Alex Schulman: 17. kesäkuuta

Alex Schulman 2025. Ruotsinkielinen alkuteos 17 juni. Suomentanut Jaana Nikula. Nemo/Otava 2025. 267 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Lempikirjailijan tuorein teos oli jälleen kerran yhtä hyvä kuin mitä odotin. Schulman on tullut tunnetuksi perhesuhteita käsittelevistä romaaneistaan, joissa osassa on ollut hänen omaan sukuunsa ja perheeseensä kuuluvia elementtejä ja jotka siksi ovat saaneet etenkin Ruotsissa valtavasti huomiota. 17. kesäkuuta ei ilmeisesti sisällä mitään autofiktiivistä, mutta siinäkin on jotain tuttua, kuten kesämökki, pienen pojan hätä ja ailahtelevainen äiti.

Vidar on toistaiseksi poissa opettajan työstään, sillä hän on käynyt käsiksi yläkouluikäiseen oppilaaseen. Hänelle itselleen tulevat yllätyksenä pojan runnellut käsivarret, sillä hän ei muista pahoinpidelleensä tätä, ainoastaan siirtäneensä tämän etäämmälle tappelusta. Tilanne pahenee, sillä Vidar yrittää lähestyä poikaa pyytääkseen tältä anteeksi. Hän ei välitä poliisin kehotuksesta pysytellä etäällä, vaan aiheuttaa itselleen lähestymiskiellon. Lopulta hänellä on enää yksi työkaveri, joka uskoo hänen sanojaan.

Lasten kuvaamalta videolta näkee, miten Vidarilla pimenee, kun tappelijapoika kuiskaa hänelle jotain. Mitä sellaista Vidarin menneisyydessä on tapahtunut, että hän menee täysin tolaltaan ja alkaa itkeä? Kotona hän löytää perheensä vanhan kesämökin puhelinnumeron ja soittaa siihen huvikseen. Yllättäen puhelimeen vastaakin hänen kuollut isänsä. Taustalta kuuluvat hänen äitinsä ja tutun kesäasunnon äänet. 

Vidar ei voi olla soittamatta numeroon uudestaan. Välillä puhelimeen vastaa äiti, välillä hän itse lapsena. Puhelut osuvat aina kesäkuun 17. päivään vuonna 1986. Vähitellen Vidar alkaa kerätä muistiinpanoja tuosta päivästä, ja keksii keinon saada perheenjäsenet viipymään puhelimessa pidempään. Koska Vidarilla on aikaa, hän pystyy paneutumaan lapsuutensa päivään pakkomielteisesti. Eräänä iltana hän kuulee itsensä itkevän hysteerisesti puhelimeen ja huutavan äitiään. Vuoden 1986 iltaan tulee tunnin mittainen katkos, kun kukaan ei vastaa puhelimeen. Mitä tuona iltana tapahtui? 

Koska kyseessä on Alex Schulmanin teos, on melko selvää että Vidarin lapsuudessa on käsittelemättömiä asioita. Lukija oppii, että äidin on vaikea viettää aikaa yksin lasten kanssa. Hänen käytöksensä on ailahtelevaa, ja viiniä kuluu iltaisin. Kun isä on poissa kesämökiltä, äitiään tarkkaileva poika tekee kaikkensa, jotta äiti pysyisi hyvällä tuulella. 

Tämäkin romaani on vangitseva ja riipaiseva tulkinta siitä, millaisia arpia vanhempien käytös voi jättää lapsiin. Vidarin puhelut oman itsensä kanssa ovat koskettavia ja lämpimiä, hänellä on tarve kertoa itselleen, että tuostakin päivästä neljäkymmentä vuotta sitten selvitään. Vähitellen avautuva perhesalaisuus on kuin jännitysnäytelmä, ja romaani hienovaraisesti ja taitavasti kerrottu. Sain luettua kirja loppuun eräänä iltana nukkumaan mennessä, ja uniinhan se tuli. Jälleen kerran Schulman onnistuu luomaan tarinan, joka saa miettimään omia ja oman perheen käytösmalleja.

Nathan Hill: Wellness

Nathan Hill 2023. Englanninkielinen alkuteos Wellness. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2024. 636 s. Sain joululahjaksi. Kuva kustantajan.

Sain järkäleen luettua! Aloitin tämän toivomani lahjakirjan jo useita viikkoja sitten, välissä oli lomareissu, jonne halusin e-kirjoja, ja sen jälkeenkin kirja on edennyt hitaasti. Mutta se ei ole haitannut, sillä opus antaa paljon pohdittavaa ja sen sisältö on melkoinen.

Laskeskelin, että kirjan päähenkilöt, pariskunta Jack ja Elizabeth, ovat syntyneet ehkä vuonna 1974, eli ovat suunnilleen ikäluokkaani. Ehkä sen vuoksi 1990-luvun kuvaus tuntui niin tutulta, vaikka eletäänkin Chicagossa. Nuoret siis tapaavat tuolloin, kun molemmat ovat vasta aloittaneet yliopisto-opinnot. Molemmat ihastuvat toisessa ominaisuuksiin, jotka leimaavat lapsuudesta puuttuvia piirteitä ja arvoja. Jackin vähäeleinen, mustanpuhuva valokuvaajan habitus on jotain muuta kuin Elizabethin vanhempien vanha vauraus ja kilpahenkisyys. Elizabethin rento tyylikkyys ja tyttömäisyys on tyystin erilaista kuin Jackin kotia leimannut katkeruus ja maalaisuus.

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin Elizabeth on sitä mieltä, että avioliitto kaipaa tuuletusta. Hän saa rohkean idean uudelta tuttavaltaan, mutta Jack onkin täysin tyytyväinen turvallisuuteen ja toisteisuuteen. Kestääkö pitkä liitto erilaiset tarpeet? Heidän poikansa Toby on nepsypiirteineen haastava lapsi, ainakin Elizabethin näkökulmasta, mutta johtuuko haaste ennemminkin äidin asettamista normeista? Ja mikä onkaan uuden asunnon tilanne, asunnon jota rakennetaan uudelle alueelle kovalla rahalla ja joka ei meinaa millään valmistua. Mitä se kertoo ajasta ja ostajistaan?

Se, mitä romaanissa tapahtuu nykyhetkessä pintatasolla, ei ole lainkaan niin merkittävää kuin kaikki se, mikä pariskunnan on tähän saakka tuonut. Heidän muistonsa avaavat lapsuutta ja nuoruutta vähitellen enemmän ja enemmän, mikä ainakin auttoi minua pitämään kirjasta kiinni. Näkökulma on hieman vahvemmin Jackin kasvutarinassa, mutta lopussa Elizabethinkin teini-iästä paljastuu isoja selittäviä tekijöitä. Kumpikaan ei pidä yhteyttä kotipuoleen ja siihen on hyvät syyt. Molempien kokema vähättely ja henkinen väkivalta olisi voinut tehdä pahempaakin jälkeä.

Elizabeth on töissä Wellness-nimisessä hyvinvointiyrityksessä, joka menestyy saamalla asiakkaansa uskomaan, että heidän kokemiinsa haasteisiin on löytynyt lääke. Itse asiassa kyse on plasebosta ja nerokkaasta suggestiosta, mutta taustalla on perusteellista psykologista tutkimusta. Perusteellinen kuvaa myös tätä romaania, sillä oli kyseessä plasebovaikutus tai mikä tahansa päähenkilöiden kohtaama asia, kirjailija paneutuu siihen juurta jaksain. Jackin ammatti valokuvaajana ja alan opettajana perustuu nuoren opiskelijan hätävalheeseen, mutta poikii hyvän uran. 

Wellness on päähenkilöidensä kautta erittäin tarkka ajankuvaus ja kuten takakannessa kuvaillaan, panoraama länsimaisesta elämästä. Siihen mahtuu niin paljon, että tässä mainitsemani on vain pintaraapaisu. On sosiaalista mediaa ja Facebook-sotaa, sukupolvien välisiä eroja, mainitsemani nepsyt ja psykologia, polyamoristien orgiat, keskiluokkaa palveleva rakentaminen sekä tieteellinen tutkimus. Kun kirjailija päätti selittää algoritmien toiminnan ihan läpikotaisin, olin luovuttaa. Mutta onneksi en luovuttanut, sillä lopussa kiitos seisoi ja ympyrä sulkeutui kauniilla tavalla.

Wellness on psykologisesti tarkkanäköinen romaani ja älykästä tekstiä. Sen suomentamisessa Antero Tiittula on tehnyt erinomaista työtä. Vähemmän olisi riittänyt, mutta Nathan Hill on kyllä onnistunut punomaan kokonaisuuden, jonka jokaisella osasella on merkityksensä. Joku olisi tyytynyt valitsemaan aiheekseen esimerkiksi Jackin ankaran lapsuuden ja saanut aikaiseksi erinomaisen ja hyvin rajatun romaanin, mutta tällä kertaa enemmän on enemmän. Sisältörikas oli Nathan Hillin edellinenkin romaani Nix, josta postaus täällä. 

Arttu Tuominen: Lavastaja

Arttu Tuominen 2024. WSOY. 320 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

No huh, mikä trilleri! Olen lukenut kaikki Tuomisen Delta-sarjan teokset (Verivelka, Hyvitys, Vaiettu ja Häväistyt) ja pitänyt niistä kovasti. Ne sijoittuvat Poriin, jossa komisario Jari Paloviita tiimeineen tutkii murhatapauksia. Aikaisemmissa sarjan teoksissa on ollut taustalla jokin selkeä teema ja yhteiskunnallinen aspekti, kuten muinaiset SS-joukot, alkoholismi, toiseus, huumekaupan leviäminen ja jengiytyminen. Paloviidan lisäksi hänen kollegansa Henrik Oksman, Linda Toivonen ja Susanna Manner joutuvat painimaan tutkinnan ohessa menneisyytensä ja omien mörköjensä kanssa, joten juoneen nivoutuu paljon henkilökohtaista: lapsuuden traumoja, menetyksiä ja pelkoa.

Tämä sarjan päätösteos on kuitenkin aikaisemmista poikkeava. Karmeiden tapausten taustalla ei ole yleisempää yhteiskunnallista teemaa, jota samalla pohdittaisi, vaan sarjamurhaaja saa kaiken huomion. Syrjäisen tilan talosta löytyy kauniisti aseteltu perhe. Heidät on aseteltu idyllisesti ja koko talo on lavastettu kuin menneiden vuosikymmenten perhevalokuvaksi. Pian löydetään toinenkin karmiva, lavastettu idylli. Poliisit nimeävät sarjamurhaajan Lavastajaksi ja huomaavat ennen pitkää tämän olevan täysin se, joka vetää naruista ja vie tutkijoita haluamaansa suuntaan.

Tutkimukset vievät Paloviidan, Toivosen, Oksmanin, Mannerin sekä kuolinsyytutkija Ville Raunelan vanhaan teatteriin ja sen kulisseihin, ja myöhemmin hylättyyn valokuvaamoon, jossa esillä on vanhoja valokuvia ja täytettyjä, groteskeja eläimiä. Pian he tajuavat, että roolit tähän käsittämättömään näytelmään onkin kirjoitettu heille. Joku on seurannut heidän elämäänsä jo muutaman vuoden, joku joka on ollut koko ajan lähellä ja oppinut heistä kaiken olennaisen, mutta jota he eivät itse ole noteeranneet.

Koska koko porukka on tällä kertaa vaarassa, heidän vanhat pelkonsa pääsevät pintaan. Paloviita muistaa lapsena kuolleen siskonsa ja oman syyllisyytensä, Oksman pelkää vihaisia dobermanneja ja isänsä kuria, Toivonen kamppailee alkoholin himon kanssa, kun taas Manner iloitsee poikansa raittiudesta. Näin päätösosa ikään kuin nivoo kaikki aikaisemmat sarjan osat yhteen. Onnistuvatko tutkijat löytämään tekijän vai onko teatterin käsikirjoittaja kerrankin heitä älykkäämpi? Harvoin enää luen nykyään jännäreitä, jotka pelottavat, mutta tämä meni ihon alle eilen nukkumaan mennessä. Kuuntelin portaikon natinaa ja ilmalämpöpumpun huminaa. Mitä jos eteisessä oli joku? 

Pieni huomautus lopuksi. Ihmettelen, miksi kaikkitietävä kertoja kutsuu mieshahmojaan sukunimillä (Paloviita, Oksman, Raunela), kun heidän kollegansa Linda Toivoseen viitataan lähes yksinomaan etunimellä? Esihenkilönä Susanna Manner pysyy etäämpänä ja siksi Manner on hyvä valinta, mutta jos Toivonen on aina Linda, eivätkö miehet voisivat tasa-arvon vuoksi olla Jari, Henrik ja Ville? Etunimiä käytetään miehistä ainoastaan, kun hahmot puhuttelevat toisiaan ja puhuvat toisistaan, mutta eivät juurikaan kaikkitietävän kertojan toimesta. Sama ilmiö dekkareissa ylipäätään, ei siis pelkästään tässä sarjassa.

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Peter Høeg 2018. Tanskankielinen alkuteos Gennem dine øjne. Suomentanut Sanna Manninen. Tammi 2019. Pokkarissa 350 s. Kuva kustantajan. Ostin omaksi.

Olipas erikoinen romaani! Olen pitänyt kovasti Høegin teoksista, kuten Nainen ja apina tai Susanin vaikutus. Tämä romaani on kuitenkin selvästi eniten scifiä noihin kahteen muuhun verrattuna, vaikka tiettyä omituisuutta Høegin romaaneissa tuntuu olevan usein. Nyt tuntuu siltä, että kirjasta kertominen on vähän vaikeaa, sillä siinä oli elementtejä joita en ihan ymmärtänyt.

Henkilöhahmo, jonka nimi sattuu olemaan sama kuin kirjailijan, tapaa Lisan, neuropsykologin, sillä Peterillä on huoli ystävästään Simonista, joka on taas kerran yrittänyt itsemurhaa. Lisa ei heti muista sitä, mutta Peter, hän ja Simon olivat läheisiä ystäviä kolmekymmentä vuotta sitten, 7-vuotiaina. He kävivät samaa päiväkotia, jossa he ystävystyivät ja jossa he löysivät keinon auttaa toisiaan eräänlaisten unien kautta.

Lisa perehdyttää Peterin neuropsykologiseen menetelmään, jossa tutkija pääsee mukaan potilaansa tunteisiin ja ajatuksiin: Olemme kehittäneet neuropsykologiaa ratkaisevan askeleen eteenpäin. Sellaiseen vaiheeseen, missä ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa on mahdollista aloittaa aito tieteellinen keskustelu siitä, mitä tietoisuus on. Lisan ja Peterin kokeissa potilaiden kanssa he pääsevät käsiksi niin Simonin kuin monien muidenkin ihmisten tietoisuuteen, mutta myös tilaan, jota he veikkaavat ihmiskunnan yhteiseksi tietoisuudeksi.

Vähitellen Peterin kertoessa muistoja ja yksityiskohtia lapsuudesta Lisa alkaa muistaa. Hänen, niin kuin monen muunkin, muistoja blokkaa trauma, jonka hän koki noin 7-vuotiaana. Siksi hän ei ole pitkään aikaan muistanut elämäänsä ennen sitä. Lasten leikeissä, havainnoissa, muistoissa ja yhteisessä tietoisuudessa on jotain ihmeellisen taikavoimaista ja maijapoppasmaista. Sellaista kykyä joka tuntuu luontevalta nimenomaan pienille lapsille, jotain mitä aikuisen on vaikea ymmärtää. 

Lisan työssä yritetään auttaa mieleltään järkkyneitä potilaita, jotka ovat jonkin trauman vuoksi alkaneet kertoa itsestään tarinaa, jonka vangiksi he ovat jääneet. Sama on uhkana myös Simonilla, jonka unet ovat olleet niin voimakkaita, että hän on jäänyt niiden lumoon eikä halua enää jatkaa elämää. Simon ja tämän pikkusisko Maria menettivät äitinsä hyvin pieninä ja vain unessa äiti on mahdollista nähdä. Monien muiden potilaiden traumat liittyvät seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja väkivaltaan ja niitä on niin paljon, että ihmettelen, miten Peter ja Lisa selviävät itse niistä koettuaan ne potilaiden silmien ja tunteiden kautta.

Hyvin erityislaatuinen lukukokemus ja vaikuttava romaani, joka piti hyvin otteessaan, vaikka välillä jouduin hidastelemaan ymmärtääkseni kaiken. Romaanissa on neuropsylogian ja traumaattisten kokemusten lisäksi runsaasti lämpöä, turvallisuutta huokuvia hahmoja ja yhdessäoloa, luottamusta ja toivoa. 

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

Miranda Cowley Heller 2021. Englanninkielinen alkuteos The Paper Palace. Suomentanut Tuulia Tipa. Tammi 2022. Pokkarissa 453 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä romaani ehti odottaa vuoroaan yöpöydälläni jo melko pitkään. Nyt kun suurin osa lukuhaasteista on tälle vuodelle paketoitu, pystyin valitsemaan kirjan ilman mitään tavoitteita ja tämä sopi siihen oikein mainiosti. 

Elle on viettänyt Cape Codin Paperipalatsissa, perityssä kesäpaikassa omat lapsuutensa kesät ja nyt hän viettää siellä kesälomaa oman perheensä ja äitinsä kanssa. Kesäpaikka on muistoja täynnä, kerrostuma eri aikakausia ja ihmisiä. Siellä kesäpäivät noudattavat omaa kaavaansa ja omia lakejaan. Ympärillä on mielikuvitusta ruokkiva luonto, lammet ja merenranta, hiekka, metsäpolut, kilpikonnat ja pesukarhut. Mikä tekee tästä kesästä muista poikkeavan?

Romaani elää kahdessa aikatasossa, joista toinen käy tunti tunnilta läpi tämänhetkistä kesälomapäivää aamuyön tunneista seuraavan päivän aamuyöhön. Toisessa tasossa keritään aikaa Ellen lapsuudesta aikuisuuteen: lomat Cape Codissa, äidin miehet ja avioerot, sisko ja velipuoli, muutto Lontooseen, aviopuolison tapaaminen ja aikuistuminen. Se mitä tämän kesän lomapäivässä tapahtuu, selittyy lapsuudenaikaisilla tapahtumilla ja ihmissuhteilla, joten lukijan on tiedettävä taustat.

Päällisin puolin Ellellä on kaikki: ihana brittimies, terävä äiti ja kolme suloista lasta, lomaparatiisi ja ystäviä. Ystäviin kuuluu myös Jonas, Ellen lapsuudenystävä, omituinen pikkupoika joka alkoi eräänä kesänä kulkea Ellen perässä joka paikkaan ja joka teini-iässä todisti onnettomuutta, josta vain hän ja Elle tuntevat syyllisyyttä. Lapsuudenaikainen ihastuminen kantaa keski-ikään saakka ja yhtäkkiä Ellen on valittava täydellisen aviopuolison ja Jonasin välillä. 

Paperipalatsia kuvittelee takakannen tekstin perusteella kevyeksi ja romanttiseksi ihmissuhderomaaniksi, mutta ihan sitä se ei ole. Muutaman vuosikymmenen takaista onnettomuutta edelsi jotain, mitä Elle ei voi unohtaa. Hän ei ole kertonut siitä koskaan kenellekään muulle kuin Jonasille, ei äidilleen eikä siskolleen.  Synkän salaisuuden lisäksi perheessä on muitakin haamuja, jotka vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Äidinkin lapsuudessa on mörköjä, jotka ovat vaikuttaneet häneen kasvattajana ja naisena.

Ellen oman, varsin perinteisen ja tervehenkisen ydinperheen vastapainona romaanissa on runsaasti herkullisia esimerkkejä rikkonaisista ihmissuhteista, eroista, yhteen palaamisista, lasten ja isovanhempien välisistä siteistä, keskenään riitelevistä arvomaailmoista ja etenkin teini-ikäisten läpikäymistä tunnekuohuista. Pidin kovasti myös dialogista, jossa oli huumoria, älykkyyttä ja eräänlaista tilanneherkkyyttä. Erityisesti yläluokkaisen brittimiehen ja tissuttelevan anopin välinen hellä kuittailu oli upeaa. Hyvin kuvattua oli myös lasten ja nuorten kaipuu tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, tai vain tarve lähteä pois. Vähän enemmän jäin odottamaan Anna-siskon kuoleman jättävää aukkoa, mutta ehkä Ellen tarinassa oli sydänsuruja ilmankin.

Dialogi ja perheen kirjava historia oli ainakin minusta kiinnostavampaa ja huomattavasti terävämmin kuvattua kuin se tunnekuohu, jota Elle kokee nyt tänä kesänä. Siitä huolimatta hyvin vetävä ja mukaansa tempaava romaani, jossa kesäisen ympäristön lämmin seesteisyys hautoo sisällään konflikteja ja traumojen aineksia. Romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club ja Amman lukuhetki. 

Naistenviikko: Minna Rytisalo: Jenny Hill

Minna Rytisalo 2023. WSOY. 288 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Hyvää Jennin ja Jennyn päivää!

Keski-ikäinen Jenni Mäki eroaa miehestään ja muuttaa omilleen. Lapset ovat juuri lentäneet pesästä eikä Jennillä ole enää syitä miksi jäädä avioliittoon miehen kanssa, joka on häntä niin usein pettänyt. Samalla Jennistä kuoriutuu Jenny Hill, nainen joka pohtii terapiassa identiteettiään ja häpeään, ja joka pystyy paljastamaan kirjeissään Mme Brigitte Macronille enemmän kuin terapeutilleen.

Jenny Hill vaatii itseltään aikuisikänsä valintojen perkausta, mutta vaativia ovat myös romaanin kertojat, joista yllättävimpiä ovat Ajattaret: satujen Ruusunen, Tuhkimo, Lumikki, Puhahilkka ja Tähkäpää. Heidän kauttaan Rytisalo kirjoittaa uusiksi kuuluisien satujen mahdollisia taustoja ja sitä, millä tavalla tytöt on valjastettu ajatusmaailmaa muokkaavien tarinoiden uhreiksi. Ajattaret seuraavat, millä tavalla Jenny Hill pääsee vähitellen irti siitä roolista jonka hän on nuorena puolisona ja äitinä aikoinaan ottanut. Ensin olin vähän hämilläni näistä Ajattarista ja ihmettelin, miksi tällainen outo elementti, mutta vähitellen pääsin heidän kyytiinsä ja ymmärsin paremmin, miten he täydentävät romaania. 

Jenny Hillin avioerossa ja itsenäistymisessä on paljon samaistumispintaa ja tuttua kamaa varmasti monelle lukijalle. Hän on suunnilleen samanikäinen kuin minä, joten hänen lapsuus- ja nuoruusmuistoissaankin on paljon yksityiskohtia, jotka ovat minunkin muistojani. Eräänlainen sukupolvikokemus siis. Jos romaani olisi sortunut turhaan nostalgiaan, olisin ärsyyntynyt, mutta onneksi sitä ei ollut. Hieman liian lähelle se kuitenkin pääsi, mikä saattoi aiheuttaa minussa etääntymistä - nautin ehkä enemmän tarinoista, joista opin jotain uutta, enkä niinkään niistä, jotka sanoittavat omia muistojani.

Mäen Jennillä on vuotta nuorempi sisko, Johanna, jonka elämä on ollut hyvin erilaista. Sisko on läheinen ja tärkeä, ja osa Jenny Hillin kasvutarinaa. Romaanin ainoat draamat johtuvat sisarten välisestä suhteesta, eivät niinkään miehistä, mikä on varmasti ollut tarkoituksellista. Eksäänsä Jenny Hill ei enää tuhlaa dramatiikkaa. Voisi kuvitella, että avioliiton jälkeiseen voimaantumiseen ja kasvuun liittyisi uusi, ihana parisuhde, mutta sellaiseen Rytisalon romaani on ihan liian fiksu ja älykäs. Päähenkilön kasvu, itsenäisen ajattelun kehittyminen ja vimma näkyvät herkullisimmin hänen terapeuttisissa kirjeissään Brigitte Macronille.

Jenny Hill kokee voimakkaasti ja läpikäy monenlaisia tunteita, mutta romaanissa on mukava seesteisyys, jota eivät horjuta eksän uusi puoliso, lapsen onnettomuus eikä siskon uupuminen. Vimman ja seesteisyyden tasapainossa on jotain hyvin vakuuttavaa. Voimaannuttavaa on se, miten Jenny Hill oppii kyseenalaistamaan naisiin kohdistuvia odotuksia ja rooleja. Kaiken kaikkiaan tässä on hyvin feministinen teos ja kovasti toivon, etteivät nykypäivän kaksikymppiset naiset aseta itselleen samanlaisia naiseuteen, avioliittoon tai äitiyteen liittyviä paineita kuin moni ikäiseni nainen on tehnyt.

Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata. Kävin läpi muita viime kesän naistenviikon jälkeen lukemiani naisten naisista kirjoittamia kirjoja. Tässä muutama huippu, joita suosittelen: Vappu Kannaksen Rosa Clay, Aila Meriluodon Kotimaa kuin mies ja Auli Leskisen Talo Andien juurella.

Emily St. John Mandel: Lasihotelli

Emily St. John Mandel 2020. Englanninkielinen alkuteos The Glass Hotel. Suomentaja Aleksi Milonoff. Tammi 2023. 321 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Veikkaan että Emily St. John Mandelista tulee kirjailija, jonka teoksia luetaan pitkälle tulevaisuuteen - ja siis hänhän on jo, pelkästään kahdella ensimmäisellä teoksellaan, Asema 11 ja Lasihotelli. Toivon vaan, että hän kirjoittaa paljon lisää! 

Odotin, että Lasihotelli olisi dystopia kuten esikoisteos, mutta eipä se ollutkaan. Tarinan keskiössä on vuoden 2009 finanssikriisi, jonka edeltäviä vuosia ja sen jälkeisiä seurauksia käydään läpi muutaman henkilön näkökulmasta. Alun pahaenteinen, selvittämättä jäävä tapahtuma hotellissa paljastuu viimeisessä luvussa ja kehä sulkeutuu kauniisti. Sitä ennen tarina poukkoilee vuosien, ihmisten ja tapahtumien välillä. Välillä viivytään Kanadan kauniissa erämaassa vauraiden hotellivieraiden seassa, välillä haaveillaan New Yorkin kaduilla tai juhlitaan finanssiväen kanssa. Lopuksi työskennellään rahtilaivalla ja istutaan pitkää tuomiota vankilassa.

Hassua, että vaikka pidin kirjasta valtavasti, en ole ihan varma mistä kirjoittaisin, mutta yritetään. Tarinassa on nuoria, jotka hakevat paikkaansa maailmassa ja sisarpuolet, jotka etsivät haurasta suhdetta väliltään. Toisaalla on vauraita menestyjiä, vuosikymmenen vedätystä piilotelleita pyramidihuijareita, joiden teot tuhoavat monia elämiä. On taloudellisia romahduksia, mutta myös yksityisiä tragedioita ja paljon moraalikysymyksiä.

Kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaa, kun nuori Vincent ja kuusikymppinen Jonathan tekevät sopimuksen ja aloittavat yhteisen elämän. Sopimuksesta hyötyvät molemmat, mutta neljä vuotta myöhemmin Vincentin on kysyttävä itseltään, tiesikö hän koko ajan kaiken, mutta ei tiedostanut tietävänsä? Samaa pohtivat myös monet Jonathanin työkaverit sinä päivänä kun kaikki romahtaa. Tiesivätkö he kaiken jo kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta ummistivat silmänsä? Onko mahdollista tietää ja olla tietämättä?

Vincentin velipuoli Paul etsii itseään ja löytää itsensä myöhemmin menestyksestä, mutta siskonsa kustannuksella. Oliko menestykseen johtanut päätös oikein, tuliko hänestä onnellinen, löysikö hän tapansa olla maailmassa? Jonathanin ystävä- ja asiakasverkostossa on Olivia, taiteilija, joka satsaa säästönsä huijauksen vietäväksi, kuten niin moni muukin. Myöhemmin hän palaa Jonathanin elämään haamuna paikassa, jossa Jonathan kuvittelee itselleen vastaelämän Dubaihin. Mieleenjäävä hahmo on myös Leon, joka joutuu romahduksen myötä jättämään kaiken taakseen, mutta löytää vaimonsa kanssa uudenlaisen vapauden. Tämän romaanin henkilöitä ei pysty jakamaan hyviin ja pahoihin, sillä kaikki pohtivat syyllisyyttä, selviytymistä ja itsepetoksen hintaa.

Välillä en ihan heti hoksannut, kenestä on kyse, eli henkilöitä taisi olla minun makuuni melko paljon. Silti romaanissa on jotenkin uskomaton rauha ja seesteisyys. Ja siitäkin huolimatta, että tarinassa on rankkoja kohtaloita ja voimakkaasti tuntevia hahmoja. Samaa voi muuten sanoa myös Asema 11:sta. Emily St. John Mandel kirjoittaa viehättävän maagisella tavalla, joka pakottaa lukemaan ja pohtimaan lukemaansa. Tarinassa on jotain hyvin vangitsevaa, vaikka sen avautuminen vie aikansa. Suomentaja Aleksi Milonoffin ammattitaitoa on kääntää tuollainen rauhan ja vangitsevuuden yhdistelmä. 

Romaanista myös blogeissa Savannilla, Kirjasähkökäyrä ja Tarukirja. 

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa

Markku Pääskynen 2023. Tammi. 184 s. Lainasin kirjastosta.

En ole lukenut aikaisemmin Markku Pääskysen teoksia. Luin kansiliepeestä että Niin kaunis on maa on jo hänen yhdestoista romaaninsa, ja koska se teki suuren vaikutuksen, luen varmasti häneltä jonain päivänä jotain muutakin; esimerkiksi Hyvä ihminen vaikuttaa arvioiden mukaan mielenkiintoiselta. 

Pariskunta Onni ja Aliina ovat ystävystyneet toistakymmentä vuotta sitten toisen pariskunnan, Marian ja Tuomaksen, kanssa. Pariskunnat ovat viettäneet vuosien aikana paljon aikaa toistensa kanssa, Marian ja Tuomaksen lapsi on ollut usein Onnilla ja Aliinalla hoidossa, ja vaikuttaa siltä että he ovat toistensa parhaat ystävät, tuntevat toisensa parhaiten. Siksi ei ole mitenkään valtava yllätys, kun Maria ja Tuomas eivät erään illanvieton jälkeen palaakaan kotiinsa eivätkä vastaa viesteihin eivätkä puheluihin. He katoavat.

Katoaminen vaivaa tietysti kovasti ja se ei jätä rauhaan varsinkaan minäkertoja Onnia. Mitä on tapahtunut Tuomakselle ja Marialle, jotka lähtivät Onnilta ja Aliinalta myöhään perjantai-iltana taksilla kotia kohti? Onni käy läpi Tuomaksen ja Marian elämää, elämäntyyliä, varallisuutta, valintoja, ristiriitaisuuksia, pakkomielteitä ja luonteenpiirteitä. Pariskunnat ovat viettäneet usean lomaviikon yhdessä ulkomailla, jonne Tuomaksella ja Marialla on ollut tapana karata talvikuukausiksi. Etenkin siellä Tuomaksen ailahteleva luonne on aiheuttanut konflikteja, pahaa mieltä ja hämmennystä.

Onnin kerronnassa Tuomas saakin suuren roolin. Onnin on punnittava miesten välistä ystävyyttä, Tuomaksen itsekkyyttä ja omahyväisyyttä, ja omaa rooliaan suhteessa, jossa toinen on niin hallitseva. Naisten välinen ystävyys vaikuttaa syvemmältä ja tasapainoisemmalta, mutta Tuomaksesta paljastuu lukijalle jatkuvasti lisää hankalia ominaisuuksia. Niin Onninkin kuin varmasti kenen tahansa on vaikea joskus määritellä, miksi roikumme suhteissa, joissa ei ole vastavuoroisuutta. Mikä kiehtoo ihmisessä, josta paljastuu epämiellyttäviä piirteitä, mutta josta ei halua luopua.

Pidin kovasti Pääskysen tiiviistä ilmaisusta ja romaanin varsin rajatusta teemasta. Tarina ei rönsyile lainkaan, vaan pitäytyy hyvin uskollisesti aiheensa ympärillä silloinkin kun kertoja palaa menneeseen ja yrittää löytää tapahtuneelle selityksen. Kerronnassa on välillä myös otteita Tuomaksen unista, vakavasti mielensä kanssa kamppailevan miehen sekavuudesta, mutta Pääskysen romaani ei yritäkään diagnosoida eikä asettaa Tuomasta minkään otsikon alle (nykyajalle hyvin epätyypillisesti?). Hyvin rajattu romaani kertoo miehestä sen, minkä kertoo ja lukija voi itse päätellä loput ja pohtia vaikkapa, voiko pahuus olla synnynnäistä. Lyhyt teos on nopea lukea, mutta se jää mieleen varmasti pitkäksi aikaa.

Teoksesta myös blogeissa Tuijata, Amman lukuhetki ja Raijan kirjareppu. Helmetin haasteessa romaani sopii kohtiin 17 (ärsyttävä henkilöhahmo), 24 (tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin) ja 29 (kirjassa valehdellaan). Seinäjoen kaupunginkirjaston 2024 lukuhaastetta varten tästä löytyy ainakin anteeksiantamista, katkeruutta ja vihaa. 

Laura Dave: Suojele häntä

Laura Dave 2021. Englanninkielinen alkuteos The Last Thing He Told Me. Suomentanut Karoliina Timonen. WSOY 2023. 342 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Elokuu vierähti kantaaottavien tai synkkiä tulevaisuudennäkymiä tarjoavien romaanien parissa, ja ennen kuin aloitin Laura Gustafssonin Mikään ei todella katoa -romaania, päätin lukea väliin jotain nopeaa ja kevyttä. Kirjasomesta löytämäni yhdysvaltalainen Suojele häntä oli tähän tarpeeseen juuri oikeanlainen. Se vetäisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta, siinä oli sopivasti siirappia ja tunteita, sekä juonenkäänteitä ja takaa-ajoa.

Hannah on muuttanut Kalifornian Sausaliton pikkukaupunkiin New Yorkista tuoreen aviomiehen perässä. Eräänä päivänä Owen ei palaakaan töistään koodausyrityksestä Shopista. Hän on jättänyt vaimolleen viestin Suojele häntä sekä teini-ikäiselle tyttärelleen Baileylle kassillisen rahaa. Pian Hannah ja Bailey kuulevat uutisista Shopin katastrofaalisesta tilanteesta, jota FBI tutkii. Onko Owen tehnyt yrityksen puolesta jotain rikollista, jotain minkä vuoksi hänen täytyy kadota?

Tilannetta ei helpota se, että Bailey on menettänyt äitinsä pienenä, eikä voi sietää uutta naista kodissaan. Heidän on kuitenkin nyt yhdessä selvitettävä, mitä Owenille on tapahtunut. Hannah alkaa koota vihjeitä Owenin elämäntarinasta, liittovaltion sheriffien kysymyksistä ja Baileyn varhaisista muistoista. Vihjeet vievät heidät Texasin Austiniin, jossa vastaanotto ei ole lämmin. Naiset penkovat asioita liikaakin, Bailey alkaa muistaa enemmän ja pian heitä on vastassa rikollisjärjestö, joka haluaisi kovasti tietää, missä Owen piileksii.

Hannah ja Bailey joutuvat tekemään ratkaisuja, joita Owenin menneisyyden tunteva tutkija ei suosittele, mutta he eivät voi mielestään luottaa muihin kuin itseensä. Heidän päätöksensä on lopulta sydäntäsärkevä, mutta ainoa mahdollinen, sillä turvallisuudesta ei voi tinkiä. Juonen ohella kirjailija on nähnyt vaivaa hahmojen moniuloitteisuuden luomiseksi. Hannahin lapsuus on vaikuttanut horjuttavasti hänen rakkauselämäänsä, mutta nykyisen perheen eteen hän on valmis tekemään uhrauksia. Owen on onnistunut yksin kasvattamaan itsevarman teinin, jonka suhde äitipuoleen vahvistuu koettelemusten myötä - tietysti. Ihmissuhteiden osalta tämä romaani on siis varsin ennalta-arvattava ja jopa siirappinen, mutta hahmot on silti varsin hyvin rakennettu.

Sellainen takuuvarma välipalaromaani, joka ei välttämättä muuten jäisi mieleen, mutta katoaminen ja uudelleen aloittaminen on aina kiehtonut minua (!), joten todennäköisesti pyörittelen Hannahin tai Owenin kohtaloa vielä hetken mielessäni. Kirjasta myös blogeissa Luetut, Kirjasähkökäyrä ja Hemulin kirjahylly.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Joel Haahtela 2022. Otava. 192 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Haahtelan kolmastoista teos on osa pienoisromaanien trilogiaa, joissa etsitään totuutta ja mielenrauhaa. Trilogian aikaisemmat osat ovat Adèlen kysymys ja Hengittämisen taito. 

Jaakobin portaissa minäkertoja lentää Jerusalemiin, jossa hänen veljensä yllättäen on. Veli on otettu potilaaksi psykiatriseen sairaalaan, sillä hän kärsii Jerusalemin syndroomasta. Hän on kuitenkin jo pääsemässä sieltä pian pois, jos vain mies tulee saattajaksi.

Jerusalemissa kertojamies kulkee vanhankaupungin kaduilla ja muistelee lapsuuttaan Helsingissä, isän rakentamaa kajuuttaa ja äidin kuolemaa. Kujat vievät häntä lumisateessa epätodellisiin kohtaamisiin ja hetkiin, kohti Jaakobin portaita, joista hänen isoisänsä on piirtänyt merkintöjä Jerusalemin karttaan. Onko portaita oikeasti olemassa vuosisatojen ja kaupungin kerrosten alla? Veli pääsee osastolta kotiin, mutta ennen sitä mies joutuu kyseenalaistamaan oman mielenterveytensä, sillä syvällä muistoissa on jotain, mikä pyrkii pintaan juuri Jerusalemissa. 

Tästä teoksesta on vaikea kirjoittaa, sillä se on enemmän tunnelmia kuin tapahtumia. Mieleen jäävät ruoat, joita mies ostaa kadunkulmilta, naapurin taito kuunnella, perhe jonka sohvalle päätyy appelsiinilaatikon levittyä kadulle, tai rauhoittava lääkäri Elisheva. Haahtela osaa muotoilla isoja ajatuksia lyhyiksi, kauniiksi lauseiksi, joita tekee mieli jäädä makustelemaan. Niiden kautta saattaa löytää jotain itsestäänkin.

Lyhyestä teoksesta lyhyt postaus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 32: Kirjan voi lukea kerralla alusta loppuun. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 34: A novella. Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club ja Tuijata.

Goce Smilevski: Freudin sisar

Goce Smilevski. Englannin kielestä suomentanut Tero Valkonen. Siltala 2022. 304 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kirjavuoteni 2023 alkaa kohtauksella, jossa natsit valtaavat Saksan lisäksi Itävallan ja Wienissä asuva kuuluisa juutalaistaustainen psykoterapeutti Sigmund Freud järjestää perheensä turvaan Lontooseen. Paitsi siskonsa, jotka eivät pääse mukaan, vaan jäävät Wieniin odottamaan sitä kauheinta mahdollista. Kun kauhein mahdollinen tapahtuu, päättyy myös Adolfinan, Sigmundia 6 vuotta nuoremman siskon elämä.

Tämä ei ole spoilausta, vaan kuljetuksista keskitysleirille kerrotaan jo kirjan takakannessa. Mutta millainen oli Adolfinan elämä ennen toista maailmansotaa? Smilevskin romaani kertoo siskosta, josta tiedetään ilmeisesti varsin vähän, kuten monista 1800-luvulla syntyneistä naisista. Teos onkin tiettyihin tosiasioihin nojaava tarina Adolfinasta ja Freudin perheestä, veljen läpimurrosta uudella tieteenalalla sekä naisista miesten holhouksen alaisena, mielenterveyden ja normaaliuden rajapinnalla.

Minusta tuntui läpi elämäni siltä kuin jonkun katse tuhoaisi olemassaoloani, ja samalla myös etsin jotakuta, joka voisi parantaa minäni rikkinäisyyden.

Sairaus varjostaa Adolfinan varhaislapsuutta eikä hän parannuttuaankaan asetu äidin ja yhteiskunnan asettamaan normaaliuteen, ei siis avioidu, ei perusta perhettä, vaan päätyy pitkäksi aikaa Pesään, wieniläiseen psykiatriseen laitokseen. Sitä ennen hänellä on lämmin suhde isoveljeensä ja kiinnostus tämän akateemisiin opintoihin. Hän saa ystäviä, jotka hänen laillaan jäävät normaaliuden ulkopuolelle joko sairauden tai liiallisen anarkismin vuoksi. Adolfinan rakkaussuhde lapsuudenystävään päätyy yksipuoliseksi ja kun mies pudottautuu Tonavaan, Adolfinan mielenterveys järkkyy ja hän ilmoittaa itse itsensä Pesään.

Pesässä hänellä on jo ystävä, kuuluisan kuvataiteilija Gustav Klimtin sisar Klara, mielenterveytensä kanssa kamppaileva naisasia-aktivisti. Naiset eivät varsinaisesti kuulu Pesän kohderyhmään, mutta laitoksen seinien sisällä heidän on helpompi hengittää kuin vapaudessa, joka jatkuvasti rajoittaa heitä ja heidän olemustaan. Kotona Adolfinalla olisi vastassa vain ilkeyksiä suoltava äiti, joka katuu että edes synnytti tyttärensä. Vuosia myöhemmin naiset päättävät lähteä Pesästä ja löytävät onneksi paikkansa niin perheissään kuin yhteiskunnassa muutenkin.

Muistin, että kerran, kauan sitten, Klara sanoi että kaikki normaalit ihmiset ovat normaaleja samalla tavalla, mutta jokainen hullu on hullu omalla tavallaan.

Smilevskin teos on periaatteessa hyvin mielenkiintoinen sukellus historiaan, naisen asemaan, tieteen tekemiseen ja ihmissuhteisiin. Mielenkiintoa lisää myös kahden kuuluisan aikalaisen - Freudin ja Klimtin - hahmot, joista ensimmäisen uraa ja perhettä käydään melko perusteellisestikin läpi, kun taas jälkimmäinen jää romaanissa lähinnä eksentrisyyden tasolle, herkullisen juoruilun kohteeksi. Selkeästi tämä on miehistä huolimatta kertomus aikakauden naisista ja siitä, miten pienestä laitokseen joutuminen on ollut kiinni. Sinänsä tuttu aihe eikä yllätä lainkaan, jos on lukenut vaikkapa Seilin saarelle sijoittuvia teoksia.

Kirjailijalla oli erikoinen tapa toistaa joitakin asioita pari kertaa, enkä osaa sanoa oliko kyse tarkoituksellisesta asian korostamisesta - todennäköisesti oli, sillä Smilevski on viilannut romaaniaan yli seitsemän vuotta. Toisto ei kuitenkaan mielestäni onnistunut. Freudin ja hänen sisarensa välinen filosofinen keskustelu 1930-luvulla Venetsiassa oli toinen pieni miinus; jotenkin siitä muodostui puuroa joka ei antanut minulle enää mitään. Toisaalta se oli jatkumoa keskustelulle minuudesta, onnesta ja merkityksellisyydestä, jota Adolfina kävi niin veljensä kuin Klaran ja muidenkin ystäviensä kanssa läpi elämänsä.

Pikkaraisen kirjakammi on myös blogannut tästä teoksesta. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 37: Kirja kertoo elämäntavasta jota ei enää ole. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 11: A book about a person with a disability. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa laitan tämän kohtaan 9: Muutos suhtautumisessa ideologiaan tai uskontoon, ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 15: Kirja jossa on kielletty romanssi.

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

Matt Haig 2020. Englanninkielinen alkuteos The Midnight Library. Suomentanut Sarianna Silvonen. Aula & Co. 328 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Matt Haigin teokset ovat minulle entuudestaan tuntemattomia, vaikka kirjailijan nimeen olen kyllä törmännyt. Kuuntelin hänen etähaastatteluaan kirjamessuilla ja mielenkiintoni heräsi. Sitten selasin vaihtoehtoja Goodreadsin haastekohtaan 48 (Best Book of the Month) ja siellä tämän teoksen olivat lukijat nostaneet yhdeksi viime vuosien parhaiksi, joten laitoin kirjan varausjonoon.

Pettymyksekseni Keskiyön kirjasto ei kerro lainkaan kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan tarinan kirjasto on paikka, jossa elämän ja kuoleman välitilaan jäänyt pääsee valitsemaan uuden luvun elämäänsä. Tällaiseen välitilaan päätyy 35-vuotias Nora, joka kokee epäonnistuneensa kaikessa tähänastisessa elämässään. Hänestä olisi voinut tulla huippu-uimari, hän olisi voinut menestyä bändin solistina, hän olisi voinut opiskella filosofian maisteriksi tai päätyä tutkimaan jäätiköitä Huippuvuorille. Hän voisi olla onnellisesti naisimissa tai surffaamassa lämpimässä Australiassa. Sen sijaan välit veljeen ovat väljähtyneet, hän menettää surkean työnsä ja hänen kissansa kuolee. Onko mitään syytä pysytellä elossa surkeassa elämässä?

Keskiyön kirjastossa Nora törmää lapsuudenaikaiseen kirjastontätiin, joka aikoinaan tuki häntä surun keskellä. Kirjastossa hän saa luettavakseen kirjan katumuksesta, kaikista niistä pienistä ja isoista asioista, joita hän katuu jättäneensä tekemättä tai asioista jotka ovat jääneet kesken. Nora pääsee kokeilemaan, millaista elämä olisi, jos hän olisi kussakin tilanteessa valinnut toisin. Mutta onko elämä hohdokkaampaa, kiinnostavampaa tai tyydyttävämpää noissa muissa vaihtoehdoissa? Mitä Noralle tapahtuu, kun hän pääsee todistamaan, mitä kaikkea elämässä olisi voinut tapahtua?

Haigin romaani oli yllätyksekseni eräänlainen self help -teos. Sen psykologinen puoli on toki melko taitavalla tavalla rakennettu ja sai minutkin päättämään, että turhasta katumuksen painolastista on päästävä eroon. Sen sanoma on, ettei koskaan ole liian myöhäistä valita elämälleen uutta suuntaa. Mutta kuten Nora sai apua kirjastonhoitajalta, ei syvästi masentunut ihminen taida kovin helposti päästä omille jaloilleen yksinään, vaan tarvitsee läheisten tai ammattilaisten apua. Kivalla tavalla tämä tarina on kuitenkin toivoa täynnä silloinkin kun elämä tuntuu epätoivoiselta, ja auttaa lopettamaan jossittelun kierteen, jos sellaiseen on päätynyt. Toimii siis samalla tavalla kuin esimerkiksi Jenny Colganin Uusia lukuja ja onnellisia loppuja.

Noran lempifilosofi on Henry David Thoreau, jonka ajatuksiin teoksessa viitataan usein, toki välillä muihinkin ajattelijoihin. Rinnakkaisten elämien mahdollisuudessa nojaudutaan tiettyihin fysiikan teorioihin, jotka eivät ihan avautuneet minulle, mutta toivat tarinaan mystiikkaa. Monipuolista taustatyötä on kirjailija siis tehnyt muuten melko kepeän teoksen vankistamiseksi. Ihan höpönlöpöä romaani ei sentään ole, jos se sai minutkin muuttamaan - tai ainakin yrittämään - asennettani menneisyyteen ja arvostamaan nykyhetkeä, mutta en ole ihan varma, olenko tarpeeksi vakuuttunut lukeakseni Matt Haigia toistamiseen. Oikein mukava tätä oli kuitenkin lukea parin illan ajan nukkumaan mennessä.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 37: Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle. Goodreadsin haastekohdista valitsen kuitenkin kohdan 19: A book that involves alternate reality, alternate worlds or alternate history. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaastetta varten tästä löytyy konsertti (6) ja Pohjoista lukuhaastetta varten tämän kannessa on kello (17). Romaanista lisää blogeissa Kirjaluotsi, Kirjoihin kadonnut ja Lukupino.

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Camilla Grebe 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Älskaren från huvudkontoret. Suomentanut Sari Kumpulainen. Gummerus 2017. Kirjassa 507 s. Luin BookBeatista. Kuvakaappaus BookBeatista.

Emma työskentelee vaateliikeketjussa, jonka toimitusjohtajan Jesperin kanssa hänellä on suhde. Jesper haluaa etteivät toimittajat saisi vihiä suhteesta ja siksi se pidetään salassa. Eräänä iltana, kun pariskunnan olisi tarkoitus juhlia kihlautumista, Jesper ei tulekaan, eikä Emma saa tähän yhteyttä enää lainkaan. Naisen elämä lähtee luisumaan alamäkea, hänen omaisuutensa ja lopulta kissakin katoaa, ja hän menettää työpaikkansa.

Poliisit saavat tutkiakseen Jesper Orren kotoa löytyneen nuoren naisen murhan. Tapaus muistuttaa kymmenen vuotta aikaisemmin selvittämättä jäänyttä murhaa, mutta mitään muuta yhteyttä ei löydy. Tutkimusryhmä pyytää avukseen käyttäytymispsykologin, Hannen, joka tarttuu tapaukseen hanakasti. Hän on juuri jättänyt kontrolloivan aviomiehensä ja pohtii murhan lisäksi omaa tulevaisuuttaan. Hänellä on diagnosoitu varhainen dementia ja unohdus nakertaa jo itsevarmuutta. Selviääkö Hanne enää työstään?

Murharyhmässä työskentelevän Peterin ja Hannen välillä on tapahtunut jotain kaunista menneisyydessä, mutta onko heistä kumpikaan siinä kunnossa, että pystyy kohtaamaan toisen ja tunnustamaan ikävänsä. Menneisyyttään käy läpi myös Emma, samalla kun yrittää saada yhteyden Jesperiin. Emman lapsuus alkoholismin varjossa on ollut rankka, eivätkä hänen välinsä vasta kuolleeseen äitiin olleet hyvät. Teinivuosina tapahtui jotain, mistä hän ei selvästikään ole päässyt yli.

Olen lukenut Greben teoksia sekalaisessa järjestyksessä ja nyt, tästä tavallaan sarjan ensimmäisestä osasta, oli kiva lukea taustoja mm. Hannelle, jonka muistan jostakin jälkimmäisestä kirjasta. Samoin pukeutumiseen panostava Manfred tutkii jotain myöhemmin kirjoitetun kirjan tapausta, mutta täysin itsenäisiä teokset silti ovat, eikä sekalainen lukujärjestys ole haitannut millään tavalla.

Kun Hanne tulee mukaan tutkimuksiin, niin rikoksen kuin teoksen muutkin psykologiset tekijät nousevat pintaan. Emman ja Jesperin omalaatuisen suhteen, luonteenpiirteiden ja käyttäytymisen lisäksi mielenkiintoinen ilmiö on Hannen ja hänen aviomiehensä välinen suhde. Vallankäyttöä, heikomman hyväksikäyttöä ja kontrollointia molemmissa tapauksissa. Valitettavasti niin Hanne kuin Emmakin joutuvat kamppailemaan myös muistinsa kanssa. Onko siihen luottamista?

Olen kovasti pitänyt näistä Greben dekkareista, joissa on hyvin rakennettu henkilökaarti ja psykologisella tavalla jännittävät juonikuviot. Syyllinen löytyy useimmin sieltä mistä sitä vähiten odottaisi. Tapaukset ovat rankkoja, jopa raakoja, mutta rikosten vastapainoksi on paljon menneisyyden tapahtumia, jotka tuovat tarinoihin runsaasti inhimillistä syvyyttä.

Linkkejä muihin blogipostauksiin: Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 11: Tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä (ei ihan). Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 2: A book connected to a book you read in 2021. 

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Tuire Malmstedt 2018. Myllylahti. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lokakuulle näyttää kertyvän aika monta dekkari- tai jännäripostausta, mutta mikäpä siinä. Kun teokset ovat tarpeeksi erilaisia keskenään, ei haittaa lukea monta peräkkäin. Sain Tampereen seudun kirjabloggareiden tapaamisessa vinkin kokeilla Tuire Malmstedtin teosta, joka on palkittu vuoden 2018 esikoisdekkarina Suomessa. Pimeä jää on Isa Karos -sarjan ensimmäinen osa. Mykkä taivas (2019) ja Enkelimetsä (2020) jatkavat sarjaa.

Pimeä jää kaappaisi synkkään syleilyynsä heti alkumetreiltä. Savonlinnan ja Saimaan kupeessa sijaitsevan pienen Oravin kylän mökkirannasta löytyy katiska, jonka sisällä on lapsen ruumis. Poliisikuntaa ravisteleva tapaus osoittautuu erityisen vaikeaksi Isa Karokselle, jonka omassa lähimenneisyydessä on paljon surua ja traumaa. Isan parisuhde rakoilee, eikä kotiin ole kiva mennä. Hänen autistinen tyttärensä Edith pyörii mielessä ja vie yöunet. Parinsa Niiles Aarnikosken kanssa Isan on kuitenkin päästävä selville tapauksesta, joka ei jää ainoaksi.

Teos jakautuu lukuihin, joista osa vie 1800-luvun lopulle, ensin Alaskaan ja sieltä Venäjän kautta Suomeen. Pieni Naalnish tuntee vanhan intiaanitaruston, jossa sudenkorrennot kuljettavat tietoa tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä. Osa luvuista sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin, kun nuori Kalevi menettää perheensä. Molemmat pojat todistavat väkivaltaa ja siskonsa menetystä. Onko niin, että Oravin lapsimurhien taustalla on sukupolvien yli siirtyvät traumat, joita maustavat tarut muinaisista lapsiuhrista?

Pienessä kylässä kaikki ovat vuorotellen epäiltynä, niin kaikille tuttu taksikuski kuin muutkin erakoituneet asukkaat. Isan oma menneisyys kietoutuu yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tapauksia, eikä hänkään ole työkavereiden silmissä täysin epäiltyjen ulkopuolella. On sukulaisuussuhteita, jotka täytyy selvittää ja ikkunan takana vaanivia hahmoja, joiden tarkoitusperät eivät ole ihan sitä mitä Isa pelkää. Tutkinta kestää pitkään ja on vaarassa romahduttaa Isan, jonka mieli ei ole vielä ollenkaan tasapainossa. Mitä ovat hänet kotiinsa ilmestyvät pienet katiskat ja mikä merkitys on unien mustalla jäällä?

Malmstedtin esikoinen on vetävä pakkaus, jonka palaset loksahtelevat paikoilleen pitkän tutkinnan jälkeen rytinällä. Ehkäpä yhteys intiaanitaruihin on kaukaa haettua, mutta toisaalta surmien taustoja avaavat erilaiset luvut tuovat tarinaan syvyyttä ja kiehtovia yksityiskohtia. Pääosassa ovat lapset. Lapset joita surmataan, mutta myös lapset, jotka näkevät ja kokevat ihan liikaa, selviävät hengissä, mutta jättävät jälkeensä ylisukupolvisen trauman ja väkivallan kierteen. Lapset liittyvät myös Isa Karoksen omaan suruun ja siitä toipumiseen. Malmstedt kirjoittaa surusta ja kaipauksesta kauniilla, mutta kiihkeätunnelmaisen jännärin tunnelmaan sopivalla tavalla. 

Tunnelma on ainakin minun mielestäni perusdekkareista poikkeava. Psykologinen lataus on vahva, jopa niin että lukijakin alkaa kyseenalaistaa päähenkilöiden mielenterveyttä, totuutta ja kykyä selviytyä töistä. Viime metreillä mietin, kannattaako minun lukea loppua iltamyöhään vai jätänkö loput päivänvaloon, niin taitavasti tunnelma alkoi hiipiä pimeään makuuhuoneeseen. Hienoa, että sarja jatkuu. Jonain päivänä on ihan pakko lukea ainakin seuraava osa! Esikoisdekkarista ovat kirjoittaneet myös blogit Kirja vieköön!, Kirsin kirjanurkka ja Kirjarouvan elämää.

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

Katja Kallio 2021. Otava. Lainasin kirjastosta. 267 s. Kuva kustantajan.

Meillä oli lukupiirin kirjana muutama viikko sitten Katja Kallion Säkenöivät hetket vuodelta 2013. Halusin lukea sen ihan tarkoituksella ennen tätä tuoretta romaania, sillä kuulin tämän olevan eräänlainen jatko-osa aikaisemmalle teokselle. Tämä läpinäkyvä sydän on ihan itsenäinen romaani tietysti, mutta sen päähenkilö Beata on yksi Säkenöivien hetkien päähenkilöistä. Ja isossa roolissa on molemmissa romaaneissa tietysti myös Hanko, jonne molemmat sijoittuvat.

Eletään toisen maailmansodan aikaa ja Beatan perhe pääsee muuttamaan takaisin Hankoon. Suomi sotii nyt Saksan rinnalla Venäjää vastaan ja Hangossa vilisee niin saksalaisia sotilaita kuin venäläisiä sotavankejakin. Kotikaupunki on surullinen ilmestys, mutta joku venäläisistä on huolehtinut hyvin perheen kotitalosta. Eräänä päivänä tummaripsinen ukrainalaisvanki kiinnittää Beatan huomion ja Beata tekee kaikkensa nähdäkseen miehen uudelleen ja penkoakseen tietoa vankien tilanteesta.

Godag, vastasin ja hymymme törmäsivät päistikkaa toisiinsa ja jäivät hoipertelemaan pökertyneinä väliimme.

Sodan keskelläkin Beata onnistuu uppoamaan haaveisiinsa, elää omassa romanttisessa kuplassaan ja toimii yhtä häikäilemättömän rohkeasti kuin ennen sotaakin. Hengenvaarallinen suhde Ivaniin on katseita, nopeita kosketuksia ja suudelmia aluskasvillisuuden seassa. Välillä menee pitkiäkin aikoja etteivät he näe, sillä vankeja tilataan töihin muihinkin pitäjiin. Ja kaiken tämän täytyy pysyä salassa, sillä mies on kuitenkin vain vanki, ja kaupunkia hallitsevat nyt saksalaiset. 

Beatan tytär Agnes on nyt viisivuotias, Harriet-siskon silmäterä, joka viihtyy tätinsä huvilalla ja näin Beatalla on mahdollisuus livahtaa kaupungille ja vankileirien liepeille iltaisin. Päivät menevät haaveillen, yksityiskohdat paisuvat ajatuksissa todellisuutta suuremmiksi, lapsi unohtuu muiden huolehdittavaksi ja Beatan mieli sumenee epäterveen rajoille. Hänen romanttinen hulluutensa on ihanaa, ihailtavan välinpitämätöntä ja rohkeaa. Beata epäilee välillä itsekin tekoja ja tiedonmurusia, joilla ei ole mitään tekemistä realiteettien tai mahdollisuuksien kanssa, mutta antaa mennä. Onko kyseessä edes suhde, vai ovatko tapaamiset pelkkää hyväksikäyttöä?

Kenenkään elämällä ei ole niin suurta merkitystä kuin minun.

Kallio on tehnyt jälleen perusteellista taustatyötä. Juoruilevat naiset kaivolla, sotilasmarssit ja monet muut historialliset yksityiskohdat tekevät teoksesta hyvin elävän ja rikkaan. Beatan nuoremman siskon suhde saksalaiseen tuo lisäulottuvuuksia ja Beatalle tietoa vankileirien tilanteesta. Moraalikysymykset ovat jatkuvasti esillä. Saksalaisten eteneminen Neuvostoliitossa ja Euroopan kauheudet vilahtavat uutisrippeinä, mutta niillä on vähän merkitystä päähenkilöllemme. Sotavuosien ankaruuden, sääntöjen ja köyhyyden rinnalla elää ja kukoistaa nuoren naisen mielikuvituksellinen maailma, jossa mikään ei saa tulla hänen ja hänen unelmansa väliin. 

Kallion kyky luoda vetävä ja koukuttava tarina on siis muutakin kuin Beatan sopeutumattomuutta ja intohimoa. Vahvasti minua koskettivat myös äidin ja lapsen välinen side ja Beatan tapa tunnistaa lapsessaan itseään tai siskoaan. Beatan äidin sinnikkyys on jotain ihan erilaista kuin tyttärien, mutta selviytyjiä kaikki. Pikkulinnut, hiusten harjaaminen tai punaisesta esiripusta ommeltu mekko ovat teräviä yksityiskohtia, jotka jäävät mieleen. Kirjoitin aikaisemmassa postauksessani, miten "yksityiskohdat tekevät tarinasta pakahduttavan, hahmoista tunnistettavia ja lukemisesta nautinnon". Tämä pätee täysin tässäkin upeassa teoksessa.

Lisää arvioita blogeissa Tuijata, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön! 

A. J. Finn: Nainen ikkunassa

A. J. Finn 2018. Englanninkielinen alkuteos The Woman in the Window. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Otavan Seven-pokkarissa 461 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Goodreadsin Around the Year in 52 Books -haasteen kohdassa 22 valitaan kirja aikaisempien haastevuosien parhaimmiksi äänestetyistä kirjoista. Sieltä löysin tämän parin vuoden takaisen bestsellerin, josta on ilmestynyt tähtiä vilisevä elokuva jo tänä vuonna. 

Anna asuu yksin suuressa asunnossaan New Yorkissa ja viettää päivät kuvaamalla naapureidensa liikkeitä. Anna sairastaa vakavalaatuista agorafobiaa eikä pysty poistumaan kotoaan saamatta ankaraa paniikkikohtausta. Vastapäiseen taloon muuttaa uusi perhe ja alkuun Anna viehättyy idyllisen oloisesta kolmikosta, tapaa perheen äidin ja tuntee ystävystyvänsä tämän kanssa. Pian hän saa kuitenkin vihjeitä siitä, ettei perheen teini-ikäisellä pojalla ole kaikki hyvin. 

Vaikka Anna keskustelee miehensä ja tyttärensä kanssa päivittäin, yksinäisyys ja lähimenneisyyden traumat saavat hänet väärinkäyttämään lääkkeitä ja juomaan liikaa punaviiniä. Johtuvatko näyt hänen sumuisesta, ylivirittyneestä mielestään, mutta eräänä iltana hän näkee, kun naapurin Jane puukotetaan. Poliisin on vaikea uskoa harhaista, humalaista naista, mutta Anna ei anna periksi. Hän seuraa naapureiden liikkeitä, saa kontaktin teinipoikaan ja uskaltautuu jopa ulos selvittääkseen, mitä on tapahtunut.

Nainen ikkunassa on taitavasti kirjoitettu psykologinen jännäri, joka lainaa niin tunnelmaa kuin muitakin elementtejä mustavalkoisista jännityselokuvista. Anna on koulutukseltaan lastenpsykologi ja pystyy kotoaan käsin auttamaan muita agorafobisia keskustelemalla heidän kanssaan nettipalstalla, mutta ei pysty itse vastustamaan alkoholin ja lääkkeiden turruttavaa humalaa. Humalassa hän ottaa riskejä niin alakerrassa asuvan vuokralaisensa kuin teinipojankin kanssa.

Maailmalla menestynyt jännäri piti hyvin otteessaan, enkä huomannut sen sortuvan liian ennalta-arvattaviin hahmoihin taikka käänteisiin, vaan yllätyksiä tuli vastaan juuri sopivassa määrin. Uskottaviahan tällaisten menestysresepteihin perustuvien jännäreiden ei tarvitse olla, ja niinpä jätin muutaman epäuskottavan yksityiskohdan olla ja nautin koukuttumisesta. Saatanpa jopa katsoa sen elokuvan, ja kun kirjaa lukiessani tiesin sellaisen olevan tulossa, osasin hyvin kuvitella Annan talon ja tapahtumat elokuvassa. 

Lisää arvioita blogeissa Kirsin Book Club, Kirja vieköön! ja Kirjojen kuisketta.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Bränn alla mina brev. Suomentanut Jaana Nikula. Otavan Seven-pokkari 2020, 277 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Polta nämä kirjeet äänestettiin Blogistanian Globalia-sarjassa vuoden 2020 parhaaksi romaaniksi, enkä ihmettele. Olisin itsekin heti valmis antamaan ääneni sekä tälle että Schulmanin pari vuotta vanhemmalle teokselle Unohda minut. Schulmanin autofiktiiviset teokset ovat kohauttaneet Ruotsissa, sillä kirjailija on varsin kuuluisan ja tuotteliaan kirjailijan Sven Stolpen tyttärenpoika. Kirjoissaan Schulman käy läpi suhdettaan perheenjäseniinsä pyrkimyksenään ymmärtää itseään.

Jo kolmannessa sukupolvessa vellova viha on syy sille, miksi Polta nämä kirjeet syntyy. Schulmanin kärsimään, perittyyn vihaan löytyy juuret isoisän hylätyksi tulemisen pelossa ja ilkeässä narsismissa, joka tuhoaa perheenjäseniä sukupolvesta toiseen. Eniten saa kuitenkin kärsiä se, joka hänet oikeasti uhkaa jättää: Sven Stolpen vaimo Karin, Alexin isoäiti. Uhkaus ei oikeasti toteudu, sillä puoliso pelkää liikaa. 

Tiedän vain seuraukset: se mitä täällä tapahtui kymmenen päivän aikana muutti kaiken. Kenenkään elämä ei ollut sen jälkeen ennallaan. Seurasi vuosikymmenten mittainen viha, ahdistus ja kaipaus. --- Katselen Karinin valokuvaa, hänen surullisia, mustia silmiään. Yritän kuvitella millaista oli elää noiden miesten välissä. Itse hän ei sanonut asiasta mitään. Miehet ärisivät ja vuodattivat tunteitaan, kertoivat hänen tarinansa, mutta itse hän pysyi vaiti vuosikymmenestä toiseen.

Schulmanin isovanhempien kirjeitä on säilynyt hyvin vuosikymmeniä, ja kirjailijalla on mahdollisuus pureutua etenkin kesän 1932 tapahtumiin Sigtuna-säätiön huvilalla ja sen jälkeen. Huvilalla Karin rakastuu nuoreen kirjailijaan Olof Lagercrantziin. Hän on ollut vain vähän aikaa naimisissa Svenin kanssa, kun tunteet leimahtavat ja seuraukset kantavat kuolemaan saakka. Lagercrantzin rakkauskirjeet ovat intohimoisia, romanttisia ja sydäntäsärkeviä. Rakastavaiset eivät unohda toisiaan: toinen kirjoittaa tunteensa yhä uudelleen päiväkirjaan, kirjeisiin ja osaksi tuotantoaan. Toinen pitää tunteet visusti sisällään ja tekee parhaansa selvitäkseen elämästä, jota ei itse olisi halunnut. Petetty osapuoli kirjoittaa omat pelonsa ja katkeruutensa myös osaksi tuotantoaan, mutta terrorisoi niillä myös perhettään.

Arkistoista löytyneiden kirjeiden ja kirjallisuuden lisäksi Schulman muistelee, millaista isovanhempien luona oli vierailla lapsena 1980-luvulla. Miten isovanhempien välit vaikuttivat lapseen, miten hän sielläkin oppi tarkkailemaan toisten tunnetiloja ja pelkäämään isoisänsä reaktioita. (Tähän hän oli tottunut äitinsä kanssa - aiheesta lisää teoksessa Unohda minut.) Lapsen näkökulma tuo tarinaan omanlaistaan jännitettä ja ahdistusta, mutta onneksi myös isoäidin ja lapsen välisen lämmön. Lapsen näkökulmasta isoisän ailahtelevuus näyttäytyy pelottavalta, turhauttavalta ja turvattomalta, mutta aikuiselle Schulmanille on helpottavaa löytää selitys vihalle.

Aidot kirjeet ja päiväkirjat, suvun anekdootit, omat muistot ja nykypäivän tunteet kietoutuvat vetäväksi draamaksi, romaaniksi joka on pakko ahmia. Toisaalta kyseessä on raastava ja pitkät jäljet jättävä kolmiodraama, mutta se ei ole ainoa selitys tapahtumille. Kyse on myös ilkeästä ihmisestä, jonka kuuluisan pinnan alle Schulman pyrkii kaivautumaan. Ei mikään ihme, että nämä teokset ovat herättäneet keskustelua Ruotsissa. Unohda minut -kirjan lailla tämäkin on hyvin henkilökohtainen ja on varmasti omalta osaltaan aiheuttanut melkoisia tunteenpurkauksia kulttuurisuvun jäsenissä.

Kirjasta lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 36: Kirjassa liikutaan ajassa. Goodreadsin vuosihaasteessa tällä voi kuitata osan kolmikosta "Past, present, future".

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Terhi Kokkonen 2020. Otava. 192 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Pariskunta on jo palaamassa Lapin-lomaltaan, kun he joutuvat auto-onnettomuuteen ja joutuvat jäämään mökkikylään vielä muutamiksi päiviksi. Näiden päivien aikana paljastuu yksityiskohtia molempien, Karon ja Riston, taustoista ja lomakylän työntekijöistä. Vähitellen myös onnettomuuden syy selviää.

Vahvasti psykologinen Rajamaa rakentuu jännittävällä tavalla aukoille ja ristiriitaisuuksille, joista osa täyttyy tai ratkeaa, mutta osa ei. Kokkonen ei yritäkään selittää eikä kirjoittaa ehjää kokonaisuutta, vaan jättää paljon lukijan itsensä pääteltäväksi. Tässä piileekin yksi romaanin viehätyksistä: Mikä Karon ja Riston parisuhteessa hiertää, mikä on Karon muistinmenetysten taustalla, kuka juo liikaa ja miksi he muistavat onnettomuuden eri tavoin?

Kirjan luettuani mietin toisaalta myös, olisinko halunnut hieman lisää. Tarina haarautuu Karosta ja Ristosta myös lomakylän työntekijöihin, heistä muutaman taustoihin ja unelmiin. Nämä sivuhahmot ovat yhtä lailla kiehtovia ja hyvin rakennettuja, mutta mikä on heidän roolinsa kokonaisuuden kannalta? Heillä ei ole juurikaan kosketuspintaa päähenkilöihin, mitä ehkä odotin jonkin aikaa. Kirjailija antaa ymmärtää, että syy onnettomuuteen tai sen salailuun löytyy kyläläisistä, ja monia muitakin vihjeitä tulee vastaan ilman että niihin palattaisiin lopuksi. 

Onko sivuhenkilöiden tarkoitus rakentaa kuvaa lomakylän keinotekoiseksi rakennetun pinnan alla olevasta, inhimillisemmästä maailmasta menetyksineen, tuskineen ja toteutumattomine unelmineen? Sellaisena onnistunut kuvio, mutta näistä hahmoista olisi saanut irti vielä enemmänkin. Mielenkiintoista romaanin hahmoissa on myös se, miten mielikuva heistä vaihtelee sen mukaan, kenen näkökulmasta kohtausta kerrotaan tai millä tuulella hahmot ovat. Ikään kuin Karon henkinen epätasapaino heijastuisi moniin muihinkin. Teos tarkastelee myös vähitellen muuttuvia voiman, vallankäytön tai tasapainon tiloja, nekin välähdyksittäin ohimenevinä, mutta hahmoihin selvästi vaikuttavina tosiasioina.

Rajamaa on nopealukuinen romaani ja kuin hatara uni, jonka yksityiskohtia yrittää muistaa jälkeenpäin. Se on muutaman päivän mittainen katsaus monen ihmiseen elämään ja tavallaan ihailenkin sitä, ettei se yritä kertoa enempää. On taito jättää oikeat aukot täyttämättä ja lukija hämmennyksen valtaan. Terhi Kokkosen esikoisromaani voitti Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon - paljon onnea siitä! Teoksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Kirja vieköön! 

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 21: Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan (talvi). Vahvat naiset -lukuhaasteeseen tämä myös sopii hyvin. Seinäjoen hahmohaasteessa kuittaan tällä hahmon vallankäyttäjä. Goodreadsin haasteessa samoin talvi: A book you associate with a specific season or time of year.

JP Koskinen: Hukkuva maa

JP Koskinen 2020. Like. 231 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Merenpintojen nousu ei näy vielä Suomenlahden rannikoilla, mutta lähitulevaisuuteen sijoittuvassa Koskisen uutuusromaanissa näin on käynyt. Teollisuussuku Vaaterin jugendlinnan kellariin on kertynyt vettä, ja vaikka ilmastonmuutoksen seuraukset ovat ilmeiset, joutuu Niklas Vaateri hakkaamaan päätään seinään kerta toisensa jälkeen. Hän luennoi usein aiheesta, joka kiinnostaa, mutta jonka eteen ei tehdä tarpeeksi.

Niklaksen isä on ollut kadoksissa jo viisi vuotta ja Niklaksen sisko Sandra olisi halukas julistamaan tämän kuolleeksi. Isän katoamista aletaan tutkia vielä kerran ja Niklaksesta tuntuu, että poliisien kiinnostus kohdistuu häneen. Asialleen omistautunut mies on kieltämättä tulisieluinen ja hankala, mutta olisiko hän tappanut oman isänsä, vastakkaista leiriä edustavan, menestyneen poliitikon? Ajatuksia hämärtää Niklaksen huono muisti. Muistaako hän esimerkiksi, mitä kaikkea hänen setänsä hermoparantolassa on tapahtunut? Eikö hän ollutkaan Amsterdamissa silloin kun hänen väitetään siellä käyneen?

Hukkuva maa on perhedraamaa, kannanotto ilmastokriisiin ja hieman myös dekkarihenkinen. Kirjamessujen haastattelussa Koskinen kertoi perehtyneensä ilmastonmuutokseen ja kasvihuoneilmöön jo kolmenkymmenen vuoden ajan, mikä todellakin näkyy teoksessa. Perehtyneisyys ei ole pelkkää tietoa, vaan ainakin minulle se antaa myös uusia näkökulmia. Perheen sisäiset jännitteet ja persoonallisuuserot tulevat hyvin esiin, mutta Koskinen jättää henkilöihin myös mielenkiintoisia aukkoja. He ovat kukin hyvin erilaisia keskenään, tavoilla jotka täydentävät romaanin teemoja. Mikä esimerkiksi on pikkuveli Mikon räpyläjalkojen merkitys mysteerin kannalta?

Aukkoja jää myös tarinaan itseensä, sillä se loppuu jännällä tavalla kesken. Kaikkia langanpäitä ei punotakaan siististi yhteen, vaan lukija saa itse kertoa tarinan loppuun. Löytyykö Jukka Vaateri, mikä rooli psykiatrisen sairaalan salaperäisellä asukilla on Niklaksen elämässä ja mitä perheenjäsenet ovat jättäneet kertomatta? 

Hukkuva maa oli mukavan vetävä romaani, joka herätti ajatuksia ja huolta maapallon tilasta. Siinä on kuitenkin keveyttä, joka ei nosta sitä esimerkiksi Tulisiiven kaltaiseksi huippuromaaniksi. Ajattelin välillä että ikään kuin kirjoittajalla olisi ollut kiire. Olisin nimittäin viihtynyt teoksen parissa hieman pidempäänkin. Veikkaan että tämä ei ole niitä romaaneja, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen, vaikka ansiokas onkin. Lue, mitä mieltä Kirsin kirjanurkka tai Kulttuuri kukoistaa ovat.

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Erin Kelly 2017. Englanninkielinen alkuteos He said / She said. Suomentanut Päivi Pouttu-Deliére. Gummeruksen pokkarissa 486 s. Oma ostos. 

Kenen versio tapahtumista onkaan se mitä oikeasti tapahtui? Ja tuleeko koko totuus koskaan julki? Täydellisten auringonpimennysten perässä matkaavat Laura ja Kit päätyvät todistamaan tapausta, joka saa heidän elämänsä raiteiltaan viideksitoista vuodeksi. Ovatko he tulkinneet tapauksen oikein? 

Korona tanssi elävänä kultaisena liekkinä kaksi kertaa yhtä suurena kuin itse aurinko. Tähti ei ole enkeli vaan hirviö. Se oli niin valtava, että sai kaiken meille tapahtuneen ja kaikki meidän omat tekomme näyttämään mitättömiltä. Katumus, syyllisyys ja pelko sulivat pois.

Cornwallin kärjessä Lizard Pointissa järjestetään festivaalit auringonpimennyksen kunniaksi vuonna 1999. Laura seuraa tuoretta poikaystäväänsä Kitiä festareille, jossa pilvet meinaavat pilata pimennyksen, mutta mahdollistavat pahoinpitelyn, jonka Laura näkee. Nuoret joutuvat todistajiksi oikeuteen, jossa pitäisi pysyä totuudessa ja kertoa vain se, minkä on varmasti nähnyt. Laura suhtautuu tapaukseen kuitenkin intohimoisesti ja pieni valkoinen valhe muuttaa heidän molempien elämän.

Viisitoista vuotta myöhemmin käy ilmi, etteivät kaikki muutkaan ole kertoneet täyttä totuutta. Onko vankilaan joutunut mies syyllinen vai syyton? Pahoinpitelyn kohteeksi joutunut nainen tuntuu takertuvan Lauraan ja herättää ärtymystä Kitissä, jolla on huolia omastakin takaa. Pariskunta vaihtaa nimeä epäilyttävien ilkivallan tekojen alkaessa ja muuttaa uuteen osoitteeseen. Heitä ei löydä sosiaalisesta mediasta eikä heistä ole kuvia netissä. Mutta mitä he pelkäävät niin paljon? Kuka heidän perässään on?

Erin Kellyn pitkähkö jännäri on paikoin hieman hidastempoinen, eikä pitänyt otteessaan niin hyvin kuin olisin toivonut. Tarinassa sinänsä ei ole mitään vikaa ja erityisen ansiokasta on se, miten pitkälle hän saa lukijansa uskomaan kulloistakin näkökulmaa - joka useimmiten on Lauran tai Kitin. Viimeiset sata sivua paljastavat asioita joita ei olisi uskonut, mutta jotka tietysti selittävät paljon. Kauan odotettu käänne tulee ehkä hieman liian myöhään, sillä ainakin mikä olin jo hieman väsynyt lukemiseen. Yksityiskohdat yhdistyvät kyllä nerokkaasti, mutta toisaalta jotain olisi voinut jättää poiskin.

Kun sydämeni jyskytys hieman tasaantuu, jossakin menetyksen ja kauhun seassa on kauan kaivattu helpotuksen tuoma vapaus.

Teoksen tunnelma nojaa pitkälti päähenkilöidensä mielenliikkeisiin, ahdistukseen, pelkoon ja häpeään. Yhdessäolon vuosia leimaa piilossa pysymisen tarve ja salaisuudet, jotka saavat molempien mielenterveyden hajoamaan. Mutta onko piilottelulle ollut koskaan mitään todellista tarvetta? Kuinka paljon he ovat itse aiheuttaneet itselleen jättämällä kertomatta asioita, joiden luulivat rikkovan suhteen. Lisämielenkiintoa (tai no sehän riippuu lukijasta!) teokseen tulee auringonpimennyksiin liittyvästä tietomäärästä ja tapahtumista. Teemana se tavallaan lisää tummanpuhuvaa tunnelmaa ja on metaforisestikin rinnastettavissa pariskunnan elämään. Lontoosta ja Cornwallista tietysti pisteet!

Kirjasta myös näissä blogeissa: Leena Lumi, Luetut ja Kirjoihin kadonnut.