27: Two books with the same word in the title. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteeseen tästä löytyy 16: Kartano. Pohjoisesta lukuhaasteesta kuittaan kohdan 25: Kirja käsittelee tasa-arvoa.

Jane Harper: Kadonnut mies

Jane Harper 2018. Englanninkielinen alkuteos The Lost Man. Suomentanut Mari Hallivuori. Tammi 2021. 400 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kuten teosten nimistä Kuiva kausi tai Luonnonvoimat voi hyvin päätellä, australialaisen Jane Harperin teoksissa luonnon ankarat olosuhteet ovat voimakkaasti läsnä, niin miljöönä kuin lopulta myös tapahtumien aikaansaajana ja loppuratkaisuissa. Samoin on tässä kolmannessa teoksessa. Australian sisäosiin sijoittuvassa jännärissä kuiva ja kuuma ilmasto harvaanasutulla alueella voi olla hengenvaarallinen.

Maasta löytyi fossilisoituneita simpukankuoria, vaikka merelle oli matkaa tuhat kilometriä, ja mies saattoi kävellä autoltaan varmaan kuolemaan. 

Brightin perheen keskimmäinen veli, suosittu ja luotettava Cameron löytyy kuolleena Karjamiehen haudalta, josta on pitkä matka lähimmälle talolle. Cameron on kuollut nestehukkaan ja kuumuuteen, mutta miksi hän on haudalla ilman tavaroita ja autoaan? Perheellä on valtavat tilukset eikä tilanhoito ole helppoa, mutta Cameronin tilanteen perheen päätilalla piti olla hyvä. Poliisi tuntuu uskovan miehen itse aiheuttaneen kuolemansa, mutta Nathan Bright päättää penkoa taustoja hieman lisää.

Nathan on itse eristäytynyt omalle tilalleen ja edellisestä käynnistä äidin ja veljien luona on jo vuosi. Tunteeko Nathan nykyistä Cameronia oikeastaan lainkaan ja mistä johtuvat kaikki kaunat, joista ei puhuta. Kotona on myös Ilse, Cameronin vaimo ja nainen jonka kanssa Nathanilla oli merkityksellinen kohtaaminen kymmenen vuotta aikaisemmin. Veljen kuolema vie Nathanin ajatukset nuoruuteen ja veljesten illanviettoon hiekkadyyneillä. Mitä silloin oikeasti tapahtui ja kummittelivatko illan seuraukset Cameronia Karjamiehen haudalle saakka?

Nathanilla on kotitilalla mukanaan joululomaa viettävä Xander, poika jonka hän on menettänyt riitaisan eron myötä Brisbaneen. Pimeät illat ja perheen sisäiset ristiriidat pakottavat isän ja pojan puhumaan ja Nathanin pohtimaan suhdettaan kotiseutuun, kuolleeseen isäänsä, veljiinsä, lähikaupungin ihmisiin ja erääseen anteeksiantamattomaan tekoon, joka on eristäytymisen syy. Onko mies valmis antamaan anteeksi itselleen ja lähestymään ihmisiä, onko seutu valmis ottamaan hänet taas vastaan?

Kadonnut mies käynnistyy tahmeasti, mutta Harper luo mielenkiintoisen tunnelman kuumuuden, punaisen hiekan ja pitkien välimatkojen avulla. Australian sisämaalle tyypilliset piirteet, olosuhteet ja elämisen edellytykset tulevat voimakkaasti esille. Ne vaikuttavat väistämättä elintasoon, perheiden välisiin suhteisiin ja kuolemantapauksiin. Kiinnostavia ja lopputuloksen kannalta merkittäviä yksityiskohtia romaaniin mahtuu lukuisia, kuten Cameronin taideteos, lasten harrastukset, Xanderin tarkkasilmäisyys tai vaikkapa reppureissaajien asema tilalla. 

Vähitellen tunnelma tiivistyy ja Nathanin sinnikäs penkominen tuottaa tulosta. Lopputulos on tietysti yllättävä ja rohkea, mutta kun salaisuuden paljastuvat, ne vahvistavat eloon jääneiden välisiä siteitä ja palauttavat turvallisuuden tunteen. Edellisten dekkareiden perusteella kuvittelin, että Aaron Falk -sarja saisi tässä teoksessa jatkoa, mutta niin ei ollutkaan. Kadonneessa miehessä ei ole linkkiä aikaisempiin teoksiin, eikä se ilman poliisityötä edes ole varsinainen dekkari. Hyvin rakennettu romaani jännittävillä asetelmilla kuitenkin!

Lisää seuraavissa blogeissa: Kirjarikas elämäni, Kirjarouvan elämää ja Mummo matkalla.

Dekkariviikko: Jane Harper: Luonnonvoimat

Jane Harper 2017. Englanninkielinen alkuteos Force of Nature. Suomentanut Tuulia Tipa. Tammi 2020. 400 s. Lainasin kirjastosta/luin loput BookBeatista.

Pidin kovasti australialaisen Jane Harperin viime vuonna suomennetusta esikoisesta Kuiva kausi, joka aloittaa Aaron Falk -sarjan. Luonnonvoimat jatkaa Falkin tutkimuksia, mutta toimii erittäin hyvin myös itsenäisenä teoksena. Molemmissa teoksissa hyödynnetään erinomaisella tavalla Australian luonnon ankaria ja arvaamattomia olosuhteita.

Tällä kertaa talousrikoksiin perehtynyt Falk tutkii erästä perheyritystä, kun yrityksen työntekijöistä yksi katoaa Giralangin ylängöillä. Viisihenkinen ryhmä yrityksen työntekijöitä on lähetetty vaellusreitille viikonlopuksi, mutta vain neljä heistä palaa sunnuntaina ja hekin myöhässä. Miksi naiset myöhästyivät niin pahasti? Missä kohtaa heidän polkunsa meni hukkaan? Miksi he ovat mustelmilla, kolhuisia ja resuisissa vaatteissa?

Aaron Falkilla ja tämän parilla Carmen Cooperilla on omat motiivinsa löytää kadonnut Alice Russell, mutta loppujen lopuksi syyt ylängön onnettomuuteen löytyvät ihan muualta - lapsuusmuistojen, kateuden ja äidinrakkauden ristiaallokosta. Viidellä vaeltamaan lähteneellä naisella on muitakin keskinäisiä suhteita kuin työ. Kirjailija kuvaa hyvin heidän välisiä valtasuhteita, pyrkimystä päteä ja miellyttää, hyväksikäyttää tai alistua. Kun olosuhteet ovat rankat, rakko hiertää kantapäässä ja jano kuivaa suuta, vanhat kaunat nousevat pintaan. Tilannetta ei helpota se, että samaan aikaan Alicen teini-ikäinen tytär kamppailee sosiaaliseen mediaan karanneiden paljastavien videoiden kanssa. 

"Huijaat itseäsi. Et sinä mihinkään ole muuttunut. Olet kuka olet. Se on sinun luontosi."

Harper on rakentanut jännärin siten, että siinä vuorottelevat Falkin tutkimukset ja viikonlopun tapahtumat vuorotellen kunkin naisen näkökulmasta. Rakenne pitää lukijan koko ajan lähellä niin poliisityötä kuin naisia yhdistävää salaisuuttakin, mutta kuitenkin niin ettei ratkaisu selviä liian aikaisin - ainakaan minulle. Lukijalla on aikaa perehtyä kunkin retkelle lähteneen menneisyyteen, naisten välisiin suhteisiin, perhedraamoihin ja samalla myös Falkin omaatuntoa hiertävään isäsuhteeseen. 

"Mutta mitä jos en pysty korjaamaan asioita hänen kanssaan?" 

"Pystyt sinä. Perheenjäsenet voivat antaa toisilleen anteeksi."

Laajat eukalyptusmetsät luovat vaikeakulkuisen ja helposti eksyttävän maaston, jossa on tapahtunut ikäviä aikaisemminkin. Metsän historia kummittelee tapahtumien taustalla ja tuo tarinalle lisäpiinaa. Jatkon kannalta kutkuttavaa on se, mihin suuntaan Aaronin ja Carmenin väliset tunteet kasvavat. Ja muutenkin luen mielelläni tätä sarjaa. Kuiva kausi oli minulla mukana Espanjassa, Luonnonvoimat Yyterissä - erinomaista matkalukemista siis! 

Kirjasta myös näissä blogeissa: Luetut, Kirjarikas elämäni ja Leena Lumi. Seinäjoen kirjaston tämänvuotisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 5: Kirja joka sijoittuu talveen ja Seinäjoen vuoden 2019 lukuhaasteessa kuittaan sillä uuden maan. PopSugar Reading Challenge: A book with a map (tarinassa oli useita karttoja). Helmet 13: Kirjassa eksytään. 

Jane Harper: Kuiva kausi

Jane Harper 2016. Englanninkielinen alkuteos The Dry. Suomentanut Mari Hallivuori. Tammi 2019. 381 sivua. Luin BookBeatista.

Tämäkin uutuusdekkari on näkynyt blogeissa melko taajaan kevään ja alkukesän aikana. Se on kirjailija Jane Harperin esikoisdekkari ja rohmunnut useita palkintoja. Ihan ykkösjännäriksi en Kuivaa kautta kuitenkaan omissa lukumuistoissani nosta, mutta erittäin hyvin kirjoitettu teos siitä huolimatta.

Liittovaltion agetti Aaron Falk saapuu pieneen Kiewarran kaupunkiin keskelle ei-mitään. Mies joutui pakenemaan kaupungista isänsä kanssa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Hänen lapsuudenystävänsä Ellie oli löydetty joesta kuolleena ja kylä langetti syyn Falkien harteille. Nyt Falk palaa Kiewarraan hautajaisiin. Hänen toinen lapsuudenystävänsä Luke on tappanut perheensä ja itsensä. Tapaus näyttää selvältä, mutta perhe ei siihen usko. Niinpä Aaron jää Kiewarraan viikoksi selvittääkseen, mitä järkyttävien surmien takana voisi olla.

Kiewarrassa ei ole satanut pisaraakaan kahteen vuoteen. Sen tuntee luonto ja sen tuntevat ihmiset nahoissaan. Koko kylä tuntuu olevan syttymispisteessä. Katastrofaalinen kuivuus koettelee kaikkia ja sen kautta Harper luo teokseen tiiviin, hikisen tunnelman ja hyödyntää sitä hyvin. Falkin vierailu aiheuttaa kapakkatappeluita, hänen autonsa tuhritaan, eikä vastaanotto ole muutenkaan lämmin - hiostava kyllä. Aaronilla on tutkimuksilleen paikallispoliisin tuki, mutta miten kahden tapauksen selvittäminen onnistuu viikossa, kun vastassa on öykkäreitä, pitkävihaisia maajusseja ja kuumuus?

Kuiva kausi on koukuttava ja jännittävä juuri sopivalla tavalla. Eteläinen Australia tuo siihen omanlaisensa säväyksen. Kahden eri aikatason yhdistäminen toimii tässä teoksessa erittäin hyvin. Olen lukenut romaaneja, joissa aikatasot saavat minut sekaisin, mutta Harper on löytänyt tavan, jolla ne täydentävät toisiaan erinomaisesti ja ne on helppo pitää erillään. Sen sijaan kahdenkymmenen vuoden takainen valtava kauna, johon Aaron Kiewarrassa törmää, ei ihan vakuuta minua, mutta ehkä joku toinen lukija pitää sitä hyvinkin realistisena.

Kuiva kausi aloittaa Aaron Falk -sarjan, joten innostuneimmat saavat jatkossa lisää hiostavaa luettavaa. Sarjasta on kiinnostunut myös näyttelijä Reese Witherspoonin tuotantoyhtiö. Näemmekö Aaronin jonain päivänä valkokankaalla? Kirjasta ovat postanneet myös Leena Lumi, Kirjarikas elämäni, Kirjasähkökäyrä ja Oksan hyllyltä.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty. 2013. Englanninkielinen alkuteos The Husband's Secret. WSOY 2014. 444 sivua. Suomentanut Helene Bützow

Olikohan tässä nyt ilmeisen helppo valinta Helmetin haastekohtaan 46: Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama teos? Kirjan alkusivuilla alkoi tuntua, että vaikka olenkin kovasti pitänyt Moriartyn teoksista Mustat, valkeat valheet ja Nainen joka unohti, pitäisi lukemisten välillä pitää kunnon tauko. Noin niin kuin vuosi tai jotain, sillä hieman liian tutulta tuntui tämän kanssa. Moriartylla on oma, sarkastisen hauska, samaan aikaan melankolinen tyylinsä, josta kyllä pidän, mutta hänen kirjojensa aihepiirit ja hahmot ovat keskenään niin hirvittävän samankaltaisia, että voisin jo käyttää termejä tehtailu, hyvä menestysresepti ja niin edelleen. Mikäpä siinä :)

Hyvä aviomies kertoo kolmesta naisesta ja heidän perheistään Sydneyssä. Rachel, jo eläkeikäinen kanslisti, on menettänyt tyttärensä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tytär, Janie, oli silloin vasta 17-vuotias ja päättänyt kertoa poikaystäväehdokkailleen, kumman hän heistä on valinnut. Valinnalla on kohtalokkaat seuraukset. Rachel on oppinut elämään surunsa kanssa, mutta nyt kun hänen ainoa lapsenlapsensa, elämänsä ilo on muuttamassa toiselle mantereelle, tuntuu kuin tyttären muistot alkaisivat piinata häntä entistä voimakkaammin.

Tess sen sijaan on juuri kuullut, että hänen rakas serkkunsa ja aviomiehensä ovat rakastuneet toisiinsa. Tess jättää Melbournen ja muuttaa pienen poikansa kanssa Sydneyyn auttamaan rampautunutta äitiään. Sydneyssä Tess törmää entiseen poikaystäväänsä ja heittäytyy tämän kanssa intohimoiseen uusintaan. Connor sattuu muuten olemaan toinen niistä pojista, jotka kilpailivat Janiesta vuonna 1984. Samalla alueella asuu myös Cecilia, kolmen tyttären äiti, Tupperware-myyjä ja tehopakkaus, joka on naimisissa John Paulin kanssa. Toinen niistä Janien mahdollisista poikaystävistä vuosikymmenten takaa.

Melkoinen salaatti naisia, puolisoita, lapsia, äitejä, suhteita ja verkostoja, joiden kanssa sai lukiessa olla tarkkana, että muistaa miten kaikki liittyy kaikkeen. Tarinan taustalla on tietysti nuoren Janien kuolema. Mutta miten siihen liittyy John Paulin kirjoittama kirje, jonka Cecilia löytää vintiltä? Janien murha on nimittäin jäänyt selvittämättä, vaikka Rachelilla onkin varma aavistus siitä, kuka se voisi olla. Kun vyyhti lähtee purkautumaan - tai itse asiassa sotkeutumaan entistä pahemmin - joutuvat naiset läpikäymään kipeitä asioita. Tessin on valittava, kenen kanssa hän jatkaa ja kuka saa anteeksi. Rachelin on kohdattava tosiasiat ja tehtävä päätös, joka vaikuttaa Cecilian perheen elämään. Cecilia puolestaan joutuu ottamaan harteilleen liian suuren vastuun ja teon, jonka paljastuminen vaikuttaisi hyvin monen ihmisen tulevaisuuteen.

Moriartyn kirjoja yhdistävät ruuhkavuosia elävät naiset, jotka rimpuilevat ajankäytön, velvollisuuksien ja parisuhteittensa kanssa. Lasten koulumaailma tuntuu vievän loputtomasti aikaa juhlineen ja askarteluineen, sosiaalinen paine on valtava ja aina tuntuu olevan joku, joka pärjää taistelussa muita paremmin ja se joku, joka kapinoi naisten itsensä luomaa systeemiä vastaan. Aihepiirit ovat siis sinänsä hyvin kaukana omasta arjestani. Tarinoissa on kuitenkin aina mukana se mysteeri, kevyt jännityselementti, joka vetoaa dekkariminääni. Ja tietysti se tyyli, millä Moriarty kirjoittaa: näennäisen kepeää, vaivatonta tekstiä ja dialogia, joka on kuitenkin pirullisen tarkkaa ja herkullisen havainnoivaa. Viimeksi totesin, että kirjailijalla "on veikeä taito suhtautua arjessa itsestäänselvyyksinä pidettyihin yksityiskohtiin ironialla ja jopa pienellä anarkialla". Mutta nyt kyllä pidän sen vuoden tauon ennen kuin luen tänä vuonna suomennetun uutuuden!

Hyvän aviomiehen ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Paula, Ulla ja Leena.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Evie Wyld. 2013. Englanninkielinen alkuteos All the Birds, Singing. Suomentanut Sari Karhulahti. Tammi 2016. 284 sivua.

Joskus käteen osuu kirja, jossa on jotain mihin ei ole törmännyt pitkään aikaan, tai peräti jotain ihan uutta. Evie Wyldin kohdalla osasin epäillä jotain tällaista jo blogiarvioiden perusteella. Onneksi huokailin kirjan kohdalla äänekkäästi kirjakaupassa niin joulupukki tiesi tuoda juuri oikean lahjan! Mitä se jotain sitten on?

Toinen raadeltu ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsennetty jouluvanukas. Ympärillä tepasteli käheä-äänisiä ja kiiltävänokkaisia variksia, ja kuin huidoin niitä kepillä, ne lensivät puihin tarkkailemaan minua, levittelemään siipiään ja laulamaan, jos niiden rääyntää voi lauluksi sanoa.

Nuori nainen, Jake Whyte, on muuttanut muutama vuosi aikaisemmin jollekin karulle Britannian saarelle. Hän elää visusti yksin, välttelee kyläläisiä ja hoitaa viittäkymmentä lammastaan. Jake pelkää. Hän herää öisin risahduksiin, huutoihin, askeleisiin ja pitää vasaraa tyynynsä alla. Joku tai jokin on tappanut häneltä kaksi lammasta. Ovatko syypäät kylän nuoret vai metsänrajassa asusteleva kettu? Jake epäilee jotain muuta, jotain isompaa. Hänen ainoa toverinsa tilalla on Koira, kunnes eräänä yönä lampolasta löytyy parrakas mies, joka kaipaa yösijaa. Lloyd jää taloon, auttaa lampaiden pidossa ja pitää seuraa, vaikkei Jake sellaista tiennyt kaipaavansa. Vähitellen nainen rentoutuu eikä säikähdä enää miehen kosketusta olallaan.

Vuosia aikaisemmin Jake on lähtenyt kotoaan Australiassa. Mustasukkaisuudesta aiheutunut vahinko paisuu niin suureksi, ettei tytöllä ole enää asiaa kotiin. Hän oppii tienaamaan elantonsa miesten yksinäisyydellä ja tylsyydellä, vaikka ammatinharjoittamisessa on varjopuolensa. Vanha Otto tekee Jakelle ehdotuksen. Hänellä on lammastila, jossa kaivataan naista ja apuria. Lupaavan alun jälkeen Jake tuntee olonsa vangituksi ja lähtee taas pakoon.

Kaikki laulavat linnut on jännitysromaani, joka sytytti himon ahmaista se kerralla. Sen pimeässä, väkivaltaisessa ja pelkojen täyttämässä maailmassa on jotain hurmaavan rosoista kauneutta. Siksi sitä ei voinut ihan kerralla ahmaistakaan. Tuulinen, vähäeleinen maisema, aavikon kuumuus tai maastopalon vyöry pakottivat hidastelemaan ja nautiskelemaan samalla kun elämän vähemmän kauniit yksityiskohdat aiheuttivat puistatuksia. Wyldin kieli on toisaalta lyyristä, toisaalta niin rehellistä kuin vain rankka elämä on. Jos Jaken tarina pitäisi kuvailla äänin, olisi siellä koiran haukkua, lintujen raakkumista, kärpäsiä, portaiden natinaa, tulen pauhua, lampaiden määintää ja raskasta hengitystä. Jos tarina olisi hajuja, se olisi vastasyntyneitä karitsoja, viskiä, pesemättömiä miehiä, palanut ruumis ja eritteitä lakanalla. Ja silti kaiken yllä on pilkahdus toivoa, odottamatonta hellyyttä, luonnon suloja ja varovaista huumoria.

Me molemmat katsoimme Koiraa, joka heilautti häntäänsä verkalleen ja käänsi sitten kuonon kohti kukkulan lakea sen näköisenä, että ajatteli muita asioita.

Romaani liikkuu ajallisesti kahdessa tasossa. On nykyaika saarella, vaaniva otus, Lloyd ja Koira. Joka toinen luku palaa ajassa taaksepäin aikaan Australiassa, taaksepäin kulkien. Näin tapahtumien seuraukset ovat lukijalle selvillä jo tarinan alkaessa, mutta syyt paljastuvat vasta vähitellen. Pala palalta selviää, mitä Jaken nuoruudessa tapahtui ja miksi hän pelkää ja pakenee.

Kaikki laulavat linnut on voittanut EU:n kirjallisuuspalkinnon ja Helmetin haasteessa se sopii sen (16) lisäksi kohtiin: (1) kirjan nimi on kaunis, (2) kehuttu kirjablogeissa, (5) siinä liikutaan luonnossa, (10) kansi on kaunis, (17) kannessa on sinistä ja valkoista, (23) käännöskirja, (41) kannessa on eläin ja (48) aihe josta tiedän hyvin vähän = lampaankasvatus!

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him?, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tuijata ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Liane Moriarty. 2010. Englanninkielinen alkuteos What Alice Forgot. WSOY 2016. Suomentanut Helene Bützow. 495 sivua.

Esitin joulupukille kolme kirjatoivomusta. Yksi niistä oli Liane Moriartyn tuorein suomennos Nainen joka unohti. Luin tasan vuosi sitten tämän australialaisen kirjailijan teoksen Mustat valkeat valheet ja ihastuin kovasti. Täältä voit lukea, miksi. Tämänkertainen teos oli tunnistettavalla tavalla Moriartyn tekstiä ja maailmaa, mutta siitä jäi puuttumaan se sarkastisen terävyys ja hahmojen herkullinen itseironisuus, josta sain kiksejä vuosi sitten. Siitä huolimatta teoksessa oli jotain erittäin koukuttavaa ja nautinnollista.

Alicesta on tullut kymmenen vuoden aikana kolmen lapsen äiti, kiireinen ja hoikka, juoksusta nauttiva jokapaikan aktiivi, jota naapurustossa ihaillaan ja vihataan. Hänellä on menestyneen miehensä ansiosta upea koti, varaa personal traineriin ja ylellisiin asuihin, eikä hän unohda laittautua viedessään lapsiaan kouluun ja lukuisiin harrastuksiin. Kiire ja arvostuksen puute ovat kuitenkin näivettäneet avioliiton, ennen niin suloisen parisuhteen, ja Alice on eroamassa miehestään. Kunnes hän lyö päänsä kuntosalilla ja menettää muistinsa. Alice ei muista mitään, mitä kymmenen vuoden aikana on tapahtunut: hän ei muista lapsiaan, hän ei muista eroa, hän ei tiedä miksi välit mieheen ja rakkaaseen siskoon ovat viilenneet.

Ensimmäisten päivien aikana Alicen on opeteltava nykyisen arkensa rutiinit uudelleen ja ennen kaikkea tutustuttava lapsiinsa. Vielä kymmenen vuotta sitten lapsekkaan huolettomasta, luottavaisesta ja rakastuneesta nuoresta Alicesta on tullut sietämätön ja kipakka ihminen, jota hän itse ei voi sietää. Raskainta heräävälle Alicelle on ymmärtää, miksi avioliitto on hajalla. Nainen päättää tehdä kaikkensa selvittääkseen ongelman ja saadakseen miehensä takaisin. Samalla hänen täytyy päästä kärryille siskonsa elämästä ja ongelmista, äitinsä uudesta avioliitosta ja lastensa luonteenpiirteistä. Eikä aikaa ole paljon, sillä kiireinen arki ei ole muuttunut miksikään ja megamarenkitapahtuma lähestyy uhkaavasti.

Kuten edellisessäkin teoksessa, tässäkin tarinassa on keskiössä naisia ruuhkavuosien keskellä. Alakouluikäisten lasten arki, koulumaailma ja harrastusrumba tekevät äideistä väsyneitä, kilpailuhenkisiä ja armottomia. Vain he tietävät, mikä on lapselle parasta. Vain he pystyvät kaikkeen, mitä nykyelämä vaatii perheiltä. Samassa tilanteessa on myös Alice. Muistinmenetys saa hänet kuitenkin kyseenalaistamaan tuon kaiken hässäkän ja kireyden mahdottomuuden, rentoutumaan ja vaatimaan sekä itseltään että ympäristöltään vähemmän.

Teoksessa on runsaasti teemoja, jotka ovat monille 30 - 40-vuotiaille ajankohtaisia ja jopa kipeitä aiheita. Alicen sisko muun muassa kamppailee pitkäksi venyneen lapsettomuuden kanssa. Ja vaikka Moriarty - ainakin minun näkökulmastani - käsittelee näitä teemoja hyvin uskottavalla ja vahvalla otteella, ikään kuin kokemuksen tuomalla varmuudella, pystyy hän samalla tarkastelemaan niitä myös ulkopuolelta käsin. Ehkäpä juuri siitä syystä minäkin nautin hänen teoksistaan, vaikkeivat nuo teemat kosketa minua henkilökohtaisesti. Moriartyn tyyli on ihanan raikasta, eläväistä ja oivaltavaa, ja hänellä on veikeä taito suhtautua arjessa itsestäänselvyyksinä pidettyihin yksityiskohtiin ironialla ja jopa pienellä anarkialla.

Varsin pitkään teokseen tuo keveyttä tyylin lisäksi myös näkökulmien ja tekstilajien vaihtelu. Alicen näkökulman lisäksi ääneen pääsee hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa kotitehtävää, eräänlaista päiväkirjaa terapeutilleen ja hänen "isoäitinsä" Frannie, joka pitää blogia netissä ja saa kommentteja lukijoiltaan. Pidin kovasti tavasta, jolla heidän versionsa erottuivat "perustekstistä".

Se, mikä sai minut ahmimaan kirjan, oli tietysti hyvinkin pinnallinen ja viihteellinen halu saada tietää, miten Alicen rakkauselämän käy. Vaikka Moriartyn teoksissa on paljon asiaa, luokittelen ne kuitenkin aika viihteelliselle tasolle ja nautin siitä, miten aivot ovat tavallaan narikassa pari päivää. Lukeminen on helppoa - joskin kulutin muutaman nenäliinan -, tarina on loppujen lopuksi hyvin ennalta-arvattava ja useat hahmotkin melko kliseisiä. Silti, jotain taikaa Moriartyn kynässä aina on.

Kirjaa on luettu melko paljon blogeissa, mm. näissä: Amman lukuhetki, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Rakkaudesta kirjoihin.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Liane Moriarty. 2014. Englanninkielinen alkuteos Big Little Lies. Mustat valkeat valheet. WSOY. 2015. Suomentanut Helen Bützow. 445 sivua.

"Ed sammutti kylpyhuoneen valot. He menivät omille puolilleen vuodetta, sytyttivät lukulamput ja vetivät päiväpeiton pois sulavin, samanaikaisin liikkein, jotka olivat Madelinen mielialasta riippuen merkki joko täydellisestä avioliitosta tai siitä, että he olivat jämähtäneet keskiluokkaiseen esikaupunkirutiiniin, ja heidän oli myytävä talo ja lähdettävä kiertämään Intiaa."

Australialaisen Pirriween esikoululaisten äidit, keskiluokkaisuus ja ihmissuhteet ovat pääosassa tässä satiirisen pistävässä teoksessa. Kerrontaa vievät eteenpäin naiset jotka ovat armottomia toisiaan, mutta myös itseään kohtaan. Moriartylla on sana hallussa: hän iskee suoraan stereotypioihin tekemällä itsestäänselvyyksistä komiikkaa. Osansa saavat ulkonäköpaineet, ihmissuhteet, suorittaminen ja juoruilu - mutta ennen kaikkea juonittelu.

Miten julma voi ihmisluonto ollakaan koulun joulujuhlan alla! Nämä naiset eivät kaihda keinoja raivatakseen toisen äidin tai tämän lapsen pois tieltään. Tarkoitus pyhittää keinot, kun on kyse omista rakkaista. Jo kirjan alussa annetaan ymmärtää, että tulee tapahtumaan rikos. Se ei tietenkään riitä, vaan rikoksen taustalla olevaa pahuutta tarjoillaan pieninä annoksina pitkin matkaa.

"RIKOSKONSTAAPELI ADRIAN QUINLAN: Meneillään on murhatutkinta, mutta lisäksi uskomme, että useampi henkilö saa syytteen pahoinpitelystä. Olemme hyvin pettyneitä ja järkyttyneitä siitä, että joukko vanhempia käyttäytyy tällä tavalla."

Tietysti kepeän pinnan alla väijyy salaisuuksia, häpeää ja väkivaltaa. Naiset puhuvat paljon, mutta myös vaikenevat. Siksi tämä kirja ei olekaan pelkkää viihdettä. Moriartyn taitavan tarkkanäköinen teksti on laadukasta ja kestävää. Olin alkuun hieman epäilevä, sillä lapsiperheet ja esikoululaisten projektit eivät kuulu omaan arkeeni. Vanhemmuus ja koulumaailma tarjoavat kirjassa kuitenkin hyvin herkulliset puitteet, ja loppujen lopuksi Moriartyn tapa ruotia ihmisluontoa on hirveän osuvaa.

Kertakaikkisen koukuttava yhdistelmä, josta ovat kirjoittaneet myös Annika, Leena, Jonna ja Mari A.

Kuittaan tällä itselleni uuden vuoden Helmet-haasteen ensimmäisen pisteen, kohdan 30: Viihteellinen kirja. Samalla saan uuden pisteen maailmanvalloitukseeni.