Ann-Helén Laestadius: Varkaus

Ann-Helén Laestadius 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Stöld. Suomentanut Laura Kulmala. S&S 2022. 510 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ruotsin vuoden 2021 kirjaksi valittu Varkaus on Ann-Helén Laestadiuksen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Sen päähenkilö on alkuosan verran 9-vuotias Elsa, saamelaistyttö, joka todistaa hiihtoretkellään, miten hänen nuori poronvasansa on juuri tapettu. Elsa näkee myös, kuka paikalta poistuu, mutta pitää tiedon itsellään, sillä vaikeneminenhan ei ole valehtelua. Miehen nimen ääneen sanominen olisi paljon pelottavampaa.

Elsan perhe kuuluu poronhoitajien sukuun, eikä Elsa tiedä mitään parempaa kuin luonnossa liikkuminen, porot ja jokavuotinen poroerotus. Lapsi on vahva pärjääjä maailmassa, jossa saamelaisten perinteinen elinkeino on uhattuna monesta suunnasta. Ilmastonmuutos lyhentää talvia, kaivosteollisuus laajenee poronhoitoalueille ja osa kyläläisistä vihaa poroja, joiden annetaan laiduntaa vapaana. Näitä miehiä Elsakin pelkää; moottorikelkan avulla poroja kiusaavia ja kiduttavia terroristeja, jotka salametsästävät ja myyvät arvokasta poronlihaa pimeästi eteenpäin. 

Harvaanasutun alueen harvalukuinen poliisikunta on voimaton näiden varkauksien edessä, tai sitten täysin piittaamaton. Rikosnimikkeenä varkaus on saamelaisnäkökulmasta täysin puutteellinen, ikään kuin poro ei edustaisi heille muuta kuin omaisuutta. Kun Elsa kasvaa aikuiseksi, kylän saamelaisväestön tekemiä rikosilmoituksia on kertynyt jo sata, eikä poliisista ole ollut mitään hyötyä. Räikeä, rituaalinomainen teko tuo valtakunnallista huomiota, mutta poliisi ryhtyy tositoimiin vasta kun yksi terroristeista on kuollut hämärissä olosuhteissa.  

Hiljalleen kiihtyvä paksuhko romaani ei suinkaan ole pelkkää rikostutkintaa tai sen puutetta, kaikkea muuta. Se on hyvin kirjoitettu näkökulma saamelaisuuteen, sosiaalisiin ja kulttuuriperinteisiin, sukupolvien yhteiseloon, pohjoisen elämäntapoihin ja kahden rinnakkaisen elämäntavan välisiin konflikteihin. Varkaus kuvaa hyvin sitä painetta, johon ahtaalla elävä vähemmistökansa ajautuu, kun yhteiselo enemmistön kanssa ei suju tasa-arvoisesti, eikä valtapolitiikka edes ymmärrä mitä tarpeita kansalla on. 

Paineen alla poronhoitajat ahdistuvat ja masentuvat, suru siirtyy vanhemmilta lapsille ja viha koteloituu vaarallisella tavalla. Aikuistuttuaan rohkea Elsa yrittää saada poroille ja saamelaisille oikeutta, vaikka hänellä on itselläänkin surua, josta ei ole koskaan kunnolla puhuttu. Hänen veljensä ajautuu vieläkin ahtaammalle yhteisössä ja perheessä, jossa puhumattomuus on eräänlaista pärjäämistä ja kosketusta vältellään. 

Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä mielenkiintoisemmaksi se muuttuu, ja loppua suorastaan ahmin. Tämä ei johtunut pelkästään siitä, että varkausten määrä lisääntyy, roistot muuttuvat häikäilemättömämmiksi ja alkoholi sumentaa itsehillinnän. Se johtui myös siitä, miten upealla tavalla Laestadius käsittelee surua, vihaa, pelkoa ja kipeitä muistoja. Alkuun jopa tylsä kerronta kehittyy vähitellen väkevämmäksi ja intensiivisemmäksi. Sen psykologinen lataus on vaikuttava. Arvostan myös sitä, mitä kaikkea opin pohjoisesta kansasta ja sen näkökulmista. Ihana yksityiskohta on se, että romaanin luvut on numeroitu myös saamenkieleksi, ja muitakin saamelaissanoja on tekstissä mukana juuri sopivissa kohdin.

Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi ja Kirjakimara. Helmetin lukuhaastessa tämä menee kohtaan 1: Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 1: Kirja joka sijoittuu Saamenmaalle. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaastetta varten tästä löytyy autiomaa. Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan kohdan 51: A book published in 2022.

JP Koskinen: Haukansilmä

JP Koskinen 2021. Like. 466 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Koskisen Finlandia-ehdokas Tulisiipi (2019) oli niin hyvä romaani, etten epäröinyt aloittaa Haukansilmää, jossa on Tulisiivestä tutun Kuuran suvun varhaisempia vaiheita Amerikassa. Perheen pojat Veikko ja Yrjö ovat vielä varsin pieniä, kun he matkaavat laivalla Atlantin yli ja jäävät hetkeksi lupaavaan New Yorkiin. Perheen isä ei kuitenkaan ole tyytyväinen pieniin hanttihommiin, vaikka lapset ja äiti viihtyvät ihmisvilinässä erinomaisesti. Lännen lupaamat maat ja vapaus houkuttelevat, ja niinpä koti vaihtuu jälleen.

Preerian reunamilla on uudisasukkaiden pidettävä pintansa intiaaniheimoja vastaan. Asutuksen jatkuva laajeneminen ja Yhdysvaltain sisällissota ovat kiristäneet uudisasukkaiden, armeijan ja intiaanien välejä. Eikä Kuuran perhe ehdi olla kauankaan uusilla tiluksillaan, kun intiaanit kaappaavat Yrjön, englantilaiselta nimeltään Georgen. Hevosten ja aseiden kanssa taitava poika selviää kuitenkin hengissä ja hänestä tulee heimon arvostettu jäsen. Valitettavasti intiaanien elinolosuhteet heikkenevät vuosi vuodelta ja Yrjönkin - intiaaninimeltään Haukansilmän, Miehen Jota Hevoset Kuuntelevat - heimo pakotetaan reservaattiin.

Kaksi maailmaa riiteli minussa ja ne molemmat olivat julmia omalla tavallaan. Valkosilmien maailman jumalat olivat raha ja vallanhimo, niillä oli voima nostaa ihminen taivaaseen tai sysätä hänet helvettiin. Intiaanien jumalat olivat rohkeus ja ylpeys, jotka hulluuteen saakka pakottivat heidät vaarantamaan omansa ja muiden hengen. Siinä missä valkosilmät halusivat alistaa luonnon omalle vallanhimolleen ja muuttaa sen rahaksi, intiaanit halusivat elää luonnon ehdoilla, sillä se vaatii suurta rohkeutta.

George elättää itsensä preerialla vuosikausia, elää hevosenselässä, kulkee pitkiä matkoja ja päätyy milloin rancheille töihin hevosenkesyttäjäksi, milloin neuvottelijaksi valkoisten ja intiaanien välille. George näkee kauemmaksi kuin kukaan ja osaa rauhoitella hevoset paremmin kuin kukaan. Hän löytää takaisin perheensä luokse, mutta puoliksi intiaaniksi kasvaneena viihtyy paremmin itsekseen. Perheen tuttava, puhelias Bob pitää välillä nuorukaisesta huolen ja eteläiseltä tilalta löytyy myös New Yorkin sirkuksesta mieleen jäänyt Diana Knox. 

Haukansilmässä oli minun mieleeni hieman liikaa länkkäriä, mutta Tulisiiven lailla se on kuitenkin erittäin mukavaa ja paikoitellen mielenkiintoistakin luettavaa. Erityisesti Georgen intiaaneilta oppimat taidot ja luonnon ehdoilla eläminen oli kiehtovaa. Vaikka intiaanien kohtalo on romaanissa suuressa roolissa, Koskinen kuvaa historiaa ottamatta tulisieluisesti kantaa puoleen tai toiseen. Romaanin alussa kertojanääni on selvästi lapsen ja kerronta sen vuoksi hieman lapsekasta, mutta Georgen kasvaessa muuttuu kerrontakin vähitellen aikuisemmaksi. Tulisiivessä päähenkilöpojan elämä risteää historiallisten yksityiskohtien kanssa ja samalla tavalla Georgekin päätyy tekemään töitä historiasta tuttujen nimien kanssa. Lopuksi löytyy myös nainen, jonka kanssa mies päätyy laivamatkalle Suomeen.

Postaus kirjasta löytyy myös blogeista Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Kirjojen kuisketta. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 30: Kirjassa muutetaan uuteen maahan. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa etsitään paikkoja ja tästä löytyy vuoret. Goodreadsin haasteesta kuittaan kohdan 15: A book without a person on the cover. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 9, sillä kirja kertoo siirtolaisuudesta.

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Päivi Alasalmi 2015. Gummerus. 286 s. Oma ostos.

Pajulinnun huuto jatkaa Alasalmen edellisestä romaanista, Joenjoen laulusta, mutta toimii hyvin myös itsenäisenä teoksena. Minäkään en ole aikaisempaa teosta lukenut. Poimin romaanin mukaan kirjakaupan alelaarista jo pari vuotta sitten ja nyt hoksasin se sopivan erinomaisesti Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen, jossa etsitään eri aikakausiin sijoittuvia teoksia. Pajulinnun huuto sijoittuu vuoteen 1525, aikaan jolloin suomalaiset - tässä pirkkalaiset - etenivät kohti pohjoista, valloittivat kruunulle lisää verotettavia alueita ja yrittivät käännyttää saamelaisia kansoja kristinuskoon.

Soruia on nuori saamelaisnainen Uddasin siidasta, Aanaarin kylästä. Viisi vuotta aikaisemmin hän on synnyttänyt lapsen Kaukomielelle, pirkkalaiselle, joka houkutteli hänet mukaansa mutta hylkäsi synnyttämisen hetkellä. Soruialla on uusi puoliso, mutta hän joutuu edelleen kantamaan häpeää ja seuraamuksia hairahduksestaan. Kaukomieli veljineen saapuu jälleen Aanaariin, tällä kertaa keräämään veroja kuninkaalle. He ovat kuulleet kullasta eikä mene kauan, kun he ovat jo kullanhuuhdonnan lumoissa.

Viha, kosto ja kuolema. Veren ja raudan maun pirkkalaiset toivat rauhalliseen Aanaariin, eikä mikään ollut sen jälkeen kuten oli ollut ennen.

Idästä Saamenmaata uhkaa Venäjä. Aanaarin järveltä löytyy nuori saamelaisnainen, joka on soutanut pakoon veristä yhteenottoa omassa kotikylässään. Hän saa jäädä Uddasiin toipumaan. Pirkkalaisten mukanaan tuoma pappi Tuomas edustaa uudenlaista uhkaa. Hänen tehtävänään on käännyttää, vaikka väkisin. Iso mies aiheuttaa pelkoa, mutta myös pahennusta kun hän kiroaa pakanoita ja taivuttaa näitä kasteeseen. Noitarumpu, näkijän lahjat, lääkekasvit ja jumalille uhraaminen ovat kuitenkin Aanaarin saamelaisille elintärkeää. Ilman perinteitä heidän elinkeinonsa ja kykynsä selviytyä olisivat uhattuina.

Alasalmen romaanissa yhdistyy hienosti pohjoisen ajankuva ja saamelaisten kokema paine, joka on jatkunut noiden aikojen jälkeen vielä pitkään. Kahden hyvin erilaisen elämäntavan, kulttuurin ja uskonnon kohtaaminen on jo sinänsä haastavaa, etenkin kun toinen pyrkii toisen alistamiseen ja rajojen asettamiseen. Miten Soruian yhteisön käy, kun rinnakkaiselo ei suju ja yhteenotosta tulee väistämätön? Missä vaiheessa suru ja häpeä muuttuvat voimaa antavaksi vihaksi?

Pajulinnun huuto on myös tarina rakkaudesta. Soruia on kokenut väkevän ihastumisen ja sen seuraukset, eikä hän haluaisi siskonsa kokevan samaa nyt kun pirkkalaiset ovat jälleen lähellä. Soruian oma liitto Matten kanssa kypsyy ja vahvistuu kumppanuudeksi, joka on vaikeissa olosuhteissa elintärkeä. Alasalmen teos on lisäksi ylistys luonnolle, sille miten ihminen on ollut ja voisi olla osa sitä. Nimittäin pirkkalaisten mukana ei tule pelkästään kulttuurista alistamista, vaan myös luonnon alistaminen ihmisen palvelijaksi.

Pajulinnun huudossa on mukavasti taianomainen tunnelma ja se on etenkin historiallisesta näkökulmasta kiehtova. Toki teemat elävät edelleen, eivätkä ihmisyyden kysymykset katoa koskaan. Kerronnaltaan tämä ei ihan minun makuuni ollut, mutta toisaalta ymmärrän sen, miten vaikea kaikkea (nykyihmiselle) vierasta on selittää ja kuvailla ilman että tekstistä tulee kömpelöä. Siinä mielessä kirjailija on onnistunut hyvin.

Surussamme emme löytäneet sanoja senkään vertaa. Emme myöskään laulaneet. Laulu oli iloa varten. surun sai laulaa säveliksi pajulintu.

Näistä blogeista voit lukea lisää: Kirjailuja, Ullan luetut ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 37: Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa, Seinäjoen haasteessa kohdan 15 (1500 - 1700-luku) ja PopSugar Reading Challenge: Abook on a subject you know nothing about.

Katja Kettu: Rose on poissa

Katja Kettu 2018. Rose on poissa. WSOY. 284 s. Sain joululahjaksi.

Muistaako se Rosen tytär nyt oman nimensä?
Nyökkäsin, minä olen Pikku Käpälä, Agaasin Makwaasagim. 
Tervetuloa takaisin, Agaasin Makwaasagim. Meillä on ollut ikävä.

Luin viime vuonna Katja Ketun Yöperhosen ja nostin sen yhdeksi parhaista viime vuonna lukemistani romaaneista. Tämä tuore Finlandia-ehdokas lähti avautumaan hitaan vaikeasti. Ketun kieli on tietysti pieni ilmiö jo sinänsä, mutta tahmeus johtui kuitenkin kerronnasta. Romaani rakentuu kahden kertojan kirjeistä. Kadoksissa oleva Rose kirjoittaa omalle tyttärelleen vuodesta 1973, kun taas tytär Lempi kirjoittaa tapahtumista rakastamalleen Jim Harmaaturkille vuonna 2018. Rosen kertomuksiin kirjeratkaisu taipui jostain syystä luontevammin kuin Lempin Jimille kirjoittamissa osioissa. Vähitellen tietysti totuin eikä kerronta sitten lopulta enää vaivannut.

Romaani kertoo siis Lempistä, joka palaa lapsuutensa reservaattiin Minnesotaan 45 vuoden jälkeen. Lempi on äitinsä Rosen puolelta ojibwa-intiaani, isänsä Ettu Haverisen puolelta suomalainen. Rose on ollut kadoksissa pitkään, eikä kahden salaman iskemä Ettu muista sen jälkeisestä elämästä enää mitään. Tulisieluisen luonnonlapsen ja tossukkamaisen finnin liitto tuli monelle yllätyksenä ja pettymyksenäkin. Rose lähtee mukaan ihmisoikeustaisteluihin ja haluaa selvittää katoavien, hyväksikäytettyjen tyttöjen kohtalon. Muistoissaan Lempi palaa turvalliseen lapsuuteensa, nuoruuden hekumallisiin kokemuksiin metsässä, salvian tuoksuun ja lopulta siihen miten kaikki muuttui.

Yhtäkkiä olisin tahtonut painaa pään heimomatriarkan ikisyliin, kaivautua syvälle perintöuumeniini, kutistua untuvaräpläksi ja piipittää kuin uivelo pesässään. Kysyä, miten tämä on selvinnyt kaikki nämä vuosikymmenet menemättä rikki. --- Kestänyt sosiaalimaakarien kurmootukset, laitokseen saalistetut pennut, vieraana ja nimensä menettäneinä takaisin raahautuneet piestyt, käytetyt vieraat epelit jotka ovat unohtaneet kielen ja nimen.

Reservaatissa on mielenkiintoisia hahmoja, ikivanhoja perinteitä, sukujen välistä kahnausta ja susia ympärillä. Menneisyyttä painaa lasten koulukotikokemukset, pakkovalkoistamisen politiikka, riisto ja alistaminen. Kettu rakentaa hahmoistaan herkullisia, omalla tavallaan vahvoja ja periksiantamattomia juurakoita, joiden kokemuksista, salaisuuksista ja tavoista Lempikin on rakentunut. Hänen on koottava identiteettinsä uudelleen sirpaleista, joita on ympäri reservaatin, niin suomalaisessa sosialismissa, ankarassa lestadiolaisuudessa kuin parantavissa yrteissä tai intiaaninimissä ja unohtuneessa kielessä, sekä Rosen yllättävässä ratkaisussa. Romaanissa etsitään vastauksia, joita kyllä löytyy, mutta löytyykö enää rakkautta ja hellyyttä, joka on jäänyt kokematta.

Kettu ei päästä lukijaansa ihan helpolla, sillä jo mainitsemani kirjeratkaisun lisäksi kerrontaan jää aukkoja, joita pitää täydentää itse, eikä kokonaisuus hahmotu kovin vähällä vaivalla. Sitten kun se kuitenkin lähtee hahmottumaan, on tarina vienyt mukanaan ja romaani kasvanut hienoksi lukukokemukseksi. Teoksen kielestä ei voi olla nauttimatta, kirjailija rakentelee kuvailua ja sanastoa oman vahvan tyylinsä mukaan. Rinta rinnan ovat luonnon kauniit yksityiskohdat, ränsistymisen ja riiston rumuus, tunteiden vahvuus, hellyys ja rivous. Kettu on tehnyt kirjoitustyönsä tueksi paljon tutkimustyötä ja kirjan lopussa on teosluettelo, jos taustat kiinnostavat enemmän.

Lue myös näistä blogeista: Lumiomena, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 39: Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja. Kirja osallistuu myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, jossa luetaan mahdollisimman paljon oman hyllyn kirjoja.

Elly Griffiths: Käärmeen kirous

Elly Griffiths 2012. Englanninkielinen alkuteos A Room Full of Bones. Suomentanut Anna Lönnroth. Tammi 2018. 331 sivua. Kirjastosta.

Griffithsin Ruth Galloway -dekkarit ovat olleet Suomessa pidettyjä ja niitä on alettu suomentaa mukavaa tahtia. Huomasin ensi kevään kirjakatalogeista, että keväällä ilmestyy viides osa. Tuntuu vähän vaikealta kirjoittaa sarjan neljännestä teoksesta ilman että toistaa itseään, mutta kokeillaan. Käärmeen kirous jatkaa hyvin samantyyppisillä teemoilla kuin edeltäjänsäkin. On arkeologimme Ruth ja rikos jonka selvittämiseen tarvitaan hänen asiantuntemustaan. On komisario Harry Nelson, johon Ruth ei ole ollut pitkään aikaan yhteydessä vaikka haluaisi. Heidän ystävänsä, druidi Cathbad ilmestyy aina sinne missä tapahtuu. Ja kuten joskus ennenkin, Ruthin naapurimökkiin muuttaa mies, jonka rooli tapahtumien kulussa pysyy mysteerinä.

Käärmeen kirouksessa keskeinen miljöö on hevostallit, joiden omistajat, lordi Smith perheineen, ovat vaurasta sukua ja samaa sukulinjaa 1300-luvulla eläneen piispan kanssa. Piispan henkilöllisyyteen liittyy yllätys, mutta suurempaan rooliin nousevat aatelissuvun säilömät aboriginaalien luut. On taho, joka kovasti haluaisi että luut palautettaisiin niiden omille maille Australiaan. Tapahtumiin liittyvät selkäesti myös kilparatsut ja eläinten oikeuksia ajava ryhmä. Joku jättää käärmeitä varoitukseksi portaille ja ovenpieliin, ja ihmisiä kuolee salaperäisesti sydänkohtauksiin. Smithien perhe ei taida olla ihan sitä miltä näyttää.

Hieman monimutkaiselta vaikuttava kuvio, mutta Griffiths osaa pitää langat hyvin hyppysissään ja jännäriä on mutkistaan huolimatta varsin vaivaton lukea. Arkelogia ja historian penkominen ovat näiden dekkareiden ydinalaa ja tuovat rikosten mahdollisiin motiiveihin jännän ulottuvuuden. Tosin surmien syyt saattavat löytyä proosallisemmin myös arjesta, koston-, rahan- tai rakkaudenhimosta. Rakkauden kiemuroissa piehtaroi myös Ruth, sillä hänellä on ikävä Nelsonia. Ruthin tytär täyttää vuoden ja kutsuu kaikkia tapaamiaan miehiä "isiksi". Aika yllättäen Ruth löytää yhteyden kuitenkin erääseen parin kirjan takaiseen hahmoon.

Ruth Galloway -dekkarit ovat genren keveästä päästä, mutta eivät sorru imelyyteen. Päinvastoin, sellainen ei sopisi päähenkilöillemme, joiden sosiaalisissa taidoissa tai itsetunnossa on parantamisen varaa. Ruth onkin valloittanut lukijansa tavallisuudellaan. Valloittava on myös Norfolkin kolkko luonto, merenranta ja marskimaat, joiden laidalla Ruth viihtyy (Nelson ei). Lopun ratkaisevia hetkiä vavisuttaa tietysti myrskyinen yö. Griffithsin kirjoitustyyli on myös mukavan kepeä, paikoitellen jopa hieman hymyilyttävä, sellaiseen kuivan englantilaiseen tyyliin.

Lisää arvioita: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä ja Yöpöydän kirjat.

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki 2018. Viiden meren kansa. Into. 333 sivua. Arvostelukappale.

Jos Isomäki on useassa aikaisemmassa teoksessaan luonut vision siitä, mitä ihmiskunnalle saattaisi oman toimintansa vuoksi tulevaisuudessa tapahtua, nyt hän onkin sukeltanut kauaksi esihistoriaan. Viiden meren kansa sisältää kahdeksan tarinaa, kahdeksan välähdystä menneisyyteen. Ne ovat tietysti fiktiivisiä, mutta Isomäen luoma maailma pohjaa vahvasti arkeologiseen, kielitieteelliseen ja geneettiseen nykytutkimukseen. Kirjan lopussa on jälkihuomautuksena lisää tietoa tutkimustyön taustoista ja kirjan tarinoihin vaikuttaneista seikoista. Lukijan kannalta tärkeitä ovat myös kartat jokaisen tarinan alussa.

Viimein aron laita ja Metsän reuna olivat olleet heidän edessään. Äärimmäinen raja, koko heidän tuntemansa maailman reuna. Heistä kukaan ei ollut koskaan käynyt syvemmällä Metsässä, eikä kukaan olisi halunnut tunkeutua sen sisään. Perimätiedon mukaan Metsä jatkui äärettömän kauas. Lisäksi se oli täynnä vaarallisia petoeläimiä ja upottavia soita joihin ihminen saattoi vajota.

Maailmanmeren, eli nykyistä huomattavasti laajemman Kaspianmeren, koillisrannoilla sijaitsi uralilaisen alkukielen koti noin 6000 vuotta sitten. Ratsastamaan oppineet indoeurooppalaiset kansatko ajoivat ryhmän uralilaisia kohti pohjoista ja vaikeakulkuisia metsiä? Nykyisen Suomen alueelle oli tullut väestöä kuitenkin jo aikaisemmin, heti jääkauden päätyttyä, Länsimerta pitkin. Ajelehtivien jäälauttojen ja kylmyyden keskellä asusti valtavasti hylkeitä, jotka houkuttelivat paikalle tulokkaita. Hylkeistä saivat elantonsa myös Yli-Iin Kierikin kylät, joita Isomäki kutsuu Suomen historian ensimmäiseksi tarinaksi. Mikä tuhosi tämän kukoistavan kylärykelmän noin 4000 vuotta sitten?

Samoihin aikoihin ainakin eteläisessä Suomessa nähtiin huima kosminen valonäytös, joka on synnyttänyt kraaterin Saarenmaalle. Jännittävä ja kulttuurisesti merkittävä tapahtuma, jonka Lönnrot jätti Kalevalan ulkopuolelle. Niinpä Isomäki sijoittaa tutulta kuulostavat Ilmarin ja Lemmingin matkalle kohti mustuneita rantoja ja uutta ihmeellistä metallia. Kolme viimeistä kertomusta on sijoitettu tarkoituksella lähelle esihistoriallisen ajan loppua, eli ristiretkien aikaan. On juhannusjuhlat Rapolan pyhällä vuorella Hämeessä ja ruotsalaisten karmea hyökkäys paikallisten pakanoiden tappamiseksi. On vaihtoehtoinen tarina Lallista ja tämän kostoretkestä Köyliöjärven jäällä, ja lopuksi erään soturin tarina Riianlahdelta. Sielläkin hyökättiin pakanoiden kimppuun uskonnon nimissä. Olen kuvannut ristiretkeläiset pöyristyttävän väkivaltaisina raakalaisina. Tämä johtuu pelkästään siitä, että ristiretkeläiset olivat pöyristyttävän väkivaltaisia raakalaisia.

Koska kyseessä on romaani, sukellus esihistoriaan on täynnä mikrotason elämää. Kirjailija havainnollistaa, miltä jäinen maisema näyttää ja miltä pakkanen tuntuu päiviä kestävällä vaelluksella, miten metsäisessä ryteikössä on vaikea liikkua ja löytää ravintoa, jos on kotoisin aroilta. Mitä pohjoisen kansojen on pitänyt ylipäätään ottaa huomioon selvitäkseen ankarissa olosuhteissa. Tulokulma tähän on usein muuttajilla, etelästä tulevilla, joiden näkökulmasta tarinoita kerrotaan. Lopulta minun alkoi olla vaikea hengittää, koska jää muurasi huuleni yhteen. Tunsin itseni surulliseksi ja ymmärsin itkeväni, mutta edes kyyneleet eivät pystyneet sulattamaan silmäkulmiini kerääntynyttä jäätä vaan jähmettyivät vain osaksi sitä.

Luonnolla onkin keskeinen rooli kirjassa, niin kuin Isomäen teoksissa yleensä. Susien, hylkeiden, katajien ja kallioiden lisäksi allit ja muut Länsimeren linnut, joita on ollut paljon nykyistä enemmän. Keskeisiä ovat myös ne kulttuuriset rakennelmat, kuten muinaiset linnavuoret, kivikehikot tai vaikkapa karsikkopuut, joita on käytetty puolustamiseen, seremoniallisiin tapahtumiin ja kuolleiden muistamiseen. Näihin liittyvään tutkimustietoon Isomäki uskaltaa jälkisanoissaan jopa ehdottaa täydennyksiä.

Isomäen teokset ovat aina kiehtoneet ja oli upeaa lukea onnistunut teos, joka tosiaankin on erilainen kuin aikaisemmat. Jos kirjailijan tapa kuvata ihmisten välistä seurustelua on hieman kömpelö, vahvuudet ovat selkeästi muualla: miljöön ja seikkailun kuvauksessa, joissa tutkijan mielenkiinto arkeologiseen tai luonnonhistorialliseen tietoon pääsee parhaiten esille. Niinpä Viiden meren kansa onnistuu olemaan miellyttävä sekoitus romaania ja tietokirjallisuutta. Lue myös, mitä Isomäki kertoi kirjastaan Turun kirjamessuilla. Arvio teoksesta löytyy myös blogista Kulttuuri kukoistaa. Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta!

Virpi Pöyhönen: Doe

Virpi Pöyhönen 2015. Doe. WSOY. 276 sivua. Oma ostos. 

Doe on hyvin sattumanvarainen ostos kirjakaupan alehyllyiltä parin vuoden takaa. Voi olla että olen törmännyt kirjaan jossain blogiarvioissa joskus, mutta sen sisältö oli täydellinen yllätys ja lukeminen alkoi pitkästä aikaa ilman minkäänlaisia ennakkoaavistuksia. On muuten piristävää!

Romaaniin itseensä ei sen sijaan sovi adjektiivi piristävä, vaikka se erittäin hyvä onkin. Doe-nimisessä amerikkalaisessa pikkukaupungissa on nimittäin ahdistava tunnelma, eräänlainen näköalattomuus joka periytyy äideiltä tyttärille, pelko joka muuttuu vihaksi ja kyvyttömyydeksi rakastaa. Patty Jones menettää äitinsä liian nuorena ja hieman liian nuori hän on vielä, kun hän synnyttää peräjälkeen kuusi poikaa, joista kukaan ei viihdy äitinsä sylissä. Seitsemäs lapsi on tytär ja Patty tekee kaikkensa suojellakseen häntä. Doe on tarina Pattysta ja Marysta, pettymyksistä ja pärjäämisestä, rajoista ja niiden rikkomisesta, vapaudenkaipuusta ja epätoivosta.

Patty Jones on äitinsä puolelta amerikanintiaani ja kantaa sisällään musiikkia ja kieltä, jota lapset eivät ymmärrä. Hänen merta rakastava isänsä asuu samalla pihalla asuntovaunussa. Pattyn talossa on renkaat jotta se olisi helpompi siirtää tarpeen tullen, ei niin että kukaan koskaan sitä siirtäisi. Hän tekee töitä baarissa ja jättää puhumatta niistä kuudesta lapsestaan, jotka syntyivät ennen Marya. Kun Mary täyttää seitsemän, hän saa oman huoneen, eikä perheessä enää puhuta veljistä, heidät lähetetään sisäoppilaitokseen ja niin he katoavat perheestä. 14-vuotiaana Mary on jo luopunut odottamasta veljiään ja tuntuu tukehtuvansa taloon, jossa asuu enää hänen ja äidin lisäksi tämän täti Edith.

Doe on pölyinen kaupunki, jonka vähäisiä katuja hallitsee Harry Battlefieldin salaperäiset bisnekset ja suuri talo. Miehen kautta on moni saanut töitä mutta myös kadonnut. Kun Mary oli pieni, sisarukset kasasivat Harryn pihalta löytyneistä haikaranluista rakennelmia joen rantaan. Rakentamisen ei pitänyt loppua koskaan, mutta lapsuus loppuu ja asiat muuttuvat. Kun Mary palaa karkumatkaltaan kotiin, löytyy äidin naulakosta edelleen nahkaremmi, jota voi käyttää niin lapsiin kuin kaikkeen mikä pelottaa pimeillä kaduilla. Vihaan.

Siihen voi upota niin, ettei enää voi katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, koska totuutta ei ole. On ainoastaan syöksykierre, tapahtumia, jotka sulautuvat toisiinsa ja sekoittuvat. Ja lopulta lakkaa olemasta, katoaa maailmasta, eikä kukaan huomaa sitä.

Doe on mielenkiintoinen romaani, josta on välillä vaikea saada otetta, mutta se on tässä tapauksessa etu, ei haitta. Kerronta jättää paljon sanomatta ja aukot täyttyvät vasta myöhemmin, jos täyttyvät. Päähenkilöiden epätoivoon ja ahdistukseen liittyy niin paljon omia kuin muidenkin unia, suvun menneisyyttä, reservaatin menneisyyttä ja puhumattomuutta, ettei välillä voi olla ihan varma, kenen ajatuksissa ollaan, muttei sillä ole merkitystä. Romaanin puolessa välissä kertoja vaihtuu äidistä tyttäreen ja osa salaisuuksista paljastuu. Utuisuuden rinnalla puskee paikka paikoin väkevän painostava tunnelma.

Doe on monitasoinen teos, sillä sen taustalla velloo kansan köyhyys ja ihmisiä kohdannut epäoikeudenmukaisuus. Samalla se on myös universaali kertomus nuoren ihmisen vapaudenkaipuusta ja oman paikan löytymisestä. Osallistun sillä Yhdysvallat-haasteeseen. Kirjan ovat lukeneet myös Marjatta, Suketus ja Maisku.

Louise Erdrich: Pyöreä talo ja Kansojen juurilla -haasteen koonti

Louise Erdrich. 2012. Englanninkielinen alkuteos The Round House. Yhdysvallat. Basam Books 2013. Suomentanut Laura Lahdensuu. 448 sivua.

Sekava ja epäoikeudenmukainen lainsäädäntö, joka hidastaa tai jopa estää oikeuden toteutumista reservaateissa sattuvissa raiskaustapauksissa, on yhä olemassa. Useampi kuin joka kolmas alkuperäiskansoihin kuuluvasta naisesta raiskataan elämänsä aikana. 86 % tekijöistä on muita kuin alkuperäiskansoihin kuuluvia miehiä. (Louise Erdrich)

Pyöreän talon tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Dakotaan, vuoteen 1988. Pääosassa on 13-vuotias Joe, joka elää vanhempiensa, ystäviensä ja Ojibwa-heimonsa kanssa reservaatissa, joihin Yhdysvallat ajoi suurimman osan alkuperäisväestöstään 1800-luvulta alkaen. Joen äiti raiskataan, tämä masentuu ja vetäytyy sänkyynsä. Menee päiviä, viikkoja, ettei hän halua puhua tapahtuneesta mitään.

Silloin oli kulunut jo viikko siitä, kun hän oli noussut portaat, ja makuuhuoneessa alkoi olla tunkkaista. Ilma oli raskaana hänen hengityksestään kuin hän olisi imenyt siitä kaiken hapen. Hän piti kaikki verhot alhaalla. Halusin laskea voileivän pöydälle ja juosta karkuun. Mutta hän pyysi minua istumaan.

Joen siirtyminen huolettomasta, onnellisesta lapsuudesta kohti aikuisten epäoikeudenmukaista maailmaa alkaa, kun hän tajuaa, että hänen täytyy itse selvittää mitä äidille tapahtui. Hän joutuu kantamaan sisällään salaisuuksia ja vihaa, jotka ajavat häntä kohti peruuttamatonta tekoa, jotta oikeus tapahtuisi. Kesään sijoittuvat tapahtumat sisältävät kuitenkin paljon muutakin: on poikien kolttosia, juhlia, kiinnostusta naisten muotoihin, keskusteluja papin kanssa, isoisän tarinoita, unia ja joutoaikaa.

Pyöreä talo on hyvin vaikuttava romaani. Se ei ole pelkästään kertomus oikeuden vääristymistä reservaatissa. Se ole pelkästään 13-vuotiaan pojan vimmaa ymmärtää syitä ja seurauksia tai klassinen kuvaus lapsuuden lopusta. Se on samalla ja ennen kaikkea erittäin inhimillinen tarina tiiviin yhteisön elämästä, historiasta, ikivanhoista uskomuksista ja vallan vääristymistä. Pyöreä talo on hirvittävän monipuolinen teos, josta jää päällimmäisenä mieleen ystävyyden ja rakkauden valtava voima ja merkitys keskellä ravisuttavia tapahtumia ja turhautumista.

Louise Erdrich on Yhdysvalloissa palkittu kirjailija, mutta minulle täysin uusi tuttavuus. Hänen tapansa kertoa on ilmavaa ja helppoa lukea, mutta samalla ihailtavan älykästä. Kerronnan rytmi sallii niin nopeita kuin rauhallisiakin jaksoja, ja Joen tarve selvittää tapahtunut pitää lukijankin mukanaan. Vivahteikkaan, suorastaan koomisen, mutta syvästi humaanin hahmogallerian lisäksi tarinaa sävyttää lakoninen huumori, joita ilman tapahtumien ylle jäisi liian musta pilvi.

Pyöreä talo on sellainen romaani, joita soisi löytävänsä useamminkin. Minulle on sitä ikävä jo nyt! Lue myös, mitä Lumiomenan Katja on siitä kirjoittanut. Osallistun teoksella Kansojen juurilla -haasteeseen, jonka kokoan tässä samalla kasaan omalta osaltani:

Eniten minua kiinnostaa tien Suketuksen emännöimä Kansojen juurilla -haaste päättyy siis alkuperäiskansojen päivänä 9.8. Vähimmäistavoitteeksi emäntä asetti kolme alkuperäiskansoista kertovaa tai alkuperäiskansojen edustajan kirjoittamaa kirjaa. Oman tavoitteeni asetin neljään teokseen, jotka olivat:

• Chinua Achebe: Kaikki hajoaa
• Louise Erdrich: Pyöreä talo
• Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon
• Ante Aikio: Aigi - Jänkäjärven syöverit  

Lisäksi hoksasin, että voisin laskea mukaan myös Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset, jossa keskeisessä osassa ovat nykyisen Namibian pohjoisosan alkuperäiskansa ovambot noin sadan vuoden takaa. Niinpä tavoitteeni ylittyikin!

Kiitokset Suketukselle hienosta haasteesta! Haasteen ansiosta luin teoksia, jotka muuten olisivat saattaneet jäädä huomiotta. Nyt tiedän maailmasta taas hieman enemmän!

Ante Aikio: Aigi - Jänkäjärven syöverit

Ante Aikio. 2013. Aigi - Jänkäjärven syöverit. Aigi-saaga 1. Texthouse. 211 sivua.

Kansojen juurilla -lukuhaastetta emännöivän Suketuksen laatimasta teoslistasta löysin saamelaisen poromies-kirjailijan Aigi-saagan, jota en varmasti ilman apua olisi hoksannut. Jälkisanoissa kirjailija itse kertoo, kuinka kokee velvollisuudekseen jatkaa saamelaisten vahvaa kertomaperinnettä ja sitä kautta elvyttää kulttuuriin olennaisesti kuuluvaa mytologiaa, muinaisuskoa, joikuperinnettä ja luontoyhteyttä. Kaikki tämä on Aigissa läsnä.

Saagan ensimmäisessä osassa käydään läpi Eläväisten maailman ja sille käänteisen todellisuuden eli Saivomaailman kansoja, olentoja ja kirjassa esiintyviä hahmoja. Niin ikään kirjan lopussa on lista Lapin sanoista, jotta lukija pysyy paremmin perillä ja tietää, mistä puhutaan. Molemmat katsaukset ovatkin tarpeen, sillä niin rikas ja monipuolinen on tarinoiden "henkilögalleria", eikä teksti olisi mitään ilman kulttuurille ja Lapille ominaista sanastoa.

Jänkäjärven syöverit esittelee Aigin, nuoren miehen, joka on kuuluisan noitasuvun viimeinen jäsen. Saivomaailmassa kasvaneella Aigilla on läheiset ja luontevat välit molempiin maailmoihin ja vähitellen hän oppii käyttämään hyväkseen myös lovimaailmaa, tilaa unen ja todellisuuden rajamailla, ratkaistessaan tehtäviä. Kirja koostuu kahdesta tarinasta, joissa Aigi suorittaa häneltä pyydettyjä tehtäviä.

Tarinat ovat seikkailuja maailmoissa, jotka ovat täynnä vaaroja: noitia, vesiraukkoja, skaimmadaksia, tsarahuksia ja gobmeja. Hyvää tarkoittavien puolella on toki ystävällismielisiäkin kansoja, kuten uldat ja gufihtaret, joilta saa tarvittaessa apua. Tarinoista pidempi noudattaa hyvin universaalia "actionkaavaa", jossa vanha kauna kostetaan kidnappaamalla kaunis nuori nainen, Aigin kasvukumppani Risten. Gufihtaret pyytävät apuun Aigin, joka saa neuvoa vanhalta tietäjältä selvitäkseen pahamaineisen Jänkäjärven ylitse kohti syvää Vesistä, josta Risten on noudettava. Sankarimme on neuvokas, neito pelastuu ja loppu on onnellinen.

Kertomukset ovat siis suorastaan lapsekkaan ennalta-arvattavia ja kaavamaisia, joskin se taitaa kuulua vanhaan kertomaperinteeseen ylipäätään ja on ollut tietysti tarinoiden säilymisen kannalta tärkeää. Valitettavasti teksti on paikoitellen melko kömpelöä, alleviivaavaa ja - ehkäpä - kuin lapsille kerrottua. Varsinaista lukunautintoa en tästä siis juurikaan saanut, mutta sen sijaan hahmot ja olennot kiehtoivat kyllä. Ihmeellisen yhtäläisyyden löysin, kun Aigi opetteli lovimaailmassa tärkeää taitoa, eläimeen siirtymistä unessa. Ihan samankaltaista metodia käyttää myös esimerkiksi englantilaisen Terry Pratchettin noitahahmo Granny Wheatherwax!

Aigi-saagasta on varmasti iloa sellaiselle lukijalle, jota kiehtoo fantasia. Uskoisin sen sopivan myös jo melko nuorille lukijoille, vaikka aikuisten osastolta sen lainasinkin. Perinteikkyydessään tarinat ovat turvallisia ja kilttejä ja niiden kieli on hyvin rikasta. Niillä on myös tärkeä rooli rikkaan kulttuurin ylläpitäjänä ja kuten Aikio itse sanoo, jo kadoksissa olevien ainesten elvyttäjänä.

Kirjasta lisää: Risingshadow, Eniten minua kiinnostaa tie ja Morren maailma.

Naistenviikko: Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Sari Peltoniemi. 2011. Tammi. 153 sivua.

Nimipäiväänsä viettää tällä viikolla myös Sari Peltoniemi. Kuulin kirjailijasta, kun selvitin saamelaisiin liittyvää kirjallisuutta Kansojen juurilla -haastetta varten. Kuulen kutsun metsänpeittoon on lyhyehkö romaani nuorille, mutta tempaisi mukaansa myös aikuisen lukijan.

Ysiluokkalainen Jouni on kadonneen äitinsä puolelta kolttasaamelainen. Hän ei ole paljonkaan ajatellut juuriaan ennen kuin yliluonnollisen oloinen naishahmo alkaa ilmestyä hänelle, ensin metsässä, sitten kotikaupungissa. Jouni uskaltautuu kertomaan pelottavista tapahtumista ala-asteaikaiselle opettajalleen, jolla on paljon tietoa saamelaistarinoista. Amuletti ja nurinpäin puetut vaatteet auttavat vain hieman, eikä turvaksi lehahtanut huuhkajakaan pysty suojelemaan Jounia loputtomiin. Mikä ihme häntä vetää metsänpeittoon?

Nuortenkirjallisuudeksi tarinan tunnistaa monista nuorille niin ilmeisen tärkeistä yksityiskohdista. Ysiluokkalaiset haaveilevat omasta bändistä, ovat hirveän epävarmoja kahden kesken tyttöjen seurassa ja ulkonäöstään ylipäätään, tarkkailevat toistensa eettisiä vakaumuksia ja pelkäävät pilkkaa. Myös suhteet vanhempiin vaikuttavat hyvin tyypillisiltä. Se, mikä nuorisossa jäi kuitenkin vaivaamaan, oli täydellinen sometuksen puute. Kai sitä harrastettiin jo jossain määrin vuonna 2011 tai hieman ennen? Kirjassa kaverukset nimittäin mainitsevat pari kertaa vain tekstiviestit.

Minulla oli jo hieman aavistusta, mitä tarkoittaa kutsu metsänpeittoon, sillä siihen viitattiin Venla Hiidensalon Karhunpesässä, jonka luin aiemmin keväällä. Peltoniemen teos vahvisti käsitystäni ja kuvasi sen hyvin seikkaperäisesti. Ilmiö on mielenkiintoinen, eikä varmasti pelkästään saamelaisten mytologiaa, sillä suhde metsään on (ollut) niin vahva etelämpänäkin Suomessa. 

Lukaisin kirjan yhdessä iltapäivässä, mutta jotain sellaista tarinassa on, että ajatus metsänpeitosta, tarinan ja toden sekoittumisesta kiehtoo ja niistä voisi lukea enemmänkin. Vuonna 2014 Laivakellolla palkitun Peltoniemen kieli on mukaansatempaavaa ja vaikka vähäinen sivumäärä jätti osan teemoista hieman vajaiksi, kokonaisuus on toimiva, hahmot miellyttäviä ja annos saamelaiskulttuuria maustaa siitä mielenkiintoisen.

Arvosteluja myös mm. blogeissa Notko, se lukeva peikko ja Risingshadow. Kansojen juurilla -haasteen lisäksi kuittaan tällä Helmetin haasteen kohdan 46: Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja.