Douglas Stuart: Nuori Mungo

Douglas Stuart 2022. Englanninkielinen alkuteos Young Mungo. Suomentanut Laura Jänisniemi. WSOY 2023. 419 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Douglas Stuartin esikoisromaani Shuggie Bain oli niin järkyttävän hyvä - Booker-palkinnon voittaja! - että Nuori Mungo meni lukulistalle heti ilmestyttyään. Silloin kävi kuitenkin niin, etten ehtinyt lukea sitä ajoissa, kirja piti palauttaa takaisin kirjastoon, ja teos unohtui. Kunnes näin sen jälleen kirjaston hyllyssä eräänä päivänä ja aloitin sen saman tien. Nyt Nuori Mungo on luettu ja melko ylistävät pisteet annan sillekin.

15-vuotias Mungo elää Glasgowin köyhälistöalueella, jossa protestantit ja feeniläiset eli katolilaiset ottavat jatkuvasti yhteen. Tätä ennen olin sijoittanut kyseiset kahnaukset Irlantiin, mutta nyt tiedän, että kahtiajako koskee yhtä lailla Skotlantia. Mungon äitiä ei juuri näy, tai jos tämä piipahtaa kotona, hän on niin kännissä ja ailahtelevainen, ettei hänestä ehdi huokua äidillistä tukea. Sitä Mungo kuitenkin kovasti kaipaa ja yrittää olla äidilleen mieliksi aina kun tämän näkee. Isoveli Hamishilla on oma katujenginsä ja tapansa selvitä elämässä: tappelut, varastaminen, kiusaaminen ja päihteet. Isosisko Jodie pärjää koulussa ja on teräväsuinen kuin mikä, huolehtii asunnosta ja Mungosta, eikä voi sietää äitiään. Isä on kuollut jo ennen Mungon syntymää äidin ollessä hädin tuskin täysi-ikäinen.

Lähtökohdat ovat siis heikot ja haastavat, kun nuori Mungo alkaa epäillä itsessään jotain, mitä joutuu pitämään salassa. Hän tapaa naapurustossa asuvan katolilaispojan, Jamesin, joka kasvattaa puluja kyyhkyslakassaan lähistöllä. Nuorukaiset löytävät yhteisen sävelen ja rakkauden, joka lämmittää kaltoinkohtelun, väkivallan, kovuuden ja yksinäisyyden täyttämässä arjessa. Poikien välisessä suhteessa ei mikään ole sallittua - he edustavat eri uskontokuntia, he ovat homoseksuaaleja - eikä heillä taida olla mitään edellytyksiä saada pitää toisiaan. He ovat jotain muuta kuin työväenluokan toksinen mieskuva.

Nuori Mungo on järkyttävän raastava, kohtuuton ja väkivaltainen romaani. Mungon elämä on täynnä niin valtavaa vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, että lukijan on haukottava välillä henkeään. Poika pysyy hädin tuskin hengissä, mutta silti lukiessa ja tarinan edetessä on vaan uskottava siihen, että kaikki kääntyy joskus kohti parempaa, edes hetkeksi. Ja sitten kun se hetki koittaa, syntyy väärinkäsityksiä, ruhjeita ja sydänsärkyä, ja aikuiset pettävät pahimmalla mahdollisella tavalla. Romaani ei tarjoa Glasgow'n köyhälistöstä minkäänlaista positiivista mielikuvaa, ei koulusta, ei AA-kerhosta. No, ehkä naapurissa asuvan, pahoinpidellyn rouvan lämpimät ateriat ovat sentään jotain. Ja silti tarina vie eteenpäin, koukuttaa ja saa uskomaan, että nuorella Mungolla on tulevaisuus.

Kirjoitin Shuggie Bainista näin: "Stuart kirjoittaa hienosti 1980-luvun Glasgowsta, elatustuilla elävistä ihmisistä, työväenluokan ahdingosta, näköalattomuudesta, nälästä, puutteesta ja kaduista, joilla ei juurikaan näe toivoa." Ihan sama pätee myös Mungon maailmaan. Yhtymäkohtia Shuggie Bainiin on myös pienen pojan ehdoton rakkaus ja lojaalius alkoholistiäitiä kohtaan, riipaiseva tarve yrittää pärjätä ja uskoa huomiseen. Tämäkin teos pohjautunee pitkälti kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin lapsuudesta Skotlannissa. Nykyisin kirjailija asuu Yhdysvalloissa.

Oksana Vasjakina: Haava

Oksana Vasjakina 2021. Venäjänkielinen alkuteos Rana. Otava 2023. Suomentanut Riku Toivola. 261 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kiitos Helmet-lukuhaasteelle tämän kirjan löytämisestä! Teos oli jäänyt mieleeni jo ilmestymisvuonnaan ja muistaakseni lainasinkin sen jo kerran aikaisemmin, mutta nyt siis vasta luin. Itse lukuhaaste ei tule ihan onnistumaan tänä vuonna - jää ensimmäistä kertaa muutaman kirjan vajaaksi - mutta ilman haastetta en tätäkään kirjaa olisi lukenut.

Vasjakina on kirjoittanut autofiktiivisen teoksen, joka on ilmeisesti aiheuttanut ristiriitaisen vastaanoton Venäjällä. Nuori homoseksuaalinen kirjailija-kertoja kuljettaa Venäjän halki syöpään kuolleen äitinsä tuhkia kohti Siperiaa, kaupunkia, jossa hän asui pitkään äitinsä kanssa. Nuorena kuolleen äidin ja tyttären suhde ei ole ollut ihan helppo. Äiti on jäänyt varsin etäiseksi, mutta tytär kokee tärkeäksi kuljettaa tämän tuhkat heille yhteiseen paikkaan.

Niin matka kuin kirjan kirjoittaminen ovat mahdollisuus tutustua äitiin, tämän menneisyyteen ja valintoihin, ystäviin ja miehiin. Päähenkilö haluaa ymmärtää kompleksista viha-rakkaussuhdetta, joka heillä oli. Äiti jopa epäili, että tytärtä imettäessä rintaan jäänyt maitotippa olisi aiheuttanut kohtalokkaan rintasyövän vuosia myöhemmin. Tyttären täytyi kuulla muilta kuin äidiltään, ettei ollut kirottu.

Haava on tutkielma äidin ja tyttären välisestä suhteesta, mutta paljon muutakin. Se on rohkea kuvaus homoseksuaalisuudesta ja ruumiillisuus on olennainen osa Vasjakinan tavasta kuvata päähenkilön tuntemuksia ja kokemuksia. Kertoja käy läpi ensimmäisiä kokemuksiaan naisten kanssa, ensirakkauksiaan ja niiden vaikutusta aikuiseen rakkauteen, jossa hän kokee turvaa ja luottamusta. Naiseus ylipäätään nousee kantavaksi teemaksi.

Romaanissa on runsaasti lainauksia runoudesta ja viittauksia kirjallisuuteen. Päähenkilö esittelee omaakin runotuotantoaan. Runot ja lainaukset rikkovat kerrontaa mukavalla tavalla ja tekevät romaanista monisyisen. Kerronta on myös melko poukkoilevaa, se liikkuu ajassa ja muistoissa matkan ollessa eräänlainen kehys kaikelle muulle. Vaikka teemat ovat varsin raskaat, Vasjakinan teksti hengittää hyvin ja saa potkua hennosta annoksesta mustaa huumoria.

Alice Winn: In memoriam

Alice Winn 2023. Englanninkielinen alkuteos In memoriam. Suomentanut Seppo Raudaskoski. WSOY 2023. 480 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ensimmäinen maailmansota on juuri alkanut ja 18-vuotiaita brittejä houkutellaan värväytymään mukaan rintamalle. Tunnelma on isänmaallinen ja sotaponnistuksia pidetään kunniakkaana tekona. Preshuten sisäoppilaitoksessa kasvaneet nuoret, Sidney Ellwood ja Henry Gaunt, eivät ole vielä kahdeksaatoista, mutta yksi päätä sekoittava hetki sillalla saa ensin Gauntin lähtemään sotaan ja pian Ellwood seuraa perässä.

Alice Winn on kirjoittanut väkevän romaanin raskaista aiheista. Sota eturintamalla ja juoksuhaudoissa on hyvin julmaa, raakaa ja vaikka Winn kuvaa sitä uskomattoman realistisella tavalla, sitä pystyy seuraamaan ja sen vaiheet vievät mukanaan. Nuoret menettävät sodan aikana valtavan määrän koulukavereitaan ja veljiään, perheet hajoavat ja mielet murtuvat. Nuorissa on kuitenkin sinnikkyyttä ja elämänjanoa, vaikka kuukaudet sodassa eivät etene niin kunniakkaasti kuin he kuvittelivat.

Ellwoodilla ja Gauntilla on salaisuus, ominaisuus josta heitä rankaistaisi, jos he jäisivät kiinni. Nuoressa Ellwoodissa seksuaalisuus on löytänyt suuntansa jo vuosia aikaisemmin, kun taas Gaunt on pitänyt omansa salassa osin myös itseltään. Löytävätkö parhaat ystävykset toisistaan muutakin kuin ystävyyttä, ja kestääkö se läpi Sommen kuuluisan verilöylyn, vankileirit ja iskujen moukaroimien ruumiiden. Sotaromaanin lisäksi In memoriam on rakkausromaani ja väistämättä myös kasvutarina.

Winnin teoksessa on hienolla tavalla raakuuden ja ruumiillisuuden seassa hienostuneisuutta, väkevää rakkautta ja kirjallisia sitaatteja, kun Ellwood sirottelee puheeseen Tennysonia ja Keatsia ulkomuistista. Ruumiillisuus on toisaalta osa sotaa ja vammoja, mutta myös seksuaalisuutta ja - ehkä häiritsevimpänä yksityiskohtana - väkivaltaa sisäoppilaitoksessa. Tässäkin yksi taso, jonka Winn nostaa esiin merkittävänä teemana. Mitä kaikkea nuoret pojat toisilleen tekevätkään laitoksessa, josta toiset selviävät ulos terveempinä kuin toiset. Ja tämänkin Winn osaa kirjoittaa hienovaraisesti, mutta mitään säästelemättä.

In memoriam viittaa Preshuten oppilaitoksen omaan julkaisuun, sanomalehteen, johon listataan säännöllisesti kaikki sodassa kaatuneet ja haavoittuneet. Tekstin perusrakennetta jäsentävät Preshutianin ja Ellwoodin runouden lisäksi myös lukuisat kirjeet, joita pojat ystävineen ja perheenjäsenineen kirjoittavat tiiviisti toisilleen aikana ennen puhelimia, tekstiviestejä ja sähköposteja. Niissä on omanlaisensa viehätys, reilun sadan vuoden takaisen maailman ominaisuus. Upea, monitasoinen ja monivivahteinen, rohkeakin romaani, joka yhdistelee useita kipeitä teemoja.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Pirkko Saisio 2003. WSOY. 269 s. Perheenjäsenen kirjahyllystä. Kuva kustantajan.

Vaikka Saisiolta on ilmestynyt vasta uusi romaani Suliko, nappasin lainaan Punaisen erokirjan heti kun se oli valittu asiantuntijoiden äänestyksessä 2000-luvun parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi (Hesarin juttu). En ole lukenut Saision omaelämäkerrallisesta trilogiasta muita osia; hänen tuoreempi tuotanto on tutumpaa (Signaali, Mies, ja hänen asiansa sekä Passio). Julkaisen postaukseni tänään osana kirjabloggaajien klassikkohaastetta - kai tämä romaani on jo moderni klassikko!

En varmaankaan osaa sanoa Punaisesta erokirjasta mitään mitä siitä ei olisi jo sanottu, mutta pidin jälleen kerran siitä, miten pakotonta ja vaivatonta Saision teksti on. Kuka tietää, miten paljon kirjailija viilaa lauseitaan, mutta lopputulos on kuin tekstiä ei olisi viilailtu lainkaan, vaan se syntyisi suoraan täydellisen valmiina. Kerronta on hyvin erilaista kuin vaikkapa lukuromaanin kaltaisessa Passiossa. Punaisen erokirjan kerronta on dialogimaisempaa, katkonaista ja hyvin aukkoista, kuin ajatus. 

Tarina siirtyilee ajassa ja paikassa, 1970-luvun nuoruuden, 1980-luvun alun ja 2000-luvun välillä. Nuori Pirkko muistelee opiskeluaikojaan Teatterikorkeakoulussa, silloisia ystäviään, rakastettujaan ja opettajiaan. Seksuaalinen herääminen vuosikymmenellä, jolloin homoseksuaalisuus on ollut vielä tautiluokituksissa ja juuri ja juuri poistettu rikoslaista, on ollut dramaattisen rohkeaa, ja aiheuttanut Saisionkin perheessä välirikkoja. 

Autofiktiivinen romaani on ollut noin kaksikymmentä vuotta sitten, ilmestyessään, jotain valtavirrasta poikkeavaa. Nythän niitä kirjoitetaan valtavasti. Saisio avaa omien nuoruusvuosiensa kokemusten kautta myös 1970-luvun poliittista ilmapiiriä ja sen näkymistä opiskelijaelämässä. Tiesin toki, että vasemmistolaisuus on ollut silloin vahvaa, mutta Saisio kuvaa hauskalla tavalla, miten senkin sisällä on ollut asenne-eroja ja vahvuusasteita eri opiskelijapiirien välillä. Lesbokulttuurin, opiskelijaelämän ja politiikan kuvausten yhdistelmä on kiehtova ja silmiä avaava, mutta eniten mieleeni on silti jäänyt epävarman, itseään etsivän nuoren naisen ajatukset ja päätökset, oman tien ja omien ihmisten löytyminen vähitellen. Yksityinen kokemus nousee kuuluisan vuosikymmenen yleisiä virtauksia vahvemmaksi.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

Jonas Gardell 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 1. Kärleken. Suomentanut Otto Lappalainen. Johnny Kniga. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Gardellin romaani on itse asiassa kolmiosaisen romaanin ensimmäinen osa. Jälkimmäiset osat ovat samannimisiä: osat 2. Sairaus ja 3. Kuolema ilmestyivät vuonna 2014. Takakannen teksti antaa ymmärtää, että romaanin tapahtuvat pohjautuvat tosielämään ja että Gardell itse olisi ollut yksi teoksen nuorista, jotka selviytyivät hengissä.

Aids alkaa näkyä uutisissa syksyllä 1982, mutta vasta Yhdysvalloissa, ja koska uuden sairauden - tai oikeastaan oireryppään - leviäminen liitetään homoyhteisöihin, se ei saa kovin suurta painoarvoa uutisoinnissa. Niinpä 19-vuotias Rasmuskaan ei osaa sitä pelätä muuttaessaan Tukholmaan. Homous on poistettu sairausluokituksista Ruotsissa vasta kolme vuotta aikaisemmin, ja vaikka Tukholma on maalaispojalle edistyksellinen suurkaupunki, ja jo monen muualta muuttaneen homoseksuaalin koti, on maailma vuonna 1982 vielä hyvin erilainen.

Pienellä paikkakunnalla Värmlannissa Rasmus on tullut kiusatuksi koko lapsuutensa. Lukiossa naapurikunnassa hän löytää ystäviä, mutta heti ylioppilasjuhlien jälkeen suuntana on Tukholma, jonne hän pääsee asumaan tätinsä luokse. Tukholmassa on selvitettävä heti, missä homot tapaavat toisiaan, millaista koodistoa he käyttävät viestinnässään, mitä missäkin paikassa tehdään ja miten noihin paikkoihin löytää tiensä. Jonas Gardell on sijoittanut romaaniin myös faktatietoa homoseksuaalisuuden ymmärtämisestä ja homojen oikeuksista vuosikymmenten ajalta, mikä asettaa romaanin tapahtumat mielenkiintoisesti yhteiskunnalliselle aikajanalle.

Toinen teoksen päähenkilö, nuori Benjamin, on Jehovan todistaja, joka on oppinut paikkansa ja uskonsa kotonaan ja seurakunnassa. Benjamin on perheensä ylpeys ja kiertää tunnollisesti ovelta ovelle sääntöjen raamittaessa elämäänsä. Erään oven takana on kuitenkin mies, joka tunnistaa Benjaminin homouden saman tien, eikä elämä ole enää ennallaan. Kun joulu tulee ja oven avanneen lämminhenkisen Paulin kotiin kokoontuu seitsemän kohtalotoveria, Benjamin ei tiedä tulevasta elämästään vielä mitään. Rasmus on ehtinyt kokeilla ja tutustua siihen jo syksyn ajan, mutta kumpikaan ei pelkää vielä sitä, mihin osa heistä on jo kuolemassa.

Jonas Gardell kirjoittaa mukavan huokoista tekstiä, joka antaa tilaa miettiä ja hengitellä. Se kuvaa hyvin realistisella tavalla sekä pikkupaikkakunnan ahdasmielisyyttä ja asenteita että uskonyhteisön sitoutuneisuutta Jumalan sanaan ja palvelemiseen. Sekä Rasmuksen että Benjaminin taustat piirtyvät selkeällä tavalla. Samoin vanhempien lapsiin kohdistuvat odotukset ja rakkaus ovat käsinkosketeltavan aitoja. Tukholman kaduilla kohtaavien miesten hienovaraiset katseet ja liikkeet on niin ikään kuvattu erittäin hyvin. Romaanin tarina on vetävä ja koskettava, ja siinä on eräänlaista dokumentaarisuuden tuntua, mikä antaa omanlaisensa sävyn.

Koska Helmet-lukuhaasteen suorittaminen alkaa olla loppusuoralla, löytämäni kirjat ovat täsmäkirjoja tiettyihin haastekohtiin. Esimerkiksi tämän Jonas Gardellin teoksen löysin keskustelusta, johon listattiin kirjoja, joiden nimessä on käskymuoto. Lopulta päädyin kuitenkin sijoittamaan teoksen haastekohtaan, jossa kirjan nimessä tai kansikuvassa on käsi tai kädet. 

Édouard Louis: Muutos: metodi

Édouard Louis 2021. Ranskankielinen alkuteos Changer: méthode. Suomentanut Lotta Toivanen. Tammi 2023. 285 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Päätin lukea toisenkin Louisin teoksen heti alkukesään, sillä huomasin että tämän teoksen kansi muistuttaa Väkivallan historian kantta. Goodreadsin vuosihaasteeseen nimittäin tarvitaan kaksi teosta, joilla on samannäköiset kannet. Teokset täydentävät muutenkin hyvin toisiaan. Väkivallan historia on Louisin toinen romaani ja kertoo pääosin ajanjaksosta, jolloin nuori kirjailijanalku on jo muuttanut Pariisiin. Muutos: metodi läpikäy kirjailijan nuoruutta pidemmältä ajanjaksolta, mutta päätyy niinikään Pariisiin.

Yksitellen pyyhin pois jäljet siitä mitä olin aikaisemmin ollut.

Minun on vaikea suhtautua Louisin teoksiin romaaneina, vaikka sellaisiksi ne on luokiteltu. Ne ovat hyvin omaelämäkerrallisia ja kertovat henkilöstä, joka muuttaa kastenimensä Eddy Bellegueulesta Édouard Louisiksi. Tässä teoksessa tarinaa kuljettaa pääosin minäkertoja, joka osoittaa puheensa välillä isälleen, lopussa ystävälleen Elenalle. Välillä kerronta vaihtuu kaikkitietävään, mutta tämä jää lyhyeksi pätkäksi. Kerronnalliset muutokset ovat hyvä veto - ne pitävät lukijan hereillä ja tuovat tarinaan selontekomaisen näkökulman.

Muutos: metodi kertoo nuoren Édouardin ponnisteluista, päätöksistä ja teoista, joiden avulla hän irtautuu kotiseutunsa köyhyydestä, väkivallasta ja näköalattomuudesta kohti kultturellimpaa, intellektuellimpaa ja avarakatseisempaa maailmaa. Ensin hän muuttaa taidelukioon Amiensin kaupunkiin ja sieltä muutaman vuoden päästä unelmiensa Pariisiin. Amiensissa Édouardilla on ystävänään ja tukenaan sivistyneen perheen tytär Elena, kunnes tämä vaihtuu yliopisto-opettaja Didieriin ja deittikokeilujen kautta vaikuttaviin pariisilaisiin ja kansainvälisiin tuttavuuksiin.

Édouard ponnistelee lukemalla, sivistämällä itseään, käymällä elokuvissa ja teatterissa. Hän hakeutuu seuraan, josta hänen kasvulleen olisi hyötyä, ja onnistuu siinä hyvin. En voinut olla ajattelematta häntä opportunistina, joka raivaa tiensä uuteen elämään muita hyödyntämällä, eikä sitä voi olla pohtimatta kirjailija itsekään. Hän toisaalta kertoo aidosta kiintymyksestä useimpiin tapaamiinsa ihmisiin, mutta myöntää myös mahdollisen hyväksikäytön. Näköalattomasta perheestä kotoisin olevalle nuorukaiselle on uskomaton saavutus päästä niin pitkälle, mutta tie ei ole helppo. Kirjoittamisen ideankin hän poimii kohtaamiltaan kulttuuripersoonilta ja kuten tiedämme, sen avulla hän saa kostonsa ja valtavan menestyksen.

Louis tosiaan puhuu itse kostosta, jonka kohteena hänen syntymäkaupunkinsa ahtaine mielipiteineen on. Lapsesta asti kiusatun, hakatun ja parjatun homopojan kohtalo olisi voinut olla hyvin erilainen, mutta Louis on päämäärätietoinen ja sinnikäs. Milloin hän on tarpeeksi kaukana ja turvassa? Riittääkö siihen Pariisi, riittääkö siihen kansainvälinen menestys? Jättääkö lapsuus häneen jatkuvan irtautumisen tarpeen niin ettei mikään riitä? Pelko siitä, että elämä heittää Louisin takaisin köyhään pohjoiseen, kulkee alati rinnalla.

Muutos: metodi herättää paljon empatiaa toisaalta nuorta Édouardia kohtaan, mutta toisaalta minua säälitti myös Elena, joka menettää ystävänsä Pariisille. Romaanissa yhteys säilyy kirjeitse ja viimeistään tästä teoksesta Elena saa lukea, miten tärkeä hän on Édouardille ollut - jos tuollaista Elenaa on ollutkaan, sillä tämähän on tosiaan romaani! Elena on kuitenkin se, kenelle kirjailija puhuu ja kenelle tämä selittää valintojaan ja tekojaan. Isään ruumiillistuu kosto, jota Louis menestyksellään ja romaaneillaan hakee. Vaikka isästä paljastuu pehmeitäkin puolia, edustaa hän sitä miehen mallia, josta kirjailija on eniten saanut kärsiä.

En ole lukenut esikoisromaani Ei enää Eddyä sekä Väkivallan historiaa seurannutta teosta Kuka tappoi isäni, joten se täytyy vielä varata kirjastosta. Naisen taistelut ja muodonmuutokset on pienenpieni romaani, joka kertoo Louisin äidin elämästä, ensin hyvin nuorena vaimona ja äitinä, joka sitten poikansa tavoin uskaltaa riuhtaista itsensä irti huonosta suhteesta ja ympäristöstä. Teokset täydentävät erittäin hyvin toisiaan, ja ovat herättäneet Ranskassa runsaasti keskustelua luokkayhteiskunnasta, joka ei ole kirjallisuudessa näin selkeästi aikaisemmin näkynyt.

Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

Casey McQuiston 2019. Englanninkielinen alkuteos Red, White and Royal Blue. Suomentanut Johanna Auranheimo. Tammi 2022. 400 s. Lainasin kirjastosta. 

Ilmestymisvuonnaan Yhdysvalloissa parhaaksi rakkausromaaniksi äänestetty kirja valittiin myös Goodreadsissa vuoden parhaaksi esikoisromaaniksi. Sieltä minäkin tämän bongasin. Alun perin ajatus oli löytää Helmetin haastekohtaan 39 bi- tai panseksuaalinen henkilö, mutta koska siihen luin jo toisen teoksen, sijoitan tämän kohtaan 4: Kirjassa on presidentti.

Kiitossanoissaan Casey McQuiston kertoo, miten tarinan aihiosta muodostui hänelle eräänlaista eskapismia silloin kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Siitä viitekehyksestä ymmärrän tarinan synnyn täysin. Voi kunpa avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus voittaisivatkin, peittoaisivat konservatismin ja takapajuisuuden. Siitä tässä on kyse. 

Romaanin päähenkilö Alex kampanjoi presidenttiäitinsä puolesta. Uudet vaalit lähestyvät ja olisi kammottavaa, jos vastaehdokas voittaisi. Vaalit ja kaikki vaaleja edeltävä työ ovat siis tärkeässä roolissa tässä romaanissa. Alexin perhe on tehnyt politiikkaa aina, ponnistanut Texasista Valkoiseen taloon ja muuttanut maailmaa. Alexillakin on selvä visio omasta paikastaan tulevaisuuden Yhdysvalloissa. Kunnes hän aiheuttaa skandaalin Englannin kruununprinssin häissä. Vastineeksi hän lupaa ystävystyä juhlakalun nuoremman veljen, ärsyttävän täydellisen prinssi Henryn kanssa. Ystävyys syttyykin oikeasti ja kaikkien yllätykseksi syvenee vielä pidemmälle.

Tässä vaiheessa Alexin on pohdittava seksuaalista suuntautumistaan, ja vaikka se aiheuttaakin tunnemyrskyn, tässä tarinassa siitä selvitään suorastaan taianomaisen helposti. Ehkä se johtuu ihanasta Henrystä, josta Alex löytää vastinparinsa, aurinkonsa, kuunsa ja ankkurinsa. Nuorten miesten välinen kirjeenvaihto on täynnä terävää sanailua, ylitsepursuvaa tunteilua ja älykkäitä viittauksia historiaan. Katastrofi on tietysti väistämätön, mutta koska tämä romaani on kaikin puolin ennalta-arvattava, lukijan ei tarvitse hermostua nuorukaisten puolesta.

Odotin kevyttä ja romanttista hömppää ja sitä sain. En kuitenkaan odottanut romaanin olevan niin kovin eroottinen. Kuuntelin kirjaa aamubussissa posket punaisina ja toivoin ettei kukaan muu kuule. Lakanoissa piehtaroiminen oli romaanissa kuitenkin vain yksi vaihe, jonka jälkeen lukeminen oli vähemmän kuumottavaa. Ehdin jo miettiä, löytyykö teoksesta tarpeeksi tasoja, tai tasoja lainkaan, mutta nyt kun olen sen kokonaan lukenut, onhan niitä, vaikka melko sinisilmäisiä ja romanttisia ovatkin.

Ehdoton kehu täytyy antaa teokselle siitä, miten se tosiaankin toimii eskapismina. Tarina on täynnä optimismia, lämpöä, ystävyyttä ja siteitä, jotka vain vahvistuvat. Englannin kuningatar - mummi - saa ehkä nenilleen, mutta maailma nytkähtää juuri oikealla tavalla oikeaan suuntaan, suvaitsevaisuus voittaa ja rakkaus pelastaa. Erityisesti pidin nuorten aikuisten välisestä ystävyydestä ja sisarten välisestä rakkaudesta, älykkyydestä kaiken kohelluksen ja rankan kampanjan keskellä sekä karikatyyrisistä mutta hyvin osuvista kulttuurisista ominaispiirteistä niin jenkeissä kuin Kensingtonin palatsissakin.

Ian McEwan: Opetukset

Ian McEwan 2022. Englanninkielinen alkuteos Lessons. Suomentanut Juhani Lindholm. Otavan pokkari 650 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Ian McEwanin romaanien lukeminen on aina yhtä juhlaa. Jo aloittaessa tietää, että kädessä on laatuteos, joka vain paranee edetessään. Yhden romaanin - Polte - jätin aikoinaan kesken, mutta aloitin sen myöhemmin uudelleen ja loppujen lopuksi pidin siitäkin kovasti. Opetuksia on kehuttu McEwanin teoksista parhaaksi sitten Sovituksen, joka on eittämättä kuuluisin. Näissä kahdessa on samaa ainakin se, että ne käyvät läpi päähenkilönsä elämän ja ovat siksi hyvin perusteellisia ja paksujakin. Samalla ne läpikäyvät Euroopan ja Iso-Britannian lähihistoriaa niin mikrotason kuin yhteiskunnankin näkökulmasta.

En kuitenkaan nosta Opetuksia McEwanin parhaimmistoon. Nautin kyllä lukemisesta kovasti, mutta siinä on aineksia hieman jo liikaakin minun makuuni. Kirjaa lopetellessa jo melkein unohtaa, mistä romaani sai alkunsa tai mitä kuuluu kaikille niille entisille tai nykyisille perheenjäsenille ja ystäville vuosien varrelta. 

Päähenkilö Roland Baines syntyy heti toisen maailmansodan jälkeen ja on hyvin samanikäinen kuin kirjailija itse. En ole selvittänyt, onko hänen elämässään tai persoonassaan yhtymäkohtia Ian McEwaniin, mutta en voi olla ajattelematta, että on. Rolandin mukana kuljetaan läpi Englannin historia sodanjälkeisistä vuosista Kuuban ohjuskriisiin, Thatcherin politiikkaan, Tsernobylin säteilystä Brexitiin, aina koronasulkuihin saakka. Rolandilla on vahvat siteet sekä perheenjäsentensä ja myös puolisonsa kautta Saksaan, joten hänen avullaan tutustutaan myös Berliinin muurin hajoamiseen ja Saksojen yhdistymiseen. Saksa kulkee tarinassa mukana luontevalla tavalla matkoina, ihmisinä ja kielenä, jonka mies hallitsee. 

Kun Roland on 11-vuotias, isä päättää laittaa hänet sisäoppilaitokseen, ja välit vanhempiin ohenevat. Sisäoppilaitoksessa Roland saa pianotunteja neiti Cornellilta. Yhteiset hetket nuoren opettajan kanssa jättää poikaan arpia, jotka vaikuttavat tämän rakkauselämään vielä aikuisenakin. Liian intiimi suhde taitaa vaikuttaa myös siihen, että Roland jättää koulut kesken 16-vuotiaana, vaikka lahjoja olisi ollut jatkaa sekä kirjallisuuden että pianonsoiton parissa. Neiti Cornell jättää poikaan toisaalta myös pysyvän muiston rakkaudesta, josta ei heidän kohdatessaan kymmeniä vuosia myöhemmin ole kuitenkaan enää jäljellä mitään.

Rolandista tulee muiden sanoin ajelehtija, haaveilija, mies joka ei tartu tosissaan mihinkään, ehkä jopa itsekeskeinen ja liian seksuaalinen. Hänen elämänsä toinen myllerrys tapahtuu lähempänä neljääkymmentä ikävuotta, kun hänen vaimonsa päättää jättää perheensä ja omistautua kirjailijan uralle Saksassa. Roland jää pienen lapsen kanssa yksin, mikä ei alkujärkytyksen jälkeen ole ainakaan lukijan näkökulmasta lainkaan pahaksi miehen kehitykselle. Isä ja poika ovat läheisiä, heillä on turvallinen verkosto ystäviä ympärillään ja Roland pystyy epämääräisistä töistään ja poukkoilevista ihmissuhteista huolimatta elättämään heitä varsin hyvin. 

Keski-iässä ja vanhetessaan mies alkaa etsiä vastauksia kysymyksiin, joita menneisyydestä kumpuaa. Menneisyydessä ei ole pelkästään neiti Cornell, vaan myös Rolandin äidin epäselvät kertomukset toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista ja ihmissuhteista. Miestä kalvaa myös ristiriitaiset tunteet entistä puolisoa kohtaan, sillä tämä on nyt yksi Saksan menestyneimmistä kirjailijoista, mutta pojalleen tuttu vain lehtikuvista. Miksi naisen piti jättää perheensä niin kylmällä tavalla, miksi hän ei halua olla poikansa kanssa missään tekemisissä? 

Olen joskus todennut että kirja saa jäädä kesken, jos en viihdy päähenkilön seurassa. Ian McEwan osoitti totemukseni vääräksi, sillä vaikka en varsinaisesti pitänytkään Rolandista - tai en osannut arvostaa hänen valintojaan ja hänen tapaansa menettää mahdollisuuksia - halusin todellakin tietää, miten elämä häntä kuljettaa ja miten lapsuuden tapahtumat vaikuttavat vielä vanhana. Kirjalijan taitavuutta on se, että pysyttelin Rolandista etäällä samalla kun olin utelias häntä kohtaan. Teoksessa on koskettavia teemoja, mutta sen lukeminen ei ollut koskettavaa, eikä muutenkaan kovin tunteikasta. Ja silti se piti otteessaan 650 sivun verran erinomaisella tavalla. Eri vuosien yhteiskunnallisiin ilmiöihin, historiaan, aatteisiin, politiikkaan, kirjallisuuteen ja musiikkiin viitataan sopivalla tavalla ilman että romaanista tulee listamaista tai läpijuoksumaista - taitavaa sekin. Suuret kiitokset myös luottosuomentajalle jälleen kerran!

Teoksesta myös blogeissa Tuijata ja Kirjaluotsi.

Jo Nesbø: Verikuu

Jo Nesbø 2022. Norjankielinen alkuteos Blodmåne. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga 2022. 544 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Oli keskiyö ja Harry istui hotellin baarissa. Tuijotti viskilasiaan ja koetti tehdä mielessään tilannekatsausta. Sillä nyt oli tilinteon aika. Aika ynnätä yhteen kaikki ne, jotka hän oli menettänyt, ja kaikki, jotka hän oli pettänyt. Sekä kaikki ne kasvottomat, jotka hän oli ehkä - mutta vain ehkä - pelastanut. Mutta loppulaskelmasta puuttui vielä yksi henkilö.

Harry Hole palaa Osloon, mutta vain koska auttamalla rikasta pohattaa hän pystyy pelastamaan ystävänsä pulasta Kaliforniassa. Oslosta on löytynyt nuori kuollut nainen ja toinen on kateissa. Media yhdistää naiset liikemies Markus Røediin, joka maksaa mitä tahansa nimensä puhdistamiseksi. Toki Røedillä on jo maine häikäilemättömänä naistenmiehenä ja kokaiinin käyttäjänä, mutta hänen yhdistämisensä kuolemantapauksiin on jo eri asia. Hän tarvitsee riippumattoman ja mitään pelkäämättömän yksityisetsivän avukseen. Harry kokoaa tutkijatiimin, joka herättää huvittuneisuutta - kuolemansairaan psykiatrin, rikoksista epäillyn poliisin sekä aineita myyvän taksikuskin - mutta joka onnistuu tehtävässään ja selvittää, kuka oikea syyllinen on.

Harryn tiimillä ei ole kovin monta päivää aikaa tehtävän suorittamiseen, mutta onneksi heillä on edelleen läheiset välit viralliseen poliisitutkintaan eli Katrine Brattiin sekä laboratoriossa työskentelevään Alexandraan, jotka ovat tuttuja hahmoja edellisistä Hole-teoksista. Epävirallisen tutkijatiimin ja oikeiden poliisien välillä käydään tietysti kädenvääntöä, mutta lopulta yhteistyö palkitaan ja Harry saa vapaat kädet tutkia tapauksia, joita tulee lisää. Murhaaja nimittäin lähestyy vähitellen Markus Røediä, jonka menneisyydestä motiivi löytyy. Lukija tietää, millä tavalla mikrobiologiaa hyödyntävä murhaaja toimii ja mikä on hänen motiivinsa, mutta tutkijoilla kestää monta päivää päästä hänen jäljilleen. Ennen sitä Harry ehtii tehdä monta väärää johtopäätöstä.

Verikuu on jo ties kuinka mones sarjan osa, mutta edelleen melko hyvä. Mikrobiologia ja siihen liittyvät yksityiskohdat ovat ehkä aika kaukaa haettuja ja vaikka dekkarin ei tarvitse olla uskottava, tämän teoksen murhatavat olivat jo liiankin epäuskottavia. Aikaisempien teosten huumemaailman kuviot, korruptoituneet poliisit tai liikemaailman ahneus ovat mielestäni toimineet teemoina paremmin ja murhaajien tekotavatkin ovat olleet suoraviivaisempia. Muutama turha sivuaskelkin otetaan ja joita ilman teos olisi ollut hyvällä tavalla lyhyempi. 

Tässä teoksessa oli kiehtovaa ihan toinen puoli: se millä tavalla Harry otetaan Oslossa vastaan, millainen hänen suhteensa on jäljellä oleviin ystäviin tai tuohon omituisten otusten tiimiin. Siinä mielessä taidan olla kiinnostuneempi Harrystä ilmiönä ja hahmona kuin rikoksista, joita hän ratkoo. Mutta niinhän se menee monien muidenkin dekkarisarjojen kanssa.

Harry painii edelleen alkoholisminsa kanssa ja viittaukset musiikkiin ovat ehkä jopa aikaisempaakin runsaampia. Hän suree tietysti edelleen edesmennyttä vaimoaan Rakelia ja elämän suunta on hukassa - tai itse asiassa hän oli jo päättänyt päättää elämänsä Kaliforniassa, kunnes toinen pulassa oleva ihminen muutti hänen suunnitelmansa. Kirjan lopetus antaa mahdollisuuden jatkolle eikä Harry todennäköisesti pääse Oslosta eroon. Oslossa on myös pieni lapsi, joka taitaa viedä jähmeän sankarimme pikkusormen. Syyllisyyden kanssa olisi helpompi elää, jos ottaisi apua vastaan ja oppisi olemaan itselleen armollisempi, mutta siihen ei taida Harry Hole taipua.

Teoksesta myös blogeissa Kirjoittaja Jenni ja Kirjarouvan elämää.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Bernardine Evaristo 2019. Englanninkielinen alkuteos Girl, Woman, Other. Suomentanut Kaijamari Sivill. WSOY 2022. 528 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olin kuullut Evariston lukuisia kirjallisuuspalkintoja kahmineesta teoksesta pelkkää hyvää myös lukupiirikavereiltani, joten siihen oli tartuttava heti tilaisuuden tullen. Barack Obaman vuoden 2019 kirjaksi valitsema romaani imaisi heti mukaansa ja osoittautui kaiken suitsutuksen arvoiseksi ensimetreiltään lähtien.

Tyttö, nainen, toinen on romaani kahdestatoista naisesta, joiden kertomukset risteävät toistensa kanssa, täydentävät toisiaan ja muodostavat upean kokonaisuuden. Kertomukset kattavat läpileikkauksen viime vuosisadan ja tämän vuosisadan alun Britanniasta mustien naisten näkökulmasta. Romaanin laajuus antaa perspektiiviä, tuo syvyyttä ja mittavaa yhteiskunnallista otetta. Se on yhtä aikaa tiukasti kiinni nykypäivän ilmiöissä kuin naisten historiassakin. 

Näiden kahdentoista naisen elämät ja elämäntilanteet ovat hyvin erilaisia, he ovat eri-ikäisiä, eri yhteiskuntaluokista, heidän tavoitteensa ovat erilaisia ja he tekevät hyvin erilaisia päätöksiä. Heitä yhdistää kuitenkin se, että heidät nähdään toisina ja heidän on tehtävä tuplasti töitä asemansa tai tulevaisuutensa eteen, olivat he kotoisin kerrostalolähiöstä, maaseudulta, orpokodista tai taiteilijaperheestä. Samoin heidän perheidensä taustat vaihtelevat: on yksinhuoltajia, jätettyjä, eronneita, muuten vaan erillään eläviä huoltajia, ydinperheitä ja suurperheitä. Moni ponnistaa kuitenkin marginaalista menestykseen tai ainakin pärjää elämässään olosuhteista huolimatta hyvin.

Tyttö, nainen, toinen on hengästyttävän elämäniloinen ja voimaannuttava, vaikka lähes kaikissa tarinoissa on jotain hätkähdyttävää, ravistuttavaa tai jopa järkyttävää. Mustiin naisiin on kohdistunut kautta aikojen väkivaltaa, väheksyntää, alistamista ja monenlaisia ennakkoluuloja. Tässä romaanissa heitä on onneksi kohdannut myös rakkaus, toisesta välittäminen, kannustava opettaja, ihailtava itsekuri, kunnianhimo ja ankara työnteko. Se tekee tarinoista lämpimiä ja toiveikkaita. 

Evariston henkilökaarti on ihailtavan moninainen - yksi hahmo ei ole koskaan pelkästään jotain, vaan kaikissa on alati löytyviä ulottuvuuksia esimerkiksi seksuaalisuuden, sukupuolisuuden, rodullisuuden tai parisuhteiden näkökulmasta. Heidän lokeroimisensa on täysin mahdotonta, ja jos sellaiseen saatoin erehtyä, heti seuraavan tarinan näkökulma toikin edelliseen uuden twistin ja kyseenalaisti omat ennakkoluuloni. 

Rodun, toiseuden ja moninaisuuden lisäksi sanoisin että tästä romaanista jää vahvasti mieleen myös äitiys - tai vanhemmuus, mutta etenkin äitiys. Miten moni lapsi on toivottu tai ei-toivottu, mutta silti rakastettu, miten moni menettää yhteyden juuriinsa tai perheeseensä, miten moni äiti valvoo lapsensa vuoksi, oli vuosikymmen mikä tahansa. Lapselleen toivoo aina menestystä ja helpompaa elämää, mutta osaavatko kaikki arvostaa äitien tekemää työtä tai oman sukunsa historiaa. 

Kirjasta on vaikea kirjoittaa sitaatteja, sillä Evariston tekstissä sen muoto on merkityksellinen. Hän välttelee isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä, ja toisinaan teksti muistuttaa säeromaania. Asettelu tuo raskaisiin teemoihin keveyttä ja se pakottaa pysähtymään sanoihin ja ajatuksiin. Toki kerronnassakin on paljon, mikä keventää, piristää, välillä jopa naurattaa - ja saa kommentoimaan ääneen. Jos kirja tuntuukin pitkältä, jos tuntuu välillä, että teemojen käsittelyyn on käytetty paljon sivuja, ei lukemista malttaisi lopettaa millään. No joo, ehkä pientä saarnaamisen makua paikoin, etenkin tarinoissa jotka sijoittuvat nykypäivään, mutta niin raikkaalla tavalla, että antaa mennä vaan. Vastaavasti ajallisesti vanhimmat tarinat olivat kuin söpöstä tv-sarjasta, mutta sekin on varmasti ollut kerronnallinen valinta, joka toi lisää variaatiota.

Kirjablogeissa Tuijata ja Levoton lukija myös tästä. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 19: Kirja sijoittuu paikkaan, jossa olet käynyt (Lontoo). Goodreadsin haasteesta valitsen kohdan 22: A book with a faceless person on the cover. Pohjoisesta lukuhaasteesta tähän sopii kohta 17: Kirja liittyy vuotuisjuhlaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa on aiheena muutos, joita tästä romaanista löytyy runsaasti, mutta valitsen kohdan 6: Naisen aseman muutos.

Anna Englund: Lautapalttoo

Anna Englund 2022. Siltala. 227 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Törmäsin Anna Englundin haastatteluun Turun kirjamessuilla ja laitoin hänen teoksensa heti kirjaston varausjonoon. Se kannatti, sillä esikoisromaani osoittautui hyvin virkistäväksi, mielenkiintoiseksi ja vetäväksi. Se on romaani kuolemasta ja rajoja uhmaavasta rakkaudesta 1930-luvulla. 

Elena on miniänä pohjalaisessa talossa, jossa rakennetaan ruumisarkkuja, lautapalttoita. Kun asiakkaaksi saapuu helsinkiläinen Lydia, Elenan ei ole enää ennallaan. Naiset tapaavat toisiaan hetken aikaa, ja kun Lydia lähtee takaisin Helsinkiin, Elena keksii rohkeasti keinon lähteä viikoksi tämän luokse. Pienellä paikkakunnalla elämänsä asuneelle naiselle pääkaupunki on kiehtova seikkailu, jossa Lydian läheiset ovat arvoituksellisia ja hieman pelottaviakin. 

Oliko hulluksi tuleminen tällaista, karkumatka lähes tuntemattoman luokse? Kummallinen voima oli saanut hänet velehtelemaan ja salailemaan, tekemään asioita joita hän ei olisi uskonut tekevänsä, toimimaan välittämättä seurauksista, ja hän tiesi että se oli väärin, kaikilla tavoilla väärin.

Helsingissä Elena pystyy kuitenkin tunnustamaan itselleenkin tunteensa toista naista kohtaan, eikä kaupungissa tarvitse piilotella rakkautta, jota ei kaikkialla hyväksyttäisi. Pohjanmaalla pienessä kaupungissa kaikki tuntevat toisensa ja juorut lähtevät hyvin helposti liikkeelle. Elenan tiedetään jo viettäneen joutilasta aikaa kahvilassa, eikä hänen puolisonsakaan hyväksy pitkään venyviä iltoja Lydian kanssa. Helsingin-viikon jälkeen kirjeenvaihto naisten välillä lakkaa yhtäkkiä. Elena hukuttaa surunsa ja ikävänsä työntekoon.

Romaani kuvaa hyvin aikakauden asenneilmapiiriä, etenkin maalaispaikkakunnan ja Helsingin välistä kuilua. Junamatkan päässä on kuin toinen maailma - toki tähän teokseen siitä on rajattu vain pieni vauras, kultturelli ja avoimesti ajatteleva osa. Pohjanmaalla tunteita osoitetaan vähemmän ja ihmisen on ansaittava arvostuksensa kovalla työnteolla. Englund tuo tunneköyhään ilmapiiriin uuden ulottuvuuden ja näkökulman erillisen kertojan muistoilla, jotka paljastavat Elenan lisäksi toisenkin naisen, jonka on pitänyt salata intohimonsa kohteen. Yllättäen tämä nainen on se, joka auttaa Elenaa eteenpäin ja pakottaa tekemään ratkaisun tulevaisuuden suhteen.

Myös aikakauden arkiset yksityiskohdat on hyvin taitavasti kuvattu. Pohjalainen koti verstaineen ja ompelimoineen on hyvin helppo kuvitella mielessään, ja Elenan kävelyretket meren rannalle suorastaan tuntee ihollaan. Helsingin tunnelma on hyvin erilainen uusine makuineen, tuoksuineen ja kiireineen. Pidin kovasti myös keskipohjalaisesta murteesta, jonka Englund on kirjoittanut sujuvaksi osaksi dialogia ja ajatuksia. Siinä oli paljon itsellenikin tuttua, mutta myös vanhoja murrepiirteitä joista en tiennytkään.

Arvostan kovasti Englundin esille nostamaa teemaa, jota on edelleenkin kirjallisuudessa kuvattu varsin vähän, vaikkei naisten välinen rakkaus ole enää kriminalisoitua. Kirjailija kuvaa Elenan ja Lydian suhdetta hyvin kauniilla ja luontevalla tavalla. Olen kompaktien romaanien ystävä ja siksi tässäkin teoksessa nostan hattua tavalle, jolla Englund on pystynyt rajaamaan aiheensa ja pitämään kokonaisuuden selkeänä ja napakkana. Esikoisteoksessa on kaikki olennainen eikä mitään ylimääräistä, ja kansikin on upea.

Romaanista myös blogeissa Lukutuulia ja Amman lukuhetki.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Märta Tikkanen 1974. Ruotsinkielinen alkuteos Män kan inte våldtas. Suomentanut Kyllikki Villa. 184 s. Lainasin kirjastosta.

Klassikoista kirjoittaminen on aina jännittävää, sillä eikö niistä ole sanottu jo kaikki mahdollinen? No, yritän unohtaa sen ja kertoa, mitä minulle jäi mieleen tästä Märta Tikkasen merkittävästä romaanista. Teos on tietysti hyvin tunnettu ja minullekin nimenä tuttu, mutta tartuin siihen vasta tänä kesänä, kun kävin läpi MeNaisten 101 kirjan listaa lukupiirin haastetta varten. Voi, miksi ihmeessä en ole lukenut tätä jo aiemmin!

Tikkasen romaanin päähenkilö on 40 vuotta täyttänyt Tova Randers, joka lähtee ravintolasta miehen mukaan ja tulee raiskatuksi. Väkivallanteko järkyttää hänen mieltään ja arkeaan, mutta sen sijaan että ilmoittaisi siitä poliisille, Tova päättää kostaa miehelle. 

Kuka hyötyy siitä, että naiset elävät kauhun vallassa peläten pakottamista ja raiskaamista? Eikö joku olekin joskus sanonut jopa sellaista, että elleivät naiset pelkäisi tulevansa raiskatuiksi, ketään naista ei koskaan raiskattaisikaan? --- Kenties on tullut aika loukata miestä. Kenties on lopultakin aika vaihtaa rooleja, jotta vähitellen voitaisiin pyykiä pois kaikki roolit. Niin ettei mikään ole mahdotonta eikä mikään itsestään selvää.

Miksei Tova ilmoita raiskauksesta poliisille? Koska silloinhan teko tulisi ilmi, sitä ruodittaisiin oikeudessa, hänen kaksi poikaansa saisivat tietää, ja koska raiskausten aiheuttama häpeä lankeaa aina kuitenkin naisen eli uhrin päälle. Voisi kuvitella että jo lähes 50 vuotta vanhassa teoksessa kuvattu asenneilmapiiri olisi muuttunut, mutta uskon että vielä tänäkin vuonna monet naiset kokevat tilanteensa ihan samalla tavalla kuin Tova. Teos on muutenkin ihan käsittämättömän tuore ja edelleen ajankohtainen, vaikka moni asia on muuttunut, mutta selvästikään ei tarpeeksi. 

Tova puntaroi tapahtuneen lisäksi ja tietysti sen sävyttämänä myös elämänsä miehiä ja suhdettaan heihin. Mikä miehille on ollut suhteessa tärkeää, mikä on ollut naisen ja miehen välinen asetelma, ja mihin suhde on kaatunut. Eikö niin, että useimmille miehille on loppujen lopuksi ollut tärkeää kokea valtaa ja omistusta suhteessa naiseen? Jopa sillä kaikkein hellimmällä ja kuunteluun kykenevällä. Kahden teini-ikäisen pojan äitinä Tova pohtii myös sitä, millaisen kuvan miehet heille antavat, millainen on poikien isäsuhde, ja mitä äiti pystyy tekemään siinä sivussa tai välissä. Pystyykö äiti suodattamaan sitä toksista maskuliinisuutta mitä pojat näkevät ja kokevat?

Teos on tunnelmaltaan kiihkeä ja täynnä valkoista raivoa miehistä valtaa ja vallan väärinkäyttöä kohtaan. Kyse ei ole todellakaan pelkästä raiskauksesta, vaan asenneilmapiiristä yleensä. Tovan kostosuunnitelma kehittyy vähitellen ja on niin herkullinen, että sen soisi onnistuvan. Tunnelmaa ja Tovan ahdistusta alleviivaa välillä ajatuksenvirtamainen kerronta. Seksuaalisuuden rohkea kuvaus yllätti minut - en ole tainnut juurikaan lukea 1970-luvulla kirjoitettua kirjallisuutta, joten yllätys johtunee ennakkoluuloistani ja oletuksestani, että aika ei olisi ollut kypsä tälle kirjalle. Toisaalta kirja on aiheuttanut kohua ja keskustelua aikanaan, mutta onnistui myös kyseenalaistamaan omia näkemyksiäni ajasta ihmisineen. Sekä tietysti ihmettelemään Tovan kohtaamia absurdeja tilanteita, joissa hän ei saa ääntään kuulumaan.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 27: Kirjaa on suositellut joku toinen lukuhaasteeseen osallistuva. Goodreadsin haasteessa tämä on yksi kolmesta eri mantereelle sijoittuvasta teoksesta.

Bryan Washington: Mitä meistä jää

Bryan Washington 2020. Englanninkielinen alkuteos Memorial. Suomentanut Aleksi Milonoff. Otava 2021. 327 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Äiti varmaan otti kuvan, kun olimme Kaliforniassa. En muista kuvaushetkeä. Mutta siitä kai onkin kysymys: kannamme muistojamme kaikkialla mihin menemme, ja ne jotka pysyvät matkassamme, jäävät jäljelle, ja niistä me rakennamme elämän.

Virkistävällä tavalla erilainen ihmissuhderomaani! Houstonissa asuvien Benin ja Miken liitto on jo selvästi rakoilemassa, kun Mike päättää yhtäkkiä lähteä kotimaahansa Japaniin. Miken isä tekee kuolemaa eivätkä isä ja poika ole nähneet toisiaan yli kymmeneen vuoteen. Mike oli ehtinyt kuitenkin jo luvata, että hänen äitinsä Mitsuko voisi tulla lomailemaan Houstoniin, ja käykin niin että Mitsuko viettää lomaviikkonsa Benin ja Miken asunnossa ja tutustuu Beniin.

Romaanissa vuorottelevat kertojanääninä Ben ja Mike. Ben on sekä ihmeissään että raivoissaan Mikelle, joka lähtee ja jättää hänet selviytymään omalaatuisen Mitsukon kanssa. Vähäeleinen ja pidättyväinen nainen lämpenee nuorelle miehelle kuitenkin vähitellen ja etenkin ruoanlaitosta tulee kämppiksille yhteinen juttu. Ben läpikäy mielessään suhdettaan Mikeen, mutta myös suhdettaan omaan perheeseensä, jossa myös kaivataan apua. Siinä missä Miken perhe on ollut Yhdysvaltoihin tultuaan alusta asti vähätuloinen ja kamppaillut toimeentulon kanssa, Benin perheessä on ollut rahaa hyvin. Tuloerot eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, ettei kummankaan vanhemmat ole pysyneet yhdessä ja perheiden sisäinen dynamiikka on haastava.

Ben käy töissä päiväkodissa, jossa hän tapaa Omarin ja miesten välille kehkeytyy jotain suhteentapaista. Samaan aikaan Mike huolehtii Osakassa isästään ja tämän pubista ja sen omalaatuisesta, perheenomaisesta asiakaskunnasta. Viikkojen kuluessa isän ja pojan välit lämpenevät ja Mike oppii ottamaan vastuuta. Isä jättää yrityksensä pojalleen, mutta haluaako Mike jäädä Osakaan? Houstonissa on edelleen Ben, mutta Osakassa on uusia tuttavia ja jatkumo, johon olisi kiehtovaa jäädä mukaan. 

Romaanissa on paljonkin piirteitä, jotka tekevät siitä virkistävällä tavalla erilaisen. Jo se, etten ole lukenut kovinkaan monta romaania, jossa päähenkilöt olisivat miespareja. Silti tuntuu, ettei se ole tässä romaanissa edes mikään teema, vaan - niin kuin kuuluu ollakin - päähenkilöiden ominaisuus ja sivujuonne isompien teemojen seassa. Etenkin Benin, mutta hieman myös Miken kautta avautuu rodullisuuteen liittyvää pohdintaa ja kokemuksia, mutta tässäkin Washington on tehnyt jotain uutta. Hän nimittäin harvoin mainitsee hahmojensa ihonväriä elleivät nämä ole valkoisia. Ihmisten välisissä suhteissa merkitystä on ihan muilla seikoilla.

Virkistävää on myöskin kerronnan tyyli. Teksti koostuu usein melko lyhyistä kappaleista, joiden välinen suhde tuntuu alkuun pirstaleiselta, mutta vähitellen, kun lukija alkaa tuntea hahmoja paremmin, pirstaleisuus asettuu muottiin ja kerronta selkiytyy. Hahmojen välinen vuoropuhelu on täynnä kirpeää sarkasmia ja nappakkaa ärtymystä, ja ihan aiheesta. Perheissä on paljon läpikäymättömiä asioita ja jopa väärinymmärryksiä. Hahmot ovat kukin persoonia ja näkevät yhteisetkin kokemukset omien suodattimiensa läpi. Silti kaiken ärtymyksen, pettymysten tai turhautumisen läpi paistaa huumori, rakkaus ja välittäminen. Perhesiteet saattavat olla niitä, jotka on syntymässä annettu, mutta niitä voi luoda myös itse. Washington on löytänyt romaaniin ihailtavan tasapainon: pistävä dialogi terävöittää ja jopa repii muuten lämminhenkiseksi kääntyvää ihmissuhderomaania juuri oikealla tavalla.

Kirjasta lisää blogissa Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 9: Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikoista kuittaan työpaikan. Ja Goodreadsin vuosihaasteessa kohtaan 23: A book that features loving LGBTQIA+ relationship.

Naistenviikko: Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika

Hanna-Riikka Kuisma 2016. Like. 446 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tänään Riikat aloittavat Naistenviikon, jota juhlitaan useissa kirjablogeissa postaamalla kirjajuttuja naisista, naisten kirjoittamista kirjoista tai viikon aikana nimipäiväänsä juhlivien kirjailijoiden teoksista. Minullekin tämä on jo useampivuotinen perinne ja yritän tälläkin kertaa postata mahdollisimman monesta nimipäiväänsä viettävän kirjailijan teoksesta. Viikon aloittaa Hanna-Riikka Kuisma, joka nimensä puolesta voisi sijoittua myös Hannan-päivään, mutta koska siihen minulla on toinen ehdokas, juhlitaan tänään hänen toista nimeään.

Kuisma on minulle aikaisemmin tuttu kirjastaan Kerrostalo, joka herätti huomiota pari vuotta sitten. Viides vuodenaika on varhaisempi teos, mutta Kerrostalon vuoksi  - pidin siitä kovasti ja olihan se Finlandia-ehdokkaanakin! - tuntui luontevalta valita Kuismalta teos tätä päivää varten. Siinä missä Kerrostalo tähyilee dystopian ja yhteiskunnallisten epäkohtien suuntaan, Viides vuodenaika on hyvin erilainen. Sen tarinat ja tapahtumat ovat hyvin yksityisiä ja salaisia, ja tunnelmassa on vahva maagisen realismin sävy.

Tarinan päähenkilö ja kertoja Luna herää siskonsa Milan luota, eikä hänellä ole vahvoja muistikuvia edeltävästä vuodesta. Pahasti painajaisissa, traumojen aiheuttamissa mielikuvitusmaailmoissa ja poissaolokohtauksissaan elävä nainen yrittää selvitä elämästään miesystävän kuoleman jälkeen. Vähitellen siskon luona toipuessaan ja terapian jatkuessa Luna alkaa muistaa lapsuuden tapahtumia, synkkiä ihmissuhteita, tabuja ja myös totuuden parisuhteestaan.

Mieli tulvii yli, en mahdu itseeni, joka puolelta pakottaa, kun ihostani puhkeaisi oksia ja juuria, joiden muodostamaan metsikköön lopulta eksyn.

Viides vuodenaika on kertomus hyväksikäytöstä, sairaasta väkivallasta ja lapsen keinoista selviytyä. Lunan elämässä on ollut useita sairaalajaksoja, mutta siskon lempeys ja läsnäolo on tällä kertaa paras lääke menneisyyden selvittämiseen. Asioiden läpikäyminen vie Lunalta valtavasti energiaa, mutta voimia vie myös niiden jatkuva peitteleminen ja tietoinen unohtaminen. Hänelle on luontevaa vaihtaa aikatasoa tai jopa persoonaa kesken keskustelun, jonkin muiston tai kuvan laukaisemana. Hän siirtyy itsensä ulkopuolelle ja näkee myös tilanteita, joita ei myöhemmin muista tai joiden merkitys ratkeaa myöhemmin. Samoin kuin Luna itse, lukijakaan ei aina tiedä, mikä on totta, mikä muisto ja mikä vainoharhaista kuvitelmaa.

Kuinka monta kertaa sama ihminen voidaan tappaa niin, että hän pysyy elossa?

Lunan traumojen aiheuttaman mielisairauden kuvaus on romaanissa uskomattoman taitavaa, perusteellista ja monipuolista. Kuvaukset Lunan mielentilasta ovat kiehtovaa luettavaa ja vaativat lukijalta tarkkuutta, sillä aina ei vaan pysy kärryillä, missä ollaan ja kenen kanssa keskustellaan. Hänen kuvittelemansa tilanteet, dramaattiset unet ja lintufobia tuovat romaaniin aimo annoksen magiikkaa ja kiehtovaa "hulluutta". Mietin jossain kohtaa, menevätkö jutut - meedio, kuolleiden näkeminen, hirtetyt kissat, sängyn alla kyhjöttäminen - liian pitkälle, mutta Kuisma pitää langat hyvin käsissään ja jokaisella yksityiskohdalla on merkityksensä. Tai ehkä jotain olisi voinut jättää poiskin! Kuisma on onnistunut kirjoittamaan Lunan vainoharhat ja unet niin eläviksi, että väittäisin romaanin olevan jopa hieman jännittävä. Kauhun elementit ovat olemassa, mutta ihan sinne saakka tämä ei onneksi yllä.

Mietin myös, pystynkö lukemaan kaikkea Lunan kohtaamasta väkivallasta. Pystyin, enkä usko että se jää päälimmäiseksi mieleeni tästä teoksesta. Toivottavasti ei, vaikka teemana se läpäisee monta eri tasoa, kuten turvallisuudentunne, suojelun tarve tai seksuaalisuus. Mutta paljon tarinassa on myös rakkautta ja toivoa. Lunan ja Milan välinen suhde on mielettömän vahva ja kaunis, ja Milan lasten isähahmosta tulee Lunalle tärkeä mies. Pidin myös siitä, ettei Milan sateenkaariperheen tausta ole ongelmaton eikä nuhteeton. Ryppyjä on sekä rakkaudessa että hyvin rakennetuissa hahmoissa, vaikka tässäkin kohtaa mietin, pitääkö ryppyjä olla ihan kaikkialla.

Kirjasta lisää blogeissa Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjan vuoksi. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 18: Kirja kertoo sateenkaariperheestä. Goodreadsin ATY-haasteessa tämä sopii kohtaan 43: A book with elements of magic. Tässä lisää postauksia Riikkojen kirjoista: Riikka Ala-Harja: Kevyt liha, Riikka Pulkkinen: Totta, Raja, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sekä Vieras. Hyvää nimipäivää kaikille Riikoille!

Dekkariviikko: Sofie Sarenbrant: Syntipukki

Sofie Sarenbrant 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Syndabocken. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2020. 419 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

"Ota nyt jotain mukaan", tokaisi puolisoni kirjastossa ja niinpä nappasin Vippi-lainan toukokuun puolessa välissä. Olin jo hieman huolissani, ehtisinkö lukea tarpeeksi dekkareita tätä dekkariviikkoa varten, joten sitä siis lisää. Syntipukki osoittautui nopealukuiseksi kirjaksi ja imaisin sen yhden viikonlopun aikana.

Bromman hienostoalueella on murtauduttu useampaan taloon, mutta tällä kertaa keikka epäonnistuu. Nuori liettualaismies törmää samanikäiseen nuorukaiseen, jonka siivooja löytää seuraavana päivänä kuolleena. Epäilyt kohdistuvat varasliigaan ja alueella rakentaviin siirtotyöläisiin, mutta pian myös siivoojaan. Facebookin Brommavännerna-ryhmä täyttyy vihapuheista ulkomaalaisia kohtaan.

Aikaisemmista teoksista tuttu poliisi Emma Sköld saa tapauksen tutkittavakseen parinsa Nylletin kanssa. Tutkintaa varjostaa heidän yksityiselämän kiemurat: Nyllet haluaisi suhteen etenevän, Emma ei ole valmis. Taustalla hiertävät Emman radikaalit teot pari vuotta aikaisemmin. Aikaisempiin teoksiin siis viitataan, mutta vaikka ne eivät minulle olleet tuttuja, pystyin lukemaan Syntipukkia täysin itsenäisenä teoksena.

Liettualaispoika jää kiinni, mutta kertooko hän tarpeeksi? Poika pelkää selvästikin jotain. Emma ja Nyllet saavat lisätietoja Bromman asukkaista Emman siskolta, jonka taloa Emma asuttaa toistaiseksi. Liittyvätkö Nylletin saamat uhkauskirjeet ja Emmaan kohdistunut takaa-ajo murtojen sarjaan? Mikä rooli tapahtumissa on aikaisemmin keväällä sattuneella kahden nuorukaisen ajamalla autokolarilla? Visusti kulisseja ylläpitävässä Brommassa on nuoria, jotka eivät uskalla kertoa itsestään kaikkea. On orastavaa rakkautta ja tekoja, joita pojat ja heidän isänsä piilottelevat viimeiseen saakka.

Syntipukki yhdistelee tulenarkoja teemoja, kuten seksuaalista suuntautumista ja maahanmuuttoa. Kaiken yllä on yhteisö, jossa yhdenmukaisuuden paine on yllättävän kova. Kun yhtälöön lisätään vielä  arvot, joissa heikkoutta ei suvaita, on hienojen talojen kellareissa ja venevajoissa enemmän salaisuuksia ja väkivaltaa kuin kukaan uskoisikaan. Tässä kohtaa Sarenbrantin muuten hyvin koossa pysyvä teos karkaa hieman käsistä ja menettää hitusen uskottavuuttaan.

Poliisihahmojen yksityiselämä on rikosten ohella toinen juoni, joka jää tietysti herkullisen avoimeksi jatkuakseen seuraavissa sarjan osissa. Sarenbrant kirjoittaa todella sujuvaa ja vetävää tekstiä - tästä tietysti iso kiitos myös suomentaja Helene Bützowille! Teos koukuttaa nopeasti, mutta vaikka teemat ovat sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla merkittäviä keskustelunavauksia, niiden käsittely jää aika pinnalliseksi. Moni saa äänensä kuuluviin hetkittäin, mutta lopputulos on melko sirpaleinen. 

Emma Sköld -sarjaa saattaisin lukea lisääkin, mutta pelkään että moni muu dekkarisarja menee edelle, jos aika ei riitä kaikkeen. Ihanaa kuitenkin, että valinnanvaraa on, ja tämäkin erottuu edukseen virkistävällä tavalla. Teoksesta lisää blogeissa Luetut, Kirjasähkökäyrä ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 6: Kirja kertoo rakkaudesta. Seinäjoen kirjaston haasteessa etsitään hahmoja. Tästä löytyy 5: Seksuaalivähemmistön edustaja. 

Dekkariviikosta lisää Kirjakauppaliiton sivuilta!

Vanessa Springora: Suostumus

Vanessa Springora 2020. Ranskankielinen alkuteos Le Consentement. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2021. 175 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tässä on teos, joka on ravistellut ranskalaista keskustelua lainsäädäntöä myöten. Vaikuttava ja tärkeä omaelämäkerrallinen teos, jonka kirjoittaminen on ollut kirjoittajalleen pitkä ja raskas prosessi. Kolmekymmentä vuotta traumaattisten tapahtumien jälkeen kustannustalon johtaja on vihdoin valmis kertomaan maailmalle, miten häntä hyväksikäytettiin vuosien ajan. Springoran kokemukset herättävät raivoa, hämmästystä ja kuvotusta.

Teini-ikäinen V. ei edes usko olevansa kaunis ennen kuin viisikymppinen, kuuluisa kirjailija Gabriel Matzneff iskee häneen silmänsä, aloittaa viettelyn ja solmii hänen kanssaan seurustelusuhteen. V. on haavoittuvassa iässä ja kaipaa elämäänsä isähahmoa. Hän on menettänyt kontaktin omaan isäänsä, joten hurmaavan aikuisen miehen antama huomio osuus oikeaan kohteeseen. 

Miehen maine nuorten tyttöjen saalistajana on tunnettu, mutta sekään ei estä V:n äidin sallimasta seksuaalista suhdetta näiden kahden välillä. Kirjailija on tunnettu myös teoksistaan joissa hän repostelee kokemuksillaan ja valloituksillaan. Äidin kultturelleissa ystäväpiireissä miestä ihaillaan, ja menee vuosikymmeniä ennen kuin hänen teoksiaan ja tekojaan aletaan paheksua. Teoksessaan Vanessa Springora läpikäy Ranskan kulttuuriväen asenteita ja vuosikymmenten takaista ilmapiiriä yrittäessään ymmärtää ja selittää aikuisten miesten ja puberteetti-ikäisten tyttöjen seksisuhteet sallivaa yhteiskuntaa.

Ei tietenkään pitäisi puhua suhteesta, vaan hyväksikäytöstä, ja sitä V:kin tajuaa suhteen olevan. Hän jättää miehen täytettyään viisitoista. Miehen ego ei eroa hyväksy, ja hyväksikäyttö muuttuu seksuaalisesta henkiseksi. Kirjalija hyödyntää työssään V:n kuvia ja kirjeitä vuosikausien ajan. Pitkään eron jälkeenkin V. tunnistaa itsensä miehen teoksista.

Uskomaton ja uskomattoman rohkea ulostulo, joka on onneksi käynnistänyt keskustelua ranskalaisessa kirjallisuusmaailmassa. Näin rankan aiheen lukeminen ei ollut varsinaisesti kivaa, mutta Springoran ilmava teksti ja lyhyiden kappaleiden väljyys tekevät siitä nopeasti luettavan, ja on se tietysti vetävä. Springora käy läpi myös myöhempiä henkisiä seurauksia ja itsetuhoisuutta, joita tapahtumilla on ollut. Kirjassa on kaikki olennainen, eikä mitään ylimääräistä. Tärkein on saatu paperille ja maailman tietoisuuteen - se riittää. Huonomminkin olisi voinut käydä. 

Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 38. Kirja on käännetty hyvin. Seinäjoen haasteessa kuittaan tällä kohdan 9: Suurkaupunkilainen. Kirja sopii erinomaisesti myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen, joka muuten päättyy ylihuomenna. Teoksesta on kirjoitettu myös blogeissa Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Tuijata.

Arttu Tuominen: Hyvitys

Arttu Tuominen 2020. WSOY. 355 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Delta-sarjan toisessa osassa palataan Poriin ja poliiseihin, joihin tutustuttiin Tuomisen viimevuotisessa teoksessa Verivelka. Verivelka teki suuren vaikutuksen, eikä tämä tuoreempi teos jää yhtään huonommaksi. Se onkin voittanut Vuoden johtolanka -palkinnon. Jos oikein muistan, Verivelassa painittiin pitkälti komisario Jari Paloviidan lapsuudessa ja aikuisuuteen asti kiusaavissa muistoissa. Hyvityksessä pääosaan nousee yökerhoisku ja homoseksuaalien kohtaama viha, joka tuntuu leviävän läpi Euroopan. 

Maata ravistelevan vihapuheen ja oikeistoterrorismin lisäksi tapauksen taustalta löytyy pienen pojan kokema kärsimys, uskonnollinen fanaattisuus ja häpeä, josta ei voi puhua. Paloviidan kollega Henrik Oksman tietää omakohtaisesti, millaisesta häpeästä ja suuresta salaisuudesta on kyse. Viimeisen päälle treenattua ja huippuälykästä poliisia piinaa kotipuolessa isä, jonka silmien alla mies muuttuu aina vaan änkyttäväksi lapseksi.

Mies inhoaa kasvojaa. Luisia poskipäitä, paksua kaulaa ja sänkeä, jota ei saa sileäksi terävimmälläkään höylällä - ja vartaloaan. Leveitä hartioita, rintakehää ja käsivarsia. Hän inhoaa kaikkea, mitä näkee, mihin koskee.

Hyvitys ottaa osaa aina yhtä tärkeään keskusteluun seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, vihapuheesta ja väestön polarisoitumisesta. Radikaalin kirkkoherran hahmossa se ottaa kantaa myös siihen, mikä pitäisi olla kirkon rooli silloin kun on kyse yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta. Teemat liikkuvat sujuvasti niin yleisellä kuin henkilökohtaisellakin tasolla, ja koskettavat yhtä lailla. Lähettilääksi itseään kutsuvan nuorenmiehen luoma maailma ja eräänlainen kostoretki tuntuvat kirjan lopussa kuitenkin melko yliampuvilta ja jotenkin amerikkalaisilta (ehkä siksi, koska katsoin vastikään amerikkalaista, sarjamurhaajista ja heidän taustoistaan kertovaa TV-sarjaa). Mutta trauman aiheuttama kauna ei tietenkään katso kansalaisuutta ja seuraukset ovat mahdollisia missä vaan.

Tuominen ei sorru genrelle tyypillisiin hahmoihin tai muihin kirjallisiin piirteisiin niin paljon että se ärsyttäisi, itse asiassa niitä on vähän. Muutenkin tarina vie lennokkaasti eteenpäin ja kirja oli luettu melkein vuorokaudessa. Välillä oli pakko nukkua että jaksaa nousta töihin. Hyvityksestä tulee hieman mieleen ruotsalaisen Pascal Engmanin teos Patriootit. Molemmissa on fasismia ja fanaattisuutta, ja molemmat ovat tiiviisti ajan hermoilla. 

Jos poliisikunnasta Jari Paloviita ja Henrik Oksman ovat nyt molemmat paljastaneet sekä menneisyytensä että salaisuutensa, onko seuraavan teoksen keskiössä vanhempi rikoskonstaapeli Linda Toivonen, josta tiedämme vasta varsin vähän? Arttu Tuomisen dekkarit ovat kotimaisen jännityskirjallisuuden ehdotonta kärkeä, ja toivon kovasti että tämä lahjakas ympäristötarkastaja kirjoittaa pian lisää. Näissä blogeissa lisää: Luetut, Kirjaluotsi ja Tuijata. Keski-kirjastojen lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 1: Vuonna 2020 julkaistu kirja.

Pajtim Statovci: Bolla

Pajtim Statovci 2019. Otava. 240 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Kolmannen romaaninsa Bollan lisäksi Pajtim Statovci on ollut tänä syksynä uutisotsikoissa, sillä hänen edellinen teoksensa Tiranan sydän pääsi ehdolle arvostetun National Book Awardin käännöskirjallisuuden sarjassa. Voittajaksi teos ei yltänyt, mutta jo ehdokkuus on merkittävä meriitti. Onnea siitä!

Bollasta löytyy samoja teemoja kuin Statovcin aikaisemmistakin romaaneista, hänen tyylinsä on jo tunnistettava ja ainakin minä tiedän ja luotan jo kirjaa aloittaessani, että luen laadukasta romaania. Tunnistettavuus ei siis ole saman toistoa, vaan yhä uusia näkökulmia ja kerroksia. Nimi Bolla viittaa taruun käärmeestä ja tytöstä, ja tietysti jumalasta.

Ne kuukaudet joina tunsimme toisemme ne olivat elämäni parhaat, turmeltumattomat, koska meidän ei tarvinnut selostaa toisillemme yhtään mitään, me kelluimme avaruudessa, kylvimme ikuisissa aamuissa, kaksi aurinkokelloa.

Seksuaalivähemmistöön kuuluva kosovon albaani Arsim joutuu pitämään rakkaussuhteensa täysin salassa ja noudattamaan albaanimieheen kohdistuvia odotuksia menemällä nuorena naimisiin. Statovci kuvaa nuoren rakkauden riipaisevana, hyvin fyysisenä ja ehdottomanakin, vaikka kumpikin miehistä tunnustaa todellisuudenkin vaatimukset. Vuonna 1995 sota kolkuttelee ovella, serbit ovat hyökkäämässä Kosovoon ja nuori perhe lähtee pakoon. Vuosien kuluttua Arsim on jälleen Pristiinassa, mutta löytääkö hän itsensä, löytääkö hän rakkautensa? Mihin hän on syyllistynyt?

Kertomus ei paljasta, mihin maahan Arsim perheineen asettui, mutta sillä ei ole merkitystä. Paikkaansa hakeva pakolainen kohtaa samankaltaisia ristiriitoja missä tahansa. Arsimin puoliso Ajshe kuvataan alkuun kaiken vastaanottavaksi ja sietäväksi vaimoksi, mutta joku raja tälläkin vahvalla ihmisellä onneksi on. Ristiriitaisia tunteita herättävä kudelma on melkoinen pyörre perinteitä, pakolaisuutta, rikoksia ja salaisuuksia.

Vuodet välissä vievät toisen miehen, Milošin, sotaan ja sen kauheuksiin. Milošin muistot ovat kuin karmeimmista entisen Jugoslavian sodan uutisista. Mikä ajaa ihmisen sellaisiin tekoihin? Mitä sen jälkeen tapahtuu, voiko teoistaan toipua?

oletko nähnyt paholaisesta niin todentuntuista unta - miten se nousee rantavedestä ja alkaa kävellä sinua kohti ja käy pitkälleen saman aurinkovarjon alle - että olet aamulla luullut sen hengittävän kasvojasi vasten etkä ole uskaltanut avata silmiäsi

oletko ollut sodassa olet tap

Statovcin teksti on tällä kertaa runollisempaa kuin aikaisemmin. Ripauksen mystiikkaa tuovat Arsimin tarinat, kuten Bolla, mutta etenkin Milošin muistiinpanoissa on runoutta, joka viestii hänen mielensä ja historiansa paineista hienolla tavalla. Bollassa tapahtuu asioita, joita on mahdoton hyväksyä, kuten hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja hylkäämistä, monia puistattavia yksityiskohtia. Kokonaisuus rakentuu kuitenkin niin, että sijaa jää myös empatialle ja ymmärrykselle. Statovcin teemat eivät ole helppoja, mutta hän pystyy kirjoittamaan niistä tavalla, joka kiehtoo ja auttaa ymmärtämään ihmisyyden synkempiäkin puolia.

Bollasta ovat kertoneet myös Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön! Onnea lahjakkaalle kirjailijalle myös Finlandia-ehdokkuudesta!

S. A. Keränen: Näkyviin piilotettu

S. A. Keränen 2018. Näkyviin piilotettu. BoD. 394 sivua. Oma ostos.

Subjektiivisuusvaroitus! Ei niin etteikö lukemiskokemus olisi aina subjektiivinen, mutta kun kyseessä on kaverin kirjoittama kirja, voi olla että siitä postaaminen ei tapahdu ihan samalla tavalla kuin monen muun teoksen kohdalla. Kirjaa lukee ikään kuin jo valmiiksi ylpeänä siitä, että joku yltää tällaiseen suoritukseen. Toisaalta tutun kirjoittamaa tekstiä lukee muutenkin eri tavalla kuin ventovieraan tekstiä. Minusta ainakin tuntui, että löysin tekstistä kirjailijaa itseään hyvinkin paljon, jopa niin että se hieman häiritsi ensi alkuun. Näinhän ei olisi käynyt jollen tuntisi hänen tapojaan tai mieltymyksiään.

Näkyviin piilotettu on Keräsen toinen romaanimuotoinen teos. Kirjoittamiskokemusta hänellä on jo pitkältä ajalta, eikä tämänkään romaanin alkuperäinen käsikirjoitus ole enää kovin uusi. Kirjaksi se muotoutui lopulta sen jälkeen, kun viimevuotinen Symbioosi oli kansissa. Teoksissa on keskenään paljon samaa, mutta tarinoina ne ovat tietysti ihan erilaisia. Keränen rakastaa pohjoista mytologiaa ja niinpä Näkyviin piilotettukin hyödyntää kansantarustoa, mutten paljasta siitä enempää, sillä en halua spoilata loppupuolen yllätystä. Sen sanon kuitenkin, että kirjailija on luonut hahmoja, jonka olemassaoloon olisi periaatteessa hyvin helppo uskoa.

Ne alkoivat itse levittää tarinaa omasta lajistaan yksinkertaisensa ja rumana, sellaisena kuin se nykyään kansanperinteessä esiintyy, ja kun tämä tarina vähitellen muuttui vallitsevaksi käsitykseksi, ne pystyivät liikkumaan vapaasti ihmisten keskuudessa, koska ihminen ei enää tunnistanut niitä.

Toinen näitä kahta teosta yhdistävä tekijä on sateenkaariteema, tarkemmin sanottuna miesten välinen rakkaus ja seksuaalisuus. Siinä missä Symbioosi räväytti seksuaalisuuden ja petipuuhat rohkeasti lukijan silmille, on tämän teoksen kuvaus kesympää ja sitä on vähemmän, oikeastaan juuri sopivassa määrin ja mukavalla tavalla. Seksuaalinen suuntautuminen tai sen löytyminen on romaanin kantavia teemoja, mutta seksi itsessään ei nouse keskiöön.

Romaani lähtee liikkeelle kesäloman jälkeisistä tunnelmista, kun norjalaisen Troyn jatko-opinnot yliopiston parapsykologian laitoksella eivät oikein ota tulta alleen. Pienelle jaokselle on pestattu uusi työntekijä, René, joka joutuu välittömästi Troyn silmätikuksi. Troy vaatii tulokkaalta tiettyä käytöstä, mutta Renéllä ei tunnu olevan hajuakaan siitä, miten heidänlaistensa kuuluisi toimia. Syntyy yhteentörmäys, joka sekottaa molempien päät ja saa aikaan tapahtumavyöryn. Renén maailmankuva keikahtaa totaalisesti. Luvassa on aimo annos draamaa!

Reaalifantasia ja mytologiset ainekset maustavat Keräsen romaania juuri sopivalla tavalla, jottei se ole pelkästään nuorten aikuisten kasvutarinaa ja itsensä löytämistä. Keräsen vahvuus löytyy ihailtavan vaivattomasta kerronnasta, joka vie nopeasti mukanaan ja tekee lukemisesta vauhdikasta. Kieli ei yritäkään olla kaunista, koreaa tai maalailevaa, vaan on arkisen rentoa ja reteetä - silti rikasta ja etenkin kielikuvissaan suorastaan hysteerisen monipuolista. Dialogi on tavattoman luontevaa ja aitoa. Samoin kuin Symbioosissa, Keränen ei säästele ironiaa eikä sarkasmia, oli kyse parisuhteesta, yliopistoprofessoreista, sosiaalisista tilanteista tai vaikkapa jätetyksi tulemisesta. Mutta sitäkin sopivissa kohdin ja esimerkiksi romaanin loppupään tapahtumissa musta huumori antaa oikealla tavalla tilaa rohkeammillekin tunteenilmauksille.

Kirjasta löytyy arvio myös blogista Puulle tatuoitu.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci 2014. Kissani Jugoslavia. Otava. 285 sivua.

Kosovolaissyntyinen Pajtim Statovci voitti HS:n kirjallisuuspalkinnon esikoisteoksellaan Kissani Jugoslavia. Viime vuonna, kun Yle valitsi kirjoja edustamaan jokaista itsenäisen Suomen vuotta, Kissani Jugoslavia pääsi edustamaan vuotta 2014. Teos olikin epäilemättä yksi ilmestymisvuotensa merkittävimmistä teoksista ja se on saanut ansaittua huomiota siitä lähtien; silti ihan kaikki eivät siihen rakastuneet - tai sitten se jätti osan lukijoista hämmennyksiin.

Kissani Jugoslavia on tarina maahanmuuttajista, Kosovon albaaneista, heidän rikkonaisesta elämästään, yrityksestä sopeutua Suomeen, ristiriitojen repimästä arjesta, pettymyksestä ja häpeästä. Tarinan kertojista toinen on Emine, koulutyttö maaseudulta, joka avioituu nuorena komean Bajramin kanssa. Emine saa mieheltään kauniita vaatteita ja kultaa, mutta myös iskuja ja käskyjä, painetta olla täydellinen vaimo. Lasten ollessa vielä pieniä alkavat Jugoslavian levottomuudet ja perheen on paettava. Suomessa heitä on vastassa hiljaisuus, työttömyys, varautuneet ihmiset, rasismi ja kylmyys. Pian lasten ja vanhempien välinen suhde muuttuu. Sukupolvien välille kasvaa kuilu eivätkä he enää ymmärrä toisiaan. Bajram ei päästä menneestä irti, Emine jaksaa pitkään mutta ei loputtomiin.

Toinen kertojanääni kuuluu Bekimille, Eminen nuorimmalle pojalle, joka kärsi pienenä järkyttävistä painajaisista ja valvotti perhettään monta kuukautta. Aikuinen Bekim pohtii suhdettaan Suomeen, kotimaahansa ja erityisesti isäänsä. Äitiään hän tapaa harvoin. Miehellä on suhteita miesten kanssa, mutta hänen sisimmässään on jotain niin rikki tai hänen itsetuntonsa on niin heikko, että hän alistuu liian helposti, eivätkä suhteet ole helppoja.

Bekimillä on käärme, suuri boa, ikivanha symboli. Onko eläin miehelle vain lemmikki, jonka kanssa tapapainotellaan, vai symboloiko käärme jotain muuta Bekimin elämässä, peloissa, suhteissa tai identiteetissä? Toinen tarinan eläimistä on kissa, joka hyppää roolista toiseen, luvusta toiseen, mutta edustaa samoin miehelle jotain merkityksellistä. Eläimillä on roolinsa siinä, miten Bekim etsii seksuaalisuuttaan, kasvua tai tasapainoa kahden kulttuurin välillä. Näiden kahden eläimen merkitystä on varmasti pohdittu useissa lukupiireissä, blogeissa ja keskusteluissa! Ne luovat teokseen tason, jota ilman näiden maahanmuuttajien tarina olisi paljon tavallisempi. Mytologialla ja magiikalla on roolinsa myös Statovcin toisessa teoksessa Tiranan sydän.

1990-luvun sodat entisen Jugoslavian alueella olivat järkyttäviä. Se paha, jonka sota aiheuttaa ihmisten välille ja se mitä se tekee heidän sieluilleen, on osa tätäkin teosta. Pakolaisuus asettuu epäreiluksi identiteetiksi perheisiin, alentaa ihmisen ja vie itsetunnon, pakottaa tottumaan ja turtumaan, vaikka toisaalta pelastaa ennenaikaiselta kuolemalta. Vai pelastaako? Onko ihminen elossa jos hänestä on jäljellä enää vain jotain mitä kukaan ei tunnista? Millaiseksi hänen lapsensa kasvavat? Eminen ja Bajramin tarina avaa pakolaisuuden lisäksi myös oven albaanien perinteisiin, monen eurooppalaisen mielestä hyvin vanhakantaiseen ja epätasa-arvoiseen maailmaan, joka kuitenkin on ja oli niin lähellä, niin vähän aikaa sitten.

Minutkin Kissa sai välillä hämmennyksiin, mutta ihastutti loppujen lopuksi hyvinkin vahvasti. Teos on ihailtavan monisyinen ja silti yhtenäinen jatkumo keväästä 1980 tähän päivään, Kosovosta Suomeen, kulttuurista toiseen, kirjava kuin vain maahanmuuttajan identiteetti voi olla. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 40: Kirjassa on lemmikkieläin. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 10: Esikoisteos. Lisäksi kirja lakkaa olemasta pelkkä hyllynlämmittäjä!

Lue lisää vaikkapa näissä blogeissa: Luettua elämää, Kirsin Book Club, Lukuisa ja Kirsin kirjanurkka.