Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella

Frida Skybäck 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Bokhandeln på Riverside Drive. Suomentanut Annamari Typpö. WSOY 2021. Pokkarissa 533 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Kun pientä maailmantuskaa pukkaa, kunnon hyvän mielen kirja saa mielen tasapainoon. Ehkäpä sellaisen jälkeen jaksaa taas perehtyä epäkohtiin ja ajankohtaisiin teemoihin. Luin kesällä Skybäckin toisen teoksen Lukupiiri maailman laidalla ja vaikka se ei ihan parasta feelgood-kirjallisuutta mielestäni ollutkaan, annoin mahdollisuuden Kirjakaupalle Thamesin varrella, joka on ilmeisesti hänen esikoisensa. Ja onneksi annoin, sillä tämän parissa viihdyin erinomaisesti!

Ruotsalainen Charlotte perii yllättäen lontoolaisen kirjakaupan rakennuksineen tädiltään, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Charlotte päättää heti alkuunsa, että käy vain kääntymässä Lontoossa pikaisesti, sen ajan että saa hoidettua kiinteistön ja liikkeen myynnin voidakseen palata takaisin yksinäiseen kotiinsa ja yrityksensä pariin Skåneen. Charlotte on menettänyt lyhyen ajan sisällä sekä äitinsä että miehensä, eikä senkään vuoksi koe olevansa valmis muutoksille.

Kuten ennalta voi arvata, Riversiden kirjakauppa voittaa uuden omistajansa vähitellen puolelleen. Sen värikkäät työntekijät Martinique ja Sam ottavat Charlotten uteliaina vastaan, kaupan kirjapaljous on mykistävä ja tunnelma ihana. Charlottelle paljastuu kuitenkin pian, että kaupan taloudellinen tilanne on erittäin huono ja hän joutuu tekemään vaikeita päätöksiä. Keksivätkö kirjakaupan naiset ratkaisun, uusia myyntikeinoja ja tapoja houkutella uusia asiakkaita?

Ennalta voi arvata senkin, että Charlotten äidin Kristiinan salattu menneisyys paljastuu, kun tytär löytää vanhoja kirjeitä 1980-luvun alkupuolelta, vuotta ennen Charlotten syntymää. Miksi täti ja äiti saapuivat Lontooseen, miksi heidän välinsä viilenivät ja kuka on komea nuori mies tädin säilyttämässä valokuvassa? Lukija saa tietää menneisyydestä jo hieman ennen Charlottea, sillä kerronta siirtyy välillä kirjakaupan yllä sijaitsevaan pieneen asuntoon 35 vuoden taakse. 

Ja jotta hyvän mielen kirja olisi täydellinen, pientä romantiikkaakin siinä on. On Kristiina, joka ihastuu väärään poikaan, ja Charlotte, joka menettää sydämensä naapurissa asuvalle kirjailijalle. Ihanaa on se, miten päähenkilö pystyy vähitellen ravistelemaan surunsa ja avaamaan sydämensä uusille ihmisille ja asioille. Mitä tapahtuu hänen yritykselleen Ruotsissa, miten kirjakauppa selviää veloista ja millä tavalla Charlotte jakaa aikansa näiden kahden kesken?

Eikä Charlotte ole ainoa, jonka elämä löytää paremmille uomille. Koska ollaan kirjakaupassa, maailmaa parannetaan yksi ihminen kerrallaan, oli kyseessä työntekijä tai asiakas. Jokaiselle löytyy oikeanlaista luettavaa samalla kun vitriinissä tuoksuu korvapuusti. Riversiden tunnelma on vastaansanomaton ja yhteisöllinen. Ympärillä Lontoo tarjoaa parastaan lukuisine nähtävyyksineen ja monipuolisine katuineen. 

Lisää kirjakauppoihin sijoittuvia kirjoja: Annie Darling: Pieni kirjakauppa Bloomsburyssa, Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias, Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja, Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa, Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta

Irene Zidan 2024. WSOY. 277 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Nyt jo kolmas Palestiinan ja Israelin tilanteeseen liittyvä teos lyhyen ajan sisällä. Joulukuussa lukemani Susan Abulhawan Jeninin aamut (2010) herätti keskustelua ja tunteita lukupiirissä ja avasi palestiinalaisten kohtaloa useamman vuosikymmenen ajalta. Terhi Törmälehdon viime kesänä julkaistussa romaanissa He ovat suolaa ja valoa perehdytään kristilliseen sionismiin ja nykypäivän tapahtumiin siitä näkökulmasta. Näiden jälkeen oli luonnollista lukea myös Irene Zidanin teos.

Suomessa pienestä asti asuneella Amiralla ei ole kovin vahvoja siteitä isän kotimaahan Palestiinaan, hän ei ole oppinut arabian kieltä eikä muista sukulaisistaan paljon. Kun sota syttyy, hänen oletetaan toimittajana olevan perillä Israelin ja palestiinalaisten tilanteesta ja lähihistoriasta. Tilanne herättää hänessä identiteettikamppailun. Hän on huolestunut sukulaistensa arjesta, mutta isään on vaikea ottaa kontaktia. Amiran on perehdyttävä paremmin isänsä menneisyyteen ja kulttuuriin, josta hän on ollut sivussa.

Jopa minulla on kaikkien lähtöjen lopullisuus syvällä dna:ssani. Jokainen meistä tietää sanomatta, että lähtö on aina lopullinen, koska meillä ei ole koskaan paluuta. Lähtijöistä tulee sieluttomia puolikkaita, joita haamut seuraavat yli sukupolvien.

Isän nuoruudessa on tapahtunut kipeitä asioita, hän on lähtenyt kotimaastaan, löytänyt rakkauden ja kodin Suomesta. Mutta hänen mielensä ei ole pysynyt ehjänä eikä avioliittokaan kestä pidemmän päälle hänen sairastamistaan. Amiran lapsuudessa on paljon rankkoja hetkiä, joiden juurisyyt juontavat isän kokemiin kauheuksiin palestiinalaisena Israelin miehityksessä. Amira muistelee teini-iässä tekemäänsä matkaa sukulaisten luokse, vieraita tuoksuja, tapoja ja kieltä jonka ymmärtämiseen yksi matka ei riitä lainkaan, pelottaviin hetkiin rajanylityspaikalla. 

Ajankohtaisen teeman lisäksi minua kiehtoi Zidanin romaanissa isän kokemukset maahanmuuttajana, isänä joka ei onnistu siirtämään kieltään ja kulttuuriaan lapsiinsa, miehenä joka ei löydä koulutustaan vastaava työtä. Ja se mitä mielessä saattaa tapahtua, kun menneisyys vyöryy päälle ja yhteiskunta asettaa maahanmuuttajan tiettyyn lokeroon. Onko siinä yhdistelmässä mitenkään mahdollista onnistua ja olla onnellinen?

Isäni appelsiininkukkien maasta ja yhtä lailla Amiran kuin isänkin tarina. Molemmat kokevat toiseutta ja on silmiä avaavaa tuntea epäoikeudenmukaisuutta heidän kauttaan - ennakkoluuloja ja piilorasismia kun on niin monella tasolla. Kaunokirjallisena teoksena tämä esikoisromaani ei ihan yllä talven parhaimmistoon. Kieli on vähän kömpelöä eivätkä virkkeet liity toisiinsa aina kovin sutjakasti. Ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajien kokemusten kertojana kuitenkin arvokas ja mieleenpainuva teos.

Tess Gerritsen: Vakoojarannikko

Tess Gerritsen 2024. Englanninkielinen alkuteos The Spy Coast. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava 2024. E-kirjassa 246 s. Kuva kustantajan. Kuuntelin BookBeatista.

Pitkästä aikaa Tess Gerritsenin tuotantoa! Luin hänen teoksiaan paljon vuosituhannen vaihteessa, niin itsenäisiä teoksia kuin Rizzoli/Isles-sarjaa, jota katsoin myös televisiosta. Gerritsenin teokset ovat edustaneet minulle aina sitä amerikkalaista dekkarigenreä, jossa on tehokkaita, hyvin pärjääviä, vahvoja naisia, raakoja rikoksia ja toimintaa. Samaan genreen lasken mukaan myös niin ikään 2000-luvun alun suosikkini Patricia Cornwellin ja Karin Slaughterin, vaikka Gerritsen onkin hiukan noita kahta leppoisampaa luettavaa ja hänen hahmonsa hitusen inhimillisempiä. 

Maggie Bird on eläköitynyt vakooja, joka elää rauhallista kanankasvattajan elämää pienessä kaupungissa Mainessa. Hän ei suinkaan ole ainoa laatuaan, vaan naapurustossa asuu muitakin harmaahapsisia entisiä vakoojia. Kuusitoista vuotta sitten tapahtui traaginen lento-onnettomuus, jonka jälkeen Maggie jätti työnsä CIA:n palveluksessa ja vetäytyi omiin oloihinsa. Kunnes hänen portailtaan löytyy surmatun naisen ruumis ja häntä kohti ammutaan.

Maggien on selvitettävä, mikä hänen menneisyydessään uhkaa häntä edelleen. Kuka haluaa vieläkin hänen kuolemaansa? Vuosia sitten Maggie tapasi Bangkokissa Dannyn, josta kaukoromanssin myötä tuli hänen aviomiehensä. Lääkärimiehen työ vei Maggien niin lähelle venäläisten kanssa liiketoimia harjoittanutta miestä, ettei CIA voinut vastustaa kiusausta. Niinpä Maggie alkoi vakoilla miehensä potilasta silläkin uhalla, että hänen tuore avioliittonsa tuhoutuisi.

Juoni kuljettaa lukijan tietysti tuonne kuudentoista vuoden taakse, niin Bangkokiin, Lontooseen, Turkkiin kuin Italiaan Como-järvelle. Kun vakoojajännäristä on kyse, mukana on toimintaa, aseita, takaa-ajoja, kidnappauksia ja ruumiita. Tällä kertaa Gerritsenin kerronnassa on kuitenkin mustan huumorin sävyttämä tyyli, joka saa lukijan hymähtelemään raakuuksille. Tai sille, miten nokkelia ja taitavia vakoojat ovat, vieläpä kuuden-seitsemänkymmenen vuoden iässä.

Vaikka eläkeläisistä on kyse, tyyli ei kuitenkaan ole samalla tavalla hulvaton kuin äsken lukemassani Pierre Lemaitren Kyykäärmeessä tai Richard Osmanin dekkarissa Torstain murhakerho. Gerritsenin Vakoojarannikko on täyttä toimintaa ja jännitystä, vaikka välillä etenkin Maggien ystävien ammattitaito ja omistautuminen hymyilyttävätkin. Menneisyys tekee teoksen tarinasta synkemmän, painavamman ja enemmän sellaisen, mihin olen Gerritseniltä tottunut - totisemman. 

Varsin hyvä työmatkakirja, ja vaikka välillä nukahdin kotimatkoilla, juoni ei ollut liian monimutkainen väsyneenäkään kuunnella. Ella Pyhältön ääneen oli kiva upota ja antaa tarinan kuljettaa pimeät aamut ja iltapäivät. 

Goodreadsin puolella huomasin, että kirja aloittaa sarjan The Martini Club, joten noita taitavia vakoojia saamme ihailla jatkossakin! Tess Gerritseniltä olen viimeisen kymmenen vuoden aikana lukenut nämä teokset: Salametsästäjä ja Tappava salaisuus.

Marjane Satrapi (toim.): Nainen, elämä, vapaus

Marjane Satrapi (toim.) 2023. Ranskankielinen alkuteos Femme, vie, liberté. Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2024. 271 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Persepolis-teoksista maailmanmaineeseen nousseen Satrapin toimittama uutuusteos oli ehdoton joululahjatoive, kun loppusyksystä aloin niitä listata. Sarjakuvateos Nainen, elämä, vapaus on tarina siitä, kuinka 22-vuotias iranilainen Mahsa Hamini kuoli puolustaessaan naisten oikeuksia ja siitä, miten hänen kuolemansa siveyspoliisin käsittelyssä nostatti Iranissa ja muuallakin maailmassa mielenosoitusten aallon ja feministisen vastarintaliikkeen.

Teosta on ollut tekemässä vaikuttava 20 hengen joukko iranilaisia ja eurooppalaisia sarjakuvantekijöitä, jotka esitellään teoksen lopuksi. Mahsa Haminin traagisen tarinan lisäksi sarjakuvissa käydään läpi Iranin historiaa, nykypolitiikkaa, kulttuuria ja tapahtumia - erityisesti naisten, mutta kenen tahansa ihmisoikeuksia puolustavan näkökulmasta. Teos avaa hyvin sitä tukahduttavaa ilmapiiriä, jonka puristuksessa niin monet etenkin nuoremman sukupolven iranilaiset elävät.

Iranissa on vangittu ja tapettu valtava määrä aktivisteja läpi vuosikymmenten, mutta teos antaa ymmärtää, etteivät aktivistit luovuta Iranissa tai muuallakaan maailmassa. Miljoonat ulkoiranilaiset elävät hengessä mukana. Monilla meillä on varmasti tietynlainen mielikuva Iranista ja siellä asuvista ihmisistä, mutta tämä teos näyttää, miten suppea mielikuvamme voi olla. Maa ei ole pelkkää aavikkoa ja hiekan pölyttämiä rakennuksia, vaan myös vehreyttä, muotia, värejä, tanssia ja elokuvia, yliopisto-opintoja ja urheilua. Läheskään kaikki eivät ole niin uskovaisia kuin valtaa pitävät mullahit antavat ymmärtää, vaikka katukuvassa naisten tuleekin peittää itseään.

Yksin asuminen, sinkkuus, riippumattomuus miehestä, lenkkeily, meikkaaminen, lävistykset, tatuoinnit, oikeus antaa hiusten näkyä huivin alta, oikeus valita käyttääkö huivia ylipäätään, värikkäät vaatteet, epäsovinnaiset legginsit ja takit, skootterilla tai moottoripyörällä ajaminen, työpaikka, itsenäisyys, soitto ja laulu, tupakka, alkoholi, flirttailu, yksin matkustaminen, vapaaehtoinen lapsettomuus, oikeus mennä sänkyyn miehen tai naisen kanssa... vapaus! --- Vallankumouksen ytimessä ovat arjen kamppailut.

Teos jakaantuu kahteenkymmeneenviiteen kertomukseen eri aiheista, kuten vallankumouksen alku ja kansannousu, vankilakokemukset, myrkytysten uhrit, teloitukset, valvonta ja sensuuri, Iranin johto ja lempilapset, juhlapyhät, kapinointi ja ulkoiranilaiset. Iranin todellisuus on myrkyllisempi kuin arvaisi ja vapautta kaipaaville rankka. Maan viimeiset sata vuotta koostuu useista kansannousuista ja kansan tukahduttamisista, mutta teos ja sen parissa työskennelleet aktivistit antavat pientä toivoa tulevaisuuteen.

Nainen, elämä, vapaus on visuaalisesti vaikuttavan jykevä teos, sen sivut ovat paksut ja kynänjälki vahvaa. Sen värimaailma on selkeän musta-valkoinen punaisilla tehosteilla. Sarjakuvataiteilijoita on useita, mutta kuvitusten tyyli on keskenään yhtenäinen ja kuvia on helppo lukea. Tällaista kirjallisuutta pitää kannattaa!

Johannes Anyuru: Ixelles

Johannes Anyuru 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Ixelles. Suomentanut Outi Menna. S&S 2024. 431 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Anyurulta aikaisemmin lukemani teokset Myrsky nousee paratiisista ja He hukkuvat äitiensä kyyneliin olivat molemmat suorastaan tajunnanräjäyttävän hyviä. Siksi olinkin innoissani, kun syksyn kirjamessuilla kuulin ruotsalaiskirjailijan uudesta teoksesta. Valitettavasti tällä kertaa lukeminen oli kuitenkin työlästä enkä oikein päässyt tarinan imuun missään vaiheessa.

Belgiaan sijoittuvassa lähiössä, jota kutsutaan sen postinumeron mukaan 2070:ksi, asuu paljon maahanmuuttajataustaisia perheitä. Kotimaastaan muuttaneita vanhempia ja heidän jengiytyneitä lapsiaan. Puoliksi afrikkalaistaustainen Ruth on tarinan päähenkilö, joka muistelee kymmenisen vuotta sitten kuollutta lapsensa isää, arabitaustaista Mioa. Heidän poikansa Em haluaisi tietää isästään enemmän, mutta Ruth ei ole vielä valmis kertomaan kaikkea. Hyvin nuorena kuolleen Mion kuva komistaa yhden kerrostalon seinää ja hänestä on muodostunut eräänlainen legenda tai marttyyri.

Ruth tekee töitä yrityksessä, joka luo tarinoita yleisen mielipiteen muokkaamiseksi tai vaikkapa jonkin tahon äänen voimistamiseksi. Eletään aikaa, jolloin uutisvirtaa voi manipuloida, eikä Ruthkaan aina tiedä, mikä on totuus. Nuoren katujengiläisen loukkaantuminen tuo hänelle tietoon CD-levyn, jolla väitetään Mion puhuvan. Onko Mio siis sittenkin hengissä? Mikä on se ei-mikään-alue, joka vetää nuorukaisia puoleensa ja jossa Mionkin sanotaan elävän?

2070-lähiön nuoriso ajautuu huumeiden ja katukaupan pariin, heidän vanhempansa elävät toivottomuudessa, ja väkivalta on arkipäivää. Ruth on onnistunut ponnistamaan parempaan elämään, mutta viettää alueella aikaa työnsä ja menneisyytensä haamujen vuoksi. Kaupunginosan kirjastolla tuntuu olevan merkittävä rooli niille, jotka haluavat jotain enemmän. Kymmenessä vuodessa mikään ei ole muuttunut, ei Mion perheen eikä myöskään Ruthin vanhempien elämässä.

Ixelles on upean yksityiskohtainen kuvaus juuri sellaisista nuorista, joiden puolesta olen töissänikin huolestunut. Missä kohtaa apu on liian myöhäistä ja kadut ovat imaisseet nuoren? Kuka onnistuu irtautumaan ja mihin hintaan? Kaikki se kielten, uskontojen, normien ja arvojen ristitulessa eläminen on näille nuorille rankkaa etenkin tilanteessa, jossa vanhempi menettää otteen omasta toimijuudestaan ja auktoriteetistaan. 

Teoksessa on paljon toivottomuutta ja näköalattomuutta, mutta onneksi myös nuorille ominaista toiveikkuutta ja ikiaikaisia unelmia. Se yhdistää hienosti nykyaikaisen tarinoiden virran lähiöarkeen, jollaista löytyy jo Suomestakin. Johonkin kuuluminen on etenkin nuorille äärimmäisen tärkeää ja esikuvien merkitystä ei voi aina aikuinen ymmärtää. Nyt kun olen kirjoittanut ajatuksiani tästä kirjasta, ymmärrän ja tajuan, miten hyvä teos se onkaan. Jälleen kerran Anyuru on onnistunut kirjoittamaan tasokkaan romaanin. Jostakin syystä sen lukeminen kuitenkin takkusi.